Kaukosuhteet nuorilla?!

Tyttäreni aloitti kaukosuhteen... voin kertoa, että pääsee paljon helpommalla ja säästyy paljolta kun etsii seuraa läheltä. Suosittelen siis seuran etsintää läheltä...

olen itse 17 ja olen kaukosuhteessa nytten ollu 2 ja puol vuotta.. ensin oli 450km välimatkaa mutta puolentoista vuoden päästä 50km ja on nytkin.. onhan tämä hankalaa ja haluis nähdä joka kerta.. mutta melkein joka viikonloppu nähdäänkin.. mutta paljon helpompaa olisi etsiä lähempää kumppania

Pitäkää silmällä lapsenne liikkeitä varsinkin jos havaitsette hänellä ns. kaukosuhteen.

Tämä riippuu ihan nuorista ja kuinka vahvoja heidän tunteensa ovat. Ihanteellistahan on löytää rakas omalta paikkakunnalta mutta joskus se vain sattuu niin että rakastuu ihmiseen joka asuu kauempana. Itse olen ollut kohta vuoden kaukosuhteessa ja hyvin menee.
Jos todellakin toisesta pitää, kannattaa sitä yrittää. Jos se sitten ei onnistu, ei välimatka ole ainoa syy siihen.

Olin itse kaukosuhteessa ollessani 6. luokalla. Se oli ihanaa... :) (kun en sitä ennen ollut edes seurustellut kunnolla) Me "seurusteltiin" kyseisen pojan kanssa 2kk, kunnes hän jätti mut, ja sanoi, että mä oon liian hiljanen (vaikka se ei kyllä pidä paikkaansa..) Mutta ollaan edelleenkin hyviä ystäviä vielä 2-3 vuoden jälkeenkin, ja hän on yks niistä henkilöistä jolle voin kertoa kaiken .. :----)
Mutta näin jälkeenpäin kun miettii, niin olihan se aika tyhmää.. Tuntuu vaan jotenkin niin oudolta, että se on olemassa vaan tossa tietokoneen näytöllä, eikä oo tavallaan oikee poikaystävä, jota rutistaa ja pussailla..
Ennen kuvittelin, että olis tosi noloo kertoo äitille että seurustelen, mutta tällä hetkellä mä oikeen odotan sitä hetkeä, että pääsen esittelemään poikaystäväni mun vanhemmille.. (siis sitten joskus kun alan seurustelemaan) Huomaa ainakin että oon kypsynyt tässä asiassa 2-3 vuoden aikana... En tiedä miten toi tähän liittyi mut oli vaan pakko kertoo .. :)

Paras ystäväni on kaukosuhteessa. Matkaa n. 130km ja raskastahan se ikävän kanssa on, ja puhelinlaskua tulee varsinkin koulussa, mutta hyvin ovat pärjänneet. Ikää siis 16 vuotta. Välillä saattaa olla 2 viikonkin näkemättä oleminen, mutta kun tunteet ovat niin vahvat ja luottamus on kova niin hyvin pärjäävät. Ja nyt ystäväni hakee opiskelemaan poikaystävänsä kaupunkiin,saa nähdä miten käy. :)

alotan kaukosuhteen itse, olen 16 ja toinen on 18... väliä meillä on siis 450km... onko vinkkejä miten toimia että suhde kestää?

Olen nyt 20-vuotta, mutta aloin seurustella 17-vuotiaana. Välimatkaa 7500km, eli toisin sanoen nykyinen miesystäväni(kyllä, edelleen) asuu maan toisella puolella. Näemme kerran pari vuodessa aina 3vkn-3kk jaksoissa. Lisäksi hän on niin kiireinen opintojen kanssa, ettei aikaa minulle liukene juuri lainkaan. Rankkaahan se on mutta kun sen aidon rakkauden löytää, eihän sitä muuta voi kun vaan yrittää parhaansa kestää. Naimisiin parin vuoden kuluttua:)

Minun ensimmäinen suhteeni oli kaukosuhde, mutta tapasimme kuitenkin joka viikonloppu. Välimatkaa oli n. 1,5h bussilla. Eipä tuo haitannut, koska harvoinpa kovin nuorten suhteet muutenkaan ovat niin tiiviitä, että ihan joka ilta ollaan yhdessä. Kouluakin on käytävä jne. Tuskin tällainen "kaukosuhde" poikkeaa paljonkaan ajankäytöllisesti muiden samanikäisten (n.15-16 v) ensimmäisistä suhteista.

