Aleksitymia ja ero

Kolme vakavaa, vuosia kestäneitä suhteita on takana, kaksi avioliittoa ja yksi kihlaus.
Kaikkiin suhteisiin on jollakin tavalla tullut tylsyys, arki ja kyllästyminen.
Aluksi on ollut aina kiihkeää, miehet ovat pommittaneet kukilla, läheisyydellä ja antaneet huomiota mielinmäärin ja intohimoa on löytynyt. Vuosia on mennyt ja pikkuhiljaa seestyminen alkanut.
Suhteet ovat loppuneet siihen, ettei yhteistä ole sitten paljoa ollutkaan.
Ainoa asia, mikä on loppujen lopuksi miehiä kiinnostanut suhteissani on ollut seksi ja siitäkin on vuosien myötä esileikki loppunut.
Jos olisin uskaltanut tehdä lapsia, olisi se ainoa yhdistävä tekijä ollut meilläkin miesteni kanssa.
Valitettavasti se on kuule niin, että yhtä kaukana kuin on kuu ja aurinko toisistaan, yhtä kaukana on miesten ja naisten toiveet toisistaan, eikä ne kohtaa kuin suhteen alussa ja silloinkin siinä on pelkästään biologialla osuutta ja lisääntymistarpeella.
Annan neuvon ennen eroamistasi, kun on nuo pienet lapsetkin sulla:
Ala elää itsellesikin ja hommaa hyviä harrastuksia! Lähde sieltä kotoa välillä uloskin ja lopeta tuollaisessa symbioosissa eläminen! Huolehdi omasta hyvinvoinnistasikin lastesi lisäksi.
Laita mies vahtimaan säännöllisesti lapsia ja ota aikaa itsellesi, huomaat piristyväsi ja tulevasi itsenäisemmäksi.
Mies ei tule ikinä, koskaan tyydyttämään tyhjyyttä sisälläsi, sen tekee sinä itse, lapsesi ja omat valintasi vapaa-ajallasi.
Opettele nauttimaan elämästä, mies ei saa olla se napa siinä. Mieti eroa sitten myöhemmin...

Niin puoliosiden tehtävänä on pitää toinen ainakin tuutyväisenä sekisn suhteen ja sitä on riittävästi.
Kysyppä mieheltäsi että miten häntä on kohdeltu lapsuudessa hänen omassa lapsuuden kodissa vain onko hänen vanhhempansakkin ollut tunneköyhiä ihmisiä ja niin edelleen. Yritä saada miehsi avautumaan asioistaa eikä olla sulkeutunut maalaisjuntti ja vaadi että pitää kotonakin olla läsnä eikä vain touhuta koneella kaiket vapaa-ajat kun on kotona. Nostat

Hei,

Elin tuon tyyppisessä avoliitossa 6 vuotta.
Exän elämään kuului työt ja pelaaminen koneella. Minun elämään kuului työt, urheilu, kaverit, rilluttelu ym normaalit jutut.
Hänen mielestään yhteinen aika oli sitä että olimme samassa asunnossa samaan aikaan. Mitään yhteisiä asioita meillä ei ollut. Joskus hyvin harvoin sain huomiota osakseni, seksin määrä oli minimaalista.
Yritin puhua hänelle asioista ja hän vastasi vihaisena "Erotaan sitten". Ei...en halunnut erota vaan halusin puhua asioista hänelle, kertoa ettei suhteemme toimi tällä tavalla ja halusin korjata tilanteen.

Yhtenä kauniina päivänä mittani tuli täyteen. Hän palasi lomaltaan (lomailimmekin eri aikaan) ja istutin hänet sohvalle ja sanoin: en ole onnellinen. Haluan parantaa suhdettamme. En halua olla nro2. En jatka suhdetta enään jos et pysty huomioimaan minuakin ja parantamaan osuuttasi. Pallo on sinulla.
Silloin hän heräsi ja tajusi tilanteen. Saimme puhuttua asiat halki ja jatkoimme yhdessä.
Erosimme tosin reilu vuosi siitä ihan muista syistä...

