Hei
Olen pian 21 vuotta täyttävä mieshenkilö Pohjois-Pohjanmaalta. Ajattelin näin yön pimeinä tunteina avautua tänne internetin ihmeelliseen maailmaan omasta elämästäni. En kaipaa sympatiaa, mutta toivoisin löytäväni täältä jonkun, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksia niistä asioista, joita nyt tässä tekstissä mainitsen.
Ensimmäinen vuoteni ammattikorkeakoulussa on nyt ohi ja kesäloma alkoi. Tiesin pelätä sen seurauksia jo etukäteen. Pelkoni osoittautui todeksi, sillä elämääni viime vuosina piinanneet masennus ja yksinäisyys ovat taas alkaneet nostaa rumaa päätään. Koulussa ollessani tunsin vielä jotenkin kuuluvani johonkin porukkaan ja että elämälläni olisi edes jokin merkitys. Oikeastaan voisin sanoa, että viimeisten kuukausien aikana olen voinut jopa kohtuullisen hyvin, mutta nyt alan taas hiljalleen vajota sinne samaan kuoppaan, jonne tunnun tippuvan aina uudestaan ja uudestaan.
Loman alettua olen alkanut taas muistaa, kuinka yksinäinen todellisuudessa olen. Sellaisia kavereita, joita näkisin vapaa-ajallani kasvotusten, on häviävän vähän. Oikeastaan en enää edes tiedä ketkä voin sellaisiksi laskea, sillä tuntuu, että näen jokaista kaveriani vain pari kertaa vuodessa. Sekin kai vain siksi, että molemmat tuntisivat olonsa tyytyväiseksi siitä, että sitäkin ihmissuhdetta tulee jotenkin ylläpidettyä. Rohkenen myös väittää, että se olen pääosin minä, joka näihinkin ihmisiin yhteyttä jaksaa pitää. Ikävöinkin heitä ajoittain, vaikka he eivät selvästi ikävöi takaisin. En vain tohtisi menettää näitä viimeisiäkin kavereita elämästäni. Joskus hoen itselleni, että mieluummin olen yksin kuin paskassa seurassa. Se pitää paikkansa, mutta ei se yksin oleminenkaan ole kyllä sen parempaa. Voin myös rehellisesti sanoa, niin noloa kuin se toisaalta onkin, että olen löytänyt nämä kaikki live-kaverini netistä. Nettikavereita minulla on muutenkin enemmän kuin näitä live-kavereita, vaikkei heidänkään lukumäärällään voi paljoa kehuskella. Valtaosa asuu vain kovin kaukana, joten nettikaveruuden tasolle taitavat nekin suhteet jäädä.
Kasvotusten tutustuminen ihmisiin on jotenkin ollut minulle aina kovin vaikeaa. Vaikka olenkin mies, en ole oikeastaan koskaan löytänyt itselleni mitään sellaista porukkaa, jossa olisin vapaa-aikani viettänyt. Etenkin peruskoulussa tuntui, että moisista "jätkäporukoista" on parempi pysytellä kaukana. Etenkin, kun olin lähes koko peruskoulun ajan koulukiusattu. Pienellä paikkakunnalla asuessa tuntui, ettei kukaan halua olla minun kanssa, kun tunsin jo kaikki ja kaikki tunsivat minut. Silloin viihdyin paremmin yksin enkä juurikaan tavannut ihmisiä.
Nyt myöhemmällä iällä olen kuitenkin alkanut ymmärtää, kuinka yksinäiseltä jatkuva yksinäisyys sitten lopulta tuntuukaan. Tällä koulutustasolla nämä "jätkäporukat" ovat jo ehkä hieman viisastuneet, ainakaan meidän ryhmässä eivät ole ketään kiusanneet, mutta sitten taas toisaalta kun en itse juo tai polta, niin tuntuu vaikealta lähteä rakentamaan minkäänlaista kaverisuhdetta niihin ihmisiin, jotka suostuvat puhumaan minulle vain vahvemmassa mielentilassa. Ja toisaalta kannattaisiko tällaisiin ihmisiin edes tutustua, kun en kuitenkaan viihtyisi heidän kanssaan? Muutenkin voisin sanoa, että tulen tyttöjen kanssa paremmin toimeen, mutta heidänkään seuraan en viitsi liikaa tuppautua, koska kaikilla on jo poikaystävät.
