Oikeuksia? - Kuolemansairas siippa hakee eroa

Helpommalla pääsette kun teette avioehdon että vaimosi omaisuus ei kuulu puolison kuollessa avio-oikeuden piiriin mutta asumsioikeus yhteisessä asunnossa säilyy puolison kuollessa koska sitä ei voi millään ehdolla kumota.

Kuules!
Nyt kaikki peliin ja oikein mielinkielin eukolle.
Olet varmaan joutunut häntä siinä hyyssäänkin ja hoiteleen sairauden aikana,
joten rahat kuuluvat sinulle, joka olet jaksanut siinä hänen rinnallaan olla!
Tuollaiset erohalut loppumetreillä voivat olla huomionhakua ja hellyyden kaipuuta, joten alappas nyt oikein ihanaksi Seppo Taalasmaaksi ja tee
kumppanisi viimepäivät oikein lokoisaksi ja rakkauden täytteisiksi.
Näyttele edes, varmasti kannattaa! ;)

Minusta sekä kysymys että vastaukset ovat hyytäviä. Ap. kysyy ensin oikeuksiensa perään ja vasta sitten mainitsee vaimon sairauden.

Kuoleva tuntee varmasti syvää pettymystä ja surua, ehkä monenlaisia muitakin tuntemuksia. Niin tässäkin tapauksessa. On vaikea luovuttaa. Tulevat mieleen avioliiton huonot ajat. Vain ap. voi arvata, miksi vaimo ajattelee noin 35 aviovuoden jälkeen. Miksi vaimon mieleen ei nouse onnen aika? Onko sitä ollut?

Kai ap. on käynyt läpi vaimon sairauden aikana OMAT tuntemuksensa, omat kokemuksensa avioliitosta?
Oletko ollut hyvä aviomies nämä vuosikymmenet? Jos olet ollut, mikset voi olla viimeisinä aikoinakin? Silloin on helppo puhua myös jälkeenjäävän tulevaisuudesta. Miksei se onnistu ap:ltä muualla kuin nettipalstalla?

Totuus on se, että et menetä mitään, et sinä vaimoasi peri muutenkaan. Todellisuudessa et ole tainnut kohdella liiton aikana vaimoasi tarpeeksi hyvin, jotta hän haluaisi jättää omaisuutensa sinulle. Peiliin katsominen auttaa eniten.

Mitähän idiootteja noi kaksi viimeistä on?????
Kyllä kai se mies sen parhaiten tietää, miten sairaus voi vaikuttaa ihmiseen!!
Te kahjot elätte jotain ruusunpunaista höttöä, missä joulupukkikin on oikeesti olemassa....

Kokemus puuttuu heiltä!
Meillä oli isä viime hetkillään niin ilkeä, ettei oikein kukaan meistä sukulaisista
uskaltanut hälle suutaan aukaista!
Syöpä oli vähemmän mukavasta miehestä tehnyt katkeran ja todella ilkeän ja
me lapset saatiin kuulla olevamme äpäriä ja äiti oli pelkkä huora ja ei kuulemma ollut kenenkään meidän isä oikeesti..hohhoijaa!
Äiti oli hiljainen kotiäiti, joka ei koskaan paljon puhellut isän kuullen, olisi vaan saanut kuulla "turpa kiinni" ja muuta sontaa, joten muuttui hiljaiseksi, mutta onneksi meidän lasten kanssa jutteli kuitenkin, vaikka katkeroitunut oli hänkin syytöksistä, mitä ukko suolsi viimeiset vuotensa.
Aivan turhaa on yrittää olla tällaiselle potilaalle mukava, silti syyttelee kaikesta.
Meidän isälle yritti pappikin puhua katkeruuden lopettamisesta, kun jäisi jälkeenjääneille paha muisto hänestä, mutta siihenkin oli ukko vaan todennut
että "sinäkin huoripukki painu siitä kuoropoikia naimaan..."
Että silleen.
Ei ole helppoa omaisilla, kun sukulaisesta tulee hirviö.
Onneksi isä sitten kuoli ja hoitaja kertoi meille lapsille, ettei äiti kuitenkaan kuulisi, että oli isä vielä vaatinut hoitajan kirjoittamaan lapun, että "sille huoralle ei mitään rahoja, eikä äpärillekkään!"
Hoitaja oli repinyt lapun ja heittänyt roskiin..

meillä kans äijä oli oikee piru maksatautinsa kanssa viimeiset vuodet.
Vittuili ja auko vaan päätä ja joi, vaikka tiesi, että kuolee siihen.
Uhkas tosiaan mökinkin antaa jollekkin ryyppykaverilleen testamentilla.
onneksi kuoli pois muita kiusaamasta!

"Mitähän idiootteja noi kaksi viimeistä on?????
Kyllä kai se mies sen parhaiten tietää, miten sairaus voi vaikuttaa ihmiseen!!
Te kahjot elätte jotain ruusunpunaista höttöä, missä joulupukkikin on oikeesti olemassa.... "

Olen toinen noista kirjoittajista. Olen 62-vuotias muutama vuosi sitten leskeksi jäänyt nainen. Työskentelen eteläsuomalaisessa isossa yrityksessä. Joulupukkiin en usko, en myöskään mihinkään yliluonnolliseen höttöön.

Ei koskaan tiedä, kuka täällä kirjoittelee :)

;D vanhemmiten ne oikein tyhmiksi muuttuukin!
...ja joku puhuu "jalostumisesta!" hehehehehehheh!

