tykistön ennätys tehtiin nietjärvellä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tali-Ihantalan_taistelu

Suomalaisilla oli Nietjärvellä niin vähän tykkejä, ettei niillä mitään ennätystä olisi pystynyt tekemään. Pitää hieman laittaa asioita järjestykseen.

Saman verran tykkejä ja yhtäsoittoa 4 000 laukausta.

" Sanottiin suoraan, että Nietjärvellä (ilmeisesti 16.päivä tai 17.päivä) suomalaisten tykistö ampui yhden päivän aikana 300 tonnia ammuksia vihollisen niskaan. " VI Armeijakunnan tykistö ampui 11.-15.7. yhteensä noin 54000 ja kranaatinheittimistö noin 24000 laukausta. Nietjärven taisteluissa 5.Divisioonan tykistö ampuivat 15.7. yhteensä yli 10 000 ja heittimistö noin 4900 laukausta. Heinäkuun 16.-17.päivinä tykistö ampui Nietjärven länsipuolelle 6700 laukausta. Ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyi Eurooppaan useita itsenäisiä valtioita kuten Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekkoslovakia ja Suomi. Näistä valtioista vain Suomi säilytti täydellisesti itsenäisyytensä toisessa maailmansodassa. Kiitos ja kunnia veteraaneille, lotille ja sotureille sekä lujana pysyneelle kotirintamalle. Lähde: http://www.tykistomuseo.fi/Syvarilta_Nietjarvelle.htm Ku ei näköjään pelitä tuo linkki niin..... " Syväriltä Nietjärvelle - Matti Koskimaa Neuvostoliitto aloitti lokakuussa 1942 strategisen suurhyökkäyksen Stalingradin alueella ja saarsi sotamarsalkka Pauluksen 6.Armeijan. Se antautui helmikuun alussa 1943. Venäläiset saivat yliotteen saksalaisista koko itärintamalla. Suomen korkein johto arvioi oikein, että Saksan häviö on varma. Suomen tuli pyrkiä irtautumaan sodasta ja säilyttämään isänmaamme itsenäisyys. Rauhantien löytäminen oli vaikea tehtävä. Stalinin päämääränä oli Suomen miehittäminen. Saksa oli vielä Suomeen verrattuna vahva. Se painosti suomalaisia jatkamaan taistelua Neuvostoliittoa vastaan. ja uhaten lopettaa vilja- ja taisteluväline-avun, jos Suomi pyrkisi tekemään rauhan Neuvostoliiton kanssa. Suomen korkein johto oli ”puun ja kuoren välissä”. Stalin vaati ehdotonta antautumista, joten Suomen oli pakko jatkaa taistelua itsenäisyytensä säilyttämiseksi. Kansamme kohtalo oli armeijamme taistelutahdon ja se kotirintaman lujuuden varassa. Venäläiset mursivat lopullisesti Leningradin saartorenkaan alkutalvella 1944 ja työnsivät saksalaiset Baltiassa Narvan linjalle. Neuvostoliitolle avautui mahdollisuus keskittää Karjalan kannaksen suunnalle joukkoja strategista suurhyökkäystä varten päämääränä Suomen miehittäminen. Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen kotirintaman pommittamalla Helsinkiä kolme kertaa helmikuussa 1944. Helsinkiä suojanneet ilmatorjuntajoukkomme toimivat tehokkaasti. Ne estivät Suomen kotirintaman selkärangan murtamisen. Se oli Suomen Armeijan ensimmäinen merkittävä torjuntavoitto vuonna 1944. Ylipäällikkö, Suomen Marsalkka Mannerheim ryhtyi Leningradin saartorenkaan murtumisen jälkeen vahventamaan Karjalan kannaksen puolustusta. Hän siirsi helmikuussa Panssaridivisioonan Aunuksen kannakselta ja 3. Divisioonan Uhtualta maaliskuussa Karjalan kannakselle. Näiden joukkojen siirtojen jälkeen Karjalan kannaksella oli armeijamme painopiste. Venäläiset keskittivät hyökkäykseen Suomea vastaan lähes 600 000 miestä, yhteensä yli 1000 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä, noin 3500 kenttätykkiä, yli 4000 kranaatinheitintä sekä yli 2000 lentokonetta. Venäläisillä oli murskaava ylivoima. Kesäkuun 6. päivänä 1944 länsiliittoutuneet nousivat maihin Normandiassa. Saksalaiset siirsivät sinne itärintamalta kymmeniä divisioonia, joten Neuvostoliiton yliote voimistui itärintamalla ja siten myös Suomen suunnalla. Venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella 9.6.1944. He mursivat suomalaisten