Olen 15-v tyttö, kaukosuhteessa nyt kolmatta kuukautta ensimmäisen poikaystäväni kanssa, ja asumme n 250 km päässä toisistamme. Homma toimii hyvin ja tähän mennessä ollut vain yksi isompi kina, mutta kyllähän tämä ikävä syö sisältä :/ Varsinkin kun suhteen alussa ainakin itse haluais olla koko ajan lähellä toista ja tuntea ittensä rakastetuksi ja kun se on mahdollista vaan suurinpiirtein joka toinen viikonloppu niin pahaltahan se tuntuu.
Pari kertaa on tullut näitä kohtauksia että mielialat ja jaksaminen on ollu tosi alhaalla ja tuntuu että vois itkeä ämpäritolkulla kun ei vaan kestä sitä toisen poissaoloa :C muuten kaukosuhteet on ihan hyvä valinta jos vain saattaa kestää sitä yksinäisyyttä välillä. Suosittelisin niille jotka haluaa omaa aikaa ettei halua kokoajan roikkua toisessa kiinni.
Plussana myös se että kun sitten viimein toista näkee, sitä onnellisuutta on vaikea kuvalla kun saa tuntea toisen lämmön, ja kaikki eron ikävät pakenee sen rakkaan kosketuksen voimasta :)

Itse olen 19v ja yksi kauko/netti-suhde takana vuodelta 2010. Todella vaikeaa oli ensimmäisessä suhteessani koska exäni asui Joensuussa ja itse olen asunut vähän yli vuoden Kirkkonummella yksin ja asun yhäkin (valitettavasti). Liian pitkä välimatka johti eroon lopulta koska emme pystyneet tapaamaan yhtä kertaa useammin. Nykyään elän onnellisessa parisuhteessa filipinan kanssa, joka on about 10v vanhempi kuin minä. Emme vielä asu yhdessä mutta käyn hänen luonaan Espoossa usein. Kyseinen suhde on ollut opettavainen ja toimivampi kuin ikinä aiemmin osasin kuvitella. Olenkin jopa oppinut paljon Filippiinien kulttuurista. Tämän naisen kanssa aion pysyä varmasti. :)

Enpä sanoisi, että on järkeä. Mielestäni nuorena ei muutenkaan kannata sitoutua liian vahvasti, vaan nauttia elämästä. Kyllä vanhempana etsii seuraa pitkäaikaisempaa seuraa.

Aivan jos kyse on kaukosuhteista mutta tiedän että pystyn sitoutumaan nykyiseni kanssa aivan kuten vanhempanikin tekivät samassa iässä.

Ja sitäpaitsi en edes pyytänyt Suoli24:sta elämän ohjeita. Tarkoitus olisi jopa muuttaa yhteen koska haluan ottaa yhden ison askeleen elämässäni eteenpäin. Melkein kaikki valmiudet on nyt minulla kohti valtavaa muutosta. Yleensäkin ihmiset ovat sanoneet olevani henkiseltä iältäni noin 21-23v.

"alotan kaukosuhteen itse, olen 16 ja toinen on 18... väliä meillä on siis 450km... onko vinkkejä miten toimia että suhde kestää?"

