Moikka!
Tahtoisin purkaa tähän vähän ajatuksiani..
Sairaudet nimeltään anoreksia ja BED ovat tulleet itselleni tuskallisen tutuiksi n. neljän vuoden aikana.
Kaikki alkoi "viattomasti" hieman aiempaa tarkempana kaloreihin perehtymisenä..
Kunnes huomasin kontrolloivani syömisiäni niin, että laihtuminen alkoi. Eikä se jäänyt pieneen laihtumiseen, vaan aivan kuin joku "paha" olisi alkanut ohjailla mieltäni ja anoreksia sai alkunsa.
Kunpa olisin havahtunut jo tuolloin, sen hetkinen koulukiusaaminen vei kuitenkin kaikki mehut itsestäni ja tuntui hienolta, kun oli jotain mihin pystyin..jotain mikä ehkä parantaisi arvoani muiden silmissä.
Parin vuoden jälkeen kuitenkin tajusin, kuinka laiha olin. Törröttävät kylkiluut saivat vain itkemään itseinhosta, mutta en tuntunut löytävän reittiä ulos siitä kehästä.
Halusin kuitenkin tulla taas normaalipainoiseksi, joten hihkuinkin riemusta, kun kaikki kielletyn listalla olevat herkut olivatkin nyt erittäin tervetulleita. Se ei sitten mennytkään ihan niin kuin piti, syntyikin BED..
Nykyään ahmimispäivät ovat todella harvassa, oikeastaan olen huomannut itsessäni tällä hetkellä myös ortoreksian oireita.. Olen myöskin alipainon puolella ja haaveilen muutamasta lisäkilosta, kun vain osaisin lihoa oikein. En tiedä enää mitä tämä on, mutta nyt sorruin ahmimaan pitkästä aikaa. Tiedän, että parantuminen ei käy hetkessä ja olen ja paremmalla suunnalla, mutta ajatus töihin menosta hirvittää, sillä tiedän turvotukseni olevan todella näkyvä..!
Pitkän jaarittelun jälkeen tahtoisin tietää kohtalontoverit, kuinka paljon teillä sairaus (itsenne vaihtuva ulkonäkö) vaikuttaa siihen, miten paljon pelkäätte/stressaatte töihin tai kouluunmenoa? Entä tapaamisia kavereiden kesken joita ette ole nähneet vähään aikaan?
Itse olen joutunut perumaan niin paljon sovittuja tapaamisia (keksimään syitä) jotta minun ei tarvitsisi näyttäytyä naama aivan "muodottomana".. Tottakai töihin olen joutunut menemään vaikka edellisenä iltana olisin saanut ahmimiskohtauksen, mutta on se vaan aina yhtä nöyryyttävää..
Varmaan kuiskivat aina keskenään, että mitähän tuolle on tapahtunut.. :S
Tiedän miettiväni ihan liikaa muiden mielipiteitä, omaan erittäin huonon itsetunnon, mutta kuitenkin.
Kunhan kirjoitin..
4
461
Vastaukset
- lilac pompom
vähän eri syistä on mun häiriöt saaneet alkunsa, enkä oikein tiedä minkä syömishäiriön kastiin kuulun. osittain se on kai sitä, etten halua myöntää sairauttani, koska tää rajoittaa mun elämää tai oikeastaan on vienyt sen kokonaan, että tää on mun elämä, tapa käsitellä asioita. vaikken tosiaan ole sitä mieltä, että mikään syömishäiriö olisi elämäntapa, ne ovat vain kasa ikäviä tapoja, seurauksia ikävistä asioista.
