Lesbon (tuomittu) yksinäisyys

Jooo, noh... Tavallaan samaistun - tavallaan en.. Mä en ole kauaa ollut koskaan yksinäni.. Millon joku tulee vastaan netissä, millon baarissa, millon kaverin kautta, millon kuntosalilla... Ongelma on vaan se, että sopivaa ei tunnu löytyvän silti. Tuntuu että kun ikää tulee lisää koko ajan ja alkaa vaatimaan enempi niin sitäkin hankalammaksi menee. En mä jaksa enää pelleillä.. :/
Oisko se sitten helpompaa miehen kanssa..? Ken tietää..

Tarkoitatko "seksuaalivammaisella" homoseksuaalia vai jotain muuta?

Muuten kirjoituksesi kuulostaa tutulta siinä mielessä että jos ei muullakaan tapaa kuulu normiin eli tasapäiseen massaan, niin ei helpolla löydy toista samanlaista. Eli jos se seksuaalinen suuntautuminen ei ole ainoa alue jossa elämässään kuuluu vähemmistöön.

Minä enempikin keskittyisin siihen että on löydettävissä, kohdattavissa, ja oman itsensä näköinen. Eihän se takaa että kaikki luokse tulevat ovat sitä toivottua materiaalia mutta tässäkin ongelmassa ratkaisu ei ole sen kauempana kuin itsessään.
Jos etsimällä etsii niin saa vain epätoivoisia osumia ja niistä harvoin kehittyy edes seuraavaa aamua kestävää suhdetta.
Mutta kun elää sosiaalista elämää ja on saatavilla mutta ei tyrkyllä, saattaa joku kiinnostua ihan toisella tavalla ja näistä voi sitten tullakkin jotain enemmän.

Itse en jäisi pelkästään joidenkin deittisivustojen selattavaksi vaan enempi tarttuisin toimeen. Aina voi järjestää asioita joihin kutsutaan muitakin kuin ne 3 parasta frendiä, kesällä on niin helppo pistää puistotapaamisia pystyyn, jne. Itselleen mieluisaa seuraa saa itselleen mieluisan toiminnan houkuttelemana.

Mielikuvitusta peliin, ei pidä pelätä tarttua toimeen ja nostaa itseään kartalle isommin.
Erilaisuus voi toimia myös yhdistävänä asiana eikä vain rajoittavana.

Olet varmasti monessa oikeassa. Ja toki ihmisen pitäisi aina potkia itseään takalistolle ja yrittää olla aktiivinen, ja nimenomaan keskittyä tekemiseen eikä etsimiseen.

Osa meistä vain on ujompia tai muuten sosiaalisesti taitamattomampia. Lisäksi on se fakta, että tietyn iän jälkeen esimerkiksi puistotapaamisten järjestäminen ei ehkä olekaan niin helppoa.

Mutta niin, voi käydä myös niin, että tuntee paljon ihmisiä ja on jopa ihan sosiaalinenkin, eikä silti vain löydä ketään. Voi olla jopa helppoa löytää kavereita, muttei kumppania, koska ei löydä ihmistä, jolle kelpaisi. Jotkut ihmiset ilmeisesti todella ovat ylijäämiä. On erilaisuutta ja erilaisuutta. On sitä, että puuhaa hieman poikkeavia asioita kuin ihmiset keskimäärin ja on sitä, että ohittaa jonkun näkymättömän rajan. Tietenkin silloin voisi kysyä itseltään, millä oikeudella edes yrittää silloin löytää ketään. On vain niin, että oma ainutkertainen elämä tuntuu liian raskaalta ja epäreilulta joutua viettämään yksin.

Ikä nyt on numeroita, on monia asioita jotka alkaa kahlita ihmistä jos niiden antaa, mutta niiden ei tarvitse antaa.
Mä luulen myös kaikki ei löydä sitä rakasta ihmistä, jotkut eivät löydä edes sitä välttävää jonka kanssa kaksi yksinäisyyttä on edes vähän siedettävämpää kuin yksin yksinäisyys.
Itsensä takia kai sitä olisi hyvä käydä muutamia ajatuksia läpi, mikä on se oman elämän arvo, onko se niin että joku ujous tai arkuus voi olla painava syy olla kokeilematta jotain uutta?
Onko siinä omassa itsessään jotain parannettavaa, muutettavaa että kohtaisi jonkun paremmin?
Onko henkisesti rohkea ja valmis ja onko siten löydettävissä?
Mihin elämä on tuonut tällä tyylillä tähän asti, miten sitä voisi muuttaa ja mitä siitä muuttaa. Onko ne omat odotukset liian kovia, onko se oma urautunut polku niin rakas ettei siltä osaa poiketa saadakseen jotain uutta elämäänsä?

