Ansassa

jospa kotonasi onkin puhumattomuutta, nyt et osaa ite tulla kuorestasi, mutta ala vaan tulla kuorestasi kehittämällä pikku hiljaa vuorovaikutusta

Mulla oli nuorempana samankaltainen tilanne, alkoi heti peruskoulun jälkeen 16 vanhana. Tunsin itseni tarpeettomaksi, vaikka seurustelin, mikään ei oikeen kiinnostanut ja koko ajan tuntu että tämä elämä ei ole minua varten. Periaatteessa kaikki oli hyvin, mutta olin lopen kyllästynyt kaikkeen.

18 ikävuoteen mennessä tuntu että ajatukset rupes pyöriin kehää, ja itsemurha oli oikeen houkutteleva vaihtoehto. Suunittelin itsaria mielessäni useasti, mutta ei ollut kanttia toteuttaa - se masens viellä pahemmin :)
Keksin että psykologi saattais auttaa asiassani, ja sain soitettua ajan. Kävin muutaman - ehkä 5-6 kertaa psykologin juttusilla - lähinnä kuuntelemassa, en saanut paljoa kerrottua itse. Lopetin käynnit yksinkertaisesti jäämällä pois.

Jälkeenpäin olen kelannut, että vaikka meillä ei varsinaista dialogia sen psygologin kanssa ollutkaa, se jo pikkasen jeesas oloa kun huomasin että hän oikeasti yritti auttaa. En tiedä voiko nykyään enään saada kunnalta psygologien palveluja..
Netistä löysin tuon, vilase jos siellä olisi kanava keskustella asiantuntijan kanssa:
http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/

Menin duuniin, kävin armeijan, menin naimisiin, sain pojan - erosin ja sitä rataa. Elämä oli harmaata. Pikkuhiljaa siihen sopeutu että tällästä räntäsadetta tämä mun oleminen nyt vain on. Olihan välillä ihan kivaakin - mutta taustalla aina oli ajatus että booring.. evvk.

Vaan sitten kävi niin että 27 vanhana rakastuin niin että lähti jalat alta - minulta ja tulevalta vaimoltani. Harmaa elämä muuttui taikaiskusta.

Nyt 46 vanhana, kolmen lapsen (1 aikuinen lapsi teini-ikäistä lasta) onnelisena isänä ja elämäni naisen rinnalla, olen monesti pohtinut mistä olisin jäänyt paitsi - jos olisi 18v ikäisenä ollut pokkaa tehdä itsari.

Tiedän että tunnit ja päivät on pitkiä yksin selvitä. Minä luovuin itsariaikesta, koska minusta ei ollut siihen. Oli pakko "hammasta purren" katsoa että onko elämä oikeasti yhtä ja samaa maailman tappiin. Voin kertoa että yllätyksiä tulee - hunoja ja hyviä. Kannattaa katsoa "peli" loppuun asti, kyllä se oma lokero löytyy jossain vaiheessa.

Koita saada hyviä fiiliksiä pikku jutuista - vaikka luonnosta, auringonpaisteesta..

Jaksamista - päivä kerrallaan.

Oletko ajatellut, miksi sinun pitää näytellä vahvaa: onko perheessäsi tapana niin. Vihjasit kirjoituksessasi vaatimukista? Kuitenkin asia on nii, että ei kukaan ihminen jaksa, jos pitää vain suorittaa ja näytellä ja elää koko ajan pakon sanelemana.
Olet nuori ja sinun tulee saada elää nuoren lailla. Ei koko aikaa vain työtä ja suorittamista. Mieti nyt jotian kivaa, jota haluaist tehdä- En tarkoita mitään vahingollista sekoilua vaan aidosti mieltä rentouttavaa: hyvä musiikki, samoilu luonnossa, olla vain vapaalla ja rentoua.
Olkoon jo kirjoituksesi alku päästä vaihtamaan ajtuksia miltä sinsuta tuntuu puristavan elämän tilaneen kanssa.
Ei ihmisen tarvitse aina suoriutua ja olla vahva. Ei meidän kenenkään. Mistähän moinen on sinulle tullut.

