homous uskovaisena

Lainaan tähän paria vastaustani, jotka laitoin erääseen keskusteluun, niistä ehkä selviää jotain:

Minä olen elänyt ja kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Perheeni on kaikin puolin tavallinen perhe ja minulla on useita sisaruksia. Minulla on hyvät suhteet äitiin, isään ja sisaruksiini.

Lapsuuteni oli onnellinen ja olin kuten kuka tahansa lapsi. Minulla oli kavereita sekä kotona että koulussa ja olin aivan tavallinen poika. Tai no, en minä ihan tavallinen ollut, sillä tykkäsin leikkiä nukeilla, unelmoin olevani ballerina ja tykkäsin prinssi ja prinsessaleikeistä. Olen taiteellisesti lahjakas ja pidin kaikesta kauniista. En tykännyt tappelemisesta ja kilpailuista tai autoleikeistä, vaikka niihin kavereiden seuraksi osallistuinkin. Joskus ikätoverit vähän kiusoittelivat minua mun kiinnostuksen kohteista ja haukkuivat tyttömäiseksi ja en uskaltanut olla avoimesti kiinnostunut siitä, mistä olisin tykännyt. Opin jo lapsena piilottelemaan tiettyjä ominaisuuksia, koska halusin olla muiden hyväksymä. Vanhempani ja monet aikuiset ihmiset kyllä olivat tyytyväisiä minuun ja sain monesti kehuja. Olin kiltti poika, avoin ja sosiaalinen, vältin riitaa ja olin avulias muita kohtaan.

Murrosiän alkuvaiheessa huomasin olevani erilainen. Olin silloin ehkä noin 10 vuotias. Olin ihastunut luokallani olevaan poikaan, jota salaa ihailin. En sinänsä kokenut siinä olevan mitään väärää, mutta tajusin kuitenkin, että tämä on poikkeavaa ja ehkä tästä ei parane kertoa kenellekään. Siinä iässä koin ensimmäisiä eroottisia tunteitakin ja kiinnostukseni sukupuolisuusasioita kohtaan alkoi lisääntymään vauhdilla. Etsin tietosanakirjoista selityksiä asioille ja tajusin sitä kautta pikkuhiljaa, että olen homoseksuaali. En tietenkään kertonut asiasta kenellekään, koska en uskaltanut. Vaistosin ympäristön ilmapiiristä, että tästä asiasta on parempi olla hiljaa, jos haluaa olla hyväksytty eikä halua itselleen ongelmia.

Koin jo hyvin nuorena ahdistavana satunnaiset keskustelut, missä homoutta sivuttiin. Erityisen pahalta tuntui omien läheisten, vanhempien ja sisarusten negatiiviset kommentit asiasta ja juoruilut joistain ympäristössä ilmenneistä tapahtumista. Otin ne hyvin henkilökohtaisesti ja loukkauksena minun persoonaa kohtaan. Tämä sai minut entistä varovaisemmaksi ja halusin häivyttää itsestäni kaikki piirteet, jotka paljastivat, että itse olen samanlainen kummajainen, joista ei kovin mairittelevia kommentteja yleensä kuule.

Murrosiän edetessä seksuaaliset tunteet vain voimistuivat ja ne olivat minussa, oisin sitä halunnut tai ei. Koin välillä monenmoista syyllisyyttä tunteistani ja ajatuksistani. Koin syyllisyyttä itsetyydytyksestä ja oikeastaan vähän kaikesta mikä liittyi seksuaalisuuteen, sillä niin kotona kuin seuroissa kaikki seksuaaliseen viittava sai synnillisen leiman ja viimeistään rippikoulussa kun näistä asioista puhuttiin, niin suoraan sanottiin synniksi mm. itsetyydytys, homoudesta puhumattakaan. Onneksi peruskoulussa sentään puhuttiin asioista positiivisempaan sävyyn ja annettiin asiallista seksuaalivalistusta ja tämä oli ehkä sellainen tasapainottava tekijä, joka esti minua ajautumasta täydelliseen umpikujaan.

