Eläkeläisvanhemmat eivät koskaan matkusta itse

Laita kortti postiin jossa muutamalla sanalla kerrot omia kuulumisiasi (olet yha samassa tyopaikassa/ olet yha hakemassa tyopaikkaa, asuntosi hyvassa kunnossa, on lunta ja tuntuu jouluiselta/ei ole lunta mutta tuntuu silti jouluiselta, tässä uusi kännykkänumero XXX XXX. Lopuksi oikein hyvat joulun toivotukset, )

Silloin sinun ei tarvitse huolehtia soittamisesta, nyt he tietävät numerossi ja voivat halutessaan ottaa yhteyttä.
Jos ja kun he soittavat, pidä keskustelu yleisellä tasolla, älä anna sen johtaa väittelyyn tai syytoksiin; vaihda heti puheenaihetta ja lopuksi toivotat oikein hyvää jatkoa. Tuon keskustelun tarkoitus on lähinnä olla yhteydessä ja kenties alkaa kuroa auennutta saumaa kiinni. Sen VOI tehdä jos kumpikin osapuoli haluaa. Eikä se vaadi sinun vierailuasi vanhempiesi kotikunnaille.
Täydellisen tarpeetonta huolehtia etukäteen asioista jotka voit hoitaa tilanteen tasalla.

Juuri tässä samaa miettinyt. Ja omat tuntemukseni on pelottavan paljon samanlaiset kuin itselläsi. Juuri mitä tulee tuohon pahaan oloon ja syyllisyyteen. Isämme on lisäksi iskostanut minuun jo pienenä (varmasti tietämättään) epäonnistumisenpelon, mikä pulpahtaa aina epäonnistumisen tunteena pintaan joka kerta kun näemme. Että jokin lapsuudesta saattaakin roikkua päällä niin pitkään.

Tästä huolimatta olemme vierailleet vanhempieni luona 400 km:n päässä tämän vuoden puolella jo useamman kerran, ja eikä siinä mitään ihan mukavaahan se on ollut, lomaa maalla. Mutta...sitten kävin miettimään.. mikseivät he koskaan tule meille. Olemme pyytäneet useasti ja selitys on ollut kesäaikaan että "eihän nyt viitsi kaupunkiin lähteä", nyt syksyllä taas heillä olisi aikaa, mutta kun ei.

Pahimmalta tuntuu se, että he kyllä käyvät kylässä siskoni ja hänen perheensä luona tuossa sadan km:n päässä meistä, ja vielä pahemmassa lähiökaupungissa. Todella loukkaa se kun tajuaa ettei merkitse niinkään paljon.
Olen itse sisaruskatraamme ainoa lapseton ja ylipäätään ihminen jolla on aikaa enemmän jakaa muillekin kuin vain omaan elämään. Uskoin aina että olisin tarpeen sitten vanhempieni taantuessa vanhainkotiin, ajattelin joskus jopa että hoitaisin heitä mielelläni. Mutta miten he muka kestäisivät minua hoitajanaan jos kerran eivät edes halua nähdä minua. Tai haluavat toki nähdä, mutta omilla ehdoillaan. Tietävät varsin hyvin että tulomme on todella pienet ja silti kehtaavat olettaa että me olemme aina ne matkustava osapuoli. Tai siis ...suoraan suomeksi sanottuna, pyytävät varmasti silkasta kohteliaisuudesta käymään. Niinpä niin...totuus alkaa paljastua.

Nyt on ollut mieli niin musta, että seuraavan kerran taidan ottaa yhteyttä jolukortein..
Soittelemme yleensä viikottain, mutta nyt ei enää kiinnosta sekään. Pistin juuri kiinni yhteisen perhepuhelimemme, jospa se viestittäisi jotain...

Itse olen päässyt jo joulunajan syyllisyydestä eroon, kun olen rakentanut oman joulun omalle perheelleni. Olin jonkun aikaa yksinhuoltaja ja silloin menin joka joulu tyttäreni kanssa mummolaan. Olin silloin kyllä myös opiskelija ja sain opiskelija-alennuksen junassa ja alle 6 v tytär ei maksanut mitään.

