Olen parikymppinen nainen, sisarusparveni neljäs eli kuopus. Olen ainut tyttö perheessämme ja minulla on 3 isoveljeä, joiden kanssa ikäeroni on suuri (enimmillään 11 vuotta). Myös vanhempani ovat paljon vanhempia kuin minä, isänikin on 62. Vanhempani ovat kovin kriittisiä ja arvostelevat tekemisiäni jatkuvasti. Isäni mielestä hän on aina oikeassa jo pelkän ikänsä puolesta - silloinkin kuin ei oikeasti tiedä jostakin asiasta yhtään mitään. Tuntuu, etten tee heidän mielestään mitään oikein - se tekee välillä elämän hyvin, hyvin raskaaksi. Raskaammaksi kuin mikään muu. Joskus tuntuu, että he pitävät minua syntipukkina mm. äitini sairaudelle. Äitini ei pysty nukkumaan enää kunnolla kipujensa vuoksi ja minä kuulemma hänen nukkumistaan häiritsen. No, joskus olen häirinnytkin turhaan, mutta en nyt sentään koko ajan. Isäni kerran syytti minua automatkalla ihan suoraan sanoen, että on minun syyni ettei äitini saa nukkua/että sairaus johtuu minusta. Tuohon aikaan asuin kaukana aivan eri paikkakunnalla, enkä käynyt kylässä kuin 2-3 kertaa vuodessa. Luulen, että isäni purkaa minuun pahanolon tunteensa tuosta tilanteesta, kun ei muualle voi.
Eniten ahdistaa kuitenkin tuo yleinen arvostelu. Se ei rajoitu vain minuun, myös poikaystäväni saa kuulla niin piilovihjauksia kuin suoriakin arvosteluja. Hän on sairastanut masennusta vuosia, eikä ole työkykyinen. Jatkuvasti saadaan kuulla vanhempien mielipide siitä, miten hän voisi käyttää nukkumiseen tuhlatun ajan työntekoon tai että "tietokonepelien pelaaminen" maksaa hänelle palkan verran kuussa yms. vihjailuja. Poikaystäväni nukkuu pitkiä päiviä lääkkeidensä vuoksi, eikä hän itse pysty vaikuttamaan heräämiseensä eikä tietokonepelien pelaaminen vaikuta hänen tilanteeseensa mitenkään. Tarvittaessa isäni "aktivoi" poikaystävääni työelämää varten pakottamalla häntä hommiin, esim. kastelemaan kukkia vesisateella ja herättämällä aamulla siihen aikaan kuin itse tahtoo.
Usein isäni valittaa myös minun unirytmistäni, joka saattaa häiriintyä joskus lomalla. Toisinaan en nuku itsekään kipujen vuoksi, mutta isäni ja veljeni eivät usko, että minulle olisi tulossa ehkä sama sairaus kuin äidilleni. Tosin vielä sitä ei voi hänen sairauteensa verratakaan. Joskus saattaa olla, että kyseessä on ihan unihäiriöperäistä unettomuutta, jolloin saan vasta aamusta unen päästä kiinni. Mutta ei... isäni mielestä kyse on vain sellaisesta asiasta, johon voi itse vaikuttaa - esim. laiskuudesta niin minunkin kuin poikaystäväni kohdalla. Muiden ihmisten kohdalla tämä on aivan eriasia. Kyllä äitiäni ja kälyäni pyydetään huomioimaan jatkuvasti. Ainiin, kälyni (joka pystyy käymään töissä) sairastaa myös masennusta aivan kuten poikaystäväni (joka ei pysty käymään töissä tai opiskelemaan). Häneen kuitenkin suhtaudutaan eri tavalla ja häntä kehoitetaan aina "menemään lepäämään" ja hänen jaksamistaan kysellään jatkuvasti ym. - tehdään kaikki mahdollinen, ettei hän vain rasittuisi, joskus tuntuu että melkeimpä pumpulissa pidetään. Tarkka lukija tässä kohtaa huomaa, missä menee pieleen. Kun minulla tai poikaystävälläni on huolia/sairauksia, ne ovat vain laiskuutta tms. eikä vanhempiamme saa näillä huolilla rasittaa.... mutta kun äitini tai veljeni vaimo voi huonosti, he kärsivät sairaudesta.
Vanhempani (tai siis lähinnä isäni) arvostelevat jatkuvasti myös painoani, opiskeluani, syömisiäni, jne.. Isäni vahtii aina vieressä kun otan ruokaa, että paljonko otan ja kertoo sitten katseellaan, mitä mieltä oli. Jos se ei riitä tulevat keskusteluun mukaan diabetes ym.., joista hän puhuu ihan kuin minulla olisi ne. Joskus hän jopa vaatii, että hän saisi mitata verensokerini omalla mittauslaitteellaan. Joku varmasti miettii nyt, kuinka iso minä olen. Itseasiassa minulla on vain hiukan ylipainoa painoindeksin mukaan. Itse voisin hyväksyä itseni minkä painoisena vaan, mutta isäni ei. Ihan kuin hänelle olisi häpeä, että tyttö on ylipainoinen. Minua pidettiin jo nuorempana painavana ja vihjailtiin kaikkea, vaikka esim. teini-iässä painoindeksi oli 25 enkä nyt erityisen läskiltä näyttänyt kuvien perusteella, vaikka silloin tunsin itseni todella isoksi. Jo ala-asteellakin halusin tilata ns. laihdutuspillereitä (joihin huom. vanhempani suostuivat!) ja haaveilin rasvaimusta. Vasta teini-iän jälkeen aloin hyväksymään itseni..
Lisäksi lapsena veljeni kiusasivat minua, ja tuntui ettei siihen puututtu tarpeeksi. Esim. nuorin isoveljeni löi jatkuvasti ilman mitään syytä (ja teki jotain muutakin, mistä en kerro). Tätä veljeä arvostetaan eniten, esikoinen tulee hänen jälkeensä. Toisiksi vanhin veljeni tuntuu hänkin olevan minun lisäkseni arvoasteikossa ei-kovin-arvostetussa asemassa (ja on sairastanut masennusta ja ilmeisesti joskus harkinnut itsemurhaa). Silti hänkin kelpaa, koska tekee paljon kotitöitä käy töissä. Minua ei ikäänkuin lasketa kuuluvaksi perheeseen. Minulla kun ei ole opiskelujen vuoksi hirveästi aikaa eikä voimia auttaa. Opiskelua isäni ei tunnu arvostavan muutenkaan.
Perheeni hylkäsi minut
34
3549
Vastaukset
- mustalammas_jo_synty
Mikäli vanhempani eivät saa tahtoaan läpi (mikä tuntuu olevan heille erittäin tärkeää) ja eivät saa osoittaa olevansa aina oikeassa, alkaa kiristys/uhkailu ja manipulointi. Joskus melko yllättävän pienistä asioista. Eikä vastaan tarvitse alkaa edes hankaamaan, he olettavat sitä jo ennen kuin suuta saa edes auki. Eli siis kiristys saattaa alkaa jo ennen kuin on pistänyt hanttiin..
No, asiaan.. Olen harkinnut usein kotoa lähtöä kokonaan - jo teini-iässä - ja puhunut siitä joskus riidan tullessa esiin . Olen asunut jo monta vuotta muualla, mutta silti jostain syystä käyn kylässä vanhemmillani. En raaski heitä hylätä.. Onhan isäni jo vanha ja hänelläkin sairauksia.. Äitini elinikää en tahdo lyhentää sillä, että hän murehtisi missä olen.. mutta..
Eilen kuitenkin isäni meinasi keskellä yötä toivottaa minut kotiin ei-tervetulleeksi. Varsinaista kunnon riitaa ei ollut. Satuin vain puhumaan jotakin ääneen muille ihmisille ja hänen mielestään puhuin liian isosti (mielestäni puhuin suht. samalla volumella kuin muutkin, mutta isäni ja muiden mielestä puhun liian isosti jos puhun ollenkaan. Muiden kohdalla tämä on tietenkin aivan eri asia, muut saavat puhua vaikka mitä ja häiritenkin, isäni saa katsoa vaikka telkkaria yöllä äänet kovalla jos siltä tuntuu.). En alkanut hänen kanssaan varsinaisesti riitelemään, hän vain alkoi spontaanisti puhua siitä "kuinka ei viitsisi sanoa pahasti" ja sanoi ettei "kohta tartte enää kotia tulla" jne., eli meinasi antaa porttikiellon kotiin. Lisäksi hänen ruumiinkielensä oli jotain sellaista, että aivan kuin hän olisi aikonut hyökätä kimppuuni. Poikaystäväni huomasi saman. Joten lähdimme rankkasateessa ukonilmalla keskellä yötä ajamaan omalle asunnolleni. Ihmettelimme molemmat, mistä tämä oikein johtuu, kun ei ollut riitaa varsinaisesti. Melko spontaanisti alkoi, itse varoin etten sano mitään sellaista, että hyökkäisi kimppuun jne. (Ei hän ole kuitenkaan koskaan varsinasesti väkivaltainen ollut?) Lähinnä sanoin, että "itse jatkat tätä keskustelua koko ajan" (kun siis juttu alkoi siitä minun yöllä puhumisestani ja sitten itse alkoi tuolla tavalla jatkamaan keskustelua tahallaan, ihan kuin yrittäisi saada riidan aikaan, jotta saisi syyn antaa porttikielllon). Mitään muuta en siinä oikeastaan sanonut.