Yritin taistella homoseksuaalisuutta vastaan ja yritin muuttua heteroksi, koska kuvittelin, että elämä heterona olisi helpompaa. Yritin ihastua tyttöihin ja kuvitella heitä kohtaan eroottisia tai ihastumisen tunteita, mutta ei se onnistunut.
Olen yrittänyt jopa seurustella tytön kanssa, mutta eihän siitä tietenkään mitään tullut, vaikka tyttö oli kaunis ja mukava. Poikia kohtaan ihastuminen oli luonnollista ja tunteet tulivat itsestään. Ja joskus jopa kuvittelin saavani vähän vastakaikua tunteilleni, mikä tuntui varsin hyvältä.

Olisin halunnut olla hyvä uskovainen ja olla niin kuin kaikki muutkin. Halusin uskoa, mitä seuroissa opetetaan ja elää niin kuin uskovaisen kuuluukin. Samaan aikaan kaipasin itselleni läheistä kumppania ja koin ihastustuksia toisiin poikiin ja koin myös voimakkaita eroottisia tunteita, jotka tämän uskon mukaan oli synnillisiä ja niistä olisi pitänyt vain jaksaa kieltäytyä. Sisälläni oli jatkuva taistelu omaa itseä ja omia tunteita vastaan ja pariakymmentä ikävuotta lähestyessäni olin hyvin ahdistunut ja masentunut. Eikä siihen ollut muuta lääkettä kuin se, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Homoseksuaalisuuden myötä olen joutunut jo varhain pohtimaan toden teolla elämääni, uskonasioita ja kysymyksiä. Helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia ei ole ollut ja koska on ollut kyse melkoisesta tabusta, niin en ole uskaltanut edes keskustella kenenkään kanssa asiasta henkilökohtaisesti kuin vasta aivan viime vuosina. Internet on ollut minulle yksi henkireikä, jossa olen onneksi voinut keskustella asioista anonyymisti ja pikkuhiljaa olen saanut myös rohkeutta keskustella asioista ystävieni kanssa.

Elän edelleenkin vaiheessa, jossa en oikein tiedä, mihin suuntaan aion lähteä elämässä. Yritän pitää kiinni uskosta, johon olen kasvanut kiinni lapsesta lähtien, toisaalta haluaisin elää onnellisena ja tasapainoisena ja elää parisuhteessa. Sopivia ehdokkaita on kyllä tullut vastaan, vaikkei mitään elämää mullistavaa suhdetta ole lähtenyt kehittymään. "Kiellä uskosi tai kiellä itsesi" kyllä sopii minun elämäänikin, sillä lestadiolaisessa yhteisössä on mahdotonta elää kovin avoimesti homoseksuaalina, jos haluaa elää ihmisarvoista elämää.




PS. mitä homous oikein on?

Lainaan tähän viestiä, jonka laitoin toiseen keskusteluun, vaikken tiedä sopiiko se tähän viestiini:

Homoseksuaalisuudessa ei ole oleellista se, miten homot osoittavat hellyyttä toisiaan kohtaan ja minkälaista seksikäyttäytymistä heidän välillään on, vaan siitä, että rakkaus kohdistuu samaan sukupuoleen.

Homoseksuaali tuntee kaipuuta läheiseen ihmissuhteeseen, kuten kuka tahansa. Heteroilla tämä kaipuun kohde "se oikea" on vastakkaisen sukupuolen edustaja, mutta homoseksuaali tajuaa sisimmässään, että "se oikea" löytyy saman sukupuolen edustajasta.

Homoseksuaali kokee monitasoista kiintymystä ja rakkautta kumppaniaan kohtaan ja eroottiset tunteet toista kohtaan on vain osa koko asiaa, johon kyllä ulkopuoliset asian helposti kulminoivat. Eroottinen puoli on vain osa kokonaisuutta, vaikka helposti ajatellaan että se on se "juttu".

Kaikki homoseksuaalit eivät välttämättä ole koko elämänsä aikana sukupuoliyhteydessä saman sukupuolen edustajan kanssa (vaikka useimmat sitä ehkä mielikuvissaan haluaisivatkin). Kyllä jotkut heterotkin elävät selibaatissa koko elämänsä.

