Hylkäämisen ja menettämisen pelko. Auttakaa?

Tajusin vihdoin ja viimein, että minulla on hylkäämiseksi tulemisen pelko... En tiedä mistä se johtuu, mutta ensimmäisenä tulee äidin ja isän avioero, äiti petti isää, ja jäätin siskoni kanssa isän kanssa asumaan. Äiti lähti, eikä enää palannut. Tosin, me saatiin välit sovittua, en tosin tiedä onko se pyytänyt meiltä sitä anteeksi, mutta olen äitiä nähnyt, ja nyt asun sen luona silloin tällöin.

Kuitenkin, äiti hylkäsi meidät. Eikö niin? Jätti isän kanssa, minä jouduin ottamaan vastuun kodin hoidosta, ja isän hoidosta, sekä koulunkäynnistä. Kävin lukion läpi, isä oli melkein jatkuvasti töissä. Luulen että isällä on kaikki hyvin. Mua on aina pelottanut se, että mitä isälle käy, kun muutan kotoa. Isosisko ei ole ikinä välittänyt, tai ei sitä pahemmin kotona näkynyt. Kyllä se siis meistä jollain tasolla välittää.

Minä olen aina ollut isän tyttö, ja minulla ei ollut vaihtoehtoja jäädä kun isän luo. En olisi halunnutkaan lähteä äidin matkaan, koska äiti teki pahasti isälle. En olisi halunnut jättää isää yksin, ja olenkin ollut isälle tukena, ja yrittänyt näyttää että olen aina paikalla. Isällä ei ole ollut naista sen jälkeen, vaan työt, ja kotityöt. Kun se tulee töistä kotiin, se juo muutaman kaljan ja näin...

Tästä erosta on nyt siis 7 vuotta? Olen 19-vuotias. Tuntuu, että en uskalla (enkä ehkä haluakaan) lähteä kauas, sillä haluan nähdä isääni, enkä halua että se luulee että olen hylännyt sen... Meillä ei ikinä pahemmin puhuta asioista...

No siis, mulla on hylkäämisen pelko. Olen seurustellut kerran, se kesti parivuotta. En ehkä kadu sitä, mutta riipuin suhteessa viimeiset kuukaudet, ja muistan kuinka yritin saada miehen jättämään minut. En siis pettänyt tai mitään, vaan yritin sanoin saada sen jättämään minut... No ei onnistunut, lopulta minulla oli niin paha olo, että en pystynyt olemaan, ja ero tuli. Se oli oikea ratkaisu, näin jlkeenpäin... Nytkun rupeaa muistelemaan, niin en osannut puhua tunteistani. Silloin oli sama pelko, pelkäsin kokoajan että minut jätetään. Ja olin aluksi suhteessa aina varuillani tyyliin '' tämä on viimeinen kerta kun käyn tässä kämpässä, nauti siitä'' ei se sitten ollut... kunnes se oli.

Ero oli sen verran vaikea, että sanottiin toisillemme että oltiin tauolla. No tauko meni eroksi, eikä pystytty enää pahemmin näkemään, eiköhän se ollut sillä selvä. En halunnut enää sitä itkua, kerta oli tarpeeksi. Tavallaan oli helpompi sanoa, että on tauolla. kun pistää kerta kerralta poikki.

Sen jälkeen ajattelin, että en vähään aikaan rupea seurustelemaan. Nyt on aika olla sinkku ja vapaa... No, pikkuhiljaa alkaa riittää, enkä ole vieläkään saanut näitä minun ongelmia selvitettyä... Tässähän voi mennä monta vuotta? Voinko minä edes aloittaa seurustelee jonkun kanssa? Jos se on samanlaista?

Olen pari kertaa tehnyt aloitteen miehille, huonolla menestyksellä. Toinen oli täysi idiootti, ja toinen oli ''kiireinen''... en kadu, että tein aloitteen, eipähän tarvinnut jäädä jossittelemaan. Toisaalta mietin, että mitä tein väärin....

Nyt juhannuksena tapasin erään miehen, jonka lisäsin facebookissa kaveriksi. Se ei ole hyväksynyt minua vieläkään... Alan olla surullinen. :( Sillä meillä oli hauskaa, ja se oli hauska. Olisin halunnut tavata sitä, mutta meillä on hirveesti välimatkaa,niinkuin kahdella aiemmallakin...


No kuitenkin, tämä hylkäämisen pelko. voitteko auttaa kaikin mahdollisin tavoin??? En halua, että tämä menee pahempaan suuntaan.

Pelkään myös sitä, että isäni/läheiseni kuolevat. Ukki kuoli äskettäin syöpään, ja jouduin katsomaan kun hän kärsi. Samoin myös naapurini kuoli syöpään, pelkään että isäni tai joku läheinen saa syövän... Vaikka yleensä ajattelen, ettei minun tarvitse ajatella noin.. mutta joskus synkkyys iskee, varsinkin kun katsoo jotain surullisia elokuvia, kuulee juttuja.. ja näin..

Tuli pitkä stoori, mutta.. toivon että joku jaksaa lukea ja auttaa. Siis, hylkäämisen pelko, miten voin torjua sitä? pitääkö mun tulla hylätyksi.........
Ja kuoleman pelko?