Ahdistuneen puoliso

Itse olen henkilö, joka on käynyt juuri mainitut diagnoosit lävitse. Enpä voi muuta sanoa kuin, että voimia vaan. Tuota asiaa on niin vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Pahimmillaan kyse on siitä, että ei pysty/jaksa nousta edes sängystä, vaan haluaa jäädä sänkyyn, ettei sitä pahaa oloa saa mistään lisää. Karmea tilanne.

Omassa tilanteessani puoliso koitti löytää ratkaisuja ja alkoi ottamaan asiasta vastuuta. Se oli ainakin minulle yksi pahimmista ratkaisuista. Olin pitkään sairaslomalla ja puoliso alkoi kyllästymään siihen. Ilmeisesti koki niin, että onpas tuo laiska, kun ei itse ota itseensä niskasta kiinni ja ala elämään. Se kun ei vain mene niin. Se vaatii aikaa, eikä sittenkään voi olla täysin varma parantumisesta.

Pääsin onneksi tuosta eroon, vaikkakin se pelko uudestaan sairastumisesta seuraa varmaankin hautaan asti. Pääsin siitä eroon siten, että yhtäkkiä katkaisin kaiken sen normaalirutiinin ja muutin sen totaalisesti. Sain toki lääkkeitäkin, mutta ne jätin pois. Toki tyhmästi kertaheitolla, mutta kuitenkin. Harmi vaan, että tuohon arkikierteen katkaisemiseen meni parisen vuotta. Siinä samalla huomasin, että en voi elää puolisoni kanssa, sillä hänen taidot ymmärtää asia olivat liian vähäiset. En jaksanut ihmistä, joka tiukan paikan tullen meneekin paniikkiin ja pyrkii itse ottamaan elämäni ohjat. Toki tilanteita on monenlaisia ja jollekin tuo keino varmaan toimiikin.

Jäin noina hetkinä kaipaamaan oikeastaan yhtä asiaa puolisoltani. Empaattisuutta, jonka avulla hänellä olisi voinut olla mahdollisuus ymmärtää tilanne. Hän etsi tietoa noista diagnooseista ja päätteli, että oireet eivät kyllä sovi minuun, mutta oli siinä dramaattisesti väärässä. Toisaalta sekin kertoi sen, että hänellä ei ollut mitään hajua siitä minkälainen ihminen todella olen. Empaattisuus olisi ollut ainoa keino, jolla puolisoni olisi voinut minua tukea. Hän ei siinä onnistunut/ osannut sitä tehdä. Kun pääsin elävien kirjoihin, aloin suunnitella eroa. En tee mitään ihmisellä, joka on kuin Naantalin aurinko hyvinä hetkinä, mutta huonoina hetkinä syyllistää koko muuta maailmaa ja varsinkin läheisiään.

En tiedä onko tästä teidän tilanteeseenne apua, jokainen tilanne on erilainen. Luulisin, että pahinta on tuossa tilanteessa ryhtyä painostamaan tai muuten ohjaamaan tilannetta. Noilla oireilla kun on sellainen taipumus, että sitä ei yksinkertaisesti jaksa ja ulkoa tuleva painostus lisää oireita. Aikaa tuo vaatii ja voihan käydä niinkin, että ero ehtii tulla ennemmin kuin tervehtyminen. Ahdistuneisuus häiriö on sellainen henkinen ongelma, että painostaminen vain kasvattaa oireita ja pahaa oloa.

Tännekin joku idiootti ehti jo kirjoitella jotain hullujen kanssa toimimisesta, mutta totuus Suomessa on se, että joka kuudes suomalainen on jo diagnosoitu kärsivän henkisistä ongelmista. Siis joka kuudes! Itse olen tässä parin viimeisen vuoden aikana jutellut viiden eri ihmisen kanssa, jotka ovat tulleet kertomaan omista ongelmistaan. Ja nämä ovat vain otos ystäväpiiristäni. Ne ns kovikset, jotka kokevat, ettei tämä koske minua millään muotoa, saattavat vielä muuttaa näkemystään. Niin kävi mm. Juhani Tammisella, josta varmaankin moni ajatteli, että onpas kova kaveri, kun on kaikessa mukana täysillä. Ei ole enää ja elämä taisi kokea aikamoisen mullistuksen. Suosittelen ymmärrystä niille, joita tämä ei vielä koske. Suomalainen yhteiskunta on suorittava yhteiskunta ja se ei tule lähivuosina ainakaan vähentämään diagnooseja.

tätä lukijaa en ymmärrä. Mikä siinä hullun kanssa seurustelussa muka niin epämiellyttävää on? tuskin itekkää oot mikään täysin 100% terve. Mä oon skitsofreenikko sekä saan ahdistus/paniikki/masennus häiriöitä aina silloin tällöin ja ei tää muuta muuta parisuhteessa kun että on parempi saada tuntemaan itsensä hyväksytyksi ja olla silloin omissa oloissa kun tarvii ja olla silloin sylissä itkemässä kun on paha olla...

Joten kirjoituksen aloittajalle: Ole rauhassa ja anna hänen itse tulla sinua lähemmäs, pyydä vaikka katsomaan leffaa kainaloon jos siitä lähtisi rullaamaan :).

-holkku.

ei saa sanoa, voit joskus olla itsekin samassa tilanteessa

avovaimosi on ongelmiensa selvittelyssä. Ei tässä vaiheessa kannata heittää kirvestä kaivoon. Anna ajan kulua ja katso, onko terapiasta apua. Voi hyvinkin olla.

Lykkyä tykö, molemmille!

Riinuska24 kirjoitti:

avovaimosi on ongelmiensa selvittelyssä. Ei tässä vaiheessa kannata heittää kirvestä kaivoon. Anna ajan kulua ja katso, onko terapiasta apua. Voi hyvinkin olla.

