TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA
Alkusanat
Laitoin tämän kirjoitussarjani Urho Kekkosesta internetiin Jippiin ja Suomi 24:n keskustelupalstoille maaliskuussa 2004 tarkoituksena näin alustaa keskustelua aiheesta. Vilkasta keskustelua syntyi. Palaute oli voittopuolisesti myönteistä, jopa kehuvaa. Kun kommenteissa tehtiin muutamia merkittäviä huomautuksia, laitoin tarkistetun kirjoitukseni uudestaan Suomi 24:n palstoille. Sain lisää mieltäni lämmittänyttä palautetta. Tietysti oli myös niitä, jotka halusivat nähdä kirjoitukseni vain pyrkimyksenä Kekkosen mustamaalaamiseen.
Tuon jälkeen olen lukenut monta uutta tietoa tuonutta kirjaa, joista tähän kirjoitukseen eniten vaikuttaneina mainitsen Jukka Nevakiven ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui”, Martti Häikiön ”Historia ja väärät profeetat”, Matti Paavonsalon ”Kekkosen valta” ja Jelisei T. Sinitsynin ”Vaiettu totuus: salaisen agentin todistajalausunto”.
Jo aikaisemmin käyttämiäni lähteitä lisää tutkittuani sekä uusiin lähteisiin perehdyttyäni olen uusinut kirjoitussarjani. Entiseen verrattuna tämä sisältää monia tarkennuksia ja lisäyksiä. Kirjoittaessani ajattelin tälle eräitä muita käyttötarkoituksia, jotka varmaan toteutankin, mutta pidän tekemiäni muutoksia kyllin merkittävinä perustellakseni niillä kirjoitukseni julkaisemista vielä kerran myös näillä saiteilla. Ehkäpä tänne on tullut myös uusia ihmisiä, jotka eivät edelliseen kirjoitukseeni tutustuneet. Jos edellisen kirjoitukseni kärkevyyksien perusteella jotkut pitivät sitä vain Kekkosen haukkumisena, sellaiseen tämän esitykseni ei pitäisi antaa aihetta, sillä olen melkoisesti loiventanut jyrkimpiä mielipiteitäni pyrkien pitäytymään tiukemmin lähteissäni ja esittämään vähemmän omia tulkintojani.
Kun Kekkosen pitkää presidenttikautta koskeva aikaisemmassa kirjoituksessani kolmeosainen osuus on nyt laajentunut, jaan sen nyt viiteen osaan ja koetan antaa kullekin osalle sen pääasiallista sisältöä kuvaavan alaotsikon. Kirjoitussarjani kokonaisuudessaan (tämän esittelyosan lisäksi) on nyt siis kymmenosainen.
Lupaan, että tämä kirjoitussarjani jää viimeiseksi tästä aiheesta näillä saiteilla! Pöydälläni odottaa lukemistaan monta uutta ja kiinnostavaa historian kirjaa, käyn nyt niiden kimppuun. Lisäksi on muitakin rästiin jääneitä tekemisiä, ja heinäkuu menee loppupuolelle asti matkoilla. Varmaan taas syksymmällä palaan kirjoittelemaan yhdestä ja toisesta asiasta, myös historiasta mm. noiden uusien kirjojen herättämien ajatusten pohjalta. Nyt sanon joksikin aikaa näkemiin! Tähän mahdollisesti tuleviin palautteisiin pyrin vielä vastaamaan.
Johdanto
Monelle ikäluokkaani kuuluvalle Urho Kekkosen presidenttiys oli itsestään selvyys. Hänen asemansa kyseenalaistamista pidettiin sopimattomana. Useimpien mielestä hän oli ylivertainen, ja muut vaikuttivat pieniltä hänen rinnallaan. Tämä suurmieskuva on kestänyt monien mielissä tänne asti. Se on välittynyt myös nuoremmille, joiden omakohtaiset muistot Kekkosesta ovat vähäiset. Mutta säröjäkin tuohon kuvaan on alkanut tulla. Juhani Suomi ei kahdeksalla tiiliskivikirjallaan ole voinut paikata sitä, mitä itsesensuurista vapautunut muu historiankirjoitus on toisaalla tuonut julki. Silti Kekkosella riittää yhä ihailijoita. Se nähdään mm. näillä keskustelupalstoilla.
Mutta miten hyvin tuo ihailtu mies itse asiassa tunnetaan? Tunnetaanko hänen koko uransa, hänen nuoruuden ajatuksensa ja tekonsa, ja tunnetaanko myös ne teot, joiden ansiosta hän pääsi tuohon arvostelun yläpuolella olevaan asemaansa? Ymmärretäänkö, että Urho Kekkonen oli vain raadollinen ihminen, joka älykkyydestään, lahjakkuudestaan ja monista muista avuistaan huolimatta oli myös heikkoa lihaa, ehkä jopa enemmän kuin vahvaa henkeä?
Millainen oli Urho Kekkonen? Sitä koetan selvittää tässä ”tutkielmassani”. Tarkastelen Kekkosen koko elämän merkittävimpiä vaiheita ja hänen uransa keskeisimpiä tapahtumia. En ole historiantutkija, vaan harrastaja. En siis pysty esittämään Kekkosta mitään uutta, vaan tukeudun muiden kirjoituksiin. Niistä tekemilläni poiminnoilla ja niihin perustuvilla näkemyksilläni yritän tehdä vain kuvaa siitä, millainen Kekkonen oli elämänsä eri vaiheissa. Pääpaino tietenkin on hänen poliitikkoelämässään ja sen tärkeimmissä vaiheissa, joilla oli ja on edelleen merkitystä meille kaikille. Myös sen merkityksen laatua yritän lopuksi pohdiskella.
Perustan siis ”tutkielmani” lukemaani kirjallisuuteen. Siitä on viitteellinen luettelo viimeisen osan lopussa. En suinkaan ole lukenut tuota kaikkea vain Kekkosta tutkiakseni, vaan yleisen historianharrastukseni vuoksi. Tuon kirjallisuuden mainitsen vain näkemyksiini vaikuttaneena taustatietona. En tietenkään voi referoida noita kymmeniätuhansia sivuja kuin muutamasta kirjasta sieltä täältä pienillä sitaateilla. Tietysti esityksessäni on myös sitä ”astian makua”, mistä Kekkonen joskus puhui. Kenen tahansa esityksessä aina näin on.
Mikä on tarkoitukseni? Antaa tuosta merkittävästä miehestä, Urho Kekkosesta, kokonaiskuva niin suppeassa muodossa kuin mahdollista, mutta kuitenkin kaiken oleellisen kattavasti. Toivon, että tästä löydettäisiin helpommin kuin paksuista kirjoista vastauksia mieliä kenties askarruttaviin kysymyksiin Kekkosesta. Toivon näin virittäväni keskustelua kirjoitussarjani sankarista, josta mielestäni keskusteltavaa yhä riittäisi. Myös niiden, joilla hänestä on tietoa enemmän kuin minulla, toivoisin osallistuvan keskusteluun. Eriävistä, perustelluista mielipiteistä olisin vain kiitollinen ja yrittäisin niihin parhaani mukaan vastata. Kenties vähemmän historiaa harrastaville toivon antavani myös virikkeitä harrastuksen laajentamiseen ja Kekkosenkin elämäkerran yksityiskohtaisempaan tutkimiseen.
Toivon myös voivani antaa edes vähän tietoa niille, jotka näkyvät mielellään täälläkin käyttävän puheenvuoroja, joissa ei ole aina edes tiedon hiventä. Luuloja näkyy olevan sitäkin enemmän. Saattaahan olla myös tarkoitushakuista puhumista vastoin omaa parempaa tietoa. Sitä tämä ”tietopakettini” ei estä jatkossakaan.
Joudun jakamaan melko pitkäksi muodostuvan esitykseni tämän esittelyosan lisäksi kymmeneen osaan. Jokainen osa on keskustelupuheenvuoroksi liian pitkä, mutta toivoisin niiden toimivan alustuksina, jotka avaisivat edellä toivomaani ”oikeaa keskustelua” kyseisestä asiasta. Minusta sellaista ei ole näillä palstoilla paljon käyty, vaikka se olisi mielestäni edelleen tarpeellista.
Laitan kaikki kymmenen osaa tämän esittelyosan alle peräkkäin. Näin mahdollisesti halukkaat keskustelupuheenvuorojen käyttäjät tai esitykseni kommentoijat voivat esittää asiansa kuhunkin osaan erikseen. Ensimmäinen osa käsittelee nuorta, suursuomalais-isänmaallista Kekkosta, toinen sotapoliitikko Kekkosta, kolmas käsitteeksi muodostunutta ”Kekkosen käännöstä”, neljäs Kekkosen tuloa presidentiksi, viidennestä yhdeksänteen käsittelen häntä presidenttinä painottaen kussakin osassa sitä näkökulmaa, millä osa on otsikoitu, ja kymmenes eli viimeinen osa luotaa hänen presidenttiytensä historiallista merkitystä.
Vielä yksi tarkoitus tällä kirjoittelemisellani on: tämä on ollut mukavaa ajankulua itselleni! Minusta kun historia on niin kovin kiinnostavaa, ja eläkeläisellä on aikaa paitsi lukea sitä myös hieman kirjoittaa siitä! Ja onhan minulla ollut ajoittain myös hauskaa tätä kirjoittaessani ja varmaan tulee olemaan hauskaa myös vastineitanne lukiessani!
Helsingissä 16.6.2004
K.K.Korhonen
TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA
93
12709
Vastaukset
- K.K.Korhonen
3. ”Kekkosen käännöksestä”
Sodan jatkuessa Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Tämä ilmeni mm. niistä poliittisista tilannekatsauksista, joita hän ”Pekka Peitsenä” kirjoitteli Suomen Kuvalehteen. Niitä luettiin tarkkaan ja niitä arvostettiin. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Tästä kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa. Myös ”Pekka Peitsen” kirjoitusten sävy muuttui.
”Kekkosen käännös” ei itse asiassa ollut niin äkkinäinen miltä se näytti. Kyllä hän oli ollut yhteyksissä ns. rauhanoppositioon jo jonkin aikaa, mutta oli salannut nuo yhteytensä mm. siksi, että ei olisi joutunut ulkopuolelle siitä joukosta, joka sai koko ajan luotettavia tietoja mm. sodan kulusta. Kekkosella oli yhteyksiä myös amerikkalaisiin mm. amerikansuomalaisten vaikuttajien mm. Wilho Tikanderin kautta. Tämä kyllä tiedettiin Maalaisliitossa, minkä vuoksi puolueen ryhmäkokouksessa varottiin puhumasta arkaluotoisia asioita Kekkosen läsnä ollessa, kun tietojen niistä pelättiin menevän hänen kauttaan viholliselle.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.
Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.
Tähän mennessä lähes kaikki historioitsijat ovat pitäneet tuota Ribbentrop-sopimusta erittäin merkityksellisenä. On nähty, että sen kautta saamamme apu oli ratkaiseva vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, jonka jälkeen pääsimme verrattain hyvistä asemista rauhantekoon. Sopimuksella saimme Saksalta sotilasapuna, mm. uhrautuvasti taistelleen lento-osasto Kuhlmeyn ja vähän muitakin apujoukkoja, ensimmäiset panssarinyrkkimme ja –kauhumme ja paljon muita aseita ja ammuksia. Saimme myös merkittävää elintarvikeapua, mm. viljalähetyksiä. On nähty, että sopimuksen allekirjoittaminen yksin oli Rydiltä sankariteko. Hän uhrasi itsensä, jotta isänmaa pelastuisi. Ja kun sopimus oli täyttänyt tarkoituksensa, se mitätöityi Rydin jätettyä paikkansa ja Mannerheimin nimitettyä Hackzellin hallituksen Rydin nimittämän Linkomiehen hallituksen tilalle.
Nyt nuori tutkija Markku Jokisipilä pyrkii väitöskirjallaan todistamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen tutkimuksensa on vakuuttavan tuntuinen ja kirjoitusasultaan erinomainen, ja se on saanut arvostavia lausuntoja. Minun mielestäni Jokisipilän tutkimuksessa on jälkiviisautta. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Sitä Ryti ei voinut tietää sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan taistelua ei ollut vielä käyty. Tukeutuessaan saksalaiseen aíneistoon Jokisipilä ei ota huomioon, että Ribbentrop halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Ei Kekkosella voinut olla Rytiä paremmin epäilyksiä sopimuksen tarpeellisuuden suhteen. Miksi siis Kekkonen oli niin tuohtunut tuosta sopimuksesta? Luulen, että Kekkonen härskisti osoitti vastustavansa sitä vain rakentaakseen näin itselleen kulissin, turvatakseen selustansa vastaisen varalle. Tätä näkemystä tukee se, että Kekkosen ”alter ego” Juhani Suomi kommentoi sopimusta tiiliskivikirjassaan ”Myrrysmies” vain kolmessa kappaleessa. Muiden historiantutkijoiden, jopa Jokisipilänkin ylistämää Rydin henkilökohtaista uhrautumista ja sopimuksen perusteella saadun avun merkitystä mitenkään noteeraamatta Suomi kääntää teon lopuksi negatiiviseksi näin: ”Näin Hitlerin Saksa oli saanut aikaan kauan tavoittelemansa poliittisen sopimuksen Suomen kanssa. Suomen erillissotateesiltä oli lopullisesti pudonnut pohja”. Jokisipiläkään ei pidä sopimusta poliittisena liittolaissopimuksena Saksan kanssa, mitä se ei todellakaan ollut.
Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaamme. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.
Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.
Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.
Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
Kekkosen äkilliseltä näyttänyt ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi. Uudessa Testamentissa kerrotaan tuo Paavalin kääntymyksen syy, sokeuttava valonväläys Damaskoksen tiellä, jossakin Golanilla, ja taivaasta kuulunut ääni ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Mikä oli tuo valonväläys ja ääni, joka käännytti Urho Kekkosen?
Ainoaksi syyksi Kekkonen on kertonut huolensa Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emissaari Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä ja monet vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim. En tiedä, oliko Kekkonen kuulijoiden joukossa, mutta uskon hänen älykkäänä miehenä tulleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin. Tästähän kertoo myös se, että hän alkoi ottaa yhteyksiä ns. rauhanoppositioon.
Varmaan Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Varmaankin hänen huolensa Suomen kohtalosta oli aito ja että hän näki suunnan muutoksen ja Neuvostoliiton luottamuksen saamisen ainoaksi tieksi maan itsenäisyyden pelastamiseksi. Mutta hän kuuli myös sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinut tapetaan”. Minä luulen, että tuo huomio jopa siirsi hänen huolensa Suomen kohtalosta taka-alalle. Eiväthän nuo huolenaiheet maan kohtalosta ja omasta kohtalosta olleet ristiriidassa keskenään Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota turhan kankea moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme.
Pitivätkö myös Neuvostoliiton johtajat häntä sellaisena? He hyvin tiesivät, millainen Kekkonen oli ollut vuoteen 1943 saakka. Ei sellaista annettu anteeksi kenellekään, eikä olisi annettu Kekkosellekaan hänen kauniiden silmiensä ja kiharan tukkansa vuoksi. Miksi Kekkonen sai heiltä synninpäästön? Siksikö, että Neuvostoliiton johtajat rupesivat laskelmoimaan, että juuri tuollaisen taustan omaava Kekkonen olisi paras mahdollinen työkalu heidän käsissään? Kyllä he tosiaan näin ajattelivat, ja kyllä heillä oli hyvät tiedot Kekkosen käännöksestä talvella 1943. Valotan asiaa hieman seuraavassa osassa Jelisei T. Sinitsynin kirjasta poimimillani viitteillä. Mutta silti ihmetyttää, miksi Kekkosen menneisyys, hänen vanhemmat, veriruskeat syntinsä unohdettiin. Ei sellaista tehty juuri kenenkään muun kohdalla, vaan niin Neuvostoliitossa kuin muualla heidän valtaansa joutuneissa maissa sellaisilta miehiltä otettiin pää pois, varmuuden vuoksi vastaisen varalle ja muille pelotukseksi. Mitä muuta kuin mm. Sinitsynin kirjan kautta julkisuuteen tullutta Kekkonen teki armahduksen saadakseen ja luottomieheksi päästäkseen? Sitä ei vielä tiedetä.
Miksi sitten Neuvostoliiton johtajat halusivat talvisodan alla rauhantahtoisena ja –uskoisena esiintyneen Väinö Tannerin ennen muita sotasyylliseksi. Sanoihan Zdanov, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria on juna ilman kuljettajaa”. Tähän on vastannut ”mielipidepankki” juttuani kommentoidessaan näin: ”Tannerin epäsuosioon minusta on ilmeiset syynsä. Hän oli revisionisti, joka erehtyi vielä mainostamaan Stalinin ja Molotovin tavatessaan menshevikkisyyttänsä. Tanner oli kommunistien silmissä pahimman luokan luokkapetturi. Lisäksi hän osallistui hallituksessa päätöksiin, joissa NL:n aluevaatimukset torpedoitiin. Tanneria pidettiin tässä keskeisenä henkilönä, olihan hän ollut Moskovassa neuvottelemassa asiasta. Sen jälkeen Tanner toimi ulkoministerinä eli hyvin keskeisessä asemassa. Liittoutuminen Saksan kanssa meni osaltaan Tannerin piikkiin. Tämä oli Moskovan silmissä anteeksiantamatonta toimintaa”.
No, tottahan tuo ”mielipidepankin” esittämä on. Näinhän todella tapahtui sodan edellä ja sen aikana. Ja eihän Tanner missään vaiheessa kuulunut tuohon rauhanoppositioon, mihin Kekkonen oli liittynyt. Tanneria jos ketä me saamme kiittää siitä, että suomalaiset ottivat syksyllä 1939 yksimielisinä vastaan hyökkäävän vihollisen. Hän rakensi 1920-30 luvuilla määrätietoisesti ja onnistuneesti siltaa vapaussodassa auenneen kuilun yli. Kyösti Kallio oli merkittävin sillanrakentaja kuilun toiselta rannalta. Tuo oli hyvin raskauttavaa neuvostoliiton johtajien silmissä. Tannerin syntitaakka Neuvostoliiton silmissä oli jo vanhempaakin perua. Puoluekokouksessa 1919 Tanner sai ohjattua puolueensa länsimaisille sosialidemokraattisille linjoille puolueen oppositiosta huolimatta. Tanner sai kokouksen ponsissa läpi kantoja jotka olivat selkeästi marxilaisen vallankumoukseen tähtäävän toiminnan vastaista. Tämä sai aikaan sitten puoluehajaannuksen, mitä Neuvostoliitto ei antanut koskaan anteeksi Tannerille.
Kekkosella oli takanaan toki ”valkobandiitin” menneisyys, mutta ei luokkapetturuutta, kun hän ei ollut koskaan sosialisti ollutkaan. Ehkäpä hänen pelastukseensa vaikutti myös se, että hän ei ollut sodan aikana Tannerin lailla keskeisessä asemassa hallituksessamme, vaikka kyllä hänkin oli osaltaan torpedoimassa Neuvostoliiton aluevaatimuksia, sillä hänhän oli Viipurin läänistä valittu kansanedustaja ja omisti Paarmakallion tilan alueella, joka olisi joutunut entistä vaaranalaisempaan asemaan, jos Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi suostuttu.
Mutta miksi Kekkosta kauemmin ns. rauhanoppositiossa vaikuttanut Fagerholm oli uransa loppuun saakka epäluotettava NL:n silmissä? Siksikö, että hän Tannerin tavoin oli sosialidemokraatti ja siis sosialismin luopio NL:n mielestä? Mutta jos ajattelemme järjellä ja johdonmukaisesti, Kekkosen olisi pitänyt kuitenkin olla Fagerholmia pahempi Neuvostoliittolaisten silmissä. Hän oli vapaussodassa punikkeja vastaan taistellut valkobandiitti, toiminut teloitusryhmän johtajanakin. Ja talvisodan aikana ja pitkälle jatkosodankin kestäessä Kekkonen oli kiihkeä sotapoliitikko, mitä Fagerholm ei ollut koskaan. Ja Fagerholm oli ns. rauhanopposition alkuperäisjäsen, Kekkonen vasta ”myöhempien aikojen herännäinen”.
Nimimerkki ”mielipidepankin” eräs kommentti aikaisempaan kirjoitukseeni on mielestäni niin hyvä, että laitan sen tähän sellaisenaan:
”Kekkosen muodonmuutos on valtaisa. Ylikankaan teoriahan on se, että Moskova loi Kekkosen uudestaan. Se lupasi vallan sille, joka ei sitä muuten ehkä saisi. Kekkonen tunnettiin erittäin vallanhimoisena pyrkyrinä. Kekkonen jäi tästä kiitollisuuden velkaan. Näin käy, kun saa palkkioviran vähän ansiottaan, muiden antamana. Kekkonen oli vallanhimossaan valmis myymään aatteensa ja vaikka äitinsä. Jollei Moskova olisi antanut Kekkoselle esikoisoikeuksia, suositut demarit (asevelisosialistit) olisivat ottaneet maan ykköspuolueen aseman. Fagerholm hävisi tärkeän vaalin ja Kekkonen alkoi aktiivisesti hajottaa demaripuoluetta. Sellainen hajota ja hallitse taktiikka yhdistettynä ulkopoliittisen itäkortin käyttöön sopivana uhkana takasi Kekkoselle suuren vallan ja nosti siinä ohessa hovipuolue Maalaisliiton aseman suuremmaksi kuin parlamentaarinen valtuutus olisi antanut myöten. Osittain tämä tuon ajan häikäilemätön poliittinen kulttuuri on edelleen rasittamassa Keskustapuoluetta. ”Kepu pettää aina” puheet juontavat juurensa jo noihin K-linjan aikoihin.”
Seuraavassa jutussa käsittelen sitä, miten Kekkosesta tuli presidentti. Nuokaan vaiheet eivät ole vailla jännitystä ja mitä ihmeellisimpiä kuvioita!
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Kuvaat Kekkosen kääntymystä osuvasti vertaamalla sitä Paavalin kääntymiseen. Melkoinen mysteeri tuo takinkääntäminen silti edelleen on.
Kun uusi herääminen tapahtui, se todennäköisesti liittyi nimenomaan arviointeihin sodan lopputuloksesta. Kekkosella ei kuitenkaan ole voinut olla mitään varmuutta siitä, miten Suomen itsenäisyyden lopulta käy. Hän asetti toivonsa siihen, että mahdollisimman pikaisella rauhalla voitaisiin saavuttaman paras mahdollinen häviö sodassa. Tämä on sama ajatus kuin pörssipelissä tappioiden leikkaamisesta ajoissa. Ihan viisas taktiikka.
Epäilemättä on niin, että Kekkonen oli jo tuolloin poikkeuksellisen älykäs visionääri. Kun tämä yhdistyi suureen tarmokkuuteen ja häikäilemättömyyteen, hän toimestaan myös paljon tapahtui.
Kekkosen näkökulmasta piti yhdistää Suomen etu eli minimoida sodan tappio ja yhdistää siihen oma polittinen vallanhimo. Tämä edellytti maaten menoa neukkujen eteen ja poliittisten vastustajien eliminointia kotimaassa. Kekkosen resepti toimi hyvin. Vähitellen hän sai lähes koko kansan uskomaan vain pyyteettömän vilpittömiin tarkoitusperiinsä.
Neukkujen näkökulma ei voi kuitenkaan sivuuttaa. He tarvitsivat itsenäiseen Suomeen luotettavan miehen johtoon. Tällaisia on tavattu kutsua nukkehallitsijoiksi. Kekkosesta tehtiin tällainen nukkehallitsija. Hänelle luvattiin valta luottamusta vastaan ja otti vastaan kruununsa. Ilman neukkujen vallanlupausta, valta olisi jäänyt ottamatta, sillä Keskusta ja Kekkonen eivät olleet se kansan ykkössuosikki. Kakkos- ja kolmossuosikki jää aina kiitollisuuden velkaan sille, joka nostaa tämän ohi ykkösen. Tätä peliä hallitsijat ovat pyörittäneet kautta historian. Kekkonen itsekin valitsi mm. Yrjö Keinosen puolustusvoimien ylipäällikköksi ohi kaikkien muiden. Tällainen nousukas ei voi olla ymmärtämättä olla kiitollisuudenvelassa nimittäjälleen. Kekkosellahan oli poliitikoissa aina tällaista varten suhteellisen lahjaton Martti Miettunen takataskussa, jotta kiitollinen käskyläinen tekisi mitä käsketään. Johannes Virolainen taas oli omapäinen ja halusi kohota omin avuin ylöspäin. Sellaista ei Kekkonen sietänyt.
Teoriat siitä, että Kekkosta olisi jollain lailla kiristetty tai että hänestä olisi tullut neuvostoagentti jätän niiden pohdittavaksi, joilla mielikuvitus tuppaa muutenkin laukkaamaan.
Vaikka suhtaudun kriittisesti Kekkosen häikäilemättömään vallanhimoon ja niihin keinoihin, joita hän tässä käytti, niin silti pitää myös muistaa totuuden toinen puoli. Omasta mielestäni Kekkosen ulkopolitiikka oli kaikesta huolimatta erittäin nerokasta. Hän käänsi neukkujen luottamuksen häneen hyödyksi Suomelle ja tietenkin myös itselleen. Hän osti luottamuksella koko ajan Suomelle lisää liikkumatilaa ja hyödynsi suhteen myös taloudellisesti. Minusta tuntuu, että omassa pelissään Kekkonen sittenkin höynäytti neukkuja. Kun hän oli luottamuksensa ja korvaamattomuutensa osoittanut, hän saattoi myös lisätä pelivaraa neukkuihin. Kekkonen viestitti myös heille, että hänen sivuuttamisensa voisi johtaa täysin arvaamattomaan lopputulokseen. Siksi ehkä sekä suomalaiset että neukut olivat lopulta Kekkosen vankeja. - arska
Mielipidepankki kirjoitti:
Kuvaat Kekkosen kääntymystä osuvasti vertaamalla sitä Paavalin kääntymiseen. Melkoinen mysteeri tuo takinkääntäminen silti edelleen on.
Kun uusi herääminen tapahtui, se todennäköisesti liittyi nimenomaan arviointeihin sodan lopputuloksesta. Kekkosella ei kuitenkaan ole voinut olla mitään varmuutta siitä, miten Suomen itsenäisyyden lopulta käy. Hän asetti toivonsa siihen, että mahdollisimman pikaisella rauhalla voitaisiin saavuttaman paras mahdollinen häviö sodassa. Tämä on sama ajatus kuin pörssipelissä tappioiden leikkaamisesta ajoissa. Ihan viisas taktiikka.
Epäilemättä on niin, että Kekkonen oli jo tuolloin poikkeuksellisen älykäs visionääri. Kun tämä yhdistyi suureen tarmokkuuteen ja häikäilemättömyyteen, hän toimestaan myös paljon tapahtui.
Kekkosen näkökulmasta piti yhdistää Suomen etu eli minimoida sodan tappio ja yhdistää siihen oma polittinen vallanhimo. Tämä edellytti maaten menoa neukkujen eteen ja poliittisten vastustajien eliminointia kotimaassa. Kekkosen resepti toimi hyvin. Vähitellen hän sai lähes koko kansan uskomaan vain pyyteettömän vilpittömiin tarkoitusperiinsä.
Neukkujen näkökulma ei voi kuitenkaan sivuuttaa. He tarvitsivat itsenäiseen Suomeen luotettavan miehen johtoon. Tällaisia on tavattu kutsua nukkehallitsijoiksi. Kekkosesta tehtiin tällainen nukkehallitsija. Hänelle luvattiin valta luottamusta vastaan ja otti vastaan kruununsa. Ilman neukkujen vallanlupausta, valta olisi jäänyt ottamatta, sillä Keskusta ja Kekkonen eivät olleet se kansan ykkössuosikki. Kakkos- ja kolmossuosikki jää aina kiitollisuuden velkaan sille, joka nostaa tämän ohi ykkösen. Tätä peliä hallitsijat ovat pyörittäneet kautta historian. Kekkonen itsekin valitsi mm. Yrjö Keinosen puolustusvoimien ylipäällikköksi ohi kaikkien muiden. Tällainen nousukas ei voi olla ymmärtämättä olla kiitollisuudenvelassa nimittäjälleen. Kekkosellahan oli poliitikoissa aina tällaista varten suhteellisen lahjaton Martti Miettunen takataskussa, jotta kiitollinen käskyläinen tekisi mitä käsketään. Johannes Virolainen taas oli omapäinen ja halusi kohota omin avuin ylöspäin. Sellaista ei Kekkonen sietänyt.
Teoriat siitä, että Kekkosta olisi jollain lailla kiristetty tai että hänestä olisi tullut neuvostoagentti jätän niiden pohdittavaksi, joilla mielikuvitus tuppaa muutenkin laukkaamaan.
Vaikka suhtaudun kriittisesti Kekkosen häikäilemättömään vallanhimoon ja niihin keinoihin, joita hän tässä käytti, niin silti pitää myös muistaa totuuden toinen puoli. Omasta mielestäni Kekkosen ulkopolitiikka oli kaikesta huolimatta erittäin nerokasta. Hän käänsi neukkujen luottamuksen häneen hyödyksi Suomelle ja tietenkin myös itselleen. Hän osti luottamuksella koko ajan Suomelle lisää liikkumatilaa ja hyödynsi suhteen myös taloudellisesti. Minusta tuntuu, että omassa pelissään Kekkonen sittenkin höynäytti neukkuja. Kun hän oli luottamuksensa ja korvaamattomuutensa osoittanut, hän saattoi myös lisätä pelivaraa neukkuihin. Kekkonen viestitti myös heille, että hänen sivuuttamisensa voisi johtaa täysin arvaamattomaan lopputulokseen. Siksi ehkä sekä suomalaiset että neukut olivat lopulta Kekkosen vankeja.että tietyssä mielessä opportunismi on hyve? Kekkonen mielestäni oli erinomainen "tuulen" haistaja. Ei kovin monessa paikassa saanut nenilleen. Näin äkkiä tulee mieleen vain IKL:n lopettamispuuhat jotka oikeus kumosi. Siitä sai alkunsa lausahdus "Kekkosen konstit". Näin jälkikäteen ajateltuna Kekkosen valtakausi oli melko vaihtoehdotonta. Saatuaan suuret puolueet taakseen 70-luvulla ei vastustajista jäänyt jäljelle kuin marginaaliryhmien edustajia joista ei kansansuosikeiksi ollut, niinkuin ei ole tänä päivänäkään.
Syitä tähän Kekkosen vallan vaihtoehdottomuuteen on varmasti useita. Ja suurimpana idän suurvallan kosketuspinta suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Oliko se hyvä? Tietyssä mielessä oli, tietyssä mielessä ei. Kekkosen vallan aikana talouskasvu idänkaupan ansiosta oli melkoinen. Yhteiskuntarauha säilyi. Täällä ei koettu samankaltaisia yhteiskuntarauhaa järisyttäneitä mellakoita kuin länsieuroopassa 60-luvulla tapahtui. Vakavasti otettava oppositio vallitsevaa kohtaan hiljennettiin sisäisellä sordiinolla.
Kaiken huipuksi kansan sanahan siinä sitten ratkaisi.
Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Kuvaat Kekkosen kääntymystä osuvasti vertaamalla sitä Paavalin kääntymiseen. Melkoinen mysteeri tuo takinkääntäminen silti edelleen on.
Kun uusi herääminen tapahtui, se todennäköisesti liittyi nimenomaan arviointeihin sodan lopputuloksesta. Kekkosella ei kuitenkaan ole voinut olla mitään varmuutta siitä, miten Suomen itsenäisyyden lopulta käy. Hän asetti toivonsa siihen, että mahdollisimman pikaisella rauhalla voitaisiin saavuttaman paras mahdollinen häviö sodassa. Tämä on sama ajatus kuin pörssipelissä tappioiden leikkaamisesta ajoissa. Ihan viisas taktiikka.
Epäilemättä on niin, että Kekkonen oli jo tuolloin poikkeuksellisen älykäs visionääri. Kun tämä yhdistyi suureen tarmokkuuteen ja häikäilemättömyyteen, hän toimestaan myös paljon tapahtui.
Kekkosen näkökulmasta piti yhdistää Suomen etu eli minimoida sodan tappio ja yhdistää siihen oma polittinen vallanhimo. Tämä edellytti maaten menoa neukkujen eteen ja poliittisten vastustajien eliminointia kotimaassa. Kekkosen resepti toimi hyvin. Vähitellen hän sai lähes koko kansan uskomaan vain pyyteettömän vilpittömiin tarkoitusperiinsä.
Neukkujen näkökulma ei voi kuitenkaan sivuuttaa. He tarvitsivat itsenäiseen Suomeen luotettavan miehen johtoon. Tällaisia on tavattu kutsua nukkehallitsijoiksi. Kekkosesta tehtiin tällainen nukkehallitsija. Hänelle luvattiin valta luottamusta vastaan ja otti vastaan kruununsa. Ilman neukkujen vallanlupausta, valta olisi jäänyt ottamatta, sillä Keskusta ja Kekkonen eivät olleet se kansan ykkössuosikki. Kakkos- ja kolmossuosikki jää aina kiitollisuuden velkaan sille, joka nostaa tämän ohi ykkösen. Tätä peliä hallitsijat ovat pyörittäneet kautta historian. Kekkonen itsekin valitsi mm. Yrjö Keinosen puolustusvoimien ylipäällikköksi ohi kaikkien muiden. Tällainen nousukas ei voi olla ymmärtämättä olla kiitollisuudenvelassa nimittäjälleen. Kekkosellahan oli poliitikoissa aina tällaista varten suhteellisen lahjaton Martti Miettunen takataskussa, jotta kiitollinen käskyläinen tekisi mitä käsketään. Johannes Virolainen taas oli omapäinen ja halusi kohota omin avuin ylöspäin. Sellaista ei Kekkonen sietänyt.
Teoriat siitä, että Kekkosta olisi jollain lailla kiristetty tai että hänestä olisi tullut neuvostoagentti jätän niiden pohdittavaksi, joilla mielikuvitus tuppaa muutenkin laukkaamaan.
Vaikka suhtaudun kriittisesti Kekkosen häikäilemättömään vallanhimoon ja niihin keinoihin, joita hän tässä käytti, niin silti pitää myös muistaa totuuden toinen puoli. Omasta mielestäni Kekkosen ulkopolitiikka oli kaikesta huolimatta erittäin nerokasta. Hän käänsi neukkujen luottamuksen häneen hyödyksi Suomelle ja tietenkin myös itselleen. Hän osti luottamuksella koko ajan Suomelle lisää liikkumatilaa ja hyödynsi suhteen myös taloudellisesti. Minusta tuntuu, että omassa pelissään Kekkonen sittenkin höynäytti neukkuja. Kun hän oli luottamuksensa ja korvaamattomuutensa osoittanut, hän saattoi myös lisätä pelivaraa neukkuihin. Kekkonen viestitti myös heille, että hänen sivuuttamisensa voisi johtaa täysin arvaamattomaan lopputulokseen. Siksi ehkä sekä suomalaiset että neukut olivat lopulta Kekkosen vankeja.>>Omasta mielestäni Kekkosen ulkopolitiikka oli kaikesta huolimatta erittäin nerokasta. Hän käänsi neukkujen luottamuksen häneen hyödyksi Suomelle ja tietenkin myös itselleen.
- K.K.Korhonen
arska kirjoitti:
että tietyssä mielessä opportunismi on hyve? Kekkonen mielestäni oli erinomainen "tuulen" haistaja. Ei kovin monessa paikassa saanut nenilleen. Näin äkkiä tulee mieleen vain IKL:n lopettamispuuhat jotka oikeus kumosi. Siitä sai alkunsa lausahdus "Kekkosen konstit". Näin jälkikäteen ajateltuna Kekkosen valtakausi oli melko vaihtoehdotonta. Saatuaan suuret puolueet taakseen 70-luvulla ei vastustajista jäänyt jäljelle kuin marginaaliryhmien edustajia joista ei kansansuosikeiksi ollut, niinkuin ei ole tänä päivänäkään.
Syitä tähän Kekkosen vallan vaihtoehdottomuuteen on varmasti useita. Ja suurimpana idän suurvallan kosketuspinta suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Oliko se hyvä? Tietyssä mielessä oli, tietyssä mielessä ei. Kekkosen vallan aikana talouskasvu idänkaupan ansiosta oli melkoinen. Yhteiskuntarauha säilyi. Täällä ei koettu samankaltaisia yhteiskuntarauhaa järisyttäneitä mellakoita kuin länsieuroopassa 60-luvulla tapahtui. Vakavasti otettava oppositio vallitsevaa kohtaan hiljennettiin sisäisellä sordiinolla.
Kaiken huipuksi kansan sanahan siinä sitten ratkaisi.
Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute.Kyseenalaistat mielestäni aivan oikeita asioita. Niiden lisäksi minä kyseenalaistan hyvin monia Kekkosen ansioina pidettäviä asioita. Katso myös vastaukseni mielipidepankille, ole hyvä!
>>Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute. - Vegetius Jr.
Ihan pienenä reunahuomautuksena ja kuriositeetina on pakko sanoa jotain tähän kappaleeseen, jossa puhuit Romanian tapahtumista. Minusta noin yleisesti ottaen Suomella ja Romanialla on yllättävän paljon yhtäläistä, mitä tulee II maailmansodan aikaiseen historiaan. Tuo Saksasta irtautuminen, jonka toit esiin on jopa identtinen Suomen vastaavan kanssa. Toinen kiinnostava yhtäläisyys koskee avopuolisoni kotimaata Moldovaa, joka on entinen Romanian maakunta. Voi kyllä sanoa, että se on enemmän Romaniaa kuin Karjala Suomea. Ihan samaa politiikka Neuvostoliitto teki alueen venäläistämiseksi Moldovassa ja Karjalassa. Karjalan kohdalla paljon onnistuneemmin - ei kai siellä kovinkaan momia tuhansia suomensukuisia henkilöitä enää asu. Moldovalaiset sen sijaan ovat paljon enemmän tietoisia etnisestä identiteetistää ja pitäneet eron venäläisiin noin henkilötasolla. Monesti on matkoillani tullut mieleeni että Romanian ja Moldovan kohtalo olisi voinut olla Suomella edessä. Moldova ja sen historia monessa mielssä muistuttaa Suomen Karjalaa.
- K.K.Korhonen/kokdem
Vegetius Jr. kirjoitti:
Ihan pienenä reunahuomautuksena ja kuriositeetina on pakko sanoa jotain tähän kappaleeseen, jossa puhuit Romanian tapahtumista. Minusta noin yleisesti ottaen Suomella ja Romanialla on yllättävän paljon yhtäläistä, mitä tulee II maailmansodan aikaiseen historiaan. Tuo Saksasta irtautuminen, jonka toit esiin on jopa identtinen Suomen vastaavan kanssa. Toinen kiinnostava yhtäläisyys koskee avopuolisoni kotimaata Moldovaa, joka on entinen Romanian maakunta. Voi kyllä sanoa, että se on enemmän Romaniaa kuin Karjala Suomea. Ihan samaa politiikka Neuvostoliitto teki alueen venäläistämiseksi Moldovassa ja Karjalassa. Karjalan kohdalla paljon onnistuneemmin - ei kai siellä kovinkaan momia tuhansia suomensukuisia henkilöitä enää asu. Moldovalaiset sen sijaan ovat paljon enemmän tietoisia etnisestä identiteetistää ja pitäneet eron venäläisiin noin henkilötasolla. Monesti on matkoillani tullut mieleeni että Romanian ja Moldovan kohtalo olisi voinut olla Suomella edessä. Moldova ja sen historia monessa mielssä muistuttaa Suomen Karjalaa.
Kiitos valaisevasta kommentista! Romania on niitä harvoja Euroopan maita, jossa en ole vielä käynyt, mutta tilanne korjaantuu pian, jos Luoja suo. Olen nimittäin runsaan kahden viikon kuluttua lähdössä Romanian kiertomatkalle. Moldovassa emme tosin nytkään käy.
- arska
Vegetius Jr. kirjoitti:
Ihan pienenä reunahuomautuksena ja kuriositeetina on pakko sanoa jotain tähän kappaleeseen, jossa puhuit Romanian tapahtumista. Minusta noin yleisesti ottaen Suomella ja Romanialla on yllättävän paljon yhtäläistä, mitä tulee II maailmansodan aikaiseen historiaan. Tuo Saksasta irtautuminen, jonka toit esiin on jopa identtinen Suomen vastaavan kanssa. Toinen kiinnostava yhtäläisyys koskee avopuolisoni kotimaata Moldovaa, joka on entinen Romanian maakunta. Voi kyllä sanoa, että se on enemmän Romaniaa kuin Karjala Suomea. Ihan samaa politiikka Neuvostoliitto teki alueen venäläistämiseksi Moldovassa ja Karjalassa. Karjalan kohdalla paljon onnistuneemmin - ei kai siellä kovinkaan momia tuhansia suomensukuisia henkilöitä enää asu. Moldovalaiset sen sijaan ovat paljon enemmän tietoisia etnisestä identiteetistää ja pitäneet eron venäläisiin noin henkilötasolla. Monesti on matkoillani tullut mieleeni että Romanian ja Moldovan kohtalo olisi voinut olla Suomella edessä. Moldova ja sen historia monessa mielssä muistuttaa Suomen Karjalaa.
Tekikö mielestäsi Suomi virheen evakuoidessaan siviiliväestön kannakselta ja muilta alueilta jotka Suomelta jäivät N-liitolle? Jos sinne olisi jäänyt suomalaista siviiliväestöä saattaisi legimiteetti palautukseen olla toinen kuin nyt. Toisaalta jos väestö olisi jäänyt olisi se kuljetettu luultavasti muualle..paha dilemma..
- arska
K.K.Korhonen kirjoitti:
Kyseenalaistat mielestäni aivan oikeita asioita. Niiden lisäksi minä kyseenalaistan hyvin monia Kekkosen ansioina pidettäviä asioita. Katso myös vastaukseni mielipidepankille, ole hyvä!
>>Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute.vastauksesta. Olin kyllä kysymyksen osoittanut mielipidepankille. Enkä sitä kysymystä tehdessäni ollut vielä tehnyt sitä mitä teen aina kun luen sinun kirjoituksiasi (anna aikaa, veli), samoin kuin mielipidepankin kirjoituksia. Eli hyvän kirjoituksen huomatessani printtaan sen ja luen paperilla. Vanhanaikaista, myönnän. Ihminen on tottumusten orja.
- Mielipidepankki
arska kirjoitti:
että tietyssä mielessä opportunismi on hyve? Kekkonen mielestäni oli erinomainen "tuulen" haistaja. Ei kovin monessa paikassa saanut nenilleen. Näin äkkiä tulee mieleen vain IKL:n lopettamispuuhat jotka oikeus kumosi. Siitä sai alkunsa lausahdus "Kekkosen konstit". Näin jälkikäteen ajateltuna Kekkosen valtakausi oli melko vaihtoehdotonta. Saatuaan suuret puolueet taakseen 70-luvulla ei vastustajista jäänyt jäljelle kuin marginaaliryhmien edustajia joista ei kansansuosikeiksi ollut, niinkuin ei ole tänä päivänäkään.
Syitä tähän Kekkosen vallan vaihtoehdottomuuteen on varmasti useita. Ja suurimpana idän suurvallan kosketuspinta suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Oliko se hyvä? Tietyssä mielessä oli, tietyssä mielessä ei. Kekkosen vallan aikana talouskasvu idänkaupan ansiosta oli melkoinen. Yhteiskuntarauha säilyi. Täällä ei koettu samankaltaisia yhteiskuntarauhaa järisyttäneitä mellakoita kuin länsieuroopassa 60-luvulla tapahtui. Vakavasti otettava oppositio vallitsevaa kohtaan hiljennettiin sisäisellä sordiinolla.
Kaiken huipuksi kansan sanahan siinä sitten ratkaisi.
Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute.En vastannut kysymykseesi heti sen vuoksi, että se pani mietteliääksi enkä ole ihan varma kannastani. Voi olla, että joudun vielä syyllistymään opportunismiin. Tuo Kekkosen valtakauden vaihtoehdottomuus panee erityisen mietteliääksi. Oliko se todella näin?
Mielestäni opportunismi voi olla tietyssä mielessä hyve. Kiveen hakattuja asioita ja periaatteita on vähän. Olen aina pyrkinyt korostamaan totuuden (tai pikemminkin asioiden) suhteellisuutta. Pitää olla valmis muuttamaan käsityksiään ajan virrassa ja toisten asioiden edessä. Kekkosen kuulu lausehan oli, että jos jommankumman, ulkopolitiikan tai sisäpolitiikan pitää olla rempallaan, niin olkoon se sitten sisäpolitiikka. Tässä hän rakensi hierarkian, jossa salli itselleen opportunistin osan sisäpolitiikassa. Kekkonen asetti sen alisteiseksi ulkopolitiikalle, niin ulkopolitiikan linjan mukaista sisäpolitiikkaa tuli hajoittaa olipa se kuinka ristiriitaista tai opportunistista tahansa.
Kekkosen konsteihin kuului epäilemättä vaihtoehdottomuuteen pyrkiminen. On kuitenkin huomattava, että tämä vaihtoehdottomuus tarkoitti vain ulkopolitiikkaa ja Kekkosen omaa asemaa. Samanaikaisesti Kekkonen pyrki raivaamaan tietä hyvinkin radikaaleille ajatuksille. Sen ajan virtausten mukaan radikaalit ajatukset olivat vasemmistolaisia ja näissä Kekkonen halusi profiloitua edistykselliseksi ja suvaitsevaiseksi. Voisi jopa sanoa, että tältä osin suosi uusia viratuksia ja vaihtoehtojen lisääntymistä.
Poliittinen vaihtoehdottomuus on Kekkosen aikana tosiasia. Olen siinä kanssasi samaa mieltä. Ulkopoliittisen samanmielisyyden eräänlainen välttämättömyys heijastui vähitellen myös konsensusajatteluksi sisäpolitiikassakin. Näin kävi ja se on valitettavaa. Vaalituloksesta riippumatta Suomessa oli mahdollista harjoittaa vain tietyn sorttista politiikkaa.
Itse en pidä tukahdetettua vaihtoehdottomuutta koskaan hyvänä. Se vain kasvattaa yhteiskunnallisia paineita, jotka purkautuvat helposti sitä rajuimpina mitä kauemmin niiden annetaan kypsyä. Luulen, että meidät pelasti koko läntistä maailmaa koetellut kova talouskasvu ja siihen liittynyt kehitysoptimismi. Huomio kiinnittyi tähän. Onnistumiskokemuksia tuli enemmän kuin takaiskuja. Tämä mahdollisti myös sen, että vasemmistoradikaaleja aatteita saattoi vapaasti viljellä. 60-luku oli minusta enemmän kevyen huulen heiton aikaa, vasemmistoradikalismi jäi puheen tasolle, tekoihin se ei yltänyt, ei edes minkäänlaisiiin yrityksiin. Joissakin länsimaissa asia oli osin historiallisista syistä toinen. Meillä oli kokemusta vuodelta 1918 siitä, mihin teot johtavat ja siksikin esiintyi suurta pidättyväisyyttä. Mutta tämä vaihtoehdottomuus kuten sanoin rassaa mieltäni sen verran, että kovin tyhjentävästi tässä ei välttämättä asia tullut käsitellyksi.
Idänkaupan kasvu oli suuri ja siitä oli lyhyen tähtäimen etua Suomelle. Ilmeisesti kahdenvälistä kauppaa käytiin osin niinkin, että suomalaisten viemä tavara hinnoiteltiin Suomen tariffien mukaan ja Venäjältä tuotu neukkutariffin mukaan. Öljyä saattiin sukkahousuja vastaan. Sellainen on Suomen kannalta hyvä diili. Sähkövetureita mm. saatiin ilmeisen halvalla, kun ne olivat vähän puutteellisia. Puutteet olivat kuitenkin enemmän näennäisiä, kuskilta puuttui istuin, mutta juna puksutti eteenpäin muuten ihan hyvin.
Idänkaupan suuri ongelma on se, minkä Korhonenkin toi esille. Se jähmetti tuotantoamme kaihtamaan kilpailua. Kehitys ei enää kehittynyt, kun samat sukkahousut, verkkarit ja kengät tekivät hyvin kauppansa vuodesta toiseen. Punaiset vuorineuvokset olivat tyytyväisiä niin kauan kuin tätä iloa kesti. Idänkaupan romahtaminen ja sen myötä valmistautumattomuus läntisten markkinoiden kilpailuun oli yksi 90-luvun laman syy. Tuotantokapasiteettiamme alkoi vaivata rakenteellinen ongelma. Meillä oli liikaa metsureita, tekstiilityöntekijöitä ja vähäisen jalostusasteen porukkaa.
Vuonna 1978 kunnolliset vastaehdokkaat puuttuivat. 70-luku oli parlamentarismin irvikuva. Vuoden 1974 vaalit peruttiin. Vuoden 1971 eduskuntavaalien tulos ei miellyttänyt Kekkosta, mikä johti uusiin vaaleihin ja kun senkään tulos ei miellyttänyt, piti hajottaa yksi puolue ja julistaa kansallinen hätätila muutaman työttömän verukkeella. Kansa kyllä toivoi vaihtoehtoja 70-luvulla, muttei aina oivaltanut edes protestoida esim. jättämällä presidentin vaaleissa äänestämättä. Mauno Koivistosta toivottiin kyllä salaa monessakin kodissa Kekkosen haastajaa jo 70-luvulla. - Vegetius Jr.
arska kirjoitti:
Tekikö mielestäsi Suomi virheen evakuoidessaan siviiliväestön kannakselta ja muilta alueilta jotka Suomelta jäivät N-liitolle? Jos sinne olisi jäänyt suomalaista siviiliväestöä saattaisi legimiteetti palautukseen olla toinen kuin nyt. Toisaalta jos väestö olisi jäänyt olisi se kuljetettu luultavasti muualle..paha dilemma..