joskus opimme käytöstä kotoa, mikä voi olla epätervettä, mutta mikään ei estä opettelemasta asioita toisin, esimerkiksi en ymmärrä, miksi tunteet pitää peittää

jos haluaa opetella sujuvia ihmissuhteita, vaikka kotona viestiminen olisi ollut vaikeaa ja epäsuoraa, niin alottaa vaan , vähitellen suoran kontaktin opettelun, ensin keskustelua, katsekontaktia, poikien kanssakin , nimittäin olethan niin nuori, että kaikki asiat tulee sua kehittämään,mutta itse teet niinkuin tuntuu

Kannattaa avautua jollekin vaikka tekstimuodossa netissä, mulla olotilaa kevenee puolella aina kun edes kirjoitan:
https://www.turvakoti.net/site/
https://www.tukinet.net/

Kuulostaa siltä että ootte nyt jotenkin saanu sellasen käsityksen että en osaa kommunikoida ihmisten kanssa. Ei mulla mitään semmosta ongelmaa oo ollenkaan. En oo ujo tms.

Vaikeaa mulle on se, että mä en kykene myöntämään muille, että mulla ei oo kaikki hyvin. Mä en halua olla sellanen heikko ja herkkä tyttö. Mä haluan olla vahva, ja osittain oonkin.

Hei Sinulle tyttö joka ei jaksa! Luettuani sun juttusi elävästi muistui oma nuoruuteni
kun olin sun ikäisesi. Muistan oman melankoliani ja alenmuudentunteeni. Luokittelin itseni aina muita epäonnistuneemmaksi. En ymmärtänyt sen johtuvan osaltaan hormoonitoiminnan muutoksista johtuvaksi. Ikäisilläsi se on hyvin yleistä.
Nuoruus tuntuu tässä vaiheessa kovin mustavalkoiselta ja ympärillä tapahtuvat asiat eivät vastaa enää lapsuuden menneitä odotuksia, sisälläsi on kuitenkin edelleen se pieni lapsi joka kaipaa hellyyttä. Iästä riippumatta me emme koskaan saisi tukahduttaa sitä "pientä lasta" Onneksi sinulla on vanhemmat jotka kirjoituksestasi päätellen rakastavat sinua hyvin paljon. Olen satavarma siitä että he olisivat huolissaan tavastasi säästää heitä "turhilta murheilta". Tässä on kysymys juuri sinun elämästäsi joka on vanhemmillesi varmasti jopa arvokkaampaa kuin heidän omansa. Mulla on itsellä kaksi rakasta tytärtä joiden hyvinvointi kaikilla osa-alueilla on omaanikin arvokkaampi. Jos heillä menee huonosti niin minäkin voin pahoin. Ole kiltti tee suuri palvelus vanhemmillesi ja avaa heille sydämmesi. Meillä työelämälle orjuutetuilla vanhemmilla on takuulla aikaa pysähtyä kuuntelemaan, jos on kyse lastemme hyvinvoinnista. Mistään
muualta et tule saamaan yhtä vilpitöntä rakkautta ja huolenpitoa itseäsi kohtaan,
joten pidä myös huoli itsestäsi ettet hae "lohdutusta" henkilöltä joka saattaisi käyttää sinua hyväkseen. Näinkin tiedän eräässä tapauksessa käyneen. Avoimuus omia vanhempiasi kohtaan antaa sinulle lisää itseluottamusta ja itsetuntemusta ja saat hyvät eväät onnelliseen elämään. Toivon Sinulle kaikkea hyvää -Enkelit myötä!!