Suosittelen ottamaan kovat aseet käyttöön. Kerro, että homma ei toimi ja lähdet jos asiat ei parane. Sano hänelle ettet uhkaile vaan kerrot miten asiat tulevat etenemään jos hän ei muutu.
Jos hän ei suostu kuuntelemaan / ei suostu muuttumaan, sinuna en suostuisi olemaan nro2.

ja toisin päin..
Tytöt leikkii nukeilla ja pojat autoilla.
Miehille keskustelut aviohuolista on myrkkyä, ei niistä ole siihen.
Avioelämän ne käsittää, että tuovat ruoan pöytään ja saavat seksiä ja hommailevat omiaan.
Nainen kun avaa suunsa, ne mököttävät hiljaa ja aikaa myöten siirtyvät yö-elämään.
Ei ne jaksa mitään saarnoja kotona kuunnella. Töistä menevät mieluummin salille tai baariin, kun tulevat ripittäytymistä kotiin kuunteleen.
Sun täytyy, nainen, itse täyttää sitä elämääsi, miehestä ei ole kuin kohtusi täyttäjäksi.
Ja ei kannata tästäkään miestä silti syyllistää, ne on rakennettu sillälailla.
Ei ne edes ymmärrä, mikä naista vaivaa, kun se kotona mököttää...ajattelevat vain, että nainen on niin tuulella käyvä, ettei sitä kukaan tajua.
Itse olen monessa suhteessa myös ollut ja tämä on tullut selväksi.
Nykyisen mieheni kanssa asumme omissa asunnoissamme ja tapaamme, kun siltä tuntuu.
Huolet kerron ystävälleni ja harrastan omia liikunnallisia lajeja ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Lapset ovat jo isoja ja sen voin kertoa, että rankkaa on arki yksinhuoltajana, en siihen enää kovin herkästi suostuisi. Miettisin sinunakin nyt jotain kivaa harrastusta, missä kunto kasvaa ja tapaat muita ihmisiä, joille voit purkaa mieltäsi.

Minkä takia sinä eroa mietit? Ei se ole ongelmaasi ratkaisu vaan se, että menette ammattiapuun ja saat miehesi käsittämään tarpeesi ja sinä hänen tarpeensa.

Ero - outo ajatus, kun kuitenkin selvästi haluatte toisianne.

Minä ainakin olen aivan täynnä tätä paskaa. Emme tappele, ei ole suuria ongelmia, mutta... Kun muutimme yhteen, mies osoitti valheellisuutensa. Koko seurusteluajan (1,5 vuotta) oli vain myönnellyt että joo joo, ja hän on samaa mieltä ja.. paskat. Yhteisasumisen aikana on selvinnyt (selvisi muutamassa kuukaudessa) ettei hän ole hemmetti soikoon edes tajunnut mistä seurusteluaikanamme puhuin. Enkä minä tuolloin tajunnut sitä ettei hänellä hitto vie ole omia mielipiteitä, kiinnostuksia, intohimoja, haluja yhdessä tekemiseen/puhumiseen/elämän suunnitteluun.. ei mihinkään. Hän on vain myönnellyt kaiken ajan saadakseen haluamansa. Vittu. Ja hän sanoi ymmärtävänsä mitä tarkoittaa "koko paketti". Tarkoittaa että minulla on myös lapsi ed. liitostani. Paskat. Ei mitään mielenkiintoa lastani kohtaan (saati minua). Vittu, ukko makaa ja pelaa. Siinä kaikki. Puhuu ja vastaa jos kysytään, lähtee messiin ihan mihin vain jos pyydetään. Mutta oma-aloitteisuus, innostus mihinkään = nolla. Kotitöitä ei tee, ei tee aloitteita, minkäänlaisia. Ei syö juuri mitään .. nirsoilee, elää pakastepizzalla ja hötöleivällä, vaikka jo seurusteluaikana sanoin jo lapsaenkin kannalta pitäväni itse tärkeänä, että perheellä on päivittäin yhteinen ruokahetki, jonka aikana puhutaan. "joo, samaa mieltä". Paskat. Teen ruokaa kolme kertaa päivässä. Menen, harrastan. Lapsen kanssa tai yksin. Ukko makaa ja pelaa kännykkä- tai tietsikkapelejä. Haistakoon ison huilun. Ihan turha käänne mun elämässä tämä ja lapsi kärsii mun tyhmyydestä! Helvetti kun sitä menee ja luottaa ihmiseen. No, nyt olen jo niin viisas että ei enää kukaan pääse sotkemaan kuvioita. Ei kunnes vasta sitten kun lapsi on omillaan.

Tunneääliöt pitäisi jumalauta kieltää lailla.

Kiinnostuin kovasti aiheestasi. Nimenomaan tuo tietynlainen tunne-elämän 'rajoittuneisuus'. Omasta mielestäni se ilmenee mm kykenettömyytenä asettua toisen asemaan; toisen tunteiden huomioiminen (niihin reagoiminen), toisen tarpeiden huomioiminen jne. Kirjoitit, ettei teillä ole yhteistä suuntaa, yhteistä tulevaisuutta. Minä koen aivan samoin. Voi sanoa, että jollakin tapaa kumppanini ei ole aidosti vuorovaikutuksessa kanssani. Joko ei kykene, tai ei piittaa. Oli syy kumpi tahansa, käytöksessään se ilmenee välinpitämättömyytenä, jonka koen henkisenä julmuutena.
Vuorovaikutus välillämme on niukkaa keskustelua. Hän on kiinnostunut lähinnä, mistä hän on kiinnostunut. Oikeastaan hän ei piittaa, jos en sano mitään.