pääaseman Valkeasaaren lohkolla 10.6. aamulla. Ylipäällikkö käski suomalaisten joukkojen vetäytyä seuraavaan puolustusasemaan Vammelsuun - Taipaleen linjalle, joka oli parhaiten linnoitettu Karjalan kannaksen kolmesta puolustusasemasta. Pääaseman murruttua ylipäällikkö käski 4. Divisioonan siirtyä Maaselän kannakselta Karjalan kannakselle. Autin Divisioona ehti viime hetkellä Perkjärven – Kaukjärven kannakselle. Venäläiset mursivat 14.6. aamulla Vammelsuun – Taipaleen aseman Kuuterselän – Sahakylän välillä. Kenraalimajuri Ruben Laguksen Panssaridivisioonan Jääkäriprikaatin raivokkaasta vastahyökkäyksestä huolimatta vihollista ei pystytty lyömään takaisin. Ylipäällikkö käski Aunuksen ryhmän komentajan, kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin siirtyä Karjalan kannakselle Kannaksen joukkojen komentajaksi. Samalla hän siirsi kenraaliluutnantti Paavo Talvelan Aunuksen ryhmän komentajaksi. Vammelsuun – Taipaleen aseman murruttua kaikki oli veitsen terällä. Suomalaisten joukkojen oli pakko saavuttaa viivytystaistelulle ainakin viikon ajan voitto Viipurin – Kuparsaaren – Taipaleen linjan etupuolella, jotta ylipäällikkö ehtisi keskittää lisää joukkoja Karjalan kannakselle Aunuksen ja Maaselän kannaksilta. Ylipäällikkö käski 20.Prikaatin siirtyä Aunuksen kannakselta Viipuriin. Hän siirsi Aunuksen kannakselta kenraalimajurin Antero Svenssonin V Armeijakunnan esikunnan Viipurinlahdelle ja kenraalimajuri Viktor Sundmanin 17.Divisioonan Tienhaaran alueelle sekä kenraalimajuri Kaarlo Heiskasen 11.Divisioonan Ihantalaan. Edellä mainitut joukot saapuivat Karjalan kannakselle viimetingassa, kun suomalaisten puolustus oli murtumassa. Viimeisenä siirtyi Ihantalaan kenraalimajuri Einar Vihman 6.Divisioona Maaselän kannakselta kesä- heinäkuun vaihteessa. Kun ylipäällikkö oli siirtänyt kaikki irrotettavissa olevat joukot Karjalan kannakselle, oli siellä 66 prosenttia ja Aunuksen kannaksella 20 prosenttia Suomen Armeijan voimista. Ylipäällikkö käski kesäkuun 16.päivänä 1944, että Aunuksen ryhmän ja II Armeijakunnan piti aloittaa vetäytyminen Suomen rajaa kohti. Ylipäällikkö korosti, ettei siviiliomaisuutta saanut hävittää. Aunuksen ja Maaselän kannasten harva tiestö sekä viivytysalueen suuri syvyys (150-250 km ) antoivat suomalaisille joukoille mahdollisuuksia tehokkaaseen viivytystaisteluun eli vihollisen etenemisen hidastamiseen. Laatokan pohjoispuolella toimi venäläisten Karjalan Rintama, johon kuuluivat Aunuksen kannaksella 7.Armeija ja Maaselän kannaksella 32.Armeija. 7.Armeijan käytössä oli neljä armeijakuntaa eli noin 150 000 miestä, 340 panssaria, yhteensä yli 2500 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä sekä raketinheittimiä ja 600 lentokonetta. Karjalan Rintaman päämääränä oli murtautua Aunuksen kannaksen kautta Sortavalaan ja Värtsilään sekä Maaselän kannakselta Korpiselkään ja Ilomantsiin. Näiden tavoitteiden saavuttamisen jälkeen venäläisille olisi avautunut hyvä tiestö jatkaa hyökkäystä Karjalan kannasta puolustavien suomalaisten joukkojen selustaan ja Sisä–Suomeen. Suomalaisilla oli Aunuksen kannaksella Syvärin etelä- ja itäpuolella Äänisjärveltä Syvärin voimalaitokselle ulottuva sillanpää. Sillanpäästä luopumisen jälkeen puolustusasema kulki Syvärinniskalta Laatokalle. Seuraava puolustusasema – PSS – asema sijaitsi Pisin – Saarimäen – Sammatuksen tasalla. Se oli Aunuksen vahvimmin linnoitettu asema. PSS- aseman taakse oli vuosien 1943-1944 vaihteessa ryhdytty linnoittamaan U – asemaa Nietjärven – Lemetin- Loimolan tasalle. Kun Ylipäällikkö siirsi kesäkuussa V Armeijakunnan Esikunnan, 2 divisioonaa ja prikaatin Karjalan kannakselle, jäi Aunuksen Ryhmän komentajan käyttöön vain kenraalimajuri Aarne Blickin komentama VI Armeijakunta, johon kuuluivat eversti