Olen itse herkkä mies vaikka en minäkään yleensä koskaan kehtaa itkeä muiden nähden. Ei herkkyyden näyttäminen silti mitään heikkoutta ole. Minulla myös masennusta, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Alatko seurustelemaan minun kanssa?

kasva täysikäseks ni huomaat mitä oikee masennus on...

Olen 20-vuotias ja aivan samassa tilanteessa kuin sinä. En halua huolestuttaa ystäviäni tai perhettäni kertomalla ahdistuksestani, mutta toisaalta tuntuu ettei yksinkään jaksa. En ole aina ollut näin ahdistunut ja ihmettelenkin miksi olen muuttunut tällaiseksi.. Haluan uskoa että asiat järjestyvät mutta juuri nyt ei tunnu siltä.

Minä taas jo 24-vuotias ja kärsinyt vastaavista ongelmista jo vähintään 6-vuotta. Pahemmaksi vain on mennyt. Hain vasta 21-vuotiaana apua ongelmiini mutta eihän siitä mitään hyötyä ole ollut. Näyttää siltä ettei asiat koskaan tule muuttumaan parempaan suuntaan.

Vaikea tuohon mitään on sanoa muutakuin että ainahan elämässä asiat voi muuttua. Omalla kohdalla kuitenkin näyttää huonolta ja alkaa olla toivo lopussa.

Älkää menettäkö toivoa. Hyväksykää nyt tilanne, että ette jaksa ja eläkään tätä hetkiä. Ei kannata elää tulevaisuuden päiviä. Ei kukaan meistä tiedä, mitä on vuoden saati sitten kymmenen päässä. Ja hyvä että ei tiedäkkään. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt.

Hei!
Ilmaiset itseäsi hyvin kirjoittamalla.Voisithan näyttää tämän kirjoittamasi tekstin esimerkiksi nuorten mielenterveytyötä tekevälle psykologille tai nuorisopsykiatrille.Tällöin sinulle voitaisiin räätälöidä yksiöllinen psykoterapia, jonka avulla pääsisit jo monta vuotta eteenpäin.Myös mielialalääkkeet helpottavat monien pahimpia ahdistuneisuustiloja.Kuitenkin terapia on aina ensisijainen hoitokeino mielialahäiriöissä.
Tilanteestasi saa jo melko hyvän kuvan tämän tekstin perusteella ja nuorelle ihmiselle varmasti löytyy apua.Myös sellaiset ryhmät ovat hyviä mistä löydät samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia tai jo eteenpäin päässeitä toisia nuoria.
Koita hankkiutua sellaiseen seuraan missä saat olla hyväksyttynä ja avoimena myös pahan olosi kanssa.

Tunnen täysin samoin. Oon 14-vuotias tyttö, mut en enää jaksa. Tuntuu siltä, että kaikki vihaa mua, oon liian läski, kaikki jotka puhuu mulle, hymyilee, vaan esittää pitävänsä musta. Se on kauheeta, ja itken usein iltasin. Haluaisin vaan kuolla, mennä pois, mut en uskalla. Pelkään liikaa. Pelkään, et tuun toisiin ajatuksiin sillon kun se on myöhäistä, tai et en sit teekkään sitä, kun oon jo päättäny, vaan jään aina miettimään että miks. Esitän aina kaikille, että kaikki on hyvin. Joskus koulussa rupee ahdistaa, ja haluun vaan mennä vessaan itkee. Tänäänki kurkottelin ikkunasta, ja mietin et hyppäisinkö. En uskaltanu, mut uskon et joku päivä hyppään

Olen noin kolmekymppinen ahdistuksesta, masennuksesta ja unettomuudesta kärsivä mies. Olen oireillut noin 15-vuotiaasta saakka ja kaiken takana on paha sosiaalisten tilanteiden pelko. Lapsena kärsin jatkuvasta koulukiusaamisesta ja se on jättänyt jälkensä.

