Vihaa

Tavaroiden rikkomisessa on se ero että ne eivät korjaannu itsestään kuten oma kroppa.. tai eihän sitä loputtomiin voi korjaantua, mutta eipähän ainakaan tarvitsee siivota kaiken maailman sirpaleita lattioilta. Nyt jos voisin taikoa itselleni tähän rivatrilia, niin ottaisin sitä kyllä niin maan perusteellisen paljon. Menisi kätevästi sumussa muutama päivä, ja ehkä unohtaisin olleeni vihainen. Ajattelin kyllä etten enää hakisi sitä moskaa vaan lopettaisin seinään.. vaan näinköhän käy..
Mitäs sinne suuntaan kuuluu, muuta kuin kissatappelua?

Malice kirjoitti:

Tavaroiden rikkomisessa on se ero että ne eivät korjaannu itsestään kuten oma kroppa.. tai eihän sitä loputtomiin voi korjaantua, mutta eipähän ainakaan tarvitsee siivota kaiken maailman sirpaleita lattioilta. Nyt jos voisin taikoa itselleni tähän rivatrilia, niin ottaisin sitä kyllä niin maan perusteellisen paljon. Menisi kätevästi sumussa muutama päivä, ja ehkä unohtaisin olleeni vihainen. Ajattelin kyllä etten enää hakisi sitä moskaa vaan lopettaisin seinään.. vaan näinköhän käy..
Mitäs sinne suuntaan kuuluu, muuta kuin kissatappelua?

Lue lisää

Minkätakia olet vihainen?

Mä olen kokenut seksuaalisen hyväksikäytön. En osaa kuitenkaan olla vihainen, ennemminkin vain ahdistunut.

Mikä teille muille on pahinta, mitä teille on tapahtunut?

äiti kolmelle kirjoitti:

Minkätakia olet vihainen?

Mä olen kokenut seksuaalisen hyväksikäytön. En osaa kuitenkaan olla vihainen, ennemminkin vain ahdistunut.

Mikä teille muille on pahinta, mitä teille on tapahtunut?

Lue lisää

En oikein tiedä miksi olen vihainen. Se on tulee aina täysin yllättäen. Tuntuu että ruumis räjähtää ellei vihaa pura sillä sekunnilla väkivaltaisesti itseensä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole lapsuudessani juurikaan ollut varaa omille mielipiteille. Nykyään en sitten osaa tehdä päätöksiä, tai teen päätökset ajattelematta seurauksia.
Tuntuu myös kuin persoonani olisi repeytynyt useampaan osaan. Kun olen vihainen haluan vain nitistää sen toisen osan itsestäni, jonka koen säälittäväksi ja heikoksi. Siksi en oikeastaan tunne vahingoittavani suoraan itseäni vaan jotakuta toista, silloin kun viillän tai hakkaan tai myrkytän itseäni kemikaaleilla.

Olen pahoillani että olet joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Vaikea kuvitella miten sellaisen taakan kanssa tulee toimeen.

Malice kirjoitti:

En oikein tiedä miksi olen vihainen. Se on tulee aina täysin yllättäen. Tuntuu että ruumis räjähtää ellei vihaa pura sillä sekunnilla väkivaltaisesti itseensä. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole lapsuudessani juurikaan ollut varaa omille mielipiteille. Nykyään en sitten osaa tehdä päätöksiä, tai teen päätökset ajattelematta seurauksia.
Tuntuu myös kuin persoonani olisi repeytynyt useampaan osaan. Kun olen vihainen haluan vain nitistää sen toisen osan itsestäni, jonka koen säälittäväksi ja heikoksi. Siksi en oikeastaan tunne vahingoittavani suoraan itseäni vaan jotakuta toista, silloin kun viillän tai hakkaan tai myrkytän itseäni kemikaaleilla.

Olen pahoillani että olet joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Vaikea kuvitella miten sellaisen taakan kanssa tulee toimeen.

Lue lisää

Tänään muuten tulee tv:ssä Ihmimillisessä tekijässä klo 21 viiltelystä. Yritä päästä terapiaan tai menet koulukuraattorin/ kouluterveydenhoitajan luona... ja jatkuvasti. Tarvitset apua ja kait sitä olet saanutkin ainakin lääkkeiden muodossa, mutta se tuskin riittää! Viha pitää purkaa ja puhua ulos. Pilkkoa niin pieniin palasiin ettei niitä lopulta nääkään....

Jakasamista itsellesi ja vaadi apua!

Ollaan me luullakseni jutusteltu ennenkin. Söin Terolutia sen kolme kuuria, minkä lääkäri määräsi. Mutta en sitten hakenut lisää, koska en tiedä onko sen pidempi aikainen käyttö kovin hyväksi.
Kyllä minusta kovasti tuntuu, että elimistössä on jotain vahvasti meneillään silloin kun on oiken räjähdysherkässä tilassa. Raivo oikein pursuaa ulos joka solusta. Olen joskus kiduttanut itseäni kokonaiset neljä tuntia siinä tilassa. Toisaalta se tuntuu siltä, että jos tekee suurempaa tuhoa, murtaa luun tai aiheuttaa vakavampia vammoja, raivo laantuu nopeammin. Onneksi takaraivossa aina jokin kolkuttaa sen verran, että ymmärtää ettei kannata. Mutta toisaalta mitä vähemmän kipua, tuhoa ja verta, sitä pidempään pitää jatkaa, että viha purkautuu.

Olen aika lailla varma, että ongelma juontaa juurensa lapsuudesta. Negatiivisia tunteita ei hyväksytty, ei sen enempää surua, vihaa kuin turhautumistakaan. Sitten kun murrosikäisenä alkoi sukset mennä ristiin kotiväen kanssa, ei vihaansa kyennyt purkamaan näkyvästi. Siitä asiat sitten hiljalleen alkoivat luistaa siihen suuntaan, että ensin teki jotain pientä. Juoksi jalkansa karrelle, napsautteli nitojalla ihoon niittejä. Sitten joskus sattui jotain terävää käteen raivon hetkellä ja siitä alkoi viiltely. Viiltäminen ei todellakaan ole ainut keino millä vahingoita itseäni. Usein myös hakkaan ja kuristan itseäni. Tai revin ripset irti tai hiuksia päästä. Oikeastaan mikä vain keino, minkä tunnen vahingolliseksi itseäni kohtaan. Räkäkännit ja lääkkeiden kanssa pelleily kuuluu myös tähän kastiin.

Viiltelyä pidetään tällä palstalla selvästi nuorten ongelmana, ja "huomion hakuna". Jotkut tekevät sitä siinäkin mielessä, mutta monille itsensä vahignoittaminen on pakkokeino henkisen tasapainon saavuttamiseksi. Itse en halua kenenkään sanovan ruhjeistani mitään tai tulevan voivottelemaan. Aika vähän viiltoja ja mustelmia tulee peiteltyä, koska harvoin kukaan ulkopuolinen niistä mitään sanoo. Ja niiden seurassa, jotka saattaisivat jotain sanoa, piilottelen taisteluarpiani kyllä hyvinkin tehokkaasti.

Malice kirjoitti:

Ollaan me luullakseni jutusteltu ennenkin. Söin Terolutia sen kolme kuuria, minkä lääkäri määräsi. Mutta en sitten hakenut lisää, koska en tiedä onko sen pidempi aikainen käyttö kovin hyväksi.
Kyllä minusta kovasti tuntuu, että elimistössä on jotain vahvasti meneillään silloin kun on oiken räjähdysherkässä tilassa. Raivo oikein pursuaa ulos joka solusta. Olen joskus kiduttanut itseäni kokonaiset neljä tuntia siinä tilassa. Toisaalta se tuntuu siltä, että jos tekee suurempaa tuhoa, murtaa luun tai aiheuttaa vakavampia vammoja, raivo laantuu nopeammin. Onneksi takaraivossa aina jokin kolkuttaa sen verran, että ymmärtää ettei kannata. Mutta toisaalta mitä vähemmän kipua, tuhoa ja verta, sitä pidempään pitää jatkaa, että viha purkautuu.

