Loppuunpalamisesta

Kun ei ole muut kommentoinu niin minä sitten, vaikken ihan noin syvällä oo ollutkaan. Minullakin tais olla nuo vanhempien ym. odotukset jossain ristiriidassa omien toiveiden kanssa. Pääsin kuopasta ylös jotenkin, aattelen että oli korkeampi käsi joka auttoi, itse olisin kyllä kuollut mielelläni. Nyt myöhemmin pistää vihaksi: oli niillä otsaa määräillä ja haukkua minua!
Oon miettinyt, että se, mitä minulla silloin oli hukassa, oli mielenkiinto. Tein kaiken, koska oli pakko. Ylirasittumisen jälkeen tajusin ruveta kyselemään itseltäni, että mitä minä haluan elämältäni. Olen päättänyt, että kukaan ei minua enää käske. Se, kelpaanko muille, on samantekevää - nyt pyrin kelpaamaan itselleni, ja vain itselleni.

Hei!

Kiitos kauheasti viestistäsi :) Ihana että kirjoitit. Näiden asioiden kanssa on niin hirveä painiskella että muutama sanakin riittää eteenpäin. Hyvä että tämä lääkitys on tehonnut, minulla, olen siitä iloinen. Ihanan kannustavia sanoja sinulla kiitos kovasti! Mielenterveyden eteen tarvitsee todella tehdä töitä. Jos olet tai menet työelämään niin muista että oma vapaa-aika on sinua (tai perhettäsi) varten, ei työnantajaa varten, kannattaa todella vetää siihen viiva. Ja itseään kohtaan kannattaisi olla todella hellä, kehua ja kannustaa :) Sehän viimekädessä tsemppaa!

Samoja fiiliksiä kokenut ja koen koko ajan. Vaikeaa on muiden komennossa toimiminen, kun voimat on loppu, niin silloin ei jaksa perusärsykkeitäkään, esim. lounas vanhempien kanssa. Mulla kyse paljon vapaudesta ja itsenäisyydestä, tunteiden kuuntelemisen ja näyttämisen teemat. Voimia sulle!

Pohjana tälle tekstille jonka tulen kirjoittamaan ovat omakohtaiset kokemukset, joiden lopputulemana on ollut muutos siinä mielentilassa jossa elin noin 28 vuotta.

Olen kokenut ulkoiset paineet, jotka murskasivat minuuteni. Minusta tuli kiltti ja suorittava. Minulla oli koko elämäni ollut pakkomielteinen miellyttämisen halu, halu tehdä kuten muut haluavat ja olla mitä muut haluavat minun olevan. En tiennyt muusta.
Vietin suurimman osan aikuisikääni tuuliajolla, en tiennyt kuka olen ja mitä elämässä tapahtuu. Olin kuin matkalla en yhtään minnekään vieläpä auton takapenkillä, ja joku muu ohjasi autoa eteen päin. Koin burn outin töissä, mutta palasin töihin viikon sisällä. Oikeaan toipumiseen meni kuitenkin 1,5 vuotta jonka vietin työpaikassa jossa tekemisen meininki oli nolla, eli siellä ei paljon paineita joutunut kestämään. Olen siis been there and done that.

Usein ihmiset elävät elämänsä läpi kuin teatteriesityksen. Meillä jokaisella on ainakin yksi rooli, jopa useampi. Riippuen ystävistä, perheestä, työkavereista tai muista sosiaalisen piirin ihmisistä vaihdamme roolia sen mukaan mikä parhaiten sopii kuhunkin tilanteeseen. Emme välttämättä edes tajua olevamme maskin alla piilossa sillä näistä erilaisista rooleista on tullut osa meitä, uskomme olevamme sitä mitä esitämme. Joskus voi vaikka kiinnittää huomioon itseensä sosiaalisessa tilanteessa, siihen miltä tuntuu ja miten näet itsesi siinä tilanteessa. Oletko täysin luonnollisesti vai ehkä hivenen ”kivempi” ja ”iloisempi” kuin hetki sitten. Onko äänensävysi erilainen, ovatko maneerisi erilaiset? Oletko täysin erilainen tädin kanssa kuin mahdollisen kumppanisi kanssa, entäpä kaupan kassa? Minä ainakin vielä pelkään ihmisiä niin paljon syvällä sisälläni etten osaa olla ilman maskeja, vielä.

Suurimmassa osassa meissä on tyhjyys, koska emme tiedä keitä olemme. Olemme koko elämän yrittäneet täyttää tyhjyyden tunnetta saavuttelemalla jonkin normiston mukaista ”hyvää elämää”. ”Työtä tekevä menestyy” tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa mottona, tee hulluna työtä ahkerasti ja hiljaa ja sinusta tulee jotakin. Harvemmin kuitenkaan perheen, yhteiskunnan tai sosiaalisen piirin aseittamien normien tavoittelulla pystyy täyttämään tyhjyyden. Pahimmassa tapauksessa hukkaa loputkin itsestään etsiessä keinoa saada tunnustusta. Tunnustusta ja ihmisten hyväksyntää etsitään työstä, hyvästä palkasta, statuksesta, koulutuksesta, kodista, siitä mikä kutakin erityyppistä ihmistä sattuu ajamaan eteen päin. Mutta se tyhjyys ei täytykkään.

