Ahdistavaa on elämä

Minulla oli noin kuukauden kestänyt hyvä kausi joskus syyskuun lopussa ja lokakuun alussa. Olin silloin asunut ulkomailla vaihto-oppilaana reilun kuukauden ja vihdoin sopeutunut ympäristöön. Sekin vei aikaa ymmärrettävistä syistä, koska kaiken pitäisi aina olla samanlaista. Mutta sitten löysin omat rutiinini yliopistolla, kaupungilla ja asunnolla. Aloin jopa suunnitella pidemmäksi ajaksi vaihtoon jäämistä, koska löysin niin intohimoani kiihottavia kursseja. Mutta sitten sain Suomesta kuulla, että tuskin saisin rahoitusta enää niin helpolla. Se masensi minua varsinkin, koska olin alkanut kokea valitsemani kurssit yliopistolla liian helpoiksi. Lokakuun keskivaiheilla isoisäni kuoli, ja siitä alkoi entistä huonompi kausi. Marraskuun lopulla voin taas paremmin, kun oli niin paljon tenttiin valmistautumista yms, mikä piti minut vireänä. Aikataulut auttavat paljon. Mutta masennuksen myötä en oikein itse jaksa laatia enää aikatauluja ja rutiineja. On niin helpottavaa, kun muut tekevät sen puolestani. Minulle tuo on yksi akateemisen vapauden varjopuolia. Tipun jotenkin tyhjän päälle.

Nyt olen ollut joulua viettämässä Suomessa ja ahdistanut on kovasti, kun ei ole oikein mitään ohjelmaa. Minulla on univaikeuksia....nukahdan joskus klo 3.00 ja herään klo 15.00 iltapäivällä. Illat hirveässä ahdistuksessa ja pakkoajatuksissa menevät. Kohta on terapeutin aika, jotta saan reseptejä uusittua. Aion yrittää puhua rehellisesti, että elämä on paskaa.

Stressi ja aikataulut ovat toisaalta hyvä asia minulle. Saan itseni liikkeelle paremmin. Mutta jos en saavuta parhaimpia mahdollisia tuloksia niin sitten pakkoajatukset pahenevat. Koen myös syyllisyydentunteita, jos en tee mitään. Mutta joskus kun olen mättänyt nappia naamaan perusteellisesti illalla ja on sellainen väsynyt, mutta levollinen olo eikä ajattele mitään niin se on hyvä ja vapauttava tunne...Tai ajatuksia risteilee päässä, mutta ne eivät jumitu kuten tavallisesti....Ei tästä ota selvää....olen niin väsynyt itseeni.

El desconocido kirjoitti:

Minulla oli noin kuukauden kestänyt hyvä kausi joskus syyskuun lopussa ja lokakuun alussa. Olin silloin asunut ulkomailla vaihto-oppilaana reilun kuukauden ja vihdoin sopeutunut ympäristöön. Sekin vei aikaa ymmärrettävistä syistä, koska kaiken pitäisi aina olla samanlaista. Mutta sitten löysin omat rutiinini yliopistolla, kaupungilla ja asunnolla. Aloin jopa suunnitella pidemmäksi ajaksi vaihtoon jäämistä, koska löysin niin intohimoani kiihottavia kursseja. Mutta sitten sain Suomesta kuulla, että tuskin saisin rahoitusta enää niin helpolla. Se masensi minua varsinkin, koska olin alkanut kokea valitsemani kurssit yliopistolla liian helpoiksi. Lokakuun keskivaiheilla isoisäni kuoli, ja siitä alkoi entistä huonompi kausi. Marraskuun lopulla voin taas paremmin, kun oli niin paljon tenttiin valmistautumista yms, mikä piti minut vireänä. Aikataulut auttavat paljon. Mutta masennuksen myötä en oikein itse jaksa laatia enää aikatauluja ja rutiineja. On niin helpottavaa, kun muut tekevät sen puolestani. Minulle tuo on yksi akateemisen vapauden varjopuolia. Tipun jotenkin tyhjän päälle.

Nyt olen ollut joulua viettämässä Suomessa ja ahdistanut on kovasti, kun ei ole oikein mitään ohjelmaa. Minulla on univaikeuksia....nukahdan joskus klo 3.00 ja herään klo 15.00 iltapäivällä. Illat hirveässä ahdistuksessa ja pakkoajatuksissa menevät. Kohta on terapeutin aika, jotta saan reseptejä uusittua. Aion yrittää puhua rehellisesti, että elämä on paskaa.