huominen töihin meno just tänä päivänä hirvittää mua. tiedän, että aamulla soitan pomolle ja kerron olevani vatsataudissa (fyysisesti olenkin, eri juttu on se, että oireilu on itseaiheutettua...), vaikka kaduttaa jo nyt. viime viikot olen vaan vetänyt itseni niin piippuun, että kaipaisin lomaa. tykkään olla töissä pitkän "lomailun" jälkeen, työ mitä teen piristää ja pitää ajatukset poissa sairauden kiemuroista, mutta oon vaan niin väsynyt. pitkiin aikoihin en ole jaksanut tehdä muuta kuin lysähtää sohvalle töiden jälkeen (heti kun saa vaatteet vaihdettua kylpytakkiin ja villasukkiin), telkkari ja tietokone päälle ja alkoholia... ei tosiaankaan ole mitään rentoutumista, vaikka niin kuvittelen, ja miehen näkeminen suututtaa, kun en millään jaksaisi aina lähteä sen luo. on kylmä, väsyttää, ahdistaa, olen ehkä jo liian kännissä. muita ihmisiä en halua edes nähdä tällä hetkellä, vituttaa vaan aivan saatanasti muiden ongelmat ja se, miten ne kuvittelee olevansa mua vahvempia - syy miksi katkaisin välit kavereihini, nyt tunnen niin perhettäni kohtaan. sydäntä alkoi pistää uudestaan muutama viikko sitten, viime viikolla pisti joka päivä, en tunne enää pyörrytystä ja heikotusta tai sitten vaan olen niin tottunut niihin, kun menee päiväkausia pelkällä kahvilla, vesilasilla ja siiderillä. sairas, täysin tunteeton puoli musta ajattelee mun olevan joku koe, kuinka kauan ihminen jaksaa tätä rataa. tunteellinen puoli on ihan hukassa. tulee odotettu (pelätty) viikonloppu ja ahmin, otan laksatiiveja, nukun, inhoan itseäni ja viikonlopun loppuessa ahdistun seuraavasta päivästä.
nämäkin päivät olisin voinut viettää mieheni kanssa, mutta muutaman sipsikourallisen jälkeen iski hirveä morkkis ja toisaalta mässyt. vihaan tätä. ja siirrän tän kauas mielestäni, kun ei vaan ole voimia käsitellä asiaa. vituttaa jo joulukin, kun porukat vetää herneet nenään kun "mikään ei kelpaa" - parempiko se sitten, että ahmin ja käännän kaapit ympäri laksojen toivossa, itken ja inhoan itseäni ja kaikkia muita? sama se, kunhan en vaan näytä sitä niille.
todellakin välttelen ihmisten kohtaamista ahmimisen jälkeen. silloin kun olin vielä tekemisissä kavereiden kanssa, olin usein kipeä, vanhemmilla, mieheni kanssa, oli sitä sun tätä, ettei tarvinnut näyttää turvonnutta naamaa, turvonneita käsiä ja mahaa, josta ne olisi päätelleet mun olevan raskaana, vaikka menkkojakaan ei ole. mieheni luulee mun pettävän sitä, kun tulee epämääräisiä perumisia, sairastumisia ja menoja. samoja valheita kuulevat kaikki, pahalta tuntuu kun sisko ilmestyy oven taakse ja olen melkein hengittämättä ja valmistaudun teeskentelemään olleeni jossain muualla. ei todellakaan kiinnosta nähdä ketään, jolla riittäisi kommenttia mun ulkonäöstä, kaikki läheiset tietää syömishäiriöstä ja luultavasti ajattelevat bulimiaa, turha mun korjata niiden luuloja. muutama päivä syömättä, ja pakko pitää enemmän vaatetta vaikkei kylmä olisikaan, ettei kukaan huomaa mun laihtuneen - kun seuraavalla näkemällä olen kokoa isompi. onneksi on talvi, sen turvin voi kerrospukeutua, harmi vaan, että paskoina päivinä ei toppatakin alle mahdu lämmintä, kun maha turpoaa.- jatkuu.....
vihaan tätä paskaa. haluaisin normaalin elämän. kavereita en enää kaipaa, ainakaan tällä hetkellä kun meni luotto omanikäisiin muijiin, mutta yksinäisyys kyllästyttää. en osaa olla yksin RAUHASSA enkä levätä kunnolla, osaan vaan raataa, tehdä kaikkea pakonomaisesti, dokata ja ahmia. pitkään suhteeni on ollut huonona, ja nyt alkaa mies saada tarpeekseen. menetän parhaan ystäväni, toisen perheeni. ainoan ihmisen, jonka seurassa tahtoisin olla. enemmän kuin oma yksinäisyys mua vituttaa se, että olen aiheuttanut niin monta pettymystä ja niin paljon katkeruutta miehelleni.