Tosin, eipä isäni ole koskaan ollut kiinnostunut puheistani (enkä puhu nyt riitelemisestä vaan ihan normaalista elämästä). Joskus telkkariakin kun vain katsoo ja yritän kysyä häneltä jotain, kuuluu vain "Turpa kiinni!". Muissa tilanteissa hän ei ole huomaavinaan kun jotakin kysyn, ihan kuin en olisi minkään arvoinen. Silti hän puhuu siitä, kuinka minä puhun hänelle törkeästi. Hänen mielestään törkeästi puhumisen raja menee jo siinä, kun kerron ettei jokin asia hänelle kuulu tai että en halua kertoa hänelle jotakin asiaa. Eli siis jo pelkkä yksityisyyden vaatimus on hänelle liikaa, kun eihän sitä sitten voi kontrolloida minua tarpeeksi. Tosin myönnän, että olen joskus riidellessä hänelle törkeästi puhunutkin, mutta en ole voinut sille mitään, koska olen ollut usein niin turhautunut kun minua ei ole kuultu, ikäänkuin minulla ei olisi mitään ihmisarvoa.
No, mietin nyt sitten tosissani, pitäisikö jättää yhteydenpito sikseen. Olen sitä kyllä aiemminkin miettinyt, mutta jos hän jo kerran antoi puolihäädön? Antoi häädön varmaan siksi, että saisi itse "jäädä voitolle" ja olla ikäänkuin oikeassa. Eli siis kun olen tuosta lähtemisestä hänelle ennenkin itse puhunut, niin ehkä tuo oli semmoista "sinä et hylkää meitä, vaan me hylätään sut" -uhmaa.
Jokatapauksessa toivon elämänmuutosta, myönteistä mielummin tälläkertaa. Vanhempieni kontrollointi on vienyt minulta voimat kokonaan, mikään muu asia ei ole yhtä raskasta. Vanhempani eivät ymmärrä, ettei heillä ole täydellistä valtaa minuun. Ja koska he eivät voi olla koskaan väärässä, eivät he voi myöntää virheitänsäkään. Luulen, että he ovat ns. autoritäärisiä vanhempia. Kahdesta veljestäni on tullut riippuvaisia heistä (vanhin veljeni matkustaa heidän luokseen jatkuvasti, toisiksi vanhin veljeni asuun kotona yhä vaikka täyttää 30v.). Itsestäni on kai tullut se kapinallinen lapsi, tosin joskus huomaan itsessäni myös riippuvaisia piirteitä. Pelkään, että asiat menevät pieleen, jos en pidä enää yhteyttä. Pelkään myös siitä tulevaa syyllisyyttä (esim. vanhempieni iän ja sairauksien vuoksi). Toisaalta tiedän, etten voi enää käydä kotonani. Jos tämä jatkuu näin, niin en kestä enää. Pitäisikö vain jättää vanha taakse? Aloittaa alusta? Keitä minulle enää sitten jää? Tosin onkohan minulla perhettä nytkään.. - mustalammas_jo_synty
Niin ja lisätäkseni vielä tähän loppuun (anteeksi pitkä aloitukseni!), äitini on ilmeisesti ikäänkuin "adoptoinut" veljeni uuden vaimon ja kohtelee häntä kuin lapsenaan. Tämä ei minua häiritse, mutta minua inhottaa se, että samaanaikaan minua kohdellaan ikäänkuin en olisi enää sukua vaan vain joku loinen joka tulee häiritsemään perheeni rauhaa. Ihan kuin vanhemmillani olisi "uusi perhe", johon minä en kuulu. En ole koskaan ollut se hiljainen ja alistuva paljon kotitöitä tekevä tyttö, mutta tämä veljeni vaimo on juuri tälläinen eli siis aivan kuten äitini.
- rikkaruohokotona
Itsellänikin on ollut samankaltaisia, joskin lievempiä ongelmia kotona. Äiti on jotenkin aina arvostanut nuorempaa siskoani enemmän, joka sai jo lapsena tehdä ihan miten mielensä mukaan haluaa, minulle taas ärähdettiin usein ilman mitään syytä.
Kunhan olen opiskelut saanut tehtyä muutan kotoa pois ja jätän kaiken vanhan taakseni, ja samaa suosittelen sinulle. Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että "hylkäisisit" vanhempasi, jotka eivät selvästikään arvosta sinua. Jos he haluavat pitää yhteyttä, se on heidän oma asiansa, sinun ei siitä kannata murehtia.- mustalammas_jo_synty
Haluaisin vaihtaa opiskelupaikkaa, sillä nykyinen ala ei tunnu omalta ( opiskelupaikkakunta on liian lähellä vanhempiani), vaikkakin opiskelua on vain 1,5 vuotta jäljellä. Aikaisemmin vanhempani patistivat hakemaan jonnekin muualle, mutta sitten kun kerroin, että itse haluaisin vaihtaa alaa, niin äitini sanoi siihen "kotia ei ole sitten asiaa" (varmaan siksi, että minulla on opintolainaa jonkin verran ja he haluaisivat että saisin ammatin).
Tällä hetkellä tuntuu, että voisin mennä vaikka työelämään samantien jollekin eri alalle, jotta pääsisin taloudellisesti itsenäisemmäksi, eikä vanhemmillani olisi siten syytä arvostella. - Tsemppiä!
mustalammas_jo_synty kirjoitti:
Haluaisin vaihtaa opiskelupaikkaa, sillä nykyinen ala ei tunnu omalta ( opiskelupaikkakunta on liian lähellä vanhempiani), vaikkakin opiskelua on vain 1,5 vuotta jäljellä. Aikaisemmin vanhempani patistivat hakemaan jonnekin muualle, mutta sitten kun kerroin, että itse haluaisin vaihtaa alaa, niin äitini sanoi siihen "kotia ei ole sitten asiaa" (varmaan siksi, että minulla on opintolainaa jonkin verran ja he haluaisivat että saisin ammatin).
Tällä hetkellä tuntuu, että voisin mennä vaikka työelämään samantien jollekin eri alalle, jotta pääsisin taloudellisesti itsenäisemmäksi, eikä vanhemmillani olisi siten syytä arvostella.Se 1,5 vuotta menee vaikka päällä seisoen! Kurja tilanne, en nyt muuta kerkeä kommnetoimaan, kun sitä, että käy koulu loppuun!
Itse jätin kesken ja kadun syvästi! Eihän sinun tarvitse kysyä silti rahaa vanhemmiltasi vaikka koulua käytkin. Elä köyhänä tuo lyhyt loppuaika niin ei tarvi kärsiä henkisesti vanhempien takia. Koulu työ. Siinä avain omaan onneen.
- kmu
Olipa kurjaa luettavaa :( Pahoittelen tilannettasi.
Näin tekstin perusteella, tuntuu kyllä siltä, että jätä perheesi omaan arvoonsa, älä pidä yhteyttä, anna heidän huomata itse (jos/toivottavasti huomaavat) miten ovat sinua kohdelleet. Miksi ihmeessä sinun pitäisi olla heidän kanssa tekemisissä, jos mitään muuta, kun surua ei siitä aiheudu.
Keskity itseesi ja poikaystävääsi, ystäviisi, muunlaistakin perhettä on, kuin verisukulaiset ja sen perheen saat valita ihan itse.
Tsemppiä sinulle!- mustalammas_jo_synty
En usko, että perheeni tulee virheitään huomaamaan - jos tulevatkin niin se on sitten jotain väliaikaista.
Siitä olen onnellinen, että minulla on sentään mukavat appivanhemmat. Jopa anoppini ja hänen äitinsä ymmärsivät heti mitä tarkoitin, kun heille kerroin. En vain uskalla avautua kellekään kunnolla, en halua vanhempiani kuitenkaan huonoon valoon saattaa.
Haluaisin kyllä lähteä lopullisesti, mutta en tiedä osaanko itsenäistyä niin rajusti. Sen vain tiedän, että en enää jaksa. Nykyään ei voi enää tehdä enää lyhyitä käyntejä. Muutama kuukausi sitten pystyi olemaan pari/muutaman päivän, kunnes taas alkoi riitely. Nykyään alkaa usein jo samana iltana.
Ahdistaa, kun olen huomannut itsessäni osittain samoja piirteitä kuin isässäni. Mietin, uskallanko perustaa itse perhettä laisinkaan. En halua tulevaisuudessa omille lapsille samaa ahdistavaa ilmapiiriä. :/
Neuvoja vain lisää kiitos! :) Tuntuu, että junnaan paikallani koko ajan, enkä saa ratkaisua tehtyä. :(
- Pohttiiaa
Juttusi vaikuttaa ikävältä en tiedä mistä johtuu enkä myöskään mitä sun kannattaa tehdä.