No harrastetaanpa mukavaa ajatusleikkiä. Ensiksi tulisi tietysti sopia siitä, mitä Karjalalla tarkoitetaan. Suurin osa Karjalaa ei ole koskaan kuulunut Suomelle. Jos puhutaan luovutetun Karjalan alueesta, niin se kuuluu nykyään pääosin Karjalan tasavallan ja Karjalankannaksen osalta Leningradin alueeseen. (nimi on todella vieläkin Leningragin, ei esim. Pietarin alue).
Karjalan auonomisen sosialistisen neuvostotasavallan ASNT:n väkiluku oli vuonna 1939 noin 470000 henkeä, joista suomensukuisia oli vajaa kolmannes eli noin 140000. Suomi evakuoi käytännöllisesti kaikki luovutetulla alueella olleet noin 410000 henkeä. Jos oletetaan, että nuo kaikki suomalaiset olisi jätetty alueilleen ja nuo alueet liitetty Karjalan ASNT:an, niin muodostunut arviolta 880000 asukkaan Karjalan ASNT, jossa olisi asunut noin 550000 suomalaista tai suomensukuista. Etnisesti suomalaisia olisi ollut siis hieman yli 60% väestöstä.
Tuskin seuraukset olisivat paljon eronneet Baltian ja Bessarabian (Moldovan) tapahtumista. Karjalan alue olisi venäläistetty. Suomen kieltä olisi alettu kirjoittamaan kyrillisillä kirjaimilla karjalan murteella ja opetettu sen olevan oma kielensä, jolla ei ole yhteyttä suomen kieleen. Luonnollisesti venäjän kieli olisi tullut myös pakolliseksi osata. Venäläisille tietysti olisi annettu tärkeimmät tehtävät alueella. Sen sijaan Stalinin 30-luvulla tekemien massiivisten väestönsiirto-operaatioiden kaltaisiin toimiin Neuvostoliitolla tuskin olisi ollut mahdollisuuksia, sillä olihan se juuri juuri menettänyt sodissa yli 20 miljoonaa kansalaistaan. Jossain määrin suomalaista väestöä olisi kuitenkin siirretty Neuvostoliiton muihin osiin ja alueelle olisi siirretty venäläistä sekä muuta slaavilaista väestöä ( lähinnä valkovcenäläisiä ja ukrainalaisia).
Neuvostoliiton hajottua olisi Karjalan ASNT merkittävän suomalaisasutuksen painostuksesta varmasti vaatinut maalle itsenäisyyttä useimpien muiden neuvostotasavaltojen tapaan. Kenties Venäjä olisi siihen suostunutkin sillä ehdolla, että maa pysyy IVY:n jäsenenä. Moldovassahan tapahtui juuri näin, Venäjä suostui Moldovan itsenäisyyteen, mutta torjui ajatuksen maan liittämisestä Romaniaan. Suomalaisväestö olisi varmasti nostanut pian Karjalan itsenäistymisen jälkeen esille kysymyksen Karjalan, tai ainakin luovutetun Karjalan, liittämisestä Suomeen. Moldovassahan tapahtui näin Romanian suhteen. Venäläisväestön ja Venäjän painostuksesta liittämistä kannattavat puolueet kuitenkin kärsivät tappion vaaleissa.
Voidaan siis jälkiviisaasti sanoa, että Karjalan tulevaisuudelle olisi ehkä ollut parempi jättää suomalainen väestö sieltä evakuoimatta. Korostettakoon, että tämä nyt oli vaan ajankuluksi kirjoitettua ajatusleikkiä, siitä miten olisi voinut käydä. Moraalitontahan sinne ketään olisi ollut jättää ja tuskin moni karjalainen sinne olisi halunnut jäädä neuvostovallan alle edes 45 vuodeksi?
- K.K.Korhonen
4. Miten Kekkosesta tuli presidentti?
Kenraali Jelisei T.Sinitsyn oli korkean tason neuvostoagentti, Stalinin, Berijan ja Zdanovin luotettu. Suomessa hän toimi Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään. Hän on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän oli elämänsä loppuun saakka (kuoli 1998) vakaumuksellinen kommunisti ja hänen kirjassaan ”demokraatteja ja vapauden puolustajia” ovat tietenkin kommunistit ja muut Neuvostoliiton ystävät, joihin hän Kekkosenkin lukee.
Kirjassaan Sinitsyn kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta. Tuo puhehan oli äärimmäisen myötämielinen neuvostoliittolaisille, niin mielistelevä, että jo sitä kirjoitettaessa lienee ajateltu puheen myöhempää käyttötarkoitusta, sitä, millä asialla Vilkuna nyt oli. Eli hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.
Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.
Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.
Näin Kekkonen oli jo tuolloin pelastanut oman nahkansa ja päässyt neuvostoliittolaisten luottomiehenä merkittäväksi taustavaikuttajaksi. Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Hallitus vuoti kuin seula neuvostoliittolaisille. Zdanov erehtyi kerran puhumaan Paasikivelle sivu suunsa asioista, joita oli juuri käsitelty hallituksessa ja niiden piti olla vain hallituksen tiedossa. Paasikivi kutsui hallituksen koolle ja sen istuntoon tullessaan jyrähti heti: ”Keskuudessamme on venäläisten vakoilija”. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Paasikivi toisti jyrähdyksensä entistä julmemmin, ja kertoi asiansa. Silloin oikeusministeri Kekkonen käytti puheenvuoron ja sanoi, että ”jos pääministerillä ei ole todisteita syyttää asiasta ketään, hänen tulee pyytää loukkaavia sanojaan anteeksi, muuten esille nousee kysymys hallituksen erosta”. Paasikiven oli taivuttava mutisten esittämäänsä anteeksipyyntöön.
Sinitsyn käyttää vuotajasta peitenimeä ”asianajaja”, mutta henkilö on helposti profiloitavissa. Hän oli toinen ulkoministeri SKDL:n Reinhold Svento, sodanaikaisen rauhanopposition jäsen kuten Kekkonenkin. Sinitsynin kirjan mukaan ”asianajaja” jatkoi vuotamista valvontakomissiolle, ja Kekkonen oli juonessa mukana – sen todistaa hänen sanansaattajansa Ahdin (Kustaa Vilkunan) jatkuvat vierailut ja puheet komissiossa, mutta kun myös Paasikivi tiesi tämän, hän osasi varautua asiaan siten, että hallitus ei enää sen jälkeen juuri käsitellyt asioita, joista venäläiset eivät olisi saaneet tietää.
Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.
Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.
Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille.
Kekkosen ura politiikan huipulla oli auennut Neuvostoliiton tuella. Oikeusministerin ”postin” jälkeen hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä 1947-48 ja puhemiehenä 1948-50.Kekkonen oli jo saavuttanut paljon, mutta ei riittävästi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan. Hän tähtäsi korkeammalle, tasavallan korkeimmalle paikalle, presidentiksi. Mutta monta oli vielä mutkaa matkassa. Ensinnäkin se, että hän oli edelleen erittäin kiistelty henkilö, myös omassa puolueessaan. Puolueensa johtajaksi hän ei koskaan pyrkinytkään ilmeisesti varmana siitä, että häntä ei siihen tehtävään hyväksyttäisi. Mutta hän tiesi saavansa myös puolueensa valtaansa ilman sen puheenjohtajuutta.
Kaiken kunnianhimonsa, mikä oli aikoinaan suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi, hän valjasti uudelle pyrkimykselleen. Hän tiesi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä, auttavat hänet pääsemään tuohon tavoittelemaansa asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.
Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.
Mutta oli myös ”toisinajattelijoita”. Maalaisliiton vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola, tohtori Kustaa Vilkuna ja hallintoneuvos Reino Kuuskoski muodostivat ryhmän, jota voidaan luonnehtia K-linjan ytimeksi. Kenelläkään näistä ei kuitenkaan ollut merkittävää puolueasemaa, mikä oli ongelmallista Kekkosen kannalta. Mutta Korsimo oli taktinen nero. Hän loi vaaliohjelman, joka tuotti tulosta. Johtavana teemana kampanjassa oli, että presidentin henkilö ei ole tärkeintä; täytyy saada muutos Suomen poliittiseen linjaan. Monien vaiheiden jälkeen Kekkonen nimettiin puolueensa presidenttiehdokkaaksi.
Emil Skog väittää Kekkosen ehdokkuuden loukanneen syvästi Paasikiveä. Hän vuodatti sydäntään lähipiiriinsä kuuluneelle lähettiläs G.A.Gripenbergille: ”Kekkosta olen aiemmin arvostanut, mutta nyt hän on osoittanut, että hän onkin mies, joka kunnianhimossaan ajattelee ennen kaikkea itseään eikä isänmaata”. Paasikivi piti Kekkosen valintaa presidentiksi todennäköisenä, jos Maalaisliitto todella asettuisi häntä kannattamaan. Hieman lauhduttuaan hän totesi vaikeaselkoisesti: ”Jos hänen karaktäärinsä olisi parempi, niin hänen vaalinsa presidentiksi voisi kyllä olla mukiinmenevä.”
Kekkosen menestys ei kuitenkaan ollut kehuttava. Valitsijamiesvaaleissa Paasikivi sai 107 valitsijamiestä, Mauno Pekkalan (SKDL) vaaliliitto 67, sosialidemokraatit 64 ja peränpitäjäksi jäi Kekkonen, joka sai vain 62 valitsijamiestä. Hyvin monet maalaisliittolaiset äänestivät muuta kuin Kekkosta, sillä eduskuntavaaleihin verrattuna puolue menetti 147 000 ääntä. Toisessa äänestyksessä Paasikivi valittiin presidentiksi 171 äänellä.
Kun Fagerholm oli muodostanut vähemmistöhallituksensa, alkoi oppositioon jääneiden kommunistien ja puolueessaan jo suuren vaikutusvallan saavuttaneen Kekkosen ohjaamien maalaisliittolaisten lähestyminen. Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” ajoittaa suomettumisen alun lokakuuhun 1948, jolloin Kekkonen ja maalaisliiton kansanedustaja Juho Niukkanen aloittivat Fagerholmin vähemmistöhallituksen kaatamishankkeet yhdessä venäläisten kanssa.
Kun Fagerholmin hallitus oli vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen jättänyt eronpyyntönsä, kuten tällöin katsottiin asiaan kuuluva, Kekkonen neuvostoliittolaisten avulla teki kaikkensa, jotta kommunistit olisivat jälleen päässeet hallitukseen. Mutta Paasikivi ei suostunut tähän, ja Kekkonen joutui 1950 muodostamaan ensimmäisenä hallituksenaan porvaripuolueiden vähemmistöhallituksen. Kekkosen vuonna 1951 muodostetusta toisesta hallituksesta alkaen olivat taas sosialidemokraatitkin mukana, mutta heidän vastustuksestaan johtuen kommunistit eivät päässeet yhteenkään Kekkosen hallituksista, joita ehti olla viisi vuoteen 1956 mennessä. Kun hallitukset tuolloin olivat kovin lyhytikäisiä, ehti Kekkonen tuona aikana toimia myös sisäministerinä 1950-51 ja ulkoministerinä 1952-53 ja 1954. Kaikki tuo rakensi hyvin Kekkosen kuningastietä suurta päämäärää kohti.
Mutta Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.
Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.
Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.
Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.
Vaikka Santeri Alkio oli kuollut jo 1930, hänen nimeensä vannottiin yhä Maalaisliiton aatteellisesta perinnöstä puhuttaessa. Kekkosen vaaliorganisaatio teki kaikkensa saadakseen nuo perinnönvaalijat taakseen. Kekkonen rupesi esiintymään tilaisuuksissa, joita hän oli aikaisemmin vierastanut ja pitämään niissä sellaisia puheita, joita häneltä ei ollut aikaisemmin kuultu. Mainos Matti Oy rupesi jopa kannattamaan MNL:n suvijuhlilla Laihialla virinnyttä Alkion patsashanketta, mutta sai nuivan vastaanoton hankkeen puuhamiehiltä. MNL:n kymmenvuotisjuhlatoimikuntaan kuuluneet Paavo Alkio, Lars Björkenheim, Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo ja E.M.Tarkkanen olivat kaavailleet juhlapuhujaksi puheenjohtaja V.J.Sukselaista tai MNL:n entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista. Kun kävi ilmi, että juhlapuhujaksi tulee Kekkonen, he erosivat toimikunnasta.
Kun Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli kääntynyt presidenttiasiassa Kekkosen kannattajaksi kirjoitti Lahdensuo hänelle: ”Täytyykö päätellä, että sinä näin olet harkinnut ja hyväksynyt kekkoslaisen moraalin, vieläpä asettunut sitä suojelemaan? Katsos, sekin on mahdollista, että karvaaksi totuudeksi jää: minkä Alkio rakensi, sen Leinonen löi hajalle.”
Maalaisliiton oikeistovoimat – aikaisemmin muiden ”alkiolaisten” tavoin puolueensa radikaaliin vasemmistoon aiemmin luettu Kalliokoskikin kuului nyt niihin – yrittivät vielä katkaista Kekkosen kuningastien. Tietoa hotelli Kämpin kabinettitiloissa tapahtuneesta Kekkosen ja Ranskan lähettiläämme Tauno Jalannin tappelusta levitettiin laajalle. Samoin levitettiin ahkerasti tietoa Kekkosen juopottelusta ja naisseikkailuista, joista leskirouva Anne-Marie Snellmanin kanssa kauan jatkunutta ”muhinointia” pidettiin maalle vaarallisena siksi, että tuon amerikkalaisen Associated Press- tietotoimiston edustajana Suomessa toimivan naisen uskottiin oleva kansainvälinen vakooja. Viktor Vladimirovkin, joka muistelmissaan toteaa Neuvostoliiton pitäneen Kekkosta ”objektiivisesti ottaen ainoana presidenttiehdokkaana, joka saattoi luottaa Moskovan suopeaan suhtautumiseen” ilmaisee Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin muhinoinnin ”tietyssä määrin huolestuttaneen neuvostoliiton turvallisuuspalvelua”.
Kalliokosken kannattajat uskoivat ehdokkaansa olevan vahvoilla Kekkosta vastaan. Mielipidemittaukset – joita jo tuolloin hieman harrastettiin – osoittivat moraaliltaan nuhteettomalla Kalliokoskella olevan Maalaisliitossa suuremman kannatuksen kuin Kekkosella. Kalliokosken mahdollisuuksia pidettiin hyvinä siksikin, että tältä puuttuivat vihamiehet, joita Kekkosella riitti sekä omissa että muiden joukoissa. Maalaisliiton johtomiehistä mm. Tarkkanen ja Isohanni olivat täysin vakuuttuneita, että Kekkonen ei selviydy voittajaksi ehdokasasettelussa, ja he totesivat, että ”Maalaisliiton puhdistustoiminta alkaa presidentinvaalien jälkeen”.
Mutta Kalliokosken tukijoukkojen toiminta oli aatteellisuudessaan harrastelijamaista Kekkosen tukijoukkojen toimintaan verrattuna. He eivät hyväuskoisuudessaan ottaneet lainkaan huomioon Kekkosella olevaa Neuvostoliiton tukea. Heiltä puuttui osaavia ihmisiä, mutta myös rahaa. Taitavat Korsimo ja Vilkuna operoivat asioita niin, että syksyllä 1955 Kekkonen oli Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas, vaikka soraääniä mm. Kalliokosken puolesta kuului yhä. Kun Maalaisliitto sitten valitsi maakunnissa presidentin valitsijamiehiä, tuohon joukkoon kuului Pohjois-Karjalassa myös sodanaikainen ministeri Antti Kukkonen, mutta hän ei suostunut sitoutumaan siihen, että hän äänestäisi Kekkosta valitsijamiesten kokouksessa. Etelä-Hämeen piirijärjestö halusi lähettää ehdokkaat vaaleihin pelkästään Maalaisliiton vaaliliittona, mutta Korsimo sai kutsutuksi koolle uuden piirikokouksen, joka Korsimon tiukassa valvonnassa rupesi asettamaan ehdokkaita Urho Kekkosen vaaliliitolle.
Kekkosen valinta oli loppuun saakka enemmän kuin epävarma. Vanha Paasikivi oli saatu houkutelluksi vielä mukaan. Sosialidemokraatit olivat varautuneet siihen, että heidän oma ehdokkaansa Fagerholm ei pääsisi toiselle kierrokselle, jolla olisivat vastakkain Kekkonen ja Paasikivi, ja he äänestäisivät Paasikiven vielä kerran presidentiksi. Mutta kommunistit olivat saaneet Moskovasta käskyn jakaa äänensä Kekkosen ja Fagerholmin kesken, jotta Paasikivi tippuisi, kertoo mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Ja juoni onnistui. Toiselle kierrokselle menivät Fagerholm ja Kekkonen.
Ja loppu on tunnettua historiaa. Kekkonen voitti vaalien toisessa äänestyksessä Fagerholmin äänin 151-149. Ennakkoasetelmat edellyttivät Fagerholmille yhtä niukkaa voittoa. Yhä arvuutellaan, kuka tuo Kekkosta äänestänyt luopio demarileirissä oli ja miksi hän niin äänesti. Ostettiinko hänet ja millä? ”Luopioita” voi olla useampia, sillä myös eräiden maalaisliittolaisten arvellaan livenneen Fagerholmin kannattajiksi. Nimiäkin on mainittu. Eipähän tämä taida koskaan selvitä ja lieneekö tuolla enää niin väliäkään..
Seuraavaksi tarkastelen Kekkosta presidenttinä. Teen näin viidessä seuraavassa osassa. Tuo ajanjakso – Kekkosen 25-vuotinen kausi presidenttinä – on merkittävin sekä hänen omassa elämässään ja varsinkin maamme kannalta. Siksi tuo aika vie runsaat puolet kirjoitussarjastani, osat 5-9.
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Tämä Kekkosen ministerikauden aika on jäänyt itseltäni jonkinlaiseksi mustaksi aukoksi historiassamme. Sen vuoksi luinkin mielenkiinnolla kirjoituksesi. Tiadan kaivaa jossain vaiheessa ainakin Nevakiven esille tutustuakseni aiheeseen paremmin.
Tuohon Paasikiven "ei koskaan omasta aloitteesta" huomioon voisi kyllä olla huomautettavaa. Ei Paasikiven ajatus varmastikaan ollut se, etteikö NL:lle voitaisi tehdä oma-aloitteisesti ehdotuksia. Jos esim. voitiin haistella neukkujen tulevia ehdotuksia, niitä sopi kyllä yrittää vesittää oma-aloitteisella ehdotuksella, joka olisi suomalaisille paremmin sopiva. Tämä taktiikkahan tuli hyvin esille jo 1939 syksyn neuvotteluissa, joissa Paasikivi kritisoi voimakkaasti jatkuvaa ei-sanan käyttöä. Hänen mielestään olisi pitänyt tehdä sellaisia vasta-ehdotuksia, jotka olivat realistisia, mutta ottivat paremmin huomioon Suomen edut.
Kyllä Kekkosenkin toiminta voidaan osittain nähdä niin, että hän teki venäläisille mieliksi kaikenlaisissa toissijaisissa asioissa välttääkseen sen, että meidän kannalta tärkeisiin asioiden kiinnitettäisiin liiaksi huomiota. Täytyy muistaa, että Kekkonen oli ennen muuta suuren luokan poliittinen juonittelija, joka kykeni rakentelemaan monenlaisia kuvioita. Saattaa hyvinkin olla, että kaikki hänen rakennelmansa eivät ole edes tiedossa. Tämä johtuu siitä, että hän asioi suoraan Tehtaankadun kanssa ja siitä ei välttämättä ole jäänyt jälkipolville todistusaineistoa.
Hieman epäselvän kommenttini tarkoitus on sanoa, että Kekkosen kaikkea toimintaa ei välttämättä tulee pitää Paasikiven periaatteen loukkauksena. Kyse voi olla osittain siitä, että Paasikiven periaatetta tulkitaan liian ahtaasti, ja osittain siitä, että Kekkonen mahdollisesti pyrki mainitsemistani taktisista syistä olemaan aloitteellinen vähemmän merkityksellisissä asioissa. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Tämä Kekkosen ministerikauden aika on jäänyt itseltäni jonkinlaiseksi mustaksi aukoksi historiassamme. Sen vuoksi luinkin mielenkiinnolla kirjoituksesi. Tiadan kaivaa jossain vaiheessa ainakin Nevakiven esille tutustuakseni aiheeseen paremmin.
Tuohon Paasikiven "ei koskaan omasta aloitteesta" huomioon voisi kyllä olla huomautettavaa. Ei Paasikiven ajatus varmastikaan ollut se, etteikö NL:lle voitaisi tehdä oma-aloitteisesti ehdotuksia. Jos esim. voitiin haistella neukkujen tulevia ehdotuksia, niitä sopi kyllä yrittää vesittää oma-aloitteisella ehdotuksella, joka olisi suomalaisille paremmin sopiva. Tämä taktiikkahan tuli hyvin esille jo 1939 syksyn neuvotteluissa, joissa Paasikivi kritisoi voimakkaasti jatkuvaa ei-sanan käyttöä. Hänen mielestään olisi pitänyt tehdä sellaisia vasta-ehdotuksia, jotka olivat realistisia, mutta ottivat paremmin huomioon Suomen edut.
Kyllä Kekkosenkin toiminta voidaan osittain nähdä niin, että hän teki venäläisille mieliksi kaikenlaisissa toissijaisissa asioissa välttääkseen sen, että meidän kannalta tärkeisiin asioiden kiinnitettäisiin liiaksi huomiota. Täytyy muistaa, että Kekkonen oli ennen muuta suuren luokan poliittinen juonittelija, joka kykeni rakentelemaan monenlaisia kuvioita. Saattaa hyvinkin olla, että kaikki hänen rakennelmansa eivät ole edes tiedossa. Tämä johtuu siitä, että hän asioi suoraan Tehtaankadun kanssa ja siitä ei välttämättä ole jäänyt jälkipolville todistusaineistoa.
Hieman epäselvän kommenttini tarkoitus on sanoa, että Kekkosen kaikkea toimintaa ei välttämättä tulee pitää Paasikiven periaatteen loukkauksena. Kyse voi olla osittain siitä, että Paasikiven periaatetta tulkitaan liian ahtaasti, ja osittain siitä, että Kekkonen mahdollisesti pyrki mainitsemistani taktisista syistä olemaan aloitteellinen vähemmän merkityksellisissä asioissa.OK. Et kommentoinut noita edelliseen kirjoitukseeni verrattuna uusina esittämiäni tietoja siitä, miten Neuvostoliiton johtajat ja nimenomaan NKP ja KGP nostivat Kekkosen oman puolueensakin valtavirran vastaisesti kuningastielleen ja sen päätteeksi presidentiksi. Lienet näistä samaa mieltä kanssani, sillä muistaakseni olet joskus toiste todennut, että ei ole epäilystä siitä, etteivätkö juuri neukut olisi tehneet Kekkosesta presidenttiä. Ja eivät he tehneet sitä hyvyyttään, ilman toivoa tai tietoakin vastapalveluksista, se on selvää.
- Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
OK. Et kommentoinut noita edelliseen kirjoitukseeni verrattuna uusina esittämiäni tietoja siitä, miten Neuvostoliiton johtajat ja nimenomaan NKP ja KGP nostivat Kekkosen oman puolueensakin valtavirran vastaisesti kuningastielleen ja sen päätteeksi presidentiksi. Lienet näistä samaa mieltä kanssani, sillä muistaakseni olet joskus toiste todennut, että ei ole epäilystä siitä, etteivätkö juuri neukut olisi tehneet Kekkosesta presidenttiä. Ja eivät he tehneet sitä hyvyyttään, ilman toivoa tai tietoakin vastapalveluksista, se on selvää.
Se tukee todellakin omaa käsitystäni, joka tässä suhteessa taitaa pohjautua Ylikankaan teoriaan asiasta. Ylipäänsä olen pyrkinyt jättämään kommentoimatta sellaista, josta olen samaa mieltä. Joistakin kriittisistä kommenteistani huolimatta olen tullut pitkälti samoihin johtopäätöksiin Kekkosen henkilöstä kuin sinä. Hänen ulkopolitiikkansa onnistuneisuudesta ja isänmaallisesta mielestä voi olla kyllä toisistaan poikkeava näkemys.
- K.K.Korhonen
5. Vaikea alku – vallan haltuunotto
Kun Urho Kekkonen oli päässyt maaliskuussa 1956 presidentiksi äärimmäisen niukalla kahden äänen voitolla Fagerholmista, hänen asemansa ei ollut mitenkään vahva, pikemmin päinvastoin. Samoihin aikoihin tapahtui asioita, joista Kekkosen kannattajat yrittivät saada myötätuulta suosikkinsa purjeisiin, mutta tapahtui myös asioita, jotka puhalsivat vastaisesti.
Neuvostoliitto oli palauttanut 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen meille jo runsaan 10 vuoden jälkeen tammikuussa 1956. Kekkosen kannattajat selittivät sen Kekkosen ansioksi, huomenlahjaksi uudelle presidentille. Uskottavampaa olisi ollut pitää sitä läksiäislahjana Paasikivelle, millaiseksi Neuvostoliittokin antoi sen ymmärtää. ˘Tosiasiassa NL luopui Porkkalasta, kun sotilaallinen painopiste Itämerellä oli siirtynyt meren eteläosiin ja Tanskan salmiin ja aseteknologian kehityksen myötä se kävi tarpeettomaksi myös Suomenlahden sulkemiseksi. Oli aivan liian kallista pitää 40 000 miehen tukikohtaa hankalien huoltoyhteyksien päässä vain ”lipunnäyttönä”.
Todellisemman ja varsinkin työväen tunteita ilmaisevan ”huomenlahjan” Kekkonen kuitenkin sai. Välittömästi presidentinvaalin jälkeen alkoi nimittäin hänen alkutaivaltaan kuten myös kansalaisten elämää koetellut yleislakko.
Presidenttiytensä alkuaikoina Kekkonen oli kotimaassa kahden tulen välissä. Arvostelua tuli oikealta ja vasemmalta. Kekkosen neuvostomyönteisyyttä arvosteltiin varsin räväkästi; tuolloin vielä uskallettiin niin tehdä, muutamia vuosia myöhemmin se ei olisi tullut kysymykseenkään. Työmarkkinat pysyivät levottomina ja lakot toistuivat. Työttömyys ei kuitenkaan suuremmin vaivannut. Melko alkukantainen teollisuus oli hyvin työvoimavaltaista, virastoissa sekä kaupan ja muiden palvelujen piirissä oli nykyistä paljon enemmän työpaikkoja. Maaseutua pidettiin asuttuna tukemalla sodan jälkeen asutustilojen myötä syntynyttä pientilavaltaista maataloutta tukiaisilla, ja metsätyöt tarjosivat työtä maaseudun tilattomalle väestölle.
Silti työtä ei riittänyt kotiseudulla kaikille ja alkoi muuttoliike asutuskeskuksiin. Myös pian massiiviseksi muuttunut muutto Ruotsiin käynnistyi. Tällaisen maan kannalta kielteisen kehityksen suunnan muuttamiseksi Kekkosella enempää kuin muillakaan ei ollut keinoja. Kekkosella riitti edelleen muitakin vaikeuksia sisäpolitiikassa. Kekkosen ja Maalaisliiton toisen vahvan miehen Veikko Vennamon välit olivat jo aiemmin kärjistyneet heidän maatalouspoliittisten näkemystensä eroavuudesta. Välit katkesivat lopullisesti, ja Vennamo perusti oman puolueensa Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka sitten vuonna 1966 muuttui Suomen Maaseudun Puolueeksi.
On paikallaan laittaa tähän kirjoitustani arvioineen ”mielipidepankin” kommentti: ”Maalaisliitossa oli juuri Kekkosen ja Korsimon ajamana syntynyt ajatus tehomaatalouden ja suurtilojen tukemisesta. Tästä kysymyksestä syntyi suuri riita Veikko Vennamon kanssa. Vennamo nimenomaan ajoi pientilavaltaisuutta ja pienten tilojen tukemista, koska tehomaatalous ei hänen näkemyksensä mukaan soveltunut Suomen oloihin. Suomi ei kerta kaikkiaan pärjäisi siinä kilvassa ilman rajua säännöstelyä. Mielestäni Vennamon ennustus oli enemmän kuin oikeaan osunut. Vennamohan syytti useaan otteeseen Maalaisliittoa ”talonpojan tappolinjasta” juuri siksi, että Maalaisliitto suosi tukijärjestelmällään suuria ja keskisuuria tiloja. Tämä johti sittemmin joukkopakoon kaupunkeihin ja Ruotsiin. Ruotsia voimmekin kiittää siitä, ettei syntynyt tuolloin joukkotyöttömyyttä.”
Ulkopolitiikka sen sijaan oli alusta alkaen paremmin Kekkosen hallinnassa, ja hän ohjasi sen entistä tiukemmin Neuvostoliiton vanaveteen. Pian se alkoi saada muotoja, joita saksalaisten lanseeraaman ”finlandisierung”-termin mukaan ruvettiin kutsumaan suomettumiseksi. Tosin Saksassa enempää kuin muuallakaan länsimaissa ei ymmärretty sitä, että 1948 Neuvostoliiton kanssa pakosta solmittu YYA-sopimus sitoi suuresti meidän ulkopolitiikkaamme. Emme kuitenkaan olleet joutuneet samaan asemaan kuin ns. itäblokin maat, joihin kuului myös Tsekkoslovakia, jonka tien Hertta Kuusinen ilmoitti olevan myös meidän tiemme. Tämän tienhän ns. asevelisosialistit sitten katkaisivat siten kuin täällä on aikaisemmin kerrottu.
Paasikivi oli siis sanonut, että ”meidän on pakko antaa venäläisille periksi monissa asioissa, mutta niin vähän kuin mahdollista eikä koskaan omasta aloitteestamme”; tämän olen jo edellä todennut. Pian alettiin huomata, että Kekkosen asenne oli myöntyvämpi. Myös nähtiin, että Kekkonen hoiti neuvostoyhteyksiään NKP:n ja ulkomaantiedusteluelimen KGP:n kautta, kun Paasikivi piti tärkeänä, että yhteydet olisivat virallisten valtioelinten tasolla.
Tätä pidettiin varallisena maallemme. Kekkosen toimintatapaa pidettiin suorastaan maanpetoksellisena. Tällainen ajattelu ja Kekkosen politiikan arvostelu oli erityisen voimakasta sosialidemokraattisessa puolueessa. Demarit uskalsivat arvostella myös Neuvostoliittoa. Heinäkuussa 1956 Oslossa pitämässään puheessa sotasyyllisyysvankeudesta vapautunut Väinö Tanner lausui, että ”Stalinin Neuvostoliitossa kokema tuomio merkitsi itsessään myös Suomeen 1939 kohdistetun hyökkäyksen tuomitsemisen”. Johtopäätöksenä hän esitti, että tuolloin alkaneen tapahtumaketjun päätökseksi Suomelta riistetyt alueet olisi nyt palautettava. Kekkonen pani ulkoministeri Törngrenin valittamaan Neuvostoliiton lähettiläs Lebedeville Tannerin puheita. Selvää on, että Kekkosen pistetili Neuvostoliiton silmissä taas kasvoi! Tannerin pistetili kasvoi suomalaisten silmissä. Tannerin arvostus oli korkea myös puolueessaan, ja Neuvostoliiton torjuntayrityksistä huolimatta hänet valittiin sen puheenjohtajaksi 1957. Neuvostoliitto piti sitä itseään vastaan suunnattuna provokaationa ja Kekkonen ja maalaisliiton K-linja säesti Neuvostoliittoa.
Neuvostoliiton suurlähetystöstä Tehtaankadulta oli kuitenkin otettu yhteyttä Tanneriin tämän tultua SDP:n puheenjohtajaksi ja pyydetty häntä tulemaan keskustelemaan. Aloite oli törmännyt Tannerin haluttomuuteen hyväksyä kutsua, koska hän tulkitsi sen merkitsevän Canossan matkaa. ”Minä en ryhdy konttaamaan neuvostolähetystön portaita kuten Linkomies on tehnyt”, murisi Tanner, viitaten siihen, että toinen ”sotasyyllinen”, sodan loppuvaiheiden pääministeri Edwin Linkomies oli julkisesti katunut tiettyjä tekojaan ja varmistanut näin sen, että hän vielä Kekkos-Suomessakin sai jatkaa uraansa kohoten ensin Helsingin Yliopiston rehtoriksi ja sitten peräti kansleriksi.
Kekkosen presidentinvaalikampanjassa oli selvästi vihjailtu, että me saamme Karjalan takaisin, jos Kekkonen valitaan. Kekkonen joutui tästä vielä usein kiusalliseen välikäteen. Kun karjalaiset olivat ottaneet Kekkoseen yhteyksiä koettaen saada tätä ottamaan Karjalan palauttamisen esille neuvostoliittolaisten kanssa, Kekkosen oli pakko toimia jotenkin. Hän menetteli ominaisella tavallaan juonisti. Ottaessaan kesällä 1956 vastaan suurlähettiläs Lebedevin Kekkonen ”paljasti” tälle luottamuksellisesti, että sosialidemokraattien taholta esitetään edelleen vaatimuksia Karjalan palauttamisesta. Lebedev ilmoitti ykskantaan, että ”Neuvostoliiton johdon mielestä valtioittemme väliset rajat on lopullisesti ratkaistu vuoden 1947 rauhansopimuksella”. Kekkonen tyytyi tähän ja lupasi kirjoittaa Maakansaan nimettömän artikkelin, jossa hän vaatisi Karjala-keskustelun lopettamista. ”Sen jälkeen”, hän lisäsi Lebedevin mukaan ”olisi toivottavaa, että neuvostolehdistökin siitä kirjoittaisi”.
Kekkosen lupaama kannanotto ilmestyi Maakansan pääkirjoituspalstalla 11.7.1956. Moskova reagoi hallituksen äänenkannattajan Izvestijan suulla päivää myöhemmin. Kekkonen joutui vielä monta kertaa, mm. Vorośilovin kesällä 1957 Suomen tekemän vierailun edellä järjestetyn siirtoväen kokouksen tiimoilta, valamaan kylmää vettä karjalaisten niskaan, ja vaati taitoa tehdä se niin, että vaalikampanjassa sanottua ei olisi pidetty bluffina.
Neuvostoliittolaisten tarkkailijoiden mielestä Kekkonen ei vielä ensimmäisellä presidenttikaudellaan ollut isäntä talossaan. Heidän huomionsa kiintyi Neuvostoliittoon kielteisesti suhtautuviin lehtiartikkeleihin ja kirjoihin. Erityinen huomio kiinnitettiin Väinö Linnan romaaniin ”Tuntematon sotilas” ja Edwin Laineen sen pohjalta tekemään elokuvaan. Suurlähetystöneuvos Loginov raportoi Moskovaan, että elokuvassa ei ollut sitäkään vähää antimilitarismia, mitä kirjassa voitiin nähdä. Loginov esitti esimiehilleen, että ”Kekkoselle pitäisi sanoa jossain muodossa, että ottaen huomioon Suomen ja Neuvostoliiton hyvät suhteet ja Paasikiven äskeisen matkan Neuvostoliittoon filmiä ei olisi sopiva esittää”. Ei ole tietoa, esitettiinkö tätä Kekkoselle, vai kaikuiko esitys kuuroille korville, mutta filmiä ei koskaan kielletty, vaan päinvastoin, jo vuonna 1957 sitä näytettiin ”opetuselokuvana” varuskunnissa.
Sen sijaan vuonna 1958 ilmestyneet Yrjö Leinon muistelmat ”Kommunisti sisäministerinä” takavarikoitiin juuri painosta kauppoihin tulleena ja hävitettiin ennen kuin niitä oli ehditty myydä ollenkaan. Operaation takana oli itse Urho Kekkonen Neuvostoliiton käskystä. Ilkka Herlinin mukaan Kekkonen piti kirjaa sosialidemokraattien virittämänä sisäpoliittisena juonena. Näin sanoessaan hän avoimesti myönsi Neuvostoliiton sekaantumisen Suomen sisäpolitiikkaan. Kuriositeettina mainittakoon, että kirjan teknisenä toimittajana kustannusyhtiö Tammessa oli toimitusvirkailija Kalevi Sorsa, jolle tämä episodi luettiin myöhemmin hänen poliitikkokaudellaan kauan raskauttavaksi nuoruudenhairahdukseksi!
Kun Kekkonen ei voinut taivuttaa puolueita ja eduskuntaa tahtonsa ja Neuvostoliiton tahdon mukaiseen asentoon, hän oli vuonna 1958 joutunut nimittämään Fagerholmin III hallituksena sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Sen nimityspuheensa päätteeksi hän totesi tuon ”tämä oli elämäni huonoin puhe, mutta minä itse en sitä kirjoittanut”. Kun uuden hallituksen kokoonpanosta mykistynyt Neuvostoliiton suurlähettiläs pyysi neljä päivää myöhemmin Kekkosen selitystä, Kekkonen sanoi tälle pesevänsä kätensä hallituksen muodostamisesta, mutta myöntävänsä, ettei hän ollut kyennyt hallitsemaan tilannetta. Hän oli kuitenkin lohduttanut suurlähettiläs Lebedeviä, että ”tämä hallitus tulee olemaan vallassa vain siihen saakka, kun se todistaa oman kestämättömyytensä”.
Ja pianhan hallitus ”todisti kestämättömyytensä”. Suomen ja NL:n suhteissa tapahtui pian tuon jälkeen viilentyminen, ns. yöpakkaset. Ne olivat alusta loppuun saakka NKP:n ja UKK:n suunnittelemat ja operoimat, sen todistaa vakuuttavasti mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Rautkallio pitää sitä vuoden 1962 presidentinvaaleja edeltäneen noottikriisin kenraaliharjoituksena. Fagerholmin hallitus joutui tietenkin eroamaan. ”Yöpakkasten” päättymistä mainostettiin Kekkosen diplomatian taidonnäytteenä, mutta melko monella oli oikea käsitys niiden laadusta. Varsinkin demarit ja kokoomuslaiset olivat vakuuttuneita, että ”yöpakkaset” olivat Kekkosen tilaustyö. He saivat näkemykselleen tukea myös kansanpuolueen (edistyspuolue oli muuttunut nimeltä 1951) ja ruotsalaisten monilta edustajilta. Joka ei usko Rautkallion todistelun lukekoon Viktor Vladimirovin muistelmat; niistäkin käy ilmi, että kriisi ja sen lopputulos oli juonittu yhdessä Neuvostoliiton johtajien kanssa.
Fagerholmin hallituksen erottua maalaisliiton V.J.Sukselainen muodosti tammikuussa 1959 hallituksen, jossa maalaisliittolaisten lisäksi oli vain yksi ruotsalaisten edustaja ja yksi ammattiministeri. Tämä hallitus sai istua tuolloin poikkeuksellisen pitkän ajan aina heinäkuuhun 1961 saakka. Olisi istunut pitempäänkin, ellei Kekkonen olisi ruvennut näkemään Sukselaista kilpailijanaan, eikä aivan aiheetta. Sukselaisen presidenttiehdokkuudesta oli kaavailuja maalaisliittolaistenkin keskuudessa, ja siellä tiedettiin, että Kekkosen pudottamiseen tähtäävälle hankkeelle tulisi tukea sekä oikealta että vasemmalta. Mutta kuin tilauksena Kekkoselle hovioikeus langetti Kansaneläkelaitoksen johtajana toimineelle Sukselaiselle kesäkuussa 1961 sakkotuomion virkavirheistä asuntorakentamisessa ns. Kätilöopiston jutussa. Sukselainen sai lähteä ja Martti Miettunen muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Tuo Kätilöopiston juttu oli Sukselaisen poliittisen uran loppu, mutta samassa jutussa sakkotuomion saaneen TPSL:n Aarre Simosen Kekkonen nimitti 1966 oikeusministeriksi Paasion kansanrintamahallitukseen!
Sukselainen ei ollut enää käytettävissä, mutta Kekkosen vastaisten voimien tarkoituksena säilyi edelleen syrjäyttää Kekkonen vuoden 1962 vaaleissa. Ehdokkaaksi siihen tarkoitukseen valittiin nuhteettomana tunnettu korkeimman oikeuden eläkkeellä oleva presidentti Olavi Honka. Tuon ”Honka-liiton” vetäjänä toimi SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Myös Maalaisliitossa oli edelleen voimissaan vanhakantainen alkiolainen ryhmä, joka näki Kekkosen politiikan maalle entistä vaarallisempana. He päättivät yhtyä tuohon Honka-liittoon maan pahemmalta pelastaakseen. Sukselaista ehdokkaakseen ajatelleet ja Viljami Kalliokoskea aikanaan tukeneet maalaisliiton johtomiehet – Sukselainen ja Kalliokoski pysyttelivät sivussa – työskentelivät asian puolesta ja pitkäaikainen maalaisliiton kansanedustaja Hilja Väänänen ilmaisi eduskunnassakin avoimesti ilonsa Honka-liiton johdosta.
Mutta liitto ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle. Väritön ja poliitikkona kokematon Honka ei ollut oikein uskottava vastaehdokas Kekkoselle eikä saanut joukkoja innostumaan. Myös hankkeen alulle panneen SDP:n rivijäsenten keskuudessa häntä vieroksuttiin. Lopullinen niitti hankkeelle tuli, kun Kekkonen sai Neuvostoliiton tuella, ns. ”Novosibirskin lavastuksella” Hongan ilmoittamaan luopuvansa ehdokkuudestaan. Hannu Rautkallion vuonna 1992 julkaistut nootin taustaselvitykset avaavat noottikriisin solmuja, joiden sitojiksi osoittautuvat korkeat suomalais-neuvostoliittolaistahot. Rautkallion esiin kaivamat dokumentit ovat kiistatta todistusvoimaisia. Kekkonen toimitti Neuvostoliiton johdolle jo puolitoista vuotta ennen ensimmäisen kautensa päättymistä muistion, jonka ydin oli virassa pysyminen. Viivytyksittä Kremlissä ryhdyttiinkin UKK:n haluamiin toimiin.
Noottikriisi eli ”Novosibirskin lavastus” siis johti tunnettuun tulokseen. Nyt vaaleissa oli vain yksi varteenotettava ehdokas, Kekkonen, joka tuli valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä suurella äänten enemmistöllä (199 ääntä 300:sta) valituksi. Näin oli Kekkonen saanut vallan entistä lujemmin haltuunsa, ja tästä alkoi hänen 20 vuotta jatkunut ehdottoman yksinvallan kautensa.
Seuraavaksi tarkastelen sitä, miten Kekkonen laajensi ja syvensi valtaansa
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Kekkonen oli poliittinen juonittelija ja häikäilemätön vallantavoittelija. Hän pelasi epäilemättä myös vaarallista peliä. Silti en uskaltaisi väittää sitä, että hän olisi asettanut Suomen merkittävät edut vaakalaudalle ikään kuin täysin alisteiseksi omille henkilökohtaisille päämäärilleen. Tuo Karjala-episodi saattaisi vaikuttaa kyllä sotivan tätä ajatustani vastaan, mutta siinäkin voidaan ajatella Kekkosella olleen jokseenkin varman tiedon siitä, että venäläiset eivät suostu palautukseen, minkä vuoksi hän saattoi vehkeillä tällaisellakin asialla.
Kekkonen valittiin muuten oikeastaan yhden eikä kahden äänen turvin presidentiksi. Yhden äänen lisä Fagerholmille olisi nimittänyt keikauttanut tilanteen tasapeliksi. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Kekkonen oli poliittinen juonittelija ja häikäilemätön vallantavoittelija. Hän pelasi epäilemättä myös vaarallista peliä. Silti en uskaltaisi väittää sitä, että hän olisi asettanut Suomen merkittävät edut vaakalaudalle ikään kuin täysin alisteiseksi omille henkilökohtaisille päämäärilleen. Tuo Karjala-episodi saattaisi vaikuttaa kyllä sotivan tätä ajatustani vastaan, mutta siinäkin voidaan ajatella Kekkosella olleen jokseenkin varman tiedon siitä, että venäläiset eivät suostu palautukseen, minkä vuoksi hän saattoi vehkeillä tällaisellakin asialla.
Kekkonen valittiin muuten oikeastaan yhden eikä kahden äänen turvin presidentiksi. Yhden äänen lisä Fagerholmille olisi nimittänyt keikauttanut tilanteen tasapeliksi.OK taas. Oikea tuo huomautuksesi Kekkosen yhden äänen voitosta, sitä termiä minäkin olen aikaisemmin käyttänyt, mutta nyt tuo lopputuleman kahden lukeman ero harhautti kirjoittamaan toisin.
- K.K.Korhonen
6. Valta lujittuu ja laajenee, mutta…
Kekkosen ”oma puolue” oli siis Maalaisliitto/Keskustapuolue, kuten tiedetään. Sen hän pystyi kaappaamaan hallintaansa siten kuin olen edellä esittänyt. Sen jälkeen tuon puolueen ainoa tosiasiallinen linja oli vain pitää Kekkonen vallassa. Viljami Kalliokoski oli todennut, että ”Urho Kekkosen politiikan ainoa sisältö on Urho Kekkonen”. Nyt puolue ryhtyi palvelemaan tuota politiikkaa. Kaikki entinen ”alkiolaisuus” oli siitä tyystin karissut, eikä se ole siihen enää takaisin palannut.
Mutta ei yhden puolueen hallinta riittänyt Kekkoselle. Vähitellen Kekkonen sai kaikki merkittävimmät puolueemme käsikassaroikseen politiikkansa toteuttamisessa. Tähän päästäkseen hän käytti kaikkia niitä keinoja, joita joku on sanonut tehokkaiksi myös lasten kasvatuksessa, eli uhkailua, lahjontaa ja kiristystä.
Sosialidemokraattisessa puolueessa on aina ollut ”katto korkealla ja seinät leveällä” (Paasion toteamus) ja sen sisällä on ollut aina erilaisia näkemyksiä, joskus tavoitteistakin, mutta enemmän menettelytavoista. Tuollainen kuuluu demokraattisen sosialismin ja miksei yleensäkin demokraattisten puolueiden luonteeseen. Näin oli jopa Maalaisliitossakin ennen Kekkosen valtaa. Demareissa nuo erilaiset näkemykset olivat varsin selvälinjaisia 1950-luvun alkupuolella. Näitä Kekkonen rupesi käyttämään määrätietoisesti hyväkseen.
Kekkonen innosti SDP:n vasemman laidan miehiä, joille hän lupasi omansa ja Neuvostoliiton siunauksen ja siten mahdollisuuden päästä valtapaikoille. Kun Väinö Tanner oli vuonna 1956 valittu SDP:n puheenjohtajaksi, entinen puheenjohtaja Emil Skog ajautui oppositioon puolueessaan ja hakeutui Kekkosen ja hänen kauttaan Neuvostoliiton suosioon. Niinpä Skogin ja häntä seuranneet Kekkosen ”ottopojat” sitten erosivat emopuolueesta muodostaen TPSL:n. SDP oli siten jakautunut kahdeksi eri puolueeksi. Myös ammattiyhdistysliikkeessä tapahtui sama jako. Lupauksensa mukaisesti Kekkonen suosi TPSL:oa, mutta paljon suurempi emopuolue pidettiin täysin paitsiossa valtakunnan politiikasta. Valtapaikoille pääsyn houkutusta ei voinut vastustaa myöskään entinen selvä antikommunisti Aarre Simonen. Hän oli sisäministerinä johtanut kovaotteisesti 1940-luvun lopun lakkomellakoiden kukistamista, ja saanut siitä lempinimensä ”Sapeli-Simonen”. Hänestä tuli TPSL:n puheenjohtaja 1964.
TPSL sai koko ajan paitsi poliittista myös suurta taloudellista tukea Neuvostoliitosta. Tuki kanavoitiin maalaisliiton kautta. Tämä käy vastaansanomattomasti ilmi mm. Hannu Rautkallion ja Jukka Nevakiven kirjoista sekä Viktor Vladimirovin muistelmista. Ilman tuota tukea puolue ei olisi pystynyt kauankaan toimimaan niin kuin se toimi. Vaikka maalaisliitto jo oli Kekkosen kautta täysin Neuvostoliiton käskyvallassa, se ei vielä suurvallalle riittänyt. TPSL:n avulla Neuvostoliitto oli pystynyt lähettämään sisäpolitiikkaamme toisen Troijan hevosen. Jukka Nevakivi toteaa: ”SDP:n sisäisiin asioihin puututtiin ulkovallan toimesta – vieläpä korkeimman valtiojohtomme tieten. Ilmiö on niin poikkeuksellinen, ettei sitä ollut koettu itsenäisyyden ajan sisäpolitiikassa koskaan aikaisemmin, tuskin myöhemminkään”.