tulipa vihaista tekstiä. tarkoitus ei ollut valittaa omista, mutta kai se auttaa, että tiedät, ettet ole ainoa näiden juttujen kanssa. en tiedä miten terveet ihmiset kiinnittää huomiota turvotukseen, huomaatko itse sitä muista? siis jos joku kaverisi on vaikka lihonut vähän. liikutko paljon? jos sulla ei hirveästi ole alipainoa, pääset normaalipainoon hankkimalla lihaksia, tietty proteiinista ja vitamiineista kannattaa pitää huolta, että jaksaa liikkua, eikä liian pitkän liikuntarääkin jälkeen iske väsymys ja ahmiminen. olin viimeisen vuoden aikana muutaman kuukauden normaalipainossa, kun kävin salilla ja pyöräilin, reisissä oli näkyvät lihakset ja muutama sentti tuli lisääkin, suhteessa vyötärö oli kuitenkin pienempi. olin kuitenkin aina väsynyt ja liikkumisesta tuli pakkomielle, silti surkealla ravinnolla. mainitsit ortoreksian. pidä huolta vitamiineista ja proteiinista, äläkä aseta itsellesi liikaa tavoitteita ja paineita. muista myös levätä. - ketjun aloittaja..
jatkuu..... kirjoitti:
vihaan tätä paskaa. haluaisin normaalin elämän. kavereita en enää kaipaa, ainakaan tällä hetkellä kun meni luotto omanikäisiin muijiin, mutta yksinäisyys kyllästyttää. en osaa olla yksin RAUHASSA enkä levätä kunnolla, osaan vaan raataa, tehdä kaikkea pakonomaisesti, dokata ja ahmia. pitkään suhteeni on ollut huonona, ja nyt alkaa mies saada tarpeekseen. menetän parhaan ystäväni, toisen perheeni. ainoan ihmisen, jonka seurassa tahtoisin olla. enemmän kuin oma yksinäisyys mua vituttaa se, että olen aiheuttanut niin monta pettymystä ja niin paljon katkeruutta miehelleni.
tulipa vihaista tekstiä. tarkoitus ei ollut valittaa omista, mutta kai se auttaa, että tiedät, ettet ole ainoa näiden juttujen kanssa. en tiedä miten terveet ihmiset kiinnittää huomiota turvotukseen, huomaatko itse sitä muista? siis jos joku kaverisi on vaikka lihonut vähän. liikutko paljon? jos sulla ei hirveästi ole alipainoa, pääset normaalipainoon hankkimalla lihaksia, tietty proteiinista ja vitamiineista kannattaa pitää huolta, että jaksaa liikkua, eikä liian pitkän liikuntarääkin jälkeen iske väsymys ja ahmiminen. olin viimeisen vuoden aikana muutaman kuukauden normaalipainossa, kun kävin salilla ja pyöräilin, reisissä oli näkyvät lihakset ja muutama sentti tuli lisääkin, suhteessa vyötärö oli kuitenkin pienempi. olin kuitenkin aina väsynyt ja liikkumisesta tuli pakkomielle, silti surkealla ravinnolla. mainitsit ortoreksian. pidä huolta vitamiineista ja proteiinista, äläkä aseta itsellesi liikaa tavoitteita ja paineita. muista myös levätä.Helpottava ajatus ettei paini yksin näiden ongelmien kanssa ja että "turpoamista" ei pidetä pinnallisena huolena.. vaikka pieni haittahan se on verrattuna siihen, miten paha olo on henkisesti, mutta tottakai muiden reaktiot pelottavat.
Elämäsi kuulostaa yhtä kamalalta kuin omani, mikä on erittäin ikävä kuulla :S tätä kun ei toivoisi kenellekään! Tai onko tämä edes elämää...?
Kiitos vastaajalle rohkaisevista neuvoista! Yritän todella onnistua tällä kertaa, olen kuvitellut kyllä onnistuvani tässä yksin kun vain tarpeeksi haluan.. enää en siihen usko, aion marssia työterveyteen, jos tämän joku ottaisi vakavasti ja asiat muuttuisi lopulta..
Tuo onkin hyvä kysymys, että huomaanko muiden ulkoiset muutokset..
Ehkä olen itsekriittisenä keskittynyt vain omaan napaani, joten en ole ehkä kiinnittänyt huomiota.
Eräs ystäväni kärsi samoista ongelmista (en tiedä nykyisestä voinnista, ainakin vaikuttaa parantuneen) ja hänessä huomasin ahmimiset tai keventymiset tottakai ja vaihdoimmekin ajatuksia ja kokemuksia sairauden osalta, mikä oli helpottavaa... ei enää ajatellut olevansa outo ja ainut ongelmainen.
Muistan ammattikouluaikojani, kun BED jylläsi pahimmillaan.. olin toistuvasti maanantaisin "kipeä", en voinut yksinkertaisesti lähteä sen näköisenä ihmisten ilmoille..
