Viisi viikkoa sitten sain puhelun vanhemmiltani ja suruviestin veljeni (25v.) kuolemasta. Hautajaiset on pidetty mutta suru on suunnaton. Vanhempien suru on jotain käsittämätöntä, on todella vaiketa nähdä ja käsitellä heidän menetystään. Itsestä tuntuu niin avuttomalta.. ei osaa auttaa, omakin suru painaa. Omat lapset ei onneksi tajua vielä kun ovat niin pieniä mutta ainainen tsemppaaminen arjen keskellä tuntuu välillä ylitse pääsemättömältä. Väsyttää, voisin nukkua viikon putkeen. Toisaalta onneksi olen töissä, en tällä hetkellä jaksaisi pelkästään kotiarkea..työ jotenkin auttaa. Vanhemmat ovat oikeastaan ainoat joiden kanssa kuolemasta puhuminen on lohdullista, he ymmärtävät. Oma puolisokin ymmärtää ja tukee, mutta en usko että pystyy tuntemaan surun samalla tavalla? ystävät...aluksi tuli suruvalitteluita mutta nyt ei ole kenestäkään kuulunut mitään--olen vähän loukkaantunut? miten pääsen eteenpäin.. kuolema on niin lopullista ! Toisaalta valjen elämän tilanteeseen nähden tämä oli ehkä ennakoitavissa mutta silti, miksi näin? oliko kärsitty jo tarpeeksi vai miksi? ikävä on valtava ja miten siitä pääsee ylitse... miten tukea omia vanhempia surun keskellä ?
Veli kuollut
21
7202
Vastaukset
- ricoooo
kulkee aina mukanasi ei hänestä ole kuolut kuin maallinen.Aina kun suru painaa mieti mitä joskus teitte ja puhuitte anna hänen olla läsnä ajatuksissasi ,pikku hiljaa se vahvistaa sinua ja pystyt ymärtämään että kaikilla on aikansa, niikuin sinun lapsesi kasvavat joka sekunti niin myös sinäkin, veljesi kulkee edelleen rinnallasi ,kommunikointi on vain vähän erinlaista mitä se oli ennen.Minä lähetän täältä länsirannikolta voimia sinulle, sitä ei ole koskaan liikaa.
- veljensamenettanyt
Kiitos kauniista ajatuksesta. Niinhän se on mutta silti tuntuu jotenkin niin käsittämättömältä että sitä ihmistä ei vaan enään ole.. On todella tyhjä olo, ihan kuin jokin palanen puuttuisi niin että tuntisi itsensä ehjäksi :( Mutta uskon kanssa vahvasti että aika auttaa...
- ....
tilanne ei ole helppo. Suru on suuri ja varmaan jokainen, joka lukee tämän viestisi, joutuu aivan sanattomaksi. Aina ei ole helppo vastata, kun sanat eivät riitä. Löytyi seuraava sivusto, tosin sen version käännös ei ole paras mahdollinen. Mutta, jos osaa englantia, voi siitä saada lisäetua ja apua: http://translate.google.com/translate?hl=fi&sl=en&u=http://www.suicide.org/link-to-suicide-org.html&ei=AQnrSaWED4S6_AaiifDqAw&sa=X&oi=translate&resnum=1&ct=result&prev=/search?q=alt.suicide.org&hl=fi&rls=com.microsoft:fi:IE-SearchBox&rlz=1I7HPNN_fi Tänään on taas suora, ihana ohjelma netissä: http://www.nokiamissio.com/ Lohdullista musiikkia (sivustolla on paljon muutakin ihanaa...): http://www.youtube.com/watch?v=mLNL49TFC_8&feature=related http://www.youtube.com/watch?v=mLNL49TFC_8&feature=related
- Minä se vaan
minulle on tullut paljon otan osaa viestejä jne. Ja ystävät hössöttää melkein raivostumiseen asti miten voit viestejä ja puheluita jne. Ystävien kanssa jutellutkin ja paljon. Koittavat potkia minua liikkeelle. Se on toisaalta ihan mukavaa, muuten meen kotiin ja mietin ja tuijottelen esineitä. Osa ihmisistä on muuttuneet jotenkin tuppisuiksi, ne ei rohkene jutella mulle vaikka tuskin minussa mitään pelättävää on. Voihan sitä jostain muustakin jutella kuin kuolemasta jollei siihen keksi mitään sanottavaa. Oon itsekkin ollut ällikällä lyöty, ei tämmösiä kuolemajuttuja opeteta missään koulussa. Ei sitä voi tuntea surua ainakaan jollei vainajaa ole tuntenut. Mutta sitten voi olla empatiaa asettuu toisen asemaan jos on kokemusta kuolemasta. Jotenkin häiritsevää jos joku tuntematon sanoo otan osaa, joka ei ole tuntenut vainajaa. Mitä se voi tuntea? Kuulostaa vaan hölmöltä. No toivottavasti mielen syövereistäni tuli jotain hyödyllistä. Nyt pitää mennä tosiaan nukkumaan vaikkei tuo nukahtamislääke toimikkaan...oon varmaan jo immuuni sille.