Olen suorittanut yliopistossa maisterintutkinnon hyvin arvosanoin, mutta työelämään kiinnittyminen on ollut ahdistuksen takia vaikeaa. Taloudellinen tilanteeni on sen vuoksi melko tiukka ja elänkin erittäin vaatimatonta elämää.

Parisuhteen solmiminen on osoittautunut myös hyvin vaikeaksi sosiaalisen ahdistuneisuuteni vuoksi. Naiset haluavat itsevarman ja menevän miehen.

Pakko myöntää, että olen hieman katkeroitunut kun vähemmän koulutetut kiusaajani nostavat hyvää palkkaa ja elävät tasapainoista perhe-elämää. Itse elän alisuoriutujan elämää ja pidän kynttilääni vakan alla.

En ole koskaan vakavissani harkinnut itsemurhan tekemistä. Lähes joka päivä hiljaa kuitenkin huokailen että olisipa tämä kaikki jo pian ohi. Keskimääräisellä eliniän odotteella joudun roikkumaan täällä vielä kenties viitisenkymmentä vuotta. Miten ihmeessä jaksan? Olen kuitenkin päättänyt elää päivä kerralla eteenpäin.

Olen käynyt läpi terapiat ja lääkitykset. Ei niistä ole kovin suurta apua ollut, jotain kuitenkin. Uskon asiat ovat nousseet parin viimeisen vuoden aikana pinnalle. Jumalaan turvaaminen on ainoa toivoni tässä kovassa ja kylmässä maailmassa.

Elämä on lahja ja aion katsoa sen loppuun kaikesta huolimatta.

Jaan pitkälle samoja fiiliksiä.. Tosin lopulta se kävi kaikki liian vaikeaksi, ja murruin terveydenhoitajan vastaanotolla koulussa ja minut passitettiin mielenterveysyksikköön juttusille (olen jo 20v, joten joku aikuisten yksikkö tuo on). Olen vasta pari kertaa käynyt siellä juttelemassa, ja nyt sitä vasta ahdistaakin! Jotenkin olen äkkiä tajunnut miten hurjasti minun pitäisi tehdä töitä itseni kanssa jos haluaisin joskus taas olla onnellinen oma itseni D: Ja se karmii ihan luihin ja ytimiin, en ole mikään pitkäjänteisin tai kärsivällisin ihminen, ja itsemurha on asia jota ajattelen melkein joka päivä enemmän tai vähemmän tosissani. Välillä on hetken aikaa hyvä olla, sitten taas ahdistus pikkuhiljaa hiipii jostain nurkan takaa. En oikein tiedä miten päin pitäisi olla tai mitä tehdä, että olo helpottaisi... Ihan hukassa ollaan.
En ymmärrä miten tässä pitäisi jaksaa ja tuntea olonsa toiveikkaaksi tulevaisuuden suhteen, kun ottaa huomioon, että tännekin kokemuksistaan kertoneet ihmiset ovat selittäneet kuinka on mennyt vuosia ennen kuin ovat voineet paremmin, ja joillakin se ei helpota ollenkaan. Turhauttaa ja tuntuu vaikealta, kun ei oikein osaa kunnolla aina edes määritellä ahdistuksen syytä.

tällästä kirjaa: Uusi Testamentti.
Sellanen löytyy helposti esim. kirjastosta.

Se kertoo, kuinka PALJON SUA RAKASTETAAN.
Jumala on antanut oman poikansa kuolla, jotta
sun pahat tekosi tulis sovitetuksi Jumalan edessä.
Uskomalla Jeesukseen sulla on sielun pelastus
ja iankaikkinen elämä kuoleman jälkeenkin.

Voit rukoilla Jeesusta "Anna mun synnit anteeksi ja pelasta mut."
Tuut huomaamaan varmasti muutoksen elämässäsi.

Munki ahdistus hävisi ja tilalle tuli rauha ja
varmuus siitä, että OLEN PELASTUNUT.

Kiitos Jeesuksen!