Hannu Rautkallio on Moskovan arkistoista tekemiinsä ehdottoman luotettaviin lähdelöytöihinsä tukeutuen osoittanut kirjoissaan, että Kekkosen ja NKP:n yhteisessä agendassa Suomen sisäpolitiikan hallitseminen oli kaiken yhteistoiminnan pääkohde. Yhteinen agenda tähtäsi sosialidemokraattien hajottamiseen ja sitten heidän integroimiseensa Kekkosen sisäpoliittiseen vallankäyttöön. (Juhani Suomi on vähätellyt Rautkalliota ja sanonut tiedeyhteisön sulkeneen hänet ulkopuolelleen. Martti Häikiö pitää väitettä Rautkallion kunniaa loukkaavana. Hän sanoo, että ”Tiedeyhteisö on itsensä määrittelemä tiedemiesten joukko, joka on antanut Rautkalliolle tunnustetun paikan joukossaan; hän on Tampereen yliopiston dosentti, jonka tutkimuksia rahoittaa Suomen Akatemia. Rautkallion tutkijanlaatua on alusta lähtien leimannut hämmästyttävä kyky kaivaa esille ennen tuntemattomia lähteitä”).
Meistä vanhemmat hyvin muistavat tuon surullisen ajan, jolloin Kekkonen ”myllytti” sosialidemokraatteja, ja nuoremmatkin ovat voineet siitä jo nyt paljon lukea. Erityisen hyvin asiaa on käsitellyt Lasse Lehtinen väitöskirjassaan. SDP sai ”korpivaelluksellaan” myös porvareilta spontaania ja epäitsekästä tukea. Se viritti puoluesihteeri Kaarlo Pitsingin juonimana vuoden 1966 eduskuntavaalien alla propagandansa niin taitavasti, että huomattava osa porvarillista lukeneistoa äänesti ensimmäisen kerran sosialidemokraatteja. Puolue saikin sitten vaaleissa oloissamme harvinaisen suurvoiton. Kekkosen oli pakko päästää sosialidemokraatit pannasta heidän suuren vaalivoittonsa jälkeen. SDP sai 17 lisäedustajaa (38 > 55) lisäksi TPSL 5 (2 > 7), kun Maalaisliitto menetti 4 paikkaa (53 > 49). Eduskuntaan tuli nyt vasemmistoenemmistö. Sosialidemokraattien puheenjohtaja Rafael Paasio muodosti vasemmistopuolueiden ja maalaisliiton yhteisen hallituksen.
Hallituksen muodostaminen kesti poikkeuksellisen kauan, josta Paasio sai aiheetta hitaan maineen. Hänen hitautensa johtui nimittäin paljolti siitä, että hän olisi halunnut hallitukseensa eri miehiä kuin Kekkonen. Kekkosen painostus tuotti tulosta niin, että sai lopulta hallituksen lähes mieleisekseen. Puhtaasti opportunistisesta vallanhalusta ”uudistuneen” TPSL:n Simosen Kekkonen palkitsi nimittämällä hänet oikeusministeriksi, vaikka tämä oli juuri saanut tuomion valtakunnanoikeudessa kauppa- ja teollisuusministerinä tekemistään töppäilyistä. Vanha Valpon mies ”vaaran vuosilta” SKDL:n Leo Suonpää pääsi myös ministeriksi.
Vaikka Kekkonen sai jokseenkin mieleisensä hallituksen, hän oli kiusaantunut sosialidemokraattien vaalimenestyksestä. Peläten heidän pääsevän nyt johtamaan asioita hän yritti koukata demareista vasemmalta ohi joko ennalta Neuvostoliiton kanssa menettelystä sovittuaan tai luottaen siihen, että Neuvostoliitto ymmärtää hänen tarkoituksensa ja antaa sille tukensa. Nyt hän liittoutui vasemmistoradikaalin opiskelijanuorison kanssa. Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa Ostrobotnialla 2.2.1967 hän julisti brezhneviläistä aatteen ja kansallishengen voimaa: ”Eivätkö kommunistit ole tuoneet oman aatteellisuutensa voimalla maahan uutta kansallishenkeä ja vireyttä, uutta uskoa huomispäivään ja toimintaa sen hyväksi?” presidentti kysyi voimakkaan retoriseen tyyliin. Paikalla olleet kehuivat suosionosoitusten olleet niin raikuvat, että ”osakunnan jääkärihuoneen seinällä taulut vavahtelivat taputusten voimasta”.
Kekkosen esiintyminen yhtyneen vasemmiston ja vasemmistohenkisen ”edistyksellisyyden” puolestapuhujana oli hänen toimintansa tunnusomaisin piirre 1960-luvun puolesta välistä alkaen ja se vain vahvistui Kekkosen vanhetessa.
Kekkonen ei kuitenkaan enää onnistunut ajamaan sosialidemokraatteja poliittiseen paitsioon, vaan Paasion hallitus lujitti otettaan ja SDP:n lähes katkoitta yhtäjaksoisesti jatkunut aika hallituspuolueena alkoi. Kekkonen ei koskaan saanut Paasiota syömään kädestään eikä Rafu liioin ruvennut kumartelemaan itään päin, mutta hänen seuraajansa Kalevi Sorsan suhteen tapahtui toisin, koska Sorsa sai siten enemmän tarvitsemaansa poliittista painavuutta ja liikkumatilaa myös lännen suuntaan. Myös SDP sai nyt NL:n siunauksen.
Kekkosen valta oli paisunut jo mahtaviin mittoihin. Vuoden 1968 vaaleissa hän oli vasemmisto- ja keskustapuolueiden yhteisenä ehdokkaana ja sai ensimmäisessä äänestyksessä valitsijamiehiltä 201 ääntä. Noissa vaaleissa kokoomus vielä rohkeni asettaa oman ehdokkaansa pankinjohtaja Matti Virkkusen, joka saikin kokoomuksen parlamentaarista kannatusta hyvin vastaavan äänisaaliin. Kekkonen ei kuitenkaan ollut vielä tyytyväinen.
Pahimpana ”piikkinä Kekkosen lihassa” oli entinen puoluetoveri Veikko Vennamo, joka sai huomattavasti suuremman valitsijamiesmäärän, mitä hänen puolueensa kannatus olisi edellyttänyt. Se oli Kekkosesta niin sietämätöntä, että hän oli tukehtua kiukkuunsa. Päiväkirjaansa hän kirjoitti: ”Olen todella saatanan masentunut ja harmistunut vaalin tuloksesta. En voi ymmärtää Vennamon saamaa kannatusta. Virkkunen ei menestynyt niinkään hyvin kuin olin luullut”. Seuraavana päivänä hän vielä lisäsi: ”Jos kaiken tämän tiesin, en olisi ruvennut ehdokkaaksi. Kyllä minua todella harmittaa, että olen vielä mukana. Tekisi mieli lyödä rukkaset pöytään ja sanoa, että minä en ole enää kaikkien saatanan kusipäiden haukuttavana”.
Muiden kuin Kekkosen valitsijamiesten puolesta äänesti siis kolmannes suomalaisista, vaikka vastaehdokkaina oli etukäteen selkeiksi häviäjiksi veikatut Vennamo ja Virkkunen. Kansa protestoi näillä äänillään Kekkosta vastaan. Kekkonen ei voinut sitä ymmärtää. Hän tulkitsi myös vaalikampanjan aikaiset tapahtuvat nöyryyttäviksi. Kekkosen tukijat valittelivat, että ”Kekkos-kauna on syvällä”, vaikka Kekkonen oli itse asiassa ”saanut kahdelta taholta niitä kaloja, joita hän oli onkinut.” Kansan ”tyhmyyteen” pettynyt Kekkonen ilmoitti jo tuolloin, ettei suostu ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa.
Mutta vähitellen Kekkonen unohti tuon takaiskun ja suuntautui uusiin haasteisiin. Lähes uskomaton tapahtui, kun kiivas Kekkosen vastustaja Väinö Leskinen polvistui Kekkosen eteen ja teki ”canossanmatkan” Moskovaan, jonka jälkeen hän pääsi kauppa- ja teollisuusministeriksi Paasion hallitukseen 1968 ja ulkoministeriksi Karjalaisen hallitukseen 1970 ja Kekkosen viinakassin kantajaksi hänen idänmatkoillaan. Tuo käännös pani kuitenkin entisen asevelisosialistin niin lujille, että hänen ennestäänkin runsas alkoholinkäyttönsä lisääntyi ja sydän petti jo 1972. Leskisellä ei ollut Kekkosen fysiikkaa ja kykyä kestää suuria viinamääriä.
Samaa manipulointia kuin SDP:ta kohtaan Kekkonen harjoitti myös kokoomukseen nähden. Tietysti sekin tapahtui Neuvostoliiton tahdosta. Kokoomuksen piina oli vielä paljon pitempi kuin SDP:n, eli se oli poissa hallituksista 20 vuotta vuodesta 1966 alkaen. Ei auttanut, vaikka kokoomus oli tullut kiltisti ruotuun Kekkosen eteen pyytämään häntä SDP:n tavoin presidenttiehdokkaakseen, ja Harri Holkeri söi Sorsan tavoin Kekkosen kädestä. Vasta Mauno Koivisto päästi kokoomuksen pannasta, kun vuoden 1987 eduskuntavaaleissa Keskusta kärsi murskatappion ja kokoomus nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi (SDP 56, kok. 53 ja kesk. 40 edustajaa). Tällöin Koivisto mursi Paavo Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin tekemän ”kassakaappisopimuksen” ja nimitti Holkerin hallituksen. Silloin Väyrynen tiedusteli lääkäriltään, että ”voiko vitutukseen kuolla”.
Oli muutamia näkyviäkin poliitikkoja, jotka uskalsivat arvostella Kekkosta koko hänen uransa ajan. Sellainen oli tietenkin Veikko Vennamo. Hänen taakseen ryhmittyi se vähäväkisempi kansanosa, joka ei ollut tyytyväinen elämäänsä Kekkos-Suomessa. Tuota väkeä oli varsin paljon, sillä enimmillään Vennamon SMP:llä oli 18 kansanedustajaa ja Vennamo itse sai 1968 presidentinvaaleissa lähes 20 %:n kannatuksen ja aiheutti Kekkosessa hirmuista kiukkua ja poikkeuslakiin johtaneen reaktion, josta kohta hieman lisää. Kekkosen pelkoon alistumattomiin kuuluivat myös kokoomuksen Tuure Junnila, ruotsalaisten Georg C Ehrnrooth ja demarien Kaarlo Pitsinki. Kun heitä ei voitu hiljentää, heistä yritettiin tehdä harmittomia valtakunnan pellejä, vaikka he olivat niitä Andersenin sadun lapsia, jotka näkivät, että ”keisarilla ei ole vaatteita”.
Puolustuslaitos on meillä aina pysynyt ehdottomasti poissa politiikasta ja ammattisotilailta on puoleisiin kuuluminen ollut aina kiellettyä. Näin minkä tahansa puolueen edustama laillinen valtiojohto on aina voinut turvata sotavoiman lojaalisuuteen. Kun jalkaväenkenraali Sakari Simelius jäi eläkkeelle 1965, häneltä avautuneeseen puolustusvoimain komentajan virkaan maalaisliittolainen puolustusministeri Arvo Pentti esitti kenraalimajuri Yrjö Keinosta, jonka Kekkonen virkaan nimitti. Keinonen oli virkaiältään nuorin kenraalimme. Nimitys kävi yli ymmärryksen kaikilta muiltakin kuin kahdeltakymmeneltä ohitetuksi tulleelta vanhemmalta kenraalilta. Pian saatiin tietää, että Keinonen oli joskus everstinä ollessaan ottanut maalaisliiton jäsenkirjan, josta hän asian julkiseksi tultua oli joutunut luopumaan, mutta ei ollut kuitenkaan saanut rangaistusta, mikä tästä lain mukaan olisi pitänyt seurata. Keinosen puoluesympatiat olivat luonnollisesti Kekkosen tiedossa.
Nimityksen poliittisen luonteen selvittyä puolustusvoimien päällystön piirissä kuohui enemmän kuin kertaakaan 1920-luvun alun upseerilakkojen jälkeen. Luutnantti ja sittemmin kapteeni Keinonen oli ollut sodassa urhoollinen komppanian päällikkö ja saanut Mannerheim-ristin (kuten Arvo Penttikin), mutta suurempien joukkojen johtajana rauhanaikana hän oli keskinkertainen ja puolustusvoimien komentajana epäonnistui surkeasti. Kekkonen joutuikin erottamaan suojattinsa vuonna 1969 vajaan neljän vuoden pestin jälkeen ja näin puolustusvoimamme pysyivät ja ovat pysyneet poissa puoluepolitiikasta.
Kekkosen jälkimaine ”edistyksellisenä” presidenttinä ei ole kärsinyt hänen oikeistolaisesta menneisyydestään vapaussoturina, etsivän keskuspoliisin kuulustelijana ja Akateemisen Karjala-Seuran ja Suomalaisuuden liiton aktivistina. Sen sijaan Kekkosen monet naissuhteet olivat muodostua kompastustekijäksi jo hänen ”kuningastiellään”, eivätkä ne ainakaan kaikkien mielestä lakanneet varjostamasta hänen presidenttiyttäänkään. Noita suhteita nimittäin oli yhä, vaikka mies oli saavuttanut jo melkoisen iän.
Noista myöhemmän iän naissuhteista merkittävin oli Anita Hallama, joka on kirjoittanut suhteesta kirjassaan ”Sydämen kieltä sydämelle”. Minä en ole kirjaa lukenut, mutta on kerrottu sen olevan hyvin hienovaraisesti kirjoitettu. Martti Häikiön mukaan Kekkonen rakastui silmittömästi ulkoministeriön valtiosihteeri Jaakko Hallaman puolisoon. Sama on tiettävästi ainakin rivien välistä luettavissa Anita Hallaman kirjasta. Kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” Martti Häikiö toteaa tuosta kirjasta: ”Kokonaisuutena Anita Hallaman päiväkirja muuttaa vakiintunutta Kekkos-kuvaa hämmästyttävän paljon. Se kertoo avoimesti ja yksityiskohtaisesti valtionpäämiehen monivuotisen ja lähes riipaisevan rakkaustarinan, joka aiemmassa kirjallisuudessa on esiintynyt vain vihjaillen ja vähätellen sivulauseissa”.
Häikiö on omassa kirjassaan otsikoinut tuosta suhteesta kertovan luvun ”Presidentin onneton rakkaus”. Otsikko on asiaa hyvin kuvaava. Kekkosen tarve pitää rakastettunsa tiiviissä kytkennässä itseensä johti absurdeihin tilanteisiin, joissa suhteesta täysin tietoinen vakavasti sairas Jaakko Hallama joutui usein hyvin kiusalliseen välikäteen. Tuon suhteen vuoksi joutui ”pompoteltavaksi” myös suurlähettiläs Björn Ahlholm, joka on käsitellyt asiaa kirjassaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”.
Juhani Suomi suhtautuu Kekkos-biografiassaan Anita Hallamaan kielteisesti, katsoen hänellä olleen vaikutusta presidentin viranhoitoon ja mm. ulkoministeriön nimityksiin. Paljon sanottu Kekkosta lähes kaikessa ymmärtävältä Suomelta, mutta joku toinen – kuten Ahlholm – on sanonut asiasta paljon suorasukaisempaa.
Eivät Kekkosen naissuhteet – tai ainakaan puheet niistä – hänen vanhoilla päivilläänkään rajoittuneet vain rouva Hallamaan. Monta muuta julkisuudessa tunnettua paljon nuorempaakin naista niihin liitettiin, ja jotkut heistä taisivat olla hyvin tyytyväisiä saadessaan sellaista julkisuutta. Ja luultavasti myös Kekkonen itse oli tyytyväinen noista jutuista: vahvistihan se kuvaa hänestä viriilinä miehenä, jolla näin voitiin päätellä yli 70-vuoden iästä huolimatta olevan vielä 40-vuotiaan kunto myös naisten kanssa, kuten perässähiihtäjät vakuuttivat hänellä hiihdossa olevan.
Seuraavaksi käsittelen aikaa, jolloin Kekkosen vallantäyteisyys oli huipussaan.
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Rafael Paasio ei lukeutunut asevelisosialisteihin, vaan hänet tunnettii jonkinlaisena keskitien kulkijana. Paasio oli sovitteleva ja SDP:ltä uusi yritys lähentyä Kekkosta ja vallan saleja. Demareissakin tultiin vähitellen siihen tulokseen, ettei Kekkosen kaato onnistunut Kekkosta vastustamalla. Tämä kylläkin hieman ihmetyttää, koska esim. 70-luvun vaihteessa Kokoomuksen, demarien ja SMP:n yhteinen kannatus olisi riittänyt vaikka mihin, jos kovaa tahtoa olisi ollut. Mutta myös demarien riveissä oli alkanut selkeä vasemmistosuuntaus. Tästä voimme paljolti syyttää USAta, jonka sota Vietnamissa edisti vasemmistoradikalismia tai jopa synnytti sen. Paasio oli kuitenkin SDP:n puheenjohtaja, kun hänen seuraajastaan Sorsasta näytti välillä tulleen Kekkos-puolueen puheenjohtaja.
Väität, etteivät puolustusvoimat ole sotkeutuneet politiikkaan. Tämä ei nyt taida ihan pitää paikkaansa. Ilmeisesti tarkoitat kuitenkin sitä, etteivät sotilaat ole osallistuneet puoluepolitiikkaan. Siihen voi kyllä uskoa. Mutta kenraali Sutelan, Kannisen ja Heiskasen yksityisoperaatiot USAn suuntaan menevät kyllä reilusti politiikan puolelle yli sen toimivaltuuden, joka heille oli suotu. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Rafael Paasio ei lukeutunut asevelisosialisteihin, vaan hänet tunnettii jonkinlaisena keskitien kulkijana. Paasio oli sovitteleva ja SDP:ltä uusi yritys lähentyä Kekkosta ja vallan saleja. Demareissakin tultiin vähitellen siihen tulokseen, ettei Kekkosen kaato onnistunut Kekkosta vastustamalla. Tämä kylläkin hieman ihmetyttää, koska esim. 70-luvun vaihteessa Kokoomuksen, demarien ja SMP:n yhteinen kannatus olisi riittänyt vaikka mihin, jos kovaa tahtoa olisi ollut. Mutta myös demarien riveissä oli alkanut selkeä vasemmistosuuntaus. Tästä voimme paljolti syyttää USAta, jonka sota Vietnamissa edisti vasemmistoradikalismia tai jopa synnytti sen. Paasio oli kuitenkin SDP:n puheenjohtaja, kun hänen seuraajastaan Sorsasta näytti välillä tulleen Kekkos-puolueen puheenjohtaja.
Väität, etteivät puolustusvoimat ole sotkeutuneet politiikkaan. Tämä ei nyt taida ihan pitää paikkaansa. Ilmeisesti tarkoitat kuitenkin sitä, etteivät sotilaat ole osallistuneet puoluepolitiikkaan. Siihen voi kyllä uskoa. Mutta kenraali Sutelan, Kannisen ja Heiskasen yksityisoperaatiot USAn suuntaan menevät kyllä reilusti politiikan puolelle yli sen toimivaltuuden, joka heille oli suotu.>> Sorsasta näytti välillä tulleen Kekkos-puolueen puheenjohtaja.>kenraali Sutelan, Kannisen ja Heiskasen yksityisoperaatiot USAn suuntaan menevät kyllä reilusti politiikan puolelle yli sen toimivaltuuden, joka heille oli suotu.
- K.K.Korhonen
7. Vallantäyteyttä
Vallan vahvistumisen myötä Kekkonen sai myös sisäpolitiikan hallintaansa. Se tapahtui niin, että hän otti ulkopolitiikan osaksi sisäpolitiikkaa siten kuin hyvin tiedetään. Tämän jälkeen sisäpolitiikka oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle ja toisarvoinen siihen nähden. Kekkonen itsekin sanoi, että ”jos niistä toisen (ulko- tai sisäpolitiikka) täytyy olla rempallaan, niin olkoon sitten sisäpolitiikka”. Ja näin todella tapahtui, ainakin siinä mielessä, missä demokratioissa on tapana asioita arvottaa.
Kekkonen luokitteli poliittiset toimijat niihin, jotka kelpaavat Neuvostoliitolle, ja niihin jotka eivät kelpaa. Tämä jaottelu ulottui hallintokoneistoon sen koko laajuudelta, huipulta alas asti. Paikkoja siinä saivat vain ”kelvolliset”. Nämä ymmärsivät asemansa oikein. Tämä takasi Kekkoselle myös ehdottoman sisäpoliittisen vallan.
Kekkosella oli ylivertainen vaikutusvalta asioihin virallisen valtakoneiston kautta, mutta hän halusi vaikuttaa myös suoraan. Hän kirjoitteli lehdissä nimellään ja nimimerkillä, joista Suomen Kuvalehden ”Liimatainen” lienee tunnetuin. Tällä nimimerkillä hän joskus kirjoitteli ikään kuin itseään vastaa, joko hämätäkseen nimimerkin oikean henkilön paljastumista tai saadakseen noita kirjoituksia mahdollisesti tukemaan ryhtyvät paljastetuiksi ja sivuun vaikutusvallasta. ”Myllykirjeillään” hän pani ruotuun yhteiskunnallisia ja muita vaikuttajiamme. Kekkosen kielenkäyttö monissa myllykirjeissä oli vähintään epäsovinnaista, sellaista, mihin esimerkiksi myös paljon kirjoittanut Mauno Koivisto ei olisi mistään syystä ryhtynyt.
Kekkonen pyrki saamaan myös median täysin ohjaksiinsa, mutta ei siinä heti onnistunut. Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simppa alias Simo Juntunen jatkoi Kekkosta vastaan kohdistunutta purevaa kirjoitteluaan, kunnes lehden johto Kekkoselta kyllin selvät terveiset saatuaan oli pakotettu erottamaan ”Simpan”. Tämä veisteli nyt saaneensa ”osapäiväsankarin” mukavan roolin.
Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Lauri Karen kirjoitteli suorasukaisen rehellisiä raportteja mm. Kekkosen vähemmän onnistuneilta ulkomaanmatkoilta. Hän kertoi myös Yhdysvaltojen kautta saamansa luotettavan tiedon sosialististen maiden johdon tapaamisesta, missä Brezhnev oli sanonut, että ”Suomi meillä on jo taskussamme”. Kekkonen ryhtyi nyt presidentille sopimattomalla tavalla julkisuudessa sättimään toimittajaa ja lehteä. Tällöin päätoimittaja Heikki Tikkanen totesi Kekkosen tyylitajun pettäneen. Lehden lukijakunta sai huomata, että Kekkosen Neuvostoliittoon tekemästä vierailusta kertovan reportaasin kuvista oli järjestelmällisesti leikattu Kekkonen pois. Reaalipoliitikkona Kekkonen tajusi, että hänen keinonsa Helsingin Sanomien kurittamiseen eivät riitä. Toimittaja Karenin erottaminen, mikä oli ollut hänen ilmeisenä tavoitteenaan, jäi toteuttamatta.
Ensin Uudessa Suomessa ja sitten Helsingin Sanomissa pakinoinut nimimerkki M.o.t. jatkoi Kekkosen ympärillä tapahtuvan ”loiskiehunnan” (UKK:n oma termi) arvostelua Kekkosen presidenttiuran loppuun saakka. Hän muuten sai omalla analyysillaan selville, että nimimerkki Liimatainen oli Kekkonen, mutta hänen silloinen lehtensä Uusi Suomi ei uskaltanut sitä kertoa. Tieto julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin Kanavassa. M.o.t oli myös ensimmäisiä ja harvoja, jotka kiinnittivät yleisön huomiota Kekkosen kunnon heikentymiseen.
Yleisradion suhteen Kekkonen onnistui pian ja paremmin. Sinne pääjohtajaksi hän oli saanut ”saunamajurinsa” Eino S. Revon ja myös toimittajakunta oli miehitetty pääjohtajasta alkaen vain hänelle ylistystä suitsuttavilla ”journalisteilla”.
Yleisradiossa meni tuolloin Ristivetoa-ohjelma, jonka poliittinen yksisilmäisyys oli jyrkässä ristiriidassa Yleisradion ohjelmasäännöstön hengen kanssa. Kun Yleisradion hallinto- ja ohjelmaneuvostojen kokoonpano vaihtui, pudotti se Revon radion johtajaksi ja lopetti Ristivetoa-ohjelman. Ohjelman vasemmistolaisen toimittajan työsuhteen lopettamisuhka aiheutti heti kolmen ei-vasemmistolaisen, puolueettomia kulttuuri- ja perheohjelmia tehneen toimittajan erottamisen. Erittäin omalaatuinen oli tuki, jonka tuo vasemmistolainen toimittaja sai itseltään presidentiltä. Presidentin nimittäin tiedettiin asettuneen kiistassa toimittajan puolelle. Tämän UKK oli vahvistanut omalla kirjeellään, josta vuodatettiin tieto julkisuuteen. Presidentti halusi näin tehdä tiettäväksi, kenen joukoissa hän seisoo ja kenen lippua kantaa.
Vähitellen Kekkonen sai koko median ohjaksiinsa.. Kekkosta kritisoivat kirjoitukset lehdissä loppuivat tyystin. Nyt monet kepulaiset puhuvat ”valtamediasta” ja ”Erkon mediasta” tarkoittaen niiden kohtelevan kaltoin Keskustaa. Mitä tapahtuikaan silloin! Sellaista tiedonvälityksen yhdensuuntaistamista itsenäisessä Suomessa ei ole tapahtunut koskaan muulloin rauhan aikana; sitä esiintyi vain kommunistimaissa ja esiintyy taas nyt Venäjällä ja muissakin yksinvaltaisesti johdetuissa epädemokraattisissa maissa..
Myös kaikki puolueet olivat nyt Kekkosen pihdeissä. Ensin hän oli pilkkonut sosialidemokraattisen puolueen osiin ja ottanut sen vähemmistön suojelukseensa. Mutta kun enemmistön pitäminen paitsiossa vuoden 1966 demarien suuren vaalivoiton jälkeen ei ollut enää mahdollista, asettui hän nyt enemmistön takuumieheksi Neuvostoliittoon päin, mikä tietenkin oli puolueen poliittisen vallan edellytys. Neuvostoliiton luottamus mille tahansa puolueelle oli tuolloin tärkeämpi kuin Suomen kansan luottamus, sen Kekkonen ja NKP olivat saaneet aikaan ja jopa valtaosan suomalaisten hyväksymäksi! Se oli kova paikka Rafael Paasiolle, kuten myöhemmin Väinö Leskiselle ja Kalevi Sorsallekin, mutta niillä korteilla oli pelattava, mitkä Suuri Mestari oli jakanut. Kokoomukselle noita kortteja ei jaettu ollenkaan.
Kekkonen rakensi määrätietoisesti omaa imagoaan koko kansan presidenttinä. Se oli nyt hänelle helppoa, kun media oli hänen ohjaksissaan. Hän liikkui kansan parissa ja ryysti kahvia teevadilta kainuulaisessa torpassa. Hänen fyysinen kuntonsa kohosi legendaksi, mutta se ei pelottanut perässähiihtäjiä, joiden joukko kasvoi. Ja myötäsukainen media seurasi aina kintereillä ja lähetti ihannoivia reportaasejaan sanoin ja kuvin.
Kekkosen valta lujittui myös talouselämässä. Ulkomaanvientiä edistettiin toistuvilla devalvaatioilla, mitkä puolestaan kiihdyttivät inflaatiota. Työmarkkinoiden sopimustoiminta rullasi entistä paremmin ja muodolliset palkankorotukset olivat suuria. Inflaatio kuitenkin söi ne nopeasti. Elinkeinorakenne oli jämähtänyt paikalleen, tuottavuus oli huono, kansan elintaso alhainen.
Suomea kuitenkin rakennettiin ennätysvauhtia – oli pakkokin, kun kaupungit kasvoivat maalta muuttavasta väestöstä, jolle piti saata katto pään päälle. Kodin tarvitsijat pantiin pakkosäästämään lainojen saannin edellytyksenä ja se olikin ponnistus inflaation syödessä säästöjä. Ja lainaa saatiin sitten hyvin korkeilla koroilla, 12-15 % korko oli yleinen, mutta inflaatio söi pian isonkin velan pieneksi. Mutta rahaa taskuun tuo kehitys ei tuonut, vaan kansa pysyi varsin köyhänä.
Kun vuosien 1971 ja 1972 eduskuntavaalien perusteella oli vuonna 1974 toimeenpantavissa presidentinvaaleissa odotettavissa vieläkin suurempi nöyryytys Kekkoselle kuin vuoden 1968 vaaleissa, niin jo tuolloin antamansa ilmoituksen mukaisesti hän ei enää ryhtynyt ehdokkaaksi – sillä kertaa. Niinpä ”seuraavia vaaleja” ei sitten pidetty, vaan mentiin poikkeuslakimenettelyyn. 9.1.1973 seitsemän puolueen lähetystö (kokoomuskin nyt ”ruodussa”) marssi Tamminiemeen pyytämään, että presidentti Kekkonen olisi edelleen käytettävissä presidenttinä.
Kekkonen ”kursaili” lähetystölle sanoen, että vaikka hän oli valmistautunut siihen, että hänen valtiollinen tehtävänsä päättyisi kolmannen presidenttikauden myötä, ”monet yleiset seikat pakottavat minut ottamaan harkittavaksi mahdollisen presidentintoimen jatkamisen”. Hän kertoi, että oli ajatellut ensin erota presidentin toimesta, kun tuo niin sanottu Zavidovo-vuoto tapahtui lokakuussa 1972, mutta tavatessaan neuvostojohtoa joulun alla hän sanoi vakuuttuneensa siitä, että luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton johtomiesten ja hänen välillä olivat säilyneet hyvinä ja muuttumattomina. Ja niin tuo ”harkinta” johti heti lähetystön toivomaan tulokseen. Jo ennen lähetystön käyntiä oli puolueiden kesken sovittu, että eduskunnalle annettaisiin lakiesitys istuvan presidentin toimikauden jatkamisesta ilman vaaleja ja ilman vastaehdokkaita. Poikkeuslaki hyväksyttiinkin eduskunnassa äänin 170-28 ja Kekkonen valittiin poikkeuslailla neljänneksi (vajaaksi) kaudeksi 1974-78.
Mikä oli tuo Zavidovo-vuoto? Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” siitä näin: ”Vuoto laski julkisuuteen Kekkosen ja Neuvostoliiton johtajien välisistä luottamuksellisista neuvotteluista tietoja, joiden olisi voinut odottaa kääntävän yleistä mielipidettä ja sen myötä kansanedustajien kantoja. Kyseiset tiedot tuntuivat näet vahvistavan oikeiston teesejä, joiden mukaan Kekkonen myi Suomea idässä eli sitoutui maan todellista etua vahingoittaviin sopimuksiin”.
Ketkä olivat vuodon takana ja miksi? Erkki Tuomioja on kirjassaan ”Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan” kertonut antaneensa nuo salaiset asiakirjat ruotsalaiselle toimittajalle Tor Högnäsille, joka toimitti ne julkisuuteen. Mutta keneltä hän nuo asiakirjat sai, sitä Tuomioja ei kerro. ”Demarin” päätoimittajana tuolloin toiminut Aimo Kairamo ”tiesi” jo tuoreeltaan Tuomiojan saaneen ne ”jostakin Eino S. Revon ja Antero Jyrängin vallankumousromanttisista seurapiireistä”. Martti Häikiö arvelee asiakirjojen Tuomiojalle toimittaneeksi henkilöksi joko Mauno Koivistoa tai Paavo Lipposta. Häikiö perustelee mielipidettään sillä, että Tuomiojalla ei olisi syytä olla paljastamatta lähdettään, ellei tämä edelleen olisi merkittävissä poliittisissa asemissa tai muuten asemassa, jonka koskemattomuutta on suojeltava. Mutta mikä oli tuon henkilön motiivi? Ilmeisesti tarkoitus osoittaa, että Kekkonen todella myi Suomea idässä, kuten Ylikangas edellä oikeiston teeseiksi nimeää.
Kaksi kertaa aiemmin oli valtion päämies valittu eduskunnan säätämällä lailla, ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Joulukuussa 1918 Mannerheim valtionhoitajaksi, kun maa oli vapaussodan jälkeisessä kaaoksessa ja Suomen Saksaan sitoutunut ulkopolitiikka oli kokenut haaksirikon kun Saksa oli hävinnyt maailmansodan. Elokuussa 1944 jälleen Mannerheim, nyt tasavallan presidentiksi, kun Suomi oli edelleen sodassa, josta piti pian päästä eroon. Kummassakin tapauksessa valtakunta oli siis ollut poikkeuksellisessa tilassa.
Miksi perustuslain hengen vastainen poikkeuslakimenettely tarvittiin nyt normaaleissa oloissa? Ketkä sitä tarvitsivat ja miksi? Martti Häikiö toteaa kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” että ”Suomen historian kenties suvereeneimpana valtataktikkona Kekkonen hoiti itse uudelleenvalintansa. Hän halusi keväällä 1972 poikkeuslain, koska vain sen avulla hän onnistui eliminoimaan kilpailevat ehdokkaat”. Kalevi Sorsalle Kekkonen oli antanut tässä kuninkaantekijän roolin, ja rooli oli omien taka-ajatustensa vuoksi mieluinen Sorsalle, joka Kekkosta puolueensa ehdokkaakseen pyytäessään heitti lopuksi: ”Kukapa olisi sopivampi SDP:n ehdokkaaksi kuin sosialidemokraatti Urho Kekkonen”. Ja Sorsan heitto oli mieluinen maireasti hymyilevälle Kekkoselle.
Ensimmäisenä Kekkosen jatkoaikaa esitti Ahti Karjalainen. Häikiön mukaan Kekkonen halusi nöyrryttää Karjalaista pakottamalla tämän tekemään tuo ehdotus. Samalla kun Kekkonen nöyrrytti näin vallanperijänä pidettyä Karjalaista, hän sai eliminoiduksi pahimman haastajansa sosialidemokraattien Mauno Koivisto, jolla oli mielipidetiedusteluissa niin selvä johto, että Kekkonen ei todennäköisesti olisi tullut valituksi vaaleissa.
Lainaan vielä pätkän Häikiöltä: ”Näin syntyi Kekkosen vallankäytön huippukausi, jonka kulminaationa oli vuoden 1975 eduskunnan hajotusta seuranneen ns. hätätilahallituksen muodostaminen. Kekkonen runnoi hallituksen kasaan haukkuen puolueet ja Mauno Koiviston johtaman Suomen Pankin maan rakoon suorassa televisiolähetyksessä”.
Kekkonen ei todellakaan halunnut ryhtyä ehdokkaaksi ja vaalikampanjaan. Mutta miksi hänen ei annettu mennä? Tarvittiinko häntä välttämättä ulkopolitiikan hoidossa? Joidenkin mielestä tarvittiin siksi, että Neuvostoliitto voi tätäkin kautta valvoa etuaan yhdentyvässä Euroopassa. Mutta miksi virkakautta jatkettiin vain neljällä eikä presidentin normaalin virkakauden pituisesti kuudella vuodella? Jotkut ovat arvelleet, että Kekkosen seuraajaksi havitellut Ahti Karjalainen katsoi neljä lisävuotta omalta kannaltaan sopivaksi. Toiset taas pitävät perusteena sitä, että Kekkonen arveli korkean ikänsä vuoksi pystyvänsä hoitamaan tehtävää enää vain tuon ajan, ja näinhän Kekkonen itsekin taisi sitä joskus perustella.
Mutta miksi Kekkonen neljän lisävuoden jälkeen oli valmis asettumaan ehdokkaaksi normaalissa järjestyksessä? Korkeaan ikään liittyvä neljän vuoden jakson pituuden asiallinen peruste näin mitätöitiin. Vai oliko Kekkonen sittenkin ehtinyt jo liian korkeaan ikään tajutakseen tilanteensa. Olihan niitäkin, Eino Uusitalo ainakin, jotka vain hieman ennen Kekkosen eroa esittivät, että hänet pitää valita jatkamaan vielä 1984! Korkeampi taho oli kuitenkin päättänyt toisin, ja taholla oli hyvänä apulaisenaan Mauno Koivisto!
Seuraavaksi kuitenkin keskityn enemmän siihen, miten Neuvostoliitto oli Kekkosen vallan tukena.
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Kalevi Sorsa antaa muistelmateoksessaan "Kansankoti ja punamulta" vuodelta 2003 ymmärtää, että vuodon takana olisi ollut Kekkonen itse. Sorsa ei sano tätä suoraan, vaikka jossain suullisessa kommnetissaan tuki väitettä vielä suoremmin. Sorsa liittää Zavidovo-vuodon ilmeisesti Kekkosen ja Karjalaisen väliseen nokitteluun ja kilpajuoksuun. Sorsahan piti Karjalaista varsinaisena konnien konnana tämän tavoitellessa Kekkosen paikkaa ja tultua jo ilmeisen kärsimättömäksi. Ja tietenkään Kekkonen ei sallinut sitä, ettei kukaan, ei edes perintöprinssiksi kaavailtu Karjalainen asetu hänen tiellensä. Kekkonen halusi loppuun asti pitää omassa hallussaan sen, milloin ja kenet hän katsoi arvoiseksi seuraajakseen. Myöhemmin Karajalaista lienee potuttanut entistäkin enemmän, kun nuorella Väyrysellä alkoi olla Kekkosen silmissä nostetta. Jos ukko ohittaisikin yhden sukupolven kokonaan kaavailuistaan.
Zavidovon tapaus ja sen kaikki motiivit ovat edelleen hämärän peitossa. Jotenkin kyllä tuntuu, että demareilla on myös sormensa pelissä tässä, mutta koko kuvio on aukio. Tuomiojahan oli se, joka toimitti tiedot Högnäsille. EEC-vastustajana tunnettu Tuomioja ei kyllä oikein istu siihen kuvioon, että hän toimittaisi oikeastaan linjansa vastaista argumentaatiota julkisuuteen. Jos Koivisto on ollut tämän takana, hän on kyllä jujuttanut jollain tavalla myös nuorta Tuomiojaa. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Kalevi Sorsa antaa muistelmateoksessaan "Kansankoti ja punamulta" vuodelta 2003 ymmärtää, että vuodon takana olisi ollut Kekkonen itse. Sorsa ei sano tätä suoraan, vaikka jossain suullisessa kommnetissaan tuki väitettä vielä suoremmin. Sorsa liittää Zavidovo-vuodon ilmeisesti Kekkosen ja Karjalaisen väliseen nokitteluun ja kilpajuoksuun. Sorsahan piti Karjalaista varsinaisena konnien konnana tämän tavoitellessa Kekkosen paikkaa ja tultua jo ilmeisen kärsimättömäksi. Ja tietenkään Kekkonen ei sallinut sitä, ettei kukaan, ei edes perintöprinssiksi kaavailtu Karjalainen asetu hänen tiellensä. Kekkonen halusi loppuun asti pitää omassa hallussaan sen, milloin ja kenet hän katsoi arvoiseksi seuraajakseen. Myöhemmin Karajalaista lienee potuttanut entistäkin enemmän, kun nuorella Väyrysellä alkoi olla Kekkosen silmissä nostetta. Jos ukko ohittaisikin yhden sukupolven kokonaan kaavailuistaan.
Zavidovon tapaus ja sen kaikki motiivit ovat edelleen hämärän peitossa. Jotenkin kyllä tuntuu, että demareilla on myös sormensa pelissä tässä, mutta koko kuvio on aukio. Tuomiojahan oli se, joka toimitti tiedot Högnäsille. EEC-vastustajana tunnettu Tuomioja ei kyllä oikein istu siihen kuvioon, että hän toimittaisi oikeastaan linjansa vastaista argumentaatiota julkisuuteen. Jos Koivisto on ollut tämän takana, hän on kyllä jujuttanut jollain tavalla myös nuorta Tuomiojaa.Olen minä tuon Sorsan "Kansankoti ja punamulta" lukenut, mutta tuo kohta ei ole jäänyt mieleeni. Kirja ei valitettavasti ole hyllyssäni; en sano näin siksi, että epäilisin kertomustasi - varmaan se on niin - mutta ihan muuten vain, kun joskus muussakin yhteydessä olisin sitä tarvinnut. Täytynee hankkia, vaikka hyllytilat alkavat olla loppuun käytetyt!
Kyllä Kekkonen niin juoni oli, että hyvin sopisi kuvaan se, että hän itse olisi vuodon takana, mutta ketä hän olisi käyttänyt bulvaanina, ei kai hän sentään olisi uskaltanut jättäytyä nuoren Tuomiojan luottamuksen varaan. Sehän on kiistatonta, että Tuomioja todella nuo tiedot Högnäsille toimitti, Erkki itse on sen tunnustanut.
Samapa tuo, miten kaikki tapahtui, mutta kyllä kai koko jupakka voidaan niputtaa samaan nippuun "yöpakkasten" ja "noottikriisin" kanssa sikäli, että kaikki olivat temppuja, joiden tarkoituksena oli vain Kekkosen ja NL:n aseman lujittaminen Suomessa. - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
Olen minä tuon Sorsan "Kansankoti ja punamulta" lukenut, mutta tuo kohta ei ole jäänyt mieleeni. Kirja ei valitettavasti ole hyllyssäni; en sano näin siksi, että epäilisin kertomustasi - varmaan se on niin - mutta ihan muuten vain, kun joskus muussakin yhteydessä olisin sitä tarvinnut. Täytynee hankkia, vaikka hyllytilat alkavat olla loppuun käytetyt!
Kyllä Kekkonen niin juoni oli, että hyvin sopisi kuvaan se, että hän itse olisi vuodon takana, mutta ketä hän olisi käyttänyt bulvaanina, ei kai hän sentään olisi uskaltanut jättäytyä nuoren Tuomiojan luottamuksen varaan. Sehän on kiistatonta, että Tuomioja todella nuo tiedot Högnäsille toimitti, Erkki itse on sen tunnustanut.
Samapa tuo, miten kaikki tapahtui, mutta kyllä kai koko jupakka voidaan niputtaa samaan nippuun "yöpakkasten" ja "noottikriisin" kanssa sikäli, että kaikki olivat temppuja, joiden tarkoituksena oli vain Kekkosen ja NL:n aseman lujittaminen Suomessa.Tuossa netistä yksi kirjan arvostelu, jossa asiasta myös lyhyesti: http://www.utu.fi/agricola/nyt/arvos/tekstit/602.html
- Tara
On uskomatonta, että Tuomioja, joka jätti syyttömät kärsimään vuotamisestaan, voi istua ulkoministerinä. Monessa muussa maassa poliittinen ura olisi jo katkennut.
No hänellä on toisaalta sukurasitus vuotamiseen jo isoäidistä alkaen. Suuntauskin on sama: itä.
- K.K.Korhonen
8. Neuvostoliitto Kekkosen vallan takana
Siitä, että Kekkosen valta perustui Neuvostoliiton tukeen, ei ole pienintäkään epäilystä. Jo Kekkosen huipulle nostaneen uran alun taustavoimana oli Neuvostoliitto siten kuin olen edellä esittänyt ja tuo tuki jatkui Kekkosen koko uran ajan. Itse asiassa ei voida puhua Neuvostoliiton tuesta, vaan vallasta, jonka käskynhaltijana Kekkonen toimi. Kaikessa tekemisessään Kekkonen otti ensiksi huomioon Neuvostoliiton mielipiteet. Hänelle suhteet Neuvostoliittoon olivat ulkopolitiikan synonyymi. Myös Heikki Ylikangas toteaa edellä mainitussa kirjassaan Kekkosen linjan mutkittelemisesta puhuessaan, että ”Se ei määrännyt idänsuhteitamme, vaan idänsuhteet määräsivät sitä”.
Kekkosen hoiti idänsuhteitaan nimenomaan NKP:n ja KGP:n kautta, eikä virallisen valtiojohdon kautta, mihin pitäytymistä Paasikivi oli pitänyt tärkeänä.
Ne suhteet avasi siis jo tuo Jelisei Sinitsyn Kustaa Vilkunan välityksellä jo syksyllä 1944 heti sodan päätyttyä ja ne jatkuivat samalla kaavalla Kekkosen uran loppuun asti. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi” toteaa: ”Urho Kekkonen oli pitkällä urallaan tekemisissä tietoisesti NKP:n johdon kanssa. Se oli hänen yhteistoimintansa primaarinen kohde, ei suinkaan Neuvostoliiton valtionjohto, kuten hänen edeltäjänsä Paasikiven. Tämän vuoksi Kekkosen NKP-suhdetta hoiti puoluevaltion turvallisuuslaitos KGP. Sen edustajien tehtävänä Suomessa oli samalla valvoa Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun päämääriä.” Neuvostoliiton virallinen yhteyshenkilö, suurlähettiläs, joutui usein aivan alistettuun asemaan noihin puolue- ja turvallisuusmiehiin nähden. Tämä käy hyvin noiden turvallisuuslinjan miesten – Jelisejev/Sinitsyn, Vladimirov, Derjabin – muistelmistakin.
NL määräsi myös sisäpolitiikastamme, mikä oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle. Neuvostoliitto oli itse asiassa soluttautunut mukaan myös sisäpoliittiseen päätöksentekoon ylimpien johtajiemme ”kotiryssillä” ja alemmilla tasoilla toimivilla agenteillaan. Samoin oli talouspolitiikkamme laita. Kekkonen johti sitä ulkopolitiikan välityksellä suvereenisti ja hänen suvereenisuutensa perustui Neuvostoliiton tukeen. Kekkosen seurueena hänen Neuvostoliiton matkoillaan oli aina joukko ”punaisia vuorineuvoksia”. Heidän edustamiensa yhtiöiden tuotteille, jotka eivät ehkä olisi kelvanneet länsimarkkinoille, oli itämarkkinoilla aina menekki taattu. Tästä he ymmärsivät olla kiitollisia parhaalle myynninedistäjälleen Urho Kekkoselle.
Kekkosen väistyttyä noille punaisille vuorineuvoksille tuli hätä käteen ja he yrittivät tehdä Ahti Karjalaisesta presidentin. Tässä heillä oli apunaan KGP:n tähtikaartia, joiden tehtävänä oli ennen muuta torpedoida Koiviston mahdollisuudet. Tässä he eivät onnistuneet. Oleg Gordievsky toteaa yhdessä Inna Rogachin kanssa kirjoittamassa kirjassaan ”Sokea peili” sarkastisesti, että ”nyt noita KGP:n miehiä ei palkittu” viitaten tällä siihen, miten kolmelle KGP:n edustajalle ehdotettiin korkeita hallituksen palkintoja, kun heidän erikoistoimenpiteensä olivat johtaneet siihen, että Kekkonen oli valittu Suomen presidentiksi. Tästä hän kertoo kirjassaan enemmänkin.
Oleg Gordievsky oli korkea-arvoinen KGP-mies, myöhemmin myös lännen agentti, joka loikkasi Suomen kautta länteen 1986. Hän on huippuasiantuntija, joka tietää mistä puhuu. Tuo hänen edellä mainittu kirjansa alkaa Gordievskyn itsensä kirjoittamilla alkusanoilla seuraavasti:
”Keskustellessani suomalaisten kanssa olen pannut kummastuksekseni merkille oudon ilmiön: vaikka suomalaiset ovat olleet Neuvostoliiton lähinaapureita, kokeneet tällä vuosisadalla kolme sotilaallista yhteenottoa sen kanssa ja olleet moninaisissa yhteyksissä neuvostoihmisiin ja neuvostoliittolaisiin organisaatioihin, monet suomalaiset ovat tietämättömiä kommunistisen järjestelmän todellisesta olemuksesta ja suhtautuvat siihen naiivisti. He eivät ole tienneet, kuinka laajamittaista on ollut sen maailman demokraattista osaa vastaan harjoittama myyräntyö sekä Suomen vakoileminen ja soluttautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan”.
Me tavalliset suomalaiset emme olleet tästä hyvin selvillä, mutta kyllä Kekkonen oli. Mutta hän alistui siihen, minkä Gordievsky edelleen alkusanoissaan toteaa: ”ensi viulua on sodanjälkeisessä Suomessa soitellut KGP. Sen periaatteiden, menetelmien ja mentaliteetin vaikutus Suomeen on ollut todella valtava”. Miksi Kekkonen tähän alistui?
Gordievskyn ja Rogatchin kirja lainaa paljon virallisia neuvostodokumentteja, kuvaa tarkasti ja oikea-aikaisesti tapahtumat, nimeää niihin liittyneet ihmiset – neuvostoliittolaiset ja suomalaiset – ja heidän tekemisensä ja sanomisensa. Tuo yli 500-sivuinen kirja on paikoin järkyttävää luettavaa. Se kertoo KGP:n asiakirjoista, joissa Kekkonen nimetään NL:n vaikuttaja-agentiksi. Kirjassa listataan lukuisia Kekkosen NL:lle suorittamia palveluksia. Kirja nimeää lisäksi monia NL:n lieassa olleita poliitikkojamme. Ahti Karjalaista NL:ssa pidettiin täysin ”omana miehenä”, mutta myös Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist nimetään NL:lle hyödyllisiksi yhteyshenkilöiksi. Taneli Kekkosesta todetaan: ”Taneli Kekkosta jos ketä voidaan väittää empimättä Neuvostoliiton agentiksi. Diplomaatti- ja tiedustelijapiireissä se oli julkinen salaisuus”.