Lykkyä tykö, molemmille!

Lue lisää

Siis sinun mielestä ihmisen pitäisi elää moniongelmaisen ihmisen kanssa ja katsella ja kärsiä itsekin ? Mitä se tekee aloittajan psyykkeelle, kun ei voikaan olla omaitsensä eikä edes kotonaan niin kuin haluaa, ettei toinen vain ahdistu, masennu, ala ryyppäämään jne. Ei ainakaan hyvää.

Mikä ihme sinua vaivaa? Jos rakastamasi ihminen sairastuu, totta kai sitä haluaa hänen parastaan.

Jos itse et ole entistä kumppaniasia rakastanut, niin miksi ihmeessä olet hänen kanssaan yhteen mennyt? Kommenttisi kertoo kaiken oleellisen sinusta. Peruskoulun äidinkielen tunnitkin ovat tainneet jäädä käymättä.

Silmäilijä kirjoitti:

Mikä ihme sinua vaivaa? Jos rakastamasi ihminen sairastuu, totta kai sitä haluaa hänen parastaan.

Jos itse et ole entistä kumppaniasia rakastanut, niin miksi ihmeessä olet hänen kanssaan yhteen mennyt? Kommenttisi kertoo kaiken oleellisen sinusta. Peruskoulun äidinkielen tunnitkin ovat tainneet jäädä käymättä.

Lue lisää

Juuri tuo vaivaa eli henkilö tuo esiin oireyhtymänsä ja ongelma käyttäytymisen jälkikäte3en ja alkaa itseään hoidattamaan on syytä tosiaan harkita mihin satsaa ja miksi.

Kun paniikki ym epänormaali käytös/reagointi oman itsensä esilletuomiseksi on helvetin yleistä ja nykyään niihin on diagnoosit ja pilleriä annetaan joten "kaikki hyvin". Mielesästäni yhteisvastuiseen toimintaan kuuluu oma vastuu omasta käytöksestä ja jos se on ylireagointia on se itse hoidettava koska yleenäsä reagoija on täysin tietoinen mutta haluaa kiukutella. Syitä aihettjaksi löytyy sukupolvienkin takaa mutta ne on vastuun pakoilua.

Eli mikä sulla on hölmö on juuri tuo ja kannustajat peesissä.

oikeaa elämää kirjoitti:

Juuri tuo vaivaa eli henkilö tuo esiin oireyhtymänsä ja ongelma käyttäytymisen jälkikäte3en ja alkaa itseään hoidattamaan on syytä tosiaan harkita mihin satsaa ja miksi.

Kun paniikki ym epänormaali käytös/reagointi oman itsensä esilletuomiseksi on helvetin yleistä ja nykyään niihin on diagnoosit ja pilleriä annetaan joten "kaikki hyvin". Mielesästäni yhteisvastuiseen toimintaan kuuluu oma vastuu omasta käytöksestä ja jos se on ylireagointia on se itse hoidettava koska yleenäsä reagoija on täysin tietoinen mutta haluaa kiukutella. Syitä aihettjaksi löytyy sukupolvienkin takaa mutta ne on vastuun pakoilua.

Eli mikä sulla on hölmö on juuri tuo ja kannustajat peesissä.

Lue lisää

Kun et näistä tunnu todella tietävän mitään, niin voisitko siirtää "asiantuntijuutesi" jollekin muulle foorumille?

Miksi ihmeessä luulet, että noihin sairastunut ihminen haluaa tuoda itseään esille? Noissa harmeissa olevat tahot eivät missään nimessä halua tuoda itseään esille. Jos olet itse törmännyt seuralaiseen, joka henkisistä asioista kärsi, niin miten ihmeessä et moisena asiantuntijana sitä huomannut? Diagnoosien ja pillereiden jälkeen ei todellakaan kaikki ole hyvin. Sitten vasta ehkä paraneminen voi alkaa.

Sinulla näkemykset saattavat muuttua, jos joudut itse noissa murheissa painimaan. Ennen ymmärrystä olet vain pinnallinen kokki pienessä omassa sopassasi.

ei ole mikään "hullu", sen ihmeemmin kuin migreeniäkään poteva! Ahhd.häiriön ennuste ei ole millään tavoin toivoton - kaikkea vielä. Jos sattuu rakastamaan toista ihmistä, eiköhän voi olla valmis myös odottamaan mitä todennäköisintä paranemista, psykoterapian ja lääkehoidon myötä.

Yl. ahd. häiriön lääkehoito on sitä paitsi suunniteltavissa niin, ettei siitä ole tulevaalle lapselle haittaa.

Avovaimosi on oikeilla jäljillä haettuaan apuasi. Ymmärrän kyllä avuttomuutesi ja turhautuneisuutesi, mutta ne menevät ohi sitä mukaa kun avokkisi paranemisprosessi etenee ja hän noin alkuun pääsee kammostaan vahingoittaa teitä.

Sinuna jättäisin omaan arvoonsa nämä "jätä se heti" ja "kuka nyt hullun kanssa" -kommentit.

Olen itse psykologi ja psykoterapeutti ja nähnyt ammatissani paljon hyviä ja rakastavia avioliittoja ja onnellisia lapsia - huolimatta siitä, että suhteen toinen aikuinen osapuoli on välillä ollut todella heikoilla.

Jos avokkisi ei vielä kestä edes kuulluksi tulemista, saati puhumista, sen aika ei vain ole vielä. Kyllä se tulee, ja tulee paljon muutakin.

Jos jaksat olla kärsivällinen (kuten ilmeisesti olet), teillä voi olla kriisin selvittyä hieno tulevaisuus. Onnea yhteiselle matkallenne!