Nyt isompana perheenä ja työssäolevana matkustaminen tulee tosi kalliiksi. Matkaa on 900 km, joten autolla menee 12 tuntia, mutta se on edullisin vaihtoehto. Auto ei ole mikään luksusbemari, niin matkustaminen on yhtä tuskaa. Nyt vielä hankalampaa on 1 v pienokaisemme, joka ei todellakaan jaksa autossa istua niin pitkään. Eli matkustamista rajoittaa pitkälti raha, vaiva ja myös aika. Noin kauas kun ei viitsi parin päivän takia lähteä ja viikko reissussa taas vaatii kahden viikon "toipumisen".

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään rahasta tai vaivasta. Välillä tulee olo, että pitäisi mennä käymään, mutta saman tien pintaan pulpahtaa ahdistus. En osaa määritellä mistä ahdistus johtuu, mutta tulee tunne, etten halua palata kotipaikkakunnalleni. Verrattuna nykyiseen, siellä ihmiset ovat kuin tynnyrissä kasvaneita. koen myös, että vanhempani ovat jotenkin pettyneitä minuun, vaikkeivat sitä suoraan ilmaisekaan. Ja lapsuuden hirveät suorituspaineet ja käytössäännöt pulpahtavat pintaan. Kun joskus olemme menneet vanhempieni luo, ahdistuksen tunne kasvaa koko ajan paikkaa lähestyessä. Siksikin haluan mennä (jos siis menen) sinne omalla autolla, että minulla on mahdollisuus päästä sieltä heti pois kun siltä tuntuu. Junalla tai lentokoneella olisimme isäni kyydistä riippuvaisia.

Mutta eipä meitä sinne juuri pyydelläkään. Iloisilta ovat vaikuttaneet kun olemme siellä käyneet, mutta ei toistuvasti pyydellä. Lisäksi he eivät käy meillä ollenkaan. Isäni ei esim. ole nähnyt tuota 1 v täyttävää tytärtämme lainkaan, äiti sentään kävi junalla yhden yön yli tuoretta lapsenlasta katsomassa. Heillä ei lasta ei lammasta, isäni eläkkeellä ja äidillä pitkät lomat, mutta ei voida tulla. Veljieni luona kyllä käydään useamman kerran vuodessa (toiselle matkaa n. 400 km).

olen tässä parin vuosikymmenen (minkä olen asunut pois kotoa) aikana päässyt suurimmista syyllisyyden tunnoista eroon. Koen myös eläväni nyt "vapaana" omalla paikkakunnallani tarpeeksi kaukana vanhemmistani. Olen tehnyt omassa elämässäni omalaatuisia ratkaisuja, enkä halua selitellä niitä vanhemmilleni, jotka katsovat maailmaa pienestä avaimenreiästä. Soittelemme äitini kanssa noin kerran kuussa, isäni kanssa vain isänpäivänä. Keskustelumme rajoittuvat yleisiin kuulumisiin ja säähän, mitään suuresti henkilökohtaista en halua heille kertoilla. olemme viimeksi käyneet siellä kaksi vuotta sitten ja äitini siis käväisi luonamme vuosi sitten. Isäni on käynyt täällä viimeksi nelisen vuotta sitten.

Sinällänsä minulle on yhdentekevää, näenkö heitä, mutta olen katkera lapsieni vuoksi, kun isovanhemmat eivät pidä yhteyttä.

