Täytyykö osata kaikkea?

En tiedä säännöistä tai käytännöistä, mutta mun mielestä se opetettava aines kaikissa aineissa on tuolla tasolla vielä varsin vaatimatonta eli eiköhän siitä selviä. Pitäisin luokanopettajan tehtävää enemmän kasvatuksellisena. Eri asia (tai sama asia) on sitten se, että tuolloin lapsille syntyy joko motivaatio eri aineisiin tai sitten ei. Olisi kovin mukavaa jos luokanopettajat olisivat monipuolisesti innostuneita eri aineista mukaanlukien matematiikka ja liikunta. Tietenkin jos näille on omat opettajansa niin sitten vähän helpottaa, mutta oppilaat aistivat kyllä jos heidän varsinainen luokanopettajansa suhtautuu negatiivisesti matematiikkaan.

Alakoulun puolella on todella hyvät opettajan oppaat ja vastauskirjat: kaikki on valmiina tuntisuunnitelmista kokeisiin asti. Eli pärjäät kyllä.

Mutta luokanopettajan on oltava myös luova, kun täytyy kuitenkin opettaa käsityötä, kuvista, musiikkia ja liikuntaa sekä ideoida ja valmistella ohjelmanumeroita juhliin. Kai olet tähän varautunut, jos luokanopettaaksi aiot?

Juu, onhan siellä kirjoissa MALLItuntisuunnitelmat ja MALLIkokeet, mutta valitettavasti ne ei aina riitä. Luokanopettajan pitää olla joustava ja pystyttävä kehittämään vaikka kesken tunnin varasuunnitelma B jos oppilaat eivät ymmärrä asiaa tai ihan vaikka joutuu yhdistelemään eri kappaleiden tiedot yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja kokeita pitää soveltaa sen mukaan, mitä on itse opettanut ja mitä asioita painottaa (osa kokeista on myös liian helppoja / vaativia oppilasaineksen kykyihin nähden, esim. vaatii liikaa esseetyylistä kirjoittamista jo kuudennella luokalla). Lisäksi erityisluokkien määrän vähentäminen tuo ne haastavat oppilaat ns. tavan luokkiin eli joudut sopeuttamaan opetusta myös heidän kohdallaan.

Se, mitä kaikkea luokanopettajan tarvitsee opettaa, riippuu hyvin pitkälti koulusta ja sen muista opettajista. Mitä pienempi koulu, sitä varmemmin joutuu opettamaan kaikkea. Isossa koulussa yksi on erikoistunut musiikkiin, toinen liikuntaan jne. joten voi olla ettei saa/täydy niitä opettaa. Mutta matematiikkaa jokainen joutuu opettamaan, sitä ei ole (vielä?) ulkoistettu yläkoulusta tuleville aineenopettajille, ja hyvä niin. Matikassa ei muuten auta pelkkä kirja, siinä on opettajankin YMMÄRRETTÄVÄ miten homma toimii ja osattava selittää monella tavalla. Joskus voi käydä niinkin, että toisen oppilaan selitys on helpompi ymmärtää ja silloin ei opettaja saa tuntea alemmuudentunnetta, kun ei itse osannutkaan selittää.

Lähtökohtaisesti matematiikka ja äidinkieli ovat vähintään ne aineet, jotka jokainen luokanope joutuu opettamaan (tuntimäärä on niin suuri -> vaikuttaa opetusvelvollisuuden täyttymiseen), lisäksi useimmat reaaliaineet (ymppä, hissa, fyke). Taito- ja taideaineissa joustavuutta on enemmän.

Mitä taas tiimityöhön tulee, niin nykykoulussa on paljon tiimityötä. Toki voit linnoittautua omaan luokkaasi ja ilmoittaa ettet halua muiden sekaantuvan työhösi, mutta vähintään erityisopettajan ja kieltenopettajan (jos sellainen on) kanssa joudut tekemisiin. Ja jos luokallesi sattuu haastavia / erityistä tukea tarvitsevia oppilaita, voit huomata saaneesi avustajan luokkaasi. Siinä vaiheessa sinä joudut tekemään paljon tiimityötä, vaikka päävastuu opetuksen sujumisesta onkin sinulla.