Mulla on aivan sama tilanne, paitsi välimatkaa on reilut 600km. Haluaisin myös kuulla millä ilveellä saan pidettyä tästä suhteesta kiinni? Tosin mies on muuttamassa vuoden päästä lähemmäs minua kaikesta huolimatta, joten silloin voitaisiin "kunnolla seurustella". Poika on aivan ihana ihminen, en ole koskaan tavannut ketääs hänenlaistaa, jonka takia haluan tämän kestävän!
Neuvoja kaipailen :)

Minun poikaystäväni asuu Hollannissa. Meillä on ikää 18 vuotta. Ollaan tähän asti selviydytty Skypen ja nettikameran voimilla, päivittäin sellaiset vähintään viisi tuntia jutellaan... Ja jutellaan .... Ja jutellaaaaan...
Näin hänet viimeksi ihan in person heinäkuussa ja alkaa jo vähän ikävä kaivaa, mutta vahvana täytyy pysyä. Meillä on toistemme tuki niin sillä jaksaa. Laskemme päiviä koska näemme taas toisemme. 32 päivää ...

Hän muuttaa Suomeen opiskelemaan ensi vuonna ja minäkin muutan sitten omaan asuntooni kun opinnot vievät mennessään, joten muutamme samaan kämppään. Opintopaikat on jo selvillä.

Meillä on nyt kaksi vuotta tätä takana ja kärsivällisyyttä riittää kyllä loppuun asti, se on varmaa se. Me ei luovuteta tätä nyt kun ollaan päästy jo yli puoleen väliin.

Olen 19 täytän parin viikon päästä 20 ja seurustelen 34-vuotiaan miehen kanssa :) pian ollaan oltu 6kk yhdessä ja miettinyt olen muuttavani jyväskylään. Välimatkaa on 215km. Sen tiedän että en häntä vaihtaisi kenenkään muuhun :) Mutta en halua mitään muuta kun olla hänen kanssaan,vaikka kaverit jää tänne,niin en silti unohda niitä ja ystäviä saa aina uusia :)

Olin jotain 17v kun aloitin ekan vakavan parisuhteen 2 vuotta vanhemman pojan kanssa ja välimatkaa oli n.400km. Seurustelua kesti 1,5 vuotta ja minulla oli koulupaikka hommattuna pojan kaupungista kunnes hän sitte jätti mut kun ei ollut valmis niin vakavaan suhteeseen. Paskanen loppu, mut se ero oli parasta mitä mun elämässä on tapahtunut. Niin nuorena en tiennyt, että mitä muita ihanuuksia voinkaan vielä tavata.

Nyt olen taas kaukosuhteessa ollut melkein vuoden. Välimatkaa 300km ja muutto miehen paikkakunnalle ensi kuussa. Mun oikeen etsinnät taitaa olla ohi ja oon erittäin onnellinen.

Taidan olla aikamoinen penikka ku lukee että monet on jotain 15v.. Ite oon 13 ja nykyinen (kohta entinen) poikaystäväni asuu 300km päässä. On ollut hankalaa ja ne huippuhetket toistemme kanssa ovat olleet ihan parhaita. Nyt vaan ongelma, vanhemmat ovat siis eronneet ja asun isäni ja siskoni kanssa. Yksinhuoltajan rahat eivät vain riitä siihen että juniin menisi 40e ja puhelinlasku on noin 60e.. Ei tätä jaksa..

Kohta särjen sydämmen, mutta näin on kai vaan helpompi..

no itse olen nyt sit kaukosuhteessa ja raskastahan se on.... kohta 4kk takana, mistä tiedän onko tämä tunne se oikea? haluaisin olla koko ajan sen jätkän luona ja aina kun joudun lähtemään pois niin se tuntuu pahalta... varsinkin kun vanhemmilta ei tule minkäänlaista tukea päin vastoin...

Jätänkö?- nimimerkille vinkiksi älä riko sydäntä hetken mieli johteesta, ja mieti pitkään mitä haluat, onko se oikein ja toisen jättäminen on aina iso askel molemmille er suuntiin... Mieti äläkä tee samaa mitä minä tein hetken mielijohteessa...