Ei kenenkään tarvitsekaan ryhtyä toisen kotipsykologiksi. Avovaimosi on ottanut omalta osaltaan aloitteen käsiinsä, ja varmaan kestää, ennen kuin tuloksia näkyy. Malta mielesi, jos tosissaan rakastat häntä. Anna teille aikaa. Kyllä hän omana itsenään sieltä vielä tulee. Kokemusta on.

NASU"" kirjoitti:

Ei kenenkään tarvitsekaan ryhtyä toisen kotipsykologiksi. Avovaimosi on ottanut omalta osaltaan aloitteen käsiinsä, ja varmaan kestää, ennen kuin tuloksia näkyy. Malta mielesi, jos tosissaan rakastat häntä. Anna teille aikaa. Kyllä hän omana itsenään sieltä vielä tulee. Kokemusta on.

Lue lisää

On myös IHANA AVIOMIES. Olet mahtava, vahva ihminen. Sisimmässään voimosi haluaa sinun olevan hänen rinnallaan ja sitä toivon minäkin. Etpä arvaakkaan, miten suuri tuki olet hänelle. Anna hänen välillä ottaa etäisyyttäkin, kerro puhelimessa, että rakastat, ikävöit ja odotat häntä.
Voi kunpa olisi kaltaisiasi enemmän.
Kaikkea hyvää teille toivon.

Satu_46 kirjoitti:

On myös IHANA AVIOMIES. Olet mahtava, vahva ihminen. Sisimmässään voimosi haluaa sinun olevan hänen rinnallaan ja sitä toivon minäkin. Etpä arvaakkaan, miten suuri tuki olet hänelle. Anna hänen välillä ottaa etäisyyttäkin, kerro puhelimessa, että rakastat, ikävöit ja odotat häntä.
Voi kunpa olisi kaltaisiasi enemmän.
Kaikkea hyvää teille toivon.

Lue lisää

Loppuelämän. Juuri tukipilariksi nämä yleensä hankkivat suhteen. Sen jälkeen alkaa se mittaaminen kuinka kauan tuki venyyyyy. Sillä kaikki elmän oireet ja epäoikeudenmukaisuudet ja kohtalot tulee käsitellä kauttasi.

Tosiaan riittää kun vain aina ilmoitat että odotat ja kaipaat häntä. !! Lulltavasti ei kukaan kaipaa ikuista oireilevaa ruikutusta joka tulee nimen omaan antaa hoidattaa itse ja omin neuvoin.

Vastuita kehiin...

Loputtomasti kirjoitti:

Loppuelämän. Juuri tukipilariksi nämä yleensä hankkivat suhteen. Sen jälkeen alkaa se mittaaminen kuinka kauan tuki venyyyyy. Sillä kaikki elmän oireet ja epäoikeudenmukaisuudet ja kohtalot tulee käsitellä kauttasi.

Tosiaan riittää kun vain aina ilmoitat että odotat ja kaipaat häntä. !! Lulltavasti ei kukaan kaipaa ikuista oireilevaa ruikutusta joka tulee nimen omaan antaa hoidattaa itse ja omin neuvoin.

Vastuita kehiin...

Lue lisää

todellä törkeä viesti ahdistuneisuudesta kärsivälle!

Toivottavasti sinä olet niin vahva ettet koskaan ahdistu.
Kyllä sinä varmaan tiedät meidän kaikkien ahdistuneiden taustat ja miten tulemme tuhoamaan muut ja pettämään ... joo ....

hävettääkö edes? Miksi edes pyörit näillä palsoille--->katkeruus palsta olisi sopivampi. Selvitä ongelmasi äläkä kiusaa & alista muita.

aloittajan avokki olla vain kyllästynyt mieheensä ja haluaa erota. Voi olla jo uusi kiikarissa. Kun on jo ennenkin eronnut, niin toinen kerta käy helpommin jo. Paras vain totutella ero ajatukseen. Kumppanisi on jo valinnan tehnyt ja suhteenne on loppu.

Olen täysin samaa mieltä. Saman koeajan olin oin 12-15 vuotta ja ei tosiaa nyksin voi pitää suhdetta pystyssä.
Henkin ero on syytä ottaa eli mikäli mahdolllista niin fyysinenkin sillä silloin oireileva vasta joutuu ottamaan vastuuta itse jonka hän tarvitsee kehittyäkseen. Puolisi roikuttaa tämän asian keskeneräisyyttä.

Mies mies kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä. Saman koeajan olin oin 12-15 vuotta ja ei tosiaa nyksin voi pitää suhdetta pystyssä.
Henkin ero on syytä ottaa eli mikäli mahdolllista niin fyysinenkin sillä silloin oireileva vasta joutuu ottamaan vastuuta itse jonka hän tarvitsee kehittyäkseen. Puolisi roikuttaa tämän asian keskeneräisyyttä.

Lue lisää

voi todella jäädä pahat haavat. Kyllin vahva ihminen jaksaa rinnalla. Kylmät ovat heikkoja ja välittävät vain itsestään. Ihana mies aloittaja.

täällä kaikenlaisia huuhaita kirjoittamassa

onko ahdistuneisuus yhtä kuin hulluus. Toivottavasti sinä sitten jaksat aina vain..olet varmaan itse täydellisyy ja me muut olemme pahoja hulluja. Onkos mummisi opettanut sellaista: ylpeys käy lankeemuksen edellä?

Koska morsian ahdistuu riidellessänne hän ei halua sellaista suhdetta missä riidellään, yhtään. Edelliset suhteet ovat olleet väkivaltaisia tai muuten sairaita eikä hän halua ottaa niihin mitään kantaa, eikä halua joutua sellaisiin tilanteisiin enää. Ainoa päämäärä on päästä siis sinusta eroon. Älä jää roikkumaan vaan pistä kakkosta tupaan ja nosta kytkin ripeästi ja painelet raikkain tuulahduksin uutta kohti. Älä jää vatkaamaan, usko.