Ihan samoja kokemuksia kuin sinulla. Onko kumppanisi sinua huomioiva? Kumppanini ei koskaan kysy toiveistani yms. Kun puhun niistä, hän ei tartu mihinkään. Aivan kuin en olisi sanonut mitään. Olen tehnyt yhteistyötä, joka on ollut illuusio.

Tilanne on vakava, kuten tiedät, jos sinulla on samankaltaista elämää. Samoja ajatuksia ja kokemuksia kuin sinulla.

Sulla on keski-iän kriisi ja joku posttrauma laittaa mieleesi outoja ajatuksia.

Erosta ei seuraa kuin ikävyyksiä lapsillesi. Kuka heistä huolta pitää kun toinen vanhempi on aina poissa?

Minulla on sellainen tilanne puolison kanssa, että hän haluaa kaiken huomion. Tainnut jäädä nuorena ilman vanhempiensa tukea? Susiparina häntä ärsytti omat urheiluharrastukseni, että en siis viettänyt tarpeeksi aikaa hänen kanssaan. Kun lopetin harrastamiset alkoi valitus kun ollaan vaan kotona ja harrastukseni poisjäämisen myötä sosiaaliset kontaktit jäi vähemmälle.
Lisäksi piti hankkia koira vauvan korvikkeeksi, että minut saisi sidottua kotiin.

Nyt kun on lapsia on suurin huoli kun kuskaan lapsia harrastuksiin (hänhän ei niistä ole kiinnostunut, kun ei sosiaalisuudesta mitään ymmärrä) enkä siis taaskaan huomaa häntä riittävästi.

Riitaa syntyy siis jo toisessa polvessa harrastamisista. Olisi varmaan nyt tajuta jo 20 vuotta sitten, että tästä henkilöstä seuraa toistuvaa harmia? Ei auta mitkään selitykset, että lasteni hyväksihän tässä toimin?

Kiitos kirjoituksesta!
Lähes samanlaista koen, mutta keski-iän ylittäneenä itselläni ei ole enää voimavaroja erota.
Jomman kumman kuolema on ainut joka voi vapauttaa tylsyydestä. Itsekin puhun usein "takaraivolle" tai "itsekseni". Lopulta se tekee sen, ettei halua puhua enää mistään tärkeästä. Puhunkin tärkeät asiat ystävälleni ja "terapoin" itseäni ystävien kanssa. Onneksi minulla on ystäviä ja aikuiset lapset, joiden kanssa on mielenkiintoisia keskusteluja.
Muutakin kuin puolisoni kysymys "mitä ruokaa on tänään?".

Elän itse vaikeaa vaihetta avioliitossani. Emme ole eronneet, mutta olen harkinnut asiaa useasti. Asiaa vaikeuttaa vielä melko pienet lapset ja toisaalta mietin paljon myös meidän molempien taloudellista pärjäämistä, varsinkin kun mieheni tuntien tiedän, että hänelle elintason lasku olisi todella rankka paikka. Ja tuo mies nyt kuitenkin on lasteni isä ja elämäni suurin rakkaus, enkä todella halua hänelle pahaa. Joskus tosin mielessäni käy, että hän on nykyisin kanssani vain, koska näin hän pystyy säilyttämään toivomansa elintason ja asumismuodon.

Koin kirjoituksesi liippaavan hyvin läheltä omaa tilannetta, jonka vuoksi halusin vastata, vaikken ainakaan vielä eronnut olekaan. Mieheni mielestä parisuhde on ok, kun hoidamme lapset ja talouden yhdessä. Yhteiseksi tekemiseksi hänelle riittää se, että katselemme illalla televisiota samalta sohvalta. Jos haluan keskustella hän poikkeuksetta hermostuu, jos pyydän sulkemaan television.

Olen maininnut eroajatuksistani hänelle, mutta hän kuittaa ne toteamalla, että luulenko, että jonkun muun kanssa elämäni olisi yhtään kummoisempaa. Ja kyllä hän väittää rakastavansa, eikä ymmärrä miksei minulle tämä suhde riitä. Fyysistä läheisyyttä hän ei kanssani tunnu kaipaavan, vaikka muuta väittääkin. Tunnen olevani tylsä ja epäviehättävä.