Aloys Kuistion 15. Prikaati, kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. Divisioona ja kenraalimajuri Antti Kääriäisen 8.Divisioona sekä suoraan Talvelan alaisena toimiva, kenraalimajuri Selim Isaksonin 7.Divisioona. Aunuksen ryhmän joukkojen tueksi jäi yhteensä vain 19 kenttätykistöpatteristoa. Venäläisillä oli Aunuksen kannaksella kolminkertainen miesylivoima ja 8-kertainen tykistön ylivoima. Suomalaisilla ei ollut Aunuksen kannaksella lainkaan panssarivaunuja eikä ilmavoimien tukea. Aunuksen ryhmälle jääneet joukot piti ryhmittää uudelleen ja evakuoida suuria materiaalivarikkoja. Työmäärä oli valtava ja aikaa vähän. Suomalaiset harhauttivat taitavasti vihollista ja vetivät joukkojensa pääosat sillanpäästä Syvärin länsi – ja pohjoispuolelle ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkamista. Aunuksen Ryhmä irrotti jo 16.6. sillanpäästä Jalkaväkirykmentti 4:n, ja siirsi rykmentin puolustukseen 5. Divisioonan taakse Karjalankylän – Ienimäjoen linjalle. Aunuksen Ryhmässä oli kevättalvella 1944 pelattu sotapeli. Sen perusteella arvioitiin, että vihollisen mahdollisen suurhyökkäyksen painopiste tulisi olemaan Lotinanpellon – Aunuksen kaupungin suunnalla ja vihollinen pyrkisi tekemään maihinnousun Laatokan rannikolle Tuuloksen – Viteleen välille. Arvion perusteella päätettiin heikentää etulinjan puolustusta Lotinanpellon kohdalla, koska sotakokemukset osoittivat, että venäläiset pystyivät murtamaan massiivisen tykistönsä ja ilmavoimisensa tulella valitsemansa painopistesuunnan etummaisen puolustusaseman. Oli järkevää heikentää painopistesuunnassa etummaisen puolustusaseman miehitystä ja vahventaa sen takana olevaa asemaa. Toinen johtopäätelmä oli, että Tuuloksen – Viteleen todennäköisen maihinnousualueen ohi piti rakentaa kiertotie Säntämästä Ylä-Viteleeseen. Se valmistui keväällä 1944. PSS – asemasta ja Äänislinnasta irtautumisen jälkeen Aunuksen Ryhmän piti vihollisen etenemistä hidastaen vetäytyä U-asemaan, joka oli ehdottomasti pidettävä suomalaisten hallussa. Venäläiset olivat 19.-20.6. valmiina aloittamaan suurhyökkäyksen Syvärin yli. He keskittivät Lotinanpellon suunnalle valiojoukkonsa 37. Kaartinarmeijakunnan noin 40 000 miestä ja siirsivät Syvärin rannalle satoja syöksy- ja moottoriveneitä sekä ponttonilauttoja. Kesäkuun 21. päivänä kello 7 puhkesi teräsmyrsky Lotinanpellon suunnalla, johon vihollinen keskitti yhteensä yli 2000 kenttätykin sekä kranaatin- ja raketinheittimen tulen. Sadat pommi- ja maataistelukoneet kylvivät tuhoa suomalaisten asemiin. Näytti siltä, että koko Syvärin luoteisranta olisi noussut ilmaan Lotinanpellon kohdalla. Tulivalmistelu kesti 3 ja puoli tuntia. Se murskasi suomalaisten taisteluasemat ja korsut. Vihollisen tykistö ja kranaatinheittimistö ampuivat noin 76500 kranaattia ja ilmavoimat pudottivat 62000 pommia. Venäläiset valtasivat ensimmäisenä hyökkäyspäivänä Lotinanpellon kohdalla noin 17 kilometriä leveän ja 3-4 kilometriä syvän sillanpää. Kenraalimajuri Tapola heitti 21.6. vähäiset reservinsä vastaiskuihin, mutta ne eivät riittäneet estämään vihollista laajentamasta sillanpäätä. Jo seuraavana päivänä Tapola käski joukkojensa vetäytyä Karjalankylän – Ienimäjoen linjalle. Vaikka tiedustelutiedot osoittivat jo 19.- 20. kesäkuuta, että vihollisen suurhyökkäys oli alkamassa, ei VI Armeijakunnan tykistö aloittanut voimakasta tulenkäyttöä hyökkäykseen ryhmittyviä vihollisjoukkoja ja ylimenokalustoa vastaan. Tykistön johtajien mieleen oli iskostunut asemasotavaiheen aikainen määräys, että ampumatarvikkeita piti säästää. Illalla venäläiset tunkeutuivat Karjalankylän – Ienimäjoen linjalle. Samana iltana tähystyspaikka Haapanan majakkatornissa havaitsi Laatokalla suuren laivasaattueen, johon kuului 50 alusta. 