Tietysti iso osa homoseksuaaleista, jotka elävät parisuhteessa, harrastavat seksiä ja anaaliseksi on luonnollisesti yksi sen osa-alue, tosin eipä kaikki siitäkään välitä. Kyllähän heteroistakin monet sitä harrastaa, vaikka toisia ei sellaiset hommat kiinnosta pätkääkään. Seksuaalisia tunteita ja haluja voi osoittaa niin monilla eri tavoilla.

Mikä on elämän tarkoitus?
Kirjoittanut: eräs vl-homo 16.12.2007 klo 12.37

   
   Mikä oikeastaan on elämän tarkoitus?

Uskon kannalta elämän tarkoitus pääpiirteittäin on ainakin lestadiolaisen opetuksen mukaan se, että saa parannuksen armon ja uskoo syntinsä anteeksi ja kilvoittelee uskossa, kunnes tulee ajallinen kuolema ja pääseen odottamaan ylösnousemusta vanhurskasten lepoon, kunnes viimeisenä päivänä Jeesus tulee noutamaa ja pääsee Taivaaseen "iäisiin häihin".

Tietenkin ajallinen puoli on monille selvää: jos Jumala suo, löytää aviopuolison, menee naimisiin. Saa lapsia (niin monta kuin Jumala suo) ja seuraa lasten ja mahdollisesti lastenlasten kehitystä, kunnes kuolema korjaa. Tietenkin tässä ohella käydään koulut ja käydään töissä, että ajallinen toimeentulo turvataan. Elämiseen ja elämään on olemassa kohtalaisen selkeä perusmalli ja kaikki tapahtuu yksinkertaisesti ajateltuna hyvin luonnollisesti ja luontevasti. (eihän se näin tietysti mene...)

Jos Jumala ei jostain syystä suokaan aviopuolisoa, niin mahdollisuus, että jossain vaiheessa elämäänsä siihen törmää, on aina tietysti olemassa. Monet sinkut kyllä pärjää hyvin itsekseenkin ja löytävät elämäänsä sisältöä työnteosta, ystävistä, matkustelusta, harrastuksista tai vaikkapa rauhanyhdistyksen toiminnasta.

Entäs sitten, jos sattuukin olemaan homoseksuaali. Tietysti kaikki ylläoleva on mahdollista, mutta ei todellakaan yhtä yksinkertaista kuin heterolla. Unelmissa olisi löytää ehkä elämänkumppani, jonka kanssa viettää loppuelämä. Tämä on kuitenkin lestadilaisen opetuksen mukaan kiellettyä ja tällaiset unelmat tuomitaan sopimattomina. Eihän tällaisessa suhteessa saisi edes lapsia ainakaan luonnollisin keinoin, eikä tällainen suhde muutenkaan olisi paras mahdollinen kasvuympäristö lapselle. No tietysti lapsia ei välttämättä kaipaakaan ja elämän sisältö voisi löytyä muutenkin. Homokin voisi toki mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen edustajan kannalta, mutta mitä tämä palvelee. Moni homo ei tätä sydämessään välttämättä halua ja onko tämä vaihtoehto oikein puolisoakaan kohtaan, ei mielestäni. Eli tämä vaihtoehto kannattaisi unohtaa. Tietysti voisi mennä eheytysterapiaan, mutta koska sen onnistuminen on hyvin epätodennäköistä, ajatus on parempi unohtaa.

Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jää eläminen naimattomana selibaatissa, jos haluaa elää lestadiolaisen vakaumuksen mukaan ja ei ole toivoakaan siitä että löytäisi joskus aviopuolison, koska on hyvin epätodennäköistä, että seksuaalinen identiteetti muuttuisi. Tietysti homonkin sinkkuelämä voi olla tyydyttävää ja siihen voi löytyä sisältö, mutta on siinä suurempi riski turhautumiselle, kuin heterosinkun elämässä, jos haluaisi elää uskovaisena.

