Erään raitistuneen alkoholistin tarina

Pisti ajattelemaan omaakin tilannettani.

että olet pitkien, kiemuraisten ja kovien kärsimystesi kautta päässyt kuiville. En itse juo alkoholia, en tarvitse mitään keinotekoisia piristeitä "elämänlaatua" kohottamaan. Läheisten juomista olen joutunut katselemaan, ja se jatkuu edelleen. Elikkä sitä on tullut katseltua jo kohta 50 vuotta, pinestä tytöstä lähtien on kuningas-alkoholi ollut seurana. Koskaan en ole läheisilleni saarnannut, tai haukkunut heidän juomistaan. Hyvällä olen yrittänyt, puhumalla jne, mutta eipä ole muutosta tullut. Sama kierre jatkuu....Pitkän ja mielenkiintoisen elämäntarinan jaksoit kirjoittaa. Kiitos siitä ja hyvää jatkoa elämääsi.

Teit oikean päätöksen. Itsekkin olen alkoholistiperheestä, mutta en siksi ole tahtontut ikinä pullon tarttua. Sillä jos kerran siihen tartun niin voin saman tien tappaa itteni sillä silloin elämä olisi tuhossa.

Olen tukenut lähiomaisiani alkoholin suhteen elämäni ja vihdoin sain tuon väärinkäyttäjät katkaisuun muutamaksi kuukaudeksi tänä vuonna ja tilanne on alkanut parantua. Alkoholi ei ole jumala, se on saatana. Ihminen ei juo pullosta vaan pullo juo ihmisestä.

Raitis elämä kantaa, päivään kerrallaan edelleen. Paljon on elämässä tapahtunut, mutta raittiuden myötä nuo tapahtumat ovat pääsääntöisesti positiivisia. Toisaalta olen joutunut myös kohtaamaan todellisen voimattomuuden alkoholismisairauteen nähden, kun läheisin ystäväni joi itsensä hengiltä, mutta vaikka menetys olikin rankka, se oli minulle esimerkkinä siitä, miten minulle käy, jos palaan entiseen elämäntapaan. Onneksi minulla ei ole tarvetta paeta enää itseäni tänään, vaan olen saanut opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja sitä kautta saanut käsiteltyä menneisyyteni siten, että se on tänään repussa matkaeväänä, eikä taakkana kuten ennen.

Opinnot soljuvat pikku hiljaa eteenpäin. Parin viikon päästä olisi paketoituna viiden ja puolen vuoden edestä koulua. Jäljellä olisi enää lopputyöm valmiiksi kirjoittaminen sekä keväällä odottava viimeinen työharjoittelu.

Selvisin kuiville viime syksynä velkajärjestelystä, joten puhtaalta pöydältä siinäkin mielessä tässä elämää rakennetaan. Meillä perheessä on tällä hetkellä viisi koululaista, yksi eskarilainen ja yksi päiväkotilainen, joten ylimääräistä aikaa ei juuri ole, mutta silti olen löytänyt taas kuntoilun, joten fyysisen kunnon ylläpidosta on tullut kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen todella tärkeä osa elämää.

Kaikki on mahdollista, kun teen oman osuuteni asioissa, enkä enää juokse elämää karkuun päihteisiin, vaan elän päivän kerrallaan kohdaten elämän sellaisena kuin se minulle annetaan.

Kirjoittelen edelleen elämästäni osoitteessa: http://toinen-mahdollisuus.blogspot.com/ Joten tervetuloa tutustumaan.

Niinpä niin. Niin totta, että viinasammion pohjalla on alkoholistin käytävä. On oltava varma, ettei sinne ole yhtäkään tippaa jäänyt.

Stooreista puheenollen, suosittelen lämpimästi myös ns. Sinistä kirjaa "Nimettömät alkoholistit". Siinä on kymmeniä, toinen toistaan upeampia toipumistarinoita.

Itse olen suuresti tykännyt myös Bill Wilssonin elämänkerrasta "Anna sanan kiertää". Mitenkä pienet sattumat (vai onko sattumia olemassakaan) saivatkaan aikaan sen, että pörssimeklari Bill tapasi tri Bobin - ja AA sai alkunsa näiden kahden alkoholistin kohtaamisesta.

Hieno teos on myös "Tri Bob ja hänen aikalaisensa".

Jahas, sittenpä tästä käväisemään blogissasi.

Kiitos vierailusta Titi Tyy!

Kyllä se ainakin allekirjoittaneen tuli juotua niin, ettei vaihtoehtoina ollut kuin pohjan läpi meneminen tai oikean aidon nöyryyden haparoiden etsinnän aloittaminen.