Luokanopettajana ei riitä, että "lasten kanssa työskentely on maailman parasta" tai "mä tykkään lapsista / lapset pitää minusta" vaan se on ammatti, jossa on omat velvollisuutensa ja ilonsa. Itse pidän ammatistani, mutta en aina. Ryhmät ovat niin erilaisia ja jokaisen ryhmän kanssa on pärjättävä. Sen lisäksi tulee työskentely aikuisten kanssa (muut opet, reksi, oppilashuolto, vanhemmat, virastohenkilöstö), joten älä edes ajattele työskenteleväsi pelkästään lasten kanssa. Siis harkitse vielä. Kokeile vaikka päästä parin viikon ajan sijaiseksi, näet vähän työn kuvaa (vaikka vakituinen onkin suunnitelmat tehnyt valmiiksi). Niihinkin joudutaan ottamaan epäpäteviä kun muita ei ole tarjolla.

Kiitos selvennyksistä!

Se miksi olen lasten pariin päätynyt, on moniselitteinen. Lasten kanssa työskentely tuntuu minusta luontevalta, pystyn hyödyntämään omia lapsuuteni kokemuksia työssäni. Minun ei tarvitse lasten kanssa esittää mitään, en koe tarvetta ylentää itseäni suhteessa heihin vaan vuorovaikutus on antoisaa ja luontaista. Minulla on "avohaava" omaan lapsuuteen, jonka kautta koen omaavani tietynlaista herkkyyttää jota työssä tarvitaan.( "Avohaavalla" tarkoitan tietynlaista portaalia.. Parhaiten sitä kuvaavat jonkilaiset takautumat, joissa muistan selkeästi, esim. jonkin tapahtuman omassa lapsuudessani, mitä silloin ajattelin, tein, sanoin.. Koen pystyväni auttamaan lasta sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteitaan, hänelle ongelmallisissa tilanteissa. ) Tämä haava on sellainen joka ei umpeudu vaan säilyy niin hyvässä kuin pahassakin. Tälläinen henkilökohtainen tuntemus on vaikea sovittaa joidenkin ihmisten ajatusmaailmaan, kaikki ei ole niin teoreettista kuin luullaan. Koen olevani oikeilla jäljillä, sillä lapsilta saatu/tulkittu palaute on ehdottoman aitoa ja rehellistä johon voi luottaa.
Luovuus on vahvuuteni ja olen kiinostunut sen kehittämisestä opetustyössä. Mietin vain, olenko tarpeeksi teoreettinen tai kirjaviisas ihminen joka pärjäisi opetustyössä? Saisinko arvostusta työssäni tai onko ajatuksilleni sijaa, ymmärretäänkö niitä?
Teen työtä täydestä sydämmestäni ja haluan tehdä työtä jossa voin vaikuttaa, lapsissahan on tulevaisuus! Mikään ei ole elämässäni tuntunut niin luontevalta, antoisalta ja helpolta kuin lasten kanssa työskentely. Lapsista täytyy todella pitää, heidän maailmansa ja heitä tulee todella arvostaa, sillä se on työn punainen lanka ja todellinen, ainut kantava voima työssäni. Ymmärrän työn monialaisuuden ja haasteellisuuden niin opetuksessa kuin yhteistyössä eritahojenkin kanssa. Kuitenkin oma luokka jäsentäisi ja rajaisi hieman ajatuksiani sekä toimintaani, joten ajattelisin sen helpottavan työtäni. Päiväkodissa tiimityö tarkoittaa lähinnä KAIKESTA yhdessä päättämistä ja sopimista... Yhteistyö on aina tärkeää, samoin kuin palaute eihän ihminen muuten koskaan kehity! Vuorovaikutus antaa parhaimmillaan näkökulmia katsoa omaa työntää uusin silmin ja kriittisesti, aina on parannettavaa. Jos tulee teille tulee vielä ajatuksia kuuntelisin mielelläni! :)

Hyvä, että olet miettinyt asiaa, mutta kehoittaisin vielä miettimään. Omia kokemuksia voi toki työssään hyödyntää, mutta jäi sellainen vaikutelma, että sinulla on jotain kolhuja lapsuudesta. Oletko selvittänyt ne itsesi kanssa?! Lasten kanssa pitää toki olla tiettyä herkkyyttä, mutta asetutko liikaa lapsen asemaan? Sinä et opettajana ole lapsen kaveri vaan se aikuinen, joka auttaa ratkaisemaan ongelmia.