37. Kaartin Armeijakunta ryhtyi murtamaan Karjalankylän – Ienimäjoen viivytyslinjaa, josta suomalaisten oli pakko luopua 23.-24.6. yöllä. Laatokan rannikon tuntumassa viivyttävän 15. Prikaatin pääosat taistelivat vielä Sekeenjärven viivytyslinjalla, joten prikaatin vasen sivusta oli auki 15-20 kilometriä. Prikaatilla ei ollut miehitystä lohkollaan PSS-asemassa Pisin- Saarimäen välillä. Prikaati oli jäämässä saarroksiin. Vihollisen pommi- ja maataistelukoneet sekä tykkiveneet alkoivat moukaroida 23.6. aamuyöllä Tuuloksen – Viteleen välistä maihinnousualuetta. Maihinnoususaattue kuljetti maihinnousurannan edustalle merijalkaväkiprikaatin, joka purettiin maihinnousualuksiin ja syöksyveneisiin. Ne pystyivät ajamaan rantaviivalle saakka karittomalla rannikolla. Maihinnousualueella oli vain kaksi täydennyspataljoonaa, jotka eivät olleet taistelujoukkoja. Yksikään rannikkotykistöpatteri ei pystynyt ampumaan maihinnousualueelle, koska rannikkotykistöä oli siirretty Karjalan kannakselle. Vihollisen 70. Merijalkaväkiprikaatin ensimmäinen porras rantautui 23.6. klo 5.30 puolustamattomalle rannalle. Prikaati saavutti tunnissa VI Armeijakunnan tärkeimmän vetäytymis- ja huoltotien sekä Mäkriän – Sortavalan rautatien. Kenraalimajuri Blick ryhtyi 23.6. aamuyöllä vastatoimiin Tuuloksen maihinnousun rajoittamiseksi. Hänellä ei ollut kuitenkaan vastahyökkäyskykyisiä reservejä. Blick alisti kaksi raskasta patteristoa eversti Korvenheimolle. Ne olivat kuitenkin ampumavalmiina Tuuloksen kaakkoispuolella vasta 23.6. iltapäivällä. Lisäksi Blick lähetti Tuulokseen 11. Divisioonan Pioneeripataljoona 28:n. Lentorykmentti 4 pommitti vihollissaattuetta Laatokalla 23.6. aamuyöllä upottaen yhden aluksen ja sytyttäen kaksi palamaan. Suomalaisten voimat eivät riittäneet vihollisen lyömiseen pois maihinnousualueelta. Vihollinen laajensi sillanpäätään. Maihinnousun torjunnassa nopeus on valttia. Tätä valttia suomalaisilla ei ollut, koska maihinnousualueen lähellä ei ollut hyökkäyskykyisiä reservejä. Maihinnousun torjunnan komentajia vaihdettiin neljä kertaa vuorokauden aikana. Ensin komentajana toimi everstiluutnantti Asser Korvenheimo, hänen jälkeensä eversti Torsti Kotilainen ja kolmantena everstiluutnantti Nils Roos, jonka jälkeen komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Valdemar Viisterä. Nopeat komentajien vaihdot hidastivat vastahyökkäyksen aloittamista. Everstiluutnantti Viisterälle alistettiin vastahyökkäystä varten kolme pataljoonaa ja neljä patteristoa. Vastahyökkäys alkoi 24.6. kello 15.05. Tehtävänä oli lyödä merijalkaväkiprikaati sillanpäästä Laatokkaan. Tykistö ampui hyökkäyksen tulivalmistelussa vain 1500 kranaattia . Se oli vähän 3000 miehen vahvuisen merijalkaväkiprikaatin lamauttamiseen. Taisteluosasto Viisterän hyökkäys eteni hitaasti. Suomalaiset saavuttivat rautatien ja maantien ja etenivät Laatokan rantatörmän tuntumaan. Taisteluosaston vastahyökkäys oli lähellä onnistumista. Osa venäläisistä oli jo pakenemassa veneillä Laatokalle. Tässä vaiheessa taistelu ratkesi onnettomasti. Vihollisen seuraava maihinnousuporras alkoi rantautua. Sillanpää pysyi venäläisten hallussa, ja he pystyivät laajentamaan sitä uhaten katkaista suomalaisten ainoan vetäytymistien Säntämästä Ylä – Viteleeseen. Tästä heikkokuntoisesta kiertotiestä tuli VI Armeijakunnan ”elämäntie”. Sen pysyminen suomalaisten hallussa oli elämän tai kuoleman kysymys. Vihollisen 4. Armeijakunta mursi 15. Prikaatin puolustuksen PSS- asemassa Pisissä 24.6. iltapäivällä ja eteni kohti Tuulosta saadakseen yhteyden maihinnousseisiin joukkoihin. Samaan aikaan 37. KaartinArmeijakunta mursi 5. Divisioonan viivytysaseman Karjalankylän – Ienimäjoen linjalla. 