Nämä roolit ja tyhjyys syntyvät koska emme oikeastaan tiedä keitä olemme, mistä tulemme ja miksi olemmet täällä. Kukaan ei ole elämämme aikana onnistunut tukemaan sinun itsesi kasvamista täyteen kukoistukseen vaan tarkoituksella taikka tahtomattaan tyrkyttänyt omia näkemyksiään tai elämän mallejaan. Harva vanhempikaan osaa vastata tai auttaa etsimään vastauksia näihin kysymyksiin. Salaa saatamme toivoa että joku tulisi sanomaan mikä on elämän tarkoitus, koska tarjotuista vastauksista mikään ei ole pystynyt tyydyttämään tätä kysymystä.

Jokaisella vielä sen alkuperäisen minän omaavalla ihmisellä on matka takaisin itseensä. Tällä hetkellä pelkäämme sitä ettemme tulekaan hyväksytyksi sellaisena kuin oikeasti oikeasti olemme koska ihmiset ovat todella itsekkäitä ja helposti arvostelvat tai tuomitsevat toisen ihmisen ilman mitään järkevää syytä. Mikäli haluaa löytää täytettä tyhjyyteen tulisi kääntyä matkalle omaan itseensä. Mikäli ihminen joka mieltää tietävänsä kuka ja mitä on tuntee tyhjyyttä, eikö silloin jokin vielä ole pielessä? Matkalla täytyy koota ne kaikki elämän aikana syntyneet sirpaleet yhteen kasaan, ja katsoa uusiksi mikä niistä säilytetään ja mikä heitetään pois. Pois se mikä on negatiivista ja mukaan vain positiivista. Lähtökohtana uuden rakentamiselle on ”building a life and a world of heaven”. Mikäli ihminen pystyy luomaan itselleen onnellisen elämän, joka perustuu hyvytteen itseä ja kaikkea ympäroivää kohtaan, muuttaa hän samalla pikku hiljaa koko maailman.

Haluatko tälläistä muutosta? Haluatko että asiat olisivat paremmin omassa elämässä ja vaikka koko yhteiskunnassa? Mikäli kyllä, oletko valmis tekemään töitä vaikka koko loppu elämän tuon päämäärän saavuttamiseksi? Muutos lähtee kuitenkin itsestä, jokaisen on itse muututtava, henkisesti.

Kommentoin vain sen verran, että todella hienoja ja arvokkaita tekstejä tässä ketjussa. Kiitos niistä! Olen itsekin kokenut (ja edelleen käyn läpi) vastaavaa, vaikka vähän vaatimattomammassa mittakaavassa.

Olen lukenut jostain, että ihminen rakentaa identiteettiään usein VAIN epäaitojen ja horjuvien asioiden varaan, kuten työ, ihmissuhteet, harrastukset, omaisuus. Silloin on vaarana romahtaa henkisesti, jos menee työ, hajoaa ihmissuhde, katoaa omaisuus... samalla siis romahtaa myös identitetti, minäkuva. Tietysti identiteettiin vaikuttaa kaikki edellämainittu, mutta se ei saa olla liikaa kiinni niissä. Mielestäni identiteettiä tukee parhaiten arvot. Kun miettii mitkä ovat omat arvot ja rakentaa identiettiään niiden varaan, on paljon vakaammalla pohjalla. Itselleni yksi tärkeä arvo on eräs äidiltä opittu asia: "Autan toisia silloin, kun apua tarvitaan." Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta usein monet auttavat toisia silloin kun "itselle sopii", ei silloin kun apua ihan oikeasti tarvitaan.

hei,

luin kirjoituksesi ja mietin, pohdin omaa tilannettani. Kovin paljon on samoja yhtymäkohtia.

Kiitos myös Minervalle, joka työsti ulos sen, mitä varmasti monet samaa kokeneet naiset sisällään kantavat.

Miellyttämisenhalua.

Itse odotan ja toivon parempaa huomista, mutta kivuttomasti se ei tule valkenemaan. Kovien kokemusten kautta uskon, että minä itse kasvan arvoon arvaamattomaan.

Voimia ja aurinkoa meille kaikille!

Minulla oli paha työuupumus vajaa vuosi sitten. En jaksanut enää itse selvitellä asioita, kerroin tämän eläkevakuutusyhtiööni Ilmariselle ja minulle tarjottiin uravalmennuskonsultaatioapua katjanoponenoy:stä. Sain tosi paljon apua niiden työntekijältä, sillä hän järjesti kaikki asiat myös Ilmarisen suuntaan. Neuvottelut työuupumuksen "aiheuttajankin" kanssa sujuivat ihan erilailla kun oli mulla oma neuvonantaja mukana. Apu ei maksanut minulle mitään, mutta auttoi paljon, joten suosittelen pyytämään ulkopuolista apua. Sain näiden avulla vaihdettua uuteen työhön, tässä uudessa työssä pitäisi olla selvästi vähemmän uupumusta aiheuttavia asioita. Eniten minua rassasikin edellisessä työssä hankalat ihmissuhteet ja väärin jaoteltu työ. Nyt yritän uudessa paikassa suhtautua työhön vain työnä. Tsemppiä kaikille kanssakuntoutujille

Ajatuksen voima on valtava. Jossain vaiheessa voi vain valita ajattelevansa itseään terveenä. Ja kyllä, olen kokenut burn outin pohjamutia myöden.