Tajusin lukiessani aloittajan tekstiä että X-mieheni käytös saattoikin johtua tällaisesta ahdistushäiriöstä, vaikka olin ajatellut että kyseessä oli maanis-depressiivisyys. Itse koitin auttaa mutta toinen sulkeutui täysin ja koki minut uhkana. Sanoi että "haluaa elää" ja lähti saman tien kuukauden tuntemansa tuttavuuden kanssa, meni puolen vuoden jälkeen naimisiin ja teki lapsen.

Kaikki tuntui ihan järjettömältä ja edelleen tuntuu. Mitään en voinut tehdä, en päässyt lähelle kun hän pakeni kaikkea. Olemme itse hoitaneet molemmat muita ammateissamme vuosia ja tiesin hänen olevan burn outissa, mutta mitä siinä voi tehdä kun kuunnella ja yrittää tukea. En minä häntä sieltä töistä pois voinut raahata. Pelottavaa miten se 11.v tuttu ja niin rakas ihminen muuttui ihan tuntemattomaksi yhtäkkiä ja hätä mikä minulla oli hänen puolestaan oli kauhea, mutta hoitoon ei suostunut lähtemään. Aikansa pitää tietenkin tukea, mutta millä "hinnalla" ja muistaa että toisen täytyy itse haluta parantua ja ymmärtää tarve hoitoon. Itse olisin halunnut auttaa mutta hänen päätös oli ero ja pako uuteen "ehompaan"? elämään.

ugly truth kirjoitti:

Tajusin lukiessani aloittajan tekstiä että X-mieheni käytös saattoikin johtua tällaisesta ahdistushäiriöstä, vaikka olin ajatellut että kyseessä oli maanis-depressiivisyys. Itse koitin auttaa mutta toinen sulkeutui täysin ja koki minut uhkana. Sanoi että "haluaa elää" ja lähti saman tien kuukauden tuntemansa tuttavuuden kanssa, meni puolen vuoden jälkeen naimisiin ja teki lapsen.

Kaikki tuntui ihan järjettömältä ja edelleen tuntuu. Mitään en voinut tehdä, en päässyt lähelle kun hän pakeni kaikkea. Olemme itse hoitaneet molemmat muita ammateissamme vuosia ja tiesin hänen olevan burn outissa, mutta mitä siinä voi tehdä kun kuunnella ja yrittää tukea. En minä häntä sieltä töistä pois voinut raahata. Pelottavaa miten se 11.v tuttu ja niin rakas ihminen muuttui ihan tuntemattomaksi yhtäkkiä ja hätä mikä minulla oli hänen puolestaan oli kauhea, mutta hoitoon ei suostunut lähtemään. Aikansa pitää tietenkin tukea, mutta millä "hinnalla" ja muistaa että toisen täytyy itse haluta parantua ja ymmärtää tarve hoitoon. Itse olisin halunnut auttaa mutta hänen päätös oli ero ja pako uuteen "ehompaan"? elämään.

Lue lisää

pysyä itse terveenä. Mikset kävisi itsekin juttelemassa ammattilaisen kanssa selventääksesi, mikä sinua oikeasti pitää tuollaisia haasteita tuovassa suhteessa? Mielestäni ketään ei välttämättä ole tarkoitettu kotiterapeutiksi tms. vaan nauttimaan elämästä - jos niin haluaa - kumppanin kanssa, joka on tasavertainen kaikin puolin.

Nosta hieman kytkintä sinäkin ja ota etäisyyttä, ehkä näkyy muutakin, kuin nykyinen (riippuvuus?)suhde...

elät vain kerran kirjoitti:

pysyä itse terveenä. Mikset kävisi itsekin juttelemassa ammattilaisen kanssa selventääksesi, mikä sinua oikeasti pitää tuollaisia haasteita tuovassa suhteessa? Mielestäni ketään ei välttämättä ole tarkoitettu kotiterapeutiksi tms. vaan nauttimaan elämästä - jos niin haluaa - kumppanin kanssa, joka on tasavertainen kaikin puolin.

Nosta hieman kytkintä sinäkin ja ota etäisyyttä, ehkä näkyy muutakin, kuin nykyinen (riippuvuus?)suhde...

Lue lisää

Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille kohtalotoverin puolesta!
Masentunut puolisoni jätti minut muutama viikko sitten, koska ei kestänyt enää syyllisyyttä mitä koki tuottaessaan minulle mielipahaa, ja koska tunsi tunteidensakin alkavan hiipua. Itse olin valmis tekemään mitä tahansa suhteemme jatkamiseksi! Olin panostanut täysillä ja tehnyt parhaani tukeakseni ja auttaakseni, en vaatinut liikoja. Toki olin miettinyt eroamistakin, mutta olin valmis odottamaan parempia aikoja, vaikka tiesinkin ettei se ole ongelmatonta vaikka pahin masennus helpottaisikin. Nyt olen aivan palasina, eikä olo tunnu helpottavan millään, rakastin häntä valtavasti, suhteemme oli minulle monessakin suhteessa ainutlaatuinen ja mahtava. Puolisoni olo on eromme jälkeen helpottunut, kun saa keskittyä omaan hyvinvointiinsa eikä tarvitse ottaa huomioon muita. Että eipä kai tämä tuska sitten tarkoituksetonta ole...
Helpotti lukea teidän samantyyppisiä kokeneiden kommentteja! Ehkä tämä kuitenkin oli oikea ratkaisu, ja minäkin tästä ajan kanssa pääsen yli.

