Miten te jaksatte perhe-elämää?

Onpa sinulla tylsiä kavereita. Kyllä tiedän, että tuollaisia todella on olemassa, jotka eivät muusta puhu kuin lapsistaan, eivätkä osaa olla omia itsejään lasten kanssa. Ja monet tosiaan eroavat kun lapset ovat pieniä jos asiaa ei osaa ottaa kyllin luonnollisesti. TOISAALTA voi myös olla niin, ettet siedä yhtää sitä, että muita ihmisiä tulee ottaa huomioon, myös lapsia. Lapset aihauttavat usein lapsettomissa ihmisissä vastenmielisyyttä, koska ovat niin näkyviä. Mutta niiden kanssa voi ihan oikeasti olla hauskaa. Mutta jommin kummin, joko kaverisi ovat onnettomia tai sinä olet suvaitsematon, tai molempia, tiedät itse parhaiten.

No kuvailemasi kaltaista elämää tuskin kovin moni jaksaisikaan... ehkäpä juuri siksi onkin niin paljon eroavia lapsiperheitä. Nykyaikana korostetaan "minäminä ja vielä kerran minä"-ajattelua ja sehän on omiaan aiheuttamaan vaikeuksia parisuhteeseen.

Toisaalta on myös ihmisiä kuten minä. Jo parikymppisestä asti etsin tyttöä rinnalleni täysin tositarkoituksella... baareissa luuhaaminen oli minulle vastenmielistä, mutta kävin niissä, koska muutkin kävivät... ja kaverit tykkäsivät käydä, enkä halunnut olla yksinäinen. Vaimooni törmäsin 10 vuotta sitten ja elämäni on ollut yhtä nousukiitoa siitä lähtien. Hän on henkisesti ja elämänkatsomukseltaan hyvin kaltaiseni ja rupesimmekin perheen perustamiseen jo kohtuu varhain. Esikoisemme on 8-vuotias ja kuopuksemme alle vuoden.

Olen satavarma että monen mielestä vietämme tylsää "eläkeläismäistä"-elämää, sillä käymme harvoin kahdestaan missään. Mutta todellisuudessa meillä on pirun hieno ja mielenkiintoinen elämä. Käymme paljon ulkona syömässä koko perheen kera ( hyvissä ravintoloissa ), kierrämme ympäri suomea erilaisissa tapahtumissa, seuraamme luontoa ja harrastamme luonnossa liikkumista, esikoisen harrastus vie meitä myös ympäri suomea... liikumme hyvin paljon perheenä ja hyvin vähän missään ryyppäjäisissä. Lapset ovat luonteeltaan rauhallisia (tulevat vanhempiinsa?), joten heidän kanssaan on helppo käydä vaikka missä, koska tietää että he osaavat käyttäytyä.

Ikää minulla on 35 ja olen vain ja ainoastaan helpottunut ja onnellinen, että nykyään saa viettää rauhallisia koti-iltoja ja viikonloppuja. Kuitenkin olemme vaimon kanssa vapaat lähtemään milloin vain viettämään kavereiden kanssa aikaa, jos siltä tuntuu. Tätä on todellinen vapaus; elää elämäänsä siten kuin haluaa.

Olet varmaan nähnyt lähinnä perheitä joissa on aika pieniä lapsia. On ihan totta että pikkulapsiaika sitoo vanhemmat aika tiukasti siihen perhekuvioon eikä yhteistä aikaa jää kauhean paljon. Meillä kuitenkin oli ainakin myös tosi hyviä kahdenkeskisiä hetkiä vaimon kanssa jo silloin ja niitä ihan terkoituksella järjestimme riittävän usein. Eivät ne tietysti ulospäin tai kavereille näkyneet mutta kyllä niitä silti oli. Silloin myös se parisuhdepuoli jää elämään eikä muutu pelkäksi vanhemmuudeksi.
Nyt kun molemman lapset ovat jo kouluikäisiä, onkin alkanut ihan uusi vaihe perhe-elämässä. Lapsia voi jo jättää hetkeksi yksin, he menevät mielellään kavereille yökylään, leireille yms. Nyt onkin sitten taas aikaa myös omille harrastuksille ja parisuhteelle. Eli ei se pelkkään perheeseen keskittyminen loputtomiin kestä vaan elämä muuttaa muotoaan aina ajan kuluessa. Aina joka elämän vaiheessa on niitä hyviä ja huonoja puolia, ne vain vaihtuvat ian välillä.

Moni elää kuopuksen syntymästä sen noin 18 vuotta väkisin perheenä, mutta ero tulee viimeistään kun kuopus lähtee pesästä.