Älä sinä aloittaja kerää ahdistusta siitä, ettet käy heidän luonaan. Ymmärtäisin, että kyse ei ole vain rahasta, vaan myös syvemmistä tunteista. Vaikka vanhemmat ovat vanhemmat, ei heidänkään kanssa tarvitse väkisin läheinen olla. Välillä minustakin tuntuu/tuntui lapsena, että olen syntynyt väärään perheeseen. Jos vanhemmat sinua syyllistävät, he yrittävät siten vain pitää yllä valtaansa sinua kohtaan. Älä syyllisty ja pidä niin vähän yhteyttä kuin voit ja hyvin yleisellä tasolla. Aika etäännyttää, myös niistä pahoista tunteista. Luo itsellesi oma nautittava joulu ja iloitse siitä vapaudesta, mikä sinulla nyt on.

En varmaan täysin osaa asettua asemaasi, mutta kannustan sinua lähtemään. Minullakin on omassa elämässäni asioita joita en millän haluaisi toteuttaa (liittyvät myös sukulaisiin joita en ole tavannut aikoihin). Kuin jostain ihmeestä olen saanut voimia ylittää tuon kynnyksen ja ottanut yhteyttä ja huomaan että siitä on tullut itsellekin kuitenkin hyvä olo.
Kyllä sinä selviäisit jouluvierailusta vanhempiesi luokse. Otat matkaan hyvää lukemista ja musiikkia ja kun olet pelännyt etukäteen pahinta huomaat että ei se sitä ollutkaan. Ja mitä välität uteliaiden kysymyksistä joille sinun elämäsi ei kuulu mitenkään. Vastaat vain hymyillen jotain ympäripyöreetä ja heität vaikka vastakysymyksen. Sinä olet oman elämäsi herra ja muista ei tämä elämä ole niin vakavaa! Järjestä itsellesi jouluseikkailu vanhempiesi luokse, ota kissa matkaan ja koita katsoa asiaa uusin silmin.

Ikävä kyllä en ollenkaan koe jaksavani vierailla vanhempieni luona. :( Uskon kyllä että tätä moni ei ymmärrä. Elämässäni vain on sattunut hiljattain sellaisia asioita jotka järkyttävät mieltä. Työkuviotkin menivät sekaisin aivan yllättäen ja itsestäni riippumattomista syistä.

Olen huomannut että monet ihmiset jotka ovat koko elämänsä asuneet pienellä maalaispaikkakunnalla - ajattelevat että kaupunkiin mennään menestymään. Moni lapsuusajan tuttu on elämässään paljon rahallisesti paremmassa asemassa kuin minä jonka kadehdittiin olevan "rikkaiden lapsi". Tuokaan ei ihan pidä paikkaansa vaikka kotonani ei puutteesta kärsittykään. Menestys on ainakin näihin päiviin asti vältellyt minua, joitakin pieniä hetkiä lukuunottamatta.

Kotimaisemiin meneminen aiheuttaa minulle häpeän tunteita. En ollut suosittu vaan paremminkin inhokki kouluaikaan. Kärsin ihmispelosta ja arkuudesta, joskus olin niin arka etten uskaltanut edes tervehtiä ihmisiä. Tuo on varmaan tulkittu ylpeydeksi tms. Pelkään kai jotain "ajansiirtymää" että vanhat tunteet nousevat pintaan kotimaisemiin palatessa ja niinhän siinä on aiemminkin usein käynyt.

Luulen että äitini suuri tarve saada minut käymään on sitä että hän haluaisi naapurien näkevän nämä vierailut. Sisareni joka asuu vanhempia lähempänä vierailee perheineen siellä melko usein. En usko isäni kaipaavan vierailujani yhtä paljon kuin äiti. Usein näiden vierailujen aikana on tullut riidansävyinen keskustelu ja äiti on pahoittanut mielensä ja isä on ollut minulle vihainen siitä että olen pahoittanut äidin mielen. Siis minä olen ollut syntipukki. Haluaisin välttää vanhempien mielipahaa ja pysyä poissa!

Miksihän ei voi palkata sijaista itselleen tällaisten kiusallisten tapaamisien ajaksi? Pitäisiköhän itse perustaa tällainen firma? Ehkä minä itse voisin olla sijaisena jonkun toisen piinallisen sukulaisvierailun ajan?

