Keskenmeno, ja tapahtuuko se aina vain uudelleen ja uudelleen

Joulun jälkeen minulle sattui sähläys pillereiden kanssa. Pahimpaan mahdolliseen aikaan. Olin juuri muuttamassa Indonesiaan puoleksi vuodeksi eikä mieheni työkuvioidensa vuoksi voinut muuttaa samaan aikaan, vaan tuli kuukauden myöhemmin.

12000kilometriä oli välissämme, kun jouduin moottoripyöräonnettomuuteen. Sinkosin tiiliseinää päin ja polveni murtui. Vietin kaksi yötä paikallisessa sairaalassa, minut leikattiin ja pumpattiin täyteen lääkkeitä. Tiesin, että voisin olla raskaana, mutta en sanonut hoitohenkilökunnalle mitään, vaikka he kysyivät. Olin shokissa.

Samat tuhannet kilometrit välissämme sain tietää olevani raskaana. Neljä päivää onnettomuden jälkeen. Raskaus ei ollut suunniteltu eikä edes toivottu. Minä olin paniikissa.

Muutaman viikon päästä mieheni tuli luokseni. Kävimme joka ilta keskustelua vahinkolapsen kohtalosta. Minä en suostunut aborttiin enkä adoptioon. Sillä vaikka lapsi oli tulossa huonoimaan mahdolliseen aikaan, en kyennyt luopumaan siitä. Mies sopeutui ajatukseen. Olimmehan kuitenkin avioitumassa ja elämä muutenkin kaikin puolin mallillaan.

Ja juuri kun olimme tulleet niin kovin onnelliseksi tulevasta lapsestamme, veri alkoi vuotaa. En muista koskaan olleeni niin peloissani. Olimme lomamatkalla emmekä lähelläkään saaren ainoaa sairaalaa. Piti odottaa kunnes pääsisimme kotiimme.

Muistan kuinka pelkäsin, kun menimme sairaalaan. Samaan sairaalaan, jossa olin ollut onnettomuuden jälkeen. Pelkäsin kuin hullu. Sinä aamuna ulkona satoi vettä ja olimme läpimärkiä päästestämme sairaalaan. Sairaalan ilmastointi oli kovalla ja me hytisimme.

Naislääkärin ensimmäinen kysymys: "Oletteko naimisissa?" Kieltävän vastauksen jälkeen suhtautuminen muuttui jäätäkin kylmemmäksi. "Oletko varma, että olet koskaan edes ollut raskaana?" "Haluatteko te lapsen vai tekeekö keskenmeno teidät iloisiksi?" Ja sitten nauraen: "Vaikutatte hermostuneilta. Oletteko hermostuneita?" Sitten toinen toistaan epämiellyttävämpiä tutkimuksia. Tunkki alapäähäni ja niin leveälle, että luulin repeäväni. Ei yhtään positiivista sanaa tai elettä. Ei lohdutusta. Kaksi tuntia myöhemmin henkisesti ja fyysisesti kivuliaiden tutkimusten johtopäätös oli: "Teidän täytyy mennä spesialistille, mutta ei teillä ole mitään toivoa"

Seuraavaksi soitto vakuutusyhtiöön. Ei lohtua, ei ymmärrystä. Tiukka kivahus, ettei matkavakutuus korvaa raskauteen liittyviä asioita, koska raskaus ei ole tapaturma eikä sairaus.

Onneksi spesialisti on mukava. Hän ei kysele olemmeko naimisissa. Hän puhuu lohduttavalla äänellä. Hänkin tekee epämiellyttäviä tutkimuksia. Hän sanoo, että sikiö on kuollut minut pitää kaapia.

Tyhjyys. Kuulen mieheni puhuvan vakuutusyhtiöstä, mutta tuijotan vain hiljaa seinää. Mieheni sopii kaapimisajan paikalliseen julkisen puolen naisten sairaalaan, jossa toimenpide on halvempi. Ei meillä ole varaa maksaa yksityistä sairaalaa itse.

Naisten sairaalassa on paljon raskaana olevia naisia vatsakumpujensa kanssa. Minä nyyhkytän mieheni sylissä, että tahdon uuden vauvan. Tahdon vauvan, vaikka ennen tätä en tahtonutkaan. Minä odotan tunnin kauemmin kuin pitäisi. Ja kun pääsen toimenpidehuoneeseen, on siellä kaksi miestä puvut päällä. Minut ohjataan riisumaan alaosani ja kietoutumaan saronkiin. Verisuoneni jatkoksi laitetaan 20cm pitkä letku, johon ruiskutetaan nukutusainetta. Minä nukahdan katsellen lampussa pörrääviä kärpäsiä.

Kaksi tuntia myöhemmin minut lähetetään kotiin. Ja on ihan ok, vaikka ajetaan 40 skootterilla kotiin heti toimenpiteen jälkeen. Ei se haittaa. Enkä minä voi surra. Olen paratiisissa eikä siitä ajasta saa hukata hetkeäkään suremiseen.



Ja nyt minä sitten pelkään, että keskenmeno on minun kohtaloni, että se tapahtuu aina vain uudestaan ja uudestaan. Olen palannut Suomeen, kotiutunut pikkuhiljaa. Ja nyt keskenmeno ei jätä minua rauhaan. Emme edes yritä nyt lasta. Minun pitäis olla onneni kukkuloilla juuri nyt. Vietimme unelmiemme rantahäät Indonesiassa ja paraikaa suunnittelemme Suomessa vietettävää hääjuhlaamme. Kaikki on hyvin ja paremminkin, mutta iltaisin mietin, miksi minun vauvani ei saanut elää? Ja saako yksikään minun vauvoista elää? Onko keskenmeno minun kohtaloni, keskeinen osa minun tarinaani? Tapahtuuko se yhä uudelleen, jos ikinä yritän tehdä lasta? Ja uskallanko edes yrittää?