hyvä kirjoitus

ymmärrettyä oli tuossa kirjoituksessanne, olitteko nyt edes itse hyväksynyt itsenne. Kukaan kristillisesti ajatteleva ja elävä ei voi käsitellä lähimmäisiään sellaisella asenteella kuin te neuvotte.

Aloittaja lähtee hyvin liikkeelle. Hän puhuu homopelosta ja sen tarpeettomuudesta. ”Jos ihminen pelkää, tuomitsee tai inhoaa homoseksuaaleja, se kertoo hänen omasta rikkinäisyydestään ja horjuvasta seksuaalisuudestaan”, sanoo kirjoittaja. Eikö tuo nyt ole tulkintaa? Kyllä homopelko ja –inho johtua muistakin asioista, luulisin. Voisiko joskus syynä olla pelkkä tiedon puute?

Kirjoittaja puhuu homoseksuaalisuudesta rikkinäisyyden osoituksena, aivan kuin se olisi jotenkin aksiomaattisesti tosi. Miten hän mahtaa perustella tätä oletustaan, joka sentään on eräs kirjoituksen perusväittämiä? Yhteys seuraavaan lauseeseen, jossa todetaan homoseksuaalien hakevan oikeutusta elämäntyylilleen, on niin ikään hämärä. Miksi homoseksuaalin pitäisi hakea oikeutusta elämäntyylilleen? Kirjoittaja on varmaan oikeassa siinä, että homot ottavat hanakasti vastaan juuri ne tutkimustulokset, jotka viittaavat homoseksuaalisuuden pysyvyyteen ja sen synnynnäisyyteen. Siinä(kin) suhteessa he ovat täsmälleen kuten kaikki muutkin ihmiset: he alitajuisesti hyväksyvät helpoimmin sellaisia tuloksia, jotka tukevat heidän sen hetkistä oloaan ja auttavat heitä hyväksymään itsensä. Onko tässä jotain uutta tai outoa? Uskovat fundamentalistit taas yksisilmäisesti huutavat tutkimuksista, joiden mukaan homous on hankittu ominaisuus, ja siitä pitää ja voi parantua. Pata kattilaa soimaa.

” Homo kokee puheen rikkinäisyydestä uhkaksi koko minuudelleen”, sanoo kirjoittaja. Varmasti kokee, eikä ihmekään: kun joskus koko ystävä- ja tuttavapiiri, tiedotusvälineet, hengellinen yhteisö johon homo kuuluu jne. toitottavat tuota samaa, onko ihme, että monilla siteillä näihin asioihin kiinnittynyt homo alkaa uskoa vaikka mitä? Tämä on aivan inhimillinen piirre. Syntyy kognitiivinen disonanssi, tilanne, jossa tavoite ja vallitseva tilanne ovat kaukana toisistaan. Ihmisellä on taipumus yrittää kaventaa tätä kuilua. Koska hän ei pysty vaikuttamaan ympäristöönsä, hän yrittää vaikuttaa itseensä. Useimmiten vaikutukset ovat tuhoisia; kun ihmisiä yleensä kehotetaan löytämään oikea, todellinen minänsä, homoseksuaalia kehoitetaankin tukahduttamaan se, vaikka se ei ole rikollista, se ei vahingoita ketään ja se on yhteiskunnallisesti (virallisesti) hyväksyttyä.

Kirjoittaja kertoo, että homoseksuaalisuudesta voi eheytyä, ja sanoo tuntevansa monia eheytyneitä homoseksuaaleja. Olisi kiva tavata vaikkapa yksi sellainen, joka ei ole hämärä englanninkielinen linkki jollekin puolivillaiselle nettisivulle. Pidän ilmeisenä, että nämä niin kutsutut eheytyneet eivät ole koskaan olleetkaan oikeasti homoja, mutta ovat mielenkiinnosta kokeilleet homoseksiä, saaneet siitä omantunnon vaivoja, ripittäytyneet ja luulleet parantuneensa homoseksuaalisuudesta. Tällainen saattaa olla myös henkilö, joka on sen verran bi, että pystyy tarvittaessa elämään myös naisen kanssa. Lukuisista pyynnöistäni huolimatta en ole saanut tavata ketään oikeasti eheytynyttä homoa. Itse olen eheytynyt homoseksuaaliksi löydettyäni itseni 14-vuotiaana, sitten kiellettyäni itseni ympäristön, vanhempien ja helvetin pelossa ja kaksi kertaa melkein tapettuani itseni.

Kirjoittaja päättää juttunsa näennäiseen nyyhkymyötämielisyyteen, jossa auttava käsi ojennetaan näille ei-loppujen-lopuksi-niin-pahoille-syntisille, jotka tarvitsevat vain hiukkasen rakkautta ja myötämielisyyttä päästäkseen tuosta rikkinäisyydestä turvallisen heteroseurakunnan siipien suojaan.

Voisiko joku antaa puuseen takana niskalaukauksen näille uskovaisille näennäislaupiaille homojen ymmärtäjille?

P.S. Voisitko laittaa lähteen näkyviin, kun kerran lainaat toisten kirjoituksia? Tämä huomautus on turha, jos kirjoitus vastoin oletustani onkin omasi.