Meillä on tapana kutsua molempien vanhemmat meille jouluaatoksi ja yötäkin saa olla jos itse haluavat. Minusta on kivaa tehdä jouluateria ja viettää aikaa yhdessä. Aina toki asiat / tavat eivät mene ihan nappiin kaikkien mielestä, mutta en halua turhasta nipottaa.
Isovanhemmat tuovat jotain herkkua ja aina ison kasan lahjoja lapsille, ja minusta kuitenkin on tärkeintä se, ettei lapset vieraantuisi isovanhemmistaan.
Ainahan sitä jotain pientä kitkaa voi ilmetä esim. anopin mielestä meidän kinkku ei ole kyllin mureaa tai isäni mielestä meillä on niin kovin viileää ( asumme yli 200 v vanhassa isossa talossa, ja aina on syytä vetää villasukat jalkaan ) eli sekin on kiinni "varautumisesta" .

Miehen äiti osaa syyllistää ja itse valittaa, kun emme käy yhtä usein kuin miehen sisko. Heillä lapset ovat isoja ja meillä on 1 iso ja 2 pientä, joista nuorin ei nuku kylässä juuri lainkaan. Olemme tämän heille kertoneet ja käymme vain päiväseltään. He asuvat 150 km päässä ja omat vanhempani 28 km päässä.
Siksi autamme minun vanhempiani ja he maksavat jollaintavoin korvausta saamastaan avusta. Nämä asiat on sovittu, myös omien sisarusteni kanssa.
Ei ole turhia riitoja..
Ja minä olen oman itsetuntoni kasannut aikuisiällä. Isäni on ollut alkoholisti koko lapsuuteni ajan, äiti oli hiljainen hiirulainen - joka ei osannut päästää irti siitä helvetistä. Ne on anteeksi annettu.
Sen jäljen lasinen lapsuus jätti, etten käytä alkoholia, ja miehenikin lopetti kun lapsemme syntyi. Suosittelen !

Menipäs todella ketjun aiheen vierestä. Olisit aloittanut oman ketjun.

Ja taas aloituksen aihe on ajankohtainen elämässäni. Rakas lemmikkini on hiljattain poistunut autuaammille hiirestysmaille ja äitini sai aiheen puhelimessa alkaa kiristää minua jouluvierailulle. Matkustaminen vanhoihin lapsuusmaisemiin ei vain tunnu yhtään helpommalle, rahatilannekin on aikalailla surkea. En halua puhua raha-asioistani äidille, koska haluan tulla toimeen omillani. Raha-avun vastaanottaminen tekisi hänen kiristämisensä vielä piinallisemmaksi.

Luin kaikki tämän vanhan ketjun viestit uudelleen läpi ja voi miten samat asiat edelleen vaivaavat minua. Joku asiantuntija voisi sanoa, mikä suurin ongelma on - onko kyse läheisriippuvaisuudesta vai mistä muoti-ilmiöstä? Oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli tuskallista aikaa ja sen jälkeen olin hyvin rikkinäinen. Koko elämäni olen yrittänyt paranella niitä haavoja joita olen saanut joskus kauan sitten.

Olen pitänyt yhteyttä vanhempiini puhelimitse ja merkkipäivinä postipaketein. Minusta tuntuu siltä että enempään minusta ei olekaan. Mietin joskus olisiko mahdollista kokonaan erota suvusta ja lopettaa yhteydenpito tyystin? Kun en tämän enempään pysty ja harmittaa kokea riittämättömyyttä.

Joulu on taas pian edessä ja toivon että saan sen viettää rauhassa yksin. Toivon että tämä päätös ei toisi surua äidilleni. Jos vanhemmat haluavat minua tavata, toivon että he itse tekevät jotakin tämän eteen.