Kerran muutaman päivän ahmimisputken jälkeen eräs luokkakaverini oli kysynyt toiselta luokkakaveriltani(jonka kanssa olimme kuin paita ja peppe ja hän tiesi sairaudestani) että onko hänkin huomannut minun lihoneen aika hurjasti pienen ajan sisällä..?! kuulemma jalkani varsinkin näyttivät paksuntuneen hurjasti.
Kaverini oli vastannut mielikseni, ettei ollut huomannut mitään..
Tuon kuuleminen sattui todella paljon, kyllä kuulin jonkun epäilevän olevani raskaanakin.
Olen sairastumisestani asti kammonnut sukulaistapahtumia, he kuitenkin ovat tässä ajan mittaan tottakai huomanneet rajut ulkoiset muutokseni, kukaan ei lihomisistani ole kommentoinut tietenkään, mutta laihtumisistani olen saanut kuulla kyllästymiseen saakka.. he kun eivät voi ymmärtää, että en tahdo laihtua tai ole tietoisesti laihtunut.. eivät vaan voi ymmärtää sairauttani, käskevät vais syömään enemmän, koska jos vielä laihdun, ei kuulemma ole enää kaunista! Kiitos heille vain neuvoista, kun olisikin niin helppoa..
Nykyään näen sukulaisiani n. kuukauden välein ja tuntuu että he saavat aina arvailla että minkäköhän kokoisena tämä neiti tällä kertaa pamahtaa paikalle.. ironisella tavalla jopa huvittavaa, niin nöyryyttävää.
Minusta on ihanaa tutustua uusiin ihmisiin, aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, kun he eivät voi mielessään arvostella ulkonäköäni sillä tavalla että vertaisi entiseen.. voin olla jonkun silmissä normaali ja se persoona joka olen tämän kaiken takana. Toivottavasti tästä lopulta pääsee, unelmana kun olisi vain normaalipaino ja normaali suhtautuminen ruokaan.. saada taas oma eloisa persoona näkyviin tämän masentuneen ja ärtyneen mielen takaa!
Ei luovuteta, elämä on ylä ja alamäkiä! Noustaan täältä pohjalta vielä Fenix-linnun lailla, tsemppiä kaikki sairastuneet ja voimia! - emmausko
ketjun aloittaja.. kirjoitti:
Helpottava ajatus ettei paini yksin näiden ongelmien kanssa ja että "turpoamista" ei pidetä pinnallisena huolena.. vaikka pieni haittahan se on verrattuna siihen, miten paha olo on henkisesti, mutta tottakai muiden reaktiot pelottavat.
Elämäsi kuulostaa yhtä kamalalta kuin omani, mikä on erittäin ikävä kuulla :S tätä kun ei toivoisi kenellekään! Tai onko tämä edes elämää...?
Kiitos vastaajalle rohkaisevista neuvoista! Yritän todella onnistua tällä kertaa, olen kuvitellut kyllä onnistuvani tässä yksin kun vain tarpeeksi haluan.. enää en siihen usko, aion marssia työterveyteen, jos tämän joku ottaisi vakavasti ja asiat muuttuisi lopulta..
Tuo onkin hyvä kysymys, että huomaanko muiden ulkoiset muutokset..
Ehkä olen itsekriittisenä keskittynyt vain omaan napaani, joten en ole ehkä kiinnittänyt huomiota.
Eräs ystäväni kärsi samoista ongelmista (en tiedä nykyisestä voinnista, ainakin vaikuttaa parantuneen) ja hänessä huomasin ahmimiset tai keventymiset tottakai ja vaihdoimmekin ajatuksia ja kokemuksia sairauden osalta, mikä oli helpottavaa... ei enää ajatellut olevansa outo ja ainut ongelmainen.
Muistan ammattikouluaikojani, kun BED jylläsi pahimmillaan.. olin toistuvasti maanantaisin "kipeä", en voinut yksinkertaisesti lähteä sen näköisenä ihmisten ilmoille..
Kerran muutaman päivän ahmimisputken jälkeen eräs luokkakaverini oli kysynyt toiselta luokkakaveriltani(jonka kanssa olimme kuin paita ja peppe ja hän tiesi sairaudestani) että onko hänkin huomannut minun lihoneen aika hurjasti pienen ajan sisällä..?! kuulemma jalkani varsinkin näyttivät paksuntuneen hurjasti.
Kaverini oli vastannut mielikseni, ettei ollut huomannut mitään..