Olen aika lailla varma, että ongelma juontaa juurensa lapsuudesta. Negatiivisia tunteita ei hyväksytty, ei sen enempää surua, vihaa kuin turhautumistakaan. Sitten kun murrosikäisenä alkoi sukset mennä ristiin kotiväen kanssa, ei vihaansa kyennyt purkamaan näkyvästi. Siitä asiat sitten hiljalleen alkoivat luistaa siihen suuntaan, että ensin teki jotain pientä. Juoksi jalkansa karrelle, napsautteli nitojalla ihoon niittejä. Sitten joskus sattui jotain terävää käteen raivon hetkellä ja siitä alkoi viiltely. Viiltäminen ei todellakaan ole ainut keino millä vahingoita itseäni. Usein myös hakkaan ja kuristan itseäni. Tai revin ripset irti tai hiuksia päästä. Oikeastaan mikä vain keino, minkä tunnen vahingolliseksi itseäni kohtaan. Räkäkännit ja lääkkeiden kanssa pelleily kuuluu myös tähän kastiin.

Viiltelyä pidetään tällä palstalla selvästi nuorten ongelmana, ja "huomion hakuna". Jotkut tekevät sitä siinäkin mielessä, mutta monille itsensä vahignoittaminen on pakkokeino henkisen tasapainon saavuttamiseksi. Itse en halua kenenkään sanovan ruhjeistani mitään tai tulevan voivottelemaan. Aika vähän viiltoja ja mustelmia tulee peiteltyä, koska harvoin kukaan ulkopuolinen niistä mitään sanoo. Ja niiden seurassa, jotka saattaisivat jotain sanoa, piilottelen taisteluarpiani kyllä hyvinkin tehokkaasti.

Lue lisää

Minä tosiaan vieläkin käytän terolutia, mutta samaa olen miettinyt, että onkohan sekään pidemmän päälle kovin terveellistä. Vaikea vain lopettaakaan, kun on parantanut oloa niin paljon. Pms:tkin ovat pieniä fyysisiä oireita lukuunottamatta menneet ohi lähes huomaamatta. Ei kai siitä "virallisesti" haittaa ole syödä pidempäänkään (jos kerran esim pms:n hoitoonkin käytetään), mutta kukapa tietää onko virallinen mielipide aina niin totta. Toisaalta, lieneekö se nyt ainakaan vaarallisempaa kuin e-pilleritkään... Synteettisiä hormoneja nekin kai sisältävät. (En minä kyllä pillereitäkään halua syödä, ei sen puoleen. Ne tuntuvat vielä luonnottomammilta.)

Minä luulin pitkään olevani ainut maailmassa, joka kokee tuollaista hirveää itsevihaa. Joskus kyselin kohtalotovereita jollain suomi24:n mielenterveyspalstallakin, mutta en saanut vastauksia. Ei siihen oikein psykologikaan kauheasti mitään sanonut, muuta kuin "päivitteli", että olen niin kauhean ankara itselleni. Siitä tuli vähän sellainen olo, että no DAA :D Sen nyt tajuaa itsekin, mutta minkäs sille teet, se on mielenkiintoisempi kysymys... Tuntui, että ongelma on tosiaan vain minulla ja niin mystinen, ettei siihen kukaan oikein osaa sanoa mitään. Sikäli on "kiva" huomata, että en olekaan ainut maailmassa.

Toissasyksyn masennusvaihetta lukuunottamatta minä en ole kyllä vuosiin tuota itseni rääkkäämistä harrastanut, enkä juurikaan edes tuntenut tarvetta siihen. Muistaakseni silloin toissasyksynäkin vain koin järkyttävän voimakasta halua siihen, mutten kuitenkaan käytännössä tehnyt sitä vaan rikoin tavaroita itseni sijaan (koska en vain halunnut ylittää enää sitä itseni vahingoittamisen rajaa, kun olin niin kauan ollut "kuivilla"). Se viha oli ehkä järisyttävämpää kuin koskaan ennen, eikä sitä helpottanut oikein mikään. Se TODELLA tuntui siltä, että koko kroppani räjähtää sen raivon voimasta. Keho kävi ihan ylikierroksilla ja laihduinkin monta kiloa, varmaan siksi kun se jatkuva kiehuminen ja ahdistus kulutti niin paljon. Siihen kun lisäsi sen, ettei sitä raivoa oikein pystynyt mitenkään tyydyttävästi purkaa, niin jotenkin se oma riittämättömyys vain paheni ja sitä mukaa entistä pahempi raivokin. Lopputulos oli lähes (vai oliko edes "lähes") psykoottinen, eläimellinen raivon tila.

Narsistisesta problematiikasta kanssa voi löytää jotain näkökulmaa tähän ongelmaan... Minusta ainakin välillä tuntuu, että en ole vieläkään ehkä ihan hyväksynyt sitä, etten ole kaikkivoipa :D Ainakin päätellen siitä, että kaikenlainen kyvyttömyys ja riittämättömyys (epätäydellisyys) stimuloi sen raivon. Perusnarsisti varmaan räjähtäisi jollekin ulkopuoliselle pistäen syyn ja mitättömyytensä hänen niskaansa, mutta kiltiksi opetettu taas kääntää vihan itseensä, kun ei muuta osaa...

Hyvästä kehityksestä huolimatta minun on aika vaikea sanoa tarkalleen, mikä siihen itsevihaan sitten voisi auttaa. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että se vihan purkaminen itsestä ulospäin on ehkä tärkeintä. (Ja tärkeää on just se ero hallitsemattoman vihan ja terveen vihan välillä, ulospäinkin purettu vihakin kun voi olla tuhoavaa.) Ihan omasta kokemuksesta tiedän. Olen myös sitä mieltä, että sen vihan kohteen ei välttämättä tarvitse olla se "alkuperäinen", eikä välttämättä ainakaan niin, että sitä tarvitsisi purkaa muuten kuin omassa mielessään. Toki jos on paljon tekemisissä, voi olla aika hankalaa elää samaan aikaan siinä vihassa ja olla purkamatta sitä.

dididiu kirjoitti:

Minä tosiaan vieläkin käytän terolutia, mutta samaa olen miettinyt, että onkohan sekään pidemmän päälle kovin terveellistä. Vaikea vain lopettaakaan, kun on parantanut oloa niin paljon. Pms:tkin ovat pieniä fyysisiä oireita lukuunottamatta menneet ohi lähes huomaamatta. Ei kai siitä "virallisesti" haittaa ole syödä pidempäänkään (jos kerran esim pms:n hoitoonkin käytetään), mutta kukapa tietää onko virallinen mielipide aina niin totta. Toisaalta, lieneekö se nyt ainakaan vaarallisempaa kuin e-pilleritkään... Synteettisiä hormoneja nekin kai sisältävät. (En minä kyllä pillereitäkään halua syödä, ei sen puoleen. Ne tuntuvat vielä luonnottomammilta.)

Minä luulin pitkään olevani ainut maailmassa, joka kokee tuollaista hirveää itsevihaa. Joskus kyselin kohtalotovereita jollain suomi24:n mielenterveyspalstallakin, mutta en saanut vastauksia. Ei siihen oikein psykologikaan kauheasti mitään sanonut, muuta kuin "päivitteli", että olen niin kauhean ankara itselleni. Siitä tuli vähän sellainen olo, että no DAA :D Sen nyt tajuaa itsekin, mutta minkäs sille teet, se on mielenkiintoisempi kysymys... Tuntui, että ongelma on tosiaan vain minulla ja niin mystinen, ettei siihen kukaan oikein osaa sanoa mitään. Sikäli on "kiva" huomata, että en olekaan ainut maailmassa.

Toissasyksyn masennusvaihetta lukuunottamatta minä en ole kyllä vuosiin tuota itseni rääkkäämistä harrastanut, enkä juurikaan edes tuntenut tarvetta siihen. Muistaakseni silloin toissasyksynäkin vain koin järkyttävän voimakasta halua siihen, mutten kuitenkaan käytännössä tehnyt sitä vaan rikoin tavaroita itseni sijaan (koska en vain halunnut ylittää enää sitä itseni vahingoittamisen rajaa, kun olin niin kauan ollut "kuivilla"). Se viha oli ehkä järisyttävämpää kuin koskaan ennen, eikä sitä helpottanut oikein mikään. Se TODELLA tuntui siltä, että koko kroppani räjähtää sen raivon voimasta. Keho kävi ihan ylikierroksilla ja laihduinkin monta kiloa, varmaan siksi kun se jatkuva kiehuminen ja ahdistus kulutti niin paljon. Siihen kun lisäsi sen, ettei sitä raivoa oikein pystynyt mitenkään tyydyttävästi purkaa, niin jotenkin se oma riittämättömyys vain paheni ja sitä mukaa entistä pahempi raivokin. Lopputulos oli lähes (vai oliko edes "lähes") psykoottinen, eläimellinen raivon tila.

