Pettynyt

Kummiksi valitun kannattaa olla itselle todella hyvä tuttu, jos haluaa että hänellä tulee todella hyvät välit lapseen. Ja jos yksi kummi on siskosi, niin miten et tiedä onko hän kiinnostunut lapsista vai ei? Jos hän on kovin nuori, ei hän välttämättä ota asiaa kovin vakavasti.

Tämä kummihössötys on jo niin aikansaelänyt juttu. Eikai kukaan oikeasti kuvittele, että kummi omistaa elämänsä toisen lapselle ja olisi loputtomiin kiinnostunut joka kuulumisesta ja uudesta sanasta jonka lapsi oppii? Kummiudesta ei oikein voi kieltäytyäkään kun sitten ollaan herneet nenässä siitä. Että miksi tuo perui, miksi kunniatehtävä ei kelvannut, mitä vikaa lapsessa on jne.? Kun sitten suostuu kummiksi, aloitetaan se "miksi ei kiinnosta, mitä vikaa lapsessani on, entä meissä?"-virsutus kun ei jatkuvasti ehdi soittaa tai nähdä... Aikuisilla ihmisillä on omakin elämä, mahdollisesti omat lapsetkin jo ja vähäinen vapaa-aika haluttaisiin useimmiten käyttää omaan rentoutumiseen perheen tai puolison kesken, harrastuksiin, kotitöihin jne. Kummilapsen vahtiminen tai kuulumisten hössöttäminen ei ole ykkösenä siinä listalla. Usein kun ei edes omille lapsille ole antaa niin paljon aikaa kuin itse haluaisi. Sellaista se on, tämä elämä nykyajan suoritusyhteiskunnassa meinaan. Siksi ei kannata ladata mitään suuria odotuksia kummeja kohtaan, niin eipähän ainakaan pety. Toisaalta tulee iloisena yllätyksenä jos joku kummi onkin sitten todella asialleen omistautunut. Kummius on pelkkä muodollisuus enää nykyään.

Lapsellani on 2 kummia jotka lähettävät syntymäpäiväkortin synttäripäivänä ja toinen vanhempi kummi joskus postitse jotain pientä. Kummatkaan ei ole mitenkään muuten lapseni elämässä, eikä tarvikkaan. Minusta koko kummiuden voisi poistaa, samoin rippikoulun joka on myös muinaisjäänne ja täysin turha. Minä en ole itse rippikoulua käynyt enkä kuulu kirkkoon, joten en ole kenenkään kummi. Pyydetty on mutta onneksi sain aina sanoa etten kuulu kirkkoon. Olisin halunnukin lapseni kastettavan sivilirekisteriin, mutta suku ja lapsen isä vastustivat. Kummeja en pyytänyt vaan he tarjoutuivat itse....

Hei teille kyynikoille!
Olen veljeni ensimmäisen lapsen, ihanan Olivian kummi. Minusta oli suuri kunnia että pyydettiin.Meille on lapsen kanssa kehittynyt hyvä ja antoisa suhde. Vien kummilastani linnanmäelle, teatteriin, sirkukseen, Ja myös yhteisen päivän viettoon kaupungilla.Käymme taidenäyttelyissä, eläintieteellisessä museossa, ja Tropikaariossa.Meillä on poikkeuksetta ollut laatuaikaa keskenämme..Ainakin minä olen nauttinut ...Rakastan tuota jo 11vuotiaaksi neidiksi ehtinyttä ihmistä niin paljon että esim. syntymäpäivä/joululahjani saavat maksaa /- 100e,ja nämä retket ja muut erikseen. Yhdessäolonjälkeen on mieli aina hyvä.....

Älä tee kummiudesta isoa numeroa!
Se, että löytyykö lapsen ympäriltä rakastavia aikuisia, ei ole kummiudesta kiinni.

Neuvoisin sinua unohtamaan koko kummittelun. Vaikka kuinka haluaisit, että koko "maailma" rakastaisi lasta, ja teille vanhemmille lapsi on tietysti maailman keskipiste, niin ei se mene muiden ihmisten kohdalla niin. Heille ei valitettavasti lapsenne ole se keskipiste.
Teet viisaasti, kun et oletakaan niin, että koko lähiympäristö ikään kuin olisi polvillaan ja osoittaisi joka-aikaista rakkautta.
Lapsenkin on hyvä huomata jossain vaiheessa, että hän on ihminen ihmisten joukossa... vanhemmilleen se keskipiste, mutta muut hääräävät omissa asioissaan... toki lasta silloin tällöin huomioiden.
Kannattaa muistaa suhteellisuuden taju, että valitettavasti lapsetkin joutuvat kokemaan jonkin asteisia pettymyksiä, kun kaikki aikuiset eivät ole 100% kivoja.