- veljensamenettanyt
että ei näitä asioita missään opeteta eikä näihin voi missään valmistautua :( Huomasin nyt kun muutaman ystävän kanssa juttelin että he olivat ihan vaikeana.. onhan se tietty vaikeata varsinkaan jos ei ikinä ole ketään lähistään menettänyt yrittää asettua toisen suruun.. eikä siihen tietty pystykkään. Uskon että ihmisen joka itse on kokenut läheisen kuoleman on paljon helpompi samaistua toisen suruun koska muistaa omat tuntemuksensa...
- DEBORAH_777
olen itsekkin menettänyt veljeni ja nyt on vuosi kulunut. Muistoissani ja ajatuksissani hän on hyvin usein edelleen, kuitenkin on jo helpompaa. Ikävä on ja se helpottaa varmaankin ajan kuluessa. Alussa oli vaikeaa kun tunsin syyllisyyttä. Mietin usein miten mun olisi pitänyt häntä auttaa enemmän....monenlaisia tunteita on käyty läpi tämän vuoden aikana. Vanhempani ovat selvinneet hyvin, meillä kaikilla on lohtuna tieto siittä että hän on päässyt perille Jumalan luo. Siellä ei ole kipuja, ei ongelmia, sairaudet ovat poissa. Syvä rauha ja lepo. Rukoilen puolestasi ja vanhempiesi puolesta. Jaksamista ja voimia teille.
- murskaama
Yhdyn edelliseen kirjoittajaan. Aika on se, joka helpottaa. Ei varsinaisesti koskaan paranna, mutta sitä oppii elämään surun ja kaipauksen kanssa. Itse menetin kaksoisveljeni reilut 6 vuotta sitten ( olimme silloin 22v.), kaikenlisäksi löysin Hänet itse. Tuntui, että elämä romahti täysin, olin varma etten selviä. Saati sitten vanhempani. Mutta yhdessä puhuminen auttoi suunnattomasti. Ja suuri lohtu vanhemmilleni on ollut se, että me muut lapset olemme vielä jäljellä. Se kai jotenkin helpottaa ikävän tuskaa... Ikävä pitää vaan surra pois.. jos itkettää, on itkettävä. Aika kultaa muistot. Tänä päivänä kaipaukseni on yhä suuri, mutta osaan muistella hyviä asioita veljestäni... ja niitä on niin paljon :) Toivon suunnattomasti voimia Sinulle ja perheellesi, vanhemmillesi.