Tuon kuuleminen sattui todella paljon, kyllä kuulin jonkun epäilevän olevani raskaanakin.
Olen sairastumisestani asti kammonnut sukulaistapahtumia, he kuitenkin ovat tässä ajan mittaan tottakai huomanneet rajut ulkoiset muutokseni, kukaan ei lihomisistani ole kommentoinut tietenkään, mutta laihtumisistani olen saanut kuulla kyllästymiseen saakka.. he kun eivät voi ymmärtää, että en tahdo laihtua tai ole tietoisesti laihtunut.. eivät vaan voi ymmärtää sairauttani, käskevät vais syömään enemmän, koska jos vielä laihdun, ei kuulemma ole enää kaunista! Kiitos heille vain neuvoista, kun olisikin niin helppoa..
Nykyään näen sukulaisiani n. kuukauden välein ja tuntuu että he saavat aina arvailla että minkäköhän kokoisena tämä neiti tällä kertaa pamahtaa paikalle.. ironisella tavalla jopa huvittavaa, niin nöyryyttävää.
Minusta on ihanaa tutustua uusiin ihmisiin, aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, kun he eivät voi mielessään arvostella ulkonäköäni sillä tavalla että vertaisi entiseen.. voin olla jonkun silmissä normaali ja se persoona joka olen tämän kaiken takana. Toivottavasti tästä lopulta pääsee, unelmana kun olisi vain normaalipaino ja normaali suhtautuminen ruokaan.. saada taas oma eloisa persoona näkyviin tämän masentuneen ja ärtyneen mielen takaa!
Ei luovuteta, elämä on ylä ja alamäkiä! Noustaan täältä pohjalta vielä Fenix-linnun lailla, tsemppiä kaikki sairastuneet ja voimia!Sehän se onkin. Ainakin omalla kohdalla paranemisen esteenä tuntuu usein olevan se pelko, miten muut reagoivat "lihomiseeni" (mulla on laihuushäiriö). Todennäköisesti kaikki olis vaan iloisia ja onnellisia mun puolesta, mutta silti jotenkin se olis juurikin sitä: nöyryyttävää.. Toivottavasti ymmärrätte. Kukaan "terve" tuskin ymmärtää, ja sekin ahdistaa, koska itse on sairas eikä siltikään osaa selittää! Ymmärrän toki ajatuksieni sekä tekojeni irvokkaat ristiriidat, mutta se ei tee tilannetta ainakaan helpommaksi.
Mutta joo, ylensyönti on tuttua mullekkin. Ja se turvotus, voi ei.. Asiaa mukavoittaa vielä se, että opiskelen alaa, jossa keho on "instrumentti", ja tarkkailun/analysoinnin alaisena jatkuvasti. Eli jokainen kyllä tasan näkee, onko lähtenyt 200g tai olenko täynnä nestettä koska toissapäivänä ahmin. Yh.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Katso: Ohhoh! Miina Äkkijyrkkä sai käskyn lähteä pois Farmi-kuvauksista -Kommentoi asiaa: "En ole.."
Tämä oli shokkiyllätys. Oliko tässä kyse tosiaan siitä, että Äkkijyrkkä sanoi asioita suoraan vai mistä.... Tsemppiä, Mi1305225- 323267
Haluan jutella kanssasi Nainen
Olisiko jo aika tavata ja avata tunteemme...On niin paljon asioita joihin molemmat ehkä haluaisimme saada vastaukset...O161847Poliisiauto Omasp:n edessä parkissa
Poliisiauto oli parkissa monta tuntia Seinäjoen konttorin edessä tänään. Haettiinko joku tai jotain pankista tutkittavak221820Onko mies niin,
että sinulle ei riitä yksi nainen? Minulle suhde tarkoittaa sitoutumista, tosin eihän se vankila saa olla kummallekaan.191675Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta711521Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt111395Armi Aavikko Malmin hautausmaa
Haudattiinko Armi arkussa Malmin hautausmaalle vai tuhkattiinko hänet? Kuka tietää asiasta oikein?111306Haluisin suudella ja huokailla
ja purra kaulaasi ja rakastella sinua. Haluisin puristella rintojasi ja pakaroitasi. Ei sinulla taida olla kuitenkaan ni161287Miksi näin?
Miksi vihervassut haluaa maahan porukkaa jonka pyhä kirja kieltää sopeutumisen vääräuskoisten keskuuteen? Näin kotoutumi191277