Homon elämä muutenkin voi olla todella turhauttavaa, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Elämässä mikään ei tunnu tulevan kovin helpolla (no ei heteroillakaan varmaan elämä juuri helpompaa välttämättä ole), joutuu kokemaan hyljeksintää, syrjintää, halveksuntaa, jopa uhkailuja. Perhesuhteet saattaa viilentyä tai jopa katketa, kun homoseksuaalisuus tulee ilmi. Elämänkumppanin löytyminen on huomattavasti vaikeampaa kuin heteroilla, koska homoja on kuitenkin paljon vähemmän ja ihastumisetkin mitä kokee, ovat suurimmaksi osaksi turhauttavia, koska tietää jo valmiiksi, että ihastuminen heteroon ei kanna kovin pitkälle. No joskus sitä sentäs ihastuu toiseen homoonkin, mutta ehkä nämä kokemukset ovat harvemmassa. Jos kumppanin lopulta sattuu löytämään, niin ei elämä välttämättä sen helpommaksi muutu. Erilaisuus tulee näkyvämmäksi ja ympäristö ei todennäköisesti sulata syntynyttä suhdetta kovin suopeasti. Jälleen kerran joutuu törmäyskurssille... Elämä on siis vaikeaa sekä sinkkuna että suhteessa.

Homona oleminen ja eläminen on kyl rasittavaa. Elämä ei ole helppoa muutenkaan, niin kun on vielä tämä puoli elämässä, kaikki on vielä monimutkaisempaa. En tunne olevani oikein hyväksytty milloinkaan täysin, vaikka sinänsä olen "sinut" itseni kanssa. Oleminen julkisesti rehellisesti oma itsensä on tosi vaikeaa, koska helpommalla pääsee, kun ei tuo homoseksuaalisuuttaan ilmi, joka taas tuo omia hankaluuksiaan. Varsinkin lestadiolaispiireissä elämä on hankalaa, koska kyllä monille ihmisille tämä asia on vaikea kohdata. Mutta en osaisi elää kovin "maailmallisestikaan" eikä ns. homopiirit houkuttele, koska sellainen elämä on ehkä vielä surkeampaa. Elämä homopiireissä on valitettavasti melko pinnallista, ihmiset ovat turhautuneita ja riutuneita, moniongelmallisia ja alkoholisoituneita. Tietysti ehkä löytyisi jotain hyviäkin puoli, mutta tällaiset asiat vain näkyvät niin selvästi ja häiritsevät minua. En halua, että minut luokitellaan sellaiseksi, kun en ole sellainen.

Miksi maailma ei voisi olla vähän helpompi paikka elää? Miksi toiset joutuvat elämään homon elämää? Ja miksi muut ihmiset suhtautuvat niin, että elämästä tulee vieläkin vaikeampaa? Tää on ihan epäreilua.

Mut onneksi sentään voi taistella. Taistelen ennakkoluuloja vastaan, taistelen turhautumista vastaan, taistelen paremman elämän ja paremman maailman puolesta. Taistelen epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Haluan elää onnellista elämää ja haluan, että kaikilla muillakin ihmisillä ja eläimilläkin on hyvä olla. Haluan rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa anteeksi, jos joku minuakin vastaan rikkoo. Haluan löytää sovinnon. Haluan tuntea Jumalan armon. Haluan ymmärtää mikä on Jumalan tahto ja noudattaa sitä. En usko, että muut ihmiset sitä osaa minulle kertoa, vaan vastauksen löydän omasta sydämestäni.

Haluan avata ihmisten silmät ja saada heidät ajattelemaan...

Jehovan todistajista homoseksuaalisiin tekoihin "syyllistyneet" erotetaan eikä erotettujen kanssa puhuta. Ei tervehditä, ei seurustella, ei mitään.

Siihen loppui eläminen uskonnollisessa ympäristössä. Samalla uskovaiset voivat onnitella itseään siitä, ettei heidän keskuudessaan ole homoja eikä muitakaan poikkeavia.

Uskovaisyhteisöissä on yhtä paljon homoja yms kuin muuallakin, ne vain näyttelee siellä seurakokouksissa ja viettää kaksoiselämää.