Kaveruus

Tunnen nyt liitossani olevan yksin. Suunnittelen rakentavani piakkoin omanlaiseni elämän. Elämän jossa on enemmän tilaa.

Keskellä ihmisten voi olla yksin yksinäinen on se yksinäistä kun haluaa olla yksin. Mutta ei aina nykyään tulee usein mieleen tää herätessä kun ei ole oma valinta vaan tilanteen tuoma.

Kaveruus on ihana asia, sitä voi olla mies mihelle , nainen naiselle, ja vanhemmuuten kun seksi ei enää luista tai onnistu niin aviopuolisoitten keskenki,
tämä viimenen aviopuolisoitten kesken on kaikein paras yhdistelmä,
vanhana on ihanaa kun on hyvä rakas luottettava ikioma kaveri matkoilla ja kaikessa loppuelämän varrella,
mikään ei voi olla parempaa kuin ikioma kaveri.

"Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, mitä sulle se merkitsee."

Maan mainiota on, jos kumppanina on semmonen tyyppi, jonka kanssa voi sopivasti sekoittaa oman itsensä kanssa olemista ja sitten sen toisen kanssa yhdessäoloa, tekemistä, läheisyyttä ja sen semmosta.

Ei pelkkä jauhojen syöminen oo mitään, mutku sekotetaan munaa, sokuria, kenties maitoa, voita ja mitäs sitte vielä. Noh, ton sörsselin ku vielä uuniin pökkää, niin kohta tuoksukin jo ilmoittaa, että hei kohta uunista putkahtaa hyvää ja sopivaa jne.

Oon kovin pitkään kuunnellut erään tuttuni ei-niin- mukavan-olotilan kuuntelua.
Pitkään ollut avioliitossa ja (mielestäni) jumiutunut liiton sisälle niin liimaisesti, että vaikka oma mieli on onneton ja ahdistunut, niin siitä huolimatta ei ole tarpeeksi voimaa lähteä kulkemaan omaa polkuaan.
Se on surullista, koska meille jokaiselle on annettu vain yksi elämä. Jos vuosia hukkaa elämästään pohtimalla, kuinka huonosti sen kumppanin kanssa menee, niin mitä muuta se voi olla, kuin surullista kuuneltavaa.

Ei kuitenkaan voi sanoa toiselle, että hei lähe nyt äkkiä veks ja ala elämään elämääsi toisella tavalla. Jokaisen on itse tehtävä päätöksensä.
Pitäisi olla rohkeutta tarttua uusiin haasteisiin, jos huomaa, että nyt pyyhkii huonosti.

Mitä itseeni tulee, niin tottavie on ollut mukavaa, kun onnistuin silloin muinoin nappaamaan juuri mulle sopivan miehen, lapsieni iskän. Huh huh, onni potki mua päähän ihan hulluna:)

Tiedän kuitenkin, mimmosta on olla jonkun paukapään (narsisti) kaa. Semmosen, joka imee kaikki energian itsestä pois. Ihan kauheaa hyi hyi.

Koska tahdon aina ja ikuisesti säilyttää oman Itseni (hallinnan) ja kaikenmoiset vihreät "niityt" syämessä, niin jos se ei yhdessäolossa onnistu, niin sitten ei ja minun on lähdettävä pois, vaikka tottavie olisi kuinka vaikeaa.

On hyvä olla kumppanin kanssa, jos mieli on hyvä. On hyvä olla yksin, jos mieli on hyvä. Jokaisella on se oma mieli.
Jokaisen pitäisi helliä ja vaalia omaa itseänsä, että elämä tuntuisi sokuriselta:)
Välillä voi joku suolaklöntti osua matkalla, mutta souvot, sitä voi hetken imeskellä ja sylkästä pois.

Kaverit, sydänystävä/t ovat hirmuisen tärkeitä minulle.


Ja lopuksi yks aforismi, jonka luin tuola pihalla istuen kaffetmukin kera:

Joka päivä pitäisi kuulla vähän hyvää musiikkia, lukea kaunis runo, katsella kaunista kuvaa ja mikäli mahdollista sanoa joitakin järkeviä sanoja.
(Johan Wolfgang von Goethe

(Ihan hitosti oon samaa mieltä :)

Monipiippuinen asia ihan kuin koko ihmisen elämä.Yks haluaa sitä ja toinen tätä.