MULA EI OLE KOKEMUKSIAV ASIASTA

Sinulle Zzzzzzzzzzz:

Olen niin samaa mieltä. Kukaan, ei kukaan voi ajatella sinun itsesi parasta kuin sinä itse. Olkoon miten itsekästä tahansa, mutta itsekkin olen sieltä uupumuksen syövereistä masennuksen kautta noussut pinnan paremmalle puolelle ja todennut sen, että ensin on ajateltava itseään.

Hei!

Luin kirjoituksesi ja kuvaat siinä aika hyvin tyypillistä loppuun palamista. Itse jäin työstä pois ko. seikan vuoksi n. 13 vuotta sitten(n.30vuotiaana) ja edelleenkin kärsin samoista oireista eli kroonisesta väsymyksestä jsekä unettomuudesta sekä alhaisesta stressinsiedosta/muistiongelmista. Moni puhuu burn out ilmiöstä kuin uupumisesta, mutta uupuminen on burn out:a lievempi ilmiö. Burn out:ssa on ohitettu uupumus jo pitkän aikaa. Moni tajuaa pysähtyä uupumisvaiheessa, joten he eivät sitten usein palakaan loppuun. Usein uupumus sekoitetaan myös masennukseen, vaikka masennus aiheutuu usein juuri siitä suuresta muutoksesta, jonka loppuunpalaminen aiheuttaa.

Itse poltin itseäni kovalla työntekemisellä ja valtavalla liikkumisella sekä kaikella muulla. Jälkikäteen ymmärrän, että olisin voinut vaikka kuolla ilman loppuunpalamista.Tämän seikan vuoksi voin olla jopa kiitollinen loppuun palamisesta. Ikävää on kuitenkin, etten vieläkään tahdo palautua liikuntasuorituksista tai ylipäätänsä mistään toiminnasta. Palautumattomuus/unettomuus on itselläni juuri se pahin ongelma. Ajan kanssa tähän on kehittynyt tyhjyyden tunnetta ja aloitekyvyttömyyttä. Ei ikään kuin jaksa innostua mistään, kun tietää miten kauhea väsymys jostakin tekemisestä seuraa. Samoin häpeä omasta tilanteesta johtaa vetäytymiseen ja siihen, ettei jaksa juuri tsempata.

Uskon myös, että ratkaisemattomat ristiriidat omassa elämässä pahentavat loppuunpalmista. Itselläni on sellaisia mm. omassa parisuhteessa. Tärkeää olisi saada kokea itsensä hyväksytyksi sellaisena kuin on ja parisuhteessa rakastetuksi ehdoitta. Valitettavasti kaikkea elämässä vastaantulevaa ei voi kuitenkaan etukäteen ennakoida täysin. Asioihin voi kuitenkin vaikuttaa, vaikka loppuunpalaneena sitä ei usein jaksa tehdä järkeviä päätöksiä. Päätöksentekeminen vaikeutuu ja päätösten toteuttaminen ymmärrettävästi.

Kun paloin loppuun menetin myös ajan kanssa lähes kaiken entisen ystäväverkostoni ja tietysti työkykyni menetyksen myötä ammattini harjoittamisen. Tämä oli raskasta, koska koin etten tullut hyväksytyksi enää ihmisenä loppuun palamisen myötä. Ystäviä ei juuri siis enää ole ja niitäkin ystäviä , joita on, ei välttämättä jaksa tavata kuin harvoin. Elänkin aika pattitilanteessa ja sosiaalisesti eristyksissä. Varmaan se on totta, että monet loppuunpaneet ovat tunnollisia, kilttejä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää muita ja rasittaa mahdollisimman vähän myös muita esim. työnteolla jne.

Loppuunpalaminen tuo uutta näkökulmaa ja suurempaa itsensä hyväksymistä lopulta kuitenkin. Se on vaikea tie, koska hoitokeinot siihen ovat aika olemattomat ja menettää aika paljon. Jotakin kuitenkin tulee tilalle ja suunta siihen, mitä haluaa tai ei halua ainakin selkiintyy ajan kanssa. Ahdistavia hetkiä kuitenkin tulee usein, toivottomuuttakin, mutta laittamalla turvansa Jumalaan selviää monesta ahdistuksesta ja toivo syttyy jälleen. Myös vertasituki olisi tärkeä seikka, mutta itse en ole löytänyt tällaisia vertaistukiryhmiä loppuunpalaneille. Toinen loppuunpalanut kun ymmärtää toista vertaistaan paremmin ja saa olla väsynytkin ihan luvan kanssa ilman roolipaineita.

oletteko kokeilleet best system analyysiä tai Scio tutkimusta,
menkää jos mahdollista