Narsistisesta problematiikasta kanssa voi löytää jotain näkökulmaa tähän ongelmaan... Minusta ainakin välillä tuntuu, että en ole vieläkään ehkä ihan hyväksynyt sitä, etten ole kaikkivoipa :D Ainakin päätellen siitä, että kaikenlainen kyvyttömyys ja riittämättömyys (epätäydellisyys) stimuloi sen raivon. Perusnarsisti varmaan räjähtäisi jollekin ulkopuoliselle pistäen syyn ja mitättömyytensä hänen niskaansa, mutta kiltiksi opetettu taas kääntää vihan itseensä, kun ei muuta osaa...

Hyvästä kehityksestä huolimatta minun on aika vaikea sanoa tarkalleen, mikä siihen itsevihaan sitten voisi auttaa. Siitä olen kyllä samaa mieltä, että se vihan purkaminen itsestä ulospäin on ehkä tärkeintä. (Ja tärkeää on just se ero hallitsemattoman vihan ja terveen vihan välillä, ulospäinkin purettu vihakin kun voi olla tuhoavaa.) Ihan omasta kokemuksesta tiedän. Olen myös sitä mieltä, että sen vihan kohteen ei välttämättä tarvitse olla se "alkuperäinen", eikä välttämättä ainakaan niin, että sitä tarvitsisi purkaa muuten kuin omassa mielessään. Toki jos on paljon tekemisissä, voi olla aika hankalaa elää samaan aikaan siinä vihassa ja olla purkamatta sitä.

Lue lisää

Jatkuu.....

Minulle oli ihan uskomaton elämys ja suoranainen käännekohta elämässä, kun ensimmäistä kertaa olin avoimesti ja koko sydämestäni vihainen jollekin. Hän oli ihan uusi tuttavuus, mutta onnistui pienellä eleellä loukkaamaan minua niin, että jotenkin se viha vain tuli, puhtammin kuin koskaan, ja se tuntui NIIN oikealta, NIIN terveeltä ja NIIN hyvältä! Se ei ollut hallitsematonta, pelottavaa ja tuhoavaa vihaa, vaan itsepuolustuksesta ja itsekunnioituksesta lähtevää, tervettä vihaa, jossa oli täysin hallitusti myös tahto mukana (tai "järki", miten nyt haluaakaan nimittää). Koin vahvaa, hallittua vihaa (hallittua siten että siinä oli se tahto mukana, eli tunne siitä että haluan tuntea näin ja on oikein tuntea näin). Koskaan elämässäni en ollut kokenut tuollaista (olin päälle 20 silloin, ehkä 22), ja sen tervehdyttävän ja itseä voimannuttavan vaikutuksen pystyi melkein fyysisesti tuntea. Siinä jotenkin jokin OMA minuus heräsi henkiin. En ollut koskaan niin vahvasti tuntenut eläväni ja olevani olemassa.

Fiilistelinkin kyseistä tunnetta vielä pitkään, kuuntelin aggressiivista musaa ja nautin :D Se oli kuin jotain lääkettä tai elämän eliksiiriä. Sittemmin olen oppinut muutenkin pitämään puoleni paremmin, uskallan sanoa vastaan ja uskallan valittaa, jos vaikka saan huonoa kohtelua jossain kaupassa tms. Tuolloin se asia ei jää kytemään ja kiristämään pidemmäksi aikaa, vaan asia on kohdaltani ikään kuin loppuun käsitelty siinä vaiheessa, kun olen oman mielipiteeni tehnyt selväksi.

Nimenomaan tuo vihan oikeutettu ja reaaliaikainen purkaminen lienee oman kokemukseni perusteella se tärkein lääke itsevihaan ja masennukseen. Sen ei edes tarvitse näkyä pahemmin ulospäin, oleellinen on se tunne. Se tietysti vaatii riittävän korkean tai ainakin neutraalin mielialan, jotta jaksaa reagoida. Masentuneena sitä taas meinaa tulla itku silmään ihan harmittomistakin jutuista. Sen äärimmäisen vihan kyljessä usein on myös äärimmäinen yliherkkyys ja itkuisuus. Ehkä se vihapurkaustaipumus on joidenkin (biologinen?) tapa reagoida masentuneena. Se lienee sitten taas opittua, että se viha suuntautuu itseen. Varmaan siinä masennuksessa on kyllä jotain biologistakin, pahimmissa tiloissa kun tuntuu siltä, että ei ole kyse mistään "käsittelemättömistä jutuista", vaan ihan tästä hetkestä, jossa on ongelma ja iso sellainen. Muuten en ehkä edes havaitsisi tuota biologian vaikutusta, mutta pms-oireiden kautta on tullut harvinaisen selväksi, että biologia vaikuttaa mielialaan -ja paljon. (Toisaalta sitten taas stressi pahentaa minulla pms:ää ihan selvästi; mukavina ja elämäntilanteeltaan helppoina aikoina ei välttämättä ole ollut ollenkaan pms:ää.)

Sitten on toki näitä masennukseen yleisesti vaikuttavia juttuja, kuten stressi, automaattiset negatiiviset ajatuskulut, vähäinen liikunta, vähäiset sosiaaliset kontaktit... Ne kaikki lisäävät riskiä, että se mieliala menee alas. Nämä asiat toki olet varmaan itsekin huomannut, mutta luettelen nyt tässä niitä asioita, joista uskoisin itselläni olevan apua. Kun minä menin toissasyksynä todella maahan pitkän hyvän (elämäni parhaan ja terveimmän jakson) jälkeen, niin minulla oli elämässä yhtäkkiä monia kuormittavia ja stressaavia asioita. Siihen kun lisätään aivan onneton stressinkäsittelykyky, niin masennuin ihan kunnolla. Sen jälkeen en olekaan ihan siihen parhaaseen tilaani palautunut, mutta nyt on pieni fiilis siitä, että tässä ehkä voisi alkaa pikkuhiljaa uusi, hyvä vaihe. Tietty "tokkura" ja jaksamattomuus vaivaa vaan vieläkin vahvasti, ja siksi olen nyt vähän pelokas lopettamaan terolutia. Ettei nyt olo pahenisi sitten taas...

Yksi hauska juttu muuten on unet. Eipä niitä oikein osaa tietysti ohjailla (tai ainakaan minä), mutta olen huomannut myös unieni parantavan. Aika paljon olen tässä aikuisiällä nähnyt unia, jossa huudan todella vihaisena äidilleni, suuttuneena jostain asiasta. Kätevästi se viha purkautuu niinkin :D Ja hassua kyllä, viime aikoina taas olen nähnyt unia, joissa itken, halaan ja teen sovinnon. Uneni ovat joskus niin selkeitä, ettei niitä pahemmin tarvitse analysoida. Sen vain jotenkin tuntee, että unet käsittelevät joskus juuri oikeita asioita, ja niistä voi saada hyvin osviittaa siitä, mitä siellä mielen perukoilla milloinkin tapahtuu.

"sanomatta jääneet mielipiteet, huomiotta jääneet tunteet, salatut ja hävetyt tunteet, piilotettu suru"
Kuulostaa tutulta. Uskon, että ne kyllä voivat lähteä purkautumaan, kun elää elämäänsä ja saa uusia kokemuksia, uutta materiaalia oman minuuden vahvistamiseen.

dididiu kirjoitti:

Jatkuu.....

Minulle oli ihan uskomaton elämys ja suoranainen käännekohta elämässä, kun ensimmäistä kertaa olin avoimesti ja koko sydämestäni vihainen jollekin. Hän oli ihan uusi tuttavuus, mutta onnistui pienellä eleellä loukkaamaan minua niin, että jotenkin se viha vain tuli, puhtammin kuin koskaan, ja se tuntui NIIN oikealta, NIIN terveeltä ja NIIN hyvältä! Se ei ollut hallitsematonta, pelottavaa ja tuhoavaa vihaa, vaan itsepuolustuksesta ja itsekunnioituksesta lähtevää, tervettä vihaa, jossa oli täysin hallitusti myös tahto mukana (tai "järki", miten nyt haluaakaan nimittää). Koin vahvaa, hallittua vihaa (hallittua siten että siinä oli se tahto mukana, eli tunne siitä että haluan tuntea näin ja on oikein tuntea näin). Koskaan elämässäni en ollut kokenut tuollaista (olin päälle 20 silloin, ehkä 22), ja sen tervehdyttävän ja itseä voimannuttavan vaikutuksen pystyi melkein fyysisesti tuntea. Siinä jotenkin jokin OMA minuus heräsi henkiin. En ollut koskaan niin vahvasti tuntenut eläväni ja olevani olemassa.