Tänään etsin tuota nöyryyttä, ennen kuin palaan entiseen.

Tämä Joulunaika tuo minulle mieleen kuusi vuotta sitten tapahtuneen, viimeisen sekoiluni. Tänään elän siitä kiitollisessa tilanteessa, etten enää juuri pode syyllisyyttä tapahtuneista, mutta silti muistikuvat tuohon kyseiseen ajankohtaan ovat porautuneet sen verran syvälle sieluuni, etten niitä unohda.

Vietimme tuohon aikaan uusioperheen Joulua, eikä aaton tapahtumissa sinällään ollut mitään poikkeavaa. Sen sijaan Joulupäivän tapahtumat ovat sellaisia, joita näin Joulun aikaan palaan miettimään. Aloin juoda päivällä, päätyen melkoiseen kaatokänniin illalle. Seurauksena tuosta se, että vaimoni ei jaksanut horinoitani kuunnella, vaan päädyin ulko-oven väärälle puolelle. Olin sen verran sekavassa mielentilassa, että samassa huomasin lyöväni nyrkeilläni muutaman kerran oven lämpölasia, mennen ovesta läpi helisten.

Säikähdin tapahtunutta itsekkin, lähtien verta valuvana hortoilemaan pitkin kylää. Menin sekoilemaan erään kaverini kämpille, kaverin ollessa Joulun vietossa sukulaisissa, sotkien kämpän totaalisen yltäpäätä verellä. Tämän jälkeen onnekseni eksyin erään tuttavani luo, joka soitti ambulanssin. Päädyin ties kuinka monennen kerran paikkailtavaksi päivystykseen. Käsiini tikattiin n. parikymmentä tikkiä, enkä ikinä unohda tuota kauheaa kolotusta, johon seuraavana aamuna ruhtinaallisessa krapulassa heräsin. Pahempaa kuin nuo fyysiset kivut, oli kuitenkin nähdä vaimoni ja lasten murheelliset ilmeet, kun kotiuduin reissultani, enkä varmaan koskaan tule unohtamaan noita pienten ihmisten surun ja pelon sekaisia ilmeitä.

Luojalle kiitos, olen saanut uuden mahdollisuuden elämässä. Saaden käsitellä tämän ja loputtoman monta muuta surullista toilailuani noilta huuruisilta vuosiltani. Tänään valmistaudumme viettämään Joulua, samaisen porukan kanssa hieman erilaisissa tunnelmissa, joskin komppanian muonavahvuus on kasvanut yhdellä 3-vuotiaalla Rinssessalla.

Kuusi vuotta sitten, eli täysin toivottomana, riippuvuuksien orjuudessa, ajatellen etten koskaan selviäisi tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon. Tänään sensijaan elän tuossa päivänvalossa, pyrkien muistamaan tuon pimeän ajanjakson, saaden siten jokaiseen päivään loputtoman monta erilaista, pientä kiitollisuuden aihetta. Vaikka aikaa tuosta pimeydestä on kulunut kuusi vuotta, silti tämä päivä on se tärkein. Jos en tänään pidä huolta siitä, etten sorru entiseen, ei noilla raittiilla vuosilla sen jälkeen juurikaan ole painoarvoa.