Jos on itse muodostanut kummiudesta eräänlaisen takuuvarman rakkausautomaatin lapselleen, niin kummi itse on voinutkin ajatella ihan muuta. Kummilla on omia murheita ja kiireitä, ja joskus voi käydä niin, että kummius unohdetaan. Annetaan anteeksi näille "huonoille" kummeillekin. On muitakin ihmissuhteita lapsella, ei saa olla liian kummiriippuvainen.

meillä on vähän sama homma: lapsellamme 3 kummia,miehen veli,lapsuuden ystäväni ja mieheni hyvä ystävä. kukaan ei KOSKAAN kysele mitä lapselle kuuluu tai tule käymään.olemme olleet heidän kanssaan paljon tekemisissä ennen lapsen syntymää tiiviisti.lapsen syntymän jälkeen olen itse koittanut soitella ym mutta ei keneltäkään tunnu koskaan aikaa riittävän :( niin paitsi silloin kun on kyse siitä että saamme mieheni kanssa hoitajan lapselle ja olisi "vapaailta" kyllä silloin ollaan kovin puuhaamassa yhteistä illanviettoa!

harmittaa tosi paljon koska kaikki he tuntuivat olevan innoissaan kummiudesta ennen lapsen syntymää ja kuvittelinkin heidän yhteydenoitonsa erilaiseksi.mieheni veli,joka on sylikummi,kun tulee käymään meillä,jää vain pihalle tupakalle mieheni kanssa eikä tule koskaan edes sisälle asti moikkaamaan :(

itse päätin että jos joskus joku pyytää minua kummiksi,yritän olla aidosti läsnä kummilapsen elämässä,niin iloissa kuin suruissa,ja haluan että lapsi tuntee että on vanhempien lisäksi muitakin turvallisia aikuisia lähellä! ettei käy niin kuin meidän lapselle,että kummit jäävät vain etäisiksi hahmoiksi sinne jonnekkin..

Olen äiti, jolla on neljä lasta ja kaikilla kaksi kummia - pariskuntia. Itse olen kahden lapsen kummi ja toki itsellänikin on kummit - tosin täti enää elossa.

Tätä aloitusta ja montaa muutakin ketjua lukiessa mieleeni tulee, että odotukset ja oletukset kummiutta kohtaan ovat kovin suuret. Minun mielestäni usein epärealistiset.

En dissaa enkä vähättele kummiutta: mielestäni se on merkittävä asia. Itse olen kokenut ja itsekin toteuttanut hiljaista "sydämellä pitämistä". Kummilapsella on erityinen sija sydämessä ja ajatuksissa. Kuka rukoilee - kuka ajattelee muuten hyvää. Itse yritän ikäänkuin ajatuksissani kannatella näitä lapsia, joiden kummiksi minua on pyydetty.

Lahjat, yhdessäolo, hoitaminen...ym ovat ylimääräistä bonusta, jota joko on tai ei ole. Ei sellaista voi eikä kannata olettaa kuuluvan kummiuteen. Joku ei pysty, toinen ei jaksa, eräs ei osaa eikä tahdo. Oma elämä on hulinaa ja vaatimuksia täynnä. Ei vaan voi revetä joka suuntaan. Tai kummi on etäisempi kummi, jonka tarkoituskaan ei ole osallistua sen kummemmin. Eikä mielestäni tosiaankaan tarvitse.

Joissakin kommenteissa on viitattu siihen, että nykyään ei kummi ehdi, kun elo on niin kiireistä. Ikäänkuin ennen verkkaisemman elämän aikana kummit olisivat osallistuneet enemmän. Toki ennenkin on voinut olla lasta hoitavia ja erityisen aktiivisia kummeja, mutta oma kokemukseni omista ja sisarusteni kummeista on toisenlainen. Toki tiedettiin kuka on kenenkin kummi, mutta käyännössä kummius ei näkynyt mitenkään. Oletan silti, että olimme kummiemme mielessä erityisiä lapsia.

Jotkut pyytävät lapsilleen useita kummeja - jopa viisi kuusi. Tätä ihmettelen kovin ja mielestäni tällä konstilla on vaikea saada toivomaansa läheistä kummia. Jos itse olisin yksi kuudesta kummista tuntisin olevani vain yksi joukosta, enkä pitäisi kummiutta erityisenä enkä niin tärkeänä. Jättäytyisin suosiolla takariviin.