Itse en ole laudaturin ylioppilas ja olen aina ollut sitä mieltä, ettei opettajan tarvitse olla huippu kaikessa vaan ihan c:n ja jopa alempien arvosanojen kirjoittajalle pitää antaa mahdollisuus. Opettajakunnassa on monenlaisia persoonia, joten siitä en usko, että urasi jää kiinni. Mutta oikeasti, opettajan työ tehdään persoonalla mutta oman elämän pitää olla selvitetty siihen asti, että pystyy työtä tekemään. Opettajan tulee olla empaattinen, mutta myös jämäkkä ja omien tunteiden kautta asioiden tulkitseminen on "vaarallinen tie". Koulumaailma on todella erilainen päiväkotiin verrattuna, ja kuvauksesi perusteella (huom! Voin aivan hyvin olla väärässäkin!) sovit luonteeltasi enemmän pienten lasten kanssa olemaan.

Ja ei se oma luokka takaa ajatusten rajaamista, sillä voit joutua opettamaan monia muitakin luokkia tai tekemään projekteja yhdessä yms. Ja viemään työt usein kotiinkin ... (varsinkin isommassa koulussa luokka ei ole aina käytössäsi oppituntien jälkeen vaan sinne saattaa tulla valinnaisaineiden tunteja, kielten tunteja, muut voivat opettaa luokallesi jne.)

En voinut olla kommentoimatta edelliseen..
Kirjoituksessasi kiinnitin huomiota muutamiin seikkoihin, joista haluaisin kuulla tarkemmin..

Mitä on LIIKAA lapsen asemaan asettuminen? Mielestäni sitä ei voi olla koskaan liikaa... Mutta jos pidät minua kattolampusta roikkuvana peter panina niin käsitit ajatukseni väärin.

Millainen on lapsen KAVERI tai AIKUINEN? Tähän törmää usein, aikuinen ylentää itsensä suhteessa lapseen melko helposti. Ainakin itse olen törmännyt tähän melko usein.. Puhutaan kirjakieltä ja puheen/muun kommunikoinnin välillä tuntuu olevan jokin "teennäinen" muuri.. Mielestäni lapsen tavoittamiseksi ja hänen maailmansa ymmärtämiseksi täytyy luoda tietynlainen "kaveri" suhde. Minulle tämä tarkoittaa lähinnä kommunikoinnin helppoutta, lapsi luottaa ja kokee kommunikoinnin opettajan kanssa helpoksi ja merkitykselliseksi. En haluaisi olla "Opettaja", joka toimii pelkkänä auktoriteettina. Eikö luokanopettaja huolehdi ensi sijaisesti kuitenkin oman luokkansa oppilaista joita opettaa? Eikö ammattitaitoon silloin kuulu lapsen elämästä kiinnostuminen muutenkin kuin vain osaako lapsi lukea ja kirjoittaa? Kouluhan ja luokka ovat tavallaan lapsen toinen "koti"..

Ja mitä minun asioihini tulee, KYLLÄ olen selvillä niistä ja KYLLÄ voin tehdä työtä! Kuka tässä elämässä muutenkaan voi sanoa olevansa täysin eheä ja aina jalat maassa, tasapainossa elävä ihminen?

Ja kurista/säännöistä.. totta kai! Niitä pitää olla, mutta ne eivät saa olla opettajan keskeisin hallintakeino... tässä peräänkuulutan "kaveruutta-vuorovaikutusta"--> Arvostus.. Kuri ja rajat syventää kiintyymystä ja lisäävät arvostusta tiettyyn pisteeseen saakka.. ja mikä on " VAARALLINEN TIE?"

Voin olla väärässä, mutta mielestäni kommentissasi oli jotekin ivallinen sävy.. siksi toivoisinkin että vastaat ja selvennät vielä näkemyksiäsi. Ja jos olet opettaja niin voisitko avata hieman itse omaa opettajuuttasi ja menetelmiäsi?