Nykyään vapaa-aikani menee suunnilleen niin, että nukun suuren osan vuorokaudesta ja sen ajan, jonka olen ylhäällä, olen koneella tai käyn ulkona ja mietin, miksi elän tätä elämää, kun suurin osa siitä tuntuu olevan pelkkää kärsimystä. Ainoat ilot elämässäni taivat olla enää musiikki ja kissani. Ja kirjoittaminen, totta kai. Se ei kyllä ole paljoa ja välillä jopa tuntuu, että kissani hyvinvointi on minulle paljon tärkeämpää kuin omani.
En tiedä mistä pitäisi lähteä parannusta tekemään. Kävin terapiassa vielä reilu vuosi sitten, mutta paikkakuntaa vaihdettuani jouduin lopettamaan sen. Sovimme kyllä silloisen terapeuttini kanssa, että laitetaan lähete uudelle paikkakunnalle ja kyllähän sieltä kutsu tulikin, mutta minua ei huolittu sisään, koska en ollut tarpeeksi "akuutti tapaus". Oikeastaan minulle annettiin epäsuorasti sellainen kuva, että he huolivat minut sinne vasta kun olen itsemurhan partaalla. Ei ole kyllä mielenterveyspalvelut kovin hyvällä pohjalla ainakaan tämän kokemuksen pohjalta. Nykyään ei sitten ole oikeastaan ketään, jolle voisi puhua ääneen myös niistä vähän ikävemmistä asioista, tai yleensäkään mistään. Olen yksin, niin kovin yksin.
Etsin kuitenkin jatkuvasti uusia sähköisiä kirjekavereita, joten jos haluat jutella, niin voinen laittaa tähän sähköpostiosoitteeni. Messenger löytyy, mutta Facebookista minua ei löydä. Osoite on [email protected]
Mitään vaatimuksia minulla ei ole. Mutta jos tätä live-kavereiden puutetta pitäisi lähteä korjaamaan, niin toki olisi hyvä, jos olisit samalta seudulta kuin minä...
Kiitos ja hyvää yötä. Toivisinkohan edes herääväni aamulla...
Olen pian 21 vuotta täyttävä mieshenkilö Pohjois-Pohjanmaalta. Ajattelin näin yön pimeinä tunteina avautua tänne internetin ihmeelliseen maailmaan omasta elämästäni. En kaipaa sympatiaa, mutta toivoisin löytäväni täältä jonkun, jonka kanssa voisin jakaa ajatuksia niistä asioista, joita nyt tässä tekstissä mainitsen.
Ensimmäinen vuoteni ammattikorkeakoulussa on nyt ohi ja kesäloma alkoi. Tiesin pelätä sen seurauksia jo etukäteen. Pelkoni osoittautui todeksi, sillä elämääni viime vuosina piinanneet masennus ja yksinäisyys ovat taas alkaneet nostaa rumaa päätään. Koulussa ollessani tunsin vielä jotenkin kuuluvani johonkin porukkaan ja että elämälläni olisi edes jokin merkitys. Oikeastaan voisin sanoa, että viimeisten kuukausien aikana olen voinut jopa kohtuullisen hyvin, mutta nyt alan taas hiljalleen vajota sinne samaan kuoppaan, jonne tunnun tippuvan aina uudestaan ja uudestaan.
Loman alettua olen alkanut taas muistaa, kuinka yksinäinen todellisuudessa olen. Sellaisia kavereita, joita näkisin vapaa-ajallani kasvotusten, on häviävän vähän. Oikeastaan en enää edes tiedä ketkä voin sellaisiksi laskea, sillä tuntuu, että näen jokaista kaveriani vain pari kertaa vuodessa. Sekin kai vain siksi, että molemmat tuntisivat olonsa tyytyväiseksi siitä, että sitäkin ihmissuhdetta tulee jotenkin ylläpidettyä. Rohkenen myös väittää, että se olen pääosin minä, joka näihinkin ihmisiin yhteyttä jaksaa pitää. Ikävöinkin heitä ajoittain, vaikka he eivät selvästi ikävöi takaisin. En vain tohtisi menettää näitä viimeisiäkin kavereita elämästäni. Joskus hoen itselleni, että mieluummin olen yksin kuin paskassa seurassa. Se pitää paikkansa, mutta ei se yksin oleminenkaan ole kyllä sen parempaa. Voin myös rehellisesti sanoa, niin noloa kuin se toisaalta onkin, että olen löytänyt nämä kaikki live-kaverini netistä. Nettikavereita minulla on muutenkin enemmän kuin näitä live-kavereita, vaikkei heidänkään lukumäärällään voi paljoa kehuskella. Valtaosa asuu vain kovin kaukana, joten nettikaveruuden tasolle taitavat nekin suhteet jäädä.