- Mitä jäi käteen tästä prosessista? Kymmeniä vuosia onnetonta elämää. Ja sitten kun vapaus koittaa, niin on jo vanha, eikä siltikään vapaa.

Lapset ovat aina rasite elämässä.

Minulle ei perhe sovi: Tiedän sen siitä, kun seuraan muiden virheitä ja onnettomana elämistä.

Kylläpä moni raasu tekee lapsia sillä ajatuksella, ettei akka lähde kävelemään. Ja naiset tekee, jotta ei tarvitse töissä käydä - näkeehän sen!
Vaan lähtee se silti akka kävelemään ja joutuu töihinkin.
Sitten jää vain kakara tai kaksi, ellei jopa enempikin, siihen riippakiveksi molemmille uusia suhteita ja vapautta estämään.
Parempi se olis olla yhdessä jas puuduttaa itsensä loppuun saakka jos lapsia tekee. Ei edes vilkaista vieraisiin pöytiin, jottei mene homma vituiksi; tule hulluja lapsia ja onnettomia sinkkuja joilla lapsia.
Ahdistaahan se, mutta jatkakaa loppuun saakka kun kerran aloitte.

Juuri oli sanomalehdessä juttua siitä, että suomessa on perse auki eniten yksinhuoltajilla ja lapsiperheille, etenkin kolmen lapsen lapsiperheillä.
Lisää tukia huudettiin, vaikka niitä lapsilisiä ONNEKSI OLLAAN leikkaamassa.
Varmaan syynä tähän perseaukeisuuten on se, että suhteellisen nuorena yhteiskuntarakenteeseen suhteutettuna moni poika ja tyttö painaa roippeet sisään ja alkaa kokeilemaan sitä ihanaa autuutta, perhe-elämää, joka kuitenkin monella (suurimmalla osalla) kariutuu - varsinkin nuorena asialle vihkiytyneillä.

Kyllä perhe on se jokaisen unelma, ei siinä mitään, mutta se ei nykyyhteiskuntaan ja tällä ajatusmallilla, että hankitaan lapsilla itlelle statusta ja etuisuuksia, valtaa jne, niin tällä ajatusmallilla se onnellinen perhe ei toteudu!

"Kylläpä moni raasu tekee lapsia sillä ajatuksella, ettei akka lähde kävelemään. Ja naiset tekee, jotta ei tarvitse töissä käydä - näkeehän sen!"

- en minä ole nähnyt tuollaista... enkä usko että kovin moni nainen tekee lapsia siksi, ettei tarvitsisi töissä käydä... ei se kotiäitiys nyt niin herkkua ole, varsinkin kun perheen talous on kovilla tuon ajan.


"Sitten jää vain kakara tai kaksi, ellei jopa enempikin, siihen riippakiveksi molemmille uusia suhteita ja vapautta estämään"

- mitä ihmeen vapautta? Käypä kysymässä muutamalta vanhalta piialta tai pojalta, että kuinka älyttömän onnellisia he ovat kun ovat vapaita, niin huomaat että eivät he nyt niin kovin onnellisia ole vapaudestaan. Minulla on useampi lapsi itselläni ja vasta lasten myötä olen kokenut itseni vapaaksi... nyt saan toteuttaa unelmiani ja olla oma itseni.

Vapaus on saada elää elämäänsä siten kuin itse haluaa. Lapsista haaveileva sinkku ei koe olevansa vapaa, ihan samoin kuin vastentahtoisesti vanhemmaksi tullut ei koe olevansa vapaa perheellisenä.


"Kyllä perhe on se jokaisen unelma, ei siinä mitään, mutta se ei nykyyhteiskuntaan ja tällä ajatusmallilla, että hankitaan lapsilla itlelle statusta ja etuisuuksia, valtaa jne, niin tällä ajatusmallilla se onnellinen perhe ei toteudu! "

- no eipä se perhe mikään jokaisen unelma ole; itsellänikin on hyvä ystävä, joka ei halua perhettä vaikka on naimisissakin ollut jo vuosia. Ja tiedän siis että kyse on halusta, ei lapsettomuudesta. Heillä on komea talo, uima-allas, useampi koira, jne jne... mies rakastaa nikkaroimista ja on varustellut itselleen puuverstaan, vaimonsa rakastaa käsitöitä ja talosta löytyy pelit ja vehkeet niihinkin hommiin. He ovat onnellisia juuri noin. Ihan niinkuin minäkin olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen, eli perheellisenä.