Olen 17-vuotias tyttö. Aloitin seurustelun jätkän kanssa, joka asui n. 400km päässä kotipaikkakunnaltani ja n. 100km päässä opiskelupaikkakunnalta. Ja tutustuttiin siis ihan sattumalta kun oltiin samassa paikassa. Mutta niin, kesällä suhde sujui hyvin (silloin tuo 400km väliä) ja nähtiin melko usein kuitenkin kun bussit kulkee. Sitten alkoi koulu ja vaikka välimatka oli enään tuo 100km niin mä kävin siellä suunnalla pari kertaa kuussa ja tasan 3kk:n yhdessäolon jälkeen jätkä halus lopettaa suhteen "välimatkan takia", koska olisi kuulemma halunnut nähdä paljon useammin kuin mitä pystyttiin. En sitten tiedä oliko oikea syy vai oliko taustalla jotain muuta, itse olisin halunnut vielä yrittää välimatkasta huolimatta, mutta en ala toista pakottamaan.
Ero sattui, mutta nyt olen huomannut, että olen paljon virkeämpi, koska en stressaa ja ahdistu siitä, että näemme harvoin vaikka tahtoisi nähdä useinkin. Niin ja rahaa säästyy paljon, koska se olin aina minä joka lähti jätkän luokse:)
En voi sitten muuta sanoa kuin että joillakin etäsuhteet toimii, joillain ei. Paljonhan se on kiinni siitä, että molemmat oikeasti tahtovat olla yhdessä, silloin suhteen saa toimimaan jos vain oikeasti haluaa. :)

Itse tapasin nykyisen naiseni tämän tullessa kaveriaan tapaamaan, joka on siis tuttuni ja asuu samalla paikkakunnalla kanssani. Täysin satunnainen tapaamisemme ko. tuttuni pitämän "kyläkierroksen" yhdellä etapilla, asunnossani, johti siis asiasta toiseen ja nyt olemme olleet reilun 2 kuukautta yhdessä, noin 180km välimatkalla. Vaikka olemmekin seurustelleet todella lyhyen ajan useimmilla mittapuilla, tuntuu kuin olisimme edenneet nopeutetulla vauhdilla ohi varhaisimpien merkkipaalujen, ja aivan kuin olisimme tunteneet jo useamman vuoden. Luottamus toisiimme on suuri ja tunteet vahvoja - näin ainakin asian itse näen. Hän on saapunut luokseni lähes joka viikonloppu sillä samalla hän pääsee näkemään ystäviään. Olimme vastikään syyslomalla viikon lapissa ja kävimme katsomassa myös vanhempiani ja sisaruksiani. Rakastan häntä suuresti ja näen hänestä hänen kokevan samoin, ja sen hän kyllä tekee selväksi aina, ja jo pelkästään sillä että vaivautuu kulkemaan omalla kustannuksellaan jatkuvasti luokseni. Olemme valmiita muuttamaan yhteen, mutta opiskelujen vuoksi tällainen ei vain käy päinsä: 1.5 vuoden kuluttua olisi varsinaisesti ensimmäinen mahdollisuus tällaiseen mutta itse en jaksa suunnitella tulevaa vaan elän mieluummin hetkessä. Siksi asia turhauttaakin: Ikävä on polltava ja kestämättömän kova joka kerta, varsinkin niinä viikonloppuina jolloin hän ei pääse millään luokseni enkä itse pääse hänen luokseen.. Oman mielenterveyteni kannalta paras vaihtoehto olisi opiskelujen lopettaminen ja uusien opintojen aloittaminen samalla paikkakunnalla rakkaani kanssa, mutta tiedostan tällaisen olevan suinpäin syöksymistä tuntemattomaan. Mitä sitten jos suhteemme ei kestäkkään?