Kasvotusten tutustuminen ihmisiin on jotenkin ollut minulle aina kovin vaikeaa. Vaikka olenkin mies, en ole oikeastaan koskaan löytänyt itselleni mitään sellaista porukkaa, jossa olisin vapaa-aikani viettänyt. Etenkin peruskoulussa tuntui, että moisista "jätkäporukoista" on parempi pysytellä kaukana. Etenkin, kun olin lähes koko peruskoulun ajan koulukiusattu. Pienellä paikkakunnalla asuessa tuntui, ettei kukaan halua olla minun kanssa, kun tunsin jo kaikki ja kaikki tunsivat minut. Silloin viihdyin paremmin yksin enkä juurikaan tavannut ihmisiä.
Nyt myöhemmällä iällä olen kuitenkin alkanut ymmärtää, kuinka yksinäiseltä jatkuva yksinäisyys sitten lopulta tuntuukaan. Tällä koulutustasolla nämä "jätkäporukat" ovat jo ehkä hieman viisastuneet, ainakaan meidän ryhmässä eivät ole ketään kiusanneet, mutta sitten taas toisaalta kun en itse juo tai polta, niin tuntuu vaikealta lähteä rakentamaan minkäänlaista kaverisuhdetta niihin ihmisiin, jotka suostuvat puhumaan minulle vain vahvemmassa mielentilassa. Ja toisaalta kannattaisiko tällaisiin ihmisiin edes tutustua, kun en kuitenkaan viihtyisi heidän kanssaan? Muutenkin voisin sanoa, että tulen tyttöjen kanssa paremmin toimeen, mutta heidänkään seuraan en viitsi liikaa tuppautua, koska kaikilla on jo poikaystävät.
Nykyään vapaa-aikani menee suunnilleen niin, että nukun suuren osan vuorokaudesta ja sen ajan, jonka olen ylhäällä, olen koneella tai käyn ulkona ja mietin, miksi elän tätä elämää, kun suurin osa siitä tuntuu olevan pelkkää kärsimystä. Ainoat ilot elämässäni taivat olla enää musiikki ja kissani. Ja kirjoittaminen, totta kai. Se ei kyllä ole paljoa ja välillä jopa tuntuu, että kissani hyvinvointi on minulle paljon tärkeämpää kuin omani.
En tiedä mistä pitäisi lähteä parannusta tekemään. Kävin terapiassa vielä reilu vuosi sitten, mutta paikkakuntaa vaihdettuani jouduin lopettamaan sen. Sovimme kyllä silloisen terapeuttini kanssa, että laitetaan lähete uudelle paikkakunnalle ja kyllähän sieltä kutsu tulikin, mutta minua ei huolittu sisään, koska en ollut tarpeeksi "akuutti tapaus". Oikeastaan minulle annettiin epäsuorasti sellainen kuva, että he huolivat minut sinne vasta kun olen itsemurhan partaalla. Ei ole kyllä mielenterveyspalvelut kovin hyvällä pohjalla ainakaan tämän kokemuksen pohjalta. Nykyään ei sitten ole oikeastaan ketään, jolle voisi puhua ääneen myös niistä vähän ikävemmistä asioista, tai yleensäkään mistään. Olen yksin, niin kovin yksin.
Etsin kuitenkin jatkuvasti uusia sähköisiä kirjekavereita, joten jos haluat jutella, niin voinen laittaa tähän sähköpostiosoitteeni. Messenger löytyy, mutta Facebookista minua ei löydä. Osoite on [email protected]
Mitään vaatimuksia minulla ei ole. Mutta jos tätä live-kavereiden puutetta pitäisi lähteä korjaamaan, niin toki olisi hyvä, jos olisit samalta seudulta kuin minä...
Kiitos ja hyvää yötä. Toivisinkohan edes herääväni aamulla...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.