OLI MITEN OLI, SUURIN OSA PERHEELLISISTÄ KITUUTTAA ELÄMÄSSÄ.

TOTTA.

Ihan hyvin jaksan. Mitä enemmän touhuan pienen poikani kanssa, sitä enemmän häneen kiinnyn ja puolisooni myös, kun näkee pienen miehemme kasvavan ja kehittyvän.

Okei, sanotaan niin, että ekat 1½v olivat aika raskaita, koska olin varsin tiiviisti mukana hoitohommissa, mutta nyt se palkitsee. Pieni mies on minulle hyvin läheinen =)

Miten jaksan perhe-elämää? Vastaus:kiitos ihan hyvin :) Lapsia on kaksi ja siihen se jääkin,vanhempi on jo 13 vuotias.

Kurja että sinulla on tuollainen näkemys ja kokemus asiasta,meillä elämästä nautitaan niin lasten kanssa kuin pienistä kahden keskisistä hetkistä miehen kanssa.

Huomenna lähdetään viettämään mökkielämää viikoksi ja sen jälkeen matkustellaan Lappiin koko perheen kanssa.

Perhe-elämä on juuri sitä mitä ajattelimme ja ehkä vähän enemmänkin. Nyt odotellaan toista lasta eikä voisi paremmin mennä. Ei tarvi kituutella, ei taloudellisesti eikä henkisesti.

Naiset isien palstalla? Hankkikaapa elämä akat!

Päisään jaksaa, mutta aamuisin on rankkaa ennen loiventavia.

En ole tykännyt lapsista ikään, muiden vauvoja en ole edes halunnut syliin. Halusin silti oman lapsen, alkoi kai sisäinen kello tikittää, en tiedä. Oma lapseni on minulle rakkainta mitä minulla on! Vaikka kaikki muu vietäisiin niin sen eteen teen ihan kaiken. Tosin mikään ei ole muuttunut sen suhteen, että vauvoista en tykkää vieläkään, vauvajutut eivät kiinnosta pätkääkään. Toki tiedän ne ja hoidan oman lapsemme mutta muiden kanssa niistä keskusteleminen ei kiinnosta, juttelen vain pakolliset ja pyrin siirtymään muihin aiheisiin. Perinteinen asunto/farmariauto/koira -elämäntyyli ei iske minuun. On tietysti itsestä kiinni mitä asioita arvostaa ja aion saada iskostettua niitä myös lapseeni. Miksi tässä maailmassa palvotaan vain materiaa, unohdetaan mikä meille on kaikista tärkeintä? Omistamme mekin asunnon, auton, veneen ja koti on täynnä tavaraa. Jos siitä tavarasta on erossa vuoden niin ei sitä edes muista mitä omistaa eikä mitään niistä esineistä kaipaa, olen kerran tuon kokenut asuessani vuoden muualla. Teki mieli myydä kaikki näkemättä edes niitä ennen paluuta. Pääsin sille asteelle, että sain myytyä ehkä kolmasosan.

Perhe-elämä meillä on todella ahdistavaa omalta osaltani. Vaimoni haluaa hoitaa lasta täydellisesti jolloin jokaiseen toimintoon liittyy niin paljon ohjeistusta, että alkaa ahdistaa. Toki se on hänen tapansa enkä voi sanoa mitään, koska itse mietin asioista ihan erilailla. Voin täysin rentoutua vain silloin kun saan hoitaa lastani yksin. Silloin saan tehdä asiat minun tavallani, en stressaa jokaisesta pienestä asiast, lapsi viihtyy ja meillä on aina hauskaa. Vaimon kanssa hoitaessa se ei onnistu ja minua ahdistaa. Elämä suistui raiteiltaan kun lapsi tuli elämäämme. Onneksi tuli!

Me olemme pullamössösukupolvea, emmekä sille mitään voi. Pienistä asioista lannistutaan vaikka pitäisi vain yrittää kovemmin.

Se on asenne kysymys ja kun on parisuhteessa naisen kanssa ja asutaan yhdessa niin ei tartte seksiä muualta hakea ja saanti on varma. On myös kiva katsella kun oma lapsi kehityy ja kasvaa ja nyt yli16v lukiolaistyttö on fiksu ja käy koulunsa kunnolla niin mikä ettei. Sinä haet hoitoja baarista ja voit saada sukupuolitauteja niiltä baarinaisista ja niin edelleen. Kaikiss asioissa om myös hyvät ja huonot puolet mutta perhe-elämässä niita huonoja puolia on vähemmän.