Olen miettinyt että ehkä kuopuksen inhoaminen on kulttuuri juttu. Ehkä ennen kristin uskoa suomessa uhrattiin kuopuksia jollekkin pakana jumalalle ja nyt ei kuopuksia harmittaa kun niistä ei pääse eroon. Näin minä olen päätellyt - vbsdwe
"Esim. nuorin isoveljeni löi jatkuvasti ilman mitään syytä (ja teki jotain muutakin, mistä en kerro). Tätä veljeä arvostetaan eniten."
Ihminen on yhtä sairas kuin hänen salaisuutensa. Tietääkö muu perhe tuosta, mitä veljesi sinulle teki?
Mitä tapahtuisi, jos kertoisit asiasta vaikkapa psykiatrille? Emmehän tiedä, kuinka tuo tapahtuma on psyykeesi vaikuttanut.
Jos vanhempasi tietävät asiasta, niin he pyrkivät saattamaan sinut kaikilta osin huonoon valoon, jotta veljesi säilyttäisi normaaliutensa.
Onko teidän perheessänne hirveä salaisuus, jonka ensisijainen kantaja olet sinä ja mafioosot ympärilläsi haluavat estää tiedon leviämisen?
Ajattele. Sinä saatat olla perheenne tervein (psyykkisestikin). Heidän maailmansa kupsahtaisi kumoon, jos totuus paljastuisi. Turvallisinta on pitää sinut henkisessä häkissä huonolla kohtelulla. Sielläpähän pyristelet, mutta heidän elämänsä säilyy muuttumattomana.- mustalammas_jo_synty
Ei tiedä, enkä koskaan tule sitä kertomaan. En edes kostomielessä, vaikka tuo eriarvoinen kohtelu ärsyttääkin. Ajattelin ala-asteella (olisinkohan ollut 8-9v.), että vien salaisuuden "mukanani hautaan". Siis ihan oikeasti.. Ja silloin päätin unohtaa asian ja itseasiassa unohdinkin muutamaksi vuodeksi, vasta yläasteella muistin, että "ainiin.." En kehdannut kertoa vanhemmilleni, ajattelin jotenkin saavani siitä haukut tai että he eivät katsoisi enää samalla tavalla. Kerroin asiasta ensimmäistä kertaa eräälle poikaystävälleni vasta 16-vuotiaana. Asia ei minua enää paina, olen antanut anteeksi. Ahdistuneisuudesta kärsin kylläkin, erityisesti muuttaessani ensimmäistä kertaa pois kotoani, sairastin lyhyen jakson paniikkihäiriötä, kun itsenäistyminen iski jotenkin liian nopeasti (ironisesta kyllä, olin odottanut itsenäistymistä silti useita vuosia). Nykyään minulla on ilmeisesti jokin ocd-tyyppinen juttu, mitä en yhtään ihmettele, sillä vanhempani ovat juuri sellaisia "kaikkeen mahdolliseen on varauduttava" -ihmisiä. En ole käynyt kenellekään ammatti-ihmiselle juttelemassa, kun en tiedä mistä aloittaisin kertomaan. Jos kävisinkin, niin vanhemmille ei voisi kertoa - se kun vain vahvistaisi heidän käsitystään siitä, että minä olen se, jossa on vikaa.
Lisäksi vaikka itse pidän psykologiasta suunnattomasti ja ammattiapua muille ihmisille suosittelenkin, niin olen nähnyt kun eräs veljistäni (juuri se, joka on minun kanssani arvostuksessa heikommalla pohjalla) on revitty väkisin huoneestaan vanhempieni toimesta hänen sairastuttuaan masennukseen, joten siitä on jäänyt ikävä muisto. :/
En usko, että perheessäni on mitään "mafioso"-meininkiä meneillään, mutta jonkinlainen oma juttunsa/piirinsä heillä on, johon minä en kuulu (siten minua onkin helppo syyttää lähes kaikesta). Tämän ovat muutkin kuin nykyinen poikaystäväni huomanneet. Nyt tämä ilmiö on kuitenkin kärjistynyt - Anonyymi
Jos olisin sinä,sanoutuisin irti perheestä joka ei minua rakasta.Itseasiasssa niin tein itse,ja en ole tavannut ketään sukulaistani vuosikymmeniin.Miksi pitäisikään.He eivät ole elämässäni tärkeitä.
- halkotonttu
Ikävä kyllä kuulostaa siltä, että perheesi ei todellakaan kaipaa seuraasi :/ .Sinuna teksisin niin, että jättäisin pallon nyt heidän käsiinsä. Älä ala itse enää ehdottelemaan mitään käyntejä vaan mene perheesi luo vain kutsuttuna. Jos kutsua ei tule, voit tehdä siitä päätelmäsi. Näin sinun ei tarvitse tehdä radikaalia suhteiden katkaisemista mihin sanoit ettet kykene, vaan voit katsoa miten läheistä suhdetta vanhempasi oikeasti sinuun haluavat. Mikäli eivät halua, niin todellakin, sinulla ei ole perhettä mihin palata ja voit yrittää jatkossa kohdistaa energiasi muiden, parempien ihmissuhteiden ylläpitoon.
Väkisin et kuitenkaan voi heihin hyvää suhdetta luoda jos he eivät sitä itse halua, se kannattaa vain hyväksyä. By the way, jos aikanaan hankit lapsia ja olet tuolloin vielä tekemisissä vanhempiesi kanssa , ole tarkkana että lapset eivät tule näkemään tuollaista kohtelua itseään tai sinua kohtaan vanhempiesi taholta. Ettet vain ota periaatteeksesi tuota "lapsilta ei saa riistää isovanhempia" hokemaa, ja pistä heitä sivusta suraamaan tuollaista halveksuntaa ja vähättelyä. Pistät vain vahingon kiertämään seuraavalle sukupolvelle.- Hyvä ihminen
"By the way, jos aikanaan hankit lapsia ja olet tuolloin vielä tekemisissä vanhempiesi kanssa , ole tarkkana että lapset eivät tule näkemään tuollaista kohtelua itseään tai sinua kohtaan vanhempiesi taholta. Ettet vain ota periaatteeksesi tuota "lapsilta ei saa riistää isovanhempia" hokemaa, ja pistä heitä sivusta suraamaan tuollaista halveksuntaa ja vähättelyä."
Samaa mieltä. Tämä asia pitää ehdottomasti saattaa loppuun, ja sille laittaa piste, ennenkuin omia lapsia aletaan tekemään. Itselläni ei ole lapsia, olen jo yli 30-v, ja vieläkin painiskelen ajatuksen kanssa ettei lapsillani olisi isovanhempia. Sisareni lapsen kohdalla kuitenkin olen nähnyt niin kammottavia kuvioita, että olen ollut vain onnellinen siitä ettei itsellä ole lapsia.
Jos vanhemmilla on noin vakavia kieroutumia suhteessa yhteen lapseensa (eli kaikkiin lapsiinsa), he TULEVAT käyttämään lapsenlapsiaankin lyömäaseena omaa tytärtään vastaan. Jos asennemaailma on noin sairas kuin mikä se tässäkin tapauksessa on, mikä saisi heidät lastenlastensa kohdalla käyttäytymään yhtäkkiä toisin? Isovanhempina tuollaiset sontiaiset tulisivat manipuloimaan lapsenlapsen mieltä omaa äitiään vastaan, he tulisivat kritisoimaan tytärtään äitinä ja iskisivät täsmälleen sinne, missä on ihmisen herkin alue; äitiyteen. Pahimmillaan lapsi omaksuisi isovanhempien asenteen omaa äitiään vastaan. Kun vanhemmat vihaavat lastaan, viha on syvää, ja mustaa ja se kykenee todella satuttamaan.
- Mustalammas_jo_synty
Niin, äitini sanoi muuten tuosta koulun vaihtamisajatuksesta kerran yhtäkkiä, että "muista sitten, että kotia ei ole sitten enää asiaa", ihan kuin olisin muuttamassa heille, mikäli koulun jättäisi kesken? Itse hän ei ole saanut edes ammattikoulua loppuun. Kaikenlisäksi se veli, joka asuu kotona, on myöskin jättänyt koulunsa "hilkkua vaille". Kotia en itse todellakaan menisi! Miksi veljelläni on oikeus asua kotona, mutta minulla ei enää olisi sinne mitään asiaa?
Muutenkin tuntuu, että jo puhelimessa kuulee äänensävystä, että on jotenkin "kylmennyt". Mitä luulette, onkohan isäni puhunut äitini jotenkin "ympäri" tässä asiassa? - JK
VAI N IIN KÄVI
Sinut on syyllistetty sukulaistesi puolelta ja olet sen verran huomionhaluinen, että kaikki huomiointi kelpaa. Myös negatiivinen kelpaa sinulle, mutta se on parempi sinulle kuin sukulaisesi evät ole sinuun lainkaan yhteydessä.
Käyt myös kylässä, koska et halua itsellesi huonoa omaatuntoa jos vanhemmillesi jotain tapahtuisi. Meneekö se jotenkin näin "Olet huono tyttö kun olet aiheuttanut äidillesi kipuja ja et uskalla käydä katsomassa mitä olet äidillesi aikaan!"? ja siksi juokset katsomassa mitä vanhemmillesi kuuluu ja saat olevasi täys P....a kun jatkuvasti käyt heitä häiritsemässä.
Seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi nostaa syytteen, siitä päivästä kun uhri on täyttänyt 18 vuotta.
Mikäli kerrot asiasta vanhemmillesi, he todennäköisesti väittävät sinun provosoineen veljeäsi ja syy olisi sinun, koska lutkamainen pukeutuminen kiihoitti veljeäsi eikä voinut hillitä himojaan. Eikä sillä ole merkitystä, jos olit alle 10 v.
Leimaamatta mitenkään, kannattaisi käydä kunnan mielenterveystoimistossa keskustelemasa tilanteesta. Mikäli ehdottaa tapaamista vanhempien kanssa, voit suostua ja näet vanhempiesi kaksinaamaisuuden.- mustalammas_jo_synty
Öh.. En nyt ihan kaikkea tekstistäsi ymmärtänyt, mutta en halua veljeni elämää tuhota enkä muutenkaan kyseistä asiaa saattaa vanhempieni tietoon.
En pidä itseäni erityisen huomionhaluisena, mutta kyllähän se tietenkin kirpaisisi, jos ei olisi välejä sukuun enää ollenkaan. Enhän minä nyt sellaista halua, vaan haluaisin vain, että tämä tilanne loppuisi vihdoin ja viimein, ettei tarvisi enää ahdistaa näin paljon. Enkä ikinä ottaisi jossain miel.t.t:ssa vanhempiani mukaan minkäänlaiseen tapahtumiseen, sillä se leimaisi minua yhä enemmän heidän silmissään ja he kuitenkin onnistuisivat kääntämään asian minua vastaan.
Tuota kylässäkäynti-juttua en nyt välttämättä ihan ymmärtänyt täysin, mutta tarkoittanet sitä, että minua pyydetään kylään ja sen jälkeen syyllistetään? Pikemminkin on niin, että minua pyydetään kylään vain pakosta. Ainakin vaikuttaa siltä. Ja sitten kun tulee kylään, niin ekana kysellään, milloin olemme poikaystäväni kanssa lähdössä. :/
katkaise välit perheesesi, se koskee mutta ajan myötä voit paremmin joka päiväisessä elämässäsi. elä anna energiasi kulua hukkaan perheesi takia. ett ole yksin suku riidat ja ilkeydet on niin jokapäiväisiä
. ehkä teidänkin perheessä on yksi vahva ihminen joka on aivopessyt muut ja kukaan ei uskalla sanoa vastaan. näin on käynyt minulle. puoliveljeni joka jostain syystä on aina ollut perheen lellilapsi ja saanut aina tehdä mitä haluaa. sit kun vanhempamme kuoli ja ja perimme mökin alkoi riidat. hänhän tykkäs että se on vain hänen. mutta mä panin vastaan ja nyt hän on saanut kaikki kolme muuta siskoani minua vastaan. ärsyttää vain että aikuiset ihmiset eivät osaa ajatella itse vaan kuuntelevat vain yhtä osapuolta.olen saanut jopa tappouhkauksia jne. aloita oma elämä kyllä se siitä ajan myötä tasaantuu. miksi antaa toisten pahoittaa mieltään jatkuvasti ? kun olet tehnyt päätöksen huomaat että jo se helpottaa. ei sun kannata itseäsi syyttää eikä tarvi olla huono omatunto mistään. sisua ! ja taasen sitä suomalaista sisua.- MinäVaanTäällä
Minä katkaisin välini tuollaiseen perheeseeni. Ja voin nyt paljon paremmin kuin koskaan! Ei tarvitse murehtia turhia asioita. Siinäpä puhisevat ihan rauhassa keskenään siellä :)
- oppeliini
Miksi maailmassa sinä kuisaat noita ihmisiä joita kutsut perheeksesi? Ja annat heidän piinata sinua?
Etko jo aikuisena osaa jättä heidät rauhaan?
Sinä olet kokenut keraan toisensa jälkeen ettei sieltä taholta tule muuta kuin lokaa sinun niskaan, oletko hakkimassa uuden sadetakin kun sinä sitä vain haluat lisää ja lisää?
Lukijoiden on hyvin vaikea ymmärtää miksi sinä roikut noissa pahaa tuottavissa ihmisissä. Lue itsellsi ammatti, mene urallasi eteenpäin ja hoida itsesi. Sinulla on kaikki maailman valtit käsissäsi tehdä elämästäsi kaunis, rakentava ja tuottava - sekä henkisesti että taloudellisesti! mene sitä kohti äläkä jurraa tuota ilkeyttä koko ajan mielessäsi. Se vain jarruttaa sinun edistymistäsi!
Anna noiden muiden ihmisten järjestää asiansa omalla tavallaan ja lakkaa kiusaamasta heitä!!!! Jätä jo , hyvä ihminen , heidät rauhaan!- mustalammas_jo_synty
Tarvitsen pakostikin tukea joihinkin juttuihin, koska ei ole ketään muuta joka voisi niissä auttaa (esim. jos tulee muutto, ei ole rahaa muuttoautoon jne.).
"Lukijoiden on hyvin vaikea ymmärtää miksi sinä roikut noissa pahaa tuottavissa ihmisissä."
No miltä itsestäsi tuntuisi luopua omista vanhemmista ja sisaruksista? Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan? Siitäkin huolimatta, että ei mene hyvin. Se on todella vaikeaa. - Yxkärsivällinen
mustalammas_jo_synty kirjoitti:
Tarvitsen pakostikin tukea joihinkin juttuihin, koska ei ole ketään muuta joka voisi niissä auttaa (esim. jos tulee muutto, ei ole rahaa muuttoautoon jne.).
"Lukijoiden on hyvin vaikea ymmärtää miksi sinä roikut noissa pahaa tuottavissa ihmisissä."
No miltä itsestäsi tuntuisi luopua omista vanhemmista ja sisaruksista? Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan? Siitäkin huolimatta, että ei mene hyvin. Se on todella vaikeaa."No miltä itsestäsi tuntuisi luopua omista vanhemmista ja sisaruksista? Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan? Siitäkin huolimatta, että ei mene hyvin. Se on todella vaikeaa."
Minusta on hienoa, että et ensijaisesti lähde katkaisemaan suhteita perheeseesi. Täällä on paljon näitä -panin välit poikki-tarinoita. Tuollainen ratkaisu ei mielestäni edusta kovin kypsää käytöstä. Tulee mieleen, että välit poikkipistävä on äkkipikainen henkilö, joka näkee ihmissuhteet vain omalta kantiltaan,
Enkä tässä tarkoita tapauksia joissa lähestymiskielto tai muu vastaava toimi on välttämätön yksilön suojelemiseksi. Suurin osa ihmisuhteista on kuitenkin kevyempiä tapauksia, joihin normaali sinnikäs kommunikointi riittäisi.
Onnea yrityksellesi ratkaista ongelma toisin. - oppeliini
mustalammas_jo_synty kirjoitti:
Tarvitsen pakostikin tukea joihinkin juttuihin, koska ei ole ketään muuta joka voisi niissä auttaa (esim. jos tulee muutto, ei ole rahaa muuttoautoon jne.).
"Lukijoiden on hyvin vaikea ymmärtää miksi sinä roikut noissa pahaa tuottavissa ihmisissä."
No miltä itsestäsi tuntuisi luopua omista vanhemmista ja sisaruksista? Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan? Siitäkin huolimatta, että ei mene hyvin. Se on todella vaikeaa.Sinun EI tarvitse katkaista perhesuhteita! Vain lopettaa roikkuminen heissä ja lakata kiusaamasta heitä. JA antaa tilaisuus heille hakea toinen kiusattava. Sinun EI tarvitse olla se.
Vain jätä heidät rauhaan.
Halutessasi kontaktia heidän kanssaan, pidä se asiallisena. Sinulla EI ole mitään syytä kuunnella heidän (tai kenenkään muun ulkopuolisen) ilkeyksiä tai alentavaa puhetyyliä.
Henkistä tukea sinä kertomasi mukaan et saa perheeltäsi.
Taludellinen syy näyttää olevan se miksi pidät yhteyttä. Tuo on maailman huonoin syy ottaa lokaa niskaansa!
Sinä voit halutessasi täysin hyvin hoitaa omat asiasi, muutot mukaanlukien (esim. myy tai soita pelastusarmeija hakemaan tavara jota et voi itse muuttaa ja pikkuhiljaa hankit tilalle uutta. Sinä voit täysin hyvin elää väliaikaisesti ilman sitä sohvaa tai pesukonetta ).
Tekosyitä, kerätä huolellisesti harkiten lokaa päälleen, voi keksiä maailman loppuun saakka.
Eiko olisi aika herätä ja katsoa asioita realistisesti. Lopettaa loan kerääminen ja koota teot ja ajatukset kauniiseen, terveeseen, puhtaaseen ja kehittävään omaa itseä kohtaan.
Muiden ajatustyyliä sinä ET voit muuttaa. Itsesi kylläkin. - Hyvä ihminen
mustalammas_jo_synty kirjoitti:
Tarvitsen pakostikin tukea joihinkin juttuihin, koska ei ole ketään muuta joka voisi niissä auttaa (esim. jos tulee muutto, ei ole rahaa muuttoautoon jne.).