Stressi ja aikataulut ovat toisaalta hyvä asia minulle. Saan itseni liikkeelle paremmin. Mutta jos en saavuta parhaimpia mahdollisia tuloksia niin sitten pakkoajatukset pahenevat. Koen myös syyllisyydentunteita, jos en tee mitään. Mutta joskus kun olen mättänyt nappia naamaan perusteellisesti illalla ja on sellainen väsynyt, mutta levollinen olo eikä ajattele mitään niin se on hyvä ja vapauttava tunne...Tai ajatuksia risteilee päässä, mutta ne eivät jumitu kuten tavallisesti....Ei tästä ota selvää....olen niin väsynyt itseeni.

Lue lisää

Olet selvästi älykäs ja tiedostava henkilö, joten tulet selviämään myös ongelmiesi kanssa. Luulen jopa, että ikä auttaa selviämisessä ja tiedän useita joiden oireet ovat lieventyneet ajan ja iän karttuessa.

Mielestäni on tärkeintä, että itse tiedostaa mitkä ovat ongelmat ja myös yrittää selvitä niistä. Voisitko laatia itsellesi jonkin "ohjelman" jonka otat käyttöön kun tulee tietty ongelma. Esim tietty pakkomielle/oire? Kun tunnet tunteen pääset tilanteesta pois kun olet päättänyt ottaa käyttöön muun ulospääsyn. Se tilanteesta ulospääsy voi olla hyvin yksinkertainen. Esim jos voit, lähdet lenkille...tai ainakin sisältä ulos.

Olen varma, että löydät keinoja kun etsit. Meillä on suvussa asseja, myös muissa tutuissa/ystävissä ja olen oppinut heidän kauttaan näkemään, että ongelmat lieventyvät kun tulee ikää. Ja kun tietää mistä on kyse, voi itsekin vaikuttaa, yrittää vaikuttaa eri keinoin eteenpäin.

Sinulla on aikamoinen lääkearsenaali ja saattaa olla, että selviäisit vähemmälläkin, mutta lääkeasiat pitää hoitaa asiantuntijalääkärin pakeilla. Toivottavasti harrastat jotain liikuntaa, ainakin ulkoilua, sillä se on hyväksi koko terveydellesi. Kunnon ulkolenkki illalla selvittää päätä ja rentouttaa ja kuuma suihku lenkin jälkeen auttaa uneen.

Vielä tourettesta. Suurella osalla asseista on myös ripaus touretten oireyhtymää. Toisilla enemmän toisilla vähemmän. Mutta kaiken kaikkiaan. Älä jää rypemään ongelmiin, äläkä syyllisyyden tunteisiin. Kuten alussa sanoin, tulet selviämään kun päätät niin ja sinussa on voimaa ja neuvokkuutta ja lahjoja selvitä. Tsemppiä!

eräs äiti kirjoitti:

Olet selvästi älykäs ja tiedostava henkilö, joten tulet selviämään myös ongelmiesi kanssa. Luulen jopa, että ikä auttaa selviämisessä ja tiedän useita joiden oireet ovat lieventyneet ajan ja iän karttuessa.

Mielestäni on tärkeintä, että itse tiedostaa mitkä ovat ongelmat ja myös yrittää selvitä niistä. Voisitko laatia itsellesi jonkin "ohjelman" jonka otat käyttöön kun tulee tietty ongelma. Esim tietty pakkomielle/oire? Kun tunnet tunteen pääset tilanteesta pois kun olet päättänyt ottaa käyttöön muun ulospääsyn. Se tilanteesta ulospääsy voi olla hyvin yksinkertainen. Esim jos voit, lähdet lenkille...tai ainakin sisältä ulos.

Olen varma, että löydät keinoja kun etsit. Meillä on suvussa asseja, myös muissa tutuissa/ystävissä ja olen oppinut heidän kauttaan näkemään, että ongelmat lieventyvät kun tulee ikää. Ja kun tietää mistä on kyse, voi itsekin vaikuttaa, yrittää vaikuttaa eri keinoin eteenpäin.