Gordievsky toteaa: ”Kiistämättä Kekkonen käytti Neuvostoliittoa oman henkilökohtaisen etunsa tavoittelemiseen, niin oman yksilöllisen valtansa säilyttämiseen kuin Maalaisliiton vallan vahvistamiseen”. Kirjassa kerrotaan, miten kenraali Sudoplatov ennen talvisotaa otti Stalinin käskystä yhteyttä Mannerheimiin ”lähestymiskeinoja etsiskellen”. Hän joutui luopumaan tuloksetta. Sekä Sudoplatov että Stalin tunsivat sen jälkeen syvää kunnioitusta Mannerheimia kohtaan. Teksti jatkuu: ”Jos Suomen sodanjälkeisessä historiassa olisi ollut kovuudeltaan Mannerheimin veroisia johtajia, mitään ajatusta suomettumisesta ei olisi Kremlin aivoissa syntynytkään”.
Kirjan enempi esittely ei ole tässä mahdollista eikä tarpeenkaan. Samoja asioita voidaan nyt jo lukea myös monista suomalaistutkijoiden, etenkin Timo Vihavaisen ja Hannu Rautkallion kirjoista. Hannu Rautkallion monet kirjat ovat erityisen mielenkiintoisia ja todistusvoimaisiakin siksi, että hän ensimmäisenä suomalaistutkijana pääsi neuvostolähteille, kun glasnostin aikana avautuivat 1980-luvun lopulla. Nythän parhaat neuvostolähteet ovat taas olleet lauan suljettuja ulkomaisilta tutkijoilta. Gordievskyn kirja on kuitenkin sisäpiiritietoa noista asioista. Max Jakobsonkaan ei ymmärrä Kekkosen matelevaa nöyryyttä Neuvostoliittoon päin, mille hän ei koskaan nähnyt välttämätöntä tarvetta; tämä käy ilmi hänen monista kirjoistaan ja kolumneistaan. Kekkosen kovin helppo taipuminen Neuvostoliiton tahtoon johti myös siihen, että Jakobsonista ei tullut YK:n pääsihteeriä, vaikka hänellä olisi ollut koko läntisen maailman tuki. Silti Jakobson ei tällä asialla kovin lyö Kekkosta.
Kyllä Kekkonen neuvostoliittolaisten silmissä oli ”meidän mies”, siitä ei ole epäilystäkään. Hannu Rautkallio toteaa, että ”Jelisei Sinitsyn oli luonnehtinut Kekkosta ”rohkeaksi ja demokratialle uskolliseksi ihmiseksi”, jolla luonnehdinnalla neuvostoliittolaisessa sanastossa on aivan erityinen merkitys: ”demokratian” puolellahan eivät ole muut kuin ”meidän ihmiset”. Kertoessaan Kekkosen lähipiirilleen esittämistään ajatuksista Rautkallio toteaa: ”Kekkosen rohkea visio tuona ajankohtana kertoi hänen itsevarmuudestaan, jolle Stalinin miesten tuki antoi perusteen”.
Mutta vaikka Kekkonen olisi ollut siinä uskossa, että hänen toimintansa palvelee Suomen etua ja että hänen toimintatapansa on ainoa mahdollinen, herää silti monia kysymyksiä. Miksi Kekkonen aina niin helposti taipui neuvostoliittolaisten tahtoon, usein jopa oma-aloitteisesti neuvostoliittolaisten haluja ennakoiden? Taipuiko hän siihen vain pehmeyttään ja vain vallassa pysyäkseen ja etuja itselleen ja puolueelleen saadakseen? Miksi hän niin silmiinpistävän ”hövelisti” Neuvostoliittoa palveli ja sen johtajien kanssa kaveerasi? Minun on pakko on taas kysyä: Oliko takana myös jotakin muuta? Kiristettiinkö Kekkosta jollakin? Millä? Näihin kysymyksiin ei saada vastauksia mistään noista lukemistani kirjoista. Toivottavasti ne joskus vielä saamme. Ja mitä Urho Kekkonen koko ajan ajatteli ja tunsi syvällä sydämessään? Sekin olisi mielenkiintoista tietää, mutta voimme vain arvailla.
Luopuiko Kekkonen kaikesta entisestään tehdessään tuon käännöksensä ja ryhdyttyään Neuvostoliiton kuuliaiseksi palvelijaksi? Olisiko sellainen muodonmuutos mahdollinen kenellekään, edes Urho Kekkoselle? Jospa hän sittenkin pysyi sydämessään nuoruuden aikojensa isänmaallisena patrioottina, joka alentui noin vain siksi, että hän näki Suomen edun ja turvallisuuden sitä vaativan. Onhan sekin mahdollista. Mutta olisiko Kekkonen ollut sellainen höppänä, joka ei olisi nähnyt Suomen edun olevan paljon laajemman ja kokolailla toisenlaisen kuin mistä me saimme Neuvostoliiton helmassa nauttia? En oikein jaksa uskoa. Kekkonen liikkui myös länsimaissa ja näki, että siellä olivat asiat monessa suhteessa paremmin kuin meillä.
Vai pelkäsikö hän todella Neuvostoliittoa niin suunnattomasti, kuin mitä esimerkiksi Kalevi Sorsa muistelmissaan kertoi? Pelkäsikö hän, että Neuvostoliitto hyökkäisi taas Suomeen ja häneltä otettaisiin pää pois, ellei hän palvelisi tuota mahtavaa isäntää nöyrästi ja silmänsä paljolta sulkien? Tiedä häntä. Mutta olisiko Neuvostoliitto todella uskaltanut hyökätä Suomeen, ”normalisoida” myös meidät siten kun se teki Unkarille 1956 ja Tsekkoslovakialle 1968? Gordievskyn enempää kuin Viktor Vladimirov ja Juri Derjabinin kirjoissaan antamien todistusten mukaan mitään sellaista suunnitelmaa Neuvostoliitolla ei ollut. Myös suomalaiset tutkijat Nevakivi, Rautkallio ja Vihavainen ovat sitä mieltä, että Neuvostoliitto ei olisi ainakaan enää kylmän sodan alettua uskaltanut hyökätä Suomeen, vaikka eräät tutkijat ovat kaivaneet esille amerikkalaisista lähteistä sellaisenkin korkea tason päätöksen, jossa todetaan, että ”Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ja Suomen miehittäminenkään ei olisi riittävä syy amerikkalaisten reagoimiseksi sodalla”.
Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kysyy: ”Uskoiko hän (Kekkonen) itse niihin uhkakuviin, joita hän etenkin idänpolitiikassaan alati viljeli?” Nevakiven käsitys on, että nuo uhkakuvat olivat vain Neuvostoliiton ja Kekkosen yhteisluomus Kekkosen vallan pönkittämiseksi. Nevakivi perustaa näkemyksensä kuten koko kirjansakin Moskovasta löytämiinsä dokumentteihin, joista laajin on Neuvostoliiton Helsingin lähettilään V.Z.Lebedevin työpäiväkirja. Nevakivi toteaa, että ”Suomen kansan sielua voi vaivata pitkään tietoisuus siitä, että se on joutunut elämään Neuvostoliiton naapurina suurimman osan itsenäisyyden kautta suomettumisen valheen, teeskentelyn ja itsepetoksen ilmapiirissä. Minkään muun demokratian nimeen vannovan Euroopan maan ei ole tarvinnut vajota poliittisessa kulttuurissaan vastaavalle limbotasolle”.
Nevakivi osoittaa, että Kekkosen puheet Karjalan palauttamisesta olivat nekin aina vain hämäystä, vaalitaktiikkaa, josta hän oli etukäteen informoi neuvostoliittolaisia. Samoin hän osoittaa, että Neuvostoliitto suostui Suomen liitännäisjäsenyyteen vapaakauppajärjestö EFTA:ssa 1961 auttaakseen Kekkosta vaalitaistelussa. Esitys Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä oli kiistatta Moskovan, ei Kekkosen aloite.
Nevakiven vuonna 1996 julkaistu kirja, mikä perustuu neuvostoliittolaisiin arkistodokumentteihin sekä lukuisiin haastatteluihin Suomessa ja Venäjällä, on varmaan paras selvitys suomettumisesta. Olen sitä hyvin vähän tässä referoinut, sillä jos siihen ryhtyy, helposti siihen myös juuttuu, kun kaikki kirjassa sanottu on niin mielenkiintoista. Toinen hyvä kirja suomettumisesta on Timo Vihavaisen ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”. Sen teksti on syntynyt jo vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista (kirja julkaistu 1992) eikä hänellä ollut käytettävissään sen jälkeen avautuneita lähteitä, mutta Vihavainen on ihan kotimaisista lähteistä ja omalla historioitsijan järjellään koonnut mainion kirjan, jota voidaan pitää perusteoksena aiheesta.
Neuvostoliitto yritti vielä 1970 luvulla kytkeä Suomen entistä lujemmin itseensä mm. esittämällä useaan otteeseen yhteisiä sotaharjoituksia ja painostamalla Suomea puolustusvoimain ase- ja kalustohankinnoissa. Tässä ”kunnostautui” erityisesti Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja myös eräät NL:n näkyvät poliitikot ja korkeat sotilashenkilöt. Ahti Karjalainen ja monet muut johtavat poliitikkomme olisivat olleet täysin Neuvostoliiton vietävissä, mutta Urho Kekkonen kiemurteli eroon kerta toisensa jälkeen hänelle asetetuista syöteistä. Hyvänä apunaan hänellä oli puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela. Tästä kerrotaan Matti Lukkarin kirjoittamassa Sutelan elämäkerrassa. Kekkosen toiminta tässä asiassa myös kertoisi hänessä sittenkin piilleestä aidosta patriootista.
Vaikka 1970-luvulla Neuvostoliitto yritti saada Suomen entistä tiukempaan otteeseensa, silloin kuitenkin tapahtui myös otteesta irtaantumista. Ensimmäisenä merkittävänä tapahtumana voidaan pitää EEC-sopimusta eli liittymistämme vuoden 1974 alusta tuohon Euroopan talousjärjestöön. Kekkosen ansio tässä on kiistaton. Taitavat diplomaattimme tosin tekivät kovan päätyön, mutta Kekkosta tarvittiin takuumieheksi itään päin. Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1975 Suomi oli muutaman viikon koko maailman uutisten keskipisteenä ETYK:in eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kokoontuessa Helsingissä. Tämän tapahtuman katsottiin kruunaavan Kekkosen uran, sillä hänen osuuttaan pidettiin merkittävänä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajien saamisessa samaan pöytään yhdessä Euroopan maiden johtajien kanssa.
Kekkoselle ennusteltiin vuoden 1975 Nobelin rauhanpalkintoa, Kekkosen lähipiirissä sitä pidettiin varmana. Palkintokomitean ratkaisu nähtiin lähes rienaavana, kun palkinnon sai tiedemies, joka ETYK:in kynnyksellä nimenomaan varoitti länsimaita jännityksen lieventämisestä. Suomessa toki tunnettiin palkinnon saajan neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Andrej Saharovin elämänvaiheet, mutta hänen neuvostojärjestelmän ytimiä kaivelevia ajatuksiaan ei ollut juuri uskallettu esitellä. Saharov oli kuitenkin 12-kohdan ohjelmassaan vaatinut toteutettavaksi Neuvostoliitossa vain sellaisia asioita, joita länsimaat pitivät omissa maissaan itsestään selvästi kansalaisille kuuluvina. ”Maamme pelastaminen on mahdotonta säilyttämättä kaikkea inhimillisyyttä”, sanoi Saharov, mutta meillä noihin vaatimuksiin uskalsivat yhtyä vain muutamat, ja monissa piireissä niitä paheksuttiin syvästi.
Seuraavaksi käsittelen vielä Kekkosen pitkää presidenttikautta koettaen paneutua eräisiin sitä luonnehtiviin ilmiöihin. Koetan tarkastella myös sitä, millaisena Suomen ”puolueettomuus” nähtiin maailmalla. Lopuksi lyhyt katsaus vallan kirpoamisesta Kekkosen käsistä.
K.K.Korhonen- Näkökulma
Hyvä, että kirjoituksesi lopussa mainitsit sanan "sittenkin patriootti", koska muuten (tätäkin) osaa vaivaa eksplisiittisen kielteinen sävy, jolla tunnut suhtautuvan Kekkosen valtakauteen.
On totta, että Suomella oli erityisasema kapitalististen maiden joukossa, mitä tulee suhteisiin Nl:n kanssa. Ehkä samantapainen tilanne olisi ollut Itävallalla, jos heille olisi "osunut" yhteistä maarajaa.
Tätä erityisasemaa ei mielestäni pidä katsella pelkästään mustien lasien läpi, kuten nyt on muodin mukaista. Nl halusi tietenkin tietoa maamme tapahtumista, ja epälemättä tuota tietoa käytettiin hyväksi, myös suoraan Kekkoselta saatua. Näkisin kuitenkin Suomen roolin idän ja lännen välissä (siis juuri tuon välittäjän roolin, jota Kekkonenkin korosti) vahvasti positiivisena siten, että Suomen olo Nl:n ja sen kansalaisten, neukkujen "ikkunana" länteen mahdollisti ehkä jopa koko sos.leirin muutoksen (ja Nl:n romahduksen).
Tämä on tietenkin mahtava väite, mutta Suomi oli, jollei ihan ainut, niin ainakin lähin länsimaa, jonne neukut (ainakin puolueeseen kuuluvat tai muuten "ansioituneet") suht. helposti pystyivät matkustamaan.Nl:ssa ja muissa sos.maissa (eritoten Unkarissa) toimeenpantiin yksityistämiskokeiluja (jo ennen Gorbatchov:ia) jotka sitten loppujen lopuksi johtivat koko talouden yksityistämiseen. Jostakin näihin kokeiluihin täytyi hakea mallia, sillä eivät siihen pelkät Weber:in tai Smith:n opukset riittäneet. Yksi mahdollinen tiedonkeruupaikka oli Suomi. - Mielipidepankki
Näkökulma kirjoitti:
Hyvä, että kirjoituksesi lopussa mainitsit sanan "sittenkin patriootti", koska muuten (tätäkin) osaa vaivaa eksplisiittisen kielteinen sävy, jolla tunnut suhtautuvan Kekkosen valtakauteen.
On totta, että Suomella oli erityisasema kapitalististen maiden joukossa, mitä tulee suhteisiin Nl:n kanssa. Ehkä samantapainen tilanne olisi ollut Itävallalla, jos heille olisi "osunut" yhteistä maarajaa.
Tätä erityisasemaa ei mielestäni pidä katsella pelkästään mustien lasien läpi, kuten nyt on muodin mukaista. Nl halusi tietenkin tietoa maamme tapahtumista, ja epälemättä tuota tietoa käytettiin hyväksi, myös suoraan Kekkoselta saatua. Näkisin kuitenkin Suomen roolin idän ja lännen välissä (siis juuri tuon välittäjän roolin, jota Kekkonenkin korosti) vahvasti positiivisena siten, että Suomen olo Nl:n ja sen kansalaisten, neukkujen "ikkunana" länteen mahdollisti ehkä jopa koko sos.leirin muutoksen (ja Nl:n romahduksen).
Tämä on tietenkin mahtava väite, mutta Suomi oli, jollei ihan ainut, niin ainakin lähin länsimaa, jonne neukut (ainakin puolueeseen kuuluvat tai muuten "ansioituneet") suht. helposti pystyivät matkustamaan.Nl:ssa ja muissa sos.maissa (eritoten Unkarissa) toimeenpantiin yksityistämiskokeiluja (jo ennen Gorbatchov:ia) jotka sitten loppujen lopuksi johtivat koko talouden yksityistämiseen. Jostakin näihin kokeiluihin täytyi hakea mallia, sillä eivät siihen pelkät Weber:in tai Smith:n opukset riittäneet. Yksi mahdollinen tiedonkeruupaikka oli Suomi.Ei kyse ole mistään yhteisestä maarajasta. Itävalta ja Suomi ovat täysin kaksi eri asiaa. Suomen suhteet NL:oon määriteltiin YYA-sopimuksessa. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Ei Suomi lyöttäytynyt NL:n kainaloon vapaaehtoisesti. Jos me suinkin olisimme sodan jälkeen lähentyä länttä, me olisimme tehneet sen empimättä. Itävalta ei missään tapauksessa olisi ajautunut vapaaehtoisesti NL:n vaikutuspiiriin.
Kekkosen väite Suomesta idän ja lännen välillä oli vahvasti liitoiteltu. Se oli tarkoitettu enemmän kotimaiseen käyttöön. NL katsoi Suomen kuuluvan turvallisuuspoliittisista syistä sen etupiiriin. NL:ssa ajateltiin ehkä, että Suomesta voisi olla hyöytyä tiedon välityksessä, kun Suomen länsirajaa pitkin ei vedetty mitään rautaesirippua. Myös lännessä katsottiin, että Suomi kuuluu NL:n etupiiriin. Tähän lännen asenteeseen johtanut kohtalokas päätös tehtiin maaliskuussa 1940, kun länsiapu torjuttiin.
NL:lle Suomi ei ollut mikään ikkuna länteen. Kyllä NL:n johto ja luotetut vierailivat länsimaissa. Ei Suomi tässä ollut ollut missään erityisasemassa. Suomen ja NL:n raja oli tiukasti valvottu, jotta yksikään neuvostokansalainen ei pääsisi loikkaamaan rajan yli. Veikkaisin, että loikkauksia kyllä tapahtui, mutta loikkarit palautettiin kaikessa hiljaisuudessa takaisin, jos heidät saatiin täällä kiinni. Suomella ei ole mitään tekemistä NL:n romahtamisen kanssa. - Näkökulma
Mielipidepankki kirjoitti:
Ei kyse ole mistään yhteisestä maarajasta. Itävalta ja Suomi ovat täysin kaksi eri asiaa. Suomen suhteet NL:oon määriteltiin YYA-sopimuksessa. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Ei Suomi lyöttäytynyt NL:n kainaloon vapaaehtoisesti. Jos me suinkin olisimme sodan jälkeen lähentyä länttä, me olisimme tehneet sen empimättä. Itävalta ei missään tapauksessa olisi ajautunut vapaaehtoisesti NL:n vaikutuspiiriin.
Kekkosen väite Suomesta idän ja lännen välillä oli vahvasti liitoiteltu. Se oli tarkoitettu enemmän kotimaiseen käyttöön. NL katsoi Suomen kuuluvan turvallisuuspoliittisista syistä sen etupiiriin. NL:ssa ajateltiin ehkä, että Suomesta voisi olla hyöytyä tiedon välityksessä, kun Suomen länsirajaa pitkin ei vedetty mitään rautaesirippua. Myös lännessä katsottiin, että Suomi kuuluu NL:n etupiiriin. Tähän lännen asenteeseen johtanut kohtalokas päätös tehtiin maaliskuussa 1940, kun länsiapu torjuttiin.
NL:lle Suomi ei ollut mikään ikkuna länteen. Kyllä NL:n johto ja luotetut vierailivat länsimaissa. Ei Suomi tässä ollut ollut missään erityisasemassa. Suomen ja NL:n raja oli tiukasti valvottu, jotta yksikään neuvostokansalainen ei pääsisi loikkaamaan rajan yli. Veikkaisin, että loikkauksia kyllä tapahtui, mutta loikkarit palautettiin kaikessa hiljaisuudessa takaisin, jos heidät saatiin täällä kiinni. Suomella ei ole mitään tekemistä NL:n romahtamisen kanssa.Itävalta oli yleensäkin ainoa maa, josta puna-armeija vetäytyi II maailmansodan jälkeen. Vetäytyminen ei suinkaan tapahtunut ehdoitta, vaan Itävälta joutui sitoutumaan sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Suomen tilanteesta Itävalta eroaa siinä, että pääkaupunki (Wien) oli jo miehitetty ja Itävallalla, kuten jo mainitsin, ei ollut eikä ole yhteistä maarajaa Nl:n tai Venäjän kanssa.
"Itävalta ei missään tapauksessa olisi ajautunut vapaaehtoisesti NL:n vaikutuspiiriin." No, ei Suomikaan sinne vapaaehtoisesti "ajautunut". Teheranin konferensissa 1943 Suomi laitettiin sinne. Lisäksi suuri vaikutus oli sillä, että "karhu" oli jo "eteisessä".
"Kekkosen väite Suomesta idän ja lännen välillä oli vahvasti liitoiteltu."
Tämähän ei ollut Kekkosen "keksimä" asia sinällään, vaan neukut lanseerasivat Nl:n ja Suomen väliset suhteet esimerkiksi kahden järjestelmän rauhanomaisesta rinnakkainelosta.
Minusta sinä aliarvioit Suomen roolin Nl:n teknologisesti edistyneenä, demokraattisena naapurina. He ihailivat meitä, tätä meidän systeemiämme: Asiat toimivat, ihmiset tekevät työtä, paikat ovat hyvin hoidettuja ja ihmiset hyvin puettuja. Nämä sanat olen henk.koht. venäläisestä suusta kuullut. Mitä varsinaiseen mallin ottamiseen tulee, niin voitko mainita nimeltä jonkun toisen länsimaan, jonne neukut saivat palkintomatkoja kuin Jaltalle ikään? Mitä matkoilla tehdään sinun mielestäsi? Luuletko tosiaan, että mallia haettiin jostain muualta? Jos näin on, niin sitten Ruotsista, sehän oli vastaava "sekatalous", ja siten lähinnä malliksi sopiva, kun valtiokapitalismista siirrytään kohti yksityistämistä. Mutta Ruotsi onkin jo kauempana (km.) Nl:sta kuin Suomi. Eli jos saat jotakin edullisesti lähikaupasta, miksi ajaa markettiin?
- K.K.Korhonen
9. Ote heikkenee ja kirpoaa
Talouspolitiikkamme jatkui jähmeänä Kekkosen kauden loppuun saakka. Devalvaatiot toistuivat määräajoin, inflaatio laukkasi ja palkat eivät pysyneet perässä. Myös elinkeinorakenne pysyi lähes muuttumattomana. Että talouselämämme ylipäätään toimi jotenkuten, perustui paljolti NL:n kauppaan, mistä Kekkonen tietysti on oikeutettu saamaan kiitosta. Työllisyys pysyi hyvänä, kun lähes 300 000 työtöntä oli Kekkosen kauden aikana mennyt Ruotsiin ja talous- ja tuotantoelämämme oli edelleen varsin vanhakantaisena hyvin työvoimavaltaista. Nyt tuntuu suorastaan hupaisalta, että vuonna 1975 Kekkonen ”runnasi” kokoon Miettusen hätätilahallituksen, kun työttömyys maassa oli kohonnut yli 7 %:n! Olisipa nyt tuollainen hätätilanne! No, se ei voi olla, kun työttömyysturva on noista ajoista paljon parantunut ja nyt ei entiseen tapaan oteta vastaan työtä kuin työtä. Hyvää vai huonoa – perusteensa on kummallakin näkökannalla.
Monet muistelevat tuota aikaa kulta-aikana. Oliko se todella sellainen? Mielestäni ei. Ero vielä 1970-luvun lopun ja tämän päivän Suomen välillä on huimaava. Kun kansainvälisessä vertailussa Suomi on nyt maailman kilpailukykyisimpiä maita ja elintasossa Ruotsin tasolla, olimme silloin kummassakin suhteessa hyvin kaukana nykytilanteesta. Kymmenet tuhannet Ruotsiin muuttaneet tavalliset työläiset Volvoineen ja Saabeinen pröystäilivät aina kesäisin entisillä kotiseuduilla Suomessa täkäläisen Mosse- ja Lada-kansan ihmeteltävänä. Kun massaturismin synnyttyä tavalliset suomalaiset alkoivat tehdä ensimmäisiä ulkomaanmatkojaan, he tunsivat itsensä kovin köyhiksi tuolloin vielä halvassa Espanjassakin ruotsalaisten ja tanskalaisten hulvatonta menoa katsellessaan. Tänä päivänä tuollaista eroa ei huomaa.
Vaikka yrittäisi kuinka nähdä Kekkosen hyviä puolia presidenttinä ja vaikka miten yrittäisi selittää hänen motiivinsa parhain päin, siitä ei päästä mihinkään, että hänessä oli paljon tuomittavaa, ainakin moraalisessa mielessä enemmän kuin kiitettävää. Parlamentarismia hän ei kunnioittanut pätkääkään ja samaa voidaan sanoa hänen mielenlaadustaan demokratian suhteen. Ns. fair play –henkeä hän osoitti vain silloin, kun se tuotti etua hänelle itselleen ja hänen politiikalleen. Tukijoitaan hän kyllä palkitsi monin tavoin, kuten hyvillä virkapaikoilla ja neuvoksen titteleillä, ja palkintoja tavoittelevia hännystelijöitä riitti.
Valta huumaa paitsi sen haltijaa, myös monia sen lähiympäristössä olevia. Vallanpaiste oli useita asteita kuumempaa Kekkosen kolmannella kaudella. Entisistä tasavallan presidenteistä vain Mannerheim herätti yhtä suurta, mutta täysin toisenlaista ihailua. Joskus vallan huumaamassa lähipiirissä tehtiin Kekkosen mielistelyssä virhearvioita ja mentiin ruhtinaan itsensäkin mielestä liian pitkälle, kuten Eino Uusitalo, joka esitti YYA-sopimuksen solmimispäivää Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi, ja Suomenmaan toimituspäällikkö Paavo Kähkölä, joka esitti Paasikiven-Kekkosen-linjan nimeä muutettavaksi Kekkosen-Karjalaisen-linjaksi! Se taisi olla viimeisiä nauloja Karjalaisen presidenttihaaveiden arkkuun.
Kekkonen oli täysin häikäilemätön valtapoliitikko. Toista hänen kaltaistaan ei ole ollut itsenäisen Suomen historiassa. Kaikista hänen presidenttikautensa tapahtumista Suomessa saamme joko kiittää tai moittia vain Urho Kekkosta. Hänellä nimittäin oli kaikki valta, ehdoton yksinvalta, jota voidaan verrata vain Stalinin, Hitlerin, Mussolinin tai Francon valtaan maissaan tai tsaarin valtaan vanhalla Venäjällä. Stalinilla, Hitlerillä ja Mussolinilla oli tukenaan ainoan sallitun puolueen muodostama väkivaltakoneisto, Francolla lisäksi kuuliainen armeija. Venäjän tsaareilla oli pajarit ja ortodoksinen kirkko. Kekkosen taustatuki oli Neuvostoliitto kaikessa mahtavuudessaan. Kekkonen sai kansan uskomaan tuon tuen välttämättömyyteen ja näkemään itsensä sen ainoana takuumiehenä.
Pitkän presidenttikautensa loppuun saakka Urho Kekkonen kuunteli Neuvostoliittoa ennen kuin teki yhtäkään merkittävää päätöstään niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Kekkonen säikkyi Neuvostoliiton mahdollisia reaktioita ennen kuin niistä oli nähty merkkiäkään. Silti hän halusi meidän ja maailman uskovan, että hänellä ja Suomella olisi poliittista liikkumisvapautta ja että termi ”suomettuminen” on vain vihamielinen yritys halventaa politiikkaamme.
Tämä nähtiin hyvin 1979 ”juhannuspommiksi” nimetyssä tapauksessa. Suomen Kuvalehden haastattelussa toimittaja Matti Vehviläinen oli tiedustellut Johannes Virolaisen kantaa siihen, miksi kokoomus ei nytkään päässyt hallitukseen. Virolainen oli vastannut tähän rehellisesti, että ”siihen vaikuttivat varmaan yleiset syyt”. Saksan lehdet olivat kommentoineet tätä ja pitäneet sitä esityksenä ”suomettumisesta”. Tämän jälkeen Kekkonen itse lähimpiensä estelyistä huolimatta ryntäsi yleisradioon antamaan erittäin tuohtuneen ja Virolaista halventavan lausuntonsa ja selityksensä, joilla hän vain pahensi asiaa ja vahvisti saksalaislehtien näkemyksen oikeaksi.
Kekkonen yritti mielellään antaa meillä ja maailmalla kuvaa, että Suomi olisi puolueeton maa. Tosin hän sanoi, että ”sodan ja rauhan asiassa me emme ole puolueettomia, vaan olemme puolueellisia rauhan puolesta ja sotaa vastaan”. Tällä hän tietenkin pyrki osoittamaan, että Neuvostoliitto on se rauhanvoima ja länsi sodanuhka. Näytöt olivat kuitenkin olleet päinvastaisia. Tästä mm. nuo Unkarin ja Tsekkoslovakian tapaukset hyvinä esimerkkeinä. Tuollaiset puheet ”puolueettomuudestamme” lähinnä huvittivat vapaassa lännessä ja aivan oikein niitä pidettiin vain huonoina hämäysyrityksinä. Tämän kirjoittajalla on tästä omalla vaatimattomalla urallaan kohtaamiaan omakohtaisia kokemuksia.
Neuvostoliitto ei koskaan puhunutkaan Suomen puolueettomuudesta. Suomen asema määritettiin sieltä päin aina samankaltaisella liturgialla, jota kremlologit meillä ja muualla tulkitsivat. Suurlähettiläs Stepanov oli joskus suorapuheinen. Mauno Koivisto kertoo kirjassaan ”Historian tekijät” seuraavaa: ”Kerran kun olin Neuvostoliiton kaupallisessa edustustossa iltapalalla ja saunassa, ja olimme Stepanovin kanssa kaksin löylyssä, hän kääntyi puoleeni vihaa katseessaan ja sanoi: mitä semmoinen maa, jolla on semmoinen sopimus Neuvostoliiton kanssa kuin Suomella, mitä semmoinen maa puhuu puolueettomuudesta”.
Suomi pysyi ”suomettuneena” läntisen maailman silmissä Kekkosen presidenttikauden loppuun saakka. Lännessä Kekkosta pidettiin aivan oikein ”suomettamisen” pääarkkitehtina, joka toimi siinä Neuvostoliiton tahdon mukaan ja ohjeistamana. Kekkonen ei lähtenyt yhdellekään ulkomaanmatkalleen ilman Neuvostoliitolta saamaansa ”asialistaa” taskussaan. Tästä kertoo Gordievsky lukuisin esimerkein. Vasta Koivisto poisti Suomesta tuon inhottavan leiman, ja hänkin rohkaistui tarvittaviin toimiin vasta kun Neuvostoliitossa olivat alkaneet puhaltaa uudet tuulet, perestroika ja glasnost, ja lopullisesti ”suomettumisen” leiman meistä pesi pois vasta Neuvostoliiton romahtaminen.
Matti Paavonsalo esittää kirjassaan ”Kekkosen valta” mm. seuraavia huomioita: ”Vanheneva presidentti ei huomannut, että hän ei enää ollutkaan se sama vastavirtaan sestova Kekkonen, jona hän itse mieluiten halusi olla. Kun ajan virta vei vasemmalle, virran mukana kulki Suomen tasavallan presidentti. Vanhenevan presidentin ylistetty poliittinen vaisto petti myös pahasti. Uransa loppuun saakka Kekkonen oli siinä käsityksessä, että kapitalismin ja sosialismin välisessä kamppailussa viimeksi mainitut ovat vahvempia. Vaisto ei sanonut historian suuntaa, joka kääntyi sosialismilla alistettujen maiden vapautta kohti. Sisäpolitiikan kääntyminen oikealle jäi tältä vaistolta huomaamatta. Vaisto ei sanonut, milloin presidentin oma aika oli ohi.”
Mauno Koivisto oli siis se ritari Peloton, joka lopullisesti suisti Kekkosen vallasta. Kun oman asemansa puolesta aiheellisesti pelkäävät Kekkosen sanansaattajat Eino Uusitalo etunenässä toivat julkisuuteen tietoa, että pääministeri Koivisto ei nauti presidentti Kekkosen luottamusta, he olivat varmoja siitä, että Koivisto esittäisi hallituksensa eronpyynnön. Mutta heidän yllätyksekseen Koivisto totesikin julkisuudessa – ennenkuulumatonta – että hallituksen ei tarvitse nauttia presidentin vaan eduskunnan luottamusta. Koivisto tunsi hyvin Kekkosen todellisen terveystilanteen, mikä kansalta oli salattu, ja oli varma, että Kekkosen päivät presidenttinä ovat luetut. Niin myös tapahtui: Kekkonen jätti eronpyyntönsä ja Koivisto ryhtyi lokakuussa 1981 viransijaisena hoitamaan presidentin tehtäviä ja tammikuussa 1982 pidetyissä vaaleissa hänet valittiin presidentiksi äänivyöryllä eli hän sai ensimmäisessä äänestyksessä 167 ääntä 300:sta.
Koiviston pääministeriksi tuloon liittyi juoni, joka kääntyi sitten juonijoita vastaan. Kun kokoomus oli taas vuoden 1979 vaaleissa lisännyt kannatustaan ja noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksemme (SDP 52 ed., kok. 47 ed. ja keskustap. 36 ed.) Harri Holkeri sai Kekkoselta hallitustunnustelijan tehtävän. Kun hän ei onnistunut (ei ollut Kekkosen tarkoituskaan, että hän onnistuisi), eikä hänen jälkeensä nimetty Veikko Hellekään (ei hänenkään tarkoitettu onnistuvan), niin Mauno Koivistolle annettiin tehtäväksi muodostaa keskusta- ja vasemmistopuolueiden rakentuva enemmistöhallitus. Tehtävänannon takana oli keskustapuolueen K-linjalaiset, jotka uskoivat Koiviston munaavan pääministerinä itsensä niin, että heidän presidenttitieltään poistuisi merkittävin tulppa. Mutta toisin kävi, Suomen onneksi!
Max Jakobson sanoo kolumnissaan Helsingin Sanomissa 26.5.2004: ”Suurmieskultin aika päättyi Kekkosen eroon presidentinvirasta. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto piti esikuvanaan Paasikiveä. Hän palautti parlamentarismin. Eduskunta päätti lisäksi rajoittaa presidentin toimikaudet kahteen. Uusi perustuslaki, joka astui voimaan vuonna 2000, ei enää anna presidentille mahdollisuutta ulkopolitiikan yksinvaltaiseen johtamiseen”.
Max Jakobson, joka vuosikymmeniä seurasi Kekkosta läheltä ja oli pitkään yksi hänen luottomiehiään diplomatiassa – mm. Risto Hyvärisen ja Keijo Korhosen ohella – antaa kirjoissaan Kekkosesta hieman ristiriitaisia lausuntoja. Toisaalta hän uskoo Kekkosen aina ajatelleen ennen muuta Suomen asiaa, mutta ei hyväksy hänen menettelyjään siinä. Hän pitää häpeällisenä sitä, miten Kekkonen alisti lähimpänsä omassa puolueessaan ja teki puolueesta vain valtansa välikappaleen. Jakobson toteaa: ”Kekkonen oli periaatteiltaan demokraatti, mutta luonteeltaan autokraatti. Hän lamaannutti parlamentarismin voidakseen pitää vallan omissa käsissään. Suhteita Neuvostoliittoon hän hoiti käyttäen KGB:n kanavaa. Kukaan ei uskaltanut muistuttaa häntä perustuslain pykälästä, jonka mukaan kaikki tiedonannot ulkovalloille on toimitettava sen ministerin kautta, jonka toimialaan ulkoasiat kuuluvat”.
Jakobson toisaalta myös suorastaan ylistää Kekkosta. Hän kertoo, miten Kekkonen seurasi valppaasti maailman tapahtumia ja luki valtavasti, sekä kirjallisuutta että monien maiden valtalehtiä. Jakobson ihailee Kekkosen älyä ja hänen henkistä kapasiteettiaan, mikä ilmeni mm. hämmästyttävänä kykynä tajuta nopeasti asioista oleellinen. Myös Kekkosen muistia ja monien asioiden samanaikaista hallintaa Jakobson ylistää, mutta kertoo hänkin huomanneen tuon kyvyn rapistumisen Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina.
Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” toteaa: ”Myöhemmän kehityksen valassa näyttää väistämättä siltä, että Kekkonen meni liian pitkälle (myönnytyksissään Neuvostoliitolle), kun kerran neuvostojärjestelmä oli jo henkitoreissaan. Mutta samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että Kekkosen lopulta väistyessä 1981 Suomen talousjärjestelmä ja kauppasuhteet länteen olivat kunnossa. Suomesta ei tullut hänen kaudellaan kansandemokratiaa, vaan melko pian sen jälkeen Euroopan unionin täysjäsen.”
Olen tällä lyhyellä esitykselläni Kekkosesta presidenttinä pyrkinyt kertomaan, miten hän sai vallan haltuunsa ja miten hän käytti sitä. Se mielestäni parhaiten kuvaa Kekkosen poliitikon olemusta. Kotimaan politiikassa hän oli vallanhaluinen ja täysin häikäilemätön, mutta ihmeen nöyrä ja säyseä Neuvostoliitolle. Olen pyrkinyt myös osoittamaan, että hänen asemansa perustui ennen muuta Neuvostoliiton tahtoon ja tukeen. Oliko tuo NL:n tuki välttämättä tarpeen Suomen presidentille? Uskoakseni ja monen muun mielestä sitä ei olisi tarvittu eikä sitä olisi saanut edes vastaanottaa niin selvästi. Mutta NL:lta saamiensa valtuuksien puitteissa Kekkonen kyllä usein toimi taitavasti Suomen etua ajatellen.
Myös monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan – ennen muuta älyltään – hän oli suurmiesluokkaa. Mutta paljon hänessä oli muutakin, häntä pienentävää. Tämän olen koettanut tuoda esille inhimillisenä näkökulmana. Ei kai hän ollut ihmisenä vain hyvä tai paha. Kukaan meistä ei ole sellainen. Kekkosessa tämä dualistisuus näkyi korostuneesti, sillä hän oli harvinaisen ristiriitainen henkilö.
Seuraavassa, viimeisessä osassa tarkastelen Kekkosen merkitystä historiassamme.
K.K.Korhonen- Mielipidepankki
Vertasit jossain Suomen heikkoa elintasoa Ruotsiin ym. pitäen sitä merkkinä Kekkosen politiikan heijastumana. Tässä olen eri mieltä. Täytyy muistaa, että lähdimme sodan jälkeen 100 metrin juoksuun 50 metriä Ruotsin takaa. Suomen talouden suhteellinen nousu oli kaiken aikaa rivakkaa. Maksettiin asetetussa ajassa sotakorvaukset ja sen myötä teollistuttiin melko nopeasti. Jälkikäteen arvioiden olisi kyllä voitu tehdä se vielä nopeammin ja panostaa rakennemuutokseen vielä enemmän. Maalaisliitto/Kepu toimi tässä jarruna, koska se halusi pitää kiinni aggraari-Suomesta kynsin hampain.
Tässa talouskasvussa ja elintason nousussa sekä siihen liittyneessä kehitysoptimismissa piilee suurempia asioita kuin ehkä päältä katsoen arvaammekaan. Kansa sai oman kerrostaloasunnon/rintamiestalon, tv:n, oman auton, Keihäsmatkan, kesämökin. Leipää ja läskiä alkoi riittämään pöydässä kuin pöydässä ja viinakortilla sai pullon pari aivoriihiponnisteluja varten. Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille. Irwin lauloi suuremman vitutuksen pois, kun jokainen huomasi, että oli kohtalotovereitakin. Jokapäiväinen elämä oli suhteellisen varmaa muilla paitsi näillä maaseudun vähäväkisillä, jotak sitten lähtivätkin joukolla Ruotsiin.
Kun kansa saa leipää ja sirkushuveja, se pysyy tyytyväisenä. Ja Suomen kansa pysyi tyytyväisenä, kun arkipäivän elämisen reunaehdot näyttivät aina vain parantuvan. Tämäkin laskettiin osin Kekkosen ansioksi, vaikka ei se sitä tietenkään ollut. Mutta tämä vaikutti siihen, ettei kovin yleisesti oltu kiinnostuneita jostain ulkopolitiikasta. Kyllä kansa itänaapurin olojen todellisuuden arvasi, mutta niistä veisteltiin vain kaveriporukoissa. Mielenkiinto ei ulottunut ulkopoliittisiin kysymyksiin. Ne annettiin mieluusti jonkun Kekkosen ratkottavaksi. Ja Kekkonen niitä ratkoi ja teki niistä omat kummituksensa, joilla kansaa aina sopivan tilaisuden tullen pelotteli. Kun ihmisten mielenkiinto ei vahvasti ulottunut ulkopolitiikkaan, suurta protestihenkeä ei syntynyt. Tämä vastaansanomattomuus mahdollisti vähitellen suomettumisen kaikissa muodoissaan. Työoloja, sosiaaliturvaa ja maataloustukia koskevat ratkaisut liittyivät välittömästi ihmisten arkeen ja se oli se mikä kiinnosti.
Max Jakobsson kirjoittaa hyvin paljon Kekkosesta samoin kuin itsekin ajattelen. En nähnyt siteeraamissasi puheenvuoroissa mitään erikoista ristiriitaisuutta Jakobssonin kohdalla toisin kuin huomautat. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Vertasit jossain Suomen heikkoa elintasoa Ruotsiin ym. pitäen sitä merkkinä Kekkosen politiikan heijastumana. Tässä olen eri mieltä. Täytyy muistaa, että lähdimme sodan jälkeen 100 metrin juoksuun 50 metriä Ruotsin takaa. Suomen talouden suhteellinen nousu oli kaiken aikaa rivakkaa. Maksettiin asetetussa ajassa sotakorvaukset ja sen myötä teollistuttiin melko nopeasti. Jälkikäteen arvioiden olisi kyllä voitu tehdä se vielä nopeammin ja panostaa rakennemuutokseen vielä enemmän. Maalaisliitto/Kepu toimi tässä jarruna, koska se halusi pitää kiinni aggraari-Suomesta kynsin hampain.
Tässa talouskasvussa ja elintason nousussa sekä siihen liittyneessä kehitysoptimismissa piilee suurempia asioita kuin ehkä päältä katsoen arvaammekaan. Kansa sai oman kerrostaloasunnon/rintamiestalon, tv:n, oman auton, Keihäsmatkan, kesämökin. Leipää ja läskiä alkoi riittämään pöydässä kuin pöydässä ja viinakortilla sai pullon pari aivoriihiponnisteluja varten. Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille. Irwin lauloi suuremman vitutuksen pois, kun jokainen huomasi, että oli kohtalotovereitakin. Jokapäiväinen elämä oli suhteellisen varmaa muilla paitsi näillä maaseudun vähäväkisillä, jotak sitten lähtivätkin joukolla Ruotsiin.
Kun kansa saa leipää ja sirkushuveja, se pysyy tyytyväisenä. Ja Suomen kansa pysyi tyytyväisenä, kun arkipäivän elämisen reunaehdot näyttivät aina vain parantuvan. Tämäkin laskettiin osin Kekkosen ansioksi, vaikka ei se sitä tietenkään ollut. Mutta tämä vaikutti siihen, ettei kovin yleisesti oltu kiinnostuneita jostain ulkopolitiikasta. Kyllä kansa itänaapurin olojen todellisuuden arvasi, mutta niistä veisteltiin vain kaveriporukoissa. Mielenkiinto ei ulottunut ulkopoliittisiin kysymyksiin. Ne annettiin mieluusti jonkun Kekkosen ratkottavaksi. Ja Kekkonen niitä ratkoi ja teki niistä omat kummituksensa, joilla kansaa aina sopivan tilaisuden tullen pelotteli. Kun ihmisten mielenkiinto ei vahvasti ulottunut ulkopolitiikkaan, suurta protestihenkeä ei syntynyt. Tämä vastaansanomattomuus mahdollisti vähitellen suomettumisen kaikissa muodoissaan. Työoloja, sosiaaliturvaa ja maataloustukia koskevat ratkaisut liittyivät välittömästi ihmisten arkeen ja se oli se mikä kiinnosti.
Max Jakobsson kirjoittaa hyvin paljon Kekkosesta samoin kuin itsekin ajattelen. En nähnyt siteeraamissasi puheenvuoroissa mitään erikoista ristiriitaisuutta Jakobssonin kohdalla toisin kuin huomautat.Muutamia vastakommentteja:
>>Jälkikäteen arvioiden olisi kyllä voitu tehdä se vielä nopeammin ja panostaa rakennemuutokseen vielä enemmän. Maalaisliitto/Kepu toimi tässä jarruna, koska se halusi pitää kiinni aggraari-Suomesta kynsin hampain.>Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille.>Mutta tämä vaikutti siihen, ettei kovin yleisesti oltu kiinnostuneita jostain ulkopolitiikasta. Kyllä kansa itänaapurin olojen todellisuuden arvasi, mutta niistä veisteltiin vain kaveriporukoissa. Mielenkiinto ei ulottunut ulkopoliittisiin kysymyksiin.>>
Emme olleet kiinnostuneita ulkopolitiikasta, kun siitä emme saaneet olla kiinnostuneita. Eihän ollut mitään ulkopolitiikkaa, oli (oikeasti) vain politiikka Kekkosen ja maalaisliitto/kepun vallassapitämiseksi ja NL:n etujen turvaaminen sitä kautta ja niiden edistäminen sen avulla maailmallakin. Eikä ulko- ja sisäpolitiikan välillä nähty mitään eroja, kun niitä ei ollut. Ja kaiken määräsi NL tai kauniimmin sanottuna idänsuhteemme. Ylikangaskin on todennut, että "ulkopolitiikkamme ei määrännyt idänsuhteitamme, vaan idänsuhteemme määräsivät sitä" tai jotain tällaista.
>> Ne annettiin mieluusti jonkun Kekkosen ratkottavaksi. Ja Kekkonen niitä ratkoi ja teki niistä omat kummituksensa, joilla kansaa aina sopivan tilaisuden tullen pelotteli. Kun ihmisten mielenkiinto ei vahvasti ulottunut ulkopolitiikkaan, suurta protestihenkeä ei syntynyt.>Max Jakobsson kirjoittaa hyvin paljon Kekkosesta samoin kuin itsekin ajattelen. En nähnyt siteeraamissasi puheenvuoroissa mitään erikoista ristiriitaisuutta Jakobssonin kohdalla toisin kuin huomautat. - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
Muutamia vastakommentteja:
>>Jälkikäteen arvioiden olisi kyllä voitu tehdä se vielä nopeammin ja panostaa rakennemuutokseen vielä enemmän. Maalaisliitto/Kepu toimi tässä jarruna, koska se halusi pitää kiinni aggraari-Suomesta kynsin hampain.>Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille.>Mutta tämä vaikutti siihen, ettei kovin yleisesti oltu kiinnostuneita jostain ulkopolitiikasta. Kyllä kansa itänaapurin olojen todellisuuden arvasi, mutta niistä veisteltiin vain kaveriporukoissa. Mielenkiinto ei ulottunut ulkopoliittisiin kysymyksiin.>>
Emme olleet kiinnostuneita ulkopolitiikasta, kun siitä emme saaneet olla kiinnostuneita. Eihän ollut mitään ulkopolitiikkaa, oli (oikeasti) vain politiikka Kekkosen ja maalaisliitto/kepun vallassapitämiseksi ja NL:n etujen turvaaminen sitä kautta ja niiden edistäminen sen avulla maailmallakin. Eikä ulko- ja sisäpolitiikan välillä nähty mitään eroja, kun niitä ei ollut. Ja kaiken määräsi NL tai kauniimmin sanottuna idänsuhteemme. Ylikangaskin on todennut, että "ulkopolitiikkamme ei määrännyt idänsuhteitamme, vaan idänsuhteemme määräsivät sitä" tai jotain tällaista.
>> Ne annettiin mieluusti jonkun Kekkosen ratkottavaksi. Ja Kekkonen niitä ratkoi ja teki niistä omat kummituksensa, joilla kansaa aina sopivan tilaisuden tullen pelotteli. Kun ihmisten mielenkiinto ei vahvasti ulottunut ulkopolitiikkaan, suurta protestihenkeä ei syntynyt.>Max Jakobsson kirjoittaa hyvin paljon Kekkosesta samoin kuin itsekin ajattelen. En nähnyt siteeraamissasi puheenvuoroissa mitään erikoista ristiriitaisuutta Jakobssonin kohdalla toisin kuin huomautat.Ehkä tämä käyttämäni sana on väärä. En tarkoittanut sitä, että ulkopolitiikan hoito annettiin mielellään juuri Kekkoselle. Tarkoitin sitä, että ulkopolitiikasta ei yleisesti oltu erityisen kiinostuneita kansan keskuudessa, kun muuten näytti menevän hyvin.
Itsekin sanot, että olet vasta jälkeenpäin nähnyt kokonaisuutena Kekkosen politiikan todellisen luonteen. Näin se nimenomaan on. Aikalaiseläneenä tapahtumavirran kokonaisuudesta ei ole vielä selkeää käsitystä. Monet asiat ovat auenneet vasta tutkimuksen myötä. Kyllä Kekkosen luomaan propagandaan paljon ihan vilpittömästi uskottiin. Epäilen, että niin kuin sinä olimme esim. 60- ja 70-luvullakin vielä monessa epätietoisuudenkin takia eria kannalla kuin nykyään.
Ihmisten arkipäivässä elettiin kuitenkin suhteellisen normaalia aikaa. 60-luvulla saattoi jopa aistia tiettyä innostuneisuutta ja eteenpäin menon uskoa. Sen jälkeen kansakunnan mieli on ollut pessimistisempi, jotenkin työn uuvuttama ja ihanteisiin pettynyt. Jotenkin tuota monen muunkin maan läpikäyneen innostuneisuuden aikaa kuvastaa nuorison vahva vaikutus. Se oli jotain melko uutta. Se näkyi vahvana intellektuellina, mutta naivina idealismina ja esim. nuorisomusiikin valtaisana vyörynä. Tässä musiikin maailmassa saivat tilaa myös runsain mitoin yhteiskunnallisen sanoman esittäjät kuten Bob Dylan. Kuvaavaa on myös se, mihin tämä lopulta johti. Kun maailmanparannus ei noin vain onnistunut, alettiin käyttää huumeita ja irrottautua sekä protestoida yhteiskunnan arkisuutta vastaan näin järjettömällä tavalla.
