Sampo Terhon artikkeli

Kaksikielisyyden kustannukset kannattaa laskea
November 18, 2011
10 kommenttia

Suomen kielipoliittinen keskustelu jatkaa junnaamistaan jo tutuiksi tulleissa juoksuhaudoissaan. Eräs mainio tapa keskustelun edistämiseksi olisi pyrkiä esittämään mahdollisimman selviä tosiasioita vuoropuhelun pohjaksi. Keskustelun tasoa laskee erityisesti yhden faktatiedon täydellinen puuttuminen: kaksikielisyyden taloudellisten kustannusten.

Vaikuttaa jopa siltä, että kaksikielisyyden kustannusten laskemista on vältelty tietoisesti. Erityisen selvä esimerkki tästä oli vuoden 2004 kielilaki, joka valmisteltiin ja hyväksyttiin Lipposen toisen hallituksen aikana.

Kielilain tarkoitus on varmistaa, että perustuslain mainitsemat kielelliset oikeudet toteutuisivat myös käytännön tasolla niin suomenkielisille (90,4% suomalaisista) kuin ruotsinkielisille (5,4%). Lain valmisteli kielilakikomitea, jonka puheenjohtajana toimi korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg.

Komitean kokoonpano paljasti nopeasti kumman kansalliskielen asiasta oltiin suhteessa enemmän huolissaan: 60% komitean jäsenistä oli ruotsinkielisiä, mukaan lukien pääsihteeri. Komitean kuulemista 51 asiantuntijasta 25 oli ruotsinkielisiä. Lisäksi ainoana ulkomaalaisena asiantuntijana kuultiin ministeri Mona Sahlinia Ruotsista. Kielilaki koskee koko maata paitsi yksikielisesti ruotsinkielistä Ahvenanmaata, josta silti kuultiin peräti viittä asiantuntijaa.

Komitea teki pääosin perusteellista työtä ja sen jättämä mietintö käsitti 257 sivua. Kuitenkin yhdessä kohdin ahkeruus unohtui täysin. Taloudelliset vaikutukset jätettiin lähes kokonaan arvioimatta. Kustannuksia pohdittiin vain 4 sivua ja nekin lähinnä verbaalisesti ilman numerotietoja. Ainoa konkreettinen rahamääräinen arvio oli: “Ehdotuksen mukaan kaksikielistä tienviitoitusta lisättäisiin valtateillä. Ehdotuksen toteuttamisen on arvioitu maksavan 20 miljoonaa markkaa, jos se toteutetaan välittömästi siten, että kaikki kilvet uusitaan heti.”

Kustannusarvion tekemättä jättäminen oli moitittavaa paitsi vastuullisen taloudenpidon kannalta, niin myös hallinnollisesti. Hallituksen esitysten laatimisohjeiden mukaan säädöshankkeessa on viimeistään perusvalmistelun aikana laadittava asiakirja, jossa kuvataan hankkeen taloudelliset ja tarvittaessa myös muut vaikutukset.

Kyseistä dokumenttia ei sisältynyt kielilakikomitean mietintöön eikä hallituksen esitykseen. Epätyydyttävänä selityksenä kustannusarvion puuttumiselle annettiin, että kustannukset piti (ohjeiden vastaisesti) selvittää vuoden 2004 valtion budjetin yhteydessä, mutta näin ei tehty silloin, eikä koskaan myöhemminkään. Lakiehdotuksen käsittelyssä oikeusministeri vieläpä totesi, että tarkat tiedot lisäviroista ja kustannuksista poistettiin valtiovarainministeriön nimenomaisesta vaatimuksesta.

Taka-ajatuksena ilmeisesti oli, että kielilaki sai ”maksaa mitä maksaa”. Tämä kielilain kustannusten selvittämättä jättäminen on yksi keskeinen syy, miksi kaksikielisyyden kustannukset ovat yhä täysin hämärän peitossa niin valtiolle kuin kansalaisille.

Silti kielilainkin kustannukset ovat vain osa kaksikielisyyden kokonaiskustannuksia. Vastuulliseen taloudenhoitoon kuuluu, ettei veronmaksajien laskuun kirjoiteta avoimia shekkejä. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa julkisen sektorin kustannuksia on mietittävä erityisen tarkasti. Istuvan hallituksen tulisi siksi selvittää kielilain ja koko kaksikielisyyden kustannukset.

Tämä on sitäkin tärkeämpää, koska nämä kustannukset tulevat tällä hallituskaudella edelleen nousemaan. Valtioneuvosto on vast´ikään perustanut Kansalliskielistrategia -hankkeen, jonka ympärille koottu komitea esittää ensi vuoden loppuun mennessä uusia toimia ruotsin kielen aseman edistämiseksi. Komitean työn pohjana toimii Ruotsinkielisten kansankäräjien (Folktinget) perustaman ns. Ahtisaaren työryhmän julkaisemat vaatimukset, joiden 25:stä kohdasta valtaosa edellyttää menolisäyksiä.

Pääministeri Kataisen muodollisesti johtamaan komiteaan on valittu jäseniksi voimakkaasti ruotsin kielen asemaa ajaneita virkamiehiä ja varapuheenjohtaja on Folktingetin entinen puheenjohtaja, nykyinen oikeusministeri Anna-Maja Henriksson. Myös komitean ainoa pysyvä asiantuntija tulee Folktingetistä. Uusia esityksiä ruotsin kielen aseman vahvistamiseksi siis varmasti jälleen saadaan runsaasti, mutta tällä kertaa ne on vaadittava sivistysvaltioiden tapaan kustannusarvion kanssa.

Luotettavat laskelmat kaksikielisyyden hinnasta olisivat kaikkien osapuolten etu. Koska virallisia laskelmia ei ole, netti vilisee mitä hurjimpia epävirallisia arvioita. Tieto on yleisen käsityksen mukaan paras tapa taistella ennakkoluuloja vastaan. Eikö kaksikielisyydenkin suhteen siis kannattaisi tarjota totuudellista tietoa kansalaisten päätöksenteon pohjaksi – eikö se ole jopa valtiovallan velvollisuus?

Kirjoitus perustuu Aamulehdessä 17.11. julkaistuun artikkeliini.