Särkynyt sydän kirjoitti:

Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille kohtalotoverin puolesta!
Masentunut puolisoni jätti minut muutama viikko sitten, koska ei kestänyt enää syyllisyyttä mitä koki tuottaessaan minulle mielipahaa, ja koska tunsi tunteidensakin alkavan hiipua. Itse olin valmis tekemään mitä tahansa suhteemme jatkamiseksi! Olin panostanut täysillä ja tehnyt parhaani tukeakseni ja auttaakseni, en vaatinut liikoja. Toki olin miettinyt eroamistakin, mutta olin valmis odottamaan parempia aikoja, vaikka tiesinkin ettei se ole ongelmatonta vaikka pahin masennus helpottaisikin. Nyt olen aivan palasina, eikä olo tunnu helpottavan millään, rakastin häntä valtavasti, suhteemme oli minulle monessakin suhteessa ainutlaatuinen ja mahtava. Puolisoni olo on eromme jälkeen helpottunut, kun saa keskittyä omaan hyvinvointiinsa eikä tarvitse ottaa huomioon muita. Että eipä kai tämä tuska sitten tarkoituksetonta ole...
Helpotti lukea teidän samantyyppisiä kokeneiden kommentteja! Ehkä tämä kuitenkin oli oikea ratkaisu, ja minäkin tästä ajan kanssa pääsen yli.

Lue lisää

Katson asiaa sikäli vaimosi näkövinkkelistä, että sairastuin vakavaan masennukseen noin 10 vuotta sitten. Olin ollut naimisissa silloin parikymmentä vuotta ja meillä oli kolme lasta, nuorin 10-vuotias. Ulkoisilta tahoilta oli paljon paineita (työ- ja järjestöelämä) ja teini-ikäisten vanhemmuus laittoi koville. Mies oli kautta avioliiton panostanut uraan ja opiskeluun tai harrastuksiinsa, pysytteli etäisenä eikä halunnut panostaa kahdenkeskiseen suhteeseen, yhteiseen aikaan lasten kanssa tai ihmissuhteisiin yleensäkään. Avioliitto oli vaikea alusta asti ja tuntui, että jouduin pikku hiljaa häkkiin. Kulissit piti kuitenkin pitää pystyssä eikä ero tullut kysymykseenkään. Sairastuin. Elämänhaluni hävisi, alkoi monen vuoden unettomuus ja jossain vaiheessa masennus syveni niin, että söin psykoosinestolääkkeitä ja olin syvällä jossain omassa maailmassani. Ainoa paikka jonne pääsin pakoon.

Kolme vuotta sairastettuani hain avioeroa ja meni vielä monta vuotta, että sinnittelin päivittäin kuolemanhalua vastaan. Ajattelin että elämä oli joka hetkistä helvettiä, mutta että en saa moninkertaistaa sitä ja jättää lapsia kärsimään. Vuosien terapia oli ehdottomasti tärkein tekijä siinä, että selvisin. Vakava masennus on tappava tauti, n. yksi kymmenestä päätyy itsemurhatilastoihin.

Terapian lisäksi minua auttoi tieto. Luin kirjan tunteiden biologiasta (muistaakseni kirjailija on Susan Albridge) ja kun ymmärsin, että aamuisin veren kortisolipitoisuus (muistankohan oikein tuon hormonin) on korkeimmillaan niin opin kestämään aamun vaikeat tunnit. Olin ollut pitkäaikaisesti kovassa stressitilanteessa. Lyhytaikaisissa tilanteissa hyödyllisen hormonin tuotanto lakkaa yleensä tilanteen mentyä ohi, kun toinen hormoni antaa viestin, ettei sitä enää tarvita. Pitkäaikaisessa stressissä toinen hormoni antaa jotenkin periksi. Vähän niinkuin me ihmiset kun mikään ei tunnu tehoavan niin ei sitten. Kirjassa on tarkemmin näistä asioista. Minulle tuollainen tieto antoi toivoa siitä, että ehkä jonakin päivänä olisi parempi olla, jos aivokemiat normalisoituisivat. Terapiassa koin ajan mittaan vapauttavana sen, että kukaan ei vaadi minulta mitään. Ei edes tunteita. Kun puhuin terapeutille niin samalla sain omassa päässäni olevan kaaoksen järjestykseen ja sitä kautta elämänhallinnan tunnetta. Löysin samoja selviytymiskeinoja kuin millä olin selvinnyt lapsuudessa. Pystyin käymään läpi lapsuuden ahdistavia asioita turvallisen ihmisen tukemana ja tajusin, että nyt olen aikuinen ja pystyn puolustamaan itseäni. Jaa, se toki on suhteellista. Elämä on aika mielivaltaista, mutta tämä on kestettävä.

jatkan toisella viestillä kun tuli liian pitkä

tämmöistä kirjoitti:

Katson asiaa sikäli vaimosi näkövinkkelistä, että sairastuin vakavaan masennukseen noin 10 vuotta sitten. Olin ollut naimisissa silloin parikymmentä vuotta ja meillä oli kolme lasta, nuorin 10-vuotias. Ulkoisilta tahoilta oli paljon paineita (työ- ja järjestöelämä) ja teini-ikäisten vanhemmuus laittoi koville. Mies oli kautta avioliiton panostanut uraan ja opiskeluun tai harrastuksiinsa, pysytteli etäisenä eikä halunnut panostaa kahdenkeskiseen suhteeseen, yhteiseen aikaan lasten kanssa tai ihmissuhteisiin yleensäkään. Avioliitto oli vaikea alusta asti ja tuntui, että jouduin pikku hiljaa häkkiin. Kulissit piti kuitenkin pitää pystyssä eikä ero tullut kysymykseenkään. Sairastuin. Elämänhaluni hävisi, alkoi monen vuoden unettomuus ja jossain vaiheessa masennus syveni niin, että söin psykoosinestolääkkeitä ja olin syvällä jossain omassa maailmassani. Ainoa paikka jonne pääsin pakoon.

