Ian McEwan: Polte

Varsinaisen sankarin on suosikkikirjailija luonut uusimmassaan. Nobelillakin palkittu professori Beard on perso niin ruualle, viinalle, naisille kuin kunniallekin. Tässä satiiriksikin sanotussa teoksessa seurataan Beardin vaiheita viiden vuoden välein asettuvista kulminaatiopisteistä tarkastellen. Vaikka McEwanin minäkertojan tajunnanvirta risteileekin villisti varhaislapsuudesta tulevaan.
Ekaosa tapahtuu vuonna 2000. Nobelista on jo aikaa, uutta tiedettä ei synny ja professori lentelee, tietenkin toisten laskuun, sekalaisista konferenseista seminaareihin yrittäen edes jotenkin pysyä jyvällä mitä tieteenalallaan tapahtuu. Energiakriisi ja ilmaston lämpeneminen kolkuttelee ovella, joten brittihallitus päättää sijoittaa tulevaisuuteen ja uuden, uusiutuvan energialähteen kehittelyyn. Beard saa kunniaviran johtaa uutta tutkimuskeskusta, väljällä budjetilla ja runsailla resursseilla. Päivä viikossa menee viranhoidossa, muu aika mielitekojen ja julkisuuden parissa hääräillen. Kohta saa tuulimyllyhankkeet jäädä syrjään, kun lahjakas alainen jättää muistion synteettisen yhteyttämisen energiamahdollisuuksista. Valitettavasti vaihdossa menee tiedetyöläiselle professorin vaimokin, viides. Henkihän siinä lähtee nuoremmalta tieteentekijältä, ja kunniavirka Beardilta. Onneksi muistiinpanot jäävät proffalle ja hän voi patentoida ideoita omiin nimiinsä.

Beardiin kirjoittaja on koonnut liki kaikki inhottavan ihmisen ominaisuudet. Lopputulos on karmea, mutta hauska. Ja taustalla pyörivä iso aihe, usko tieteeseen ja sen kykyyn ratkaista suuria ongelmia, ei jää mässäilyn alle.
Kolmannessa, liki nykypäivässä tapahtuvassa osassa suuri keksintö on lopulta käynnistämistä vaille valmis. Aurinkokennot kököttävät USAn Uuden Mexicon erämaassa, soittokunta treenaa käynnistysjuhlaa varten, ilmavoimien ylilento tilattuna ja mammona kunnian kera odottaa keksijää ihan nurkan takana.
Monissa McEwanin kirjoissa on liki sekunnilleen kuvattuna se ratkaiseva sekunti, josta kaikki kääntyy, yleensä pieleen. Tässäkin sen löytää, kun tarkoin lukee ja jääkarhusta, tuosta ilmastonmuutoksen symbolista on kyse.
Varsinainen suuri loppukohtaus, kun väärä oikaistaan ja tilit tasataan, alkaa juuri silloin kun kirja loppuu.
Kertojana McEwan on loistava. Niin ihmiset, maisemat kuin talotkin elävät tekstissä. Ruuista puhumattakaan.

Rohkenen suositella hauskimpana McEwanina. Tähän mennessä.