Elämä todellakin on ainutkertainen, jokainen hetki on ainutkertainen ja mihinkään hetkeen ei voi palata ja tehdä asiat toisin. Siksi kannattaa olla varma että se miten elää kestää tarkastelun myöhemminkin eikä tule niitä hetkiä kun miettii että voi jospa.

Kyllä elämälle kannattaa antaa kaikkensa, heittäytyä ja uskaltaa.
Täällä on minua kritisoitu siitä että romantisoin asioita mutta elämähän on kaikkea myös romanttisuutta. Minulla on elämässä kaikkea koska haluan kokea ja nähdä ja tuntea joka päivä jotain, enkä vain sanoa että en voi koska, en pysty koska, ei nyt koska, jne. Nyt se pitää ja nyt sen voi, huomisestaan kukaan meistä ei voi mennä varmaksi sanomaan, mutta olisi hulluutta tekemättä asioita joita haluaa ja uskaltaa vähän niitä joita ei ehkä uskaltaisi jos antaisi itselleen selityksillä syyn.

Arjessaankin ihminen voi kokea jotain eikä asioiden tarvitse antaa painua samalla tahdilla päivästä toiseen ja viikosta kuukauteen ja yks kas huomaa että on mennyt vuosia siinä samassa urassa tarpoessa.

Elämän voi elää eläenkin, joka päivä, ei se ihmeitä vaadi.

Rakkaus ei tule etsimällä, se tulee yllättäen. Minulle se ainakin tuli yllättäen; sellaisessa paikassa ja hetkellä, jolloin kaikkein vähiten sitä olisin osannut odottaa.

Uskallan väittää, että sekä hetero-, että homoseksuaalien on yhtä lailla vaikeaa löytää elämänsä rakkaus. On toki totta, että lähestyminen samaa sukupuolta kohtaan on rajoitteisempaa. Kysymys onkin siitä, mitä lähestymisellä haetaan. Jos otsalohkossa takoo koko ajan, että on löydettävä kumppani, niin melko suurella todennäköisyydellä häntä ei löydy. Eri asia onkin, mikäli etsii kumppania "sopivuusperiaatteella", jolloin ikään kuin etsii sopivaa elämänkumppania eikä perusta suhdettaan todelliseen rakkauteen.

Ylipäätään kummeksun asennetta, jossa koko ajan etsitään tietynlaista kumppania. Jokainen ihminen omana persoonanaan on ainutlaatuinen. En usko, että henkilö, johon rakastutaan todellakaan täyttää vaatimuksia, joita kumppanin kelpuuttamiselle on itse asettanut. Voipi käydä jopa päinvastoin!

Niin sanotusti "sen oikean" kohtaaminen on elämän arpapeliä. Kohtaloaan voi avittaa olemalla sosiaalinen, avoin, elämällä elämää tässä ja nyt.
En usko, että ihminen rakastuu elämässään montaa kertaa. Minä olen saanut kerran rakastaa ja vastaanottaa vastarakkautta. Vaikka olen nyt yksin olen tästä rakkaudesta silti kiitollinen.

Kärsinkö nyt yksinäisyydestä ja kaipaanko kumppania? Ehkä tavallaan, mutta sydämessäni ja sielussani tunsin niin suuria tunteita, niin valtavaa rakkautta, että en tiedä onko sellaisen kokeminen enää mahdollista. Ehkä on, ehkä ei.

Mun pitää kommentoida nyt tuota lausetta;
"Ylipäätään kummeksun asennetta, jossa koko ajan etsitään tietynlaista kumppania. Jokainen ihminen omana persoonanaan on ainutlaatuinen. En usko, että henkilö, johon rakastutaan todellakaan täyttää vaatimuksia, joita kumppanin kelpuuttamiselle on itse asettanut."

Mä olen elänyt aika lailla lähivuosiin asti sillä lailla että olen mennyt päivä kerrallaan, kohdannut aina uusia ihmisiä ja lähtenyt aivan vääränlaisten ihmisten matkaan - ihastunut juurikin niihin joihin ei missään nimessä pitäis ihastua..! Se, että nykyään haen tietynlaista ihmistä, on vain sitä että yritän kasvaa ulos siitä suosta mihin itseni olen aiemmin haudannut. En jaksa enää pelleillä tai tulla sen kohteeksi. Haluan aikuisen ihmisen joka jo tietää mitä haluaa eikä vain ota päivää kerrallaan ja mene pää kolmantena jalkana eteenpäin uusia kokemuksia hamuillen. Jalkoihinhan siinä jää!!
Ei siis ole kyse siitä että hakisin täydellistä ihmistä! Ei sellaista olekkaan. Mutta toivon että löytyisi täydellinen ihminen MINULLE! Sellainen jonka kanssa ei tarvitse lyödä päätä seinään joka päivä.
Ja ei, en itse ole helppo ihminen - tiedän sen. Sehän tästä etsinnästä niin vaikeaa tekeekin. Mistä löytyy aikuinen ihminen, tunteellinen, herkkä, vahva, katseen kestävä, mukaansatempaava....???? Jää nähtäväksi..