Kolme vuotta sairastettuani hain avioeroa ja meni vielä monta vuotta, että sinnittelin päivittäin kuolemanhalua vastaan. Ajattelin että elämä oli joka hetkistä helvettiä, mutta että en saa moninkertaistaa sitä ja jättää lapsia kärsimään. Vuosien terapia oli ehdottomasti tärkein tekijä siinä, että selvisin. Vakava masennus on tappava tauti, n. yksi kymmenestä päätyy itsemurhatilastoihin.

Terapian lisäksi minua auttoi tieto. Luin kirjan tunteiden biologiasta (muistaakseni kirjailija on Susan Albridge) ja kun ymmärsin, että aamuisin veren kortisolipitoisuus (muistankohan oikein tuon hormonin) on korkeimmillaan niin opin kestämään aamun vaikeat tunnit. Olin ollut pitkäaikaisesti kovassa stressitilanteessa. Lyhytaikaisissa tilanteissa hyödyllisen hormonin tuotanto lakkaa yleensä tilanteen mentyä ohi, kun toinen hormoni antaa viestin, ettei sitä enää tarvita. Pitkäaikaisessa stressissä toinen hormoni antaa jotenkin periksi. Vähän niinkuin me ihmiset kun mikään ei tunnu tehoavan niin ei sitten. Kirjassa on tarkemmin näistä asioista. Minulle tuollainen tieto antoi toivoa siitä, että ehkä jonakin päivänä olisi parempi olla, jos aivokemiat normalisoituisivat. Terapiassa koin ajan mittaan vapauttavana sen, että kukaan ei vaadi minulta mitään. Ei edes tunteita. Kun puhuin terapeutille niin samalla sain omassa päässäni olevan kaaoksen järjestykseen ja sitä kautta elämänhallinnan tunnetta. Löysin samoja selviytymiskeinoja kuin millä olin selvinnyt lapsuudessa. Pystyin käymään läpi lapsuuden ahdistavia asioita turvallisen ihmisen tukemana ja tajusin, että nyt olen aikuinen ja pystyn puolustamaan itseäni. Jaa, se toki on suhteellista. Elämä on aika mielivaltaista, mutta tämä on kestettävä.

jatkan toisella viestillä kun tuli liian pitkä

Lue lisää

Joskus jokin aikuisiän tapahtuma tai vaikkapa elokuva voi aktivoida jo "unohdetun" traumaattisen tapahtuman. Minä olin joutunut sisarusteni kanssa usean miehen seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi kouluikäisenä. Jokin psyykkinen mekanismi suojelee minua niin, etten muista sitä, mutta olen joutunut elämään ikäni tiettyjen pelko- ja ahdistusreaktioiden kanssa. Kuten joissakin elokuvissa niin eräälle sisaruksistani tuon tapahtuman muistot palasivat sirpaleittain ja olen tarkistanu myöhemmin asiakirjoista vain sen, että asia on tapahtunut. Lisäksi äitini mainitsi asiasta puolella lauseella äskettäin, yli 40 vuoden jälkeen.

Minulla oli yhtenä eron motiivina se että vapauttaisin mieheni näin vaikeasta suhteesta. Ainakin yhtä lailla halusin itse vapaaksi hänestä. Ei minusta ole neuvojaksi. Elämää on ollut ennen parisuhdetta. Lapsuudessa on voinut tapahtua vaikeita asioita, jotka aikuisena nousevat pintaan ja kun ne nousevat oikein vahvasti niin sitä on kykenemätön elämään arkea ja huomioimaan toisia. Se on jokin hengissäpysymisen edellytys, että mielen kaaos pitää selvittää, vaikka kaikki muu jäisi.

Elämä ei tosiaan ole reilua, ei hänelle eikä sinulle. Mietin olisiko ollut jotain, mikä olisi mahdollistanut parisuhteeseen jäämisen. Mitä olisi pitänyt tapahtua, että olisin voinut saada elämänhaluni takaisin ja tervehtyä siinä parisuhteessa? Terapian myötä opin mm. omien rajojen laittamista. Ihminen jotenkin luontaisesti vastustaa muutosta läheisissä ja ympäristössään. ei ole helppoa kun ei osaa enää ennakoida toisen käytöstä ja tämän muuttuvan ihmisen voi olla ihan mahdotonta muuttaa toimintatapojaan terveemmäksi vanhassa ympäristössä. Toisaalta hänkään ei kestä liikaa muutosta ja toivoo jotain turvaa ja tuttua. Meillä oli sairauteni puhjettua parin vuoden ajan pariterapiaa, mutta se oli fiasko. Siitä huolimatta suosittelen jotain sellaista, että tapaisit vaikka vain muutaman kerran parisuhdeterapeuttia (voi mennä yksinkin pariterapiaan) jonka kanssa voisitte pohtia, mitä tässä on tehtävissä.

Miten tässä sitten käykään, niin älä jossittele paljon tai syyttele itseäsi. Harvalla meistä sen enempää sairastuneista kuin heidän läheisistäkään voi tietää, mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä tai että mikä se olisi se happy end. Näillä on vain mentävä eikä tulevaisuudesta koskaan tiedä. Mutta jaksamista sinulle itsellesi. Yritä pitää arjen tutuista rutiineista kiinni, käy lenkillä, tapaa kavereita, kerro ystäville miksi on vaikeaa, eikä mikään estä sitä että tekisit pienen lomamatkan sillä aikaa kun vaimo ottaa etäisyyttä. Paikkakunnallasi voisi löytyä myös jokin läheisryhmä. Googletapa.

Ohhoh. Onpas tänne yht'äkkiä tullut paljon vastauksia aloittamaani ketjuun. Kiitos kaikille vastaajille!