"Lukijoiden on hyvin vaikea ymmärtää miksi sinä roikut noissa pahaa tuottavissa ihmisissä."
No miltä itsestäsi tuntuisi luopua omista vanhemmista ja sisaruksista? Ei ole ihan niin helppoa kuin luulisi. Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan? Siitäkin huolimatta, että ei mene hyvin. Se on todella vaikeaa.Ulkopuolelta on helppo huudella "mikset vain katkaise välejä"!
Ihmiset joilla on perheen ulkopuolinen tukiverkosto eivät voi tajuta että joillekin välien katkaisu aiheuttaa ihan käytännöllisiä ongelmia. Ei se ihan niin yksinkertaista ole, että sitten vain aletaan elää omaa elämää vapaana kuin taivaan lintu, vaikka kuinka olisi aikuinen.
Kaikilla ei ole eväitä elämään. Ei kaikilla o siipiä millä lentää, kun ne on katkottu lapsuudenperheen toimesta. Helppoahan se olis jos olisi joku turva kodin ulkopuolella, joku paikka mihin pudota. Joku joka opastaa miten täällä eletään. Monet perheet sabotoivat lastensa mahdollisuuksia itsenäiseen elämään koko lapsuuden ajan. Varsinkin jos vanhemmat ovat tarpeeksi vittumaisia evätäkseen lapsiltaan myös oikeuden oppia ihan käytännön elämän perustaitoja. Kun "etsä kuitenkaan mitään osaa, et ikinä pärjää yksin, et selviä ilman äitiä". En tiedä liittyykö aloittajan tilanteeseen tuollaisia ongelmia. Mutta jos lapsuudenperheessä on tietyntyyppisiä sairaalloisia riippuvuussuhteita kuten aloittajan perheessä vaikuttaisi olevan, tämäntyyppinen väkivalta on hyvin todennäköistä.
Minun lapsuudenperheeni teki hartiavoimin töitä sen eteen, että itsenäistymiseni olisi mahdollisimman vaikeaa.
Kestin äärimmäisen itsekästä, sadistista, rakkauteen ja huolenpitoon verhottua väkivaltaa.
Minä laitoin välit poikki. Vapautin itseni vanhempieni panttivakeudesta. Se oli yksi pelottavimmista ratkaisuista mitä olen tehnyt. Mutta en ole katunut. Yksin selviäminen on ollut vaikeaa, luotettavia ihmissuhteita on vaikea löytää. Tällaisessa tilanteessa yksin selviämiseen liittyy monia ihan reaalielämään liittyviä käytännön ongelmia. Jo se, jos pitäisi muuttaa, tuottaisi suuria vaikeuksia. Mutta siltikään ei kaduta. =)
Aloittaja, viesteistäsi mielestäni kuvastuu halu vakuutella, että olet hyvä ihminen. Koska olet saanut jatkuvasti negatiivista palautetta lähimmäisiltäsi "pahuudestasi", olet ehkä sortunut kuluttamaan energiaa sen todistelemiseen, ettei oikeasti ole niin paha kuin perheesi väittää.
"en halua tuhota veljeni elämää... en halua saattaa vanhempiani huonoon valoon"
Minä painiskelin samanlaisten ajatusten kanssa pitkään. Etenkin koska perhe jossa kasvoin oli maineeltaan puhtoinen. Usein luulin olevani oikeasti paha, koska lähipiirini vaikutti niin perkeleen puhtoisilta.
Mutta sitten tuli mittari täyteen. Olo tuli sietämättömäksi. Aloin kysyä itseltäni: miksi minun velvollisuuteni olisi suojella vanhempieni mainetta, jotka koko elämäni ajan ovat mustanneet minun mainettani? Mikä velvollisuus minulla on suojella aikuisia ihmisiä - heitä jotka ovat olleet aikuisia paljon kauemmin kuin minä - heidän omien tekojensa seurauksilta? Aikuiset seiskööt käytöksensä takana, ja kestäkööt seuraukset. Näin myös itse olin valmis tekemään. Tiesin että välien katkaisulla olisi minulle myös negatiivisia seurauksia. Mutta tein sen lopulta silti.
Yksinkertaisesti lopetin vanhempieni suojelemisen, ja tajusin että minulla ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus olla itseni puolella. Minä en ole huono, enkä paha ihminen. Ihmiset, joiden armoilla kasvoin, katsoivat minua kieroon. Vika oli heidän silmissään, ei minussa. Yksikään lapsi ei synny pahana maailmaan. En minäkään ole siis oikeasti huono ihminen.
Vain minä voin ratkaista asian jollakin tavalla, ja tein päätöksen. Kirjoitin kokemukseni paperille ja annoin heidän kuulla kunniansa. Se oli tärkeää koska halusin tehdä selväksi sen mitä mieltä heistä oikeasti olen. Jos olisin vain jotenkin haihtunut taustalle jonkun verukkeen turvin, tai kadonnut sen enempiä selittelemättä, asia olisi jäänyt vaivaamaan minua itseäni. Tilanne olisi jäänyt kesken, leijumaan ilmaan.
Suosittelen. Mutta ymmärrän että tämänkaltaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Sen prosessoimiseen menee aikaa. Ja sillä on myös negatiivisia seurauksia. Joskus vain ei ole muita vaihtoehtoja, kuin olla"paha", kun pitää pelastaa oma elämä ja mielenterveys. Minä en ollut vielä parikymppisenä valmis. Ajan ja uskaliaisuuden myötä oppii näkemään pahan siellä missä se oikeasti on. Vasta sen jälkeen minulla oli mahdollisuus olla hyvä ihminen. - oppeliini
Hyvä ihminen kirjoitti:
Ulkopuolelta on helppo huudella "mikset vain katkaise välejä"!
Ihmiset joilla on perheen ulkopuolinen tukiverkosto eivät voi tajuta että joillekin välien katkaisu aiheuttaa ihan käytännöllisiä ongelmia. Ei se ihan niin yksinkertaista ole, että sitten vain aletaan elää omaa elämää vapaana kuin taivaan lintu, vaikka kuinka olisi aikuinen.
Kaikilla ei ole eväitä elämään. Ei kaikilla o siipiä millä lentää, kun ne on katkottu lapsuudenperheen toimesta. Helppoahan se olis jos olisi joku turva kodin ulkopuolella, joku paikka mihin pudota. Joku joka opastaa miten täällä eletään. Monet perheet sabotoivat lastensa mahdollisuuksia itsenäiseen elämään koko lapsuuden ajan. Varsinkin jos vanhemmat ovat tarpeeksi vittumaisia evätäkseen lapsiltaan myös oikeuden oppia ihan käytännön elämän perustaitoja. Kun "etsä kuitenkaan mitään osaa, et ikinä pärjää yksin, et selviä ilman äitiä". En tiedä liittyykö aloittajan tilanteeseen tuollaisia ongelmia. Mutta jos lapsuudenperheessä on tietyntyyppisiä sairaalloisia riippuvuussuhteita kuten aloittajan perheessä vaikuttaisi olevan, tämäntyyppinen väkivalta on hyvin todennäköistä.
Minun lapsuudenperheeni teki hartiavoimin töitä sen eteen, että itsenäistymiseni olisi mahdollisimman vaikeaa.
Kestin äärimmäisen itsekästä, sadistista, rakkauteen ja huolenpitoon verhottua väkivaltaa.
Minä laitoin välit poikki. Vapautin itseni vanhempieni panttivakeudesta. Se oli yksi pelottavimmista ratkaisuista mitä olen tehnyt. Mutta en ole katunut. Yksin selviäminen on ollut vaikeaa, luotettavia ihmissuhteita on vaikea löytää. Tällaisessa tilanteessa yksin selviämiseen liittyy monia ihan reaalielämään liittyviä käytännön ongelmia. Jo se, jos pitäisi muuttaa, tuottaisi suuria vaikeuksia. Mutta siltikään ei kaduta. =)
Aloittaja, viesteistäsi mielestäni kuvastuu halu vakuutella, että olet hyvä ihminen. Koska olet saanut jatkuvasti negatiivista palautetta lähimmäisiltäsi "pahuudestasi", olet ehkä sortunut kuluttamaan energiaa sen todistelemiseen, ettei oikeasti ole niin paha kuin perheesi väittää.
"en halua tuhota veljeni elämää... en halua saattaa vanhempiani huonoon valoon"
Minä painiskelin samanlaisten ajatusten kanssa pitkään. Etenkin koska perhe jossa kasvoin oli maineeltaan puhtoinen. Usein luulin olevani oikeasti paha, koska lähipiirini vaikutti niin perkeleen puhtoisilta.
Mutta sitten tuli mittari täyteen. Olo tuli sietämättömäksi. Aloin kysyä itseltäni: miksi minun velvollisuuteni olisi suojella vanhempieni mainetta, jotka koko elämäni ajan ovat mustanneet minun mainettani? Mikä velvollisuus minulla on suojella aikuisia ihmisiä - heitä jotka ovat olleet aikuisia paljon kauemmin kuin minä - heidän omien tekojensa seurauksilta? Aikuiset seiskööt käytöksensä takana, ja kestäkööt seuraukset. Näin myös itse olin valmis tekemään. Tiesin että välien katkaisulla olisi minulle myös negatiivisia seurauksia. Mutta tein sen lopulta silti.