Niin eihän tuo edellä kuvattu ihan normaalilta vaikuta, mutta sen varjossa enemmistö kansaa eli kuitenkin hyvin arkipäiväistä elämää, jossa ongelmat olivat arkipäivän ongelmia. Kaupungistuminen ja materalismi toivat luonnollisesti arvomaailman muutoksen. Mutta silti tämä arki sysäsi jonkun ulkopolitiikan kysymykseksi, joka ei meitä liikuttanut. Tavallanhan tämä on ihan ideaali tilanne ja indikoi sitä, että asiat ovat kunnossa. Ei meillä minusta ainakaan enää 60-luvulla pelätty NL:a sinänsä. Pelko kohdistui siihen, että suurvaltain kylmä sota muuttuisi oikeaksi sodaksi.
Vielä tuosta ristiriidasta. En tarkoittanut, että sinä olisit sanonut jotain ristiriitaista, vaan taisit väittää, että Jakobssonin käsityksessä Kekkosesta oli ristiriitaisuuksia. Ja siinä sitten ihmettelin, että mitä ne olivat, kun en päässyt siitä jyvälle. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Ehkä tämä käyttämäni sana on väärä. En tarkoittanut sitä, että ulkopolitiikan hoito annettiin mielellään juuri Kekkoselle. Tarkoitin sitä, että ulkopolitiikasta ei yleisesti oltu erityisen kiinostuneita kansan keskuudessa, kun muuten näytti menevän hyvin.
Itsekin sanot, että olet vasta jälkeenpäin nähnyt kokonaisuutena Kekkosen politiikan todellisen luonteen. Näin se nimenomaan on. Aikalaiseläneenä tapahtumavirran kokonaisuudesta ei ole vielä selkeää käsitystä. Monet asiat ovat auenneet vasta tutkimuksen myötä. Kyllä Kekkosen luomaan propagandaan paljon ihan vilpittömästi uskottiin. Epäilen, että niin kuin sinä olimme esim. 60- ja 70-luvullakin vielä monessa epätietoisuudenkin takia eria kannalla kuin nykyään.
Ihmisten arkipäivässä elettiin kuitenkin suhteellisen normaalia aikaa. 60-luvulla saattoi jopa aistia tiettyä innostuneisuutta ja eteenpäin menon uskoa. Sen jälkeen kansakunnan mieli on ollut pessimistisempi, jotenkin työn uuvuttama ja ihanteisiin pettynyt. Jotenkin tuota monen muunkin maan läpikäyneen innostuneisuuden aikaa kuvastaa nuorison vahva vaikutus. Se oli jotain melko uutta. Se näkyi vahvana intellektuellina, mutta naivina idealismina ja esim. nuorisomusiikin valtaisana vyörynä. Tässä musiikin maailmassa saivat tilaa myös runsain mitoin yhteiskunnallisen sanoman esittäjät kuten Bob Dylan. Kuvaavaa on myös se, mihin tämä lopulta johti. Kun maailmanparannus ei noin vain onnistunut, alettiin käyttää huumeita ja irrottautua sekä protestoida yhteiskunnan arkisuutta vastaan näin järjettömällä tavalla.
Niin eihän tuo edellä kuvattu ihan normaalilta vaikuta, mutta sen varjossa enemmistö kansaa eli kuitenkin hyvin arkipäiväistä elämää, jossa ongelmat olivat arkipäivän ongelmia. Kaupungistuminen ja materalismi toivat luonnollisesti arvomaailman muutoksen. Mutta silti tämä arki sysäsi jonkun ulkopolitiikan kysymykseksi, joka ei meitä liikuttanut. Tavallanhan tämä on ihan ideaali tilanne ja indikoi sitä, että asiat ovat kunnossa. Ei meillä minusta ainakaan enää 60-luvulla pelätty NL:a sinänsä. Pelko kohdistui siihen, että suurvaltain kylmä sota muuttuisi oikeaksi sodaksi.
Vielä tuosta ristiriidasta. En tarkoittanut, että sinä olisit sanonut jotain ristiriitaista, vaan taisit väittää, että Jakobssonin käsityksessä Kekkosesta oli ristiriitaisuuksia. Ja siinä sitten ihmettelin, että mitä ne olivat, kun en päässyt siitä jyvälle.Tarkoitin Jakobsonin "ristiriitaisilla" näkemyksillä vain sitä, että hän näki Kekkosen sikäli ristiriitaisena, että ihaili tämän älyä ja henkistä ja aiemmin fyysistäkin kapasiteettia, mutta ei ollut yhtä ihaileva hänen eräitä menettelytapojaan kohtaan ja ainakin nyt jälkeenpäin on arvostellut myös sitä, miten Kekkonen kohteli hänen hampaisiinsa joutuneita ja eräitä uskollisia läheisiäänkin. Vaikka Jakobson oli Kekkosen luottomiehiä, heidän välinsä pysyivät kuitenkin turvallisen etäisinä, joten molemminpuolinen arvostuskin säilyi kohtuullisen hyvin. Ei Jakobson arvostele kovin Kekkosta edes siitä, että tämä antoi periksi NL:lle siinä YK:n pääsihteeriasiassa, mutta kyllä mielestäni rivien välistä on luettavissa, että hieman katkera Jakobson siitä on Kekkoselle.
- arska
Mielipidepankki kirjoitti:
Vertasit jossain Suomen heikkoa elintasoa Ruotsiin ym. pitäen sitä merkkinä Kekkosen politiikan heijastumana. Tässä olen eri mieltä. Täytyy muistaa, että lähdimme sodan jälkeen 100 metrin juoksuun 50 metriä Ruotsin takaa. Suomen talouden suhteellinen nousu oli kaiken aikaa rivakkaa. Maksettiin asetetussa ajassa sotakorvaukset ja sen myötä teollistuttiin melko nopeasti. Jälkikäteen arvioiden olisi kyllä voitu tehdä se vielä nopeammin ja panostaa rakennemuutokseen vielä enemmän. Maalaisliitto/Kepu toimi tässä jarruna, koska se halusi pitää kiinni aggraari-Suomesta kynsin hampain.
Tässa talouskasvussa ja elintason nousussa sekä siihen liittyneessä kehitysoptimismissa piilee suurempia asioita kuin ehkä päältä katsoen arvaammekaan. Kansa sai oman kerrostaloasunnon/rintamiestalon, tv:n, oman auton, Keihäsmatkan, kesämökin. Leipää ja läskiä alkoi riittämään pöydässä kuin pöydässä ja viinakortilla sai pullon pari aivoriihiponnisteluja varten. Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille. Irwin lauloi suuremman vitutuksen pois, kun jokainen huomasi, että oli kohtalotovereitakin. Jokapäiväinen elämä oli suhteellisen varmaa muilla paitsi näillä maaseudun vähäväkisillä, jotak sitten lähtivätkin joukolla Ruotsiin.
Kun kansa saa leipää ja sirkushuveja, se pysyy tyytyväisenä. Ja Suomen kansa pysyi tyytyväisenä, kun arkipäivän elämisen reunaehdot näyttivät aina vain parantuvan. Tämäkin laskettiin osin Kekkosen ansioksi, vaikka ei se sitä tietenkään ollut. Mutta tämä vaikutti siihen, ettei kovin yleisesti oltu kiinnostuneita jostain ulkopolitiikasta. Kyllä kansa itänaapurin olojen todellisuuden arvasi, mutta niistä veisteltiin vain kaveriporukoissa. Mielenkiinto ei ulottunut ulkopoliittisiin kysymyksiin. Ne annettiin mieluusti jonkun Kekkosen ratkottavaksi. Ja Kekkonen niitä ratkoi ja teki niistä omat kummituksensa, joilla kansaa aina sopivan tilaisuden tullen pelotteli. Kun ihmisten mielenkiinto ei vahvasti ulottunut ulkopolitiikkaan, suurta protestihenkeä ei syntynyt. Tämä vastaansanomattomuus mahdollisti vähitellen suomettumisen kaikissa muodoissaan. Työoloja, sosiaaliturvaa ja maataloustukia koskevat ratkaisut liittyivät välittömästi ihmisten arkeen ja se oli se mikä kiinnosti.
Max Jakobsson kirjoittaa hyvin paljon Kekkosesta samoin kuin itsekin ajattelen. En nähnyt siteeraamissasi puheenvuoroissa mitään erikoista ristiriitaisuutta Jakobssonin kohdalla toisin kuin huomautat.kuinka täällä lukeva, rankan työpäivän tehnyt, huomenna vapaapäivän oravanpyörästä pitävä mies nauttii tämänkaltaisesta verbaliikasta
"Kansa sai oman kerrostaloasunnon/rintamiestalon, tv:n, oman auton, Keihäsmatkan, kesämökin. Leipää ja läskiä alkoi riittämään pöydässä kuin pöydässä ja viinakortilla sai pullon pari aivoriihiponnisteluja varten. Saunottiin, juotiin, naitiin, tapeltiin, hukuttiin Juhannuksena ja ajettiin autolla, Ladallakin sataaviittäkymppiä taivaan porteille. Irwin lauloi suuremman vitutuksen pois, kun jokainen huomasi, että oli kohtalotovereitakin. Jokapäiväinen elämä oli suhteellisen varmaa muilla paitsi näillä maaseudun vähäväkisillä, jotak sitten lähtivätkin joukolla Ruotsiin."
Näinhän se meni. - 1puolue 1totuus 3kirjainta
kun aikaisemmin olet kehunut tietojesi määrällä, niin olet varmaan tietoinen siitä mikä oli Suomen ja Ruotsin elintasoero ennen Kekkosta / tai vuotta 1956? Katsos tilastoista olisko Kekkosen aikana mennyt Ruotsin kannalta vähän huonommin kuin Suomella..
- K.K.Korhonen
10. Kekkosen merkitys historiassamme
Mikä on Kekkosen historiallinen merkitys maallemme ja meille kaikille? Merkityksetön hän ei ainakaan ollut, se on varmaa. Mutta mitä hyvää ja mitä pahaa Kekkonen toi meille historiallisessa katsannossa; siitä mielipiteet eroavat. Näyttää siltä, että huonomman merkityksen kannalle kallistuvien määrä on kasvussa.
Mitä hyvää tuo Kekkosen johdolla tapahtunut Neuvostoliitto-kytkentä meille tuotti? Mielestäni ei mitään sellaista, mitä emme olisi saaneet myös ”paasikiviläistä” politiikkaa noudattaen. Suomi oli Kekkonen-tappiin kytketty pässi, joka sai liikkua sillä alueella, mihin naru riitti, ja sai syödä sitä ruohoa, mitä tuolla alueella oli. Mutta vaikka heti alueen ulkopuolella ruoho olisi ollut mehevämpää, sinne Suomi-pässi ei päässyt. Neuvostoliitto oli se suuri paimen, joka saattoi aina siirtää tuota Kekkonen-tappia, mutta pässi pysyi aina narussaan ja naru oli vain määrämittainen.
No, sittenkin Suomi-pässin olot olivat tuossa Kekkonen-tapissa paremmat kuin suuren paimenen muiden pässien, joiden tapit pysyivät aina paikallaan, vaikka ruoho oli jo loppuun kaluttu alueelta. Ja Suomi-pässin naru sitten irtosi kun Kekkonen-tappi katkesi, mutta noiden muiden pässien tapit kestivät vielä kauan sen jälkeen.
Kielikuvista arkikieleen palatakseni totean, että aineellisella puolella tuosta ajasta voi löytää myös jotakin hyvää. Tuo nykyaikana eriskummallinen tavaranvaihtosopimuksiin perustuva bilateraalinen ”oravannahkakauppa” oli meille taloudellisesti turvallista ja joskus tuottoisaakin. Saimme tarvitsemiamme raaka-aineita sellaisillakin tuotteillamme, jotka eivät olisi välttämättä länsimarkkinoille kelvanneet. Eräs kirjoitustani kommentoinut on todennut, että ”Kekkosen mittavan elämäntyön Suomen talouden kehittämisessä Neuvostoliiton bilateraalisen kaupan kautta on jäänyt huomiotta kirjoituksessasi”. Mielestäni se ei kehittänyt talouttamme ja teollisuuttamme siten kuin olisi ollut tarpeen; se nähtiin heti, kun jouduimme etsimään uusia markkinoita NL:n romahdettua. Ja loppulasku tuli taloudellisena katastrofina NL:n romahtaessa ja yli neljäsosan maailmankaupastamme loppuessa kertarysäyksellä.
Jos emme olisi olleet tuossa kytkennässä, meidän oli ollut pakko ryhtyä jo 1950-luvulla vastaaviin kehitystoimiin, mihin olimme pakotetut Neuvostoliiton romahdettua. Nyt voidaan nähdä, mihin nuo viime vuosikymmenen pakkotoimet ovat maamme nostaneet. Jos olisimme nousseet kansainvälisessä vertailussa samalle tasolle jo neljä-viisikymmentä vuotta aikaisemmin, tilanteemme ja kansainvälinen asemamme tällä hetkellä olisi nykyistäkin parempi. Ettei niin tapahtunut, on toki johtunut myös siitä tilanteesta, mihin olimme sotien jälkeen joutuneet. Mutta jos politiikkamme olisi voinut jatkua ”paasikiviläisenä”, jos johdossamme olisi ollut joku Paasikiven kaltainen ja hänen näkemyksensä ja arvomaailmansa omaava henkilö, Suomi olisi kehittynyt toisin.
Aineettomalla puolella tuo aika antoi meille mielestäni vain pelkkää pahaa. Jatkuva aivopesu muokkasi ajatusmaailmaamme, vääristi maailmankuvaamme ja sokeutti monilta hyvin kielteisiltä ilmiöiltä. Ja miten pitkäaikaiset saastejäämät tuo aika jättikään meihin, se nähdään yhä poliittisessa kulttuurissamme ja näkyy se myös näiden palstojen keskusteluissa.
Kekkosen ylipitkän kauden huonojen puolien luettelosta tulisi liian pitkä, jos yrittäisin tehdä siitä läheskään tyhjentävän. Listaan vain muutamia:
Ensinnäkin tuo kansallinen alennustilamme, johon saatoimme itsemme, oli nöyryyttävä. Suomalaisuus oli aikaisemmin tunnettu maailmalla urhoollisuutena, sisuna, rehellisyytenä ja monina muina hyvinä ominaisuuksina. Nyt se ruvettiin tuntemaan käsitteellä ”finlandisierung”, ”suomettuneisuus”. Siinä käsitteessä ei ollut mitään ylevää tai jaloa.
Jouduimme kieltämään merkittävän osan historiastamme. Sotiemme raskaat taistelut itsenäisyydestämme muuttuivat suureksi erehdykseksemme, häpeälliseksi sodaksi suurta auttajaamme vastaan. Koetimme olla hiljaa menetetystä Karjalastamme ja muista suurista uhrauksistamme. Melkein häpesimme sankarivainajiamme, ja sotaveteraanimme kokivat itsensä syyllistetyiksi ja saivat kuulla usein ”mitäs menitte sinne”. Jouduimme väärentämään koulukirjammekin niin, että niistä pyyhittiin pois kaikki meille kunniakas ja Neuvostoliittoa kritisoiva oikea tieto.
Taloudellisesti olimme kytkeytyneet Neuvostoliittoon niin, että tuon hirvityksen romahtaessa myös taloutemme lähes romahti. Kun ulkomaankaupastamme poistui kerralla 25 % ja monilla aloilla paljon enemmän, eräillä täysin, syntyi katastrofi, millaista emme rauhan oloissa ole joutuneet muulloin kokemaan. Kun samaan aikaan meitä koetteli vielä yleismaailmallinen lama, onnettomuutemme oli täydellinen. Sen seurauksista maksamme vieläkin mm. elinkeinorakenteemme liian nopeana pakkomuutoksena, mikä on osaltaan lisännyt työttömyyttä.
Jos tuo Kekkosen kauden bilateraalisen kaupan perintö olisi jättänyt jotakin hyvää meille, niin sen pitäisi olla tuona aikana luodut suhteet, mitkä olisivat hyödyksi Suomen nykyteollisuudelle sen pääsemiseksi Venäjän markkinoille ja rakentamaan uusiksi Venäjän rapautunutta infrastruktuuria. Sen pitäisi olla arvokas mahdollisuus, sillä Venäjän on edelleenkin 144 miljoonan asukkaan periferia. Mutta kun näyttää siltä, että Suomella ei ole mitään esikoisoikeutta Venäjän markkinoille, jonne esimerkiksi ruotsalaiset ja saksalaiset rynnivät hyvine tuotteineen ja turkkilaiset ja muut meitä matalampiin palkkoihin tyytyvät vievät ne rakennuskohteetkin, joita suomalaiset ovat mielineet.
Kekkosen ylipitkänä kautena poliittinen kulttuurimme kieroutui pahoin. Pystyäkseen toimimaan mukana järjestelmässä oli pakotettu ottamaan käyttöön ja noudattamaan muotoja, jotka olivat kelvollisia Kekkosen ja hänen suuren tukijansa silmissä. Aitosuomalainen Maalaisliitto joutui ensiksi hylkäämään aiemmat ihanteensa ja toimintatapansa ollakseen käyttökelpoinen valtapuolue,
ja muut puolueemme joutuivat valtaan päästäkseen ja päästyään noudattamaan esimerkkiä. Vaikka aika on nyt jo toinen ja muut puolueemme ovat kyenneet melko hyvin karistamaan tuon raskaan häpeänviitan hartioiltaan, Keskusta ei ole siihen ainakaan täysin pystynyt; näin voidaan päätellä eräistä viimeaikaisistakin tapahtumista ja niiden tiimoilta virinneestä debatista.
Olen arvostellut myös Maalaisliitto/Keskustaa. Siltä en ole voinut välttyä, koska niin elimellinen yhteys sillä on ollut Urho Kekkoseen. Nykyinen Keskusta ei ole vastuussa Kekkosen tekemisistä, mutta jos se edelleen pitää kaikkea tuona aikana tapahtunutta vain hyvänä ja haluaa jopa ottaa niistä kiitosta, niin kyllä sen täytyy ottaa niistä myös moitetta. Puhdistautuakseen Kekkosen ajan mädännäisyyksistä puolueen pitäisi selkeästi tuomita ne. Sen pitäisi tunnustaa, että Suomessa 1960-70-luvuilla vallinnut, Kekkosesta johtunut meno oli demokraattiseen ja parlamentarismia noudattavaan valtioon sopimatonta. Monet keskustalaisten puheenvuorot näilläkin palstoilla vahvistavat, että he eivät vieläkään näe niissä mitään väärää. He yhä ihannoivat Kekkosta ja hänen poliittisia periaatteitaan ja menettelytapojaan. Heidän erityisesti toivoisin tutustuvaan tarkemmin idoliinsa ja hänen tekemisiinsä ja ajattelevan asian uudestaan.
On vaikeaa kuvitella historiaa, mitä ei ole tapahtunut, mutta voi se olla kiehtovaa. Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Laitinen kärjistää, mutta kärjistääkö sittenkään kovin paljon? Kyllä minäkin olen varma siitä, että historiamme olisi nyt huomattavasti erilainen, jos Kekkosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Ja uskon, että siinä historiassa meillä olisi vähemmän hävettävää ja enemmän ylpeiltävää ja tilanteemme ei olisi nyt missään mielessä – ei aineellisessa enempää kuin henkisessäkään – nykyistä huonompi, vaan todennäköisesti se olisi tätä parempi.
Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:
”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.
Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.
Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.
Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t. oli journalisteistamme niitä harvoja – ellei ainoa – joka arvosteli kriittisesti Kekkosta koko tämän valtakauden ajan. Kun Kekkonen järjesti hänelle potkut Uudesta Suomesta hän jatkoi linjallaan Helsingin Sanomissa. Paavonsalon vuonna 1981 tekemän kokonaisarvio virkansa jättäneestä presidentistä tiivistyi seuraavaan: ”Olen pitänyt Urho Kekkosta älykkäänä, etäisenä, ikäluokalleni ja sosiaaliselle ryhmälleni vieraana henkilönä”. Vuonna 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa hän toteaa: ”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan.”
Kirjansa loppuluvussa Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm., että ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä. Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn sekä Häikiön että Paavonsalon näkemyksiin. Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet). Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti. Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.
Vaikka Urho Kekkosesta on kirjoitettu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta, kaikkea hänestä ei vielä tiedetä. Tiedetään kyllä, millainen hän oli nuorempana, mitä ajatteli ja mitä teki, ja tiedetään myös, millainen hän oli sitten vanhempana, pääministerinä ja presidenttinä. Nuo persoonat ovat hyvin kaukana toisistaan. Mikä aiheutti tuon äkkinäisen suuren muutoksen? Sitä ei tiedetä. Eikä tiedetä hänen kaikkia vaikuttimiaan monille huomiota saaneille toimilleen presidenttinä. Oliko hän niissä enemmän Suomen vai Neuvostoliiton asialla?
Uskon, että vielä joskus nuo muutamat kysymykset saavat vastauksensa. Uskon, että tutkijatkaan eivät ole vielä sanoneet viimeistä sanaansa Urho Kekkosesta, vaan hänestä tullaan vielä kirjoittamaan paljon sellaista, mikä siirtää mm. Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat historian osastoista mielipidekirjallisuuden ellei peräti ajanvietekirjallisuuden puolelle.
Tässä oli varsin kattava katsaus Urho Kekkosen julkiseen elämään. Älkää vain sanoko, että olipa se pitkä. No, onhan tämä esitykseni näille saiteille pitkä, mutta asiaan nähden aivan liian lyhyt. Juhani Suomi on kirjoittanut samasta asiasta samalta ajalta noin 6000 sivua käsittävän kahdeksan paksun niteen kirjasarjan, ja tämä minun esitykseni esittelee Urho Kekkosen aivan yhtä hyvin kuin tuo mainittu kirjasarja, oleellisimpaan keskittyvänä ja tiivistetympänä, ehkäpä todempanakin. Vielä haluan tähdentää, että tämä ei ole vain mutu-periaatteella syntynyt mielipidekirjoitus, vaan perustan näkemykseni melko laajaan ja monipuoliseen lukemaani aiheesta. Suorasukainen olen ollut siksi, että rehellisyyteni on sitä vaatinut. En ole puhunut ”niin totta kuin voin” vaan niin totta kuin totuudeksi näen.
K.K.Korhonen
Taustakirjallisuutta (niitä kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitukseeni):
Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui?”
Matti Paavonsalo: ”Kekkosen valta”
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Johannes Virolainen: ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Martti Häikiö: ”Historia ja väärät profeetat”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Jelisei T. Sinitsyn: ”Vaiettu totuus”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”
Esitykseeni olen ”sulattanut” myös eräitä ”Mielipidepankki”-nimimerkin esittämiä ajatuksia hänen kommentoidessaan kirjoitustani, kun esitin sen ensimmäisen kerran Suomi 24:n keskustelupalstoilla maaliskuussa 2004.- Mielipidepankki
Lainaan tuohon alkuun tätä Laitisen kommenttia, koska se tietyllä tapaa hyvin kuvaa sitä joko- tai -asetelmaa, joka tähän historiamme vaiheeseen sisältyy:
"Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002)."
Minusta tämä Laitisen visio on kovin rohkea johtopäätös, jota vastaan puhuu muutamat selkeät tosiseikat. Tärkein näistä faktoista on YYA-sopimus. Se oli se naru, jossa Suomi liikkui olipa vallassa Paasikivi, Kekkonen tai Fagerholm. Mutta siitä, että annettu naru olisi jokaisessa tapauksessa ja tilanteessa ollut yhtä pitkä, olen eri mieltä. Paasikivelle voitiin antaa aika pitkä naru, koska hän oli teoillaan eli lähinnä neuvotteluissa syksyllä 1939 ja lähetteläänä 1940-1941 saanut neukut - ei sittenkään - vaan itsensä Stalinin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli hyvä ja viisas mies, joka osasi asettua heikäläisten asemaan ja jolla oli muutenkin riittävästi järkeä ja suhteellisuudentajua.
Kekkonen halusi, että hänen narunsa olisi pitempi kuin Paasikiven naru. Sen takia Kekkonen alkoi käsittääkseni rakentaa lämpimiä suhteita NL:oon. Hän oli valmis siihen, että neukut voisivat nähdä meidät ei-sosialistisena veljeskansana, joka ei tahtonut vain rauhaa vaan myös yhteisiä rientoja. Kekkonen oli naisten mies ja hän lähti rohkeasti hakemaan isoa Iitaa tanssiin tehdäkseen tähän vaiktuksen. Iso-Iita nimittäin omisti julmetusti maata ja hänellä oli suuri valta.
Fagerholmi kohdalla narua olisi heti lyhennetty roimasti. Neukut olisivat asettaneet tänne Fagerholmin päällystakiksi miehen, joka olisi nähnyt tehtävässään vain mahdollisuuden yletä neukkujohtajien silmissä. Huono raporttia olisi tullut solkenaan ja pian olisi voitu alkaa tutkailla YYA-sopimuksen konsultaatiopykäliä vähän silllä silmällä. Fagerholm olisi joutunut osoittamaan olevansa mies paikallaan, jotta narua olisi pidennetty.
Suomi kuului NL:n etupiiriin vuosina 1945-1991. Se on fakta, josta todistuksena on YYA-sopimus. Ei meillä ollut lupaa tehdä mitä vaan. Nähtiinhän tuo Unkarissa ja Tshekkoslovakiassa, että raja tulee jossain vastaan. Myös Suomen rajan takana oli vuonna 1968 erittäin vilkasta ja huolestuttavaa toimintaa, minkä entisenä sotilaana tietänet. Ei siinä maailmassa voinut mennä niin kuin itse halusi. Meidät oli luovutettu myös tähän NL:n etupiiriin. Vaikkemme kuuluneet Varsovan liittoon, meidät laskettiin NL:n etupiiriin kuuluvaksi. NL miehittäisi Suomen heti, kun vaara uhkaisi. Apua tulisi vain, jos neukut erehtyisivät aikailemaan tarpeeksi kauan. Ihan turvallisuuspoliittisista näkökulmista meillä oli paljon syitä pyrkiä siihen, että neukut myös pahassa paikassa aikailisivat eli luottaisivat suomalaisen sanaan ja kykyyn torjua NL:n vihollinen. Tämä mielessä Kekkonen viritteli tätä ydinaseetonta Pohjolaa. Alueellisen mielenkiinnottomuuden, vakauden ja ennustettavuuden korostaminen ja luottamus. Norja oli tässä konseptissa ainoa ikävä eli arvaamaton tekijä. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Lainaan tuohon alkuun tätä Laitisen kommenttia, koska se tietyllä tapaa hyvin kuvaa sitä joko- tai -asetelmaa, joka tähän historiamme vaiheeseen sisältyy:
"Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002)."
Minusta tämä Laitisen visio on kovin rohkea johtopäätös, jota vastaan puhuu muutamat selkeät tosiseikat. Tärkein näistä faktoista on YYA-sopimus. Se oli se naru, jossa Suomi liikkui olipa vallassa Paasikivi, Kekkonen tai Fagerholm. Mutta siitä, että annettu naru olisi jokaisessa tapauksessa ja tilanteessa ollut yhtä pitkä, olen eri mieltä. Paasikivelle voitiin antaa aika pitkä naru, koska hän oli teoillaan eli lähinnä neuvotteluissa syksyllä 1939 ja lähetteläänä 1940-1941 saanut neukut - ei sittenkään - vaan itsensä Stalinin vakuuttuneeksi siitä, että tässä oli hyvä ja viisas mies, joka osasi asettua heikäläisten asemaan ja jolla oli muutenkin riittävästi järkeä ja suhteellisuudentajua.
Kekkonen halusi, että hänen narunsa olisi pitempi kuin Paasikiven naru. Sen takia Kekkonen alkoi käsittääkseni rakentaa lämpimiä suhteita NL:oon. Hän oli valmis siihen, että neukut voisivat nähdä meidät ei-sosialistisena veljeskansana, joka ei tahtonut vain rauhaa vaan myös yhteisiä rientoja. Kekkonen oli naisten mies ja hän lähti rohkeasti hakemaan isoa Iitaa tanssiin tehdäkseen tähän vaiktuksen. Iso-Iita nimittäin omisti julmetusti maata ja hänellä oli suuri valta.
Fagerholmi kohdalla narua olisi heti lyhennetty roimasti. Neukut olisivat asettaneet tänne Fagerholmin päällystakiksi miehen, joka olisi nähnyt tehtävässään vain mahdollisuuden yletä neukkujohtajien silmissä. Huono raporttia olisi tullut solkenaan ja pian olisi voitu alkaa tutkailla YYA-sopimuksen konsultaatiopykäliä vähän silllä silmällä. Fagerholm olisi joutunut osoittamaan olevansa mies paikallaan, jotta narua olisi pidennetty.
Suomi kuului NL:n etupiiriin vuosina 1945-1991. Se on fakta, josta todistuksena on YYA-sopimus. Ei meillä ollut lupaa tehdä mitä vaan. Nähtiinhän tuo Unkarissa ja Tshekkoslovakiassa, että raja tulee jossain vastaan. Myös Suomen rajan takana oli vuonna 1968 erittäin vilkasta ja huolestuttavaa toimintaa, minkä entisenä sotilaana tietänet. Ei siinä maailmassa voinut mennä niin kuin itse halusi. Meidät oli luovutettu myös tähän NL:n etupiiriin. Vaikkemme kuuluneet Varsovan liittoon, meidät laskettiin NL:n etupiiriin kuuluvaksi. NL miehittäisi Suomen heti, kun vaara uhkaisi. Apua tulisi vain, jos neukut erehtyisivät aikailemaan tarpeeksi kauan. Ihan turvallisuuspoliittisista näkökulmista meillä oli paljon syitä pyrkiä siihen, että neukut myös pahassa paikassa aikailisivat eli luottaisivat suomalaisen sanaan ja kykyyn torjua NL:n vihollinen. Tämä mielessä Kekkonen viritteli tätä ydinaseetonta Pohjolaa. Alueellisen mielenkiinnottomuuden, vakauden ja ennustettavuuden korostaminen ja luottamus. Norja oli tässä konseptissa ainoa ikävä eli arvaamaton tekijä.Lainaat tuon alussa samaa, joka on minunkin kirjoituksessani. Käytät jopa samanlaisia kielikuvia asemastamme, mistä olen hyvilläni.
Tuohon oletukseesi Fagerholmin liikkumatilan lyhyydestä Kekkoseen verrattuna én usko. Aluksi varmaan olisi ollut näin, mutta Fagerholm ja joku muukin paitsi Kekkonen olisi kyllä johdattanut meidät varsin nopeasti väljemmille vesille. Me olimme sidotut NL:oon tuon YYA-sopimuksen kautta, ja myös taloutemme oli jo Paasikiven aikanakin mm. sotakorvausten vuoksi kytkeytynyt liiaksi NL:oon, mutta ne sidokset eivät sittenkään olisi olleet pitäviä, jos olisi pyritty niintä määrätietoisesti irti ja suuntauduttu länteen.
En usko, että NL olisi miehittänyt Suomea, vaikka olisimme pyrkineet siitä irti. Tätä pelkoa ylläpidettiin Kekkosen vallan varmistamiseksi, tämäkin on käynyt ilmi jo hyvin monista tutkimuksisa, joista eräisiin minäkin viittaan kirjoituksessani. Tutkijoilla on nykyisin varsin varma käsitys siitä, että ei NL olisi hyökännyt Suomeen kylmän sodan olosuhteissa, se olisi sentänn saanut lännen reragoimaan paljon voimakkaammin kuin Unkarin ja Tshekkoslovakian tapauksissa.
Mielestäni taloudelliset hyödyt Neuvostoliitto-kytkennästä osoittautuivat lopulta enemmän rasitteiksi, ja muita - poliittisia, henkisiä - hyötyjähän siitä ei ollut lainkaan. Ja ydinaseeton Pohjola oli täysin NL:n hanke, jonka puuhamieheksi se oli valjastanut Kekkosen, kuten moneen muuhunkin hankkeeseensa. Tämä oivallettiin oikein lännessä koko ajan.
Olen nyt paljossa eri mieltä kanssasi, mutta arvostan sitä, että olet vaivautunut taas lueskelemaan kirjoituksiani, jotka epäilemättä ovat aivan liian pitkiä useimmille, jopa Oiva Härkösellekin, vaikka näkyy (muka) kiitelleen minua kepun saitilla! - suomisuureksivienavapaaksi
K.K.Korhonen kirjoitti:
Lainaat tuon alussa samaa, joka on minunkin kirjoituksessani. Käytät jopa samanlaisia kielikuvia asemastamme, mistä olen hyvilläni.
Tuohon oletukseesi Fagerholmin liikkumatilan lyhyydestä Kekkoseen verrattuna én usko. Aluksi varmaan olisi ollut näin, mutta Fagerholm ja joku muukin paitsi Kekkonen olisi kyllä johdattanut meidät varsin nopeasti väljemmille vesille. Me olimme sidotut NL:oon tuon YYA-sopimuksen kautta, ja myös taloutemme oli jo Paasikiven aikanakin mm. sotakorvausten vuoksi kytkeytynyt liiaksi NL:oon, mutta ne sidokset eivät sittenkään olisi olleet pitäviä, jos olisi pyritty niintä määrätietoisesti irti ja suuntauduttu länteen.
En usko, että NL olisi miehittänyt Suomea, vaikka olisimme pyrkineet siitä irti. Tätä pelkoa ylläpidettiin Kekkosen vallan varmistamiseksi, tämäkin on käynyt ilmi jo hyvin monista tutkimuksisa, joista eräisiin minäkin viittaan kirjoituksessani. Tutkijoilla on nykyisin varsin varma käsitys siitä, että ei NL olisi hyökännyt Suomeen kylmän sodan olosuhteissa, se olisi sentänn saanut lännen reragoimaan paljon voimakkaammin kuin Unkarin ja Tshekkoslovakian tapauksissa.
Mielestäni taloudelliset hyödyt Neuvostoliitto-kytkennästä osoittautuivat lopulta enemmän rasitteiksi, ja muita - poliittisia, henkisiä - hyötyjähän siitä ei ollut lainkaan. Ja ydinaseeton Pohjola oli täysin NL:n hanke, jonka puuhamieheksi se oli valjastanut Kekkosen, kuten moneen muuhunkin hankkeeseensa. Tämä oivallettiin oikein lännessä koko ajan.
Olen nyt paljossa eri mieltä kanssasi, mutta arvostan sitä, että olet vaivautunut taas lueskelemaan kirjoituksiani, jotka epäilemättä ovat aivan liian pitkiä useimmille, jopa Oiva Härkösellekin, vaikka näkyy (muka) kiitelleen minua kepun saitilla!Mutta jos demarit vaikka olisivat innostuneet valtaanpääsystä ja alkaneet 1970-luvun meiningin aiemmin, niin olisiko Suomesta tehty jo neuvostotasavalta? Demarien aate kun oli niin lähellä heikäläisten aatteita. Nythän demarit taistelivat Kekkosta vastaan, kunnes ne kesytettiin. Tällöinkin jotkut yrittivät vasemmalta Kekkosen ohi.
- kokdem
suomisuureksivienavapaaksi kirjoitti:
Mutta jos demarit vaikka olisivat innostuneet valtaanpääsystä ja alkaneet 1970-luvun meiningin aiemmin, niin olisiko Suomesta tehty jo neuvostotasavalta? Demarien aate kun oli niin lähellä heikäläisten aatteita. Nythän demarit taistelivat Kekkosta vastaan, kunnes ne kesytettiin. Tällöinkin jotkut yrittivät vasemmalta Kekkosen ohi.
...pitäisi olla ennenkuin alkaa esittää jotakin noinkin merkittävästä asiasta.
Eiköhän olisi paikallaan, että suorittaisit jonkinlaisen historian alkeiskurssin. Lyhyenkin kurssin suoritettuasi kyllä tiedät, että sosialidemokraatit ovat aina, koko historiansa ajan olleet niin kommunistien kuin natsien/fasistienkin päävastustajakseen, suurimmaksi vihollisekseen aivan aiheelleisesti kokema poliittinen suuntaus. Kommunisteille se oli luopio proletariaatin kansainväliseen vallankumoukseen tähtäävän aatteen vastustajana ja fasisteille taas aivan liian kansainvälinen ja heidän arvojaan kyseenalaistava, suorastaan naurettavaksi tekevä muistuttaja. Vihollinen kuitenkin molemmille, kovin erilaisista syistä niin paradoksaalista kuin se onkin.
Todellisuudessa molemmat kokivat demarit vihollisikseen siksi, että sosialidemokratia nähtiin demokratian ja vapauden ensimmäiseksi lipunheiluttajaksi, ja nuo arvothan olivat niin natseille/fasisteille kuin kommunisteillejkin kauhistus.
Ja jos luet vähän Kekkosestakin - vaikkapa vain tämä minun noin 50-sivuinen tiivistelmä, niin tiedät, millainen mies ja kenen asialla hän oli ja miten demarit todella "kesytettiin" hänen pihteihinsä. Ja kuka piteli pihtien uloimmista sangoista? Se oli Suuri ja Mahtava NL! - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
Lainaat tuon alussa samaa, joka on minunkin kirjoituksessani. Käytät jopa samanlaisia kielikuvia asemastamme, mistä olen hyvilläni.
Tuohon oletukseesi Fagerholmin liikkumatilan lyhyydestä Kekkoseen verrattuna én usko. Aluksi varmaan olisi ollut näin, mutta Fagerholm ja joku muukin paitsi Kekkonen olisi kyllä johdattanut meidät varsin nopeasti väljemmille vesille. Me olimme sidotut NL:oon tuon YYA-sopimuksen kautta, ja myös taloutemme oli jo Paasikiven aikanakin mm. sotakorvausten vuoksi kytkeytynyt liiaksi NL:oon, mutta ne sidokset eivät sittenkään olisi olleet pitäviä, jos olisi pyritty niintä määrätietoisesti irti ja suuntauduttu länteen.
En usko, että NL olisi miehittänyt Suomea, vaikka olisimme pyrkineet siitä irti. Tätä pelkoa ylläpidettiin Kekkosen vallan varmistamiseksi, tämäkin on käynyt ilmi jo hyvin monista tutkimuksisa, joista eräisiin minäkin viittaan kirjoituksessani. Tutkijoilla on nykyisin varsin varma käsitys siitä, että ei NL olisi hyökännyt Suomeen kylmän sodan olosuhteissa, se olisi sentänn saanut lännen reragoimaan paljon voimakkaammin kuin Unkarin ja Tshekkoslovakian tapauksissa.
Mielestäni taloudelliset hyödyt Neuvostoliitto-kytkennästä osoittautuivat lopulta enemmän rasitteiksi, ja muita - poliittisia, henkisiä - hyötyjähän siitä ei ollut lainkaan. Ja ydinaseeton Pohjola oli täysin NL:n hanke, jonka puuhamieheksi se oli valjastanut Kekkosen, kuten moneen muuhunkin hankkeeseensa. Tämä oivallettiin oikein lännessä koko ajan.
Olen nyt paljossa eri mieltä kanssasi, mutta arvostan sitä, että olet vaivautunut taas lueskelemaan kirjoituksiani, jotka epäilemättä ovat aivan liian pitkiä useimmille, jopa Oiva Härkösellekin, vaikka näkyy (muka) kiitelleen minua kepun saitilla!Olemme kyllä molemmat siirtyneet olettamusten ja uskomusten tielle, kun puhumme NL:n vaikuttimien voimasta ja eri osapuolten siirroista. Se on kuin shakkia, jossa on todennäköisiä siirtoja, muttei mitenkään varmoja. Sen vuoksi en olisi valmis teilaamaan Kekkosen ulkopolitiikkaa laisinkaan suoralta kädeltä.
Taloudelliset sidokset eivät varmaankaan olleet pitäviä, ellei niihin liittynyt poliittisia epäluuloja. Ja venäläiset olivat aina epäluuloisia, jopa vainoharhaisen epäluuloisia. Kun on lukenut Paasikiveä, olet varmasti usein kohdannut siihen päivittelyyn, jota Paasikivi harrasti venäläisten epäluuloisuudesta. He epäilivät kaikessa vähänkin länteen vivahtavassa läntistä juonittelua. Itse uskon pitkälti siihen, että venäläinen maailmankuva oli yhteisön sulkeituneisuuden ja propangandistisen tiedonvälityksen takia johtajiaan myöten vainoharhainen. Tällainen yhteiskunta on vaarallinen ja arvaamaton. Jo Paasikiven prisnsiippinä oli siitä pitää päästä parempaan tolkkuun eli selvyyteen. Kekkonen ei tuosta periaatteesta nyt niin hivittävästi välttämättä poikennut. Historiallisessa mielessä ei kannata kiinnittää huomiota kaiken maailman yhteisiin ryypiskelyihin ja ripaskan tanssimisiin.
Naru oli minun tulkintani mukaan lyhyt aina silloin, kun venäläisten epäluulot heräsivät. Narun pituus vaihteli myös Kekkosen aikana. Ilmeisesti jo henkilösuhteet vaikuttivat paljon tähän. Hrutshevin kanssa Kekkonen tuli hyvin juttuun, mutta Brezhnevin kanssa ei niin hyvin.
Suomea ei varmaan olisi miehitetty yhtä herkästi kuin Unkaria ja Tshekkoslovakiaa. Mutta kyllä "sotilaallista apua" olisi annettu välittömästi, jos Berliinin kriisi tai Kuuban kriisi olisi vähänkin syventynyt. Myös vuonna 1968 näin olisi käynyt, jos länsi olisi toden teolla alkanut kyseenalaistamaan Tshekkoslovakian miehityksen. Brezhnevin oppi etupiirijaosta kuitenkin piti.
Suomi oli pahassa kurimuksessa eikä tulella sopinut ryhtyä leikkimään. Mutta kuten sanoin kukaan ei voi olla täysin varma siitä, millaiset luottamuksen osoitukset meidän puolelta parhaiten palvelivat tarkoitustaan. Kyllähän sellainen nöyristely tietysti otti itsekutakin päästä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. YYA-sopimus sitoi meitä niin lujasti, että siitäkin oli pakko tehdä jonkinlainen hyve.
Toki pelkoa on pidetty yllä Kekkosen vallan varmistamisesksi, mutten luottaisi vain tähän. Kylmän sodan oloissa NL tuskin olisi Suomea miehittynyt. Mutta sitä emme tiedä, miten olisi käynyt, jos em. kriisti olisivat pahentuneet. Kukaan tutkija ei tätä kykene meille kertomaan, koska tuskin NL:llakaan oli valmiita suunnitelmia kaiken maailman tilanteisiin. - arska
Mielipidepankki kirjoitti:
Olemme kyllä molemmat siirtyneet olettamusten ja uskomusten tielle, kun puhumme NL:n vaikuttimien voimasta ja eri osapuolten siirroista. Se on kuin shakkia, jossa on todennäköisiä siirtoja, muttei mitenkään varmoja. Sen vuoksi en olisi valmis teilaamaan Kekkosen ulkopolitiikkaa laisinkaan suoralta kädeltä.
Taloudelliset sidokset eivät varmaankaan olleet pitäviä, ellei niihin liittynyt poliittisia epäluuloja. Ja venäläiset olivat aina epäluuloisia, jopa vainoharhaisen epäluuloisia. Kun on lukenut Paasikiveä, olet varmasti usein kohdannut siihen päivittelyyn, jota Paasikivi harrasti venäläisten epäluuloisuudesta. He epäilivät kaikessa vähänkin länteen vivahtavassa läntistä juonittelua. Itse uskon pitkälti siihen, että venäläinen maailmankuva oli yhteisön sulkeituneisuuden ja propangandistisen tiedonvälityksen takia johtajiaan myöten vainoharhainen. Tällainen yhteiskunta on vaarallinen ja arvaamaton. Jo Paasikiven prisnsiippinä oli siitä pitää päästä parempaan tolkkuun eli selvyyteen. Kekkonen ei tuosta periaatteesta nyt niin hivittävästi välttämättä poikennut. Historiallisessa mielessä ei kannata kiinnittää huomiota kaiken maailman yhteisiin ryypiskelyihin ja ripaskan tanssimisiin.
Naru oli minun tulkintani mukaan lyhyt aina silloin, kun venäläisten epäluulot heräsivät. Narun pituus vaihteli myös Kekkosen aikana. Ilmeisesti jo henkilösuhteet vaikuttivat paljon tähän. Hrutshevin kanssa Kekkonen tuli hyvin juttuun, mutta Brezhnevin kanssa ei niin hyvin.
Suomea ei varmaan olisi miehitetty yhtä herkästi kuin Unkaria ja Tshekkoslovakiaa. Mutta kyllä "sotilaallista apua" olisi annettu välittömästi, jos Berliinin kriisi tai Kuuban kriisi olisi vähänkin syventynyt. Myös vuonna 1968 näin olisi käynyt, jos länsi olisi toden teolla alkanut kyseenalaistamaan Tshekkoslovakian miehityksen. Brezhnevin oppi etupiirijaosta kuitenkin piti.
Suomi oli pahassa kurimuksessa eikä tulella sopinut ryhtyä leikkimään. Mutta kuten sanoin kukaan ei voi olla täysin varma siitä, millaiset luottamuksen osoitukset meidän puolelta parhaiten palvelivat tarkoitustaan. Kyllähän sellainen nöyristely tietysti otti itsekutakin päästä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. YYA-sopimus sitoi meitä niin lujasti, että siitäkin oli pakko tehdä jonkinlainen hyve.
Toki pelkoa on pidetty yllä Kekkosen vallan varmistamisesksi, mutten luottaisi vain tähän. Kylmän sodan oloissa NL tuskin olisi Suomea miehittynyt. Mutta sitä emme tiedä, miten olisi käynyt, jos em. kriisti olisivat pahentuneet. Kukaan tutkija ei tätä kykene meille kertomaan, koska tuskin NL:llakaan oli valmiita suunnitelmia kaiken maailman tilanteisiin.Oli jo tuossa ylempänä mutta uudelleen, jos ei muuta niin väittelyn vuoksi:että tietyssä mielessä opportunismi on hyve? Kekkonen mielestäni oli erinomainen "tuulen" haistaja. Ei kovin monessa paikassa saanut nenilleen. Näin äkkiä tulee mieleen vain IKL:n lopettamispuuhat jotka oikeus kumosi. Siitä sai alkunsa lausahdus "Kekkosen konstit". Näin jälkikäteen ajateltuna Kekkosen valtakausi oli melko vaihtoehdotonta. Saatuaan suuret puolueet taakseen 70-luvulla ei vastustajista jäänyt jäljelle kuin marginaaliryhmien edustajia joista ei kansansuosikeiksi ollut, niinkuin ei ole tänä päivänäkään.
Syitä tähän Kekkosen vallan vaihtoehdottomuuteen on varmasti useita. Ja suurimpana idän suurvallan kosketuspinta suomalaiseen sisäpolitiikkaan. Oliko se hyvä? Tietyssä mielessä oli, tietyssä mielessä ei. Kekkosen vallan aikana talouskasvu idänkaupan ansiosta oli melkoinen. Yhteiskuntarauha säilyi. Täällä ei koettu samankaltaisia yhteiskuntarauhaa järisyttäneitä mellakoita kuin länsieuroopassa 60-luvulla tapahtui. Vakavasti otettava oppositio vallitsevaa kohtaan hiljennettiin sisäisellä sordiinolla.
Kaiken huipuksi kansan sanahan siinä sitten ratkaisi.
Presidentin valitsijamies-vaaleissa -78 Kekkosen taakse asettunut taustaryhmä sai yli 2000000 ääntä eli yli 80% annetuista äänistä. Esimerkiksi Kekkosen perinteinen taustaryhmä, silloinen keskustapuolue joutui tyytymään yli 4% pienempään äänisaaliiseen kuin sosiaalidemokraattinen puolue. Ja syynä oli, kuten uskon, kunnollisten mitat täyttävien vastaehdokkaiden puute. - K.K.Korhonen
Mielipidepankki kirjoitti:
Olemme kyllä molemmat siirtyneet olettamusten ja uskomusten tielle, kun puhumme NL:n vaikuttimien voimasta ja eri osapuolten siirroista. Se on kuin shakkia, jossa on todennäköisiä siirtoja, muttei mitenkään varmoja. Sen vuoksi en olisi valmis teilaamaan Kekkosen ulkopolitiikkaa laisinkaan suoralta kädeltä.
Taloudelliset sidokset eivät varmaankaan olleet pitäviä, ellei niihin liittynyt poliittisia epäluuloja. Ja venäläiset olivat aina epäluuloisia, jopa vainoharhaisen epäluuloisia. Kun on lukenut Paasikiveä, olet varmasti usein kohdannut siihen päivittelyyn, jota Paasikivi harrasti venäläisten epäluuloisuudesta. He epäilivät kaikessa vähänkin länteen vivahtavassa läntistä juonittelua. Itse uskon pitkälti siihen, että venäläinen maailmankuva oli yhteisön sulkeituneisuuden ja propangandistisen tiedonvälityksen takia johtajiaan myöten vainoharhainen. Tällainen yhteiskunta on vaarallinen ja arvaamaton. Jo Paasikiven prisnsiippinä oli siitä pitää päästä parempaan tolkkuun eli selvyyteen. Kekkonen ei tuosta periaatteesta nyt niin hivittävästi välttämättä poikennut. Historiallisessa mielessä ei kannata kiinnittää huomiota kaiken maailman yhteisiin ryypiskelyihin ja ripaskan tanssimisiin.