Jos nyt sitten hieman kerron missä meillä nykyään mennään. Monet itkut on itketty, mutta tällä hetkellä parisuhteen osalta näyttää valoisammalta kuin tuolloin kesällä. Vaikka paljon on vielä puitavaa ja asioita käytävänä läpi, on eroamispuheet jääneet pois. eli sillä saralla voidaan jatkaa eteenpäin, toki aikalisä on otettu esim. perheenlisäyksen suhteen. Eihän sitä tässä tilanteessa voi kuvitellakaan.

Nyt vain itse täytyy olla maltillinen, olen emännälle luvannut (lukuisia kertoja) pysyä hänen rinnallaan ja tukenaan ja hänen mielestään paras tapa, miten voin antaa tukea, on turvata perus arki. Myönnän itsekin tehneeni monta virhettä tämän kesän aikana, pyrkinyt painostamaan toista tekemään ratkaisuja ja puhumaan sellaisista asioista, mihin toinen ei ole ollut valmis. Kun tajusin tekeväni väärin ja otin lusikan kauniiseen käteen, ollaan pikkuhiljaa pääsemässä itse asiaan, eli avopuolison toipumiseen. On toki vaikeaa olla vain hiljaa vierellä ja välttää ahdistamasta toista lisää, mutta ainakin meillä tuo näyttää toimivan.

Tällä hetkellä pystymme elämään suht normaalia arkea, rakastamaan toisiamme ja tarkempien keskusteluiden aika on sitten myöhemmin. Missään nimessä ei voida välttyä puimasta tätä kesää, ei ongelmat katoa maton alle lakaisemalla, mutta nyt täytyy vain antaa toiselle tilaa käsitellä traumansa ensin ilman minun apuani. Tämä ei muuten ole kovinkaan helppoa, katsoa kun rakastamansa ihminen muuttuu ja kärsii, mutta nyt vain on mentävä tämän mukaan ja itse yritettävä hyväksyä asia.

Ymmärrän täysin, että täällä monet ovat pitäneet eroamista ainoana ratkaisuna, hyvänä asiana jopa minulle. Voin vakuuttaa, että monen monta yksinäistä yötä olen itsekin ollut samaa mieltä ja pari kertaa ero onkin ollut lähellä myös minun toimestani. Kyllä toisen rinnalla tällaisen sairauden takia pysyminen vaatii todella paljon, eikä ketään voi syyllistää, jos ei jaksa sellaisessa parisuhteessa. Toisaalta, jos läheinen vaikkapa sairastuu syöpään (varmasti vaikuttaa parisuhteen laatuun), onko silloin oikein antaa terveelle osapuolelle ohjeeksi eroamisen, ettei vain itse kärsi toisen rinnalla? Nyt vain täytyy myös itse punnita, kuinka paljon olen valmis omia unelmiani lykkäämään tai jopa perumaan rakastamani ihmisen vuoksi, ihan kaikki ei toki ole "kaupan", mutta itseäni ainakin tulisi kaduttamaan, jos liian helpolla luovuttaisi.

Kiitos myös niille vastaajille, jotka ovat tukeneet minua, yritän olla hyvä ja rakastava puoliso, mutta vikani ne on minussakin. Olen luonteeltani aika yksioikoinen ja kun asiat on kerran puhuttu, niin olen kuvitellut niiden olevan taaksejäänyttä elämää. Tämän olen huomannut vääräksi monen monta kertaa tämän kesän aikana ja itsensä hillitseminen on todella vaikeaa, mutta tässä tilanteessa varmaan ainoa vaihtoehto, jos haluan parisuhteen jatkuvan.

emäntä tosiaankin on hakenut ja saa apua ahdistukseensa ja pääsee käsittelemään mennyttä, se että itse olen hakenut tietoa aiheesta on antanut minulle, jääräpäiselle suomalaiselle miehelle ihan eri lähestymiskulman. Tottakai ajattelin aluksi, että avokilla on joku toinen mies tms, kun tuolla tavalla käyttäytyy, mutta onneksi asia ei ole niin. Mielenterveyteen liittyvät asiat ovat näköjään aika kimurantteja, enkä minä ainakaan voinut kuvitella (kun ei omakohtaisia kokemuksia ole), että ne muuttavat näin dramaattisesti parisuhdetta.

Vielä kun saisi rohkeutta hakea itselleen apua, tai ehkä ennemminkin keskustelukumppania, vaikka sitten ihan ammattilaisesta. Vieläkin on oma jaksaminen koetuksella ja oman ymmärryksen kasvaminen alkutekijöissään. En vieläkään osaa olla normaalisti, kun toinen kärsii, eikä pelkästään googlesta löydy selityksiä sille, miksi toinen yht'äkkiä näkee minut ja meidän rakkautemme ahdistavana ja kaiken musertavana tekijänä... Ei ole elämä helppoa, ei, mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Eli pikkuhiljaa, pienin askelin arjesta kiinnipitäen täällä mennään ja kai se aurinkokin kohta pilkottaa, ainakin pahimmat myrskypilvet on jo poissa.

AP kirjoitti:

Ohhoh. Onpas tänne yht'äkkiä tullut paljon vastauksia aloittamaani ketjuun. Kiitos kaikille vastaajille!

Jos nyt sitten hieman kerron missä meillä nykyään mennään. Monet itkut on itketty, mutta tällä hetkellä parisuhteen osalta näyttää valoisammalta kuin tuolloin kesällä. Vaikka paljon on vielä puitavaa ja asioita käytävänä läpi, on eroamispuheet jääneet pois. eli sillä saralla voidaan jatkaa eteenpäin, toki aikalisä on otettu esim. perheenlisäyksen suhteen. Eihän sitä tässä tilanteessa voi kuvitellakaan.