Fiilistelinkin kyseistä tunnetta vielä pitkään, kuuntelin aggressiivista musaa ja nautin :D Se oli kuin jotain lääkettä tai elämän eliksiiriä. Sittemmin olen oppinut muutenkin pitämään puoleni paremmin, uskallan sanoa vastaan ja uskallan valittaa, jos vaikka saan huonoa kohtelua jossain kaupassa tms. Tuolloin se asia ei jää kytemään ja kiristämään pidemmäksi aikaa, vaan asia on kohdaltani ikään kuin loppuun käsitelty siinä vaiheessa, kun olen oman mielipiteeni tehnyt selväksi.

Nimenomaan tuo vihan oikeutettu ja reaaliaikainen purkaminen lienee oman kokemukseni perusteella se tärkein lääke itsevihaan ja masennukseen. Sen ei edes tarvitse näkyä pahemmin ulospäin, oleellinen on se tunne. Se tietysti vaatii riittävän korkean tai ainakin neutraalin mielialan, jotta jaksaa reagoida. Masentuneena sitä taas meinaa tulla itku silmään ihan harmittomistakin jutuista. Sen äärimmäisen vihan kyljessä usein on myös äärimmäinen yliherkkyys ja itkuisuus. Ehkä se vihapurkaustaipumus on joidenkin (biologinen?) tapa reagoida masentuneena. Se lienee sitten taas opittua, että se viha suuntautuu itseen. Varmaan siinä masennuksessa on kyllä jotain biologistakin, pahimmissa tiloissa kun tuntuu siltä, että ei ole kyse mistään "käsittelemättömistä jutuista", vaan ihan tästä hetkestä, jossa on ongelma ja iso sellainen. Muuten en ehkä edes havaitsisi tuota biologian vaikutusta, mutta pms-oireiden kautta on tullut harvinaisen selväksi, että biologia vaikuttaa mielialaan -ja paljon. (Toisaalta sitten taas stressi pahentaa minulla pms:ää ihan selvästi; mukavina ja elämäntilanteeltaan helppoina aikoina ei välttämättä ole ollut ollenkaan pms:ää.)

Sitten on toki näitä masennukseen yleisesti vaikuttavia juttuja, kuten stressi, automaattiset negatiiviset ajatuskulut, vähäinen liikunta, vähäiset sosiaaliset kontaktit... Ne kaikki lisäävät riskiä, että se mieliala menee alas. Nämä asiat toki olet varmaan itsekin huomannut, mutta luettelen nyt tässä niitä asioita, joista uskoisin itselläni olevan apua. Kun minä menin toissasyksynä todella maahan pitkän hyvän (elämäni parhaan ja terveimmän jakson) jälkeen, niin minulla oli elämässä yhtäkkiä monia kuormittavia ja stressaavia asioita. Siihen kun lisätään aivan onneton stressinkäsittelykyky, niin masennuin ihan kunnolla. Sen jälkeen en olekaan ihan siihen parhaaseen tilaani palautunut, mutta nyt on pieni fiilis siitä, että tässä ehkä voisi alkaa pikkuhiljaa uusi, hyvä vaihe. Tietty "tokkura" ja jaksamattomuus vaivaa vaan vieläkin vahvasti, ja siksi olen nyt vähän pelokas lopettamaan terolutia. Ettei nyt olo pahenisi sitten taas...

Yksi hauska juttu muuten on unet. Eipä niitä oikein osaa tietysti ohjailla (tai ainakaan minä), mutta olen huomannut myös unieni parantavan. Aika paljon olen tässä aikuisiällä nähnyt unia, jossa huudan todella vihaisena äidilleni, suuttuneena jostain asiasta. Kätevästi se viha purkautuu niinkin :D Ja hassua kyllä, viime aikoina taas olen nähnyt unia, joissa itken, halaan ja teen sovinnon. Uneni ovat joskus niin selkeitä, ettei niitä pahemmin tarvitse analysoida. Sen vain jotenkin tuntee, että unet käsittelevät joskus juuri oikeita asioita, ja niistä voi saada hyvin osviittaa siitä, mitä siellä mielen perukoilla milloinkin tapahtuu.

"sanomatta jääneet mielipiteet, huomiotta jääneet tunteet, salatut ja hävetyt tunteet, piilotettu suru"
Kuulostaa tutulta. Uskon, että ne kyllä voivat lähteä purkautumaan, kun elää elämäänsä ja saa uusia kokemuksia, uutta materiaalia oman minuuden vahvistamiseen.

Lue lisää

Tuossa oli paljon tuttuja ja puhuttelevia juttuja, joten kiitos niistä! :-)

Totta, että pitkään kannetun vihan purkaminen ei välttämättä vaadi sen suuntaamista konkreettisesti siihen lähteenä olevaan kohteeseen, vaan tärkeimpänä jonkinlaista tuntemista ja mukauttamista omassa itsessä, ehkä tarvittaessa toisen ihmisen avulla. Ja hyvällä tavalla ulospäin ilmaistu viha on tosiaan eri asia kuin käsittelemättömän vihan projisointi ulospäin eli suuntaaminen vääriin kohteisiin. Edellinen on rakentavaa, jälkimmäinen ei...

Noita luettelemiasi, vihakuluista ulospääsyä edesauttavia asioita (sosiaalisuus, liian stressin välttäminen jne.) huomaan "elävästi" vaikuttamassa omassa arjessani myös. Pahempi juttu on se, että olen masentunut ja arki ei todellakaan ole tasapainoista, ei esim. hyvin ja riittävin tavoin sosiaalista. On todella hankala pysyä viisaassa ja tasaisessa menossa, ja toisaalta masennus rajoittaa eli estää monien asioiden toteuttamista. Mutta erilaisiin pieniin asioihin voi tietysti yrittää vaikuttaa, ja siitä on apua.

Itselläni on aika vastaavia kokemuksia myös tuosta vihan hyvästä, suorasta purkamisesta. Toivoisi, että olisi paljon enemmän. Kun asettaa ja puolustaa rajojaan, rakentaa samalla itseään. Ja ehkä on niinkin, että kun tekee näin, niin toisetkin ihmiset sen huomatessaan alkavat kunnioittaa ja huomioida paremmin. (Tämä on elämän ja ihmisyyden julmuutta; kääntöpuolena se, että se joka ei puolustaudu saa usein osakseen vain lisää päähänpotkimista toisilta. Onneksi sentään poikkeuksiakin tähän löytyy...)

Epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet (ehkä yhteydessä jonkinlaisiin narsistisiin asetelmiin) vihan sytyttäjinä, samoin kuin unet vihan käsittelyä ilmentävinä voisin myös allekirjoittaa melkein suoraan. Toisinaan olen herännyt siihen, että huudan tai vaihtoehtoisesti lyön seinään niin että rystysiä jomottaa ja alan miettiä, kuuluiko ehkä miten hyvin naapuriin.

dididiu kirjoitti:

Jatkuu.....

Minulle oli ihan uskomaton elämys ja suoranainen käännekohta elämässä, kun ensimmäistä kertaa olin avoimesti ja koko sydämestäni vihainen jollekin. Hän oli ihan uusi tuttavuus, mutta onnistui pienellä eleellä loukkaamaan minua niin, että jotenkin se viha vain tuli, puhtammin kuin koskaan, ja se tuntui NIIN oikealta, NIIN terveeltä ja NIIN hyvältä! Se ei ollut hallitsematonta, pelottavaa ja tuhoavaa vihaa, vaan itsepuolustuksesta ja itsekunnioituksesta lähtevää, tervettä vihaa, jossa oli täysin hallitusti myös tahto mukana (tai "järki", miten nyt haluaakaan nimittää). Koin vahvaa, hallittua vihaa (hallittua siten että siinä oli se tahto mukana, eli tunne siitä että haluan tuntea näin ja on oikein tuntea näin). Koskaan elämässäni en ollut kokenut tuollaista (olin päälle 20 silloin, ehkä 22), ja sen tervehdyttävän ja itseä voimannuttavan vaikutuksen pystyi melkein fyysisesti tuntea. Siinä jotenkin jokin OMA minuus heräsi henkiin. En ollut koskaan niin vahvasti tuntenut eläväni ja olevani olemassa.

Fiilistelinkin kyseistä tunnetta vielä pitkään, kuuntelin aggressiivista musaa ja nautin :D Se oli kuin jotain lääkettä tai elämän eliksiiriä. Sittemmin olen oppinut muutenkin pitämään puoleni paremmin, uskallan sanoa vastaan ja uskallan valittaa, jos vaikka saan huonoa kohtelua jossain kaupassa tms. Tuolloin se asia ei jää kytemään ja kiristämään pidemmäksi aikaa, vaan asia on kohdaltani ikään kuin loppuun käsitelty siinä vaiheessa, kun olen oman mielipiteeni tehnyt selväksi.