Yksinkertaisesti lopetin vanhempieni suojelemisen, ja tajusin että minulla ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus olla itseni puolella. Minä en ole huono, enkä paha ihminen. Ihmiset, joiden armoilla kasvoin, katsoivat minua kieroon. Vika oli heidän silmissään, ei minussa. Yksikään lapsi ei synny pahana maailmaan. En minäkään ole siis oikeasti huono ihminen.
Vain minä voin ratkaista asian jollakin tavalla, ja tein päätöksen. Kirjoitin kokemukseni paperille ja annoin heidän kuulla kunniansa. Se oli tärkeää koska halusin tehdä selväksi sen mitä mieltä heistä oikeasti olen. Jos olisin vain jotenkin haihtunut taustalle jonkun verukkeen turvin, tai kadonnut sen enempiä selittelemättä, asia olisi jäänyt vaivaamaan minua itseäni. Tilanne olisi jäänyt kesken, leijumaan ilmaan.
Suosittelen. Mutta ymmärrän että tämänkaltaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Sen prosessoimiseen menee aikaa. Ja sillä on myös negatiivisia seurauksia. Joskus vain ei ole muita vaihtoehtoja, kuin olla"paha", kun pitää pelastaa oma elämä ja mielenterveys. Minä en ollut vielä parikymppisenä valmis. Ajan ja uskaliaisuuden myötä oppii näkemään pahan siellä missä se oikeasti on. Vasta sen jälkeen minulla oli mahdollisuus olla hyvä ihminen.Sinä, Hyvä Ihminen, toit selityksillä idean esille. Minä taas supistin sen yksinkertaisimpaan ja konkreettisimpaan muotoon yllä olevassa vastauksessani.
Jokaisen perheensä alistetun pitäisi lukea tämä viestiketju. - storye
Hyvä ihminen kirjoitti:
Ulkopuolelta on helppo huudella "mikset vain katkaise välejä"!
Ihmiset joilla on perheen ulkopuolinen tukiverkosto eivät voi tajuta että joillekin välien katkaisu aiheuttaa ihan käytännöllisiä ongelmia. Ei se ihan niin yksinkertaista ole, että sitten vain aletaan elää omaa elämää vapaana kuin taivaan lintu, vaikka kuinka olisi aikuinen.
Kaikilla ei ole eväitä elämään. Ei kaikilla o siipiä millä lentää, kun ne on katkottu lapsuudenperheen toimesta. Helppoahan se olis jos olisi joku turva kodin ulkopuolella, joku paikka mihin pudota. Joku joka opastaa miten täällä eletään. Monet perheet sabotoivat lastensa mahdollisuuksia itsenäiseen elämään koko lapsuuden ajan. Varsinkin jos vanhemmat ovat tarpeeksi vittumaisia evätäkseen lapsiltaan myös oikeuden oppia ihan käytännön elämän perustaitoja. Kun "etsä kuitenkaan mitään osaa, et ikinä pärjää yksin, et selviä ilman äitiä". En tiedä liittyykö aloittajan tilanteeseen tuollaisia ongelmia. Mutta jos lapsuudenperheessä on tietyntyyppisiä sairaalloisia riippuvuussuhteita kuten aloittajan perheessä vaikuttaisi olevan, tämäntyyppinen väkivalta on hyvin todennäköistä.
Minun lapsuudenperheeni teki hartiavoimin töitä sen eteen, että itsenäistymiseni olisi mahdollisimman vaikeaa.
Kestin äärimmäisen itsekästä, sadistista, rakkauteen ja huolenpitoon verhottua väkivaltaa.
Minä laitoin välit poikki. Vapautin itseni vanhempieni panttivakeudesta. Se oli yksi pelottavimmista ratkaisuista mitä olen tehnyt. Mutta en ole katunut. Yksin selviäminen on ollut vaikeaa, luotettavia ihmissuhteita on vaikea löytää. Tällaisessa tilanteessa yksin selviämiseen liittyy monia ihan reaalielämään liittyviä käytännön ongelmia. Jo se, jos pitäisi muuttaa, tuottaisi suuria vaikeuksia. Mutta siltikään ei kaduta. =)
Aloittaja, viesteistäsi mielestäni kuvastuu halu vakuutella, että olet hyvä ihminen. Koska olet saanut jatkuvasti negatiivista palautetta lähimmäisiltäsi "pahuudestasi", olet ehkä sortunut kuluttamaan energiaa sen todistelemiseen, ettei oikeasti ole niin paha kuin perheesi väittää.
"en halua tuhota veljeni elämää... en halua saattaa vanhempiani huonoon valoon"
Minä painiskelin samanlaisten ajatusten kanssa pitkään. Etenkin koska perhe jossa kasvoin oli maineeltaan puhtoinen. Usein luulin olevani oikeasti paha, koska lähipiirini vaikutti niin perkeleen puhtoisilta.
Mutta sitten tuli mittari täyteen. Olo tuli sietämättömäksi. Aloin kysyä itseltäni: miksi minun velvollisuuteni olisi suojella vanhempieni mainetta, jotka koko elämäni ajan ovat mustanneet minun mainettani? Mikä velvollisuus minulla on suojella aikuisia ihmisiä - heitä jotka ovat olleet aikuisia paljon kauemmin kuin minä - heidän omien tekojensa seurauksilta? Aikuiset seiskööt käytöksensä takana, ja kestäkööt seuraukset. Näin myös itse olin valmis tekemään. Tiesin että välien katkaisulla olisi minulle myös negatiivisia seurauksia. Mutta tein sen lopulta silti.
Yksinkertaisesti lopetin vanhempieni suojelemisen, ja tajusin että minulla ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus olla itseni puolella. Minä en ole huono, enkä paha ihminen. Ihmiset, joiden armoilla kasvoin, katsoivat minua kieroon. Vika oli heidän silmissään, ei minussa. Yksikään lapsi ei synny pahana maailmaan. En minäkään ole siis oikeasti huono ihminen.
Vain minä voin ratkaista asian jollakin tavalla, ja tein päätöksen. Kirjoitin kokemukseni paperille ja annoin heidän kuulla kunniansa. Se oli tärkeää koska halusin tehdä selväksi sen mitä mieltä heistä oikeasti olen. Jos olisin vain jotenkin haihtunut taustalle jonkun verukkeen turvin, tai kadonnut sen enempiä selittelemättä, asia olisi jäänyt vaivaamaan minua itseäni. Tilanne olisi jäänyt kesken, leijumaan ilmaan.
Suosittelen. Mutta ymmärrän että tämänkaltaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Sen prosessoimiseen menee aikaa. Ja sillä on myös negatiivisia seurauksia. Joskus vain ei ole muita vaihtoehtoja, kuin olla"paha", kun pitää pelastaa oma elämä ja mielenterveys. Minä en ollut vielä parikymppisenä valmis. Ajan ja uskaliaisuuden myötä oppii näkemään pahan siellä missä se oikeasti on. Vasta sen jälkeen minulla oli mahdollisuus olla hyvä ihminen.Aivan mahtava tarina ja hyvin kerrottu, kiitos sen jakamisesta :)
Omani on hyvin samansuuntainen. Lopputulos omassa kertomuksessani on, että en ole vanhempieni enkä vanhan sukuni kanssa ollut enää missään väleissä, mikä on ollut todella hyvä asia!
Kaikenlaista ahdistelua ja piinaamista vanhempieni toki tuon välienkatkaisupäätöksen myötä tuli. Olin rahaton opiskelija, omia elätettäviäkin oli. Taloudellisesti hyvin pärjäävä isäni kavalsi sen ainoan arvokkaan omaisuuteni eli auton, jota olisin arjen pyörittämiseen kipeästi tarvinnut.
Taloudellisesti olin tosi tiukoilla, ja todellakaan mihinkään sossuun minua ei olisi voinut saada kaikkien kokemusteni jälkeen poljettavaksi.
Suoritin vaan paljon enemmän ja sain asiat sitä kautta toimimaan. Jos jotain hyvää siinä jatkuvassa kotona syyllistämisessä ja vaatimisessa on ollut, niin se että olen oppinut elämässä venymään jopa epäinhimillisiin suorituksiin ja saavuttanut sitä kautta asioita.
Kiusanteko jatkui vanhempieni ja heidän lähipiirinsä puolesta vuosi toisensa jälkeen, kunnes tein kuten sinä. Sain työstämällä lopetettua kilttityttöilyn, kotoa opitun itseni pahana pitämisen ja myös vanhempieni suojelemisen. Kun isäni oli ahdistelemassa lapsia koulun lähellä ja rehtori varoitti vanhempia asiasta, ilmoitin suoraan kuka oli kyseessä ja sen jälkeen asia olikin poliisiasia. Muutakin vastaavaa tuli, ja jopa vanhempieni sairaalle käytökselle alkoi löytymään sentään jotain rajaa.
Niinhän se on, että kyse ei ole vain omasta oikeudesta vaan velvollisuudesta toimia. Ja silloin kun väkivalta kohdistuu itseeni, myös velvollisuudesta suojella ja puolustaa itseäni. Muuten en ole yhtään sen parempi ihminen itseäni kohtaan kuin vanhempanikaan.