Sanon kuin Kari Suomalainen"olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kans väärässä"
Kaikesta voi luopua kun on pakko ja luopumisiin tulee liukuva etenevä välimatka avuksi.Menetykset ja asiat unohtuu ja menettää merkityksensä koska tilalle tulee aina jotain muuta ellei jää rypemään samaan monttuun.
Asennekysymyskin.
Yksinäisyys-mitä se loppujenlopuksi on? Onko ihminen yksin kun on yksin-laumassa voi olla myös yksin,ei kuulua ns.mihinkään.
Omasta näkökulmasta tarkastellen en vaihtaisi tätä yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä mihinkään sitä rajoittavaan tekijään.
En toisten armoille,käskytettäväksi,vaatimuksiin,vaan haluan olla vapaa kuin taivaan lintu tekemään mitä itse haluan.
Itsekkyyttäkö,tuskin.
Mutta mikäli jossain olisi samoin ajatteleva kanssakulkija,niin mikä ettei,tähänkin yksinäisyyteen tulisi toisenlaista väriä.

Asun mieheni kanssa eri asunnoissa arjet. Viikonloppuna olemme yhdessä, halailemme, käpäilemme ja joskus rakastelemmekin. Katsomme tv:tä, ulkoilemme, laitamme yhdessä ruokaa. Tämä suhde on parasta mitä on. En voisi kuvitella eläväni kokonaan yksin, mutta en myöskään jaksaisi asua koko ajan jonkun kanssa. Viisihenkisessä perheessä asuin 30 vuotta.

Kaveri.

No onhan 40-vuotisessa liitossa puolisosta tullut kaiken muun lisäksi paras kaverikin.
On ihana köllähtää illalla kullan viereen, saada aamukohveet sänkyyn viikonloppuisin.
Meille ei sopisi mikään etäliitto, mutta kai joillakin on siihen syynsä.
Kukin järjestelköön elämänsä omiin ratoihinsa sopivaksi.
Meillä on läheisyys, lämpö, lämmin syli aina tarjolla.
Ei tarvi yksin yskiksellä.

Tästä tuli mieleen avioparit, toisen kuoltua toinen ei jaksa yksin enään elää vaan kuolee, tiedän monta tapausta suruko vai onko oltu liian sidoksissa toisiinsa että elämän halu häviää.

Kaveruus, kaikkien kanssa, miesten ja naisten on parasta mitä tiedän.
Nyt surffaillaan yhdessä kaverien kanssa, meillä yhteensä kolme konetta täällä asunnossani. Huudellaan mitä kukin on löytänyt. Sauna on lämpiämässä, kohta unohdetaan virtuaali maailma.

Näillä kymmenillä kaveruus ja/tai ystävyys kenen tahansa lähimaisemissa elävän ihmisen kanssa on vähintään yhtä arvokasta kuin (ylimainostettu) avio- tai avokumppanuus. Kamalaa jos ei olisi ketään kenen kanssa jutella ajan ilmiöistä tai mistään muustakaan mielenkiintoisesta tai mieltä painavasta asiasta.

Toivon että meillä kaikilla on jokin/joku tällainen "henkireikä", vähintäänkin keskusteluyhteys. Muuten ihminen muuttuu mökkihöperöksi - luulen ettei sellaisena olisi kiva olla.

Jos jää yksin, on ihan itse yritettävä murtautua yksinäisyydestä ulos maailmaan. Mutta ehkä vasta sitten kun suurin suru on hellittänyt. Kannattaa muistaa, että meillä useimmilla tuo tilanne on joskus edessä. Ellei sitten satuta ekana kuolemaan...

Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.....eipä ole kukaan mies ollut halukas pelkästään kaveriksi....tapaamiset on loppuneet kuin seinään parin kerran jälkeen kun en ole heti suostunut petipuuhiin....näköjään yli kuuskymppisilläkään ei muuta mielessä

No ei nyt sentään ihan höperöksi muutu kun jää yksin, varsinkin jos ollut parisuhteessa jossa vaikka väkivaltaa,alkoholismia tai muuta joka rajoittaa elämää.

Kaverit on mukavii,
kaverit on ihanii,
aina pidän kavereista kii,
se on elämän päätarkoituksii.

Palstallakin on heitä monta,
iloista ja huoletonta,
hyvin aina tullaan juttuun,
sekaannuta ei turhaan huttuun.