Tähän aikaan on kyllä tyhmä vastata mutta antaa nyt mennä ...

Olen opettaja, ollut jo yli 10 vuotta työelämässä. Ja tiedän, että lapsen kanssa pitää toimia lasta arvostaen ja kunnioittaen, ja kuunnella myös heidän mietteitään, mutta opettaja EI OLE lapsen kaveri! Opettaja on se, joka ohjaa, neuvoo ja kannustaa, mutta asettaa myös tietyt rajat luokassa ja koulussa olemiselle. Toki minä olen omalta osaltani vastuussa lapsesta hänen ollessaan koulussa, mutta minä EN ole lapsen vanhempi. Minun tehtäviini kuuluu kasvatus ja opetus koulun puitteissa, ei lapsen muusta elämästä huolehtiminen. Toki, jos huomaan lapsella olevan "paha mieli" (miten sen nyt ilmaisee, mutta siis kaikki ei ole kunnossa), niin voin kysäistä lapselta, jos hän haluaa jotain kertoa tai ottaa yhteyttä vanhempaan (tai jos asia jatkuu eikä koti reagoi, viedä esim. oppilashuoltoryhmään käsiteltäväksi), mutta pääsääntö on, että VANHEMPI ON LAPSEN HUOLTAJA, jonka tehtävä on auttaa lasta pääsemään pahasta mielestä yli. Puutun asiaan erityisesti siksi, että se vaikuttaa usein myös lapsen kaikkeen oppimiseen, myös kaverisuhteisiin.

Lapsen ja aikuisen välinen suhde on lapsen ja aikuisen välillä, se ei ole samanlaista kuin kahden lapsen tai kahden aikuisen välillä. Ja varmaan tulet myöhemmin huomaamaan itsekin sen, että lapselle ei voi puhua kuin aikuiselle. Se ei tarkoita kirjakieltä vaan erilaista kieltä. Lapsen kehityskyky ei riitä ymmärtämään samalla tavalla kuin aikuisen. Ja huomaan, että olet todella ollut vain päiväkodissa, sillä pieni lapsi avautuu aikuiselle huomattavasti helpommin kuin esim. viides-kuudesluokkalainen, joka lähestyy murkkuikää ja on usein epävarma itsestään. Heidän kanssaan on erilaiset keinot käytössä kuin esim. ekaluokkalaisen kanssa ja aina ei voi olla edes varma onnistuiko puhumaan oppilaan kanssa asiasta vai ei. Useimmiten onnistuu, vaikka se saattaa selvitä vasta vuosien päästä. (tarkoitan tällä sitä, että oppilas näyttää ettei kuuntelisi mutta kuitenkin on kuunnellut ja ottanut neuvosta vaarin.)

Jokainen luokka on omanlaisensa ja jokainen vuosi samankin luokan kanssa on erilainen. Jos lähdet opettajan uralle, tulet toivottavasti huomaamaan, että ensimmäinen tehtävä luokassa on huolehtia työrauhasta eli kuri luokkaan. Sen jälkeen kun on opittu koulun tavat ja antamaan työrauha toiselle, voi hellittää ja antaa vapauksia. Tämän olen tehnyt aina opettamilleni luokille selväksi. Joissakin luokissa se tulee helpommin, mutta yhä enemmän luokissa täytyy turvata myös niiden ns. hyvien ja rauhallisten oppilaiden oppimisrauha.

Selvyyden vuoksi vielä: vaarallinen tie on lähteä oppilaiden kaveriksi, luoda liian syvä kiintymyssuhde oppilaisiin. He ovat vain (?) oppilaita eli asiakkaita, joiden kanssa vietetään päivä, jotka pitäisi saada oppimaan ne tietyt, opetussuunnitelman vaatimat asiat. He EIVÄT ole SINUN lapsiasi! Jos kiinnyt heihin liikaa, tulet kantamaan huolta heidän elämästään myös vapaa-aikanasi. Jos näin käy, oma perheesi (jos sellaista on) kärsii helposti ja muutenkin olet vaarassa saada burn outin. Ja tulet huomaamaan myös sen, että jos aiot todella opettaa oppilaille ne ops:n vaatimat asiat, sinulla EI OLE aikaa joka välissä kuunnella lasta samalla tavalla kuin päiväkodissa. Mitä isommat oppilaat, sitä enemmän koulu vaatii asioita opetettavaksi. Ja jos jätät jotain opettamatta, tulet huomaamaan sen jälkikäteen, varsinkin matikan ja äidinkielen kohdalla!