Nimenomaan tuo vihan oikeutettu ja reaaliaikainen purkaminen lienee oman kokemukseni perusteella se tärkein lääke itsevihaan ja masennukseen. Sen ei edes tarvitse näkyä pahemmin ulospäin, oleellinen on se tunne. Se tietysti vaatii riittävän korkean tai ainakin neutraalin mielialan, jotta jaksaa reagoida. Masentuneena sitä taas meinaa tulla itku silmään ihan harmittomistakin jutuista. Sen äärimmäisen vihan kyljessä usein on myös äärimmäinen yliherkkyys ja itkuisuus. Ehkä se vihapurkaustaipumus on joidenkin (biologinen?) tapa reagoida masentuneena. Se lienee sitten taas opittua, että se viha suuntautuu itseen. Varmaan siinä masennuksessa on kyllä jotain biologistakin, pahimmissa tiloissa kun tuntuu siltä, että ei ole kyse mistään "käsittelemättömistä jutuista", vaan ihan tästä hetkestä, jossa on ongelma ja iso sellainen. Muuten en ehkä edes havaitsisi tuota biologian vaikutusta, mutta pms-oireiden kautta on tullut harvinaisen selväksi, että biologia vaikuttaa mielialaan -ja paljon. (Toisaalta sitten taas stressi pahentaa minulla pms:ää ihan selvästi; mukavina ja elämäntilanteeltaan helppoina aikoina ei välttämättä ole ollut ollenkaan pms:ää.)

Sitten on toki näitä masennukseen yleisesti vaikuttavia juttuja, kuten stressi, automaattiset negatiiviset ajatuskulut, vähäinen liikunta, vähäiset sosiaaliset kontaktit... Ne kaikki lisäävät riskiä, että se mieliala menee alas. Nämä asiat toki olet varmaan itsekin huomannut, mutta luettelen nyt tässä niitä asioita, joista uskoisin itselläni olevan apua. Kun minä menin toissasyksynä todella maahan pitkän hyvän (elämäni parhaan ja terveimmän jakson) jälkeen, niin minulla oli elämässä yhtäkkiä monia kuormittavia ja stressaavia asioita. Siihen kun lisätään aivan onneton stressinkäsittelykyky, niin masennuin ihan kunnolla. Sen jälkeen en olekaan ihan siihen parhaaseen tilaani palautunut, mutta nyt on pieni fiilis siitä, että tässä ehkä voisi alkaa pikkuhiljaa uusi, hyvä vaihe. Tietty "tokkura" ja jaksamattomuus vaivaa vaan vieläkin vahvasti, ja siksi olen nyt vähän pelokas lopettamaan terolutia. Ettei nyt olo pahenisi sitten taas...

Yksi hauska juttu muuten on unet. Eipä niitä oikein osaa tietysti ohjailla (tai ainakaan minä), mutta olen huomannut myös unieni parantavan. Aika paljon olen tässä aikuisiällä nähnyt unia, jossa huudan todella vihaisena äidilleni, suuttuneena jostain asiasta. Kätevästi se viha purkautuu niinkin :D Ja hassua kyllä, viime aikoina taas olen nähnyt unia, joissa itken, halaan ja teen sovinnon. Uneni ovat joskus niin selkeitä, ettei niitä pahemmin tarvitse analysoida. Sen vain jotenkin tuntee, että unet käsittelevät joskus juuri oikeita asioita, ja niistä voi saada hyvin osviittaa siitä, mitä siellä mielen perukoilla milloinkin tapahtuu.

"sanomatta jääneet mielipiteet, huomiotta jääneet tunteet, salatut ja hävetyt tunteet, piilotettu suru"
Kuulostaa tutulta. Uskon, että ne kyllä voivat lähteä purkautumaan, kun elää elämäänsä ja saa uusia kokemuksia, uutta materiaalia oman minuuden vahvistamiseen.

Lue lisää

Olipas niin paljon viisasta asiaa että unohdan varmaan puolet, mitä aion tässä sanoa.
Aloitan vaikka unista. Minulla on myös ollut unia joissa huudan äidilleni. Välillämme on jo pitkään vallinnut jonkinlainen kauhun tasapaino. Mikä vain pieni asia voi yllättäen saada aikaan rauhallisen tilanteen muuttumisen ilmiriidaksi.
Toisaalta on niitäkin unia, joissa hän raivoaa minulle. Nämä kummatkin unet saavat minut yleensä ahdistuneeksi, ja herättyäni minulla on epämääräinen tunne siitä, että alitajunnassa pyörii jokin ikävä muisto, enkä vain saa mieleeni mikä se on. On myöskin sovintounia, joissa esiintyy monia henkilöitä, joiden kanssa on ollut vaikeuksia. Nämä unet sen sijaan ovat rauhoittavia.

Erikoinen juttu on sekin, että toisinaan, jokin asia vaivaa pitkän aikaa. Ei vain saa kiinni siitä, mikä se on. Sitten näkee unen, jossa mieli suorastaan selittää mikä tämä vaivaava asia on. Joskus unet ilmaisevat asian erillään sen oikeasta kontekstista, tavallaan vertauskuvia käyttäen. Ja joskus aivan suoraan, jolloin unessa käy läpi sen mieltä vaivanneen tilanteen. Sitten voi vain aamulla ihmetellä, että ai se olikin tämä juttu.
Unet ovat ihmeellisiä, ja minulla ne vaikuttavat voimakkaasti seuraavan päivän olotilaan. Jos näen mukavan unen, olen todella rentoutunut ja iloinen. Muistan näkemäni unet tai osia niistä todella hyvin, ja tämän pohjalta voin myös kertoa näkeväni etupäässä häiritseviä painajaisia. Koska ahdistus on minulle jokapäiväinen seuralainen en yhtään ihmettele painajaisten määrää.

Sitten sanon sanasen vihan purkamisesta. Oli ilo lukea kokemuksestasi, kun olit päässyt oikein kunnolla suuttumaan. Olisi vapauttavaa saada tuollaisia kokemuksia ja toivon että niitä vielä minunkin kohdalleni tulee.
Vihan purkaminen on myös luottamuskysymys ja liittyy lisäksi perusturvallisuuden tuntemiseen. Itse pystyn ilmaisemaan tällä hetkellä negatiivisia tuntemuksiani vapautuneesti ja pelottomasti vain kihlatulleni, koska hän on se ainut ihminen johon kykenen luottamaan, ja jonka vastareaktiot eivät pelota minua. Ne ihmiset joiden kokemus perusturvallisuudesta on kunnossa, eivät tule edes miettineeksi että oman vihan tai pettymyksen julkituominen voisi aiheuttaa heille mitään suurempaa haittaa. He luottavat siihen, että muut ymmärtävät tunteenpurkaukset, ja näin ollen uskaltavat myös olla eri mieltä muiden kanssa.

Jos taas perusturvallisuus ja luottamus ihmisiin puuttuu, on vaikea rakentaa tasapainoisia suhteita muihin. Ristiriitatilanteiden pelko estää esimerkiksi syvempien ystäväsuhteiden luomisen. Mistä voi tietää kuinka kestävä ystävyys on, jos sitä ei ole koskaan riidoilla koeteltu? Omat ihmissuhteeni jäävät näistä syistä hieman pinnalliselle tasolle. En kykene luottamaan perheenjäseniini tai läheisimpiin ystäviini, mikä on heitä kohtaan hyvin väärin. Omilta peloiltani en vain pysty olemaan näiden ihmisten seurassa oma itseni, vaan juurikin se "aina rauhallinen, aina kiltti, aina auttavainen". Minulla on eri rooleja eri ihmisten seurassa, mikä on ihan normaaliakin. Huonompi homma siinä vain on oma turvattomuuden tunne ja kokemus siitä, että näyttelee jotkuta toista. Roolit menevät automaattisesti päälle, ja mikäli joskus tunnen roolini hajoavan ympäriltäni, koen voimakasta ahdistusta, enkä enää tiedä miten tulisi käyttäytyä tai kuka olen niiden ihmisten keskellä. Sitä on vaikea selittää, koska kokemus itsessään on niin omituinen.

Taidan jatkaa tästä toisena päivänä. Olen nyt niin väsynyt ettei ajatus kulje kovin selkeästi. Hyvää illanjatkoa sinulle ja muillekin lukijoille!