Kaukosuhde tuo monenlaisia mietteitä ja tunteita pintaan. Suurimmaksi osaksi sitä jää kaipaamaan, ikävöimään, tuntemaan pahoin. Toisaalta myös se, että rakas asuu kaukana ja voi käytännössä ottaen esimerkiksi mokata kännissä, enkä siitä saisi millään tietää kun en läheisempää tuttavuutta ole hänen paikkakuntalaisiin loppupeleissä tehnyt. Luotan kuitenkin häneen vahvasti, ja useimmiten tällaisia kysymyksiä ei herääkään mieleeni. On kuitenkin hetkiä, jolloin omakin mieli tekee tepposet. Näitähän sattuu, ja lähtiessään kaukosuhteeseen on tiedostettava että se tulee olemaan osittain yhtä kyltymätöntä odottamisen tuskaa joka saa mielen haparoimaan sivupoluille. Jos kuitenkin uskot tunteiden olevan vahvoja, muutaman vuoden odotus ei varmasti ole ylitsepääsemätön koetus, aivan kuten itse asian koen. Kuitenkin kaikki aika yhdessä on etäisyyden vuoksi aivan erityistä aikaa ja mieletöntä seikkailua - ei ainakaan päästä toisiamme seurallamme kyllästyttämään, emme tule saamaan toisistamme tarpeeksi vielä pitkään aikaan!

Nuorena täytyy kuitenkin ottaa huomioon että suhteet voivat olla, partnerin kypsyydestä (ja omastakin tietysti) riippuen, varsin hataria. Itse en etäsuhteeseen olisi syöksynyt ellen kokisi tämän naisen olevan se elämäni nainen, ja etteikö hän kokisi samoin itseäni kohtaan. Tällainen nimittäin syö miestä, ja on varmasti enemmän kuin turhauttavaa jos suhde sitten loppuu esimerkiksi yhteenmuuttamisen ovella.

Nuorena kuuluu seikkailla, kokea kaikkea. Itse, vaikka olenkin vielä suhteellisen nuori aikuinen, koen kokeneeni kaiken. Olen seikkaillut ja seikkaillut, riehunut ja rymynnyt niin paljon, että olen jo valmis asettumaan aloilleni. Siksi tärkeätä minulle olikin löytää vahva ja kestävältä tuntuva suhde - hassua kyllä, se sattui eteen aivan tyhjästä kun sitä vähiten odotin!

Olin jo nimittäin menettänyt toivoni kestävän suhteen löytymisen suhteen - lukuisia epäonnistuneita suhteita takana, jokainen särkynyt partnerin naiiviuden tai kokemattomuuden vuoksi. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, ja kaukosuhde on enemmän kuin oivallinen valinta tällaisessa tilanteessa - emme pääse, kuten sanottu, kyllästymään toisiimme vielä pitkään aikaan :-)

Ei kannata kovin nuorena ainakaan hakeutua kaukosuhteeseen, yritä vältellä. Mutta minkäs sille voi jos rakastuu. Näin kävi minulle, 8kk suhde takana, 900km välimatkaa. Olen 18-vuotias ja poikaystäväni 19. Ikävä raastaa todella paljon, mutta auttaa kun tietää seuraavan näkemispäivän, ja on jotain mitä odottaa.

Kesällä olimme todella paljon yhdessä, asuimme pojan kummisedän luona kaksi viikkoa kahdestaan jonka jälkeen tulimme minun luokseni asumaan loppukesäksi. Siinä ehdittiin todella paljon lähentyä, ja kesän lopussa en olisi millään halunnut päästää poikaa pois. Nykyään itken lähes aina kun täytyy taas erota hetkeksi, vaikka yritän todella kovaa olla itkemättä.

En suosittele kaukosuhdetta kovin nuorille, sillä nuorena kannattaa elää ja nauttia vapaudesta. Kaukosuhteessa on vähän enemmän vakavuutta, siihen pitää oikeasti sitoutua. Näin minun mielestä. Tuska on kova, mutta ei tarpeeksi kova eroamiseen. Parasta on kun nähdään ja ollaan yhdessä ja rakastamme toisiamme todella paljon.