Hengailin yksin vielä vähän alle kolmikymppisenä, kaikki mahollisuuvet oli auki, sain keskittyä vain itseeni, mutta en mää vaan tottunu yksin elämiseen, sitä oli kuin orpo piruparka autiolla saarella ja kateuksissani kattelin pariskuntia.

Me oltiin kolmikymppisinä miehen kanssa viisi vuotta kahestaan, vuosi meni symbioosissa, mutta sitten alko tylsä arki, aikaa oli vaikka kuinka ja vaikka mihin, samoin rahaa, mutta rutiinit ne tuli vastaan pariskunnallekin....kattelin kateellisena lapsiperheitä.

No saatiinhan niitä muksuja, aika on kortilla kaikkeen, rahatkin tiukilla välillä, siis jukra miten väsyttää välillä tää karuselli. Vaatii jatkuvaa järjestelyä saada kaikkien tarpeet tyydytetyksi unohtamatta itseään....

mutta kokemuksen kautta epäilen vahvasti, että vaikka asiat olisi millä mallilla hyvänsä, olisin sitten sinkku, seurusteleva, aviopuoliso, vanhempi, eronnut, leski, eläkeläinen, niin arki se on vastassa aina, oli elämäntilanne sitten mikä hyvänsä.

Juhlat on vaan sellasta pikkubonusta, elämän extraa siellä arjen keskellä, ihmisten kannattaisi oppia elämään vaan sitä arkea enempiä mukisematta, sillä siitä se elämä vaan koostuu. Sitäpaitsi juhliakaan ei jaksa kovin kauan, sekin alkaa ennen pitkää tylsistyttämään. Jatkuva uusien väristysten, täristysten ja elämysten etsintäkin alkaa jossain vaiheessa maistumaan puulta, ei tältä planeetalta nyt niin kauheen kummosta koskaan tule löytymään.

Jos arkeen saa ympättyä pikkasen jotain itselle todella tärkeää, sellasta minkä kokee rentouttavaksi, uusia ajatuksia antavaksi, niin se kyllä jo kantaa pitkälle.

Itseä ei saa unohtaa, itselleen pitää antaa aikaa, mutta pelkkä itselleen ja omille tarpeilleen eläminenkään ei välttämättä tyydytä noin niinkuin pitemmän päälle.

Niin, ja sitten niistä lapsista tulee pikkutyranneja, joille ei osata asettaa mitään rajoja. Aikuiset kerjää rakkautta omilta lapsiltaan.

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Lastenpsykiatri Valta perheissä siirtynyt lapsille/1135268187222

EI MITENKÄÄN

Joo..kyl tää perheelämä välillä yhtä helvettiä on. Nyt neljä vuotta vedelly vajailla yöunilla,(2 ja 4v. muksut) oma elämä minimissä kun töiden lisäksi vaimolla omat jutut ja vanhimma pojan 11v. harrastukset. Lisäksi seksielämä aikas vaisua. Ja turha opettaa vanhaa kuinka naisia käsitellään. Itse oon aina tykännyt olla itsekseen ja päättää omista jutuista, enkä kaipaa jatkuvasti seuraa. Vituttaa jo sekin kun joka yö pitää makaa samassa sängyssä..ilman aktiviteettejä :). Toiset tykkää kun on joku jonka kanssa voi elämänsä jakaa, mut ei tää oikeen mun juttu ole. Kaikkein paras tilanne oli se kun oli vielä muutama nais seuralainen, joita tapaili ja jokainen pysyi omassa osoitteessaan :)

Itse kyllä vaihtaisin oikein mielelläni tän etäisäsinkkuuden taas perhe-elämään. En kuitenkaan sellaiseen mitä aloituksessa kuvattiin.

kyllä, aloittaja oikeassa. perhe-elämä perseestä. itse olen 38v 1,5v pojan isä ja elämäni raskaimmat 1,5v on takana. nyt mietin millä tavoin nostan kytkintä ja häivyn vaimon ja pojan elämästä.