Joulu on itselleni rauhoittumisen aikaa. Kun tuon ajan saa vielä jakaa rakastamiensa ihmisten ympäröimänä, ilman minkäänlaista syyllisyyden tai häpeän taakkaa, tulee muistaneeksi sen, kuinka ihmeellistä tämä elämä onkaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Näillä miettein, oikein rauhallista ja siunattua Joulua rakkaat kohtalotoverini. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Päivitystä tähän hetkeen. Yhdeksän vuotta sitten elin jatkuvassa sekakäyttöhelvetissä. Pyrkien eläkkeelle, vaikken ollut tuohon ikään mennessä tehnyt oikeita töitä juuri nimeksikään. Kävin työkykykartoituksessa puolen vuoden ajan. Kaikki testit osoittivat minun olevan kaikin puolin sopiva siirtymään työkyvyttömyyseläkkeelle. Viimeisenä tutkimuksena minulle tuolloin tehtiin psykologiset testit. Tähän kohtaan vielä mainittakoon, että seuraava raapusteluni ei ole millään tavalla tarkoitettu prassailuksi, vaan kertomukseksi siitä, mitä alkoholisti ajattelee ja mitä raittius elämään voi tuoda tullessaan. Siis takaisin tuohon testiin. Menin tuonne psykologin haastateltavaksi, napaten vielä odotusaulassa muutaman napin varalta, niin paljon tuonne menoa tuolloin pelkäsin. Kuten pelkäsin kaikkea, kaikkia. No testissä teetettiin sitten pitkä liuta erilaisia tehtäviä. Olin jotekin ihmeissäni siitä, kuinka nuo tehtävät herättivät minussa kauan uinuneen kiinnostuksen. Ratkoin tehtäviä koko ajan enemmän innostuessani. Lopuksi keskustelin tuon psykologin kanssa pitkään, saaden häneltä sellaisen arvion, että olen ollut tuohon ikään alisuoriutuja elämässäni. Minulle yllätyksenä hän sanoin minulla olevan pääkoppaa opiskella vaikka ammattikorkeakoulu tasolla. Tuossa hetkessä vasta innostuinkin. Lähtiessäni tuolta testistä, otin heti yhteyttä lähiseudun ammattikorkeaan, samalla vaimolleni innoissani kertoen minusta tulevan opiskelija. No kuinkas sitten kävikään. Tuolla selvisi, etten juuri ollut kartalla asioista, vaan minulla tulisi olla ensin hankittuna ammatillinen koulutus, ennen kuin voisin edes hakea tuonne kouluun. Mikä pettymys. 'Kaikki minulle heti' -ajatusmallini koki melkoisen kolauksen. Kirosin elämän epäoikeudenmukaisuutta, saaden jälleen uuden, painavan syyn tuhota itseni. Elämä oli kuitenkin suunnitellut kohdallani toisin.
Kolme vuotta tuosta testistä, lähdimme päihdekuntoutukseen. Kuntoutuksessa kirjoittelin ajatuksiani päiväkirjamuodossa koko kuntoutuksen ajan. Jossain kohtaa kuntoutusta, mietin hieman tulevaisuuttani. Kirjoitin mahdollisuudesta aloittaa opiskelu. Kaikki olisi kiinni vain siitä, että saisin raittiudesta kiinni. Seuraavana tapahtunut isäni kuolema pysäytti minut, liikauttaen sisintäni siinä määrin, että päätin tehdä mitä tahansa, etten kokisi samaa kohtaloa.
Kaksi kuukautta isän kuolemasta aloitin datanomi opinnot. Aloittaessani nuo opinnot, olin niin epävarma itsestäni, etten uskonut selviäväni edes ensimmäisestä infotilaisuudesta, saati koko opiskelusta. Itse asiassa en selvinnyt tuosta infosta, vaan pakitin sinne menon koulun ovella, ollessani totaalisen paniikissa. Kauhean pettymyksen vallassa kiertelin kaupungilla keräten rohkeutta soittaa koululle, etten päässyt paikalle. Soitin ja luulin kouluni olevan ohi, mutta vastuukouluttajani sen sijaan toivotti minut seuraavalle päivää tervetulleeksi aloittamaan opiskelut. Sata ja tuhat kertaa taistelin paniikin tunnetta vastaan, välillä voittaen, välillä häviten taistelun. Silti kuin ihmeen kautta sain tuon koulun päätökseen loistavin arvosanoin. Kaikki siitä, että edelleen hain hyväksyntää, nyt arvosanoilla. Kiitos suorittamisen, muutamaa vuotta aikaisemmin kokemani ahaa-elämys voisi toteutua. Hain valmistuttuani ammattikorkeaan, päästen sisälle. Vielä valintakokeisiin mennessäni pelkäsin niin kauheasti, että pyysin tuohon aikaan tutustumaani henkilöä lähtemään mukaan automatkalle, että uskaltaisin tuonne valintakokeeseen mennä. Hän tuli hakemaan minut aamu kuudelta ja niinhän minä pääsin tuonne kouluun.
Tuosta automatkasta on näinä päivinä kulunut nelisen vuotta. Olen kohdannut äärettömän monta tilannetta, joissa olin valmis antamaan pelolle periksi, välillä antaenkin. Kaikesta huolimatta, olen saanut käytyä tuon koulun kunnialla siihen vaiheeseen, että eilen oli viimeinen koulupäivä, siihen kuuluvan seminaariesityksen pitoineen. Tähän todettakoon vielä se, että ennen tämän koulun aloittamista, lueskelin eräänä iltana nukkumaan mennessäni tämän koulutuksen opintosuunnitelmaa, naurahtaen vaimolleni monta kertaa, mitenhän tässä käyneekään. No tuo seminaari silmään osuessani tuolloin aiheutti sen, että sanoin vaimolleni turhaan aloittavani tätä koulua, enhän ikinä voisi astella ihmisten eteen puhumaan, olen niin pelokas. Rakas vaimoni puhui tuolloin viisaita, kuten hänellä tapana on, todeten etten nyt ole tuota seminaaria menossa tekemään, vaan vasta neljän vuoden kuluttua. Nyt tuo neljä vuotta on päivä kerrallaan kulunut ja eilen oli tämä pelkäämäni seminaari. No pelkäsinkö tuota, en. Miksen? Opetellessani kuluneen kuusi vuotta elämään hetken kerrallaan, olen oppinut siihen, että lähtiessäni oikeilla motiiveilla liikkeelle, kaikki asiat järjestyy, eikä minun tarvitse huolehtia etukäteen yhtään. Siksi toisekseen, olen kuluneen neljän vuoden aikana kohdannut niin monta tilannetta, jossa olen voittanut pelkoni, ettei minulla sen vuoksi ole mitään hävettävää. Lisäksi olen oppinut myös sen, että näennäisessä epäonnistumisessa on mahdollisuus kasvuun.