Tämä viestiketju pyöri jo kesäkuussa, mutta on niin hyvää keskustelua, että minäkin kommentoin lyhyesti.
Aloittaja, älä unohda, että asioita voi miettiä hyvin monelta kannalta.

Tässä on vähän vastakkain palava into, ”tää on mun juttu”, ja sitten rautainen kokemus (puuhpööh).

Itse olen n. 50-v kokenut aikuiskouluttaja (20 v kouluttajana), siis eri maailmasta, en peruskoulusta.

Aloittaja, ota vastaan kokeneen puuhpööhin neuvot.
1. Mitkään kirjat ei riitä niin moniin eri tilanteisiin, mitä koulussa taatusti tulee vastaan
Tarvitset siis varmasti muiden opettajien tukea. Ota tuki vastaan omalla tyylilläsi, tukea tulee (toivottavasti) niin, että sinulle jää soveltamisvapaus.
2. Ihan varmasti ensin on otettava tilanne haltuun eli kuri on oltava. Hoida homma persoonallasi, sopivalla tavalla, mutta kuri on pakko olla. TAI SIIS TYÖSKENTELYRAUHA, kun sanaa kuri voi ajatella niin monin tavoin. Täytyyhän kotonakin olla ensin kuri, sen jälkeen vasta tulee huolenpito. Karrikoiden jos ei ole kuria, ei ole lasta kotona, joten ei voi pitää huoltakaan.
3. Jonkinlainen etäisyys on säilytettävä, ei saa mennä liian lähelle lapsia, jotta oma mielenrauha säilyy. Ei kukaan kestä 30 lapsen murheita.

Lapsen tasolla vai lapsen yläpuolella? En ymmärrä tuota pohtimista.
Näin se menee:
En edes mieti olen ylempänä vai missä olen. Kunnioitan oppilaitani ja ajattelen että meillä on yhteinen tavoite, oppiminen.
Mietin kaiken opettamisen näkökulmasta, se on helppo neutraali asetelma.
Jotkut lapsetkin ovat minua älykkäämpiä, toiset tyhmempiä, useimmat tietävät vähemmän, joku lapsi tietää jostain enemmän (ei pitäisi mutta..)
Mittausnäkökulman mukaan siis vaihtelee, olenko oppilaitteni ylä-vai alapuolella.

No miten puhun lapsille?
Tarpeen mukaan puhettani muuttaen kunnes huomaan puhuvani sopivaa kieltä.

Jos joku viihtyy lasten tai nuorten seurassa ja tykkäisi opettaa, silloin täytyy kokeilla.

Aloittaja, säilytä intosi mutta pidä puuhpööhin neuvot mielessä, ja mene opettajaksi kouluun

Puuhpööh, kiitos hyvästä kirjoittelusta.
Yks kommentti sulle: Et puhu lapsille samalla tavalla kuin aikuisille.
Mum mielestä tuon voisi ilmaista niin, että ihan kaikki viestintä täytyy tapahtua tilanteen mukaan. Aikuistenkin kesken on vaikka kuinka paljon väärinkäsityksiä (ihan siis työelämässä, saati sitten...)
Puhujan pitäisi aina miettiä kenelle puhuu, mitä termistöä käyttää. Kollega 1 käsittää vähän eri puhetta kuin kollega2, mies eri kielt kuin nainen jne.

Aloitus on vanha ja aloittaja on pulmansa jo ratkaissut, mutta kommentoin silti aloittajan huolta siitä, osaako hän tarpeeksi matematiikkaa, musiikkia jne.

Luokanopettajan koulutus kestää vähintään viisi vuotta. Sellainen, joka on koulutukseen päässyt, ehtii siinä ajassa oppia kaiken tarvittavan riittävästi. Kukaan ei ole paras joka asiassa; jokaisella opettajallakin on omat vahvuutensa kuten ehkä myös heikommat puolensa.