Malice kirjoitti:

Olipas niin paljon viisasta asiaa että unohdan varmaan puolet, mitä aion tässä sanoa.
Aloitan vaikka unista. Minulla on myös ollut unia joissa huudan äidilleni. Välillämme on jo pitkään vallinnut jonkinlainen kauhun tasapaino. Mikä vain pieni asia voi yllättäen saada aikaan rauhallisen tilanteen muuttumisen ilmiriidaksi.
Toisaalta on niitäkin unia, joissa hän raivoaa minulle. Nämä kummatkin unet saavat minut yleensä ahdistuneeksi, ja herättyäni minulla on epämääräinen tunne siitä, että alitajunnassa pyörii jokin ikävä muisto, enkä vain saa mieleeni mikä se on. On myöskin sovintounia, joissa esiintyy monia henkilöitä, joiden kanssa on ollut vaikeuksia. Nämä unet sen sijaan ovat rauhoittavia.

Erikoinen juttu on sekin, että toisinaan, jokin asia vaivaa pitkän aikaa. Ei vain saa kiinni siitä, mikä se on. Sitten näkee unen, jossa mieli suorastaan selittää mikä tämä vaivaava asia on. Joskus unet ilmaisevat asian erillään sen oikeasta kontekstista, tavallaan vertauskuvia käyttäen. Ja joskus aivan suoraan, jolloin unessa käy läpi sen mieltä vaivanneen tilanteen. Sitten voi vain aamulla ihmetellä, että ai se olikin tämä juttu.
Unet ovat ihmeellisiä, ja minulla ne vaikuttavat voimakkaasti seuraavan päivän olotilaan. Jos näen mukavan unen, olen todella rentoutunut ja iloinen. Muistan näkemäni unet tai osia niistä todella hyvin, ja tämän pohjalta voin myös kertoa näkeväni etupäässä häiritseviä painajaisia. Koska ahdistus on minulle jokapäiväinen seuralainen en yhtään ihmettele painajaisten määrää.

Sitten sanon sanasen vihan purkamisesta. Oli ilo lukea kokemuksestasi, kun olit päässyt oikein kunnolla suuttumaan. Olisi vapauttavaa saada tuollaisia kokemuksia ja toivon että niitä vielä minunkin kohdalleni tulee.
Vihan purkaminen on myös luottamuskysymys ja liittyy lisäksi perusturvallisuuden tuntemiseen. Itse pystyn ilmaisemaan tällä hetkellä negatiivisia tuntemuksiani vapautuneesti ja pelottomasti vain kihlatulleni, koska hän on se ainut ihminen johon kykenen luottamaan, ja jonka vastareaktiot eivät pelota minua. Ne ihmiset joiden kokemus perusturvallisuudesta on kunnossa, eivät tule edes miettineeksi että oman vihan tai pettymyksen julkituominen voisi aiheuttaa heille mitään suurempaa haittaa. He luottavat siihen, että muut ymmärtävät tunteenpurkaukset, ja näin ollen uskaltavat myös olla eri mieltä muiden kanssa.

Jos taas perusturvallisuus ja luottamus ihmisiin puuttuu, on vaikea rakentaa tasapainoisia suhteita muihin. Ristiriitatilanteiden pelko estää esimerkiksi syvempien ystäväsuhteiden luomisen. Mistä voi tietää kuinka kestävä ystävyys on, jos sitä ei ole koskaan riidoilla koeteltu? Omat ihmissuhteeni jäävät näistä syistä hieman pinnalliselle tasolle. En kykene luottamaan perheenjäseniini tai läheisimpiin ystäviini, mikä on heitä kohtaan hyvin väärin. Omilta peloiltani en vain pysty olemaan näiden ihmisten seurassa oma itseni, vaan juurikin se "aina rauhallinen, aina kiltti, aina auttavainen". Minulla on eri rooleja eri ihmisten seurassa, mikä on ihan normaaliakin. Huonompi homma siinä vain on oma turvattomuuden tunne ja kokemus siitä, että näyttelee jotkuta toista. Roolit menevät automaattisesti päälle, ja mikäli joskus tunnen roolini hajoavan ympäriltäni, koen voimakasta ahdistusta, enkä enää tiedä miten tulisi käyttäytyä tai kuka olen niiden ihmisten keskellä. Sitä on vaikea selittää, koska kokemus itsessään on niin omituinen.

Taidan jatkaa tästä toisena päivänä. Olen nyt niin väsynyt ettei ajatus kulje kovin selkeästi. Hyvää illanjatkoa sinulle ja muillekin lukijoille!

Lue lisää

Tiukkaa asiaa oli sullakin tuosta vihan purkamisesta, allekirjoitan kaiken! Tuo vihan ilmaiseminen avoimesti menee kyllä JUURI noin. Eipä minullakaan mitään varsinaisia riitoja ole hyvienkään ystävien kanssa koskaan ollut (olikin pieni järkytys joskus tajuta se, että onkohan tässä jotain vikaa, kun niiden tosi läheistenkään kanssa ei vuosien ystävyyden aikana ole ollut yhtään riitaa...), mutta (hallelujah:)) viime vuosina kyllä sellaista "sanomista" on tullut ystävien kanssa molemmin puolin, ja sen seurauksena vähintäänkin ärtynyttä keskustelua edes. Siinä on kanssa yksi itseä eheyttävä juttu, kun uskaltaa läheisten kanssa purkaa vihaansa rakentavasti ja huomaa, että mikään ja kukaan ei tuhoudu. Ja ylipäänsä ilmaista mitään tunteita. Traagista mutta totta: minä en kotona pystynyt oikein hymyillä tai nauraakaan julkisesti, vaan tukahdutin sen, se tuntui niin kiusalliselta. Niinpä se terveempi emotionaalinen kehitys onkin alkanut vasta tuossa parinkympin jälkeen minulla. Parempi myöhään...

Sekin oli tärkeä kehitysaskel, että uskalsin itkeä julkisesti (myös kotona) ilman kiusallisuutta tai ahdistusta. Itkeä sen "tahdon kanssa", samalla tavalla kuin vihatakin. Nuorempana itkin aina piilossa. Vihan lisäksi kaikki tunteet, joita pystyy ilmaista avoimesti samalla sitoutuen niihin tervellä tavalla, eheyttävät.

Se viha. Pitäisi oikeastaan puhua hyvästä ja pahasta vihasta tai jotain. Ei sillä silloin väliä, kun me keskustelijat tiedämme minkä laadun vihasta on kyse, mutta häiritsee jos joku ei näe eroa näiden kahden vihan välillä :P Mutta siis, nimenomaan sen hyvän vihan ilmaiseminen läheisille tekee hyvää. Kun ei se nyt edes ole VIHAA sanan varsinaisessa merkityksessä (tai sanan ensimmäisen mielleyhtymän merkityksessä), vaan se on puhdasta terveyttä :D Tällainen vihaongelmainen sen varmasti kyllä erityisen hyvin tuntee, miten terveellistä se hyvä viha on. En tiedä tajuaakokaan "tavikset" sitä.

Mutta siinä tuleekin just ne reaktiot eteen. Moni hyvä ystäväni on sattumoisin enemmän tai vähemmän minun kaltainen, eli herkästi syyllistyvä, vihan kieltävä, konflikteja pelkäävä jne. Siten siihen sanomiseen voi muodostua kynnys, kun tulee tunne etten nyt halua aiheuttaa mitään suurempaa kriisiä vaan olen hiljaa, vaikka ärsyttääkin. Onneksi pari ystävää myös on suorapuheisempia, ja he ovat juuri niitä, joiden kanssa on sitä sanomistakin joskus tullut ja olen itsekin kehdannut sanoa suorat sanat tilanteessa, jossa tosissaan ärsytti. Juuri tämä henkilö, josta eilisessä terveen vihan esimerkissäni mainitsin, oli hyvin sellainen vahva, tunteva persoona. Myös sillä seikalla oli varmasti merkitystä, koska ensimmäistä kertaa minä sain ja osasin tuntea puhtaasti sitä OMAA tunnettani enkä huolestunut, että voi romahtaakohan tuon maailma nyt kun olen vihainen:) Aina ennen olin tukahduttanut itsepuolustuksellisen vihan heti alkuunsa (niin alussa etten ollut kokenut sitä edes), koska muiden tunteet ja yleinen atmosfääri olivat toki tärkeämpiä kuin minä :P Siitä on syyttäminen sellaisia kotioloja, joissa marttyyrit skitsahtivat heti, jos omaa tahtoa tai tunnetta erehdyin ilmaisemaan.