Nuorille vanhemmille, joiden vanhemmat haluavat olla lastenlastensa kanssa, sanoisin, että antakaa heidän osallistua lastenne hoitoon. Edes joskus. Kun hoitaa 24/7 pienokaisia, on luonnollista, että joskus näiden nuorten äitien ja isien täytyy päästä vetämään henkeä. Tehkää omia minilomia, käykää konserteissa, jne. Rakastan lapseni lasta ja haluaisin olla enemmänkin hänen kanssaan. Niin isän kuin äidinkin on hyvä tehdä joskus omia juttuja kavereidensa kanssa ja se ei ole mitään vastuun välttelyä, vaan oman hyvinvoinnin ja jaksamisen ylläpitämistä.
Elikkäs ei kannata maksimoida omaa jaksamistaan. Onhan se aika järkyttävä elämän muutos, että lapsi muuttuu hetkessä lapsesta äidiksi tai isäksi. Ja jos on ainut lapsi ja ei ole hoivannut koskaan muiden pienokaisia, on kaikki opeteltava alusta. Tietoa on nykyisin paljon; lehdet, kirjat, netti, kaverit. Mutta kun tyhjään tauluun rupeaa kerämään äiti-/isäkokemuksia, on tilanne haastava. Lapsettomuus on jokaisen oma valinta eikä minulla ole siitä mielipidettä. Mutta sen sanon, että isovanhemmuus on ihana kokemus ja senhän mahdollisti lapseni. Jos taas on niin, että omaa lasta ei saa tai adoptio ei toteudu, soisin näiden nuorten voivan osallistua muiden lasten kanssa olemiseen. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Ehkä tänä päivänä lapset ovat keskeisempiä kuin kymmeniä vuosia sitten. Jotenkin lapset kasvoivat siinä ohessa. Ei tarkoita, että heitä laiminlyötiin. Ehkä tosiaan joskus höyhötetään liikaakin......

Elämä on sellaista joksi sen kukakin tekee. Ei lapset tai perhe-elämä sinällään tee kenestäkään onnetonta tai onnellista, niinkuin tästäkin viestiketjusta kyllä on helppo lukea. Minä ja kumppanimme halusimme perheen ja lapsia, mutta emme "perinteistä" mallia elää. Jokainen vuosi on aina erilainen, aina tapahtuu jotakin jännittävää, milloin elämme Suomessa, milloin jossain muualla. Pidämme jatkuvasta muutoksesta ja olemme aina siihen pyrkineet. Elämä on jännittävää ja vapaata, meille jokaiselle. Olen sitä mieltä, että jos ihminen kamppaa itsensä sellaiseen "mun pitää"-ajatteluun, niin oli sitten perhe tai ei, sitä elää ulkopuolisten odotusten mukaan eikä niin kuin itse olisi onnellisimmillaan. Ei tee hyvää kenellekään.

Miten nämä nuoret naiset jaksaa elää sitä lapsiarkea kun tekeevät lapsia eri miehien kanssa jokaisella eri isä?Lapsi kiikutetaan isovanhemmalle joka viikko että päästään vapaalle ja uutta miestä etsimään onko kysymyksessä jokin mielensairaus.

Joillekin omat vanhemmat laittavat odotuksia: asut meidän kanssa yhdessä (eli useita sukupolivia samassa), rakennat suuren talon, opiskelet korkeaan ammattiin, olet saman puolison kanssa, teet lapsia, pidät eläimiä, hoidat kasvimaata.... Eli he tekevät elämästään omien vanhempiensa toiveiden näköistä. Reppanoita, sääliksi käy.
Ja kun vanhempien arvomaailmakin: olemme muita parempia ihmisiä otetaan mukaan, voi voi.

Minä niiaan kauniisti muille ja kulman takana kamppaan "heikomman". Siinä heidän elämänfilosofia.

Missähän toi ap menee nyt? Tai muut ketjun osallistujat?
Tapasin siippani yli 35v sitten. Alusta alkaen hän sanoi haluavansa lapsen. Menin töihin ja matkustelin ym "vapaata" sain hommata. Saatiin eka lapsi 26v sitten. Minun aloitteestani tuli toinenkin lapsi. Rankkaakin se joskus oli. Myös siipalleni. Tällä vuosituhannella olin töissä firmassa, jossa oli hyvät mahikset ryyppäjäisiinkin!

Nyt lapset lopettelevat opintojaan ja töitäkin on, samoin pitkät seurustelusuhteet. Toinen pari saattaa hyvinkin pysyä lapsettomana. Lapsillamme ei ollut isovanhempia, saa nähdä tarvitaanko meitä niihin hommiin.

Onnea vaan kaikille valitsemallanne tiellä!

Paitsi noille heikompien tallajille. Toivottavasti kaikkialla tulee tietoon, mitä ovat tehneet muille ihmisille ahneudessaan ja "minä minä" - asenteessaan. Julkisuudessa hymyilevät vienosti ja esittävät hienoa ihmistä. "Ihana". Kaikki on ihanaa. Ei ollut heille, jotka joutuivat tahtomattaan heidän vaikutuspiiriinsä. Helvettiä oli.