Voimia sinulle tilanteessasi !

Jos lääkäri pystyy kirjoittamaan todistuksen, että vaimo ei ole enää oma itsensä, niin sillä saattaisi olla merkitystä, vaikka ero olisi laitettu vireille? Sitten haet jostain omaisuuden jaon kohtuullistamista.

Tai yritä saada vaimo allekirjoittamaan avioehto, missä sanotaan, että kaikki omaisuus jää sinulle.

Terminaalivaiheessa oleva sairas ei enää ole oma itsensä. Hänet on pumpattu täyteen lääkkeitä. Kuolinvuoteella tehdyt sopimukset saadaan usein rikki. Tosin tässä ei ole ollut ollenkaan puhetta siitä, mihin tautin vaimo on kuolemassa.

On myös monia kuolemaan johtavia tauteja, joissa sairastunut on ajatuksiltaan selkeä loppuun asti.

Minäkin olen sitä mieltä, että ap. ei ehkä ole kertonut koko totuutta asiassa.

Olen hoitajan hommissa sen huomannut, että tauti katkeroittaa ihmisen niin kyyniseksi, ettei sillä ole mitään merkitystä, miten omainen sairaaseen suhtautuu.
Monet itkut on se läheinen joutunut käytävässä itkemään, kun sairas suoltaa suustaan niin ilkeää tekstiä, ettei viitsi edes täällä ääneen sanoa.
Puhumattakaan, miten kohtelevat meitä hoitajia..
Hiljaiset omaiset saavat yleensä sen inhottavimman kohtelun.

Etteikö enää edes kuolevaa kestetä! Jokaisen osahan tuo kuoleminen on - myös sinun ja minun. Eikä tiedä, millaisessa kunnossa me olemme viime viikkomme.

Minulla on nyt useita sukulaisia vaiheessa, jossa lähinnä odotellaan ja kestetään. Mun mielestä nyt on minun terveenä ihmisenä kestää. Ja syvästi toivon, että olen esimerkkinä muille sukulaisille. Kun se jokaisen aika tulee.

En ymmärrä, kuinka näinkin tärkeässä keskustelussa jotkut kanssakeskustelijat nimittelevät muita tuollaisilla nimityksillä kuin yllä.
Ei sitä täällä tiedä, kuka on ääliö, idiootti tai tyhmä.

Jos kysyjä on vilpittömästi oikeassa, voi sairauden muuttamaa, siis mielen muuttanutta ihmistä hakea holhoukseen. Tällöin ei pääse omaisuuttaan tuhoamaan, voi sitä käyttää mutta tässä sitten on valvojia perään katsomassa.

Noinkin pitkään avioliittoon on varmasti mahtunut niin tyyntä kuin tyventä. Ihminen on loppujen lopulta aika itsekäs olento. Olen sivusta seuranneena huomannut kuinka omaisuus ja raha nosevat tärkeiksi asioiksi elämässä. Omaa puoisoa ei jakseta hoitaa ja kun kuolema sitten tulee niin uusi ystävä on usein ollut jo katsottuna. Muutamat ovat menneet uudelleen naimisiin aika pian aviopuolison kuleman jälkeen. Kaikki nämä ovat olleet miehiä, heitä sen kummemmin korostamatta. Hautajaisilmoituksissa huomasin kerran että vainajan lapset olivat laittaneet perheen koiran nimen ennen leskeä. Mies menikin naimisiin aika pian. Niin että hm...jäiköhän surutyö kesken? vai olio se jo tehty? Kunnioitus vakavasti sairasta ja kuolevaa ihmistä kohtaan on paikallaan. Kun on järki tallella sairaudesta huolimatta varmasti kaipaa että saa puhua sen elämästä luopumisen tuskan jollekin ihmiselle ja kenelle muulle jos ei sille jota on kerran rakastanut ja jonka kanssa on saanut elää noinkin kauan. Voisin ajatella että kun jaksaa nyt se auttaa myös jaksamaan kun toista ei enää ole. Syyllisyyden taakkaa ei kannata itselleen tieten tahtoen ottaa. Sydämen viisautta sinulle alkuperäisen viestin kirjoittajalle toivon!

Lapsoton pari ja periminen:

"Erityistapauksena voidaan mainita lapseton aviopari. Ellei testamenttia ole, eloonjäänyt perii puolisonsa ja eloonjääneenkin kuoltua pesä jaetaan lähimpien perillisten kesken."

Alkuperäinen kirjoitti:
"Lapsia meillä ei ole, joten omaisuudestamme puolet menisi vaimon suvulle."

Ei mene, vaan kaikki puolisolle, myös siinä tapauksessa, että olisi avioehto - kun ei ole lapsia.

Testamentilla kai voi tehdä aviopuolison "perinnöttömäksi". Yhteistä kotia tosin ei voi testamentata, ainakaan kokonaan... ja asumisoikeus kai jää.
Mutta nämä ovat ihan arvailuja...

Viestistäsi huomaa, että sinulla on kaikkein suurin huoli siitä, että sinä
saat pitää yhteisen asuntonne.
Jospa vaimosi ei olekkaan mustasukkainen, vaan tietää, että sinulla on jo salarakas jonka aiot heti vaimosi kuoleman jälkeen tuoda teidän yhteiseen taloonne.
Sain vaikutelman, että odotat ,että vaimosi menehtyisi pikaisesti.