- veljensamenettanyt
vasta ymmärtää sen toisen ihmisen merkityksen elämässään. Vaikka ei joka päivä oltukkaan tekemisissä niin jossei muuta niin ainakin ajatuksissa... Mullekkin ensimmäiset viikot oli aivan järkyttäviä.. ihan kuin sisuskalut olisi hajonnut teki niin kipeää ja pala oli kurkussa... itketti ja itketti.. Nyt jotenkin hautajaisten jälkeen olo on hiukan rauhottunut... kai se lähtee siitä että hyväksyy asian. Olen yrittänyt käsitellä sitä tosiasiaa että en enään milloinkaan tule näkemään/juttelemaan yms veljeni kanssa. En tiedä, en ehkä vieläkään ihan täysin sisäistä ajatusta. Jotenkin on sellanen olo että jospa sittenkin vielä ..olen ollut hiukan pettynyt kun en edes ole nähnyt unta hänestä. Varmaan kuulostaa ihan hullulta mutta monesti kattelen taivalle ja yritän nähdä sieltä jotain ? sit monesti kun yksinäinen lintu lentää, höppänänä ajattelen että siinä hän nyt meni... vaikka tuntuu pahalta sanoa näin mutta loppu viimeksi hänen elämänsä olisi ollut jatkossakin kärsimystä-se että olisiko tulevaisuus voinut olla valoisampi.. no sitä ei kukaan tiedä !
- elämän iloinen
minä menetïn rakkaan alle 30v velu pojan aivan yllättäin..suru on niin kova että psykoterapia jatkuu jo 3 vuosi menossa..saa nähä milloin helpottaa...vaikka terapiaa saan todella tunnetulta ja osaavalta psykoterapeutilta...mutta se tuli liian yllättäin ja meidän perheeen nuorimmalta.en vain opi ymmärtämään että voi rakas ihminen olla pois...se on niin väärin..
- DEBORAH_777
elämän iloinen kirjoitti:
minä menetïn rakkaan alle 30v velu pojan aivan yllättäin..suru on niin kova että psykoterapia jatkuu jo 3 vuosi menossa..saa nähä milloin helpottaa...vaikka terapiaa saan todella tunnetulta ja osaavalta psykoterapeutilta...mutta se tuli liian yllättäin ja meidän perheeen nuorimmalta.en vain opi ymmärtämään että voi rakas ihminen olla pois...se on niin väärin..
otan osaa sinun menetykseesi. Terapia on monelle varmaan tarpeen ja siellä voi käsitellä asioita joita ei ehkä muualla voi. Mutta paraskaan terapeutti ei voi poistaa sitä surun tuskaa ja ikävää. Itselläni on vahva usko Jumalaan joka on minua auttanut, muuten en olis selvinnyt. Toimin myös monelle sielunhoitajana ja täytyy sanoa että tämä menetys on avannut monia sellaisia asioita joita en olisi muuten ymmärtänyt. Tosin mielummin olisin pitänyt veljeni. Koska asia on vaan niinkuin se on niin haluan jatkaa eteenpäin auttaen muita ihmisiä. Veljeni olisi näin myös halunnut. Hän oli aina auttamassa muita. Vanhemmilleni tämä on ollut erittäin raskasta, omsn lapsen menetys on todella vaikea paikka. Voimia jokaiselle läheisen menettäneelle.
- minä veljensamenettanyt
DEBORAH_777 kirjoitti:
otan osaa sinun menetykseesi. Terapia on monelle varmaan tarpeen ja siellä voi käsitellä asioita joita ei ehkä muualla voi. Mutta paraskaan terapeutti ei voi poistaa sitä surun tuskaa ja ikävää. Itselläni on vahva usko Jumalaan joka on minua auttanut, muuten en olis selvinnyt. Toimin myös monelle sielunhoitajana ja täytyy sanoa että tämä menetys on avannut monia sellaisia asioita joita en olisi muuten ymmärtänyt. Tosin mielummin olisin pitänyt veljeni. Koska asia on vaan niinkuin se on niin haluan jatkaa eteenpäin auttaen muita ihmisiä. Veljeni olisi näin myös halunnut. Hän oli aina auttamassa muita. Vanhemmilleni tämä on ollut erittäin raskasta, omsn lapsen menetys on todella vaikea paikka. Voimia jokaiselle läheisen menettäneelle.