Nyt vain itse täytyy olla maltillinen, olen emännälle luvannut (lukuisia kertoja) pysyä hänen rinnallaan ja tukenaan ja hänen mielestään paras tapa, miten voin antaa tukea, on turvata perus arki. Myönnän itsekin tehneeni monta virhettä tämän kesän aikana, pyrkinyt painostamaan toista tekemään ratkaisuja ja puhumaan sellaisista asioista, mihin toinen ei ole ollut valmis. Kun tajusin tekeväni väärin ja otin lusikan kauniiseen käteen, ollaan pikkuhiljaa pääsemässä itse asiaan, eli avopuolison toipumiseen. On toki vaikeaa olla vain hiljaa vierellä ja välttää ahdistamasta toista lisää, mutta ainakin meillä tuo näyttää toimivan.

Tällä hetkellä pystymme elämään suht normaalia arkea, rakastamaan toisiamme ja tarkempien keskusteluiden aika on sitten myöhemmin. Missään nimessä ei voida välttyä puimasta tätä kesää, ei ongelmat katoa maton alle lakaisemalla, mutta nyt täytyy vain antaa toiselle tilaa käsitellä traumansa ensin ilman minun apuani. Tämä ei muuten ole kovinkaan helppoa, katsoa kun rakastamansa ihminen muuttuu ja kärsii, mutta nyt vain on mentävä tämän mukaan ja itse yritettävä hyväksyä asia.

Ymmärrän täysin, että täällä monet ovat pitäneet eroamista ainoana ratkaisuna, hyvänä asiana jopa minulle. Voin vakuuttaa, että monen monta yksinäistä yötä olen itsekin ollut samaa mieltä ja pari kertaa ero onkin ollut lähellä myös minun toimestani. Kyllä toisen rinnalla tällaisen sairauden takia pysyminen vaatii todella paljon, eikä ketään voi syyllistää, jos ei jaksa sellaisessa parisuhteessa. Toisaalta, jos läheinen vaikkapa sairastuu syöpään (varmasti vaikuttaa parisuhteen laatuun), onko silloin oikein antaa terveelle osapuolelle ohjeeksi eroamisen, ettei vain itse kärsi toisen rinnalla? Nyt vain täytyy myös itse punnita, kuinka paljon olen valmis omia unelmiani lykkäämään tai jopa perumaan rakastamani ihmisen vuoksi, ihan kaikki ei toki ole "kaupan", mutta itseäni ainakin tulisi kaduttamaan, jos liian helpolla luovuttaisi.

Kiitos myös niille vastaajille, jotka ovat tukeneet minua, yritän olla hyvä ja rakastava puoliso, mutta vikani ne on minussakin. Olen luonteeltani aika yksioikoinen ja kun asiat on kerran puhuttu, niin olen kuvitellut niiden olevan taaksejäänyttä elämää. Tämän olen huomannut vääräksi monen monta kertaa tämän kesän aikana ja itsensä hillitseminen on todella vaikeaa, mutta tässä tilanteessa varmaan ainoa vaihtoehto, jos haluan parisuhteen jatkuvan.

emäntä tosiaankin on hakenut ja saa apua ahdistukseensa ja pääsee käsittelemään mennyttä, se että itse olen hakenut tietoa aiheesta on antanut minulle, jääräpäiselle suomalaiselle miehelle ihan eri lähestymiskulman. Tottakai ajattelin aluksi, että avokilla on joku toinen mies tms, kun tuolla tavalla käyttäytyy, mutta onneksi asia ei ole niin. Mielenterveyteen liittyvät asiat ovat näköjään aika kimurantteja, enkä minä ainakaan voinut kuvitella (kun ei omakohtaisia kokemuksia ole), että ne muuttavat näin dramaattisesti parisuhdetta.

Vielä kun saisi rohkeutta hakea itselleen apua, tai ehkä ennemminkin keskustelukumppania, vaikka sitten ihan ammattilaisesta. Vieläkin on oma jaksaminen koetuksella ja oman ymmärryksen kasvaminen alkutekijöissään. En vieläkään osaa olla normaalisti, kun toinen kärsii, eikä pelkästään googlesta löydy selityksiä sille, miksi toinen yht'äkkiä näkee minut ja meidän rakkautemme ahdistavana ja kaiken musertavana tekijänä... Ei ole elämä helppoa, ei, mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa!

Eli pikkuhiljaa, pienin askelin arjesta kiinnipitäen täällä mennään ja kai se aurinkokin kohta pilkottaa, ainakin pahimmat myrskypilvet on jo poissa.

Lue lisää

Sen verran vielä jatkan, että avopuoliso on tosiaankin palannut kotiin (jo tuossa elokuun alussa) ja alkuun olin itsekin todella etäinen, kun keskusteluyritykset kariutuivat järjestään ja pikkuhiljaa avokkini huomasi, kuinka väärin on minua kohdellut. Eihän pakeneminen ole mikään ratkaisu.

En ole ylpeä siitä, että olin alkuun etäinen ja jopa tylykin avokkiani kohtaan, mutta en sitä kostomielessä tehnyt, vaan ymmärtämättömyyttäni ja jostain syystä tämä toimi, avokkini alkoi itse lähentyä minua, kun huomasi, ettei minunkaan olemassaoloni ihan itsestäänselvyys ole. Joskus näköjään väärin toimimallakin voi saada hyviä tuloksia aikaan... Tämä ei sitten ollut mikään yleispätevä ohje vastaavassa tilanteessa oleville.

niin ja ei nyt ihan suoraan aiheeseen liity, mutta ollaan kolmikymppinen pariskunta, joten ihan teinisuhteesta ei ole kyse, jos jotkut vastaajat ovat sitä miettineet, kun ovat neuvoneet eroamaan...