Kyllä siinä saa pitää sattua melkonen tuuri, jos jonkun löytää.
Itse kun en edes kovin helposti kiinnostu ihmisistä. Kerran voin sanoa olleeni ihastunut ja sekin oli monen vuoden tuntemisen tulos.
Taitaa mennä siihen, että deittipalstalta ettii jonkun jolla on samanlainen musiikkimaku ja siitä sitten yrittää saada jonkun suhteen aikaseksi.

On ihan totta että heterona olisi paljon helpompaa tämäkin asia... en minä ainakaan menisi ehdottamaan mitään kenellekään koska ei voi tietää onko toinen lesbo vai ei pelkän olemuksen perusteella. Kaikki eivät myöskään asu pk-seudulla tai muissa isoissa kaupungeissa, tai muutenkaan viihdy bileissä etenkään yksin. Netistä minä olen kaikki kumppanini tainnut löytää, suurimman osan deittipalstalta, pari muuten.

En allekirjoita tuota ajattelua että ei pidä etsiä sopivaa kun jokainen on sellaisenaan, omana persoonanaan arvokas. Onkin, tottakai, mutta liian erilaiset arvot omaavan, tai muuten ihan erilaisen ihmisen kanssa en ainakaan minä onnistu. Jotain samanlaisuutta pitää olla vaikka ei kukaan etsi sen paremmin omaa kopiotaan ;) kuin täydellistä ihmistäkään.

Minäkin olen nyt tarkempi, sillä en enää halua rikkoa itseäni ja sydäntäni alkamalla suhteeseen ihan vääränlaisten ihmisten kanssa. Ja se jokin, se tunne, se ei vain tule kuin harvan kanssa, joko heti tai viiveellä, mutta useimmiten se vain puuttuu.

Monta kertaa olen rakkauden saanut kokea ja se on ihanaa mutta kestävää suhdetta ei vain ole kohdalle osunut.

Kyllä tällainen baareissa viihtymätön, päihteetön, muuten ei ujo mutta ujo lähestymään ketään "silleen" ;) on aikalailla pelkän netin varassa... viime aikoina olen ollut yhteyksissä monenkin naisen kanssa mutta liian erilaisia olemme olleet.

Ei kyse ole edes niinkään siitä, että rima olisi (liian) korkealla, vaan siitä että on turha alkaa suhteeseen jos se ei tunnu oikealta, tai toisessa on jotain sellaista mikä itsestä ei tunnu hyvältä. Enkä ainakaan minä kykene suhteeseen jos en tunne mitään vetovoimaa, sitä ei voi määrätä.

Jos ei kohtaa aikuista, yksiavioista, ystävällistä naista niin sitten ei.

Osaan samaistua tähän vahvasti. Olen aina ollut yksin, vaikkakaan en omasta vapaasta tahdostani, ja tulen luultavasti aina olemaankin. Välillä sitä luulee, että siihen on jo täysin sopeutunut, ettei koskaan tule löytämään ketään, mutta sitten taas jossain vaiheessa iskee kaipuu toiseen ihmiseen, ja se tunne on sietämätön. Periaatteessa vihaan kaikkia tapaamiani lesbonaisia. Heille ei tunnu olevan mikään ongelma hankkia nainen jos toinenkin käden käänteessä, eivätkä he tajua, mikä ihme minussa on vikana, kun en löydä seuraa sitten millään. En minä itsekään tajua sitä. Mutta niin se vain on.