Naru oli minun tulkintani mukaan lyhyt aina silloin, kun venäläisten epäluulot heräsivät. Narun pituus vaihteli myös Kekkosen aikana. Ilmeisesti jo henkilösuhteet vaikuttivat paljon tähän. Hrutshevin kanssa Kekkonen tuli hyvin juttuun, mutta Brezhnevin kanssa ei niin hyvin.
Suomea ei varmaan olisi miehitetty yhtä herkästi kuin Unkaria ja Tshekkoslovakiaa. Mutta kyllä "sotilaallista apua" olisi annettu välittömästi, jos Berliinin kriisi tai Kuuban kriisi olisi vähänkin syventynyt. Myös vuonna 1968 näin olisi käynyt, jos länsi olisi toden teolla alkanut kyseenalaistamaan Tshekkoslovakian miehityksen. Brezhnevin oppi etupiirijaosta kuitenkin piti.
Suomi oli pahassa kurimuksessa eikä tulella sopinut ryhtyä leikkimään. Mutta kuten sanoin kukaan ei voi olla täysin varma siitä, millaiset luottamuksen osoitukset meidän puolelta parhaiten palvelivat tarkoitustaan. Kyllähän sellainen nöyristely tietysti otti itsekutakin päästä, mutta vaihtoehtoja ei oikein ollut. YYA-sopimus sitoi meitä niin lujasti, että siitäkin oli pakko tehdä jonkinlainen hyve.
Toki pelkoa on pidetty yllä Kekkosen vallan varmistamisesksi, mutten luottaisi vain tähän. Kylmän sodan oloissa NL tuskin olisi Suomea miehittynyt. Mutta sitä emme tiedä, miten olisi käynyt, jos em. kriisti olisivat pahentuneet. Kukaan tutkija ei tätä kykene meille kertomaan, koska tuskin NL:llakaan oli valmiita suunnitelmia kaiken maailman tilanteisiin.OK, ei kai tästä aiheesta kannata enää jatkaa, kun hieman eri mieltä olemme, mutta kunnon riitaakaan ei synny!
Mutta pyydän, jos suinkin ehdit ja viitsit, kahlaamaan jotenkin läpi myös nuo Kekkosen presidenttikausia koskevat kirjoitukseni (osat 5-9) Kuulisin mielenkiinnolla mielipiteitäsi mm. "yöpakkasten" ja noottokriisin eli Novosibirskin lavastuksen/Honka-liiton vaiheilta ja kuvaukssestani siitä, miten Kekkonen vähitellen sai kaikkki pihteihinsä (puolueet, media ym) ja Neuvostoliiton osaa tuossa kaikessa; siis se kiinnostaisi, oletko noissa asioissa kovasti eri mieltä kanssani ja/tai onko mielestäsi jotain oleellista jäänyt pois esityksestäni. - Mielipidepankki
K.K.Korhonen kirjoitti:
OK, ei kai tästä aiheesta kannata enää jatkaa, kun hieman eri mieltä olemme, mutta kunnon riitaakaan ei synny!
Mutta pyydän, jos suinkin ehdit ja viitsit, kahlaamaan jotenkin läpi myös nuo Kekkosen presidenttikausia koskevat kirjoitukseni (osat 5-9) Kuulisin mielenkiinnolla mielipiteitäsi mm. "yöpakkasten" ja noottokriisin eli Novosibirskin lavastuksen/Honka-liiton vaiheilta ja kuvaukssestani siitä, miten Kekkonen vähitellen sai kaikkki pihteihinsä (puolueet, media ym) ja Neuvostoliiton osaa tuossa kaikessa; siis se kiinnostaisi, oletko noissa asioissa kovasti eri mieltä kanssani ja/tai onko mielestäsi jotain oleellista jäänyt pois esityksestäni.Kahlaan ne kyllä läpi, mutta tässä on aina välillä muita kiireitä, kun noita kotieläimiäkin huollettavana ja minunkin pitäisi kaivella taas öljyväripensselit naftaliinista esille. On nääs myös tullut vähän harrastettua tätä taidepuoltakin. Muistaakseni sinullakin oli vähän samantapaista taipumusta.
En oikein usko, että noiden muiden jaksojen osalta mitään suurta erimielisyyttä tulee. Nämä nyt esittämäni ovat sellaisia ja sanoisin, että itsekritiikkini on niissä vähän kasvanut. Olin jossain vaiheessa lähempänä sinun linjauksiasi. Mutta älähän hättäile. - Näkökulma
Poliittisena henkilönä Kekkosen elinkaari on tietenkin suurennuslasin alla, mutta minun mielestäni hänen "muodonmuutoksensa" ei ollut mitenkään ainutlaatuinen Suomen itsenäisyyden alkuajan ilmastossa. Tai sodanjälkeisessä Euroopassakaan (DDR on hyvä esimerkki, Robert Havemann: Kysymyksiä tulevaisuudelle).
Sodan jälkeinen pakkoystävyys Nl:n kanssa tuli tietenkin yllätyksenä meille, Saksa sortui yllättäen ja naapurisuhteita oli pakko alkaa rakentamaan sellaisen maan kanssa, jonka sortumista omaan mahdottomuuteensa "kaikki järkevät ihmiset" olivat odottaneet koko itsenäisyyden alkuajan, ja sitten tulivat vielä saksalaisetkin auttamaan siinä.
Politiikassa ei pitäisi antaa käydä näin, siis että asiat tapahtuvat täytenä yllätyksenä jonkun maan poliittiselle johdolle. Silloin voi tulla tuo tunne, että "viedään kuin pässiä narussa...". - Näkökulma
Tai ehkä Suomi sittenkin halusi sen kuninkaan, jota oltiin jo kerran venholla tuomassa, mutta nythän se saatiin "Made in Finland" !
- JormaKKorhonen
Jos minun käsikirjoitukseltaan 50-sivuinen tutkielmani on ylipitkä, niin kuinka ylipitkä sitten onkaan yli satakertainen eli yli 5000-sivuinen Juhani Suomen "vuodatus"! Ja minä tiivistin tuohon tutkielmani lähes 10 000 sivun lähdeaineistoa.
Tekeleeni on monipuolisuudessaan varmasti totuudellisempi kuin Juhani Suomen ykisilmäisesti Kekkosta ihannoíva tekele, jolle suurin osa historiantutkijoista hymähtelee.
Ja olihan sininkin "vuodatuksesi" Martti Ahtisaaresta pitempi kuin tuo minun Kekkosesta tekemäni. Ehkäpä sitten Ahtisaari on Sinullekin alitajuisesti Kekkosta merkittävämpi mies.
- Kunhan kysyn
Miten saisin kaikki kymmenen osaa?
- be happy
Hiffasin. kopioin, luen, palaan asiaan.
- K.K.Korhonen
Lienet jo huomannut, että kaikki 10 osaa ovat kyllä jonossa, kunkin osan edessä numero (esim. 2.Sotapoliitikko Urho Kekkonen). Ykkösosan eteen on vain lipsahtanut nimimerkiksi "kommentti", mutta kyllä se tätä samaa sarjaa on. Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin jono on niiden vuoksi katkeillut, mutta kyllä ne kaikki osat pääotsakkeen perästä löytyvät.
- päässä vikaa?
K.K.Korhonen kirjoitti:
Lienet jo huomannut, että kaikki 10 osaa ovat kyllä jonossa, kunkin osan edessä numero (esim. 2.Sotapoliitikko Urho Kekkonen). Ykkösosan eteen on vain lipsahtanut nimimerkiksi "kommentti", mutta kyllä se tätä samaa sarjaa on. Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin jono on niiden vuoksi katkeillut, mutta kyllä ne kaikki osat pääotsakkeen perästä löytyvät.
>>Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin...
- Vegetius Jr.
päässä vikaa? kirjoitti:
>>Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin...
Mielestäni sekä K.K.Korhonen että Mielipidepankki lähestyvät historian tutkimusta realistiselta pohjalta. Molemmilla heistä on hieman eri painotukset. Heidän lähestymistapansa on kuitenkin minun mielestäni se lähinnä oikea - se on sidottu konkreettisiin tapahtumiin nähtävissä olevassa ympäristössä. Itse en ole historian tutkija muuten kuin ehkä hieman oikeushistorian osalta (suomalaisista heistä Ylikangas, opettajananikin toiminut, on suosikkini jos niin saa sanoa, vaikka ei juristi olekaan). Sen vuoksi vierastan täysin Arandtin mielestäni täysin metafyysistä tapaa lähestyä olevassa oleviin ilmiöihin. Arandtille kävisi kuin Arkhimedeelle nimimerkkinäni käyttämäni kouluttamien roomalaisten sotilaiden hänet ympäröidessä. Tai kuten Ylikangas sen suomeksi sanoo, että "valta kasvaa kiväärin piipusta" Siinä ei puheet paljon paina.
Kekkoselle se valta kasvoi Puna-armeijan piippujen alla. - ja fysiikka
Vegetius Jr. kirjoitti:
Mielestäni sekä K.K.Korhonen että Mielipidepankki lähestyvät historian tutkimusta realistiselta pohjalta. Molemmilla heistä on hieman eri painotukset. Heidän lähestymistapansa on kuitenkin minun mielestäni se lähinnä oikea - se on sidottu konkreettisiin tapahtumiin nähtävissä olevassa ympäristössä. Itse en ole historian tutkija muuten kuin ehkä hieman oikeushistorian osalta (suomalaisista heistä Ylikangas, opettajananikin toiminut, on suosikkini jos niin saa sanoa, vaikka ei juristi olekaan). Sen vuoksi vierastan täysin Arandtin mielestäni täysin metafyysistä tapaa lähestyä olevassa oleviin ilmiöihin. Arandtille kävisi kuin Arkhimedeelle nimimerkkinäni käyttämäni kouluttamien roomalaisten sotilaiden hänet ympäröidessä. Tai kuten Ylikangas sen suomeksi sanoo, että "valta kasvaa kiväärin piipusta" Siinä ei puheet paljon paina.
Kekkoselle se valta kasvoi Puna-armeijan piippujen alla.Annettujen realiteettien eristäminen annettuina realiteetteina on historiantutkimuksen tehtävä.
Arkhimedeen laki pitää paikkansa tekivätpä sotilaat Arkhimedeelle mitä tahansa. - Näkökulma
päässä vikaa? kirjoitti:
>>Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin...
Tervetuloa palstalle!
Kirjoituksestasi päätellen olisi hienoa, jos sinulla olisi oma nimimerkki ja kirjoittaisit tänne! - K.K.Korhonen
päässä vikaa? kirjoitti:
>>Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin...
...vai ymmärryksessä?
>> Siis monet ovat kommentoineet? Tarkemmin laskien nimimerkki Mielipidepankki on kommentoinut kirjoitelmiasi kolmetoista kertaa> Juttu on niin, että kirjoittelemisessa pitäisi sen lisäksi, että itsellä on jokin syy kirjoittaa > olla jokin syy jonka vuoksi jonkun toisen kannattaisi lukea teksti> Sympatiaa saattaa saada aseveljiltä, jotka kritisoivat ympäripyöreästi kun eivät viitsi suoraan sanoa että puistattaa> Kekkonen oli poikkeuksellinen henkilö, joka toimi poikkeusellisena aikana poikkeuksellisella tavalla, eikä mitään mitä hän teki voida arvioida muissa kuin poikkeuksellisissa raameissa>Tästä itsestäänselvästä lähtökohdasta huolimatta sinä katselet Kekkosta kuin ketä tahansa milloin tahansa. >Ns. historiallisen henkilön roolia arvioitaessa täytyy pitäytyä ajankuvaan, aikalaisajattelun ja -toiminnan antamiin ehtoihin, ja vältettävä jossittelua, joka syntyy kun henkilöitä tarkastellaan ikään kuin he olisivat jonkinlaisia ylihistoriallisia vakioita. Kekkosen suhteen tällainen vaatimus merkitsee sitä, että hänen poikkeuksellisen määrätietoista vallankäyttöään ei voida arvioida itsetarkoituksellisena vallankäyttönä, vaan sitä voidaan tarkastella ainoastaan päämäärärationaalisuuen näkökulmasta. Sillä oli oikeutuksensa sikäli kun sen päämäärillä oli oikeutuksensa. Itseisarvoa sille ei voida antaa> Se on kyllä ihan turhaa, ja sellaisen historiaharrastuksen nimissä vain lasselehtismäisesti huijaatte itseänne >Sen sijaan voisitte kumpikin keskittyä esittämään vaikkapa luettelon niistä konkreettisista materiaalisista omaneduntavoittelua tai omanvoitonpyyntiä edustavista yksityiskohdista, joissa Kekkonen asetti oman henkilökohtaisen etunsa Suomen kansan enemmistön edun edelle. Siis ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen luettelo> Kun Kekkonen oli mielestänne itsekäs, vallanhimoinen ja paha mies, tällaisen luettelon esittäminen lienee nopeasti tehty. Loppusumma kiinnostaa minua kovasti. > Suositeltavaa kirjallisuutta: Hannah Arendt, Gordon Rattray Taylor. Joka ei ole lukenut näitä kahta, ei kelpaa sanomaan Kekkosesta sanaakaan. - Keikkamuusikko
Näkökulma kirjoitti:
Tervetuloa palstalle!
Kirjoituksestasi päätellen olisi hienoa, jos sinulla olisi oma nimimerkki ja kirjoittaisit tänne!...että olisi terve näkökulma? Minusta se on kaikkea muuta, ei näkökulma ollenkaan minun kirjoitustani koskien. Pilkon sen hajalle yksityiskohdittain vastauksessani hänelle; katso sieltä, jos haluat tietää mielestäni hyvin asialliset perusteeni.
- K.K.Korhonen
Keikkamuusikko kirjoitti:
...että olisi terve näkökulma? Minusta se on kaikkea muuta, ei näkökulma ollenkaan minun kirjoitustani koskien. Pilkon sen hajalle yksityiskohdittain vastauksessani hänelle; katso sieltä, jos haluat tietää mielestäni hyvin asialliset perusteeni.
Hitto, kun lipsahti taas luettelostani väärä nimimerkki (saitilta toisesta yhteydestä talteenottamani). Minä tuon kuitenkin kirjoitin, vakuuttaa K.K.Korhonen
- Näkökulma
Keikkamuusikko kirjoitti:
...että olisi terve näkökulma? Minusta se on kaikkea muuta, ei näkökulma ollenkaan minun kirjoitustani koskien. Pilkon sen hajalle yksityiskohdittain vastauksessani hänelle; katso sieltä, jos haluat tietää mielestäni hyvin asialliset perusteeni.
"Terve! Näkökulma" -ei tarkoita tervettä näkökulmaa, vaan siinä on kohteliaisuus, (tervehdys) jonka on lähettänyt nimim. Näkökulma.
En siis ota kantaa kenenkään terveyteen tai edes jonkun näkökulman terveyteen sinänsä. En toki myöskään halunnut loukata sinua, joten anteeksi, jos olen niin tehnyt. Sitäpaitsi sinun loukkaamisesi olisi kovin kohtuutonta, olethan nähnyt paljon vaivaa kirjoittaaksesi Kekkosesta ja toisen tutkielman. Kiitos sinulle, olen lukenut niistä palasen sieltä, toisen täältä. - K.K.Korhonen
Näkökulma kirjoitti:
"Terve! Näkökulma" -ei tarkoita tervettä näkökulmaa, vaan siinä on kohteliaisuus, (tervehdys) jonka on lähettänyt nimim. Näkökulma.
En siis ota kantaa kenenkään terveyteen tai edes jonkun näkökulman terveyteen sinänsä. En toki myöskään halunnut loukata sinua, joten anteeksi, jos olen niin tehnyt. Sitäpaitsi sinun loukkaamisesi olisi kovin kohtuutonta, olethan nähnyt paljon vaivaa kirjoittaaksesi Kekkosesta ja toisen tutkielman. Kiitos sinulle, olen lukenut niistä palasen sieltä, toisen täältä.Anteeksi! Olin huolimaton katsoessani kirjoituksesi yliöt ja huolimattomuuteni vielä jatkui tupeloidessani oman nimimerkkinin kanssa. Kekkos-kirjoituksessani olin kyllä paljon huolellisempi!
- Mielipidepankki
päässä vikaa? kirjoitti:
>>Kun monet ovat kommentoineet kutakin osaa erikseen - kuten tarkoitus oli - niin...
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että historiaa pitä tulkita kulloisenkin ajan eri olosuhteita vasten. Myös Kekkosta voidaan tulkita poikkeuksellisena presidenttinä poikkeuksellisissa oloissa poikkeuksellisena aikana. Itse olenkin ollut taipuvainen näkemään hänen ulkopoliittisensa toimintansa tätä taustaa vasten ja siksi olen välillä nimittänyt sitä jopa nerokkaaksi. En ole huomannut sinun tässä kohdin väittäneen, että puhun pöytä, vai pitääkö lasselehtismäisyys paikkansa myös silloin, jos väärä henkilötaho erehtyy kehumaan Kekkosta.
Olen mielestäni yrittänyt ottaa tuon poikkeuksellisuuden huomioon. Poikkeuksellisuuden keskeinen tekijä on silloin NL:n käsitys Suomen asemasta ja siihen liittyen YYA-sopimus, joka raamitti osaltaan suomalaisten liikkumatilan. Mutta voidaanko poikkeuksellisuuden varjossa hyväksyä kaikenlainen toiminta jotenkin normaalina. Minusta jossain kyllä kulkee raja. Hitlerkin toimi hyvin poikkeuksellisena aikana ja poikkeuksellisissa oloissa. Samoin Bush toimii nyt poikkeuksellisena aika ja poikkeuksellisissa oloissa, kun USA koki kaikkien aikojen suurimman terroiskun, ainakin länsimaisessa katsannossa. En minä ainakaan näe poikkeuksellisuuden legitoiman mitä tahansa toimintaa.
Tietysti historiaa voi yrittää katsoa ilman yleisempiä arvoja ja periaatteita. Esimerkiksi näin: Kekkonen havaitsi, että oli syntymässä ns. Honka-liitto häntä vastaan vuoden 1962 vaaleihin. Kekkonen sopi NL:n kanssa, että NL lähettää nootin Suomelle ennen vaaleja. NL lähetti nootin ja Kekkonen matkusti NL:oon neuvottelemaan asiasta. Kekkosen ja NL:n yhteisen juonen päämäärä oli purkaa Honka-liitto ja se onnistui, minkä jälkeen Kekkonen valittin presidentiksi. Koska elimme poikkeuksellisia aikoja poikkeuksellisissa oloissa Kekkosen toiminta oli normaalia. Näin olisi toiminut kuka tahansa järkevä presidentti poikkeuksellisissa oloissa. Jos Fagerholm olisi valittu presidentiksi, hän ei olisi älynnyt lähteä tällaiseen juonitteluun, minkä takia häntä voidaan pitää poliitikkona, joka ei ymmärtänyt olojen poikkeuksellisuutta. Fagerholm olisi ollut siis suoranainen typerys ja vahingoittanut Suomen etuja.
Sitten luetteloon siitä, missä Kekkonen asetti oman etunsa Suomen kansan enemmistön edun edelle. Pyyntö on mielestäni väärin esitetty. Ei tällaisesta omanvoiton pyynnistä ole kyse. Minusta pitää pikemminkin kysyä, mitä haitallisia seurauksia Kekkosen toiminnasta oli Suomen kansalle ja kansanvallalle. Otan vain muutaman yleisemmän seikan esille.
Luettelo:
1) Kekkonen leimasi Suomessa kolme puoluetta ulkopoliittisesti epäluotettavaksi mitä ilmeisemmin perustein, joilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa tai joiden vähäistä todellisuuspohjaa hän käytti suurennellen hyväksi. Tästä seurasi, että nämä kolme puoluetta (SDP, Kokoomus ja SMP) olivat eri aikoina myös sisäpoliittisesti käyttökelvottomia. Tämä oli puolestaan loukkaus kansanvaltaa ja parlamentarismia kohtaan. Sen vastapainoksi, että nämä kolme olivat vilttiketjussa, Maalaisliitto/Kepu saattoi käyttää parlamnetaariseen painoarvoonsa nähden ylisuurta valtaa. Tällä puolestaan oli haitallisia seurauksia esim. elintason nousun jarruna, kun Maalaisliitto suosi tehotonta ja suojattua talousmallia. Tästä Suomen kansan enemmistö kärsi.
2) Kekkonen käytti poikkeuksellisia keinoja päästäkseen valtaan ja pysyäkseen vallassa. Tämä valta oli tietysti joltain muulta vaihtoehtoiselta vallankäyttäjältä pois. Emme kai voi lähteä siitä otaksumasta, että Kekkonen olisi ollut ainoa pätevä vallankäyttäjä. Selitettäessä tätä vallankäytön erikoislaatuisuutta olen itse korostanut Ylikankaaseen viitaten sitä, että Kekkoselle annettiin valta eli NL valitsi hänet. Tästä vallan lahjasta Kekkonen sitten kiitollisena toimi koko ajan yhteistoiminnassa ja -ymmärryksessä NL:n kanssa. NL näki Kekkosessa hyvän nukkehallitsijan. Jos tämä oli se poikkeusolosuhde, niin kai sen nyt voi julkisanoa.
3) Yhdyn myös Erkki Tuomiojan näkemykseen siitä, että Kekkonen demoralisoi yhteiskunnallisen ilmapiirin ja poliittisen käytännön. Tällaisessa on mielestäni valitettavia jälkivaikutuksia politiikassa, mikä näkyy erityisesti Keskustan harjoittamassa politiikassa.
4) Kekkosen valta mahdollisti myös hänen sisäpoliittisen linjansa toteuttamisen. Yhtenä esimerkkinä tästä maatalouspoliittinen linja, jonka Maalaisliitto saattoi ajaa ylisuuren valtansa vuoksi läpi. Tämä seurauksena noin 300 000 ihmistä muutti Ruotsiin tai muuten maalta pakoon. Toki tämän voi tulkita Suomen kansan enemmistön kannalta myönteiseksi linjaksi, kun Ruotsi otti taloudellisen päävastuun näistä.
Sitten kiinnittäisin yhteen asiaan huomiota. Korhonen ei kerro tarinoita omasta päästään. Hän perustaa kirjoitelmansa historialliseen tutkimukseen. Voi tietysti väittää, että Korhonen tuo valikoidusti tätä historian tutkimusta esiin. Se on silti dokumentoitu eikä perustu vain muutamaan historialliseen lähteeseen. Minua vaivaa kovasti se, että pyrit kriitikilläsi hyvin yleisellä tasolla teilaamaan Korhosen tai Lasse Lehtisen kirjoitukset. Kuitenkin näitä samoja asioita esiintyy esim. Rautkallion, Nevakiven, Vihavaisen, Häikiön ja Ylikankaan historian tutkimuksessa. Ovatko nämä histoian ammattilaisetkin vain pelkkiä lasselehtisiä. Kuka meillä oikein kirjoittaa oikeaa ja kunnolista historiaa? Juhani Suomiko, kun hän pyrkii lähinnä välittämään Kekkosen subjektiivisen touuden ajan ilmiöistä ja tapahtumista? - hoijaa
Mielipidepankki kirjoitti:
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että historiaa pitä tulkita kulloisenkin ajan eri olosuhteita vasten. Myös Kekkosta voidaan tulkita poikkeuksellisena presidenttinä poikkeuksellisissa oloissa poikkeuksellisena aikana. Itse olenkin ollut taipuvainen näkemään hänen ulkopoliittisensa toimintansa tätä taustaa vasten ja siksi olen välillä nimittänyt sitä jopa nerokkaaksi. En ole huomannut sinun tässä kohdin väittäneen, että puhun pöytä, vai pitääkö lasselehtismäisyys paikkansa myös silloin, jos väärä henkilötaho erehtyy kehumaan Kekkosta.
Olen mielestäni yrittänyt ottaa tuon poikkeuksellisuuden huomioon. Poikkeuksellisuuden keskeinen tekijä on silloin NL:n käsitys Suomen asemasta ja siihen liittyen YYA-sopimus, joka raamitti osaltaan suomalaisten liikkumatilan. Mutta voidaanko poikkeuksellisuuden varjossa hyväksyä kaikenlainen toiminta jotenkin normaalina. Minusta jossain kyllä kulkee raja. Hitlerkin toimi hyvin poikkeuksellisena aikana ja poikkeuksellisissa oloissa. Samoin Bush toimii nyt poikkeuksellisena aika ja poikkeuksellisissa oloissa, kun USA koki kaikkien aikojen suurimman terroiskun, ainakin länsimaisessa katsannossa. En minä ainakaan näe poikkeuksellisuuden legitoiman mitä tahansa toimintaa.
Tietysti historiaa voi yrittää katsoa ilman yleisempiä arvoja ja periaatteita. Esimerkiksi näin: Kekkonen havaitsi, että oli syntymässä ns. Honka-liitto häntä vastaan vuoden 1962 vaaleihin. Kekkonen sopi NL:n kanssa, että NL lähettää nootin Suomelle ennen vaaleja. NL lähetti nootin ja Kekkonen matkusti NL:oon neuvottelemaan asiasta. Kekkosen ja NL:n yhteisen juonen päämäärä oli purkaa Honka-liitto ja se onnistui, minkä jälkeen Kekkonen valittin presidentiksi. Koska elimme poikkeuksellisia aikoja poikkeuksellisissa oloissa Kekkosen toiminta oli normaalia. Näin olisi toiminut kuka tahansa järkevä presidentti poikkeuksellisissa oloissa. Jos Fagerholm olisi valittu presidentiksi, hän ei olisi älynnyt lähteä tällaiseen juonitteluun, minkä takia häntä voidaan pitää poliitikkona, joka ei ymmärtänyt olojen poikkeuksellisuutta. Fagerholm olisi ollut siis suoranainen typerys ja vahingoittanut Suomen etuja.
Sitten luetteloon siitä, missä Kekkonen asetti oman etunsa Suomen kansan enemmistön edun edelle. Pyyntö on mielestäni väärin esitetty. Ei tällaisesta omanvoiton pyynnistä ole kyse. Minusta pitää pikemminkin kysyä, mitä haitallisia seurauksia Kekkosen toiminnasta oli Suomen kansalle ja kansanvallalle. Otan vain muutaman yleisemmän seikan esille.
Luettelo:
1) Kekkonen leimasi Suomessa kolme puoluetta ulkopoliittisesti epäluotettavaksi mitä ilmeisemmin perustein, joilla ei ollut mitään todellisuuspohjaa tai joiden vähäistä todellisuuspohjaa hän käytti suurennellen hyväksi. Tästä seurasi, että nämä kolme puoluetta (SDP, Kokoomus ja SMP) olivat eri aikoina myös sisäpoliittisesti käyttökelvottomia. Tämä oli puolestaan loukkaus kansanvaltaa ja parlamentarismia kohtaan. Sen vastapainoksi, että nämä kolme olivat vilttiketjussa, Maalaisliitto/Kepu saattoi käyttää parlamnetaariseen painoarvoonsa nähden ylisuurta valtaa. Tällä puolestaan oli haitallisia seurauksia esim. elintason nousun jarruna, kun Maalaisliitto suosi tehotonta ja suojattua talousmallia. Tästä Suomen kansan enemmistö kärsi.
2) Kekkonen käytti poikkeuksellisia keinoja päästäkseen valtaan ja pysyäkseen vallassa. Tämä valta oli tietysti joltain muulta vaihtoehtoiselta vallankäyttäjältä pois. Emme kai voi lähteä siitä otaksumasta, että Kekkonen olisi ollut ainoa pätevä vallankäyttäjä. Selitettäessä tätä vallankäytön erikoislaatuisuutta olen itse korostanut Ylikankaaseen viitaten sitä, että Kekkoselle annettiin valta eli NL valitsi hänet. Tästä vallan lahjasta Kekkonen sitten kiitollisena toimi koko ajan yhteistoiminnassa ja -ymmärryksessä NL:n kanssa. NL näki Kekkosessa hyvän nukkehallitsijan. Jos tämä oli se poikkeusolosuhde, niin kai sen nyt voi julkisanoa.
3) Yhdyn myös Erkki Tuomiojan näkemykseen siitä, että Kekkonen demoralisoi yhteiskunnallisen ilmapiirin ja poliittisen käytännön. Tällaisessa on mielestäni valitettavia jälkivaikutuksia politiikassa, mikä näkyy erityisesti Keskustan harjoittamassa politiikassa.
4) Kekkosen valta mahdollisti myös hänen sisäpoliittisen linjansa toteuttamisen. Yhtenä esimerkkinä tästä maatalouspoliittinen linja, jonka Maalaisliitto saattoi ajaa ylisuuren valtansa vuoksi läpi. Tämä seurauksena noin 300 000 ihmistä muutti Ruotsiin tai muuten maalta pakoon. Toki tämän voi tulkita Suomen kansan enemmistön kannalta myönteiseksi linjaksi, kun Ruotsi otti taloudellisen päävastuun näistä.
Sitten kiinnittäisin yhteen asiaan huomiota. Korhonen ei kerro tarinoita omasta päästään. Hän perustaa kirjoitelmansa historialliseen tutkimukseen. Voi tietysti väittää, että Korhonen tuo valikoidusti tätä historian tutkimusta esiin. Se on silti dokumentoitu eikä perustu vain muutamaan historialliseen lähteeseen. Minua vaivaa kovasti se, että pyrit kriitikilläsi hyvin yleisellä tasolla teilaamaan Korhosen tai Lasse Lehtisen kirjoitukset. Kuitenkin näitä samoja asioita esiintyy esim. Rautkallion, Nevakiven, Vihavaisen, Häikiön ja Ylikankaan historian tutkimuksessa. Ovatko nämä histoian ammattilaisetkin vain pelkkiä lasselehtisiä. Kuka meillä oikein kirjoittaa oikeaa ja kunnolista historiaa? Juhani Suomiko, kun hän pyrkii lähinnä välittämään Kekkosen subjektiivisen touuden ajan ilmiöistä ja tapahtumista?Kuinka vastata ihmiselle, joka vertaa Hitleriä ja Kekkosta? Mitä tuollaiseen pitäisi sanoa? Että Hitler sytytti maailmansodan, Kekkonen järjesti ETYK:en? Että Hitler pelkäsi naisia, mutta lähetti pelottomasti miljoonat nuorukaiset sotarintamille kuolemaan sairaan maailmanvalloitussunnitelmansa puolesta - Kekkonen sen sijaan oli viriili mies, jonka kunnianhimona oli yhdistää mitä eripuraisin ja kovia kokenut kansa? Että Hitler halusi Saksan olevan nyrkki ja moukari, kun taas Kekkonen halusi Suomen toimivan lääkärinä eikä tuomarina. Että Hitler tapatti kansalaisensa sodassa ja saman määrän juutalaisia keskitysleireissä, Kekkosen aikana taas suomalaisia siirtyi suurin joukoin elintasopakolaisina Ruotsiin?
Oletko tosissasi?
Olen kuullut rauhantutkijan esitelmän aiheesta Nootti negatiivisena eskalaatioaskeleena Berliinin kriisissä. (Tämä tapahtui Kekkosen aikaan, ja ymmärsin, että viisautta oli ammennettu myös Kekkoselta.) Jos se mitä kuulin pitää paikkansa, nootti oli hieman enemmänkin kuin pelisiirto sisäpoliittisessa paikallisottelussa. Se oli melkoisen nerokasta maailmanpolitiikkaa. Mutta toki puhuttelee pientä mieltä tuo mainitsemasi Honka-episodikin?
Jos joku oli Saksassa vastuussa niistä olosuhteista, joissa Hitler pääsi nousemaan valtaan, niin oikeistodemarit, jotka työväen lisäksi hylkäsivät keskiluokankin. Kekkonen piti omat oikeistodemarimme kurissa. Se on vielä pieni saavutus sen rinnalla, että hän piti vuorineuvoksetkin kurissa. Hän toimi reaalitalouden hengessä, eikä tähän henkeen voida sijoittaa jälkikäteisjossitteluja siitä miten talous olisi voitu masinoida rahataloudellisessa katsannossa tuottavammaksi. Tällaisiin aikalaisehdot ylittäviin vertailuihin historiankirjoituksessa nimenomaan ei pidä mennä.
Ote reaalitalouteen ja reaalisen työn yhteiskuntaan menetettiin, kun rahapolitiikkaan hurahtaneesta oikeistodemari Mauno Koivistosta tuli presidentti. Hän pani käyntiin rahataloudellisen ekspansion. Kasinotalous loi voitonhuuman, jonka koloistaan esiin ryömineet ja pöydille tanssiin nousseet vuorineuvokset kokivat kostonhuumana koko kekkoskaudelle. Tämä rahavallan kosto romautti sitten koko maan talouden. No vähät siitä, olihan mahdollista myydä koko maa Amerikalle. Koivisto ehätti tuhoaman Kekkosen perinnön alle kymmenessä vuodessa, ja nythän ollaan peruuttamattomasti siinä tilanteessa, että Suomea ei enää voida saada takaisin.
Mitä tulee siihen että historiasta kerrotaan Valittuja Paloja, sitä saa tehdä kun sen motiivit ja käytetyt valintaperusteet pystyy ilmoittamaan. Historiallisen "totuuden" nimissä tällaista siivilöintiä ei pidä tehdä. Sitä tukin harjoittaakaan kukaan, ellei ole vilpittömästi naiivi (kuten KKKorhonen) tai oveluuksissaan yritä huijata kilpaa sekä itseä että muita (Lasse Lehtinen).
Juhani Suomen historiankirjoitus, jolla on lähdemateriaalina Kekkosen muistiinpanot ja arkistot ja sisäistettynä pyrkimyksenä välittää Kekkosen subjektiivinen totuus, on tässä vaiheessa legitiimein muoto historiankirjoitusta. Tämä työ on mahdollista tehdä nyt välittömästi, ja se on välttämätöntä tehdä nyt välittömästi. Muun arvioinnin motiivit ovat eri sarjassa. Esimerkiksi tämä vuorineuvosten kostoa seurannut myöhäsyntyinen oikeistolipunkantajien kosto on toissijaista. Juhani Suomen tehtävän rinnalla se on tosiaankin vain Lipposen ja Lehtisen kaltaisten kaunaisten tai konformististen hyvinvointidemareiden ilmavaivoja. - suomisuureksivienavapaaksi
hoijaa kirjoitti:
Kuinka vastata ihmiselle, joka vertaa Hitleriä ja Kekkosta? Mitä tuollaiseen pitäisi sanoa? Että Hitler sytytti maailmansodan, Kekkonen järjesti ETYK:en? Että Hitler pelkäsi naisia, mutta lähetti pelottomasti miljoonat nuorukaiset sotarintamille kuolemaan sairaan maailmanvalloitussunnitelmansa puolesta - Kekkonen sen sijaan oli viriili mies, jonka kunnianhimona oli yhdistää mitä eripuraisin ja kovia kokenut kansa? Että Hitler halusi Saksan olevan nyrkki ja moukari, kun taas Kekkonen halusi Suomen toimivan lääkärinä eikä tuomarina. Että Hitler tapatti kansalaisensa sodassa ja saman määrän juutalaisia keskitysleireissä, Kekkosen aikana taas suomalaisia siirtyi suurin joukoin elintasopakolaisina Ruotsiin?
Oletko tosissasi?
Olen kuullut rauhantutkijan esitelmän aiheesta Nootti negatiivisena eskalaatioaskeleena Berliinin kriisissä. (Tämä tapahtui Kekkosen aikaan, ja ymmärsin, että viisautta oli ammennettu myös Kekkoselta.) Jos se mitä kuulin pitää paikkansa, nootti oli hieman enemmänkin kuin pelisiirto sisäpoliittisessa paikallisottelussa. Se oli melkoisen nerokasta maailmanpolitiikkaa. Mutta toki puhuttelee pientä mieltä tuo mainitsemasi Honka-episodikin?
Jos joku oli Saksassa vastuussa niistä olosuhteista, joissa Hitler pääsi nousemaan valtaan, niin oikeistodemarit, jotka työväen lisäksi hylkäsivät keskiluokankin. Kekkonen piti omat oikeistodemarimme kurissa. Se on vielä pieni saavutus sen rinnalla, että hän piti vuorineuvoksetkin kurissa. Hän toimi reaalitalouden hengessä, eikä tähän henkeen voida sijoittaa jälkikäteisjossitteluja siitä miten talous olisi voitu masinoida rahataloudellisessa katsannossa tuottavammaksi. Tällaisiin aikalaisehdot ylittäviin vertailuihin historiankirjoituksessa nimenomaan ei pidä mennä.
Ote reaalitalouteen ja reaalisen työn yhteiskuntaan menetettiin, kun rahapolitiikkaan hurahtaneesta oikeistodemari Mauno Koivistosta tuli presidentti. Hän pani käyntiin rahataloudellisen ekspansion. Kasinotalous loi voitonhuuman, jonka koloistaan esiin ryömineet ja pöydille tanssiin nousseet vuorineuvokset kokivat kostonhuumana koko kekkoskaudelle. Tämä rahavallan kosto romautti sitten koko maan talouden. No vähät siitä, olihan mahdollista myydä koko maa Amerikalle. Koivisto ehätti tuhoaman Kekkosen perinnön alle kymmenessä vuodessa, ja nythän ollaan peruuttamattomasti siinä tilanteessa, että Suomea ei enää voida saada takaisin.
Mitä tulee siihen että historiasta kerrotaan Valittuja Paloja, sitä saa tehdä kun sen motiivit ja käytetyt valintaperusteet pystyy ilmoittamaan. Historiallisen "totuuden" nimissä tällaista siivilöintiä ei pidä tehdä. Sitä tukin harjoittaakaan kukaan, ellei ole vilpittömästi naiivi (kuten KKKorhonen) tai oveluuksissaan yritä huijata kilpaa sekä itseä että muita (Lasse Lehtinen).
Juhani Suomen historiankirjoitus, jolla on lähdemateriaalina Kekkosen muistiinpanot ja arkistot ja sisäistettynä pyrkimyksenä välittää Kekkosen subjektiivinen totuus, on tässä vaiheessa legitiimein muoto historiankirjoitusta. Tämä työ on mahdollista tehdä nyt välittömästi, ja se on välttämätöntä tehdä nyt välittömästi. Muun arvioinnin motiivit ovat eri sarjassa. Esimerkiksi tämä vuorineuvosten kostoa seurannut myöhäsyntyinen oikeistolipunkantajien kosto on toissijaista. Juhani Suomen tehtävän rinnalla se on tosiaankin vain Lipposen ja Lehtisen kaltaisten kaunaisten tai konformististen hyvinvointidemareiden ilmavaivoja.Mistä tiedät, että Hitler pelkäsi naisia?
- Mielipidepankki
hoijaa kirjoitti:
Kuinka vastata ihmiselle, joka vertaa Hitleriä ja Kekkosta? Mitä tuollaiseen pitäisi sanoa? Että Hitler sytytti maailmansodan, Kekkonen järjesti ETYK:en? Että Hitler pelkäsi naisia, mutta lähetti pelottomasti miljoonat nuorukaiset sotarintamille kuolemaan sairaan maailmanvalloitussunnitelmansa puolesta - Kekkonen sen sijaan oli viriili mies, jonka kunnianhimona oli yhdistää mitä eripuraisin ja kovia kokenut kansa? Että Hitler halusi Saksan olevan nyrkki ja moukari, kun taas Kekkonen halusi Suomen toimivan lääkärinä eikä tuomarina. Että Hitler tapatti kansalaisensa sodassa ja saman määrän juutalaisia keskitysleireissä, Kekkosen aikana taas suomalaisia siirtyi suurin joukoin elintasopakolaisina Ruotsiin?
Oletko tosissasi?
Olen kuullut rauhantutkijan esitelmän aiheesta Nootti negatiivisena eskalaatioaskeleena Berliinin kriisissä. (Tämä tapahtui Kekkosen aikaan, ja ymmärsin, että viisautta oli ammennettu myös Kekkoselta.) Jos se mitä kuulin pitää paikkansa, nootti oli hieman enemmänkin kuin pelisiirto sisäpoliittisessa paikallisottelussa. Se oli melkoisen nerokasta maailmanpolitiikkaa. Mutta toki puhuttelee pientä mieltä tuo mainitsemasi Honka-episodikin?
Jos joku oli Saksassa vastuussa niistä olosuhteista, joissa Hitler pääsi nousemaan valtaan, niin oikeistodemarit, jotka työväen lisäksi hylkäsivät keskiluokankin. Kekkonen piti omat oikeistodemarimme kurissa. Se on vielä pieni saavutus sen rinnalla, että hän piti vuorineuvoksetkin kurissa. Hän toimi reaalitalouden hengessä, eikä tähän henkeen voida sijoittaa jälkikäteisjossitteluja siitä miten talous olisi voitu masinoida rahataloudellisessa katsannossa tuottavammaksi. Tällaisiin aikalaisehdot ylittäviin vertailuihin historiankirjoituksessa nimenomaan ei pidä mennä.
Ote reaalitalouteen ja reaalisen työn yhteiskuntaan menetettiin, kun rahapolitiikkaan hurahtaneesta oikeistodemari Mauno Koivistosta tuli presidentti. Hän pani käyntiin rahataloudellisen ekspansion. Kasinotalous loi voitonhuuman, jonka koloistaan esiin ryömineet ja pöydille tanssiin nousseet vuorineuvokset kokivat kostonhuumana koko kekkoskaudelle. Tämä rahavallan kosto romautti sitten koko maan talouden. No vähät siitä, olihan mahdollista myydä koko maa Amerikalle. Koivisto ehätti tuhoaman Kekkosen perinnön alle kymmenessä vuodessa, ja nythän ollaan peruuttamattomasti siinä tilanteessa, että Suomea ei enää voida saada takaisin.
Mitä tulee siihen että historiasta kerrotaan Valittuja Paloja, sitä saa tehdä kun sen motiivit ja käytetyt valintaperusteet pystyy ilmoittamaan. Historiallisen "totuuden" nimissä tällaista siivilöintiä ei pidä tehdä. Sitä tukin harjoittaakaan kukaan, ellei ole vilpittömästi naiivi (kuten KKKorhonen) tai oveluuksissaan yritä huijata kilpaa sekä itseä että muita (Lasse Lehtinen).
Juhani Suomen historiankirjoitus, jolla on lähdemateriaalina Kekkosen muistiinpanot ja arkistot ja sisäistettynä pyrkimyksenä välittää Kekkosen subjektiivinen totuus, on tässä vaiheessa legitiimein muoto historiankirjoitusta. Tämä työ on mahdollista tehdä nyt välittömästi, ja se on välttämätöntä tehdä nyt välittömästi. Muun arvioinnin motiivit ovat eri sarjassa. Esimerkiksi tämä vuorineuvosten kostoa seurannut myöhäsyntyinen oikeistolipunkantajien kosto on toissijaista. Juhani Suomen tehtävän rinnalla se on tosiaankin vain Lipposen ja Lehtisen kaltaisten kaunaisten tai konformististen hyvinvointidemareiden ilmavaivoja.En ole missään verrannut Kekkosta Hitleriin tai Hitleria Kekkoseen. Kerroin ainoastaan mielipiteenin niistä vaaroista, joihin sellainen aikalaishistoriantulkinta, joka legitimoi teot poikkeuksellisina aikoina poikkeuksellisissa oloissa voi johtaa. Paras esimerkki tällaisesta historiankirjoitustavasta löytyy tai siis löytyi reaalisosialistisesta Neuvostoliitosta. Stalinilla oli myös omat Juhani Suomensa, jotka välittivät parhaan mahdollisen kuvan kohteestaan. Muut olivat vain kaunaisia mielipiteitä. Esim. Solzhenytsinin teos "Gulag Arkipelag" oli vain kaunaisen mielen kirjoitusta, jossa ei ymmäreety Stalin suuruutta ja realismissä sekä reaalitaloudessa elämistä.
Hitsotiankirjoituksemme on siis Juhani Suomea lukuunottamatta vain oikeistolipunkantajien eli kaunaisten ja konformististen oikeustodemarien ilmavaivoja. Tähän tulkintaan voi kyllä päätyä nähdäkseni vain, jos on sisäistynyt marxilaisesti suomeettuneen historiantulkinnan niin läpikotosain, ettei pystyy pierasemaankin vain sisäänpäin. - selviksi
Mielipidepankki kirjoitti:
En ole missään verrannut Kekkosta Hitleriin tai Hitleria Kekkoseen. Kerroin ainoastaan mielipiteenin niistä vaaroista, joihin sellainen aikalaishistoriantulkinta, joka legitimoi teot poikkeuksellisina aikoina poikkeuksellisissa oloissa voi johtaa. Paras esimerkki tällaisesta historiankirjoitustavasta löytyy tai siis löytyi reaalisosialistisesta Neuvostoliitosta. Stalinilla oli myös omat Juhani Suomensa, jotka välittivät parhaan mahdollisen kuvan kohteestaan. Muut olivat vain kaunaisia mielipiteitä. Esim. Solzhenytsinin teos "Gulag Arkipelag" oli vain kaunaisen mielen kirjoitusta, jossa ei ymmäreety Stalin suuruutta ja realismissä sekä reaalitaloudessa elämistä.
Hitsotiankirjoituksemme on siis Juhani Suomea lukuunottamatta vain oikeistolipunkantajien eli kaunaisten ja konformististen oikeustodemarien ilmavaivoja. Tähän tulkintaan voi kyllä päätyä nähdäkseni vain, jos on sisäistynyt marxilaisesti suomeettuneen historiantulkinnan niin läpikotosain, ettei pystyy pierasemaankin vain sisäänpäin.>>En ole missään verrannut Kekkosta Hitleriin tai Hitleria Kekkoseen.
- Vegetius Jr
ja fysiikka kirjoitti:
Annettujen realiteettien eristäminen annettuina realiteetteina on historiantutkimuksen tehtävä.
Arkhimedeen laki pitää paikkansa tekivätpä sotilaat Arkhimedeelle mitä tahansa.Tarkoitukseni oli kritikoida kirjoittajaa siitä, että samalla kun hän leimaa K.K.Korhosen ja Mielipidepankin keskustelun (keskustelun vieläpä lainausmerkessä!) "jokseenkin arvottomaksi", niin tämä nimimerkki "päässä vikaa?" ei sanallakaan vaivaudu esittämään missä kohdissa nuo kirjoittajien käsitykset ovat arvottomia. Miten on siinä tapuksessa hänen oman kirjoituksensa arvokkuuden laita? Näyttää siltä, että hän esittää perusteikseen vain joukon sivistyssanoja ja käsitteitä kuten "aikalaisehdot", "premissit", "legitiimit", "sisältäkatsovat aspektit", "historianfilosofiset ongelmat", "metodologiset ongelmat","eksplikointi" (kokelma K.K.K:n) joilla kaiketi yritetään osoittaa kirjoittajan jonkinasteista lukeneisuutta. Jos kirjoittaja todella on akateemisesti oppinut henkilö, niin hän tietää sen, että totuusarvoa K.K.K:n tai Mielipidepankin kirjoituksilta ei voi riistää metodogisin perustein eikä varsinkaan nettikeskustelussa!
Kirjalliseksi auktoriteetiperusteeksi "Päässä vikaa?" esittää mm. Hannah Arendtin, joka on kaiketi jonkilainen auktoriteetti eräille poliittisesti vihreään liikkeeseen ja (ääri)vasemmistoon kuuluville kulutuskrtiikkinsä tähden. Olenko oikeassa? Vaikea on nähdä mitä konkreettista annettavaa hänellä on Kekkos-tutkimukselle.
Arkhimedeen lait varmasi ovat voimassa Akhimedeesta riippumatta. Miten lie Hannah Arandtin totuuksien kanssa? - sosiologia
Vegetius Jr kirjoitti:
Tarkoitukseni oli kritikoida kirjoittajaa siitä, että samalla kun hän leimaa K.K.Korhosen ja Mielipidepankin keskustelun (keskustelun vieläpä lainausmerkessä!) "jokseenkin arvottomaksi", niin tämä nimimerkki "päässä vikaa?" ei sanallakaan vaivaudu esittämään missä kohdissa nuo kirjoittajien käsitykset ovat arvottomia. Miten on siinä tapuksessa hänen oman kirjoituksensa arvokkuuden laita? Näyttää siltä, että hän esittää perusteikseen vain joukon sivistyssanoja ja käsitteitä kuten "aikalaisehdot", "premissit", "legitiimit", "sisältäkatsovat aspektit", "historianfilosofiset ongelmat", "metodologiset ongelmat","eksplikointi" (kokelma K.K.K:n) joilla kaiketi yritetään osoittaa kirjoittajan jonkinasteista lukeneisuutta. Jos kirjoittaja todella on akateemisesti oppinut henkilö, niin hän tietää sen, että totuusarvoa K.K.K:n tai Mielipidepankin kirjoituksilta ei voi riistää metodogisin perustein eikä varsinkaan nettikeskustelussa!
Kirjalliseksi auktoriteetiperusteeksi "Päässä vikaa?" esittää mm. Hannah Arendtin, joka on kaiketi jonkilainen auktoriteetti eräille poliittisesti vihreään liikkeeseen ja (ääri)vasemmistoon kuuluville kulutuskrtiikkinsä tähden. Olenko oikeassa? Vaikea on nähdä mitä konkreettista annettavaa hänellä on Kekkos-tutkimukselle.