15.Prikaati ja 5.Divisioonan pääosat olivat jäämässä saarroksiin. Vaikeassa tilanteessa kenraalimajuri Blick teki rohkean päätöksen. Hän käski armeijakuntansa irtautua PSS – asemasta ja vetäytyä Viteleen – Suurmäen viivytysasemaan. Tärkeintä oli pitää Säntämän – Ylä-Viteleen kiertotie avoinna ja vetää suomalaiset joukot taistelukykyisinä seuraavaan viivytysasemaan. Blick käski, ettei PSS- asemasta irtautumisesta saanut ilmoittaa kenraaliluutnantti Talvelalle kuin vasta 25.6. aamulla. Kun Talvela sai tietoonsa Blickin irtautumiskäskyn, hän raivostui. Talvelan ja Blickin välit katkesivat. Suomalaiset kykenivät vetäytymään äärimmäisin ponnistuksin maihinnousualueen ohi huonokuntoisen kiertotien kautta. Suuri katastrofi oli viime hetkillä vältetty. Kaikki joukot eivät saaneet Blickin irtautumiskäskyä huonojen viestiyhteyksien vuoksi. Sammatuksessa puolustautuva majuri Erkki Leppäkosken komentama 15. Prikaatin I Pataljoona ei saanut irtautumiskäskyä. Se jatkoi sinnikästä taisteluaan kaartindivisioonaa ja sitä tukevaa ainakin 40 panssarivaunua vastaan. Pataljoona piti sitkeästi Sammatuksen kylän hallussaan kuuden patteriston ja kranaatinheittimistön tukemina. Panssarintorjuntajoukkue sekä oma tykistö tuhosivat 24.6. yhteensä 26 vihollispanssaria. Sammatuksen aseman pitäminen perustui tehokkaaseen panssarintorjuntaan sekä keskitettyyn tykistön ja kranaatinheittimistön tulen käyttöön. Panssarijääkäri Toivo Ilomäki tuhosi Sammatuksessa panssarintorjuntatykillään vuorokauden aikana 16 raskasta vihollispanssaria. Ilomäestä tuli Mannerheim – ristin ritari. Pataljoona irtautui Sammatuksesta vasta kesäkuun 25. päivänä, kun irtautumiskäsky viimeinkin tuli perille. Kenraalimajuri Selim Isaksonin 7. Divisioona irtautui Syvärin sillanpäästä Syvärin pohjoispuolelle ja ryhtyi vetäytymään kohti Äänislinnaa. 7. Divisioonaa vastaan hyökkäsi 368. Divisioona. Vihollisen läpimurto Lotinanpellon – Aunuksenkaupungin suunnalla pakotti 7. Divisioonan vetäytymään suunniteltua nopeammin, koska divisioona oli vaarassa jäädä saarroksiin. Kesäkuun 26. päivänä vihollispataljoona nousi maihin Soutjärven kylän kohdalle ja katkaisi Äänisen rantatien suunnassa Osasto Vuorensolan vetäytymistien. Mannerheim – ristin ritari, kapteeni Ahti Vuorensola sai puhelimella yhteyden kenraalimajuri Isaksoniin ja ilmoitti hänelle tilanteen. Isakson käski Vuorensolan jättää raskas kalusto ja vetäytyä erämaan kautta omien joukkojen yhteyteen. Vuorensola ilmoitti, ettei jätä haavoittuneitaan ja kaatuneitaan, vaan murtautuu läpi Äänislinnaan. Vuorensolalla oli käytettävissään 12 kuorma-autoa. Hän käski johtajien kuormata miehet autoihin ja sijoittaa konepistooli – ja pikakiväärimiehet auton lavan reunoille. Tämän jälkeen Vuorensola antoi merkin syöksyä eteenpäin. Vuorensolan osaston hurja rynnäkkö yllätti viholliset. Osasto Vuorensola pääsi vihollisryhmityksen läpi ja jatkoi taisteluaan. Tämä on esimerkki suomalaisten johtajien ja taistelijoiden oma-aloitteellisuudesta sekä hengestä ”aseveljeä ei jätetä”. Tämä henki oli Suomen Armeijan ”salainen ase”. 7. Divisioonan viimeiset joukot irtautuivat Äänislinnasta 27.-28.6.yöllä. Kaikkia Äänislinnan alueen suuria varikoita ei ehditty evakuoida. 7. Divisioonan joukot aloittivat raskaat viivytystaistelut Äänislinnasta kohti länttä. Kun 15.Prikaati ja 5.Divisioona olivat selviytyneet Tuuloksen – Viteleen ”kujanjuoksusta”, ne ryhmittyivät Viteleen – Suurmäen viivytyslinjalle. Tilanne oli vaikea , koska ylivoimainen vihollinen pyrki murtamaan viivytyslinjan Viteleenjoella ja tunkeutumaan Salmiin sekä siellä Tulemajoen yli kohti Pitkärantaa ja U-asemaa. Tilanne oli vaarallinen myös 8. Divisioonan kaistalla, jossa 37. Kaartinarmeijakunta hyökkäsi kohti Vieljärveä ja Palalahtea, josta avautuivat tiet muun muassa Suvilahteen, Loimalaan ja Uomaan kautta Lemmettiin. Vihollinen mursi 1.7. 