Jatkuva yksiolo ei ole helppoa. Lähipiirini ei vain tunnu tajuavan sitä. Joudun jotenkin aina esittämään, että ei tässä mitään, onhan se mukavaa kun saa vapaasti olla ja mennä, mitä minä nyt seurustelusuhteessa tekisinkään. Samalla mielessäni viillän ranteita itseltäni auki. Keksin miljoonia asioita, mitä minä seurustelusuhteessa tekisin, mutta se ei muuta sitä, että minulla ei ole ketään, joka haluaisi minua!! Sitten kuuntelen, kun toinen vakuuttelee, että onhan se nyt ihanaa, kun on joku, jota rakastaa. Ai ihan totta?! No helvetti kun en olekaan tuota itse tajunnut! Tahtoisitko suolaa, jota voit levittää veitselle, jota pyörittelet sydämessäni? No totta vitussa se sattuu, mutta kun ei kaikilla vain ole sitä onnea, että he vetäisivät naisia puoleensa kuin magneetti. Jotkut meistä eivät vedä puoleensa yhtään mitään. Jotkut meistä vain jäävät yksin.

Seuraavaksi joku tulee syyllistämään minua asenteestani. Kiitos, sitä en olekaan vielä kuullut kuin vain joka puolelta. Syyllistys on juuri se asia, mitä yksinäinen ihminen kaipaakin.

Hmm.. Alkoi kiinnostaa, minkä ikäinen olet..?
No joka tapauksessa tässä matkan varrella olen huomannut sen, että loppujen lopuksi ne / me ihmiset jotka vetävät niitä toisia puoleensa mangneetin lailla, ovat loppujen lopuksi kuitenkin niitä jotka ehkä jäävätkin lopulta yksin..!(?) Tiedätkös kun tässä on rämpinyt suhteesta toiseen kohta 15 vuotta, niin alkaa olemaan aika selvää, mitä sitä suhteesta EI halua..! Sitä myötä myös vaatii enemmän uudelta ihmiseltä jne. Kun taas ihminen joka on rauhassa katsellut elämää ja jonain kauniina päivänä tapaa toisen ja asiat vain loksahtavat paikoilleen, niin nämäpä on niitä suhteita jotka tulee kestämään sinne hautaan asti..! Kun taas mangneetit tietää miten helppo on lähteä ja etsiä uusi kun toisessa on jokin yksinkertaisesti sietämätön piirre!!

Saikohan tästä mitään tolkkua.. ?? No mutta näin minä sen olen ajatellut. Olen ollut nyt puolisen vuotta enempi tai vähempi yksin ja toivottomalta tämä minustakin tuntuu! Löydänkö minäkään koskaan sellaista ihmistä jota jaksan katsella - tai joka jaksaa katsella minua! Lähinnä ehkä tuota edellistä..

No mutta kevättä rintaan kaikille teille! Kyllä se elämä vielä hymyilee meille jokaiselle.. :)

Oliks vielä muuta?? :D :D
Voi apua....

Olipas tutunkuuloista tekstiä lähes kaikki nuo. Itsellä ikää "jo" (tai vaihtoehtoisesti "vasta") 24 vuotta ja olen aina kokenut olevani aikalailla erilainen kuin muut. Homopiireissä ja bileissä olen jonkin verran pyörinyt, mutta niissäkin se erilaisuuden tunne on aina läsnä enkä yleensä voi samaistua niihin muihin ollenkaan. Siellä kun tuntuu kaikki pyörivän pokailun ja sekoilun ympärillä. Enkä tarkoita pelkkiä bileitä, vaan ihan arkielämän tilanteissakin se erilaisuus on läsnä, eikä samalla aaltopituudella olevia ihmisiä tunnu löytyvän. Monesti olen sitä juuri pohtinut, että kumppanin löytäminen tuntuu olevan tuplavaikeaa kun on naisiin päin, ja lisäksi vielä hieman omalaatuinen.

Etsimällä etsimisen olen ajat sitten lopettanut, tiedän että se ei mihinkään johda. Annan elämän viedä eteenpäin ja jaksan uskoa, että ehkä joku päivä kohtaan sielunkumppanin, jonka kanssa ymmärrys toimii vastavuoroisesti. Välillä tuntuu vain vaikealta, kun muilla tuntuu naisia riittävän koko ajan. Aina kun ero tulee, niin hetken päästä on jo uusi kainalossa. Minulla se ei ikinä ole mennyt niin, toisaalta eipä sellainen lennosta vaihtaminen ole minua ikinä innostanutkaan.

Ehkäpä vielä joskus. Aurinkoisia päiviä, kanssasisaret :)

Saako kysyä, millä lailla te tunnette olevanne "erilaisia", mikä teidät erottaa muista ja miksi tuntuu, että kukaan ei ymmärrä?