Kylmä tosiasiahan on se, etteivät he vanhempani miksikään koskaan muutu vaan tulevat jatkamaan piinaamistani loppuikänsä jos vaan se mitenkään mahdollista. He ovat siihen oppineet, että näin kuuluu olla ja ovat raivoissaan siitä, että sylkykuppi on viety heiltä pois.
Loppuvaiheessa prosessia olen saanut apua RAY:n tukemasta ryhmäterapiasta, joka oli rankasta lapsuudesta kärsiville aikuisille. Terapiaistuntoja oli toistakymmentä ja sen jälkeen olen ollut henkisesti jaloillani. - Mustalammas_jo_synty
Hyvä ihminen kirjoitti:
Ulkopuolelta on helppo huudella "mikset vain katkaise välejä"!
Ihmiset joilla on perheen ulkopuolinen tukiverkosto eivät voi tajuta että joillekin välien katkaisu aiheuttaa ihan käytännöllisiä ongelmia. Ei se ihan niin yksinkertaista ole, että sitten vain aletaan elää omaa elämää vapaana kuin taivaan lintu, vaikka kuinka olisi aikuinen.
Kaikilla ei ole eväitä elämään. Ei kaikilla o siipiä millä lentää, kun ne on katkottu lapsuudenperheen toimesta. Helppoahan se olis jos olisi joku turva kodin ulkopuolella, joku paikka mihin pudota. Joku joka opastaa miten täällä eletään. Monet perheet sabotoivat lastensa mahdollisuuksia itsenäiseen elämään koko lapsuuden ajan. Varsinkin jos vanhemmat ovat tarpeeksi vittumaisia evätäkseen lapsiltaan myös oikeuden oppia ihan käytännön elämän perustaitoja. Kun "etsä kuitenkaan mitään osaa, et ikinä pärjää yksin, et selviä ilman äitiä". En tiedä liittyykö aloittajan tilanteeseen tuollaisia ongelmia. Mutta jos lapsuudenperheessä on tietyntyyppisiä sairaalloisia riippuvuussuhteita kuten aloittajan perheessä vaikuttaisi olevan, tämäntyyppinen väkivalta on hyvin todennäköistä.
Minun lapsuudenperheeni teki hartiavoimin töitä sen eteen, että itsenäistymiseni olisi mahdollisimman vaikeaa.
Kestin äärimmäisen itsekästä, sadistista, rakkauteen ja huolenpitoon verhottua väkivaltaa.
Minä laitoin välit poikki. Vapautin itseni vanhempieni panttivakeudesta. Se oli yksi pelottavimmista ratkaisuista mitä olen tehnyt. Mutta en ole katunut. Yksin selviäminen on ollut vaikeaa, luotettavia ihmissuhteita on vaikea löytää. Tällaisessa tilanteessa yksin selviämiseen liittyy monia ihan reaalielämään liittyviä käytännön ongelmia. Jo se, jos pitäisi muuttaa, tuottaisi suuria vaikeuksia. Mutta siltikään ei kaduta. =)
Aloittaja, viesteistäsi mielestäni kuvastuu halu vakuutella, että olet hyvä ihminen. Koska olet saanut jatkuvasti negatiivista palautetta lähimmäisiltäsi "pahuudestasi", olet ehkä sortunut kuluttamaan energiaa sen todistelemiseen, ettei oikeasti ole niin paha kuin perheesi väittää.
"en halua tuhota veljeni elämää... en halua saattaa vanhempiani huonoon valoon"
Minä painiskelin samanlaisten ajatusten kanssa pitkään. Etenkin koska perhe jossa kasvoin oli maineeltaan puhtoinen. Usein luulin olevani oikeasti paha, koska lähipiirini vaikutti niin perkeleen puhtoisilta.
Mutta sitten tuli mittari täyteen. Olo tuli sietämättömäksi. Aloin kysyä itseltäni: miksi minun velvollisuuteni olisi suojella vanhempieni mainetta, jotka koko elämäni ajan ovat mustanneet minun mainettani? Mikä velvollisuus minulla on suojella aikuisia ihmisiä - heitä jotka ovat olleet aikuisia paljon kauemmin kuin minä - heidän omien tekojensa seurauksilta? Aikuiset seiskööt käytöksensä takana, ja kestäkööt seuraukset. Näin myös itse olin valmis tekemään. Tiesin että välien katkaisulla olisi minulle myös negatiivisia seurauksia. Mutta tein sen lopulta silti.
Yksinkertaisesti lopetin vanhempieni suojelemisen, ja tajusin että minulla ei ole vain oikeus, vaan myös velvollisuus olla itseni puolella. Minä en ole huono, enkä paha ihminen. Ihmiset, joiden armoilla kasvoin, katsoivat minua kieroon. Vika oli heidän silmissään, ei minussa. Yksikään lapsi ei synny pahana maailmaan. En minäkään ole siis oikeasti huono ihminen.
Vain minä voin ratkaista asian jollakin tavalla, ja tein päätöksen. Kirjoitin kokemukseni paperille ja annoin heidän kuulla kunniansa. Se oli tärkeää koska halusin tehdä selväksi sen mitä mieltä heistä oikeasti olen. Jos olisin vain jotenkin haihtunut taustalle jonkun verukkeen turvin, tai kadonnut sen enempiä selittelemättä, asia olisi jäänyt vaivaamaan minua itseäni. Tilanne olisi jäänyt kesken, leijumaan ilmaan.
Suosittelen. Mutta ymmärrän että tämänkaltaisen ratkaisun tekeminen ei ole helppoa. Sen prosessoimiseen menee aikaa. Ja sillä on myös negatiivisia seurauksia. Joskus vain ei ole muita vaihtoehtoja, kuin olla"paha", kun pitää pelastaa oma elämä ja mielenterveys. Minä en ollut vielä parikymppisenä valmis. Ajan ja uskaliaisuuden myötä oppii näkemään pahan siellä missä se oikeasti on. Vasta sen jälkeen minulla oli mahdollisuus olla hyvä ihminen.Kun "etsä kuitenkaan mitään osaa, et ikinä pärjää yksin, et selviä ilman äitiä". En tiedä liittyykö aloittajan tilanteeseen tuollaisia ongelmia.
No vähän sinnepäin, mutta sanotaan mielummin, että minulle on puhuttu näin:
"Voivoi, hyvä lapsi! Mitenkähän tuut pärjäämään?" - Äitini
ja
"Kyllä mää oon huomannu, ettei sulle työnteko sovi!" - Isäni
________________________________________________
Esimerkkitilanne: Silloin kun kerroin tuosta koulunvaihdosideasta äidilleni, niin hän kysyi, että minne aion hakea. Sanoin että "En tiedä, jos löytyis jotakin kivaa." (Ok, oli ehkä huono sanavalinta, mutta tarkoitin, että jos löytyisi joku kiinnostava paikka.) Tähän äitini huudahti kuin olisi 5-vuotiaalle puhunut "Voi hyvä lapsi, ei elämä voi olla aina pelkkää kivaa!".
Ollaan naureskeltu tälle jutulle poikaystävän kanssa jälkeenpäin, vaikka kommentti olikin ärsyttävä sen vuoksi, että minua puhuteltiin kuin pientä lasta. Teki mieli sanoa, että olisi edes joskus kivaa (elämä siis).
Niin ja tosiaan, tämän jälkeen tuli se "Muista sitten ettei oo kotia mitään asiaa!" -kommentti.
- elämä on....
Kumpaa haluat; voida hyvin vai voida huonosti?
"Ei kai kukaan nyt halua katkaista perhesuhteitaan?" Joskus se vain on ainut keino. Vaikeaa toki, mutta joskus aivan välttämätöntä.
Olet aikuinen ihminen, näin ymmärsin.
Sinun elämäsi on _sinun_ elämäsi.
Ja kyllä, on omakohtaista kokemusta, olen laittanut aikoinani välit poikki perheeseeni. - Alissa
Minusta kuulostaa siltä, että sinulla on ollut lapsuudenperheessäsi erittäin tärkeä rooli: olet ollut SE SUURI SYNTIPUKKI, jonka vastuulle on voinut kodin kaikki sairaat piirteet sälyttää. Tämä on hyvin yleistä juurikin kuopuksien kohdalla: vanhemmat sisarukset ovat jo vieneet vanhempien kaiken henkisen kapasiteetin ja heiltä ei riitä rahkeita enää sille pahnanpohjimmaiselle.
Lisäksi perheesi on kovin ongelmainen: vanhempiesi tapa kommunikoida on sairas ja veljesikin ovat aika oireilevia. Aivan varmasti kaikki voivat varsin huonosti - ja sinun kannaltasi tämä tarkoittaa sitä, että "syntitaakkasi" (kun perheesi uskoo, että juuri sinä olet kaiken pahan alku ja juuri) on valtava.