terapia varmasti auttaa. Itse en ole vielä siihen hakeutunut. Olen ehkä luonteeltani sellainen että kyllä minä pärjään, osaan yms. Toisaalta kun ei voi tietää mitä kaikkea vielä tunnepuolella tapahtuu tuntuu pelottavalta jos vaikka romahtaa ihan täysin ?... siis tarkoitan sitä että lamaantuu ihan täysin. Nyt kuitenkin surun keskellä minä elän perheeni kanssa norm. elämää päivä kerrallaan eteenpäin. Vaikka suru on läsnä ja ikävä kauhea mutta suoriudun vielä arjen keskellä. Kyllä tänäänkin kun kävin haudalla viemässä kynttilän ja kukan. Itku tuli ja suru valtasi koko kropan mutta... kun ei auta. En todellakaan halua jättää tunteita käsittelemättä koska kyllä ne sieltä pintaan jossakin vaiheessa nousisivat. Kyllä minäkin olen aina jollakin tasolla uskonut jumalaan vaikka en sitä tuokkaan julki. Esimerkiksi hautajaisissa papin puheet rauhotti ja niisä oli järkeä. Uskon että joku muu pitää nyt pikkuveikasta huolta... niin kuin arkulla lausuin ; Enkelit valkoiset taivaalta tuolta, pitäkää XX hyvää huolta. Vanhempien suru on kamalaa... siis ei sitä voi tajuta. ITse olen äiti ja jos menettäisin lapsenin..niin en tiedä varmaan menettäisin järkeni. Miten voisin heitä auttaa, vai onko se sitten lohtu että minä olen vielä heidän elämässään.
- Nimetön
Itse menetin veljeni(1998)liikenneonnetttomuudessa,tieto tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja elämä tuntui pysähtyvän siihen paikkaan...mutta jatkui kuitenkin ja aika tekee tehtävänsä ja mukana kulkee muistot(vieläkin on ikävä).Puhuminen auttaa tai vain jos on joku kuuntelemassa ,vaikkei sanottaiskaan mitään!Kunhan vain joku ON..päivät vie eteenpäin,askeleen kerrallaan!Otan osaa suruusi ja voimia Teille kaikille kevääseen.
- -sisko-
kuoli vähän aikaa sitten. Oma elämäkin on ollut pysähdyksissä, mikään ei huvita ja on aivan mieletön ikävä. Monta kertaa olen ollut aikeissa tarttua puhelimeen ja soittaa veljelle, kunnes olen muistanut mitä on käynyt. Aamulla herättyä (jos on ylipäänsä saanut nukuttua) jysähtää mieleen: ai niin, mun veli on kuollut. Tämänhetkisiä tunnelmia kuvaa parhaiten tämä runo: Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että moni asia olisi toisin ja vaikeaa ja monimutkaista. En sitä, että kaikki olisi niin yksinkertaista. Että autius ei olisi jossakin, vaan kaikessa, kaikkialla. Että suru asettuisi taloksi. Että kaipaus tuntuisi joka hetki. -Lassi Nummi
- veljensamenettanyt
suruusi.. voin todellakin ymmärtää millaisia tunteita koet tällä hetkellä. Todella kaunis runo, itketti kun luin sen. Minunkin henkinen elämä on ollut pysähdyksissä vaikka ulkoinen ei eli perhe, työ yms pitää hektisesti kiinni arjen pyörteessä. Jos saisin päättää varmaan nukkusin, nukkusin enkä tekisi mitään mutta kun on pienet lapset ja työ, on vaan pakko kahlata päivä kerrallaan. niin kuin kirjoitin tuohon jo yhteen vastaukseen se että edes sisäistää kuoleman tuntuu epätodelliselta. Se että veljeä ei enään voi nähdä kuin kuvista. Äänen muistaa mutta sitä ei ikinä enään tule kuulemaan... kauheeta ! kyllä mullakin áamulla ensimmäinen ajatus todella pitkään oli veljen kuolema...ja välillä kun joku kehtaa valittaa jostain aivan turhan päiväsestä tekis mieli huutaa kiukku pihalle et haloo--te sentään elätte !! En tiedä kun ei ole aikasempaa kokemusta mutta voisi kuvitella että tunteen menee jotenkin syklissä... mulla ainakin se alun tuska joka todellakin oli tuskaa on hiukan rauhottunut hautajaisten jälkeen.. nyt on väsymys ja tyhjä olo, asian alkaa varmaan jotenkin hyväksymään. Olen itse huomannut että minua on todella paljon auttanut se että olen useampana päivänä viikossa käynyt lenkillä. Alussa fyysinen kipu juoksemisesta vastapainotti henkistä kärsimystä. Monella lenkillä on päässyt itku kun tuolla luonnon keskellä kun juoksee saa ólla kaiksessa rauhassa ajatustensa kanssa. Juoksemisesta on tullut mulle henkireikä...vaikka välillä ei jaksaisi ja ei huvita niin lenkin jälkeen on parempi olla. Toivon sinulle voimia ja mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssasi ...