Te tunnutte olevan aika nuoria vielä, mun näkökulmastani siis. Olen 47 v ja tiedän kanssa jotain yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta. Myös siitä, että parisuhteessa voi olla todella yksinäinen. Uskoisin ettei sitä yhtä oikeaa olekaan, on useampia, vähän vähemmän vääriä ihmisiä. Seurustelen tällä hetkellä, olen onnellinen, mutten ollenkaan usko, että hän on se oikea. Meillä on yhdessä ihan ok, mutta välillä emme tajua toisiamme yhtään...toinen haluaa pörrätä baareissä ja toinen haluaa mennä taidemuseoon.

Ehkä tärkeintä tuossa erilaisuus/samanlaisuus-kysymyksessä on että kumppani on sopivasti samanlainen ymmärtääkseen ja jakaakseen samalla aaltopituudella olevia asioita,mutta tarpeeksi erilainen tuodakseen omaa väriänsä ja "tervettä haastetta"(huono ilmaisu,mutten keksi parempaakaan) suhteeseen. Samanlaisuuden/erilaisuuden tasapaino sitten voi olla jokaiselle yksilöllistä, haluaako kumppaniltaan 60% samanlaisuuttaa ja 40% erilaisuutta vai fiftififti vai ihan jomman kumman äärilaidan....
Olen myös törmännyt tuohon "oon niin erilainen" -teemaan niin omakohtasesti kuin muidenkin kohdalla. Useat tuntuu olevan nuoria (ei kaikki!). Mitäpä jos jotkut vaan on erilaisia? Herkkiä, tunteellisia, syvällisesti pohtivia, ajattelijoita, taiteellisia, kyseenalaistavia, jne... Se voi olla vielä nyt erilaisuutta, mutta mikäli se alkaa olemaan nuoremman sukupolven ilmiö,ei se kauaa ole erilaisuutta. Niin ja kuinka moni tuolla baareissa lihatiskilläkin olisi OIKEASTI erilainen jos ei olisi niin paljoa tarvetta mennä virran mukana?

oksettaa kun nainen hieroo sillee toista naista ja vielä imee yäk

Joo, olen itsekin aika erilainen muutenkin kuin suuntaumuksen puolesta. Olen pienestä pitäen ollut melkoinen nörtti, stereotyyppi pahimmasta päästä: ruma tukka, likinäköiset silmät aina kiinni kirjassa, sarjakuvassa tai tietokoneen näytössä, vaatteet ihan mitä sattuu johtuen täydellisestä tyylitajun puutteesta (taskut tietenkin täynnä kyniä ja sähkövimpaimia), ei mitään hajua normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä. Pienempänä sellainen vielä meni läpi, mutta tyttöjen ilmeisesti kuuluu kasvaa siitä salonkikelpoisemmiksi.

Hauskaa olikin, että nuorena minulta puuttui kyky tajuta koulukiusauksen sun muun kohdistuvan suoraan näihin ominaisuuksiin. ("Mähän oon ihan tavallinen, muilla on vaan kusta päässä!") Vanhemmiten olen kehittänyt sosiaalisia taitojani sen verran, että pystyn ajoittain näkemään itseni "normaalien" ihmisten silmien kautta, ja siihen hajosikin nuoruusvuosien rautainen itsetunto. Yritän nykyään näyttää vähän ihmismäisemmältä ja pidän parhaani mukaan kaikki umpinörttimäisyydet lukkojen takana muiden seurassa, eli toisin sanoen en koskaan voi olla oma itseni jos haluan olla pidetty. Siitä huolimatta aina jotain tihkuu läpi ja jossain vaiheessa tajuan taas, ettei toisen ihmisen hymy tarkoitakaan "ai että kun sä olet kiva", vaan "voi paska toivottavasti se menee pois jos nyökyttelen tällä lailla ja myötäilen vähän aikaa". Ja jos en tätä ilmettä bongaakaan, niin vuosien vainoharhan voimalla kuvittelen sen siihen jälkikäteen.

Olen joo käynyt lesbotapaamisissa ja vastaavissa. Sielläkin piti esittää normaalia. Ainoa nainen, joka koskaan on osoittanut kiinnostusta minua kohtaan, asuu rapakon takana... ei, se nettisuhde ei päättynyt hyvin ja olisi pitänyt kieltäytyä heti kättelyssä, mutta kun menin ihan sekaisin jo pelkästä ajatuksesta, että en ole jonkun mielestä täysin kelvoton suhteeseen. Noh, ainakin siinä paljastui itselleni se, että jostain syystä olen luonteeltani myös hyvin romanttinen. Jospa se sitten jonakin päivänä riittää.

Mikä olis paras palsta netissä tällaisten jostain syystä erilaisten, outojen, ujojen tai nörttien tutustua toisiinsa?
Chat (Lesbo Cafe)?
Qruiser?
Suomi24 Treffit?
Joku muu, mikä?