5.Divisioonan viivytyslinjan Viteleenjoen - Suurmäen tasalla ja eteni Tulemajokea ja Salmin kirkonkylää kohti. Kenraalimajuri Tapolan divisioona pystyi vetäytymään taistelukykyisenä Salmin - Tulemajoen viivytysasemaan. Vihollisen 4. Armeijakunta sai 3.7. illalla taistelukosketuksen Salmin – Tulemajoen asemaan ja ryhtyi valmistelemaan Tulemajoen ylimenoa sekä hyökkäyksen jatkamista Laatokan rantatien suunnassa kohti U-asemaa ja Sortavalaa. Vihollisen 37. Kaartin Armeijankunta saavutti Tulemajärven sekä lähestyi Käsmänselän – Lemetin tärkeää tietä. Vihollinen ryhtyi 4.7. murtamaan 5. Divisioonan puolustusta Laatokan rantatien ja Sähkölaitoksen kohdilla. Vahvennettu 5. Divisioona piti asemansa Tulemajoella kahdeksan patteriston ja kranaatinheittimistön keskitetyn tulen tukemana. Vasta 4.7. iltapäivällä vihollisdivisioona pääsi Tulemajoen yli ja valtasi noin puoli kilometriä leveän sillanpään Sähkölaitoksen kohdalla. Venäläiset laajensivat sillanpääasemaansa. Kenraaliluutnantti Talvela käski vielä heinäkuun 5.päivänä, että Blickin Armeijakunnan piti edelleenkin puolustautua Tulemajoen linjalla. Talvelan käsky olisi saattanut johtaa VI Armeijakunnan tuhoon. Kenraaliluutnantti Talvela sotkeutui lähimpien alaistensa Blickin ja Tapolan suunnitelmiin. Kun Tulemajoen linjaa ei pystytty enää pitämään, oli järkevää vetäytyä Uuksujoen viivytyslinjalle ja ryhmittää joukkoja puolustukseen U-asemaan. Heinäkuun 1.viikon päättyessä Aunuksen Ryhmän viivytystaistelu alkoi tiivistyä ja ryhmän viivytyskaista kaventua. Kun tilanne alkoi helpottua, ylipäällikkö siirsi Blickin Karjalan kannakselle. Kenraalimajuri Armas Martola tuli VI Armeijakunnan komentajaksi. Martola oli pätevä komentaja ja samalla diplomaatti, joka tuli toimeen Talvelankin kanssa. Ylivoimainen vihollinen pakotti 5. Divisioonan irtautumaan Tulemajoen viivytysasemasta 5.7. illalla. Samaan aikaan kun 5. Divisioona ja 15.Prikaati taistelivat Laatokan rantatien suunnalla Tulemajoen viivytysasemassa, 37. Kaartinarmeijakunta valtasi Tulemajärven, Käsmäselän ja Uomaan tärkeät tienhaara-alueet. Saatuaan Aunuksen Ryhmän komentajalta luvan irtautua Uuksunjoelta kenraalimajuri Martola päätti jättää U-aseman etupuolelle vain pienet viivyttävät joukot ja ryhmittää armeijakuntansa päävoimat puolustukseen U-asemaan. Oli tullut aika panna luja sulku vihollisen etenemiselle. Vahvennettu 5. Divisioona ryhmittyi Laatokan – Lemetin väliselle lohkolle. Sen tukena oli 11 patteristoa. 8. Divisioona ryhmittyi puolustukseen 5.Divisioonan vasemmalle puolelle. Sen tukena oli 5 patteristoa. 7. Divisioona ryhmittyi Loimolan suunnalle neljän patteriston tukemana. Heinäkuun 11.-12.päivänä Aunuksen Ryhmä oli valmis ottamaan U – asemassa vastaan vihollisen rynnistykset. Suomalaiset olivat 3 viikkoa kestäneiden viivytystaisteluiden aikana kuluttaneet merkittävästi vihollisen voimia. 7. Armeija oli menettänyt yli 200 panssaria ja lähes 200 lentokonetta. Vihollisen hyökkäysvoimasta oli kadonnut paras terä. Vihollinen pyrki paikallisilla hyökkäyksillä löytämään suomalaisten puolustuksen heikot kohdat. Se hyökkäsi mm. Loimolan, Katitsanlammen ja Lemetin suunnilla, mutta ei pystynyt murtautumaan U-asemaan. Vihollinen päätti murtaa U-aseman Nietjärven alueella. Nietjärveltä johti kylätie Kitilään ja sieltä edelleen useita teitä Sortavalan, Värtsilän ja Matkaselän alueille. Heinäkuun 15.päivän koittaessa 5.Divisioonan ryhmitys oli seuraava: Laatokan – Nietjärven välistä lohkoa puolusti everstiluutnantti Ilmari Rytkösen komentama Jalkaväkirykmentti 44. Eversti Heikki Sauren Jalkaväkirykmentti 2 puolustautui Nietjärven koillispuolella. Aamulla 15.7. taivas repesi . Vihollisen tykistö sekä kranaatin – ja raketinheittimistö aloittivat raivokkaan tulivalmistelun. Tulivalmistelu jatkui ”rumputulena” tunnin. Nietjärven länsi – ja koillispuolella raivosi teräsmyrsky. Ilma täyttyi hiekka – ja savupilvistä. Näkyvyys oli vain muutamia metrejä. Hiekka tunkeutui kaikkialle. Vain paperisäkeillä suojatut aseet toimivat. Ratkaiseva kamppailu elämästä ja kuolemasta alkoi Nietjärven länsipuolella, kun vihollisrykmentti hyökkäsi kymmenien panssarivaunujen tukemana. Vihollisen hyökkäykset torjuttiin puoleenpäivään mennessä kaikkialla muualla paitsi Nietjärven länsipuolella. Nietjärven länsirannalla heikosti varustetussa etuasemassa ja Maksimoff-linjalla puolustautuvien JR 44:n I ja III Pataljoonan asemat eivät kestäneet vihollisen rynnistystä. Se murtautui aamupäivällä Maksimoff-linjan läpi ja jatkoi hyökkäystään Nietjärven länsipuolista kolmatta puolustuslinjaa vastaan. Tämä kolmas eli taempi linja oli parhaiten varustettu. Se sijaitsi kapealla hiekkaharjanteella. Maksimoff-linjan murruttua JR 44:n III ja I Pataljoona vetäytyivät sitkeästi taistellen länteen ja pohjoiseen. Iltapäivällä vihollinen murtautui taemman aseman sisään Teirilammen pohjoispuolella. Vihollinen sai vielä vaarallisemman sisäänmurron taempaan asemaan Nietjärven luoteisrannalla Yrjölässä, josta lähtee kylätie Kittilään. JR 44:n voimat olivat kuluneet kestokyvyn äärirajoille. Vihollinen oli Kittilään johtavan kylätien portilla. Nietjärven länsipuolella tapahtunut taemman linjan murto oli saatava nopeasti paikatuksi. Kaikki paikalliset reservit oli jo käytetty, joten murron lyömiseksi tarvittiin tuoreita voimia. Kenraalimajuri Martola alisti 5. Divisioonalle 15. Prikaatin IV Pataljoonan, jota komensi majuri Erik Väänänen. Tämä pataljoona hyökkäsi koillisesta kohti Nietjärven luoteisrannalla sijaitsevaa Siimeksen taloa. Se löi yhdessä JR 44:n osien kanssa pisimmälle pohjoiseen ehtineen vihollispataljoonan ja otti haltuunsa asemat Siimeksen koillispuolella. Seuraavana lähetettiin vastahyökkäykseen 15. Prikaatin I Pataljoona. Sen piti hyökätä Teirilammen suuntaan. Ratsumestari Eskolan pataljoona hyökkäsi 15.7. illalla Teirilammen länsipuolelle ja tuhosi seuraavana yönä sinne tunkeutuneen vihollisen. Yrjölän ja Siimeksen väliin jäi noin 400 metrin levyinen murtuma, jota vihollinen piti hallussaan. Vihollisen ilmavoimat tukivat hyökkääviä joukkoja noin 200 lentokoneella. Heinäkuun 15.päivänä omat ilmavoimat antoivat Aunuksen Ryhmälle merkittävää tukea. Lentorykmentti 4 pommitti vihollisryhmityksiä Nietjärven kaakkoispäässä. Omien koneiden tuki nosti miesten taistelutahtoa. Kenraalimajuri Tapola antoi 15.7. illalla everstiluutnantti Rytköselle käskyn, että JR 44:n piti lyödä taempaan asemaan murtautunut vihollinen. Vastahyökkäys alkoi heinäkuun 16.päivänä kello 3. Majuri E.Pokkisen komentama JR 45:n II Pataljoona hyökkäsi pohjoisesta Siimeksen ja Yrjölän väliin. Majuri Erik Väänäsen komentama 15.Prikaatin IV Pataljoona hyökkäsi koillisesta Siimestä kohti. Vihollinen puolustautui sitkeästi panssarivaunujen tukemana. Vihollisella oli 16.7. illalla hallussaan taemmassa asemassa sisäänmurtoalue, joka käsitti osan Nietjärven kyläaukeasta ja aukealla olevalla harjanteella taisteluhaudan. Venäläisten lyöminen pois murtoalueelta ei ollut mahdollista rintamahyökkäyksellä ilman kohtuuttomia omia tappioita. Järkevä ratkaisu oli vyöryttää vihollisen hallussa oleva taisteluhauta sen molemmilta sivustoilta. Lounaasta määrättiin vyöryttämään 15.Prikaatin I Pataljoona. Tykistön piti samalla estää vihollisen lisävoimien pääsy murtoalueelle. Vyörytystä varten hyökkäävät pataljoonat muodostivat iskuosastoja, joihin kuhunkin kuului konepistooleilla, käsikranaateilla ja kasapanoksilla varustettuja iskuryhmiä. Iskuosastoilla oli tukenaan liekinheittimillä varustettuja pioneeriryhmiä. Taisteluhaudan vyörytys alkoi 16.7. kello 22.30 kymmenen