- menetys.
veljensamenettanyt kirjoitti:
suruusi.. voin todellakin ymmärtää millaisia tunteita koet tällä hetkellä. Todella kaunis runo, itketti kun luin sen. Minunkin henkinen elämä on ollut pysähdyksissä vaikka ulkoinen ei eli perhe, työ yms pitää hektisesti kiinni arjen pyörteessä. Jos saisin päättää varmaan nukkusin, nukkusin enkä tekisi mitään mutta kun on pienet lapset ja työ, on vaan pakko kahlata päivä kerrallaan. niin kuin kirjoitin tuohon jo yhteen vastaukseen se että edes sisäistää kuoleman tuntuu epätodelliselta. Se että veljeä ei enään voi nähdä kuin kuvista. Äänen muistaa mutta sitä ei ikinä enään tule kuulemaan... kauheeta ! kyllä mullakin áamulla ensimmäinen ajatus todella pitkään oli veljen kuolema...ja välillä kun joku kehtaa valittaa jostain aivan turhan päiväsestä tekis mieli huutaa kiukku pihalle et haloo--te sentään elätte !! En tiedä kun ei ole aikasempaa kokemusta mutta voisi kuvitella että tunteen menee jotenkin syklissä... mulla ainakin se alun tuska joka todellakin oli tuskaa on hiukan rauhottunut hautajaisten jälkeen.. nyt on väsymys ja tyhjä olo, asian alkaa varmaan jotenkin hyväksymään. Olen itse huomannut että minua on todella paljon auttanut se että olen useampana päivänä viikossa käynyt lenkillä. Alussa fyysinen kipu juoksemisesta vastapainotti henkistä kärsimystä. Monella lenkillä on päässyt itku kun tuolla luonnon keskellä kun juoksee saa ólla kaiksessa rauhassa ajatustensa kanssa. Juoksemisesta on tullut mulle henkireikä...vaikka välillä ei jaksaisi ja ei huvita niin lenkin jälkeen on parempi olla. Toivon sinulle voimia ja mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssasi ...
veljenikin kuoli nyt alle 56 koska ei annettu apua katsottiin syrjäytyneeksi,oikeesti.sairas työtön pienellä sairaspäivärahalla,ei riittänyt raha jokapäiväiseen leipään.nyt kun näen tutun joka korkkaa,tulee mieleen,kuka auttaa.syrjäytyneet on kohta oma kastinsa saamatta apua kun kuuntelee uutisia,miten alkoholistisiakin rahan puutteessa jätetään auttamatta.asiat pitäisi tutkia.nälkäänkin ikävä tapa kuolla.rahaa pitäisi löytyä suomeen ja suomalaisille
- -sisko-
veljensamenettanyt kirjoitti:
suruusi.. voin todellakin ymmärtää millaisia tunteita koet tällä hetkellä. Todella kaunis runo, itketti kun luin sen. Minunkin henkinen elämä on ollut pysähdyksissä vaikka ulkoinen ei eli perhe, työ yms pitää hektisesti kiinni arjen pyörteessä. Jos saisin päättää varmaan nukkusin, nukkusin enkä tekisi mitään mutta kun on pienet lapset ja työ, on vaan pakko kahlata päivä kerrallaan. niin kuin kirjoitin tuohon jo yhteen vastaukseen se että edes sisäistää kuoleman tuntuu epätodelliselta. Se että veljeä ei enään voi nähdä kuin kuvista. Äänen muistaa mutta sitä ei ikinä enään tule kuulemaan... kauheeta ! kyllä mullakin áamulla ensimmäinen ajatus todella pitkään oli veljen kuolema...ja välillä kun joku kehtaa valittaa jostain aivan turhan päiväsestä tekis mieli huutaa kiukku pihalle et haloo--te sentään elätte !! En tiedä kun ei ole aikasempaa kokemusta mutta voisi kuvitella että tunteen menee jotenkin syklissä... mulla ainakin se alun tuska joka todellakin oli tuskaa on hiukan rauhottunut hautajaisten jälkeen.. nyt on väsymys ja tyhjä olo, asian alkaa varmaan jotenkin hyväksymään. Olen itse huomannut että minua on todella paljon auttanut se että olen useampana päivänä viikossa käynyt lenkillä. Alussa fyysinen kipu juoksemisesta vastapainotti henkistä kärsimystä. Monella lenkillä on päässyt itku kun tuolla luonnon keskellä kun juoksee saa ólla kaiksessa rauhassa ajatustensa kanssa. Juoksemisesta on tullut mulle henkireikä...vaikka välillä ei jaksaisi ja ei huvita niin lenkin jälkeen on parempi olla. Toivon sinulle voimia ja mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssasi ...
