Aloitin Rankin-tutkimukseni hieman väärästä päästä. Enkä tiedä pääsenko koskaan loppuun, eli sarjan alkuun. Senverran rankkaa Rankinin Rebusin seuraaminen on. Myös fyysisesti. Yli neljäsataasivuiset ei ole parahultaisia näppivoimille, tiesi jo Viita-Late. Jos muistatte miehen.
Rebus liikkuu Edinburghissa, ja kun kaupunki on vanha niin vanhoja juttujahan pitää kaivella. Niin tässä kuin tuoreimmassakin, Lankeemuksia-teoksessa.
Pimeän sylissä sijoittuu 1900-luvun loppuun, aikaan jolloin Skotlanti sai takaisin itsehallinnon ja oman parlamentin. Uusi parlamenttitalo tietennii tarvitaan ja työmaalta löytyy vanha ruumis, noin vuodelta 1979, jolloin itsenäisyydestä edellisen kerran äänestettiin. Siinäpä onkin Rebusin porukalle haastetta, kun ei mistään löydy edes tietoa kenenkään sopivan olevan kateissa. Samantien teilataan myös tuleva parlamentin liki varma jäsen, puolueen nouseva kyky ja Edinburghin mahtisuvun toinen huippupoliitikko. Raato päätyy samalle työmaalle. Kolmas kalmo syntyy vanhan pultsarin heittäytyessä alas kyllin korkealta. Rehjuisena, mutta 400 000 punnan pankkikirja kassissaan. Eikä tietoa tämänkään oikeasta henkilöydestä.
Melkoisen juonihäkkyrän kautta kaikki liittyy kaikkeen ja lopullinen kokonaiskuva muodostuu Rebusille. Kaavoitus ja kiinteistökeinottelu liittyy politiikkaan kuin räkä nenään, sielläkin. Menneekö juttu syyttäjälle asti ja lätkitäänkö tuomioita, jää auki. Välillä Rebus tyytynee setvimään asiat lopullisesti tuttujen ammattirikollisten kanssa oikeuslaitosta vaivaamatta.
Rankinilla parasta on henkilökuvaus. Luokkayhteiskunnan eri tasojen hiippailijat valaistaan terävästi ja uskottavasti.
Suomessahan ei koskaan tosielämässä poliisilaitoksen väki yritä kampittaa kollegojen tutkimuksia oman uran edistämiseksi. Semmostahan kirjassa tapahtuu ja perin aidolta tuntuu. Samoin kuin laitoksen jäsentenväliset suhteet, pakit ja allergiat.
Jos oletamme, että Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjon kirjoittaja sai mahtavat sponssiprovikat Barcelonan matkailutoimistolta, niin samaa ei varmasti makseta Rankinille kaupungin houkuttavaksi kuvaamisesta. Niin karu, arkinen, rupinen, ruuhkainen, tyly ja kolea on hänen kaupunkinsa. Melkein kuin Helsinki.
Näemmeköhän koskaan dekkaria, jossa sankaripoliisi ei ryyppää ja kuuntele vanhaa musiikkia? Jos Rankin olisi jättänyt Rebusin pämppäämiset ja musisoinnit pois olisi henkilökuva aavistuksen ja kirja kolmanneksen kevyempi.
Rohkenen suositella, viitseliäille ja vahvoille.
Rebus liikkuu Edinburghissa, ja kun kaupunki on vanha niin vanhoja juttujahan pitää kaivella. Niin tässä kuin tuoreimmassakin, Lankeemuksia-teoksessa.
Pimeän sylissä sijoittuu 1900-luvun loppuun, aikaan jolloin Skotlanti sai takaisin itsehallinnon ja oman parlamentin. Uusi parlamenttitalo tietennii tarvitaan ja työmaalta löytyy vanha ruumis, noin vuodelta 1979, jolloin itsenäisyydestä edellisen kerran äänestettiin. Siinäpä onkin Rebusin porukalle haastetta, kun ei mistään löydy edes tietoa kenenkään sopivan olevan kateissa. Samantien teilataan myös tuleva parlamentin liki varma jäsen, puolueen nouseva kyky ja Edinburghin mahtisuvun toinen huippupoliitikko. Raato päätyy samalle työmaalle. Kolmas kalmo syntyy vanhan pultsarin heittäytyessä alas kyllin korkealta. Rehjuisena, mutta 400 000 punnan pankkikirja kassissaan. Eikä tietoa tämänkään oikeasta henkilöydestä.
Melkoisen juonihäkkyrän kautta kaikki liittyy kaikkeen ja lopullinen kokonaiskuva muodostuu Rebusille. Kaavoitus ja kiinteistökeinottelu liittyy politiikkaan kuin räkä nenään, sielläkin. Menneekö juttu syyttäjälle asti ja lätkitäänkö tuomioita, jää auki. Välillä Rebus tyytynee setvimään asiat lopullisesti tuttujen ammattirikollisten kanssa oikeuslaitosta vaivaamatta.
Rankinilla parasta on henkilökuvaus. Luokkayhteiskunnan eri tasojen hiippailijat valaistaan terävästi ja uskottavasti.
Suomessahan ei koskaan tosielämässä poliisilaitoksen väki yritä kampittaa kollegojen tutkimuksia oman uran edistämiseksi. Semmostahan kirjassa tapahtuu ja perin aidolta tuntuu. Samoin kuin laitoksen jäsentenväliset suhteet, pakit ja allergiat.
Jos oletamme, että Carlos Ruiz Zafón, Tuulen varjon kirjoittaja sai mahtavat sponssiprovikat Barcelonan matkailutoimistolta, niin samaa ei varmasti makseta Rankinille kaupungin houkuttavaksi kuvaamisesta. Niin karu, arkinen, rupinen, ruuhkainen, tyly ja kolea on hänen kaupunkinsa. Melkein kuin Helsinki.
Näemmeköhän koskaan dekkaria, jossa sankaripoliisi ei ryyppää ja kuuntele vanhaa musiikkia? Jos Rankin olisi jättänyt Rebusin pämppäämiset ja musisoinnit pois olisi henkilökuva aavistuksen ja kirja kolmanneksen kevyempi.
Rohkenen suositella, viitseliäille ja vahvoille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.