patteriston ja kolmen raskaan kranaatinheitinkomppanian minuutin tuli-iskun jälkeen. Tuli-iskussa ammuttiin murtoalueelle noin 1000 kranaattia. Iskuosastot etenivät metri metriltä vyöryttäen vihollisen hallussa ollutta taisteluhautaa. Vihollinen ei väistänyt. Se taisteli lähes viimeiseen mieheen. Aamuyöllä 17.7. lounaasta vyöryttävä 15.Prikaatin I Pataljoona ja koillisesta vyöryttävä 15.Prikaatin IV Pataljoona lähestyivät toisiaan. Rengas alkoi kuroutua umpeen vihollisen takana. Vihollispanssarit yrittivät vielä tukea murtoalueella taistelevien joukkojen rippeitä. Tykistön ja heittimistön keskitetty tuli esti vihollisen lisäjoukkojen pääsyn murtokohtaan. Aamuyöllä 17.7. alkoi ilmetä antautumisen merkkejä. Vain pieni osa vihollisista pääsi pakoon. Taisteluhautojen pohjat olivat täynnä kaatuneita vihollisia. Aamulla 17.7. lounaasta ja koillisesta vyöryttävät iskuryhmät saivat kosketuksen toisiinsa. Taemman linjan taisteluhauta oli suomalaisten hallussa. Pioneerien muodostamat liekinheitinryhmät antoivat merkittävän panoksen. Vihollinen ei pystynyt murtamaan 5.Divisioonan puolustusta U-asemassa. Raskaimmat tappiot kärsi 114. Divisioona. Vihollisen JR 762 tuhoutui täysin. Suomalainen radiotiedustelu sieppasi sen lähettämän sanoman : >>Rykmentti tuhottu, lippu pelastettu

Hyökkäykselle esimerkiksi eikä niitä ammuta viikon päiviä tai koko vuotta. Olette lapsellisia.

Suomen Kenttätykistön historia, osa 2, kertoo niukasti Nietjärvestä ja koko taistelusta yleensäkään. Tekstiä on vain vajaa sivullinen ja sekin on kolmelle sivulle jaettuna eli sivut 466-468. Teksti on J. Paulaharjun kirjoittama ja 467 sivull ao n lähes sivun kokoinen taulukko VI AK:n tykistön taistelujaotuksesta 18.7.1944. Siitä käy ilmi kaikki yhtymät ja komentajat ja kalusto vetotapoineen. Erikoisin lienee tuo 2. Raut.Ptri:n vetokalustona oleva juna. Kirja tekijät ovat Martti Simerma, Matti Koskimaa ja Jyri Paulaharju. Kirja on vuodelta 1994. Samaisessa 611 sivuisessa kirjassa on Matti Koskimaan kirjoittamana 5 luvun osa 5.1 Karjalan kannas, alkaen sivulta 353-455 ja Tali-Ihantalan tapahtumia on käyty läpi sivuilla 388-420. Ero kerronnan määrään, verrattuna vaikkapa Kannaksen tapahtumiin Tali-Ihantalassa, on valtava kun katsotaan vaikkapa lukua 5.2 eli Raja-Karjalan suunta, jonka on kirjoittanut J. Paulaharju. Kohdasta 5.2.1 Tapahtumat Aunuksen Ryhmän alueella s. 455 alkaen - Nietjärven ratkaisutaistelut sivulle 468. Varsinaisia taisteluja suurhyökkäyksen alkamisesta U-asemaan käsitellään sivuilla 461-468.

Tali-Ihantalan tapahtumista jauhetaan aina vaan, mutta Nietjärven taistelut ratkaisi paljon nekin.

Eikä pidä unohtaa Äyräpää-Vuosalmea.

Tarkkispoika tarkkispioka lyökää mua , mää oon taas kännissä tarkkispoika kakkaleikit

Nietjärvellä ammuttiin puna-armeijan miehittämään sillanpääasemaan illalla 16.heinäkuuta 1944 120 tykin ja yli 40 kranaatiheittimen minuutin kestänyt 1 000 kraatin isku. Koska sillanpääasema oli harjulla jonka koko oli vain leveydeltään 400 metriä ja syvyydeltään alle 100 metriä tuli ammuksia alueelle yksi jokaista 30 neliömetriä kohden.

Jalkaväen hyökkäys johti puna-armeijan puolustuksen murtumiseen. Käytännössä kaikki sotilaat kuolivat ja vain muutamat antautuivat. Jalkaväen hyökkäyksen aikana oma tykistö huolehti sulkutulella siitä ettei vihollinen saanut alueelle täydennyksiä. Jälki taisteluhaudoissa oli kaamea. Puna-armeijan sotilaiden silpoutuneita ruumita makasi haudoissa röykkiöittäin.

Yleensä tulituksessa käytettiin tarkkaa krh-tulta etulinjaa vastaan ja tykistöä estämään reservien tulo. Tässä suhteessa tykistö toimi kuin liittoutuneiden ilmavoimat Normandiassa estäen tai viivyttäen saksalaisten osastojen

Sloboilla huonot housuissa moisesta möyhennyksestä. Vois sanoa, että mitäs läksit!