osanottosi myös sinun suruusi, viestiketjun aloittaja. Suruani lisää se, että veljeni halusi itse pois tästä maailmasta. Korjaa jos olen väärässä, mutta olin ensimmäisestä viestistäsi lukevinani rivien välistä, että sinunkin veljesi poistui omasta tahdostaan. Koska veljeni päätti itse elämänsä, tuntuu suru vielä moniverroin raskaammalta. Mulla on todella pahoja syyllisyydentunteita ja tunnetilat vaihtelevat ikävästä avuttomaan raivoon ja apatiaan. Veljelleni en tosin ole raivoissani, en millään voisi olla. Raivo kohdistuu lähinnä kaikkiin niihin monimutkaisiin tapahtumiin ja niihin liittyviin ihmisiin, joiden koen aiheuttaneen osaltaan veljeni ylitsepääsemättömän tuskan. Tuntuu niin "tuhlaukselta" kun nuori ihminen kuolee, elämää olisi voinut olla jäljellä vuosikymmeniä ja kaikki olisi voinut vielä kääntyä hyväksi.
- minä veljensamenettanyt
-sisko- kirjoitti:
osanottosi myös sinun suruusi, viestiketjun aloittaja. Suruani lisää se, että veljeni halusi itse pois tästä maailmasta. Korjaa jos olen väärässä, mutta olin ensimmäisestä viestistäsi lukevinani rivien välistä, että sinunkin veljesi poistui omasta tahdostaan. Koska veljeni päätti itse elämänsä, tuntuu suru vielä moniverroin raskaammalta. Mulla on todella pahoja syyllisyydentunteita ja tunnetilat vaihtelevat ikävästä avuttomaan raivoon ja apatiaan. Veljelleni en tosin ole raivoissani, en millään voisi olla. Raivo kohdistuu lähinnä kaikkiin niihin monimutkaisiin tapahtumiin ja niihin liittyviin ihmisiin, joiden koen aiheuttaneen osaltaan veljeni ylitsepääsemättömän tuskan. Tuntuu niin "tuhlaukselta" kun nuori ihminen kuolee, elämää olisi voinut olla jäljellä vuosikymmeniä ja kaikki olisi voinut vielä kääntyä hyväksi.
oliko se sitten omasta tahdosta tai jonkun muun tahdosta... mun kiltin veljen siis se mitä hän oli meille (aina oli auttamassa talkoissa, muisti käydä mummulla,vanhemmilla yms yms oli perhettään kohtaan lojaali) ongelma oli huumeet. Hän kuoli niiden yliannostukseen. Ongelma oli kyllä tiedossa ja häntä koitettiin auttaa mutta se ei nähtävästi riittänyt. Niin nykypäivää on kaikki paska..ihmiset sekoo vääriin porukoihin heikolla hetkellä. Masennuksesta kärsii tosi moni ja elämän halu on poissa--valitettavasti yhä useammilla nuorilla. En tiedä kuinka tuskaa hänen elämänsä todellisuudessa oli. Meidän muiden läsnäollessa hän oli ihan normaali niinkuin kuka muukin tahansa. Todellisuutta en siis varmaan ikinä saa tietää. Mulle hän on aina rakas pikkuveli jonka ei olisi ikinä toivonut kasvavan aikuiseksi !