Lisäksi olet ainoana tyttärenä kenties pettymys, kun et ollutkaan "se täydellinen tyttö", joka "korjaisi kaiken". Itselläni on kokemusta juuri tästä pettymyksenä olosta, minusta kun tuli enemmän isän kuin äidin oloinen, mikä on kovia sukupuolirooleja ajaville vanhemmilleni kauhistus. Olit varmasti odotettu, juurikin sukupuolesi takia ja kypsymättömyyttään vanhempasi ajattelivat, että tyttölapsi korjaisi kaiken. No ei tietenkään korjaa, ongelmat ovat alun alkujaan vanhempiesi korvien välissä.
Aiemmat kirjoittajat ovat ihmetelleet miksi vielä roikut mukana sairaassa perhekuviossa. Minä en tätä ihmettele. Et ole koskaan muuta tietänytkään, tämä on sinun perheesi. Sinun perheesi jäsenet ovat lisäksi saaneet sinut uskomaan, että olet kelvoton ja huono - jos jollekulle tätä tolkutetaan koko hänen elämänsä ajan niin kyllä sen uskoo.
Tähtään tässä kirjoituksessani siihen, että haluan että ymmärrät, että mikään sinulle tapahtunut EI OLE SINUN SYYTÄSI. Tämä on perheesi taholta tehty sinulle, perheesi on lyönyt sinuun leimansa ja on heidän ongelmansa, jos he näkevät sinut sairaana ja huonona.
Sinulle on syntynyt ns. valeminä, joka on juuri semmoinen kuin minä perheesi sinut näkee: huono, sairas, heikko jne. jne. Mutta se ei ole todellinen sinä. Et ehkä itse ollenkaan tunne tätä "todellista minääsi", mutta voin vakuuttaa, että lapsuudenkotisi ulkopuoliset henkilöt näkevät sen sinusta, itse mainitsitkin ymmärtäväiset appivanhemmat. Pitkä aloituksesi kertoo älykkäästä ja pohdiskelevasta nuoresta naisesta, joka yrittää kovasti olla kaikille mieliksi ja samalla kokee epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Tämä ristiriita on ymmärrettävä, olet tehnyt kaiken oikein, mutta silti saat hylkäämistä kohdallesi.
Perhettäsi et voi auttaa, he ovat mitä ovat. Itsesi voit kuitenkin pelastaa. Mieti miten parhaiten pääsisit pois heidän vaikutusvaltansa alta: onko järkevää valmistua ja kadota sitten kauaksi pois, vaiko kenties vaihtaa alaa ja muuttaa jonnekin kauas. Älä kuuntele perheesi manipuloivaa puhetta: heidän etunsa mukaista ei ole että koskaan "paranisit", sillä kuka sitten kantaisi kaiken pahan mielen?
Muista että olet arvokas ihminen, jokainen meistä on. Perheesi on valinnut surullisen tien, joka johtaa kurjuuteen. Sinä voit valita toisin, sillä sinulla on itsenäisiä ajatuksia ja älyä. Katkaise henkisesti suhteesi perheeseesi, vaikket muuten sitä tekisikään. Tämä tarkoittaa sitä, että et ota heidän puheitaan vakavasti (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty), älä usko niitä!
Lisäksi toteaisin, että olet oikeutettu nuorena henkilönä erittäin suureen psykoterapiatukeen ja tämä kannattaa hyödyntää. Tarvitset terveen kuuntelijan ja samalla ihmisen mallin. Sinun täytyy purkaa tämä kaikki paha pois, että voisit todella itse syntyä itsenäiseksi, älykkääksi naiseksi, jonka esim. poikaystäväsi näkee jo, mutta jolle itse olet vielä sokea!
Voimia sinulle, tarinasi kosketti minua syvältä!- Mustalammas_jo_synty
Kiitos. Täytyy myöntää, että sanasi helpottivat.
En tosin osaa päästää perheestäni irti. "Henkisesti" olen yrittänyt ottaa etäisyyttä, jolloin olen havainnut omien ajatusteni selkiytymistä. Tämä ajatusprosessi tuntuu kuitenkin niin suurelta, että välillä pelkään kestänkö sitä ja osaanko viedä sitä oikeaan suuntaan. Joskus toivon, etten olisi syntynytkään ja että lakkaisin olemasta. En ihmettele lainkaan, miksi yksi veljistäni on masentunut (eli siis tämä kotona asuva). Olen yrittänyt viettää hänen kanssaan aikaa, sillä hänellä ei taida olla yhtään ystäviä.
Oltuani kouluni kautta harjoittelussa, minulle on sanottu, että vastuuntuntoni on liian suuri. Itsestäni se taas tuntuu liian pieneltä ja pelkään, etten tule mahdollisessa tulevassa ammatissani osaamaan kaikkia taitoja, joita minun tulisi hallita. Vanhempani eivät tunnu pitävän minua vastuuntuntoisena - päinvastoin. En haluaisi enää miettiä heidän mielipiteitään, mutta tuntuu etten pääse niistä irti - ihan kuin ne olisivat "integroituja" (ja varmasti toki ovatkin).
Olen niin väsynyt tähän. Myönnän, että olen aina vähän ollut masennukseen taipuvainen. En tottapuhuen ymmärrä, miten voisin hyödyttää ketään. Jännitän työelämään menoa, koska pelkään, etten osaa kuitenkaan tehdä asioita oikein.
- Håh
Siinähän tuli taas homemade psykoanalyysiä. Saattoipa jotain olla kohdallaankin, mutta besserwisser asenne paistoi ikävästi läpi. Voimia kaikille kiusatuille mutta ei h****ssä ole asiat noin mustavalkoisia että aikuinen ihminen olisi uhri ilman mitään vastuuta siitä mitä hänelle elämässä tapahtuu.
- fggdggdfg
on se mustavalkoista jos saat samaa kohtelua syntymästä saakka. ei se vanhempi joka ei rakasta, (ja muu perhe seuraa hänen käytöstä perässä), koskaan tule sinua rakastamaan. olet aina eriarvoinen kuin muut sille joka ei sinua hyväksy ja rakasta.
- Anonyymi
Vanhaa kunnon henkistä väkivaltaa. Tarkoituksena murentaa ihmisen omanarvontunto ja elämä. Näitä häijyjä juttuja tulee niin paljon vastaan, että olen pikku hiljaa taipumassa sille kannalle, että lasten hankkimiseen tarvitaan lupa. Karsiutuis edes jonkin verran seasta nämä manipulatiiviset kotityrannit.
Eihän näissä tilanteissa voi tehdä kuin pari juttua: lyö kaikki välit poikki perheeseen ja hankkii kiireen vilkkaan sellaisen auttavan tahon, joka on uhrin puolella. Auttava taho voi olla mikä vaan ja niitä voi olla useita: vertaisryhmät, terapeutti, koulussa opo, opettajat, koulukaveri(t), ystävät, harrastusryhmät, mitä ihminen nyt ikinä keksiikään. Tuollaisen väkivallan jälkeen ihminen tarvitsee kaiken mahdollisen avun ja tsempin elämänsä ja vahvuutensa rakentamiseen. Eikä yhtään saa katsoa hellämielisesti niihin väkivallan tekijöihin, niin perhettä kuin olisikin. Joskus perhe on ihmisen pahin vihollinen. - Anonyymi
Minua on kiusattu siten,ettei minua pyydetty edes lapsenlapsen ristiäisiin vaan narsisistieksäni uusi vaimo esitti siellä vauvan isoäitiä. Tätä ihmetteli monet facebookissa. Minä en ole tyyppi,joka änkeää mihinkään tai alkaa uhriutua. Olen sanonut kyselijöille,että minua ei sinne haluttu ja piste. Oma äitini on myös narsisti ja on kiusannut koko elämäni naljailemalla. Mistään mitä saavutan ei olla kannustettu. Vastaus on aina ollut Aha. Ja murheista ei kannata avautua. Sieltä saa vain pilkkaa. Siskoni on myös tämän todennut ja siskoni kanssa olenkin läheisempi kuin kenenkään muun sukulaisen.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mitä hittoa tapahtuu nuorille miehillemme?
Mikä on saanut heidän päänsä sekaisin ja kadottamaan järjellisyytensä normaalista elämästä ja ryhtymään hörhöiksi? https2712506- 391408
En sitten aio sinua odotella
Olen ollut omasta halustani yksin, mutta jossain vaiheessa aion etsiä seuraa. Tämä on aivan naurettavaa pelleilyä. Jos e611382Martina jättää triathlonin: "Aika kääntää sivua"
Martina kirjoittaa vapaasti natiivienkusta suomeen käännetyssä tunteikkaassa tekstissä Instassaan. Martina kertoo olevan221166Hei, vain sinä voit tehdä sen.
Only you, can make this world seem right Only you, can make the darkness bright Only you and you alone Can make a change71144Kuka sinä oikeen olet
Joka kirjoittelet usein minun kanssa täällä? Olen tunnistanut samaksi kirjoittajaksi sinut. Miksi et anna mitään vinkkej481136En vain ole riittävä
Muutenhan haluaisit minut oikeasti ja tekisit jotain sen eteen. Joo, ja kun et varmaan halua edes leikisti. Kaikki on o261133- 91111
Oon pahoillani että
Tapasit näin hyödyttömän, arvottoman, ruman ja tylsän ihmisen niinku minä :(461073- 61042