Sidottuna

Eräänä lauantaiaamuna kysyin tyttöystävältäni Minnalta, että suostuisiko hän taas sitomaan minut. Minna ei selvästikään innostunut ajatuksesta, mutta antoi saman tien käskyn mennä yläkertaan valmistautumaan ja kaivamaan köydet esille. Tein työtä käskettyä ja asettauduin parisängylle selälleni. Noin 10 minuutin kuluttua Minna tuli ylös ja mitään sanomatta tarttui oikeaan ranteeseen ja kietoi siihen köyden ympärille. Solmittuaan köyden puolivälistä ranteen ympärille pariin kertaan hän veti sen päät sängyn jalkaan kiinni sängyn alapuolelle. Sidonta oli nerokas, sillä sormieni ulottuvilla ei ollut yhtään narun päätä, josta voisi yrittää saada köyttä irtoamaan. Seuraavana Minna siirtyi vasemmalle puolelle ja tarttui ranteeseeni. Veto ja oikean ranteen jo sidottu naru kiristyi kun liikahdin muutaman sentin. Seuraavaksi vasen ranne sai samanlaisen köytöksen kuin oikeakin ranne. Narut olivat melko tiukalla, mutta muutaman sentin liike oli mahdollinen.

”No – siinähän olet – etkä irti pääse”, Minna totesi ja tarttui samalla vasempaan nilkkaan ja veti sitä kohti parisängyn nurkkaa. ”Laitan vielä nää jalat, niin saat sitomista koko rahalla”. Seuraavana oli oikean jalan vuoro. Kiristys ja köysi kiinni. Sänky antoi sen verran periksi, että puutumisen estämiseksi sain kaikkia raajoja liikuteltua muutaman sentin, mutta poikkeuksellisen tiukkaan köydet tällä kerralla menivät. ”Vietähän siinä mukava lauantai” sanoi Minna ja laittoi lähtiessään oven kiinni.

Kello oli 10. Olin ollut jo puoli tuntia sidottuna. Liikkumatila oli pieni ja köydet alkoivat painaa. Minna oli sitonut köydet paljaiden ranteiden ja nilkkojen ympärille. Joskus aikaisemmin olin pyytänyt, että voitaisiinko käyttää pitkähihaista paitaa, että köysistä ei jäisi ranteisiin jälkiä. Minna totesi, että pitäähän sitomisesta jäädä jäljet ja että hän suostuu sitomaan vain paljasta ihoa vasten ja paljain varpain. On kuulemma mun oma ongelma selittää painaumat ranteissa työpaikalla ja kesällä jäljet myös nilkoissa.

Kello 12 tilanne alkoi olla jo tukala. Huhuilin Minnaa avuksi. Muutaman kerran huhuilun jälkeen kuulin hänen nousevan portaita ylös ja ovi avautui. Emme olleet sopineet turvasanaa, emmekä sitomisen kestoa. Minna tarkisti ensimmäisenä köydet ja sen jälkeen kysyi oliko mulla joku hätä, kun häntä vaivasin? Hän ei tehnyt elettäkään vapauttamisen suhteen. Ennen kuin ehdin vastata mitään, niin Minna ilmoitti lähtevänsä kauppaan. ”Sä voisit toki lähteä mukaan, mutta etpä sä noilta köysiltä mihinkään pääse.”

Olin aina toivonut tilannetta, että olisin sidottuna ja täysin avuttomana. Nyt oltiin aika lähellä sitä, jos jäisin yksin ja olisin edelleen sidottuna. Tähän asti Minna oli aina ollut kuuloetäisyydellä ja todellisen hädän sattuessa olisi voinut auttaa. Tilanne oli samalla pelottava, mutta myös kiihottava. Ensimmäistä kertaa olisin oikeasti täysin avuton. En uskonut, että Minna lähtisi kauppaan ja jättäisi minut köysiin siksi aikaa. Kauppareissuhan tehdään autolla ja siihen menee vähintään tunti. Entä jos Minna ajaa kolarin ja mä jään tänne virumaan avuttomana tai talo syttyy palamaan? ”Et kai sä meinaa mua jättää tähän?”

Minna ei vastannut. ”Tarvitko sä kaupasta jotain?”, Minna kysyi. Tilanne oli äkkiä epätodellinen. Katsoin Minnaa ja hän katsoi minua. Ei se varmaan oikeasti lähde – ajattelin. ”En”, vastasin Minnalle. Minna poistui alakertaan.

Kello oli jo 13. Sitominen oli kestänyt jo 3 ja puoli tuntia. Köydet kiristivät entistä enemmän. Mietin, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja olisiko edessä yhteinen kauppareissu lauantaiseen tapaan. Voisihan tästä jo päästä irti. Ei se kuitenkaan uskalla jättää mua sidottuna kotiin. Ajatukset katkesivat alakerrasta kuuluvaan huudahdukseen. ”Nyt mä meen. Koeta pärjätä.”. Ulko-ovi aukesi ja meni kiinni. Ei se lähde – kunhan pelottelee. Autotallin ovi aukesi ja auto käynnistyi. Autotallin ovi meni kiinni. Hiljaisuus. Ilmastointilaitteen hurina. Kiristävät köydet. Taisi se sittenkin mennä.
Mietin tilannetta. Nyt oli oikeesti avuton olo. Kokeilin köysiä ja ne ei antaneet edelleenkään tuumaakaan periksi. Huhuilin Minnaa, mutta vastassa oli täysi hiljaisuus. Talo oli minua lukuun ottamatta tyhjä. Puhelin soi aikansa, kunnes hiljeni. Ajatukset harhailivat ja mietin että eiköhän kaikki pääty hyvin ja että Minna saavuttuaan avaa köydet.

Kello 14 ja tilanne oli muuttumaton. Talossa täysi hiljaisuus ja liikkumattomuus alkoi aiheuttaa jo ongelmia ja särkyä. Jatkoin raajojen liikuttelua köysien sallimissa rajoissa ja sain sen verran liikuttua, että särky ei äitynyt pahemmaksi. Täytyy vain toivoa, että Minnalle ei ole sattunut mitään.