Lorun loppu?

Aika auttaa. Tunnemyrkyssä ei kannata tehdä mitään suuria päätöksiä - ei ainakaan mitään viimeisiä lukuja. Ihmisen on lupa surra, kun siltä tuntuu. Petetyksi, jätetyksi ja torjutuksi tuleminen ei tunnu koskaan hyvältä. Puhu asiasta ja sure aikasi. Joku kaunis päivä huomaat, että voit taas paremmin ja aurinko näyttäytyy.

Näin ei saisi sanoa, mutta joku itsestään epävarma voi vaikka säikähdyksissään tehdä täystyrmäyksen. Tosipaikan tullen ei uskallakaan myöntää, että kyllä, niin minäkin olen sinuun yhtä rakastunut. Tähän voi tosiaan aika auttaa, ystäväsi luultavasti lähestyy sinua sulateltuaan asiaa jonkin aikaa. Voihan olla, että todellisia tunteita ei olekaan, mutta uskon että tulette vielä puhumaan asioista.

Voisin kuvitella, että jos olisin itse muutama kuukausi aiemmin saanut tunnustusta ystävältäni, johon olen ihastunut, olisin saattanut pelästyä ja torjua. Näin tavallaan olen tehnytkin. Ja nyt harmittaa.. ja mietin uutta tilaisuutta, jossa voisin korjata asian.

Ole vaan ylpeä, kun kerroit tunteistasi, se oli ihan oikein ja rohkeaa. Moni jänistää ja rakkaustarinat jäävät syntymättä. Älä heitä vielä kirvestä kaivoon, anna itsesi tuntea surua, kaipausta ja rakkautta, ehkä niihin vielä vastataan. Olet kertonut tunteistasi, ihastuksesi tietää ne nyt, ja voi tosiaan olla, että aikansa sulateltuaan niitä tuleekin puolitiehen vastaan. Jos teillä tosiaan on ollut jotain välillänne.

http://www.youtube.com/watch?v=eyMR93vR7Wk

Tämä biisi kertoo mielestäni niin hyvin noista tuskallisista tunteista, kun haluaisi saada omat tunteensa kuolemaan...

Niin ei tuohon ole mitään mystistä parannusta muuta kuin aika. Tuollainen synkkyys ja epätoivo ja onneton olo saattaisi olla suhteellisen hedelmällinen jos omaa mitään luovaa puolta itsessään. Miksi ei purkaisi sitä sellaiseen toimintaan. Kaikessa kuitenkin on positiivisetkin puolet ja vaikka nyt tuntuu että muserrut kaiken alle niin kyllä noistakin jää jotain hyvääkin käteen.

Tsemii

Elämä naista rakastavana naisena on välillä taivaallista ja välillä taas jotain ihan muuta...

http://leztalk-o.blogspot.com/2010/12/thanks-bye-next.html

http://lepakkolaakso.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=24&thrdid=8456

Ei siihen auta muu kuin aika. Aikansa suree ja sitten kaunis päivä huomaakin ihastuneensa jihonkin toiseen.

Mulla on itseasiassa samanlaista. Tällä hetkellä suren jo kolmatta vuotta kin tulin jätetyksi vaikka ensin sain ihan päinvastaista palautetta. Aikaisemmin kun olin todella rakastunut ja sain myös ristiriitaista kaikua ja lopulta minut taas lempattiin, siihen meni myös muutama vuosi surressa..

Kokemuksesta voin sanoa, että suree sen aikansa ja sitten se helpottaa pikkuhiljaa. Vaikka koko maaioma tuntuisi mustalta ja tekisi mieli kuolla niin ei kannata uhrata koko elämää sellaiselle joka ei sua rakastanut tai ei ollut valmis rakastamaan. Elämäsi on arvokkaampaa.

Yritä kääntää tuo surusi voitoksi. Joskus kulman takana voikin olla tosi suurta. Jos on luova niin synkkyys voi olla suuri voimavara kuten esim.uudelle opiskelulle tai harrastukselle.

Tsemppiä sulle myös. Tiedän miltä tuntuu itkeä yksin ja miettiä kuinka se toinen olisi ollut niin ihana ja tuntui juuri siltä oikealta. Yhtenä päivänä huomaatkin että ehkei se niin ollut.

Itselläni joskus tehoaa se, että toisesta miettii huonoja asioita ja sitä ettei oltaisikaan sovittu yhteen ja että se toinen on ihan idiootti kun jätti.

Jos tuntuu, että haluaisi vaan käpertyä peiton alle itkemään, niin tee niin. On parempi, että antaa luvan itselleen surra kuin patoaa kaiken sisälleen.

Voimia sinulle:)

Sinähän voit nyt juosta sen miehen syliin tuskissasi, niinhän te bisset aina teette jos ette saa vastakaikua naiselta. Keskity vain siihen lapseesi ja unohda "villit kuviot".

Kiitos kaikille vastauksista. Aikaa kai minäkin olisin tarjonnut vastaukseksi jollekin vastaavassa tilanteessa tuskailevalle. Tuntuu vain niin kohtuuttomalta, että ihmisiltä menee elämästä paljon hukkaan surusta toipumisessa, ja kun ei sitä voi edes nopeuttaa. Kukaan ei tietenkään voi ketään itseensä rakastuttaa, mutta toivoisi ihmisten miettivän, kuinka oikeasti vakavat seuraukset toisen tunteilla leikkimisellä voi olla.

Niin ja tiedoksi vielä, että tarkoitin sillä viimeisen luvun kirjoittamisella sisäistä pohdintaani siitä, pitäisikö mun lakata tapaamasta tätä ystävääni. Tavallaan haluaisin, mutta joku haraa vastaan. Olen ennenkin ollut vähän vastaavssa tilanteessa. Silloinkaan en päässyt irti, mutta jälkeenpäin ajatellen niin sen kuuluikin mennä. Ehkä odotan vielä, vaikka tuskaa sekin on...

Surusta saa kyllä voimaa ja sehän siinä hullua onkin, että vaikka olen niin pettynyt elämään ja ihmisiin, pystyn sillä energialla pitämään yllä hyvän elämän kulissia. Ketä tässä huijataan?!

Mun oli pakko kaivaa tälläinen vanha viesti esiin.
Mulle kävi just näin. Ystäväni vihjaili vaikka kuinka kuinka on kääntynyt naisiin päin ja kuinka minä olen se oikea. Ja minä hölmö ihastuin. Kaikkea on tapahtunut, lähennyimme ja välillä etäännyimme. Olemme kuitenkin usein lähekkäin, halimme ja pussaamme.
Mutta kun tunnustin tunteeni, niin toisella ei niitä ole. Sellaisia. Ystävän rakkautta. Kyllä se aika kova isku oli. Edelleen olemme yhtä läheiset, mutta minä suren sitä, että hänellä ei tunnetta ole. Vaikka joka ilta saan muistutuksen kuinka rakas olen.
Mitä tämä on?