Sinulla on aikamoinen lääkearsenaali ja saattaa olla, että selviäisit vähemmälläkin, mutta lääkeasiat pitää hoitaa asiantuntijalääkärin pakeilla. Toivottavasti harrastat jotain liikuntaa, ainakin ulkoilua, sillä se on hyväksi koko terveydellesi. Kunnon ulkolenkki illalla selvittää päätä ja rentouttaa ja kuuma suihku lenkin jälkeen auttaa uneen.

Vielä tourettesta. Suurella osalla asseista on myös ripaus touretten oireyhtymää. Toisilla enemmän toisilla vähemmän. Mutta kaiken kaikkiaan. Älä jää rypemään ongelmiin, äläkä syyllisyyden tunteisiin. Kuten alussa sanoin, tulet selviämään kun päätät niin ja sinussa on voimaa ja neuvokkuutta ja lahjoja selvitä. Tsemppiä!

Lue lisää

Nyt sain lääkkeitä taas tarpeeksi. Ketipinoria lisättiin univaikeuksien takia, ja se on onneksi auttanut.

Olet oikeassa. Ikä on auttanut ainakin Touretteen ja sosiaaliseen fobiaan.

Tourette-oireita minulla ei ole juuri ollut kahteen vuoteen. Kuten sanoit niitä on jonkun verran myös asseilla, ei aina diagnoosiksi asti. Oikeastaan ihmettelen, miksi minulle sekin diagnoosi lätkäistiin. Tosin silloin niitä oli enemmän keväällä 2007. Niitä tuli aina minulla jaksoissa. Piti lähteä luennolta kesken toteuttamaan tietyt tics-oireet wc:ssä. Ole siinä sitten, kun muutenkin pelottaa muiden läsnäolo niin kesken pois vielä ja sitten takaisin niin, että huomio kääntyy minuun. Mutta nyt ne Tourette-oireet ovat pysytelleet onneksi poissa. Tietysti ne voivat palata milloin tahansa.

Olen myös huomannut, että iän myötä pystyn hyväksymään asioita jotenkuten. Kuten sitä vaikeinta pakkoajatusta, että jokainen täältä kuolee, vaikka kuinka rukoilisin pakonomaisesti ja tekisin outoja rituaalejani välttääkseni kuolemaa lähipiirissäni. Läheisriippuvuus liittyy tähän. Vuonna 2006 kesällä äidiltäni leikattiin rintasyöpä, ja hän sai myös muut syöpähoidot. Hän on pysynyt sen jälkeen terveenä, mutta tuo romahdutti vointiani aika pahasti. Samana kesänä myös isoisäni joutui Alzheimerin takia lopullisesti sairaalaan ja kuoli nyt lokakuussa. Sen jälkeen olen pakonomaisella tavalla huolehtinut 62-vuotiaiden vanhempieni ja 90-vuotiaan isoäitini terveydestä. Heillä ei ole mitään vakavaa kenelläkään, mutta silti luulen pakkomielteilläni jollain tasolla auttavani läheisiäni. Tiedän kuitenkin, että se ei ole totta. Että kuka tahansa täältä voi lähteä milloin vain. Se ahdistaa, mutta uskon, että iän myötä löydän jonkinlaisen harmonian. On vain niin raskasta olla aina huolissaan.

Sitten on niitä suorituspakkomielteitä. Jotta tentti menisi hyvin, on kuljettava tiettyä puolta kadusta ja laitettava takki aina samalla tavalla naulakkoon kuten silloin viimeksikin, kun tentti meni hyvin. Ruoka on aseteltava lautaselle tietyllä tavalla, jotta kukaan ei kuole tai että selviän opinnoistani. Kun nousen ylös sängystä, minun on toistettava tietyt rituaalit. Onhan näitä vaikka minkä verran.

Kävin kognitiivisessa terapiassa Helsingin Neuromentalissa, mutta en tullut sen terapeutin kanssa toimeen. Minusta tuntui, että hän ylenkatsoi minua, kun kerroin pakko-oireistani. Mutta kyllä minä myös menin jotenkin lukkoon enkä ollut kaikesta rehellinenkään. Sittemmin olen ollut terapiassa Kivelän sairaalassa Helsingissä ja YTHS:llä. Jälkimmäisessä Aspergeria ei mielestäni ymmärretä. Olen kahdesti vaihtanut siellä terapeuttia. Nykyisen terapeutin tapaan vain silloin, kun tarvitsee uusia reseptejä. En jaksanut sitä sosiaalistamispaskaa. Hän olisi kuulemma auttanut minua, että olisin luennoilla tullut yliopistolla sosiaalisemmaksi ja uskaltanut puhua siellä, ottaa osaa keskusteluihin. Ei hän vain tajunnut, että en halua! Minulla on sosiaalisia taitoja nykyään tarpeeksi selvitäkseni välttämättömästä, mutta enempää en halua oppia. Olen hullu ja outo, mutta minulla on oikeus olla sellainen. Minulla on onneksi neurologin lausunto siitä, että ryhmätöihin minun ei tarvitse osallistua.