jatkuu...

dididiu kirjoitti:

Tiukkaa asiaa oli sullakin tuosta vihan purkamisesta, allekirjoitan kaiken! Tuo vihan ilmaiseminen avoimesti menee kyllä JUURI noin. Eipä minullakaan mitään varsinaisia riitoja ole hyvienkään ystävien kanssa koskaan ollut (olikin pieni järkytys joskus tajuta se, että onkohan tässä jotain vikaa, kun niiden tosi läheistenkään kanssa ei vuosien ystävyyden aikana ole ollut yhtään riitaa...), mutta (hallelujah:)) viime vuosina kyllä sellaista "sanomista" on tullut ystävien kanssa molemmin puolin, ja sen seurauksena vähintäänkin ärtynyttä keskustelua edes. Siinä on kanssa yksi itseä eheyttävä juttu, kun uskaltaa läheisten kanssa purkaa vihaansa rakentavasti ja huomaa, että mikään ja kukaan ei tuhoudu. Ja ylipäänsä ilmaista mitään tunteita. Traagista mutta totta: minä en kotona pystynyt oikein hymyillä tai nauraakaan julkisesti, vaan tukahdutin sen, se tuntui niin kiusalliselta. Niinpä se terveempi emotionaalinen kehitys onkin alkanut vasta tuossa parinkympin jälkeen minulla. Parempi myöhään...

Sekin oli tärkeä kehitysaskel, että uskalsin itkeä julkisesti (myös kotona) ilman kiusallisuutta tai ahdistusta. Itkeä sen "tahdon kanssa", samalla tavalla kuin vihatakin. Nuorempana itkin aina piilossa. Vihan lisäksi kaikki tunteet, joita pystyy ilmaista avoimesti samalla sitoutuen niihin tervellä tavalla, eheyttävät.

Se viha. Pitäisi oikeastaan puhua hyvästä ja pahasta vihasta tai jotain. Ei sillä silloin väliä, kun me keskustelijat tiedämme minkä laadun vihasta on kyse, mutta häiritsee jos joku ei näe eroa näiden kahden vihan välillä :P Mutta siis, nimenomaan sen hyvän vihan ilmaiseminen läheisille tekee hyvää. Kun ei se nyt edes ole VIHAA sanan varsinaisessa merkityksessä (tai sanan ensimmäisen mielleyhtymän merkityksessä), vaan se on puhdasta terveyttä :D Tällainen vihaongelmainen sen varmasti kyllä erityisen hyvin tuntee, miten terveellistä se hyvä viha on. En tiedä tajuaakokaan "tavikset" sitä.

Mutta siinä tuleekin just ne reaktiot eteen. Moni hyvä ystäväni on sattumoisin enemmän tai vähemmän minun kaltainen, eli herkästi syyllistyvä, vihan kieltävä, konflikteja pelkäävä jne. Siten siihen sanomiseen voi muodostua kynnys, kun tulee tunne etten nyt halua aiheuttaa mitään suurempaa kriisiä vaan olen hiljaa, vaikka ärsyttääkin. Onneksi pari ystävää myös on suorapuheisempia, ja he ovat juuri niitä, joiden kanssa on sitä sanomistakin joskus tullut ja olen itsekin kehdannut sanoa suorat sanat tilanteessa, jossa tosissaan ärsytti. Juuri tämä henkilö, josta eilisessä terveen vihan esimerkissäni mainitsin, oli hyvin sellainen vahva, tunteva persoona. Myös sillä seikalla oli varmasti merkitystä, koska ensimmäistä kertaa minä sain ja osasin tuntea puhtaasti sitä OMAA tunnettani enkä huolestunut, että voi romahtaakohan tuon maailma nyt kun olen vihainen:) Aina ennen olin tukahduttanut itsepuolustuksellisen vihan heti alkuunsa (niin alussa etten ollut kokenut sitä edes), koska muiden tunteet ja yleinen atmosfääri olivat toki tärkeämpiä kuin minä :P Siitä on syyttäminen sellaisia kotioloja, joissa marttyyrit skitsahtivat heti, jos omaa tahtoa tai tunnetta erehdyin ilmaisemaan.

jatkuu...

Lue lisää

ja jatkuu

Tosi hyvä juttu, että kihlattusi kanssa pystyt olla niin avoimesti! Sillä on epäilemättä iso merkitys. Minä seurustelen myös, mutta ihan sellaista raa'an suoraa, tervettä vihan purkamista ei oikein ole ollut. Sitä "sanomista" kyllä joskus, sentään (ihan hyvä niin, ahdistaisi jos oltaisiin aina vain täydessä sovussa). Sellaisia oikeita riitoja ei oikein ole ollut, lieneekö sitten taas molemmat niin mukautuvaisia. Avoimemmaksi kuitenkin koko ajan menee, että en ole huolestunut. Mitä enemmän luottaa, niin sitä laajemmalla skaalalla itseään uskaltaa ilmaista. Ei ole sekään mikään helppo tehtävä, vihan näyttäminen seurustelukumppanille siis, kun johonkin mielen perukoihin on tatuoitunut käsitys siitä, että kaikki menee vain pilalle jos ilmaisen itseäni... (Kotona kun aikuisilla oli tapana ottaa itseensä, jos "tunsin väärin".) Mutta askel kerrallaan.

Noista unista vielä. Ne on kyllä niin siistejä, ja minulla on hyvin samantapaisia kokemuksia tuosta, että asiat valkenevat selkeiden unien avulla. Minä koen hyvin lämpimiä tunteita omaa alitajuntaani kohtaan, se niin urhoollisesti jaksaa auttaa:) Esimerkiksi eräässä elämäntilanteessa aikoinaan olin hyvin ahdistunut suhteessani, enkä tiennyt miksi. Toivottoman huonona ahdistuksen käsittelijänä tietysti ahdistuin ja panikoiduin vain lisää osaamatta selvittää asiaa mitenkään itselleni. Ajatus suhteen loppumisesta itketti ja masensi minua, mutta samalla olin ihan paniikissa, koska en tavallaan keksinyt mitä muutakaan voisin tehdä kuin erota, jos oloni on niin ahdistunut (toisen jättäminen/torjuminen muuten myös ahdistaa minua suunnattomasti).

Alitajunta-kultani ei olisi kyllä enää selkeämmin voinut asiaa minulle ilmaista :D Näin PITKÄN aikaa, peräkkäisinä öinä aina ihan samaa unta, jossa seurustelukumppanini oli minulta kateissa, ja ahdistuksissani etsin häntä. Uni oli hyvin pelkistetty eikä siihen edes sekoittunut mitään ylimääräistä. Korkeintaan ympäristö oli vähän eri. Usein heräsinkin unen ahdistavuuden vuoksi huomatakseni hänen nukkuvan vieressä. Nukahdin uudelleen, ja taas sama uni.

Hassuinta on, että tuo sama uni tosiaan toistui joka yö (ja tosiaan joskus moneen kertaan yössä) niin kauan, että tajusin ottaa asian tietoiseen käsittelyyn. Tajusin sen saman tien: Me olimme paljon yhdessä ja läheisissä tekemisissä, mutta olimme jotenkin väsyneitä ja henkisesti vieraita ja kaukana toisistamme (emme olleet tunteneet vielä pitkään). Tajusin, että minusta tosiaan tuntuu siltä, että hän on jotenkin kateissa, kaukana ja tavoittamattomissa, koska vaikka olimme lähekkäin niin olimme jotenkin turtuneita, ilman mitään henkistä/emotionaalista kontaktia. Oli aika hieno juttu saada kiinni siitä, että SEHÄN tässä ahdisti, minä kun olin jo valmiiksi itkenyt silmät päästäni kun pelkäsin etten ylivoimaiselta ahdistukseltani voi muuta kuin pistää poikki vaikken tahtoisi:) Kerroin hänelle havainnostani, ja ahdistus kaikkosi. Nykyään tajuan tuon unen viestin vähän vähemmälläkin alitajunnan muistuttelulla :D

No joo, se siitä tältä erää. Jotenkin kyllä turruttaa päätä tämäkin, jatkuva netissä roikkuminen.. :P

Hyvää illanjatkoa!:)

dididiu kirjoitti:

ja jatkuu

Tosi hyvä juttu, että kihlattusi kanssa pystyt olla niin avoimesti! Sillä on epäilemättä iso merkitys. Minä seurustelen myös, mutta ihan sellaista raa'an suoraa, tervettä vihan purkamista ei oikein ole ollut. Sitä "sanomista" kyllä joskus, sentään (ihan hyvä niin, ahdistaisi jos oltaisiin aina vain täydessä sovussa). Sellaisia oikeita riitoja ei oikein ole ollut, lieneekö sitten taas molemmat niin mukautuvaisia. Avoimemmaksi kuitenkin koko ajan menee, että en ole huolestunut. Mitä enemmän luottaa, niin sitä laajemmalla skaalalla itseään uskaltaa ilmaista. Ei ole sekään mikään helppo tehtävä, vihan näyttäminen seurustelukumppanille siis, kun johonkin mielen perukoihin on tatuoitunut käsitys siitä, että kaikki menee vain pilalle jos ilmaisen itseäni... (Kotona kun aikuisilla oli tapana ottaa itseensä, jos "tunsin väärin".) Mutta askel kerrallaan.