Eniten minua kuitenkin ahdistaa hänen tapansa vähätellä tunteitani, kaikki on aina ylireagointia. Hänellä on myös tapana nauraa tai pilkata minua, jos riitatilanteessa alan itkeä. Tiedän itsekin, että minut saa helposti itkemään sekä ilosta että surusta ja se raivostuttaa minua, koska mikään ei vesitä vakavaa keskustelua niin hyvin kuin kyynelehtiminen. Mutta, kun ne vaan valuu, vaikka mitä tekisin. Olenkin pyytänyt häneltä, että jos itken, niin ei huomioisi sitä mitenkään, niin se menisi nopeiten ohi. Mutta hänen on aina pakko päästä sanomaan, että tulihan se sieltä, itke nyt toki vähän lisää. Ja ne sanat ei tosiaan sulje hanoja, vaikka todella toivoisin itsekin niin.

Mutta, sitten tulee se iso mutta. Voinko myllertää lasteni elämän? Mitä jos olenkin itse väärässä ja hän oikeassa ja minun pitää vain tyytyä eikä toivoa elämääni enempää? Mitä jos en pärjääkään taloudellisesti? Voisiko tämä olla vain pikkulapsiajan uupumusta ja voisiko se kipinä vielä sieltä nousta?

Hei,
minulla juuri samanlaisia tuntemuksia.
Olen saanut tarpeekseni!. Tätä on jo yli 20 v. ollut siis miehen urheiluhulluus, halua katsoa oikein äklö pornoa ja pyytänyt mukaan netistä katsomaan, voin sanoa että ällöttää!Tuo urheiluHULLUUS mennyt aivan yli, vuosien mittaan minä tein melkeinpä kaikki kotityöt, hän toki vienyt lapsia hoitoon ja urheiluun, kaiken muun tainkin yksin. Jos JOSKUS pyysin apua, vastaus oli:"Aina sinä olet vastaan minun urheilua".
Viikonloput oli todellisia työleiriä ja hän saattoi aloittaa la aamun katsomalla tekstitv;n urheiluuutiset, sporttispurttia, kaikenmaailman ennakkouutisia tulevista urheiluista, sitten valmiille kahville, ruoalle, sitten tekemään veikkausta, viemään se R-kioskille, sitten lenkille, katsomaan jalkapallon tai jääkiekon veikkauspeliä tv:stä, lenkille, tv:tä, sauna sopivaan aikaan ettei mitään jää väliin,jne jne. Iltaisin olin rättiväsynyt, suurinpiirtein tökki hereille, etten liian aikaisin nukahda, suuttui lähes jos sanoinkin että olen todella väsynyt;Sehän ei nyt ole uutinen että sinä olet väsynyt" Töihin herään TODELLA aikaisin, joskus päiväunet, mut niistäkin joskus vinoillut, en tosin usko että tosissaan.
Vuosien mittaan tullut kaikenlaista ihmeellistä, en tiedä luottaako vai ei..Sanonut mm."Eihän se ole pettämistä, jos toinen ei tiedä" tai"Kaikki naiset jotka haluaa lapsia on huoria". Arvaa miltä tuntui! Ekaa äitinpäivää ei vietetty, kun HÄN EI TIENNYT ETTÄ ON ÄITIENPÄIVÄ! Minusta tuntuu, että hän on hiemen yksinkertainen, äiti ja isä vieläkin yli viisikymppiselle Jumalasta seuraavia. Kertoo kaiken heille, mitä hoksaavat kysyä, ja kysyväthän he. Välit heihin ihan ok, emme asu samalla paikkakunnalla, mikä ihna hyvä. Eivät aina ymmärrä että olemme AIKUISIA. Nyt siis tuntunut jo pitkän aikaa, että mitta täynnä. Eroa olen suunnitellut jo pidemmän aikaa, mutta ne lapset! Ja se taludellinen tilanne, minulla toki vakipaikka ja alalla jolla ei puhuttukaan vähennyksisä, siis sen puoleen onnekas, palkka ei nyt kummoinen, mut toimeen tulisin ja vyötä olen oppinut kiristämään jo ennenkin. Mut se viimeinen uskallus puuttuu. Vähän siihen eron tai kyllästymisen suuntaan miehelle maininnut, on sen jälkeen kummasti roikkunut äärellä ja muka ollut kiinnostunut jne. Mutta en millään saa sanotuksi hänelle, etten tunne enää mitään häntä kohtaan. En toki toivo hänelle pahaa, pelkkää hyvää, mutta tunnetta ei vaan kertakaikkiaan enää ole"