Onpa kumma, että kaveruuden käsitteeseen on yhdistetty yhteys miehen ja naisen välillä. Olen homokammoinen hetero, mutta lapsuudesta saakka on osattu pitää akat erossa äijämiitinkeistä. Toki tytöt on saaneet aina olla mukana muissa kekkereissä -vanhemmiten olleet voittopuolisesti järjestäjinä ja voittopuolisesti siten tilaisuuksia dominoivina, mutta äijäretket on pidetty puhtaina. Naisille tilaisuuksien järjestäminen on sosiaalisten tarpeiden vuoksi syklisesti enemmän tiheyttä vaativaa.

Vanhoina me miehet ollaan huomattu kyllä kasvaneemme eri suuntiin. Meistä villimmän elämän eläneenä huomaan erakoituvani. Kaverit taas odottaa, että vetäisin edelleen retkiämme. Onhan se mukavaa, nähdä ystäviä, mutta jotenkin sitä kokee suorittavansa. "Pojat" on eläneet sen porvarillisen elämän ja moni asia on niistä vieläkin jännää, minkä itse koen pakkopullaksi.

Tottavie !

Riiuaikaan retkeiltiin eukko oli aina mukana mutta ajanmyötä hänen kiinnostus lopahti koska olin valmis nakki.
Kaverit tuli sittemmin mukaan kuvioihin minä jatkan harrastuksiani mutta kaverit ovat huvenneet yksin olemiseksi.

katiskan kokija
Tarinasi on kuin minun elämästä ja exäni harrasteista, eli äijämeininkiä milloin missäkin katiskoilla. Siksi olen nyt yksin ja minä olin se joka järjesti niitä syklisesti tärkeitä tapaamisia ystäville.
Taisi käydä niin ettei vapautta enää ole sinullakaan, no valintojahan nämä ovat ja vanhenee ne kokijatkin,eikö.
Ihan oma ystävä, edes vähäksi aikaa, olisi jo kokemuksena vielä aivan ihana.

Parahin quando!

>Taisi käydä niin ettei vapautta enää ole sinullakaan

Ei käynyt. Minulla on viimeinkin kaikki vapaus. Kysymys on pikemminkin siitä, että olen kavereilleni siivun velkaa. Elän edelleen myös parisuhteessa. On ainakin yksi nainen, jonka pää kestää. Muitakin olisi tyrkyllä, mutta en minä enää jaksa.

Kavereille jää elämästä velka. Itse elin, mutta osa niistä unohti elää. Siksi maksan joskus harvoin pojille "velkaa".

Kissa.

Totta. Ei ole hyvä olla yksin. Avioliitossa tunsin yksinäisyyttä mieheni sairastuttua.
Hän purki katkeruuttaan, kun tiesi sairauden päättyvän kuolemaan. En kuitenkaan koskaan sanonut enkä toivonut hänen kuolemaansa, joten tuntui pahalta ,kun hän niin luuli. Vieläkään en käsitä miksi minua oli syyllistettävä. kun en ollut syyllinen hänen syöpäsairauteensa. Pysyin uskollisena hänen rinnallaan loppuun asti ja surin hänen sairauttaan. Miehelleni oli raskasta miehisyyden menettäminen, vaikka yritin vakuuttaa, että minulle riittää se, että hän on hengissä. Sairaus päättyi kuolemaan yli kolme vuotta sitten, olin 58 vuotias. Pidin häntä kädestä lähdön hetkellä. Sittenhän se yksinäisyys vasta alkoi.
Kuitenkin saan tänä päivänä olla onnellinen , kun olen löytänyt nuoruudenaikaisen rakkaan rinnalleni.En muista koskaan ennen olleeni näin onnellinen.

Sivusta olen huomannu, toiset on herkkiä valittamaan toinen pitää sisällään vaikka hammasta purren mennään.
Kyllä on hyvä kun saa huoliaan keventää mutta tolkku on siinäkin. Viime kesänä ärjäisin hyvälle kaverille et vaihda välillä puheaihetta no tuttuja kun ollaan ei siitä sen kummempaa.

Minä ja veljeni sanotaan toisillemme just niin kun sillä hetkellä tuntuu ja välillä melkoisia töksyjä.
Kumpikaan ei suutu mistään, hetken päästä kuuluu röhönauru.

Perustelematonta väitettä.