Arkhimedeen lait varmasi ovat voimassa Akhimedeesta riippumatta. Miten lie Hannah Arandtin totuuksien kanssa?Poliittinen tai yhteiskunnallinen valta yleensäkään ei kasva kiväärin piipusta, vaan se on aina enemmän tai vähemmän kaksisuuntaista. On niitä jotka pyrkivät valtapaikoille ja taistelevat vallasta - siis "ottavat" valtaa - ja niitä jotka kokevat vahvuutensa siinä että joku edustaa sitä mitä he haluavat edustettavan. Nämä siis ikään kuin "antavat" valtaa ja legitimoivat sen vallan johon luottavat.
Amerikkalaiset tekivät sekä Vietnamissa että nyt Irakissa sen virheen että kuvittelivat vallan olevan jotain jonka voi noin vain "ottaa". Tämä ei noin vain onnistu, vaan vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle. Koneistot ovat vahvimmillaan - ei suinkaan silloin kun niitä ylläpidetään väkivallan uhalla, aseilla ja rankalla mielipidemanipulaatiolla - vaan silloin kun valta toteutuu kaksisuuntaisesti.
Tämä noin niinkuin Arendtin pohjalta.
Vallan kaksisuuntaisuus on mm. demokratian ehto. Demokratiassa täytyy olla mahdollista se, että ihmiset voivat asettaa odotuksia ja luottaa niihin jotka valitsevat edustajikseen. Nämä joko osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi tai sitten ei, mutta olennaista järjestelmän toimivuuden kannalta on se että odotuksia voidaan asettaa. Jos näin ei ole, kyseessä on jokin muu kuin demokraattinen järjestelmä. Paradoksaalisena seurauksena tästä vallan kaksisuuntaisuudesta on se että jos kansalaisten luottamus kohdistuu yhteen henkilöön, tällainen henkilö saattaa käyttäytyä kuin diktaattori, mutta järjestelmä toteuttaa kuitenkin demokraattisen vallan idean paremmin kuin mihin keskenäiseen nahisteluun keskittyvät edustajat pystyisivät.
Mistä tietää sitten, että yksinvaltiaan otteita käyttelevä vahva johtaja ei ole diktaattori? Tätä täytyy kysyä Kekkosenkin kohdalla. Ja vastaus tähän on niin ilmiselvä, ettei siitä kenelläkään tervejärkisellä ole mitään epäilystä. Kekkonen ei tarvinnut valtansa tueksi aseita ja armeijaa - hän itse asiassa halveksi sotilaita, piti näitä ajastaan jääneinä ja edellista sotaa mielissään yhä käyvänä tomppeliporukkana, joka ei ymmärtänyt miten maailma muuttui atomiaseiden myötä. Kekkonen ei kerännyt itselleen prameilevaa palatsirihkamaa, ei kymmenittäin panssaroituja mersuja - hän saattoi liikkua kansan parissa vapaasti, minkä tekikin. Jos ajatellaan ns. perässähiihtäjiä, sopii kysyä: todistavatko nämä tyypit Kekkosen diktatuurin armottomuudesta vai siitä että kyseessä oli nimenomaan vallan "antamiselle" perustuva vallan legitimaatio. Vastaus tähän on jokaiselle selväjärkiselle itsestään selvä.
Kekkosella oli vain harvoja noteerattavia vihamiehiä. Muutamat vuorineuvokset, joita hän piti pelossa idänkorttinsa avulla, vihasivat Kekkosta, koska tämä halusi estää kommunismin nousun harjoittamalla bismarckilaista sosiaalipolitiikkaa. Tämä ei mennyt vuorineuvosten kaaliin. Eikä myöskään joidenkin oikeistodemareiden. Näiden lisäksi Kekkosen vihamiehiin kuului muutama omiin fundamentteihinsa hurahtanut ääritapaus, sellaisia tyyppejä kuin Georg C Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kauko Kare.
Kun nyt Kekkosta vastaan nousee jälkiherännäisten pöydällätanssivien hiirten vikinäkuoro, Rautkalliosta Lehtiseen, olisi ihan kohtuullista että nämä herrat kirjaisivat näkyville ne väkivaltakoneistot, joita Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen ja ne palatsit, jotka hän pystytti, ne panssariajoneuvot, jotka hän haali turvakseen, ne toisinajattelijoille tarkoitetut tyrmät ja kidutuskammiot, jotka diktaattori yleensä tarvitsee. Kun näiltä nyt kysyy, missä tämä hirvittävän diktatuurin tarvitsema vallanturvaamiskoneisto on, ja mitä se Kekkonen loppujen lopuksi teki sellaista mitä oli kansan suurelta enemmistöltä pois, saa vastaukseksi esim. tämän KKK:n tapaisten ikääntyneen mutta pubertaalisen ylevöittämisen ikään jämähtäneen julistajan kunniakäsityksiä ja paatosta:
"... hän häpäisi Suomen vapaan maailman silmissä, alisti ja nöyryytti muut poliitikot, puolueet, median, yritykset, koko kansan, ja piti pilkkanaan demokratiaa, demoralisoi poliittiset käytännöt, rapautti parlamentarismin – ja teki kaiken tuon vain oman kunnianhimonsa ja epäterveen vallanhalunsa vuoksi ja vieraan vallan – ja minkälaisen vallan! – tuella ja avulla..."
Jne, jne. Roskaa. - Mielipidepankki
sosiologia kirjoitti:
Poliittinen tai yhteiskunnallinen valta yleensäkään ei kasva kiväärin piipusta, vaan se on aina enemmän tai vähemmän kaksisuuntaista. On niitä jotka pyrkivät valtapaikoille ja taistelevat vallasta - siis "ottavat" valtaa - ja niitä jotka kokevat vahvuutensa siinä että joku edustaa sitä mitä he haluavat edustettavan. Nämä siis ikään kuin "antavat" valtaa ja legitimoivat sen vallan johon luottavat.
Amerikkalaiset tekivät sekä Vietnamissa että nyt Irakissa sen virheen että kuvittelivat vallan olevan jotain jonka voi noin vain "ottaa". Tämä ei noin vain onnistu, vaan vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle. Koneistot ovat vahvimmillaan - ei suinkaan silloin kun niitä ylläpidetään väkivallan uhalla, aseilla ja rankalla mielipidemanipulaatiolla - vaan silloin kun valta toteutuu kaksisuuntaisesti.
Tämä noin niinkuin Arendtin pohjalta.
Vallan kaksisuuntaisuus on mm. demokratian ehto. Demokratiassa täytyy olla mahdollista se, että ihmiset voivat asettaa odotuksia ja luottaa niihin jotka valitsevat edustajikseen. Nämä joko osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi tai sitten ei, mutta olennaista järjestelmän toimivuuden kannalta on se että odotuksia voidaan asettaa. Jos näin ei ole, kyseessä on jokin muu kuin demokraattinen järjestelmä. Paradoksaalisena seurauksena tästä vallan kaksisuuntaisuudesta on se että jos kansalaisten luottamus kohdistuu yhteen henkilöön, tällainen henkilö saattaa käyttäytyä kuin diktaattori, mutta järjestelmä toteuttaa kuitenkin demokraattisen vallan idean paremmin kuin mihin keskenäiseen nahisteluun keskittyvät edustajat pystyisivät.
Mistä tietää sitten, että yksinvaltiaan otteita käyttelevä vahva johtaja ei ole diktaattori? Tätä täytyy kysyä Kekkosenkin kohdalla. Ja vastaus tähän on niin ilmiselvä, ettei siitä kenelläkään tervejärkisellä ole mitään epäilystä. Kekkonen ei tarvinnut valtansa tueksi aseita ja armeijaa - hän itse asiassa halveksi sotilaita, piti näitä ajastaan jääneinä ja edellista sotaa mielissään yhä käyvänä tomppeliporukkana, joka ei ymmärtänyt miten maailma muuttui atomiaseiden myötä. Kekkonen ei kerännyt itselleen prameilevaa palatsirihkamaa, ei kymmenittäin panssaroituja mersuja - hän saattoi liikkua kansan parissa vapaasti, minkä tekikin. Jos ajatellaan ns. perässähiihtäjiä, sopii kysyä: todistavatko nämä tyypit Kekkosen diktatuurin armottomuudesta vai siitä että kyseessä oli nimenomaan vallan "antamiselle" perustuva vallan legitimaatio. Vastaus tähän on jokaiselle selväjärkiselle itsestään selvä.
Kekkosella oli vain harvoja noteerattavia vihamiehiä. Muutamat vuorineuvokset, joita hän piti pelossa idänkorttinsa avulla, vihasivat Kekkosta, koska tämä halusi estää kommunismin nousun harjoittamalla bismarckilaista sosiaalipolitiikkaa. Tämä ei mennyt vuorineuvosten kaaliin. Eikä myöskään joidenkin oikeistodemareiden. Näiden lisäksi Kekkosen vihamiehiin kuului muutama omiin fundamentteihinsa hurahtanut ääritapaus, sellaisia tyyppejä kuin Georg C Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kauko Kare.
Kun nyt Kekkosta vastaan nousee jälkiherännäisten pöydällätanssivien hiirten vikinäkuoro, Rautkalliosta Lehtiseen, olisi ihan kohtuullista että nämä herrat kirjaisivat näkyville ne väkivaltakoneistot, joita Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen ja ne palatsit, jotka hän pystytti, ne panssariajoneuvot, jotka hän haali turvakseen, ne toisinajattelijoille tarkoitetut tyrmät ja kidutuskammiot, jotka diktaattori yleensä tarvitsee. Kun näiltä nyt kysyy, missä tämä hirvittävän diktatuurin tarvitsema vallanturvaamiskoneisto on, ja mitä se Kekkonen loppujen lopuksi teki sellaista mitä oli kansan suurelta enemmistöltä pois, saa vastaukseksi esim. tämän KKK:n tapaisten ikääntyneen mutta pubertaalisen ylevöittämisen ikään jämähtäneen julistajan kunniakäsityksiä ja paatosta:
"... hän häpäisi Suomen vapaan maailman silmissä, alisti ja nöyryytti muut poliitikot, puolueet, median, yritykset, koko kansan, ja piti pilkkanaan demokratiaa, demoralisoi poliittiset käytännöt, rapautti parlamentarismin – ja teki kaiken tuon vain oman kunnianhimonsa ja epäterveen vallanhalunsa vuoksi ja vieraan vallan – ja minkälaisen vallan! – tuella ja avulla..."
Jne, jne. Roskaa.Ei kukaan ole väittänyt, että Kekkonen olisi ollut mikään Hitlerin tai Stalinin veroinen hirmuhallitsija. Demokratioissa presidentin valtaoikeudet ovat olleet erilaisia. Ranska ja Suom tunnettiin USAn ohella presidenttijohtoisina valtiona. Iso-Britanniassa ja Ruotsissa kellään poliitikolla ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista nousta lähellekään mitään diktatuurista asemaan. Suomessa presidentin valtaoikeudet ja rajoittamaton valinta-aika mahdollistavat sellaisen yksinvallan, joka sopii huonosti demokraattisiin järjestelmiin. Kun tämä Kekkosen jäljiltä havaittiin, ryhdyttiin presidentin valtaoikeuksia meilläkin supistamaan. Kekkonen ei ole enää mahdollinen, ellei näitä valtaoikeuksia palauteta.
Millaista väkivaltakoneistoa Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen? Tähän voi vastata, että hän tarvitsi siihen maailman toiseksi mahtavinta väkivaltakoneistoa. NL:n uhkaahan Kekkonen oli koko ajan torjuvinaan.
Entä ne paltsit, joita hän pystytti? Kekkonen pystytti palatsin, johon oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Ehkä siihen riitti toisinaan kesärannan sauna, toisinaan joku muu tila. Maalaisliitto/Kepu muodosti sen hovin, joka Kekkosen palatsissa oli. Kyse ei ollut komeista puitteista, vaan asemasta, josta valtaa oli mahdollista käyttää yli sen, mikä olisi parlamnetaaristen mittapuiden mukaan ollut kohtuullista.
Ja sitten kidutuskammiot ja tyrmät? Näitä kidutuskeinoja olivat lukuisat myllykirjeet, joita Kekkonen kammiostaan kirjoitti ja jotka leimasivat kirjeen saajan sopimattomaksi melkein mihin tahansa tehtävään. Tyrmään hän ajoi suomalaisia sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Mukaan taisi mennä pari sellaistakin, jota venäläiset eivät huomanneet edes ehdottaa. Kekkosen tyrmä oli kuitenkin yleensä Stop-merkki. Tätä hän vilautti milloin kellekin, joka ei sopinut hänen kuvioihinsa. Vuoden 1971 vaalit olivat tästä huippuesimerkki. Katso vaalitulosta ja ihmettele, mitä sen jälkeen seurasi.
Sinun argumenttisi esim. siihen, että Kekkonen demoralisoi poliittiset käytännöt, on kertoa väitteen olevan roskaa. Monet muutkin kuin Korhonen ovat tällaisia väitteitä esittäneet. Tuosta nyt mainitusta mm. Erkki Tuomioja on juuri noin lausunut.
On melkoinen harhakäsitys, että kansa olisi hekumoiden antanut valtaa Kekkoselle. Kekkonen kyllä halusi, että asia näyttäisi tältä. Vuoden 1968 vaalit olivat tässä suhteessa hänelle karvas pettymys. Pari marginaaliehdokasta kaappasi peräti kolmanneksen kaikista äänistä. Lopulta vastaehdokkaat saatiin luopumaan pelistä jo ennen vaaleja, jolloin saatiin kyllä näyttämään, että Kekkoselle annettiin mieluusti valta.
Se että väität Kekkosen vastustajien olleen harvassa on pötyä. Kekkosvastaisuus oli hyvin suurta aina 1960-luvun puoliväliin asti, johon saakka myös poliitikot uskalsivat vastustaa parlamentarismin vastaisia keinoja. Aikalaisena muistan oikein hyvin myös sen, että 1970-luvulla merkittävä osa kansaa kuiskutteli keskenään toivoen Koiviston haastavan Kekkosen jo vuoden 1974 vaaleissa. Taisivat aika monet jo tuolloin ennustaa, että Kekkosen valtakausi päättyisi siihen, mikäli se kansan mielipiteestä olisi kiinni. Tämänkin takia kansa hurrasi Koivistolle joka käänteessä, vaikka sille ei aina olisi ollut aihettakaan.
Kekkonen oli demokratian diktaattori. Vähän samaan tapaan Bush on nyt USAssa demokratian diktaattori. Ero on vaan siinä, että Bush tietää lopun tulevan alusta kahdeksan vuoden päästä. Kekkonen saattoi luulotella olevansan elinikäinen diktaattori demokratiassa. - Aleksi
sosiologia kirjoitti:
Poliittinen tai yhteiskunnallinen valta yleensäkään ei kasva kiväärin piipusta, vaan se on aina enemmän tai vähemmän kaksisuuntaista. On niitä jotka pyrkivät valtapaikoille ja taistelevat vallasta - siis "ottavat" valtaa - ja niitä jotka kokevat vahvuutensa siinä että joku edustaa sitä mitä he haluavat edustettavan. Nämä siis ikään kuin "antavat" valtaa ja legitimoivat sen vallan johon luottavat.
Amerikkalaiset tekivät sekä Vietnamissa että nyt Irakissa sen virheen että kuvittelivat vallan olevan jotain jonka voi noin vain "ottaa". Tämä ei noin vain onnistu, vaan vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle. Koneistot ovat vahvimmillaan - ei suinkaan silloin kun niitä ylläpidetään väkivallan uhalla, aseilla ja rankalla mielipidemanipulaatiolla - vaan silloin kun valta toteutuu kaksisuuntaisesti.
Tämä noin niinkuin Arendtin pohjalta.
Vallan kaksisuuntaisuus on mm. demokratian ehto. Demokratiassa täytyy olla mahdollista se, että ihmiset voivat asettaa odotuksia ja luottaa niihin jotka valitsevat edustajikseen. Nämä joko osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi tai sitten ei, mutta olennaista järjestelmän toimivuuden kannalta on se että odotuksia voidaan asettaa. Jos näin ei ole, kyseessä on jokin muu kuin demokraattinen järjestelmä. Paradoksaalisena seurauksena tästä vallan kaksisuuntaisuudesta on se että jos kansalaisten luottamus kohdistuu yhteen henkilöön, tällainen henkilö saattaa käyttäytyä kuin diktaattori, mutta järjestelmä toteuttaa kuitenkin demokraattisen vallan idean paremmin kuin mihin keskenäiseen nahisteluun keskittyvät edustajat pystyisivät.
Mistä tietää sitten, että yksinvaltiaan otteita käyttelevä vahva johtaja ei ole diktaattori? Tätä täytyy kysyä Kekkosenkin kohdalla. Ja vastaus tähän on niin ilmiselvä, ettei siitä kenelläkään tervejärkisellä ole mitään epäilystä. Kekkonen ei tarvinnut valtansa tueksi aseita ja armeijaa - hän itse asiassa halveksi sotilaita, piti näitä ajastaan jääneinä ja edellista sotaa mielissään yhä käyvänä tomppeliporukkana, joka ei ymmärtänyt miten maailma muuttui atomiaseiden myötä. Kekkonen ei kerännyt itselleen prameilevaa palatsirihkamaa, ei kymmenittäin panssaroituja mersuja - hän saattoi liikkua kansan parissa vapaasti, minkä tekikin. Jos ajatellaan ns. perässähiihtäjiä, sopii kysyä: todistavatko nämä tyypit Kekkosen diktatuurin armottomuudesta vai siitä että kyseessä oli nimenomaan vallan "antamiselle" perustuva vallan legitimaatio. Vastaus tähän on jokaiselle selväjärkiselle itsestään selvä.
Kekkosella oli vain harvoja noteerattavia vihamiehiä. Muutamat vuorineuvokset, joita hän piti pelossa idänkorttinsa avulla, vihasivat Kekkosta, koska tämä halusi estää kommunismin nousun harjoittamalla bismarckilaista sosiaalipolitiikkaa. Tämä ei mennyt vuorineuvosten kaaliin. Eikä myöskään joidenkin oikeistodemareiden. Näiden lisäksi Kekkosen vihamiehiin kuului muutama omiin fundamentteihinsa hurahtanut ääritapaus, sellaisia tyyppejä kuin Georg C Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kauko Kare.
Kun nyt Kekkosta vastaan nousee jälkiherännäisten pöydällätanssivien hiirten vikinäkuoro, Rautkalliosta Lehtiseen, olisi ihan kohtuullista että nämä herrat kirjaisivat näkyville ne väkivaltakoneistot, joita Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen ja ne palatsit, jotka hän pystytti, ne panssariajoneuvot, jotka hän haali turvakseen, ne toisinajattelijoille tarkoitetut tyrmät ja kidutuskammiot, jotka diktaattori yleensä tarvitsee. Kun näiltä nyt kysyy, missä tämä hirvittävän diktatuurin tarvitsema vallanturvaamiskoneisto on, ja mitä se Kekkonen loppujen lopuksi teki sellaista mitä oli kansan suurelta enemmistöltä pois, saa vastaukseksi esim. tämän KKK:n tapaisten ikääntyneen mutta pubertaalisen ylevöittämisen ikään jämähtäneen julistajan kunniakäsityksiä ja paatosta:
"... hän häpäisi Suomen vapaan maailman silmissä, alisti ja nöyryytti muut poliitikot, puolueet, median, yritykset, koko kansan, ja piti pilkkanaan demokratiaa, demoralisoi poliittiset käytännöt, rapautti parlamentarismin – ja teki kaiken tuon vain oman kunnianhimonsa ja epäterveen vallanhalunsa vuoksi ja vieraan vallan – ja minkälaisen vallan! – tuella ja avulla..."
Jne, jne. Roskaa.osoittaa, että sinä itse asiassa kumoat argumentit, jotka ovat demokratian perustana. Jos Kekkonen ei käyttänyt väkivaltaa, mutta muodollisesti hän oli diktaattori, niin silloinhan, kun demokratia on nimenomaan muodollinen ajatuskonstruktio, niin kumoat sen, että joku ajatusmuoto voisi ainoastaan olla hyvä valtajärjestelmä. Siis oletat, että se sisältö on jonkinlainen, joka siihen valtajärjestelmään tulee. Siis kumoat demokratian muodolliset ehdot, koska sisältö (siis ihmisten toiminta yhteiskunnassa tässä tapauksessa) on aina jotain sellaista mikä muodostuu ehkäpä kulttuurin tai ylipäätänsä ihmisten toiminnan kautta. Toisaalta ehkäpä olisi myös hyvä selkeyttää niitä premissejä, joiden avulla konstruktiomme sen ihanteellisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan ja sitten olisi helpompi alkaa pohtia sisällön ja muodon välistä suhdetta.
Ei siinä mitään, Teidän mielipiteenne vaikuttavat järkevimmiltä koko tässä ketjussa. Ennen on puhuttu pahoista ja hyvistä kuninkaista, aivan kuin tämä muodollinen diktaattorin asema on jotain jota voidaan käyttää hyvään sekä pahaan. Kuitenkin demokratia varmaankin kehitettiin sen takia, että haluttiin pienentää riskiä joutua pahan valtaan, joten ajateltiin, että enemmistö ei voi tahtoa pahaa, mutta eihän se niin mene, voihan miljoonat tahtoa pahaa ja nimenomaan demokratiassa sisällölliset ajatukset johtavat toimintaa, joten jotkut pahat ihmiset voivat vietellä ja houkutella hyviä ihmisiä pahuuteen näiden tietämättä ja siten saavuttaa pahan vallan. Miten siis sisältö ja muoto voisivat vastata siten, että pahaa valtaa ei tule? Se kai on juuri koko asian pointti, ei mitenkään. Emmehän me elävät voi luovuttaa omaa vastuutamme jollekin muodolle, eli välineelle, me olemme siis itse vastuutta siitä, että emme tee pahaa, mutta mitä tämä sitten voi tarkoittaa? - alusta?
Mielipidepankki kirjoitti:
Ei kukaan ole väittänyt, että Kekkonen olisi ollut mikään Hitlerin tai Stalinin veroinen hirmuhallitsija. Demokratioissa presidentin valtaoikeudet ovat olleet erilaisia. Ranska ja Suom tunnettiin USAn ohella presidenttijohtoisina valtiona. Iso-Britanniassa ja Ruotsissa kellään poliitikolla ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista nousta lähellekään mitään diktatuurista asemaan. Suomessa presidentin valtaoikeudet ja rajoittamaton valinta-aika mahdollistavat sellaisen yksinvallan, joka sopii huonosti demokraattisiin järjestelmiin. Kun tämä Kekkosen jäljiltä havaittiin, ryhdyttiin presidentin valtaoikeuksia meilläkin supistamaan. Kekkonen ei ole enää mahdollinen, ellei näitä valtaoikeuksia palauteta.
Millaista väkivaltakoneistoa Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen? Tähän voi vastata, että hän tarvitsi siihen maailman toiseksi mahtavinta väkivaltakoneistoa. NL:n uhkaahan Kekkonen oli koko ajan torjuvinaan.
Entä ne paltsit, joita hän pystytti? Kekkonen pystytti palatsin, johon oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Ehkä siihen riitti toisinaan kesärannan sauna, toisinaan joku muu tila. Maalaisliitto/Kepu muodosti sen hovin, joka Kekkosen palatsissa oli. Kyse ei ollut komeista puitteista, vaan asemasta, josta valtaa oli mahdollista käyttää yli sen, mikä olisi parlamnetaaristen mittapuiden mukaan ollut kohtuullista.
Ja sitten kidutuskammiot ja tyrmät? Näitä kidutuskeinoja olivat lukuisat myllykirjeet, joita Kekkonen kammiostaan kirjoitti ja jotka leimasivat kirjeen saajan sopimattomaksi melkein mihin tahansa tehtävään. Tyrmään hän ajoi suomalaisia sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Mukaan taisi mennä pari sellaistakin, jota venäläiset eivät huomanneet edes ehdottaa. Kekkosen tyrmä oli kuitenkin yleensä Stop-merkki. Tätä hän vilautti milloin kellekin, joka ei sopinut hänen kuvioihinsa. Vuoden 1971 vaalit olivat tästä huippuesimerkki. Katso vaalitulosta ja ihmettele, mitä sen jälkeen seurasi.
Sinun argumenttisi esim. siihen, että Kekkonen demoralisoi poliittiset käytännöt, on kertoa väitteen olevan roskaa. Monet muutkin kuin Korhonen ovat tällaisia väitteitä esittäneet. Tuosta nyt mainitusta mm. Erkki Tuomioja on juuri noin lausunut.
On melkoinen harhakäsitys, että kansa olisi hekumoiden antanut valtaa Kekkoselle. Kekkonen kyllä halusi, että asia näyttäisi tältä. Vuoden 1968 vaalit olivat tässä suhteessa hänelle karvas pettymys. Pari marginaaliehdokasta kaappasi peräti kolmanneksen kaikista äänistä. Lopulta vastaehdokkaat saatiin luopumaan pelistä jo ennen vaaleja, jolloin saatiin kyllä näyttämään, että Kekkoselle annettiin mieluusti valta.
Se että väität Kekkosen vastustajien olleen harvassa on pötyä. Kekkosvastaisuus oli hyvin suurta aina 1960-luvun puoliväliin asti, johon saakka myös poliitikot uskalsivat vastustaa parlamentarismin vastaisia keinoja. Aikalaisena muistan oikein hyvin myös sen, että 1970-luvulla merkittävä osa kansaa kuiskutteli keskenään toivoen Koiviston haastavan Kekkosen jo vuoden 1974 vaaleissa. Taisivat aika monet jo tuolloin ennustaa, että Kekkosen valtakausi päättyisi siihen, mikäli se kansan mielipiteestä olisi kiinni. Tämänkin takia kansa hurrasi Koivistolle joka käänteessä, vaikka sille ei aina olisi ollut aihettakaan.
Kekkonen oli demokratian diktaattori. Vähän samaan tapaan Bush on nyt USAssa demokratian diktaattori. Ero on vaan siinä, että Bush tietää lopun tulevan alusta kahdeksan vuoden päästä. Kekkonen saattoi luulotella olevansan elinikäinen diktaattori demokratiassa.Vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle.
Pyörittelemällä yleiskäsitteitä ja liimailemalla niitä nimilapuiksi historian päälle toteutat omaa visiotasi. "Kekkonen oli demokratian diktaattori." Mystikon merkityselämys?
Kansat tarvitsevat johtajia. Kekkonen oli oikea mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Ei ole mitään yleiskäsitteillä luotavaa todellisuutta, ei mitään Mielipidepankin ikiomia palatsi- tai kidutuskammioanalogioita, joilla historialliset ehdot sivuutettaisiin ja todistettaisiin, että Kekkonen oli Lipposen tapainen maansa myyjä. - Koivisto
Aleksi kirjoitti:
osoittaa, että sinä itse asiassa kumoat argumentit, jotka ovat demokratian perustana. Jos Kekkonen ei käyttänyt väkivaltaa, mutta muodollisesti hän oli diktaattori, niin silloinhan, kun demokratia on nimenomaan muodollinen ajatuskonstruktio, niin kumoat sen, että joku ajatusmuoto voisi ainoastaan olla hyvä valtajärjestelmä. Siis oletat, että se sisältö on jonkinlainen, joka siihen valtajärjestelmään tulee. Siis kumoat demokratian muodolliset ehdot, koska sisältö (siis ihmisten toiminta yhteiskunnassa tässä tapauksessa) on aina jotain sellaista mikä muodostuu ehkäpä kulttuurin tai ylipäätänsä ihmisten toiminnan kautta. Toisaalta ehkäpä olisi myös hyvä selkeyttää niitä premissejä, joiden avulla konstruktiomme sen ihanteellisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan ja sitten olisi helpompi alkaa pohtia sisällön ja muodon välistä suhdetta.
Ei siinä mitään, Teidän mielipiteenne vaikuttavat järkevimmiltä koko tässä ketjussa. Ennen on puhuttu pahoista ja hyvistä kuninkaista, aivan kuin tämä muodollinen diktaattorin asema on jotain jota voidaan käyttää hyvään sekä pahaan. Kuitenkin demokratia varmaankin kehitettiin sen takia, että haluttiin pienentää riskiä joutua pahan valtaan, joten ajateltiin, että enemmistö ei voi tahtoa pahaa, mutta eihän se niin mene, voihan miljoonat tahtoa pahaa ja nimenomaan demokratiassa sisällölliset ajatukset johtavat toimintaa, joten jotkut pahat ihmiset voivat vietellä ja houkutella hyviä ihmisiä pahuuteen näiden tietämättä ja siten saavuttaa pahan vallan. Miten siis sisältö ja muoto voisivat vastata siten, että pahaa valtaa ei tule? Se kai on juuri koko asian pointti, ei mitenkään. Emmehän me elävät voi luovuttaa omaa vastuutamme jollekin muodolle, eli välineelle, me olemme siis itse vastuutta siitä, että emme tee pahaa, mutta mitä tämä sitten voi tarkoittaa?Vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle.
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja valtarakenteet ovat ihmisyhteisöille ominaisia. Demokratia sellaisena kuin me sen hahmotamme ei ole mikään historiaton järjestelmä. Sillä on historialliset juurensa eurooppalaisen uuden ajan individualismissa.
Ei pidä hämääntyä yleiskäsitteistä. Kansan oma historia, kulttuuri ja kansalliset ominaispiirteet määräävät yhteiskunnallista vallankäyttöä - sen sisältöä - enemmän kuin muodollinen hallintojärjestelmä.
Keskustelussa Kekkosesta toiset painottavat enemmän sisältöjä, siis viimekädessä hyvää ja pahaa - kysytään mikä oli se paha jota Kekkonen muka kansalle teki. Toiset taas näkevät Kekkosen määrätietoisen vallankäytön itsessään pahuutena. Näillä lähtökohdilla on eroa.
60- 70-luvuilla eduskunnan kahvilassa hyvin yleinen kysymys oli: "Mitä mieltä Kekkonen tästä asiasta on? Mitä hän haluaa?" 80-luvulla tuollainen yhteys presidentin ja kansanedustajien kesken katosi. Koivisto toimi kulissien takana. Ja hyvin vahvasti, ja pahoja seurauksia aikaansaaden, kuten esimerkiksi rahamarkkinoiden vapauttamisessa tapahtui.
Kun Kekkonen oli vahvalla kädellä pidellyt taloudellista valtaa kurissa, Koivisto pelotteli talousrikollisuuden tutkijat ja oikeuslaitoksen niin että tapahtui merkittävä yhteiskunnallinen vallansiirtymä politiikasta talouselämän suuntaan.
Koivisto esitti julkisuudessa mielipiteenään, ettei Suomen kansa tarvitse mitään isähahmoja johtajakseen. Tämä oli tyypillinen murrosikäisen pojan kommentti.
Koiviston myötä sosialidemokraattinen liike oikeistolaistui, ja muodostettiin myös sinipunahallitus. Sen otteet ja liberalistisen rahatalouspolitiikan ihannoiminen johtivat sitten osaltaan talouden ensin valtavaan numeeriseen nousuun 80-luvun lopulla, ja sitten totaaliseen romahdukseen ja lamaan. - Vegetuis Jr
sosiologia kirjoitti:
Poliittinen tai yhteiskunnallinen valta yleensäkään ei kasva kiväärin piipusta, vaan se on aina enemmän tai vähemmän kaksisuuntaista. On niitä jotka pyrkivät valtapaikoille ja taistelevat vallasta - siis "ottavat" valtaa - ja niitä jotka kokevat vahvuutensa siinä että joku edustaa sitä mitä he haluavat edustettavan. Nämä siis ikään kuin "antavat" valtaa ja legitimoivat sen vallan johon luottavat.
Amerikkalaiset tekivät sekä Vietnamissa että nyt Irakissa sen virheen että kuvittelivat vallan olevan jotain jonka voi noin vain "ottaa". Tämä ei noin vain onnistu, vaan vallan legitimiteetti on aina yhteisöihin sisäänrakennettu valtakoneistoja syvemmälle. Koneistot ovat vahvimmillaan - ei suinkaan silloin kun niitä ylläpidetään väkivallan uhalla, aseilla ja rankalla mielipidemanipulaatiolla - vaan silloin kun valta toteutuu kaksisuuntaisesti.
Tämä noin niinkuin Arendtin pohjalta.
Vallan kaksisuuntaisuus on mm. demokratian ehto. Demokratiassa täytyy olla mahdollista se, että ihmiset voivat asettaa odotuksia ja luottaa niihin jotka valitsevat edustajikseen. Nämä joko osoittautuvat luottamuksen arvoisiksi tai sitten ei, mutta olennaista järjestelmän toimivuuden kannalta on se että odotuksia voidaan asettaa. Jos näin ei ole, kyseessä on jokin muu kuin demokraattinen järjestelmä. Paradoksaalisena seurauksena tästä vallan kaksisuuntaisuudesta on se että jos kansalaisten luottamus kohdistuu yhteen henkilöön, tällainen henkilö saattaa käyttäytyä kuin diktaattori, mutta järjestelmä toteuttaa kuitenkin demokraattisen vallan idean paremmin kuin mihin keskenäiseen nahisteluun keskittyvät edustajat pystyisivät.
Mistä tietää sitten, että yksinvaltiaan otteita käyttelevä vahva johtaja ei ole diktaattori? Tätä täytyy kysyä Kekkosenkin kohdalla. Ja vastaus tähän on niin ilmiselvä, ettei siitä kenelläkään tervejärkisellä ole mitään epäilystä. Kekkonen ei tarvinnut valtansa tueksi aseita ja armeijaa - hän itse asiassa halveksi sotilaita, piti näitä ajastaan jääneinä ja edellista sotaa mielissään yhä käyvänä tomppeliporukkana, joka ei ymmärtänyt miten maailma muuttui atomiaseiden myötä. Kekkonen ei kerännyt itselleen prameilevaa palatsirihkamaa, ei kymmenittäin panssaroituja mersuja - hän saattoi liikkua kansan parissa vapaasti, minkä tekikin. Jos ajatellaan ns. perässähiihtäjiä, sopii kysyä: todistavatko nämä tyypit Kekkosen diktatuurin armottomuudesta vai siitä että kyseessä oli nimenomaan vallan "antamiselle" perustuva vallan legitimaatio. Vastaus tähän on jokaiselle selväjärkiselle itsestään selvä.
Kekkosella oli vain harvoja noteerattavia vihamiehiä. Muutamat vuorineuvokset, joita hän piti pelossa idänkorttinsa avulla, vihasivat Kekkosta, koska tämä halusi estää kommunismin nousun harjoittamalla bismarckilaista sosiaalipolitiikkaa. Tämä ei mennyt vuorineuvosten kaaliin. Eikä myöskään joidenkin oikeistodemareiden. Näiden lisäksi Kekkosen vihamiehiin kuului muutama omiin fundamentteihinsa hurahtanut ääritapaus, sellaisia tyyppejä kuin Georg C Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kauko Kare.
Kun nyt Kekkosta vastaan nousee jälkiherännäisten pöydällätanssivien hiirten vikinäkuoro, Rautkalliosta Lehtiseen, olisi ihan kohtuullista että nämä herrat kirjaisivat näkyville ne väkivaltakoneistot, joita Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen ja ne palatsit, jotka hän pystytti, ne panssariajoneuvot, jotka hän haali turvakseen, ne toisinajattelijoille tarkoitetut tyrmät ja kidutuskammiot, jotka diktaattori yleensä tarvitsee. Kun näiltä nyt kysyy, missä tämä hirvittävän diktatuurin tarvitsema vallanturvaamiskoneisto on, ja mitä se Kekkonen loppujen lopuksi teki sellaista mitä oli kansan suurelta enemmistöltä pois, saa vastaukseksi esim. tämän KKK:n tapaisten ikääntyneen mutta pubertaalisen ylevöittämisen ikään jämähtäneen julistajan kunniakäsityksiä ja paatosta:
"... hän häpäisi Suomen vapaan maailman silmissä, alisti ja nöyryytti muut poliitikot, puolueet, median, yritykset, koko kansan, ja piti pilkkanaan demokratiaa, demoralisoi poliittiset käytännöt, rapautti parlamentarismin – ja teki kaiken tuon vain oman kunnianhimonsa ja epäterveen vallanhalunsa vuoksi ja vieraan vallan – ja minkälaisen vallan! – tuella ja avulla..."
Jne, jne. Roskaa.Valta kasvaa kiväärin piipusta. Se on Ylikankaan lakooninen huomautus, jonka hän on usestikin lausahtanut. Niin todellakin, kaikki valtiollinen valta voidaan johtaa väkivaltaan. Valtion sisällä vallan takeena on poliisilaitos ja ulkopolitiikassa se on armeija- joko oman tai toisen maan armeija. Kekkonen käytti tuon jälkimmäisen uhkaa useammin kuin kerran oman valtansa pönkittämiseen. Käyttipä hän kerran sisäpolitiikassa kertausharjoituksiin kutsumista keinona veturimiesten lakon estämiseksi. Voitko kuvitella tuollaista demokraaattisen valtionpäämiehen toiminnaksi? Toisaalta kansalle pitää tarjota leipää ja sirkushuveja ja sellaisestahan käy esimerkkinä Kekkosen tarjoama (sanojesi mukaan) "bismarcilaista sosiaalipolitiikka".
Vallan olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, mutta mikään ei ole oleellisesti muuttunut Rooman valtakunnan, tuon valtakunnista pitkäikäisimmän, ajoista. Tämän on moni muukin historiantutkija Ylikankaan ohella joutunut toteamaan. Kekkonen varmasti juristina oli lukenut roomalaista oikeutta ja valtio-oppia paljon. Hänen aikoinaanhan se oli tärkein osa lakimieskoulutusta. Juristina hän osasi myös taitavasti verhota toimiaan laillisuuden valekaapuun. Hänen toimintana varmasti suurimassa osassa tapauksia täytti silloisten perustuslakien hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen, kirjaimen. Hän venytti käytännön toiminnallaan perustuslakien pykälien rajoja presidenttivaltaiseen suuntaan eduskunnan kustannuksella. Se oli juristille helppoa, koska tuolloinen perustuslaki oli sen mahdollistavaksi rakennettu. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että Kekkonen oli perustuslaillinen diktaattori.
Heti Kekkosen virasta luopumisen jälkeen perustuslakien muuttaminen aloitettiin. Koivisto tosin aloitti demokrtatisoinnin, vallan siirtämisen eduskunnalle, käytännön toimillaan heti presidentin virkaan astuttuaan. Hän siis omassa toiminnassan tulkitsi perustuslakia eduskunnan hyväksi. Huomattavaa on että Koiviston kauden alkuaikana Neuvostoliitto oli täysissä voimissaan. Koivisto olisi siis voinut jatkaa Kekkosen vallankäytön perinteitä, jos olisi sen oikeaksi nähnyt. Demokraattina Koivisto ei niin tehnyt. Tässä yhteydessä kerron anekdoottin. Pääministerinä ollessaan Koivisto ajautui avoimeen riitaan Kekkosen kanssa. Kekkonen painosti Koivistoa eroamaan. Koivisto sanoi, että hänen hallituksensa nauttii eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Kekkonen kutsu valtiosääntöasiantuntijat luokseen. Kekkonen ei tavannut heitä kasvotusten, vaan puhui pöytäpuhelimen kautta toisesta huoneesta. Kekkonen kysyi, että onko hänellä oikeutta erottaa Koiviston hallitus. Valtiosääntöjuristit (Merikoski assistenttineen) vastasi, että kyllä tässä kysymyksessä Koivisto on oikeassa. Presidentillä tosin nimittää hallituksen, mutta presidentillä ei ole juridisia keinoja erottaa eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta. Kekkonen oli hetken vaiti, kunnes vastasi, että siinä tapuksessa minä vain käsken Koivistoa jättämään eroanomuksen. Voitko kuvitella tuollaista enää demokraattisen ihmisen puheeksi? No, nyttemminhä on ilmennyt, että Kekkonen ei ollut tuolloin enää täysissä sielun voimissa. Matti Kekkosen mukaan hänen isänsä kunto ei edellyttänyt presidentin tehtävien hoitamista enää 1970-luvun puolivälin jälkeen.
Kysyt myös, että missä oli se Kekkosen hovi joka diktaattorille kuuluu. Kekkosellahan se todella oli. Kaikkien tärkeimpien keskushalltusten päällikkyys oli Kekkosen lähipiirillä. Niihin tehtäviin pääsy käytännösä edellytti tuolloin Kekkosen ryyppyporukkaan kuulumista tai tuon porukan suositusta. Monta esimerkkiä voisin alkoholisoituneista pääjohtajista mainita, mutta häveliäisyyteni sen estää tekemästä. Mahdoton olisi nykyään kuvitella sellaisia tyyppejä niin korkeisiin virkoihin. Myös valtion yhtiöiden pääjohtajuus sovittiin tuossa ryyppyporukassa. Välillä valituiksi pääsi aivan käsittämättömän pätemättömiä henkilöitä. Tässa taannoin eräs noista Kekkosen mielitty, entinen Valmetin pääjohtaja hävisi miljoonia markkoja nigerialaisille liikemiehille. Oli poika sijoittanut rahojaan sähköpostilla nigeriasta tulleeseeen sijoitusehdotukseen. - Vegetius Jr
Mielipidepankki kirjoitti:
Ei kukaan ole väittänyt, että Kekkonen olisi ollut mikään Hitlerin tai Stalinin veroinen hirmuhallitsija. Demokratioissa presidentin valtaoikeudet ovat olleet erilaisia. Ranska ja Suom tunnettiin USAn ohella presidenttijohtoisina valtiona. Iso-Britanniassa ja Ruotsissa kellään poliitikolla ei yksinkertaisesti olisi ollut mahdollista nousta lähellekään mitään diktatuurista asemaan. Suomessa presidentin valtaoikeudet ja rajoittamaton valinta-aika mahdollistavat sellaisen yksinvallan, joka sopii huonosti demokraattisiin järjestelmiin. Kun tämä Kekkosen jäljiltä havaittiin, ryhdyttiin presidentin valtaoikeuksia meilläkin supistamaan. Kekkonen ei ole enää mahdollinen, ellei näitä valtaoikeuksia palauteta.
Millaista väkivaltakoneistoa Kekkonen tarvitsi valtansa ylläpitämiseen? Tähän voi vastata, että hän tarvitsi siihen maailman toiseksi mahtavinta väkivaltakoneistoa. NL:n uhkaahan Kekkonen oli koko ajan torjuvinaan.
Entä ne paltsit, joita hän pystytti? Kekkonen pystytti palatsin, johon oli pääsy vain harvoilla ja valituilla. Ehkä siihen riitti toisinaan kesärannan sauna, toisinaan joku muu tila. Maalaisliitto/Kepu muodosti sen hovin, joka Kekkosen palatsissa oli. Kyse ei ollut komeista puitteista, vaan asemasta, josta valtaa oli mahdollista käyttää yli sen, mikä olisi parlamnetaaristen mittapuiden mukaan ollut kohtuullista.
Ja sitten kidutuskammiot ja tyrmät? Näitä kidutuskeinoja olivat lukuisat myllykirjeet, joita Kekkonen kammiostaan kirjoitti ja jotka leimasivat kirjeen saajan sopimattomaksi melkein mihin tahansa tehtävään. Tyrmään hän ajoi suomalaisia sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Mukaan taisi mennä pari sellaistakin, jota venäläiset eivät huomanneet edes ehdottaa. Kekkosen tyrmä oli kuitenkin yleensä Stop-merkki. Tätä hän vilautti milloin kellekin, joka ei sopinut hänen kuvioihinsa. Vuoden 1971 vaalit olivat tästä huippuesimerkki. Katso vaalitulosta ja ihmettele, mitä sen jälkeen seurasi.
Sinun argumenttisi esim. siihen, että Kekkonen demoralisoi poliittiset käytännöt, on kertoa väitteen olevan roskaa. Monet muutkin kuin Korhonen ovat tällaisia väitteitä esittäneet. Tuosta nyt mainitusta mm. Erkki Tuomioja on juuri noin lausunut.
On melkoinen harhakäsitys, että kansa olisi hekumoiden antanut valtaa Kekkoselle. Kekkonen kyllä halusi, että asia näyttäisi tältä. Vuoden 1968 vaalit olivat tässä suhteessa hänelle karvas pettymys. Pari marginaaliehdokasta kaappasi peräti kolmanneksen kaikista äänistä. Lopulta vastaehdokkaat saatiin luopumaan pelistä jo ennen vaaleja, jolloin saatiin kyllä näyttämään, että Kekkoselle annettiin mieluusti valta.
Se että väität Kekkosen vastustajien olleen harvassa on pötyä. Kekkosvastaisuus oli hyvin suurta aina 1960-luvun puoliväliin asti, johon saakka myös poliitikot uskalsivat vastustaa parlamentarismin vastaisia keinoja. Aikalaisena muistan oikein hyvin myös sen, että 1970-luvulla merkittävä osa kansaa kuiskutteli keskenään toivoen Koiviston haastavan Kekkosen jo vuoden 1974 vaaleissa. Taisivat aika monet jo tuolloin ennustaa, että Kekkosen valtakausi päättyisi siihen, mikäli se kansan mielipiteestä olisi kiinni. Tämänkin takia kansa hurrasi Koivistolle joka käänteessä, vaikka sille ei aina olisi ollut aihettakaan.
Kekkonen oli demokratian diktaattori. Vähän samaan tapaan Bush on nyt USAssa demokratian diktaattori. Ero on vaan siinä, että Bush tietää lopun tulevan alusta kahdeksan vuoden päästä. Kekkonen saattoi luulotella olevansan elinikäinen diktaattori demokratiassa.Viimeiseen kappleeseesi on hyvä lisätä, että Yhdysvaltojen perustuslaki on kopio Rooman tasavallan aikaisesta perustuslaista Ius Gentiumista. Yhdysvaltojen osavaltioiden ja liittovaltioiden suhde on järjestetty täysin samalla tavalla kuin oli järjestetty Rooman ja sen kanssa tasavertaisen liittolaisten (socius) tai ystävän (amicius) asema. Yhdysvallat ei ole parlamentaarinen demokratia, jossa korkein valta kuuluisi kansan valitsemalle edustuslaitokselle, vaan presidenttivaltainen järjestelmä, jossa korkein valta kuuluu kansan valitsemalle presidentille ja sen lisäksi presidentin nimeämällä korkeimalla oikeudella on huomattava valta sisäpolitiikkaan kuuluvissa asioissa -siis sekin aivan samaan tapaan kuin muinaisessa Roomassa. Presidenttivaltainen järjestelmä oli perustuslaillisesti meilläkin voimassa. Meidän järjestelmämme erosi melkoisesti siinä, että presidenttiä ei valittu suoralla kansanvaalilla. Se lisäsi pelin politiikkaa ja Kekkosen valtaa entisestään - eihänen suoraa kansan tukea koskaan mitattu.
Yhdysvalloista sen verran vielä, että se kokee olevansa jonkinlainen muinaisen Rooman perinnönjatkaja muutenkin kuin perustuslain osalta. Kongressitalo sijaitsee Capitolium kukkulaksi nimetyllä mäellä roomalaisen esi-isänsä mukaisesti. Mahtipontisen rakennustyylikn noudattelee roomalaista esikuvaa. Juristikoulutuksessa Yhdysvalloissa roomalainen oikeus on keskeisessä asemassa. Sehän on ymmärrettävää, koska Rooman tapaan Yhdysvalloissa ei juurikaan ole säädettyä, parlamentin laatimaa lainsäädäntöä, vaan siviilioikeus perustuu tapaoikeuteen ja korkeimman oikeuden käytäntöön. Edellä mainitttu oli faktaa, mutta nyt en malta olla mainitsematta omia vaikutelmia Yhdysvaltojejn presidenttijohtoisesta ulkopolitiikasta. Roomalaiset käyttivät nerokasta ”ystävät ja liitolaiset” järjestelmää Italian niemimaan ulkopuolellakin – yksiköt vaihtelivat kooltaan suurvalloista kaupunkivaltioihin. Yhteistä oli se, että järjestelmä oli rakennettu antamaan Roomalle viimeinen sana kaikissa poliittisissa ratkaisuissa. Kaikki kuuluivat roomalaisten kehittelemään turvallisuusjärjestelmään. Aika paljon samaa on Yhdysavaltojen toiminassa YK:n siivuuttamisineen. Jopa retoriiikaa ”ystävineen ja liitolaisineen” on samanalista kuin esim Polybios (VI kirja) mainitsee roomalisten käyttäneen.
Erityisesti Arendtin ihalijalle (?) voin suositella tuota Polybioksen teosta, sillä kirjailijan omien sanojen mukaan ”Kuka on niin sivistymätön tai välinpitämätön, että ei halua oppia tuntemaan, miten ja minkä valtiojärjestyksen kautta melkein koko maailma voitettiin vajaa 53 vuodessa ja joutui Rooman väestön valtaa”. Polybioksen kirjaa voi olla vaikea saada, mutta Polybioksen suuren ihailijan Macchiavellin teoksia varmasti löytyy yleisistä kirjastoistakin. - olemus
Vegetuis Jr kirjoitti:
Valta kasvaa kiväärin piipusta. Se on Ylikankaan lakooninen huomautus, jonka hän on usestikin lausahtanut. Niin todellakin, kaikki valtiollinen valta voidaan johtaa väkivaltaan. Valtion sisällä vallan takeena on poliisilaitos ja ulkopolitiikassa se on armeija- joko oman tai toisen maan armeija. Kekkonen käytti tuon jälkimmäisen uhkaa useammin kuin kerran oman valtansa pönkittämiseen. Käyttipä hän kerran sisäpolitiikassa kertausharjoituksiin kutsumista keinona veturimiesten lakon estämiseksi. Voitko kuvitella tuollaista demokraaattisen valtionpäämiehen toiminnaksi? Toisaalta kansalle pitää tarjota leipää ja sirkushuveja ja sellaisestahan käy esimerkkinä Kekkosen tarjoama (sanojesi mukaan) "bismarcilaista sosiaalipolitiikka".