- Ruiskaunokki
Otan osaa suureen suruusi, ja ymmärrän tuskasi hyvin.Minun veljeni nukkui pois 26.04.2009 suru on sanaton.Tuska, suru, ikävä,kaipaus ne jäävät aina jäljelle läheisen pois menosta.Ystävät ovat varmasti surussa mukana, mutta usein käy niin, että he tuovat kukkaset, ja tilanne jää siihen.Luultavasti ystävämme haluavat antaa meidän tehdä surutyötä rauhassa, ja monella ystävällä on vaikea lähestyä surevaa ihmistä.Meidän on pakko jaksaa veljiemme menetys, elämän on jatkuttava.Vaikeaa se on, hyvin vaikeaa, mutta aika auttaa meitä siinä.Koeta sinäkin jaksaa, minäkin yritän jaksaa.
- minä veljensamenettanyt
suruusi. Sinulla on todella vähän aikaa kun olet kokenut rakkaan veljesi menetyksen. Jos yhtään lohduttaa alku on todella kauheata mutta tässä minäkin kirjoitan vaikka viikkoja on kulunut. Alussa kaikki tuntuu käsittämättömältä, tunteiden sekamelska jyllää kauheella voimalla ja menetystä on vaikea tajuta todeksi. Valitetavaa on että todellisuus kumpuaa ylös päivä päivältä. Mutta toisaalta kun (ja huom tämä on minun mielipiteeni joku muu voi kokea ja olla erimieltä ja niin täytyykin olla) aikaa kuluu ja asian jollakin tapaa koittaa käsitellä ja hyväksyä tapahtuman niin pääsee eteenpäin. Jos mieli ei anna menetykselle periksi uskon että normaalin elämän jatkuminen on vaikeampaa. Eikä kyse ole siitä että ei välitä vaan kun on pakko hyväksyä tosi asia. Tosi asia vaan on että rakas veli ei enään ikinä astu ovestasi sisään mutta sydämmessä hän on ainiaan. Kirjoitin veljelle viimeisen kirjeen arkkuun ja pyysin että hän pitää meidän perheestä huolta tuolta ylhäältä ja kerroin että hänellä on aina paikka sydämmissämme. Juu kyllä olen huomannut ystävistä sen että vaiketa on lähestyä aihetta. Ymmärrän. Sen vuoksi koska omasta ystävä piiristäni ei löydy ketään joka olisi menettänyt läheistään kirjoitin tänne... koska me ymmärrämme toistemme ajatukset ja tunnetilat. Toivon teille voimia ja koitetaan saada edes pieni ripaus onnea vaikka auringon paisteesta surumme keskellä.
- ...
Mun veli kuoli 2.6 ja se on yhtä kidutusta.. Hän oli vasta 18..
- veljeänsäikävöivä
Minun veljeni kuoli jo yli vuosi sitten. Minusta tuntuu ettei kukaan suren veljeäni samoin kun minä vaikka meitä jäi muitakin sisaruksia jäljelle. Itse suren edelleen ja ikävöin päivittäin. Tukea ja lohtua en oikein saa mistään. Yksinolo ahdistaa ja julkisilla paikoilla yksin liikkuminen on yhtä tuskaa. Veljeltäni jäi lapsia ja heihin yritän pitää niin tiiviisti yhteyttä kuin mahdollista. Tuntuu että siten olen lähempänä veljeäni. Minulla ainakaan suru ja ikävä ei ole helpottanut ajan kuluessa. Tuntuu että se vain kasvaa. Enkä oikein vieläkään tahtoisi uskoa veljeni kuolemaa todeksi.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Mielessäni vieläkin T
Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän381853Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita
Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p431416Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k61401- 141372
Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?
Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.11355Persut petti kannattajansa, totaalisesti !
Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,71334Sinäkö se olit...
Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis21317Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat
Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin11260Hyvää yötä ja kauniita unia!
Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä21210Lepakot ja lepakkopönttö
Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta41192