Hei auttakaa minua.. olen vasta 15.vuotias ja tuntuu että olen rakastanut poikaan joka asuu todella kaukana. Asun itse Porissa ja hän Muhoksella eli välimatka on todella pitkä. Tapasin hänet yhden painikaverin kautta ja juteltii ensin niitä näitä, sitten alettiin jutella enemmän ja myönsin hänelle että minulla on tunteita häntä kohtaan ja hän vastasi että myös hänellä on minua kohtaan. Ollaan juteltu päivittäin whatsappissa ja snapchatissa ja ouhuttu skypeä aina kun molemmille sopii. Itse olen valmis panostamaan ja tekemään uhrauksia ette voidaan vielä tämän pojan kanssa olla virallisesti oikea pari. Poika on siis minua n. vuoden nuorempi. Meille tuli pieni riita vähän aikaa sitten siitä kun ylireagoitsin ja annoin hänelle sellasseen kuva etten luottaisi häneen. Olen aina ollut ihminen joka haluaa varmistaa asiat viimisen päälle ja minua pelottaa paljon että poika ottaa jonkun toisen tytön sieltä muhokselta tai jostain muualta joka asuu lähempänä ja en kestäisi sitä ja minun sydän särkyisi:( olen sanonut tämän pojalle mutta en saanut oikein kunnon vastausta. Vaikka poika sanoo minulle aina kun tulee juttelemaan että "moi rakas❤" ja aina kun alotetaan skype puhelu niin alussa ja lopussa hän sanoo että "rakas, mää rakastan sua" niin musta tuntuu että hän sanoo vain siksi ne etten pahoittasi mieltäni tai siksi että minäkin sanon niin:( kaiken lisäksi olen tosi mustasukkainen ihminen ja jos joku tyttö merkkaa hänet vaikka instagram kuvassa naamaansa niin minusta tulee heti todella mustasukkainen, vaikka olen yrittänyt vähentää sitä niin se ei siltikään auta.. Joten voisitteko auttaa minua olisin todella otettu jos saisin apua tähen järkyttävään tuskaani? Ja kaiken lisäksi ei olla nähty vielä kertaakaan ja minun piti mennä kaverini äidin ja hänen miesystävänsä kanssa muhokselle vaunulla ja että oltaisiin viikoloppu siellä mutta minua pelottaa edes ehdottaa omille vanhemmilleni tästä koska he eivä aina iha sunhtaudu hyvin minun "poikaystäviini":(

Heips,

tämä varmaan menee aiheen ohi mutten oikein tiennyt mihin tänne kirjoittaa. Tyttäreni 19 v. tapasi etelän matkalla pojan ja ihastui. Tytär ei päässy keväällä kouluun ja lähti ulkomaille töihin, yllättäin tämän pojan kotikaupunkiin. He tapailivat siellä ja kaipa he rakastuivatkin. Nyt tyttäreni on kotona mutta aikoo taas mennä käymään pojan luona ennen joulua ja poika olisi tulossa tänne tammikuussa. Tytär ei ole tätä salannut, mutta tämän vakavuus paljastui minulle vasta viime viikkoina. Tytön isä on aivan "hiilenä". Meitä vahempia huolettaa eniten ettei tyttö haen kouluun,hanki ammattia vaan päätyy ulkomaille avioon ilman mitään taloudellista takaporttia.... Tästä on puhuttu hänen kanssaan kyllä ja on ymmärtänyt kantamme... mutta silti. Tajuaako että omat valinnat tuossa iässä olisi ehkä hyvä tehdä itsenäisesti eikö sillä perusteella missä se poika on...
Kyseessä on täysi-ikäinen ihminen joten voi tietysti lähteä ilman mitään siunausta... taludellisesti edelleen riippuvainen meistä kyllä.
Aika ahdistava tilanne äidille :( Olla isän ja tyttären välissä, tuomitsematta tai lyttäämättä ketään tai kenenkään tunteita.