Olen masennukseni takia laiminlyönyt viimeisen neljän vuoden aikana fyysistä terveyttäni. No siitä seurasi se, että sain diabetes- ja refluksitauti- diagnoosit vuosi sitten. Pärjään diabeteksen ja refluksin osalta hyvin lääkkeillä, mutta olen tietysti myös alkanut hoitaa itse kuntoani. Nykyisin käyn päivittäin lenkillä ja nykyisessä opiskelijavaihdossa ulkomailla ollessani myös kävelen yliopistolle ja sieltä takaisin. Käyn myös kahdesti viikossa uimassa, mitä voisin toisaalta lisätäkin. Uiminen on minulle sopivin urheilumuoto.

Positiivista tässä on se, että olen laihtunut 6 kiloa ulkomailla ollessani. Nyt minulla on 8kg ylipainoa vielä. Kevään aikana on tarkoitus vähentää sitä lisää. Ja syödä paremmin. Ongelma on, että herään niin myöhään yleensä enkä ehdi mitään aamiaista syödä. Siksi lounaalla tulee syötyä liikaa ja joskus illalla taas liian vähän. Ahdistuksissani sorrun myös helposti makeisiin. Suklaan olen jättänyt pois, mutta lakritsia tulee syötyä.

Meillä on myös suvussa näitä assigeenejä vai miksi niitä pitäisi kutsua. Esimerkiksi siskoni 13-vuotiaalla pojalla on ADHD todettu. Nyt kun vertaan siskonpojan hoitoa ja diagnosointia siihen kohteluun psykiatrian puolella, mitä itse sain hänen ikäisenään (minullahan todettiin nämä vasta aikuisiällä) niin kyllä Suomessa on kehitytty näissä asioissa. Mutta on myös paljon puutteita. Meillä on paljon siskonpojan kanssa yhteistä ja joskus vertaillaan näitä oireita :D Mutta yksilöllistähän moni asia on aina.

El desconocido kirjoitti:

Nyt sain lääkkeitä taas tarpeeksi. Ketipinoria lisättiin univaikeuksien takia, ja se on onneksi auttanut.

Olet oikeassa. Ikä on auttanut ainakin Touretteen ja sosiaaliseen fobiaan.

Tourette-oireita minulla ei ole juuri ollut kahteen vuoteen. Kuten sanoit niitä on jonkun verran myös asseilla, ei aina diagnoosiksi asti. Oikeastaan ihmettelen, miksi minulle sekin diagnoosi lätkäistiin. Tosin silloin niitä oli enemmän keväällä 2007. Niitä tuli aina minulla jaksoissa. Piti lähteä luennolta kesken toteuttamaan tietyt tics-oireet wc:ssä. Ole siinä sitten, kun muutenkin pelottaa muiden läsnäolo niin kesken pois vielä ja sitten takaisin niin, että huomio kääntyy minuun. Mutta nyt ne Tourette-oireet ovat pysytelleet onneksi poissa. Tietysti ne voivat palata milloin tahansa.

Olen myös huomannut, että iän myötä pystyn hyväksymään asioita jotenkuten. Kuten sitä vaikeinta pakkoajatusta, että jokainen täältä kuolee, vaikka kuinka rukoilisin pakonomaisesti ja tekisin outoja rituaalejani välttääkseni kuolemaa lähipiirissäni. Läheisriippuvuus liittyy tähän. Vuonna 2006 kesällä äidiltäni leikattiin rintasyöpä, ja hän sai myös muut syöpähoidot. Hän on pysynyt sen jälkeen terveenä, mutta tuo romahdutti vointiani aika pahasti. Samana kesänä myös isoisäni joutui Alzheimerin takia lopullisesti sairaalaan ja kuoli nyt lokakuussa. Sen jälkeen olen pakonomaisella tavalla huolehtinut 62-vuotiaiden vanhempieni ja 90-vuotiaan isoäitini terveydestä. Heillä ei ole mitään vakavaa kenelläkään, mutta silti luulen pakkomielteilläni jollain tasolla auttavani läheisiäni. Tiedän kuitenkin, että se ei ole totta. Että kuka tahansa täältä voi lähteä milloin vain. Se ahdistaa, mutta uskon, että iän myötä löydän jonkinlaisen harmonian. On vain niin raskasta olla aina huolissaan.