Vallan olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, mutta mikään ei ole oleellisesti muuttunut Rooman valtakunnan, tuon valtakunnista pitkäikäisimmän, ajoista. Tämän on moni muukin historiantutkija Ylikankaan ohella joutunut toteamaan. Kekkonen varmasti juristina oli lukenut roomalaista oikeutta ja valtio-oppia paljon. Hänen aikoinaanhan se oli tärkein osa lakimieskoulutusta. Juristina hän osasi myös taitavasti verhota toimiaan laillisuuden valekaapuun. Hänen toimintana varmasti suurimassa osassa tapauksia täytti silloisten perustuslakien hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen, kirjaimen. Hän venytti käytännön toiminnallaan perustuslakien pykälien rajoja presidenttivaltaiseen suuntaan eduskunnan kustannuksella. Se oli juristille helppoa, koska tuolloinen perustuslaki oli sen mahdollistavaksi rakennettu. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että Kekkonen oli perustuslaillinen diktaattori.
Heti Kekkosen virasta luopumisen jälkeen perustuslakien muuttaminen aloitettiin. Koivisto tosin aloitti demokrtatisoinnin, vallan siirtämisen eduskunnalle, käytännön toimillaan heti presidentin virkaan astuttuaan. Hän siis omassa toiminnassan tulkitsi perustuslakia eduskunnan hyväksi. Huomattavaa on että Koiviston kauden alkuaikana Neuvostoliitto oli täysissä voimissaan. Koivisto olisi siis voinut jatkaa Kekkosen vallankäytön perinteitä, jos olisi sen oikeaksi nähnyt. Demokraattina Koivisto ei niin tehnyt. Tässä yhteydessä kerron anekdoottin. Pääministerinä ollessaan Koivisto ajautui avoimeen riitaan Kekkosen kanssa. Kekkonen painosti Koivistoa eroamaan. Koivisto sanoi, että hänen hallituksensa nauttii eduskunnan eikä presidentin luottamusta. Kekkonen kutsu valtiosääntöasiantuntijat luokseen. Kekkonen ei tavannut heitä kasvotusten, vaan puhui pöytäpuhelimen kautta toisesta huoneesta. Kekkonen kysyi, että onko hänellä oikeutta erottaa Koiviston hallitus. Valtiosääntöjuristit (Merikoski assistenttineen) vastasi, että kyllä tässä kysymyksessä Koivisto on oikeassa. Presidentillä tosin nimittää hallituksen, mutta presidentillä ei ole juridisia keinoja erottaa eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta. Kekkonen oli hetken vaiti, kunnes vastasi, että siinä tapuksessa minä vain käsken Koivistoa jättämään eroanomuksen. Voitko kuvitella tuollaista enää demokraattisen ihmisen puheeksi? No, nyttemminhä on ilmennyt, että Kekkonen ei ollut tuolloin enää täysissä sielun voimissa. Matti Kekkosen mukaan hänen isänsä kunto ei edellyttänyt presidentin tehtävien hoitamista enää 1970-luvun puolivälin jälkeen.
Kysyt myös, että missä oli se Kekkosen hovi joka diktaattorille kuuluu. Kekkosellahan se todella oli. Kaikkien tärkeimpien keskushalltusten päällikkyys oli Kekkosen lähipiirillä. Niihin tehtäviin pääsy käytännösä edellytti tuolloin Kekkosen ryyppyporukkaan kuulumista tai tuon porukan suositusta. Monta esimerkkiä voisin alkoholisoituneista pääjohtajista mainita, mutta häveliäisyyteni sen estää tekemästä. Mahdoton olisi nykyään kuvitella sellaisia tyyppejä niin korkeisiin virkoihin. Myös valtion yhtiöiden pääjohtajuus sovittiin tuossa ryyppyporukassa. Välillä valituiksi pääsi aivan käsittämättömän pätemättömiä henkilöitä. Tässa taannoin eräs noista Kekkosen mielitty, entinen Valmetin pääjohtaja hävisi miljoonia markkoja nigerialaisille liikemiehille. Oli poika sijoittanut rahojaan sähköpostilla nigeriasta tulleeseeen sijoitusehdotukseen.Toteamus "valta kasvaa kiväärin piipusta" taitaa olla alkujaan Mao-Tse-Tungilta.
Valta ei palaa jäännöksettömästi väkivaltaan. Vallalla on myös yhteisöllinen legitimaationsa. Ilman sellaista valtajärjestelmää ei edes olisi.
Koivisto ei ollut demokraatti vaan talousmies. Hän ei pitänyt politiikkaa tärkeänä, koska hänelle talous oli vallankäyttöuskonto.
Kekkosen ajan pätemättömät virkamiehet ja yritysjohtajat ovat vaihtuneet rahatalouden ajan kovaluontoisiin ja ahneisiin eduntavoittelijoihin.
Kun historialliset ajat muuttuvat, tapahtumia kuvaavat mittarit muuttuvat myös. Ei pidä irrottaa henkilöitä ja tapahtumia konteksteistaan ja tarkastella heitä ikuisten totuuksien valossa. Saati sitten tarjoilla historiallisia Valittuja Paloja nimimerkki KKK:n tai Lasse Lehtisen tapaan oman poliittisen ideologian ja herkullisen jälkiviisauden valossa.
- Näin on
Printtasin koko kokoelman ja luen sen kohta.
Näin on - mummo
Pitkä litania, eikö olisi voinut vähän tiivistää. Ei millään jaksanut lukea loppuun. Kekkonen oli aikanaan hyvä johtaja. Jälkiviisaushan se tosin on paras viisaus. Siitä ei vaan ole hyötyä, kun eletään sitä hetkeä.
- K.K.Korhonen
Herranen aika! Jos Juhani Suomi on kirjoittanut Kekkosesta 6000 sivua ja Hannu Rautkalliokin yli 2000 sivua, niin onko minun 50 sivua pitkä, kun se sisältää lähes kaiken oleellisen noissa mainitsemissani kirjoissa olevasta! Ja minä olen äkkipäätä laskien lukenut noin 20 000 sivua Kekkosesta viimeisen 20 vuoden aikana (tuo kirjoitussarjani lopussa oleva lähdeluettelo sen osoittaa).
En todellakaan pysty enää tuosta tiivistämään niin, että kokonaiskuva Kekkosesta säilyisi. Jos saan antaa vihjeen: tulosta ne paperille, osa kerrallaan (yht. 11 osaa) ja lueskele ajan kanssa! Monet kirjoitustani kommnetoineet ovat kertoneet näin tehneensä. Mieltäni lämmitti erään isän vastine, joka kuului: "Minun 17-vuotias tyttäreni on usein kysellyt minulta Kekkosesta. Nyt minä olen tulostanut nuo Sinun kirjoituksesi ja annan sen tyttärelleni ja sanon "lue siitä, siinä on kaikki!"
Terveisin K.K.Korhonen - Tietäjä
K.K.Korhonen kirjoitti:
Herranen aika! Jos Juhani Suomi on kirjoittanut Kekkosesta 6000 sivua ja Hannu Rautkalliokin yli 2000 sivua, niin onko minun 50 sivua pitkä, kun se sisältää lähes kaiken oleellisen noissa mainitsemissani kirjoissa olevasta! Ja minä olen äkkipäätä laskien lukenut noin 20 000 sivua Kekkosesta viimeisen 20 vuoden aikana (tuo kirjoitussarjani lopussa oleva lähdeluettelo sen osoittaa).
En todellakaan pysty enää tuosta tiivistämään niin, että kokonaiskuva Kekkosesta säilyisi. Jos saan antaa vihjeen: tulosta ne paperille, osa kerrallaan (yht. 11 osaa) ja lueskele ajan kanssa! Monet kirjoitustani kommnetoineet ovat kertoneet näin tehneensä. Mieltäni lämmitti erään isän vastine, joka kuului: "Minun 17-vuotias tyttäreni on usein kysellyt minulta Kekkosesta. Nyt minä olen tulostanut nuo Sinun kirjoituksesi ja annan sen tyttärelleni ja sanon "lue siitä, siinä on kaikki!"
Terveisin K.K.KorhonenTietääkö Kekkostietäjä Korhonen Kuuban kriisin aikoihin sijoittuvasta tapauksesta jossa N-liiton pala laivastoa oli lähestymässä Suomen vesiä. Kekkoselta kysyttiin mitä tehdään johon Kekkonen että avataan tuli jos tulevat sille ja sille etäisyydelle. 12 minuuttia ennen tätä rajaa laivato kääntyi pois.
- K.K.Korhonen
Tietäjä kirjoitti:
Tietääkö Kekkostietäjä Korhonen Kuuban kriisin aikoihin sijoittuvasta tapauksesta jossa N-liiton pala laivastoa oli lähestymässä Suomen vesiä. Kekkoselta kysyttiin mitä tehdään johon Kekkonen että avataan tuli jos tulevat sille ja sille etäisyydelle. 12 minuuttia ennen tätä rajaa laivato kääntyi pois.
... kerrottavan tätä samaa monta kertaa, mutta mistään historiankirjoista en ole tähän todistusta löytänyt.
On sen sijaan lukemattomia muita kertoja, jolloin neuvostolaivaston alukset tulivat vauhdilla kohti aluevesirajaamme jopa sitä loukatenkin, ikäänkuin testatakseen valvontajärjestelmäämme, sillä aina ne heti poistuivat, kun huomasivat täällä oltavan valmiina.
Kriittisin tapaus lienee se, kun Kosygin tuli neuvostoliittolaisella sota-aluksella Hiittisten vesille Kekkosta tapaamaan, mutta tämähän tapahtui paljon myöhemmin, olikohan vuosi 1967. Silloin oli vähällä, ettei rannikkotykistömme avannut tulta ja upottanut alusta, josta ei ollut ilmoitettu mitään, kun asia haluttiin pitää niin salassa. Tästä kertoo mainiosti silloin rannikkolinnakkeen päällikkönä palvellut Heikki Tiilikainen kirjassaan "Kylmän sodan kujanjuoksu". - 1 puolue 1 totuus 3kirjainta
K.K.Korhonen kirjoitti:
... kerrottavan tätä samaa monta kertaa, mutta mistään historiankirjoista en ole tähän todistusta löytänyt.
On sen sijaan lukemattomia muita kertoja, jolloin neuvostolaivaston alukset tulivat vauhdilla kohti aluevesirajaamme jopa sitä loukatenkin, ikäänkuin testatakseen valvontajärjestelmäämme, sillä aina ne heti poistuivat, kun huomasivat täällä oltavan valmiina.
Kriittisin tapaus lienee se, kun Kosygin tuli neuvostoliittolaisella sota-aluksella Hiittisten vesille Kekkosta tapaamaan, mutta tämähän tapahtui paljon myöhemmin, olikohan vuosi 1967. Silloin oli vähällä, ettei rannikkotykistömme avannut tulta ja upottanut alusta, josta ei ollut ilmoitettu mitään, kun asia haluttiin pitää niin salassa. Tästä kertoo mainiosti silloin rannikkolinnakkeen päällikkönä palvellut Heikki Tiilikainen kirjassaan "Kylmän sodan kujanjuoksu".mistä sinä sen "todistuksen" olet lukenut, että keskustapuolue oli täysin Neuvostoliiton määräysvallassa? Sinun luotettavana pitämäsi Nevakivi taas esim. "Paasikiven hirmuiset vuodet" kirjassa väittää että Paasikivi ei koskaan vuoden -46 jälkeen hyväksynyt Kekkosta. Samana vuonna julkaisussa Paasi kiven päiväkirjassa Paasikivi itse kirjoittaa (vuosina 1950, -51 -52 , että Kekkonen on oikea mies pääministeriksi, esimerkiksi tuota tietoa Nevakivi ei koskaan ole korjannut , on vain jankuttanut että Kekkoseen ei kukaan luottanut, SDP? Kokoomus 1958-66? miten sellaisen miehen puheeseen voi luottaa kun selvätkään tosiasiat ei näy tohtorin tekstissä
- Vahingollisia ruotsalaisia.
Mitä se Urkki sanoikaan noista ruotsalaista aiemmin:
Vahingollisia ruotsalaisia.
Historia toistaa usein itseään; samojen syitten seuraukset ovat usein samat tai ainakin samankaltaiset. Näin on vallankin laita tapauksissa, joissa kansallisilla intohimoilla on ratkaiseva osuus. Tämä on syytä hyvissä ajoin palauttaa ruotsinkielisten poliitikkojemme mieleen, kun he nyt ovat uusimassa itsenäisyytemme aamuhämärässä kolme vuosikymmentä sitten tekemiään virheitä.
Ruotsinkielistemme pyrkimykset kohdistuivat tuolloin kahdelle taholle: toisaalla olivat ahvenanmaalaiset, jotka halusivat kokonaan eroon vastaikään itsenäistyneestä ja kansalaissodan haavoittamasta maasta; toisaalla muut ruotsinkielisemme, jotka eivät niinkään suopein silmin katselleet Ahvenanmaan separatistien hankkeita, koska heidän eroamisensa olisi heikentänyt ruotsalaisuuden kokonaisvaikutusta Suomessa.
Ahvenanmaalaisten yritys epäonnistui, mutta pitkällinen kiista heitti synkän varjonsa "emämaan" ja "saariston" välille. Suomessa on totuttu kunnioittamaan tehtyjä sopimuksia, ja siksi Ahvenanmaa kaikkine valtakunnallista itsetuntoa loukkaavine erioikeuksineen sai elää rauhassa omaa elämäänsä. Tosin jotkut pilkkakirveet lisäsivät hyvään marssilauluumme "Oolannin sotaan" mojovan "vastalauseen": "Jos Sundblom ois Oolannin keisari. niin silakat ois Oolannin soltaattii ja ne uisivat ympäri fästninkii." Siihenpä sitten pysähdyttiinkin. Mutta ei myöskään päässyt syntymään mitään välitöntä, sydämellistä suhdetta muun Suomen ja Ahvenanmaan välille. Sundblom halusi pysyttää "valtakuntansa" eristettynä, eikä täältä käsin haluttu ystävyyttä tyrkyttää. Maksettiin vain ja maksetaan edelleen kovilla verorahoilla tarpeelliset kymmenien miljoonien vuotuiset lisät Ahvenanmaan menoihin.
Hiukan toinen oli kehitys suomen- ja ruotsinkielisten suhteissa muussa Suomessa. Hankauskohdat olivat melkeinpä lukemattomat, ja kansallisilla intohimoilla oli väljät liikkuma-alat. Monien itsenäisyydestä juopuneiden suomalaisten mielestä ruotsin kielellä ja sitä puhuvilla oli vallan liian mahtava asema, liian paljon sananvaltaa yhteiskunnan ja valtion asioissa sekä talouselämässä. Ja viileästikin arvioiden kehitys todella tapahtui liian hitaasti, kuten muutokset yleensäkin meillä. Mutta jos tarkastelee kielitaistelun vaiheita kahden vuosikymmenen ajalta, toteaa helposti, että tuo kehityksen hitaus tosin huomattiin ja tempoiltiin sen jouduttamiseksi ja oltiin valmiit sitkeästi työskentelemään suomalaisten määräysvallan saavuttamiseksi. Mutta se ei johtanut avoimeen ristiriitaan. Taistelu puhkesi ilmiliekkiin vain silloin, kun suomalaista kansallistuntoa loukattiin. Kun joku Rolf Lagerborg antoi isänmaataan väheksyviä lausuntoja ja sanoi edustavansa kantaa, ettei Suomella ollut varaa olla itsenäinen, tai kun joku maisteri Hertzberg riisti kadulla joltakin "suomalaisuusmerkin", oltiin kaikkeen erikoisen tavoitteluun alttiin nuorison taholla valmiit mielenosoituksiin ja jyrkkiin vaatimuksiin. Tai kun vuoden 1918 lopulla Vaasassa pidetystä ruotsalaisen maalaisväestön kokouksesta lähetetään prof. Georg v. Wendt Skandinavian maihin pyytämään niitten hallituksia tukemaan Suomen ruotsinkielistä väestöä muka yhä yltyvää suomalaista sortoa vastaan, herättää se murheellisia ajatuksia ja suomalaisten keskuudessa epäilyksiä, kuinkahan maamme on selviytyvä valtakunnallisen ajattelutavan ollessa näin heikkoa. Epäluulojen ja vastaisten kielitaistelujen siemenet kylvettiin tuolloin.
Mutta meillä oli kuitenkin monessa suhteessa hyvä "onni" itsenäisyytemme alkuaikoina. Kansainvälinen tilanne oli sellainen, ettei pahinkaan mustamaalaus eivätkä ilmiannot eri piireihin kohdistuneesta "sorrosta" saavuttaneet naapureissa vastakaikua. Tosiasioille ei mahdettu mitään: Suomessa oli vapaat olot ja kielilainsäädäntö, joka otti vähemmistön edut huomioon paremmin kuin missään muualla. Mutta ruotsinkielistemme taholla suomalaisten liikehtiminen tulkittiin taisteluksi ruotsin kieltä vastaan, vaikka siinä olikin pohjasävynä huoli suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta. Tuollainen tulkinta oli ruotsinmielisille poliitikoille edullinen erikoisesti Ruotsin ja muun Skandinavian vuoksi. Mutta juuri tuo alituinen vetoaminen ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen oli tikkuna suomalaisten silmässä. Olisi toivottu, että kinastelut olisivat jääneet keskeisiksemme ja koetettu mahdollisuuksiamme rauhallisesti punniten päästä sovinnolliseen ratkaisuun.
Käydyt sodat osoittivat kielirajan molemmin puolin asioitten todellisen arvojärjestyksen. Kun kaikkien kohtalo oli vaakalaudalla, nähtiin oltavan samassa purressa. Sen nimi on Suomi-Finland. Vanhat riidat olivat pois pyyhkäistyt, ja ainakin suomenkielisten taholla oltiin hyvin pitkälle myöntyväisiä. Sama oli laita ruotsinkielisten rintamamiesten. Ennakkoluulot olivat silläkin taholla hävinneet. Toiveet kieliriidan siirtämisestä historiaan olivat sodan päättyessä hyvät.
Mutta juuri mainittujen sovinnollisten piirien ulkopuolelle jäi eräs henkilöryhmä, jonka esillä olo oli riippuvainen kieliriidan jatkumisesta. Nämä olivat ruotsalaisen kansanpuolueen ammattipoliitikkoja. He näkivät suomen kansainvälisen aseman luhistumisessa suuren tilaisuutensa. Sitä oli käytettävä hyväksi ja hankittava etuja ruotsinkielisille sivistyksellisellä alalla, kunnallisessa ja valtiollisessa elämässä. Suomalaisten myöntyväisyys ei perustunut yksin ulko- eikä sisäpoliittisiin laskelmiin, vaikka ne olivatkin pitkälle vaikuttavia. Siinä oli paljon juuri äsken mainittua, sodissa kasvanutta yhteishenkeä, valtakunnallista ajattelutapaa. Haluttiin tehdä vähemmistön hyväksi enemmän kuin voitiin suomenkielisille edes vaatia, jotta sen viihtyisyydessä ei olisi valittamista. Mutta ruotsinkieliset eivät tyytyneet vain vaatimaan etuja itselleen. He kieltäytyivät monista velvoituksista, joihin sodan johdosta olimme joutuneet. Erikoisen väkevästi he nousivat vastustamaan karjalaisen siirtoväen asuttamista "ruotsalaiselle maalle". Kun tässä uudenlaisessa "kielitaistelussa" on käytetty demagogian kaikkia keinoja jättämättä syrjään vetoamista ulkomaihinkaan, on syntynyt melkoista jännitystä kieliryhmien kesken. Sota oli yhteinen. Tappio oli yhteinen. Sodan seurausten painokin täytyi yhteisesti kantaa. Nämä yksinkertaiset tosiasiat puhuvat selkeätä kieltään: niitten mukaan suomalaisilla on oikeus odottaa, etteivät ruotsinkielisetkään kiellä velvollisuuksiansa.
Jos he jatkuvasti pelaavat, kuten näyttää, he voivat ehkä saavuttaa voiton. Mutta se tulee olemaan tilapäinen. Voimat, joita nyt pidetään kurissa, pääsevät joskus taas vaikuttamaan. Poliittinen viisaus kehoittaisi ottamaan varteen vastaisuuden ja näkemään, että ruotsinkielisten vahvin tuki tulevaisuudessa on sotien aikana syntyneessä yhteishengessä ja yhä vahvistuvassa valtakunnallisessa ajattelussa. Älköön nyt kylvettäkö vastaisten kielitaistelujen siemeniä. Jos näin tapahtuu, on syy kokonaan muutamien lyhytnäköisten ruotsinkielisten poliitikkojen, jotka eivät ymmärrä mitään historian opetuksista. Heidän ei ole annettava johtaa maata onnettomuuksiin.
Veljenpoika - EVVK.
Maisteri Rihtniemen paras puhe 1962 vuodelta
Vuoden 1962 presidentin vaalissa Juha Rihtniemi toimi ääntenlaskijana ja homma meni Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen -tyyliin ties kuinka monta kertaa... luultavasti riittävän monta kertaa kuitenkin.
Kokoomuksen valitsijamiesryhmän vieraillessa illalla Tamminiemessä onnittelemassa vasta valittua presidenttiä, Kekkonen sanoi:
-Maisteri piti tänään elämänsä parhaan puheen.
Lähde: Matti Kurjensaari Silmätikut
Muotokuvia muistista, Tammi 1971, sivu 38 Juha Rihtniemestä kertova luku.
Tässä on siitä puheesta otteita:
http://ukk.evvk.com/- 100 X Kekkonen
Maisteri Rihtniemen paras puhe 1962 vuodelta, kerrotaan tarkemmin Jaakko Korjuksen Juha Rihtniemi Legenda jo eläessään -kirjassa, WSOY 1775, sivuilla 142-153
Juho Rihtniemi luki ääntenlaskijana ensimäiset 100 ääntä Kekkoselle ja sitten jatkoi Nestori Kaasalainen toistaen Kekkosen nimen 99 kertaa.
Korjus Jaakko: Juha Rihtniemi - Legenda jo eläessään.
Wsoy, 1975, 222 s., painos: 1.painos
Se toinen lähde on tämä:
Lähde: Matti Kurjensaari Silmätikut
Muotokuvia muistista, Tammi 1971, sivu 38 Juha Rihtniemestä kertova luku.
- UKK EVVK
TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA
Kirjoittanut: K.K.Korhonen 16.6.2004 klo 11.59
JKK:n erinomainen Kekkostutkielma on taas sensuroituna! Osat 1 ja 2 puuttuu!- UKK EVVK
En ymmärrä, miksi aikaisemmalla nimimerkilläni K.K.Korhonen kirjoittamastani Kekkos-tutkielmasta sen 1. ja 2.osa on poistettu toistuvasti. Ilmeisesti niistä on tehty ilkivaltaisia poistopyyntöjä, joihin ylläpito on asiaa enemmän ajattelematta suostunut.
Vielä kerran laitan nuo osat niille kuuluvaan yhteyteen. Toivon ylläpidon nyt torjuvan esitystäni sabotoimaan pyrkivät poistopyynnöt.
1. Nuori Urho Kekkonen
Kirjoittanut: JormaKKorhonen 28.1.2008 klo 16.18
2. Sotapoliitikko Urho Kekkonen
Kirjoittanut: JormaKKorhonen 28.1.2008 klo 16.19
- Nostaja
1. Nuori Urho Kekkonen
Urho Kekkonen oli syntyjään savolainen. Hänen sukujuurensa molempien vanhempien puolelta ulottuvat monien sukupolvien ajalta syvälle Savoon. Vaikka Urho Kekkosen Pielavedellä sijaitsevan syntymäkodin nimi oli Lepikon torppa, hänellä ei ole torpparitaustaa. Eikä torppa enää Kekkosen syntymän aikaan ollut savupirttikään, kuten on pyritty osoittamaan retusoiduilla valokuvilla. Kun Urhon isä Juho Kekkonen oli hankkinut torpan läheltä työmaitaan perheensä kodiksi, hän oli ensitöikseen muuttanut sen uloslämpiäväksi muurauttamalla kunnon uunin. Urhon isä oli ollut renki ja metsätyömies, joka ei ollut saanut minkäänlaista kouluopetusta, mutta oli luontaisilla kyvyillään noussut keskiluokkaan Halla Oy:n metsätyönjohtajana ja tukkiasioitsijana. Urhon äiti, Emilia Pylvänäinen oli talollisen tytär.
Urho Kekkosen kasvuympäristö oli kuitenkin Kainuu, jonne hänen isänsä työt veivät perheen Urhon ollessa vielä alle kouluikäinen. Ja kun Urho varttui ja kävi koulunsa Kajaanissa, niin hänestä tuli kaupunkilaispoika. Myös Urhon luonne ja käyttäytyminen stereotyyppisesti ajatellen muovautui enemmän kainuulaiseksi kuin savolaiseksi. Urho osallistui innolla kaikkiin Kajaanin koulupoikien rientoihin. Jo 15-vuotiaana hän liittyi suojeluskuntaan.
Nuorukainen Urho Kekkonen toivoi jokaisen kunnon suomalaisen nuorukaisen tavoin Suomen itsenäisyyttä. Monien muiden lailla hän uskoi sen parhaiten toteutuvan Saksan avulla. Hänen tarkoituksensa oli lähteä monien itseään hieman vanhempien koulutoveriensa tavoin Saksaan Jääkäripataljoona 27:ään koulutettavaksi jääkäriksi. Harmikseen hän ei ehtinyt siihen sotajunaan, johon hänen tarkoituksensa oli mennä, ja uusia tarjokkaita ei enää otettu. Hän liittyi suojeluskuntaan, ”Kajaanin sisseihin”, jonka riveissä hän pääsi harjoittelemaan tulevaa vapaussotaa, jota hän odotti kiihkeästi.
Vapaussotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena. Ensiksi hän oli pohjoisempana Mouhun rintamaosalla, mutta sitten hänen ”taistelujen tiensä” johti Varkauteen, Mikkeliin ja Viipurin valloitukseen. Sieltä sotaretki suuntautui länteen ja hän osallistui myös Haminan valloitukseen ja oli mukana sodan päätösparaatissa Helsingissä. Vielä sodan päätyttyä hän palasi Haminaan, missä toimi punaisten vankileirillä vartioryhmän johtajana. Siinä ominaisuudessa hän joutui myös johtamaan vankien teloitusta.
Tuota teloitusryhmän johtajana toimimistaan hän muistelee Paavo Haavikon toimittamassa kirjassa ”Tämä minun ankara vuosisatani” seuraavasti: ”Äkkiä seison teloitusryhmän päällikkönä antamassa ampumiskäskyä. Vangit ovat jo kohtaloonsa alistuneita. Miksi juuri minä? Olen vain raaka sotilas vailla aliupseerin arvoa ja arvomerkkejä. Oliko tämän tehtävän saanut menettänyt hermonsa niin, että kun toimenpidettä ei enää voitu siirtää, oli miestä vaihdettava”. Kertomus jatkuu, mutta tässä oleellinen.
Suomalaisuusaate oli se, mihin nuori Kekkonen eniten kiinnittyi. Suur-suomalaisuus oikeammin, sillä hän puhui ylioppilaspiireissä kiihkeästi suomensukuisten kansojen yhdistämisen tarpeesta. Hän kannatti sydämestään tähän tähtäävää, hieman nolosti päättynyttä Aunuksen retkeä, vaikka ei itse ollutkaan sillä mukana. Vuonna 1918 Suomeen liittyneiden Repolan ja Porajärven kuntien palauttamista Neuvostoliitolle vuoden 1920 Tarton rauhassa hän piti maanpetoksena ja ylisti tästä protestiksi itsensä ampuneen Repolan nimismies Bobi Sivénin teon esimerkillistä sankaruutta.
Kekkonen oli ahkera kynämies, ja hän kirjoitteli useissa lehdissä. Hänen kirjoituksensa ”Mies Suomalaisena”, Ranstakkana”(jonka hän suomalaisuusaatteen vuoksi muutti ”Kohennuskepiksi”), ”Urho Sorsimona”, ”Känänä”, ”Lautamiehenä” ja monilla muilla nimillä henkivät hänen aatettaan. Kuuluisa oli hänen kirjoituksensa Ylioppilaslehdessä ”Olin päivän diktaattorina”, jossa hän kuvaa, miten hän olisi järjestänyt maa asiat, jos hänellä olisi ollut valta. Siinä maassa ei olisi ollut sijaa ruotsin kielellä eikä sosialismilla.
Nuori Urho Kekkonen opiskeli määrätietoisesti ja hyvällä menestyksellä, minkä ohessa hän ehti myös urheilla menestyksekkäästi. Hän oli korkeushypyn Suomen mestari 1924 tuloksella 185 cm. Hän osallistui innolla myös ylioppilasrientoihin, toimi ylioppilaslehden toimittajanakin. Poliittisesti hän sanoo tuolloin olleensa lähellä edistyspuoluetta, joskin kielikysymyksessä ja suhtautumisessa sosialisteihin hän varmaan oli ”oikeita” edistysläisiä ahdasmielisempi. Lähes koko opiskeluaikansa hän työskenteli Etsivässä Keskuspoliisissa eri tehtävissä. Lakitieteen kandidaatiksi hän valmistui 1926.- Nostaja
Kekkosen kiihkeä isänmaallisuus jatkui koko hänen nuoruutensa ja varhemman miehuutensa ajan. Vuodesta 1924 alkaen hän kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan, jonka korkea päämäärä oli ”Suomi suureksi ja Viena vapaaksi”. Hän toimi Niilo Kärjen ympärillä olleessa ryhmässä, ja kannatti Yrjö Ruudun valtiososialistisia aatteita. Kansan eheyttäminen, ryssän viha, suomen kielen puolesta käyty kielitaistelu ja Itä-Karjalan kysymys olivat hänelle tärkeitä. Kekkonen toimi SKS:n lehden ”Suomen Heimon” pakinoitsijana. Juttunsa kuten kirjeensäkin hän seuran jäsenten yleisen tavan mukaan päätti aina tervehdykseen ”Ryssän vihassa”. Vuonna 1930 Kekkosesta tuli SKS:läisten kolme vuotta aiemmin valtaaman Suomalaisuuden Liiton puheenjohtaja.
Mutta ”miehistyttyään” Kekkonen maltillistui. Siihen vaikutti osaltaan Kekkosen avioituminen ja tasapainoisen Sylvin tulo hänen rinnalleen. Kekkonen teki vuosina 1928-29 kaksi pitkää matkaa Unkariin ja Saksaan. Noilla matkoilla hänen yhteiskunnalliset näkemyksensä kääntyivät demokratian kannalle. Unkarissa oli tuolloin amiraali Horthyn ainakin puolittainen diktatuuri ja Saksassa varsin kaoottiset olot, joissa natsismi jo nosti päätään. Kekkonen ei pitänyt näkemästään. Mielestään hän vakuuttui, että Suomen poliittisen järjestelmän on perustuttava demokratiaan, jossa ei ole sijaa enempää kommunistisille kuin fasistisillekaan aatteille.
Varsinainen leipätyö Kekkosella oli pitkään Etsivässä Keskuspoliisissa, jossa hän toimi pelättynä kuulustelijana. Hän perehtyi perusteellisesti kommunisminvastaisen toiminnan kovimpiinkin otteisiin. Monet kommunistit ja muut yhteiskunnalle vaaralliseksi todetut henkilöt pantiin tuolloin telkien taa Kekkosen toimesta. Kekkonen suunnitteli myös väitöskirjaa salaisen poliisin toiminnasta, mutta ehdotettuaan julkisesti EK:n lakkauttamista ja sulauttamista rikospoliisiin, hän joutui eroamaan. Vuonna 1927 Kekkonen siirtyi Maalaiskuntien Liiton lakimieheksi, mutta sielläkin hänellä menivät ”sukset ristiin” muiden johtomiesten kanssa, ja hän joutui eroamaan 1932.
Kekkonen oli jo melko nuorena siirtynyt aktiiviurheilijasta urheilujohtajaksi, jossa hän eteni korkeimmalle mahdolliselle pallille, SVUL:n puheenjohtajaksi. Urheilujohtajana ja –poliitikkona Kekkonen oli kova, mutta varsin pidetty ja arvostettu. Kun ruotsalaiset saivat julistetuksi Paavo Nurmen ammattilaiseksi ja siten evätyksi tämän osallistumisen 1932 pidettyihin Los Angelesin olympialaisiin, Kekkonen pani urheilusuhteet Ruotsin kanssa poikki niin, että seuraava maaottelu pidettiin vasta välirauhan aikana 1940.
Kekkonen erosi AKS:sta 1932, kun äärioikeistolaiset ainekset saivat seurassa yliotteen. Vuosina 1931 ja -32 Kekkonen teki taas kaksi pitkää matkaa Saksaan, jossa natsismi velloi kaikkialla Hitler oli jo nousemassa valtaan (tapahtui 1933). Matkansa vaikutteista johtuen Kekkonen vuonna 1934 hän julkaisi lentokirjasen ”Demokratian itsepuolustus”, missä hän esitti ohjelmansa demokratian oikeudesta puolustautua diktatuurioppien hyökkäystä vastaan. Vuonna 1936 Kekkonen väitteli lakitieteen tohtoriksi. Hänen väitöskirjansa käsitteli kunnallista vaalioikeutta Suomen lain mukan.
Tultuaan vuonna 1936 valituksi maalaisliiton kansanedustajaksi hän osoittautui heti erittäin energiseksi ja määrätietoiseksi edustajaksi. Poliittisissa näkemyksissään hän oli paljolti Kyösti Kallion linjoilla, eli kannatti maalaisliiton ja sosialidemokraattien ns. punamultayhteistyötä. Pari asiaa varjosti Kekkosen tyytyväisyyttä. Suomalaisuuskysymyksen kannalta vaalit olivat menneet huonosti. Hänen tältä osin vastustajikseen kokemat sosialidemokraatit ja ruotsalaiset olivat lisänneet kannatustaan ja saaneet ensimmäistä kertaa eduskuntaan jopa enemmistön.
Toinen pettymys Kekkoselle oli se, että hallitusrintaman kannatus näytti pysyneen jokseenkin muuttumattomana. Tästä syystä istuvan hallituksen uskottiin yleisesti jatkavan maan johdossa. Se ei kuitenkaan lannistanut Kekkosta, vaan hän jatkoi teräviä hyökkäyksiään hallitusrintamaa ja pääministeri Kivimäkeä vastaan ja vaati pikaista hallituksenvaihdosta.
Kekkonen onnistui pian pyrkimyksessään. Hän tuli nimitetyksi oikeusministeriksi Kallion IV hallitukseen 1936 ja sisäministeriksi Cajanderin III hallitukseen 1937. Vielä poliitikonuransa alkuaikoina Kekkonen pysyi varsin kiihkeänä ”aitosuomalaisena” ja lähinnä sen vuoksi luettiin puolueessaan Maalaisliitossa sen oikeistoon kuuluvaksi. Esimerkiksi aidot alkiolaiset Viljami Kalliokoski, Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto ja monet muut olivat Kekkosta maltillisempia, ja heitähän pidettiinkin puolueensa vasemmistolaisina. Suhteessaan kommunismiin Kekkonen pysyi 1930-luvun alun ehdottomalla kannallaan, ja hän omisti aikaansa mm. sen pohtimiseen, miten kommunistit saataisiin lopullisesti eristetyksi valtiollisesta elämästä. Hänen mielestään isänmaallisuus piti väistämättä sisällään myös kommunisminvastaisuuden.
Seuraavaksi käsittelen sotiemme aikaista Urho Kekkosta.
K.K.Korhonen
koa
- Nostaja
2. Sotapoliitikko Urho Kekkonen
Talvisodan syistä ovat historiantutkijamme olleet varsin yksimielisiä sen jälkeen, kun Kekkosen väistyttyä ja sisäisen sensuurimme lakattua olemasta niistä on uskallettu avoimesti puhua ja kirjoittaa. On nähty, että Neuvostoliitto halusi kaapata Suomen, jolle se oli vallankumouksen jälkeisessä heikkouden tilassaan joutunut antamaan itsenäisyyden.
Kun tietoon on tullut Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan 1939 solmiman sopimuksen salainen lisäpöytäkirja, jossa Suomi Baltian maiden tavoin jätettiin NL:n etupiiriin kuuluvaksi, tämän on katsottu vahvistavan asian lopullisesti. Kaikkea muuta, kuten aluevaihtoesityksiä, on pidetty vain hämäysyrityksenä. Tässä on viitattu tuolle tielle lähteneiden Baltian maiden kohtaloon. Tämä näkemys on saanut tukea jopa venäläisiltä tutkijoilta.
Mutta nyt ovat eräät tutkijat, etunenässä Heikki Ylikangas, esittäneet teorian, että Suomi joutui sotaan vain hyväuskoisuuttaan, kun sen johtajat Cajander, Erkko, Tanner ja eräät muut eivät uskoneet Neuvostoliiton hyökkäävän. NL:n ja Saksan sopimuksen lisäpöytäkirjan arvon nuo tutkijat kyseenalaistavat siksi, että kun siitä johtajamme eivät tienneet mitään, niin se ei voinut vaikuttaa heidän päätöksiinsä.
Hyväuskoisia johtajissamme todella oli. Rauhantahtoisimmat uskoivat myös Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen. Väinö Tanner sanoi: ”eivät Venäjän johtajat niin hulluja voi olla, että aloittavat sodan”. Ulkoministeri Eljas Erkko vakuutti: ”ei ryssä uskalla hyökätä, se vain bluffaa”, Pääministeri Cajander säesti heitä: ”meidän turvamme on sivistyksessä ”. Tähän Mannerheim totesi sarkastisesti, että ”Cajander siis aikoo puolustaa Suomea Akateemisen kirjakaupan avulla”. Jopa Viljami Kalliokoski oli toiveikas: ”kaikesta huolimatta minä haluan uskoa Neuvostoliiton rauhantahdon vakuutuksiin”.
Nuo rauhanpoliitikot pitivät Mannerheimia ja Paasikiveä hysteerisinä, kun nämä olivat toista mieltä ja varsinkin Mannerheim kenraaliensa tukemana vaati varustautumista sodan varalle. Urho Kekkonen ei liioin kuulunut hyväuskoisiin rauhanpoliitikkoihin. Hän uskoi Neuvostoliiton hyökkäyshaluihin ja tuki varustautumista vaatineita sikäli kuin sisäministerin asemansa sitomana voi niin tehdä. Hänellä oli uskoa myös menestykseemme sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Hän taisi suorastaan toivoa sotaa. Valpossa käydessään hän säikäytti entiset työtoverinsa tokaistessaan: ”kunhan se saatanan ryssä edes hyökkäisi, että loppuisi tämä hermosota”.
Kekkosen toive toteutui, sillä hyökkäsihän se ryssä. Sodan aikana Kekkonen lietsoi henkeä ja voitontahtoa sotilaisiimme ja koko kansaan lukuisilla lehtikirjoituksillaan ja puheillaan eduskunnassa ja muualla. Hän arvosteli voimakkaasti niitä, jotka pitivät sotaa onnettomuutena ja pelkäsivät sen lopputulosta.
Koko talvisodan ajan Kekkonen lietsoi eduskunnassa ja muualla voimakkaasti taistelutahtoa ja vaati sodan jatkamista voittoon saakka. Alkaneita rauhanneuvotteluja hän vastusti äärimmäisen jyrkästi. Kun rauhanneuvottelujen vastustus kasvoi eduskunnassa, Kekkonen kirjoitti vaimolleenkin: ”Se hullutus (rauhanneuvottelut), josta edellisessä kirjeessäni kerroin, lienee jo haudattu”. Mutta jo saman päivänä (6.3.40) hallitus teki päätöksen valtuuskunnan lähettämisestä Moskovaan neuvottelemaan rauhan ehdoista. Kun Tanner tuli eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan selostamaan hallituksen perusteluja, Kekkonen ei hyväksynyt niitä ollenkaan. Hän sanoi, että ainoa keino maan itsenäisyyden säilyttämiseksi on jatkaa taistelua länsivaltain tuella, minkä saamiseksi ei tule viivytellä.
Kun Paasikivi valtuuskuntineen oli jo lähtenyt Moskovaan, Kekkonen ryhtyi eduskuntaryhmässään kiihottamaan mieliä rauhaa vastaan ja oman kertomuksensa mukaan siinä jossain määrin onnistuikin. Kekkonen pyysi tapaamista tasavallan presidentti Kallion kanssa, jolle hän todisteli, että ”Paasikiven linjalle” lähteminen tulisi osoittamaan edellisen syksyn politiikan kevytmieliseksi seikkailuksi. Hän tukeutui tiedustelutehtäviin sijoitetulta professori Arvi Korhoselta saamaansa muistioon, jossa tämä sanoi mm: ”Venäjällä on halu saada tämä arvioitua pitemmäksi venynyt sota nopeasti päättymään. Mitkään seikat eivät pakota Suomea esiintymään maahan lyötynä avun pyytäjänä”.
Kun sitten talvisodan rauhanteosta päättäminen oli esillä eduskunnassa, edelleen rauhanteon kiivaimpia vastustajia oli sisäministeri Urho Kekkonen. Hän oli siis eduskunnassa, vaikka hänen olisi pitänyt virkatehtäviensä vuoksi olla Karjalassa johtamassa evakuointia. Edwin Linkomies kertoo, että ulkoasianvaliokunnassa rauhantekoa vastustivat vain Maalaisliiton Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä IKL:n Kares ja kokoomuksen Ikola. Kekkonen oli äärettömän tyytymätön siihen, että talvisota päätettiin niin. Hän mm. totesi, että ”jos tämä sukupolvi ei jaksanut kestää loppuun, on nousevan polven kaikki korvattava”. (Kaikessa edellä sanotussa olen tukeutunut lähinnä Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran ensimmäiseen osaan ”Myrrysmies”).- Nostaja
Väinö Tannerin muistelmissa talvisodan aikainen Kekkonen ei saa paljonkaan huomiota, sillä tuolloin tämä oli vielä pikkutekijä isompien rinnalla. Sen hän sentään toteaa, että Kekkonen vastusti rauhantekoa voimakkaasti perustellen mm. että ” mihinkään sikamaiseen häpeärauhaan meidän ei ole pakko suostua, sillä ryssä ei ole vielä lähelläkään Viipuria”. Mannerheimin muistelmissa Kekkosta ei edes mainita, mikä osoittaa hänen merkityksensä Mannerheimin silmissä.
Jatkosodan sytyttyä Kekkonen oli sen innokkaimpia kannattajia. Juhani Suomi kertoo myös Kekkosen muistelleen myöhemmin sodan aikana tuolloisia tuntemuksiaan mm. näin: ”meillä suorastaan pelättiin, että Suomi ei saisi aihetta sotaan, ja sisäisesti asia olisi ollut vaikeasti hoidettava, mutta --- ryssä aloitti ilmahyökkäykset ja asia oli silloin Suomen puolelta selvä: me olimme joutuneet hyökkäyksen alaiseksi”.
Kekkonen piti sodan syttymistä Suomen kannalta suurena onnena. Kun Niukkanen esitti Maalaisliiton ryhmän kantana hallituksen sotaa koskevaan tiedonantoon, että ”Suomen rajojen tulee tulla sinne, minne ne historian oikeudella kuuluvat ja jota turvallisuutemme tulevaisuudessakin edellyttää”, Kekkonen piti kannanottoa liian arkailevana, ja olisi halunnut tavoitteina nimenomaisesti esitettävän Aunuksen, Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan liittämistä Suomeen.
Juhani Suomi arvelee Kekkosen nuoruudenaikaisen ”Lotinanpellon liiton” utopioiden vaikuttaneen hänen ajatuksiinsa (Lotinanpelto on Syvärin etelärannalla, jonka myös haluttiin kuuluvan Suomeen suoja-alueena). Kekkonen vakuutteli edellä mainitussa tilanteessa puoluetovereilleen, että ”ei tästä pitkää sotaa hoidu”.
Joulukuussa 1941 kokoontui hotelli Kämpin kabinetissa entisiä AKS:n jäseniä, Vilho Helanen etunenässä, ja joukkoon kuului myös Kekkonen. Miehet arvostelivat tuolloin jo tapahtunutta suomalaisten hyökkäyksen pysähtymistä ja vaativat jatkamaan niin pitkälle, että koko Kuolan niemimaa olisi suomalaisilla. Kekkonen kannatti rajojen siirtämistä niin, että Vienanlahden-Äänisen-Laatokan linjan lisäksi Kuolasta saataisiin vielä 300 kilometrin suojavyöhyke.
Totesin jo edellisessä osassa, että Kekkonen otti etäisyyttä äärioikeistoomme jo 1930-luvun alkupuolella mm. eroamalla Akateemisesta Karjalaseurasta. Myös hänen yhteistyöhakuisuutensa sosialidemokraatteihin päin kertoo hänen asenteittensa maltillistumisesta. Ja hänen 1934 ilmestynyt kirjasensa ”Demokratian itsepuolustus” on lisätodiste siitä, että hän ei ihaillut fasisteja tai natseja yhtään enempää kuin kommunistejakaan, joita kaikkia kuten myös noiden aatteiden johtamia valtioita hän piti demokratian ja demokraattisten maiden pahimpina vihollisina. Kekkosen yritti sisäministerinä olleessaan lakkauttaa myös meidän ”natsipuoluemme”, IKL:n, mutta siinä hän epäonnistui.
Siitä, että Kekkosella ei ollut natsisympatioita kertoo myös seuraava tapaus: Vuorolaiva Ariadne toi 12.8.1938 Stettinistä Helsinkiin 60 Itävallan juutalaispakolaista. Viranomaiset eivät olisi halunneet päästää heitä maihin, mutta Abraham Stiller (”Setä Stiller) onnistui saamaan heille luvan jäädä maahan toistaiseksi. Sosialidemokraattien Sylvi-Kyllikki Kilpi esitti pakolaisille turvapaikkaoikeutta maassamme. Myös Väinö Tanner (ent. Thomasson), joka oli Stillerin vanha koulutoveri Turusta, kannatti pakolaisten turvapaikka-anomusta, minkä sisäministeri Kekkonen omassa puolueessaankin ilmenneestä vastustuksesta huolimatta hyväksyi. Tämän jälkeen noista turvapaikan saaneista ruvettiin puhumaan ”Kekkosen juutalaisina”.
Mutta kun sama Ariadne toi uuden 56 juutalaispakolaisen lastin 18.8.1938, pakolaisia ei päästetty maihin eikä heidän sallittu jatkaa kauttamme Ruotsiinkaan, vaan laiva lasteineen palautettiin Saksaan. Useimmat noista onnettomista joutuivat sitten keskitysleireille, jossa menehtyivät. Kekkonenkaan ei halunnut enää näitä vastaanottaa todeten, ettei hän halua aiheuttaa ”juutalaiskysymystä” Suomeen. Tämä ei kerro Kekkosen sellaista, että Kekkonen olisi muuttanut käsitystään natseista, vaan hänen pelostaan Saksan reaktioiden suhteen. Saksahan oli tuolloin Euroopan voimakkain valtio, mikä Suomenkin piti ottaa huomioon politiikassaan.
Pienenä sivuepisodina edelliseen liittyen kerrottakoon, että K-A.Fagerholm osoitti tukeaan juutalaisille mm. ottamalla yhden tulokkaista kotiapulaisekseen, wieniläisen Hilde Schlotten, jonka hengen hänen vanhempansa olivat halunneet pelastaa lähettämällä hänet Suomeen. Todettakoon edelleen, että juutalaisten asia on aina ollut SDP:lle ja ruotsalaisille läheisempi kuin muille puolueillemme. Fagerholm oli myös tunnettu Israelin ystävä ja Suomi-Israel-seuran pitkäaikainen puheenjohtaja ja myöhemmin kunniapuheenjohtaja, kuten myöhemmin puoluetoverinsa Arvo Salo, joka myös toimi Suomi-Israel-seuran puheenjohtajana ja taitaa olla nykyisin kunniapuheenjohtaja (tästä en ole varma).
Seuraavaksi käsittelen kuulua ”Kekkosen käännöstä”.
K.K.Korhonen
- hfdd
Kekkosen aikana perustettiin valtio yhtiöitä mm Rautaruukki
http://www.hs.fi/talous/a1390432308334- Raahesta moi
Raahessa taitaa olla Kekkosesta Suomen ainoa koko miestä esittävä näköispatsas. Se seisoo pyöreällä ja ruosteisella jalustalla, joka on tehty Rautaruukin teräksestä.
- Punikkilahtari
Kekkosen vaalikampanjaa 1962 rahoitti KGB.
Siinä oleellisin...
Ketjusta on poistettu 26 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)1007000Haistoin ensin tuoksusi
Käännyin katsomaan oletko se todellakin sinä , otin askeleen taakse ja jähmetyin. Moikattiin naamat peruslukemilla. Tu302731- 332303
- 861987
- 131695
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais81502- 91387
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa141361"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla81314Musiikkineuvos Ilkka Lipsanen eli Danny TV:ssä - Blondeja, hittibiisejä, räjäyttävä Danny Show...
Ilkka Lipsanen eli Danny on viihdyttänyt meitä jo kuusi vuosikymmentä. Musiikkineuvos on myös liikemies, jonka voidaan321278