Kuulostaa niin tutulta.... :(

Syyllistämiset, kiristämiset, manipuloiminen..... Tiedän taas näitä odottaa kun joulu pikkuhiljaa lähestyy.... :(

Samoilla mietteillä myös täällä, ahdistaa jatkuvasti. Oma elämä ei ole mennyt ihan hyvin aina ja vanhemmat syyllistää, koittaa pakottaa vierailuja tekemään ja tuomaan esikoisen kylään eivätkä pärjää pikkulasten kanssa, alistaa yhteydenpitoon.

Sisarusten kautta kuulee vaatimuksia mutta en soittele kun ei kiinnosta. Emailia laitoin juuri johon ei tule vastausta. Helvetin raskasta. Kerroin että miten asiat nyt on ja vaikeita juttuja jotka käsittelen kuten parhaaksi näen. Tuntuu että kaikki menneet traumat puskee päälle kun joutuu omasta oikeudestaan elää miten tahtoo ja on muka velkaa vanhemmilleen "minä olen sinut synnyttänyt" ja muuta. Kaikki haavat ja arvet paskoista ihmissuhteista auenneet ja koittaa pitää ittensä kasassa :(

Vanhemmat ei aina kunnioita omaa lastaan, ja jotkin pitää piikana kun tarviivat apua, samalla moittien muka vaan siks kun on joskus synnyttäny?

Löytyipä tämä vanha ketju. Kahlasin sen läpi. Muistan nuo tunnelmat ja ahdistukset edelleen. Osittain samaa ongelmaa edelleen, paitsi että eipä paljon matkustella. Äiti pyyteli minua käymään vähän aikaa sitten. Koska vanhemmat käyvät lähellään olevassa kaupungissa isän sairaalassa käyntien tiimoilta, niin ehdotin että matkustaisin sinne ja voisimme tavata kaupungilla. Minulle tuo olisi ollut helpompi toteuttaa, mutta heille tällainen järjestely ei käynyt. Säästyipähän nekin matkarahat. Tulipahan ainakin ehdotettua tapaamista.

Minulla on lemmikki, jolla on jatkuva lääkitys enkä haluaisi jättää sitä kenenkään toisten hoiviin. Junalla olisin sen kanssa voinut matkustaa kaupunkiin, mutta vanhemmat asuvat pienemmällä paikkakunnalla, jonne olisi täytynyt matkustaa vielä linja-autolla. Nykyisin isäni suurimman osan ajasta nukkuu koska hänellä on niin vahvoja lääkkeitä . Olen melkoinen yökyöpeli, joten olisin varmaan häirinnyt vanhempien pienessä asunnossa valvomisellani. Eihän sitä tiedä, jos vielä joskus jotenkin onnistuisimme tapaamisen jossain järjestämään? Aika hankalalta vaan näyttää...

Hyvä ketju, kiitän osallistujia, kun sain lukea. Olin kouluaikana se epäsuosittu tapaus myöskin. Kaverien saaminen ei oikein onnistu vieläkään. Tulin sitten jääneeksi paikkakunnalle.
Kun muutin omaan asuntoon, äitini sanoi "Jätetään vanha äitee yksin" eli syyllistettiin, kun halusin omaa elämää. Hänen nuoruudessaan kai asuttiin vanhempien kanssa kunnes mentiin naimisiin tai oli pakko muuttaa työn perässä. Hänkin katsoi voivansa päästää suustaan mitä vaan, mutta jos vastasi samalla tavalla, minä olin ilkeä.

Tuo, että kaupunkiin lähdettäisiin menestymään, ei ole minun ajatukseni. Kaupungeissa ja maalla eletään ja ollaan samansuuntaisesti, joku joskus saa töitä joku ei. Joku perustaa perheen joku eroaa. Sairastutaan ja joskus parannutaan. Mutta paljon mahdollista, että äitisi haluaa kehuskella menestykselläsi naapureille. Mun piti aikoinaan kirjoittaa ylioppilaaksi, että äiti sai edes yhden lyyran!

Toivon, ettei sua enää ahdista, jos joskus menet kotikylääsi. Et enää ole se koulukersa vaan aikuinen ihminen.