Sitten on niitä suorituspakkomielteitä. Jotta tentti menisi hyvin, on kuljettava tiettyä puolta kadusta ja laitettava takki aina samalla tavalla naulakkoon kuten silloin viimeksikin, kun tentti meni hyvin. Ruoka on aseteltava lautaselle tietyllä tavalla, jotta kukaan ei kuole tai että selviän opinnoistani. Kun nousen ylös sängystä, minun on toistettava tietyt rituaalit. Onhan näitä vaikka minkä verran.

Kävin kognitiivisessa terapiassa Helsingin Neuromentalissa, mutta en tullut sen terapeutin kanssa toimeen. Minusta tuntui, että hän ylenkatsoi minua, kun kerroin pakko-oireistani. Mutta kyllä minä myös menin jotenkin lukkoon enkä ollut kaikesta rehellinenkään. Sittemmin olen ollut terapiassa Kivelän sairaalassa Helsingissä ja YTHS:llä. Jälkimmäisessä Aspergeria ei mielestäni ymmärretä. Olen kahdesti vaihtanut siellä terapeuttia. Nykyisen terapeutin tapaan vain silloin, kun tarvitsee uusia reseptejä. En jaksanut sitä sosiaalistamispaskaa. Hän olisi kuulemma auttanut minua, että olisin luennoilla tullut yliopistolla sosiaalisemmaksi ja uskaltanut puhua siellä, ottaa osaa keskusteluihin. Ei hän vain tajunnut, että en halua! Minulla on sosiaalisia taitoja nykyään tarpeeksi selvitäkseni välttämättömästä, mutta enempää en halua oppia. Olen hullu ja outo, mutta minulla on oikeus olla sellainen. Minulla on onneksi neurologin lausunto siitä, että ryhmätöihin minun ei tarvitse osallistua.

Olen masennukseni takia laiminlyönyt viimeisen neljän vuoden aikana fyysistä terveyttäni. No siitä seurasi se, että sain diabetes- ja refluksitauti- diagnoosit vuosi sitten. Pärjään diabeteksen ja refluksin osalta hyvin lääkkeillä, mutta olen tietysti myös alkanut hoitaa itse kuntoani. Nykyisin käyn päivittäin lenkillä ja nykyisessä opiskelijavaihdossa ulkomailla ollessani myös kävelen yliopistolle ja sieltä takaisin. Käyn myös kahdesti viikossa uimassa, mitä voisin toisaalta lisätäkin. Uiminen on minulle sopivin urheilumuoto.

Positiivista tässä on se, että olen laihtunut 6 kiloa ulkomailla ollessani. Nyt minulla on 8kg ylipainoa vielä. Kevään aikana on tarkoitus vähentää sitä lisää. Ja syödä paremmin. Ongelma on, että herään niin myöhään yleensä enkä ehdi mitään aamiaista syödä. Siksi lounaalla tulee syötyä liikaa ja joskus illalla taas liian vähän. Ahdistuksissani sorrun myös helposti makeisiin. Suklaan olen jättänyt pois, mutta lakritsia tulee syötyä.

Meillä on myös suvussa näitä assigeenejä vai miksi niitä pitäisi kutsua. Esimerkiksi siskoni 13-vuotiaalla pojalla on ADHD todettu. Nyt kun vertaan siskonpojan hoitoa ja diagnosointia siihen kohteluun psykiatrian puolella, mitä itse sain hänen ikäisenään (minullahan todettiin nämä vasta aikuisiällä) niin kyllä Suomessa on kehitytty näissä asioissa. Mutta on myös paljon puutteita. Meillä on paljon siskonpojan kanssa yhteistä ja joskus vertaillaan näitä oireita :D Mutta yksilöllistähän moni asia on aina.

Lue lisää

Mitä sinulle kuuluu nykyään?