Loispummikuivahuikkalainen oli sen verran humalassa, että oli sanonut kuljettajalle väärän osoitteen, eikä siinä vielä kaikki, sillä humalainen pummi oli paskonut ja kussut taksin verhoilut täysin piloille. Päätimme sitten kavereiden kanssa antaa loispummiAA-laiselle kunnon opetuksen, joten hakkasimme hänet kunnolla, sekä virtsasimme hänen päälleen, sitten vielä työnsimme isoa löylykauhaa sen persereikään. Eipä hänestä ollut vastusta, vaikka kyllä hän yrittikin puolustaa itseään heikoilla alkoholistin/pummin voimillaan.

Lopetettuamme ilonpidon heitimme loispummialkoholistin taksin takakonttiin ja sanoimme kuljettajalle, että vie pummin mahdollisimman kauaksi täältä. Parin tunnin päästä sitten soitin "taksisuharille" ja hän sanoi, että työtön loispummi oli muutaman kerran "vahingossa" tippunut sadan kilometrin tuntinopeudesta maantielle. Viimeisellä kerralla hän vielä peruutti paskakasan yli ja jätti loisen tielle kuolemaan. No, näinkin hauskasti voi käydä. Sain tosi hyvät naurut yhdessä ystävieni kanssa.

Heipä hei minä taas en rapulassakaan herännyt mutta jotenkin alkoi tuntua että tuo alkon kulutus olis muuttumassa jokapäiväiseksi ainakin kesäisin ,erokin oli vireillä joten päätin vain lopettaa juomisen etten alkais juovuksissa riitelemään ero asioista.siitä on nyt kohta vuosi toukokuussa .en ole pisaraakaan alkoa juonut sen jälkeen vaikka en edes ajatellut kokonaan lopettavani terveyteni on ilmeisesti kohentunut ja muutenkin elämän asenne muuttunut nykyisin ajattelen myös alkoholin eräänlaisena huumeena ja sitähän se on .minunkin tuttavapiirissäni on paljon 50-60vuotiaita jotka ovat alkoholin takia kuopattu tai menettäneet terveytensä.

Alkoholisteilla on aina miten minä selviydyin ja miten minun on käynyt. Ajatelkaahan perkele muita ihmisiä jotka on kärsinyt enemmän teistä kuin te olette kärsineet riippuvuuksistanne. Teillä on varmasti ollut rankkaa mutta rankempaa on ollut läheisillänne. Voisitte kertoa miten he ovat selvinneet teistä ja jaksavat vielä jatkaa kanssanne!

"Reliar"mun yksi ja merkittävä raittiina olon syy on se mikä ihmishirviö olin rakkailleni juodessani.en enää halua tuottaa pettymyksiä.olen sanonut ettei tekojani tarvitse antaa anteeksi koskaan.totuus on että voin aloittaa juomisen koska vaan,siksi menen päivä kerrallaan toivoen loppuelämän raittiutta.alkoholismi ei ole vain yksilön kärsimys koskaan.

Vaikka mulla diagosoitu alkoholismi niin ketään en juomisista syytä,itse sen kurkkuuni kaadoin.tämä on kavala sairaus.mulle vanhemmat ja asialliset toipuvat alkoholistit kehoittaneet olemaan armollinen itselleni eikä liikaa ruoskia tehdyistä asioista vaan mentävä eteen päin.siinäpä kysymys mikä on riittävä ruoskinta?on paljon asioita mitä en ikinä anna itselleni anteeksi.varsinkin kun syytömiä ongelmiini sotkin.luulen oppineeni kovan kautta ihmisten aidon arvon.millä oikeudella pilasin muiden elämiä?ei ollut syytä joten lopetin käytön enkä ole katunut.nyt tuen läheisiäni ja haluan pysyä raittiina.