Noista unista vielä. Ne on kyllä niin siistejä, ja minulla on hyvin samantapaisia kokemuksia tuosta, että asiat valkenevat selkeiden unien avulla. Minä koen hyvin lämpimiä tunteita omaa alitajuntaani kohtaan, se niin urhoollisesti jaksaa auttaa:) Esimerkiksi eräässä elämäntilanteessa aikoinaan olin hyvin ahdistunut suhteessani, enkä tiennyt miksi. Toivottoman huonona ahdistuksen käsittelijänä tietysti ahdistuin ja panikoiduin vain lisää osaamatta selvittää asiaa mitenkään itselleni. Ajatus suhteen loppumisesta itketti ja masensi minua, mutta samalla olin ihan paniikissa, koska en tavallaan keksinyt mitä muutakaan voisin tehdä kuin erota, jos oloni on niin ahdistunut (toisen jättäminen/torjuminen muuten myös ahdistaa minua suunnattomasti).

Alitajunta-kultani ei olisi kyllä enää selkeämmin voinut asiaa minulle ilmaista :D Näin PITKÄN aikaa, peräkkäisinä öinä aina ihan samaa unta, jossa seurustelukumppanini oli minulta kateissa, ja ahdistuksissani etsin häntä. Uni oli hyvin pelkistetty eikä siihen edes sekoittunut mitään ylimääräistä. Korkeintaan ympäristö oli vähän eri. Usein heräsinkin unen ahdistavuuden vuoksi huomatakseni hänen nukkuvan vieressä. Nukahdin uudelleen, ja taas sama uni.

Hassuinta on, että tuo sama uni tosiaan toistui joka yö (ja tosiaan joskus moneen kertaan yössä) niin kauan, että tajusin ottaa asian tietoiseen käsittelyyn. Tajusin sen saman tien: Me olimme paljon yhdessä ja läheisissä tekemisissä, mutta olimme jotenkin väsyneitä ja henkisesti vieraita ja kaukana toisistamme (emme olleet tunteneet vielä pitkään). Tajusin, että minusta tosiaan tuntuu siltä, että hän on jotenkin kateissa, kaukana ja tavoittamattomissa, koska vaikka olimme lähekkäin niin olimme jotenkin turtuneita, ilman mitään henkistä/emotionaalista kontaktia. Oli aika hieno juttu saada kiinni siitä, että SEHÄN tässä ahdisti, minä kun olin jo valmiiksi itkenyt silmät päästäni kun pelkäsin etten ylivoimaiselta ahdistukseltani voi muuta kuin pistää poikki vaikken tahtoisi:) Kerroin hänelle havainnostani, ja ahdistus kaikkosi. Nykyään tajuan tuon unen viestin vähän vähemmälläkin alitajunnan muistuttelulla :D

No joo, se siitä tältä erää. Jotenkin kyllä turruttaa päätä tämäkin, jatkuva netissä roikkuminen.. :P

Hyvää illanjatkoa!:)

Lue lisää

Tulipa mieleen, kun mainitsit tuosta terveen ja epäterveen vihan erottamisesta, etten taida itse oikein erottaa näitä kahta toisistaan kun ne tulevat ulkopuolelta. Minun on todella vaikeaa vastaanottaa muiden vihan tunteita, jotka kohdistuvat suoraan minuun, koska tulee sellainen olo, että tuo ihminen haluaa "tuhota" minut. Menen sellaisissa tilanteissa aivan lukkoon, mistä seuraa sitten myöhemmin helposti itsetuhoinen sessio. Jollain tavalla vihan kohteena oleminen särkee sen hauraan roolin, josta puhuin tuolla aikaisemmin. Tunnen identiteettini oikeasti hajoavan, ja siitä tulee myös ajatuskulku, että toiset ihmiset haluavat nitistää minut lopullisesti. Vihan vastaanottaminen on siis myös epätervettä.

Mietin sitäkin miksi lähden niin voimakkaasti mukaan kuvittelemiini toisten ihmisten ajatuksiin. Jos luulen jonkun haluavan tappaa minut henkisesti, teen sen mieluummin itse. Tämä tulee ilmeisesti ajatuksesta, joka valtasi minut täysin koulukiusaamisen aikoihin: Kukaan ei voi vihata minua sillä voimalla, jolla itse kykenen itseäni vihaamaan. Toisin sanoen siis, kukaan ei ole minulle vaaraksi, koska olen itse itseni pahin vihollinen. Tällainen ajatuskulku suojasi minua toisten ihmisten ajatuksilta. Niiden merkitys väheni tai jopa katosi sen mahtipontisen raivon rinnalla, jota tunsin itseäni kohtaan.
Luulen että tällainen "suojakeino" on melko herkkä kehittymään kiusatuille. Toisaalta se kyllä suojaa identiteettiä ulkomaailmalta, mutta toisaalta se samalla hajottaa identiteetin sisältä käsin.

Olen huomannut että minun on vaikeaa kytkeytyä muihin ihmisiin henkisellä tasolla, mikä jothuu osaksi noista edellä käsittelemistäni asioista. Minulla ei ole ikinä tunnetta johonkin kuulumisesta. Vuosikausia tuntemieni ihmisten seurassa, jopa perheeni seurassa tulee niitä outoja derealisaatiokokemuksia, etten tunne niitä ihmisiä lainkaan, enkä voi käsittää miksi ylipäätään olen heidän seurassaan.
Tuntuu usein olevan täysin sattumanvaraista, ketä minulla on ystävinäni. Osittain siksi, etten koe olevani oma itseni heidän seurassaan ja osittain siksi etten jotenkin vain kykene tavoittamaan heitä. Sen hetken kun olen seurassa, nämä ihmiset ovat.. miten sen sanoisi, konkreettisia. Silloin kun en ole heidän seurassaan, he luiskahatavat mielessäni aivan toiseen todellisuuteen, "oikeaan elämään". Itse taas jään tänne jonnekin, kiinni johonkin toiseen tilaan. Sitten kun taas tapaan jonkun, tuntuu kuin nämä kaksi toisiaan hylkivää maailmaa väkisin yhdistettäisiin. Kirjoitin joskus "suuresta yksinäisyydestä", joka muodostuu juuri tällä tavoin. Mitä enemmän ihmisiä on ympärilläni, ja mitä tutumpia heidän pitäisi olla, sitä syvempää ja kipeämpää henkistä yksinäisyyttä tunnen.

Malice kirjoitti:

Tulipa mieleen, kun mainitsit tuosta terveen ja epäterveen vihan erottamisesta, etten taida itse oikein erottaa näitä kahta toisistaan kun ne tulevat ulkopuolelta. Minun on todella vaikeaa vastaanottaa muiden vihan tunteita, jotka kohdistuvat suoraan minuun, koska tulee sellainen olo, että tuo ihminen haluaa "tuhota" minut. Menen sellaisissa tilanteissa aivan lukkoon, mistä seuraa sitten myöhemmin helposti itsetuhoinen sessio. Jollain tavalla vihan kohteena oleminen särkee sen hauraan roolin, josta puhuin tuolla aikaisemmin. Tunnen identiteettini oikeasti hajoavan, ja siitä tulee myös ajatuskulku, että toiset ihmiset haluavat nitistää minut lopullisesti. Vihan vastaanottaminen on siis myös epätervettä.

Mietin sitäkin miksi lähden niin voimakkaasti mukaan kuvittelemiini toisten ihmisten ajatuksiin. Jos luulen jonkun haluavan tappaa minut henkisesti, teen sen mieluummin itse. Tämä tulee ilmeisesti ajatuksesta, joka valtasi minut täysin koulukiusaamisen aikoihin: Kukaan ei voi vihata minua sillä voimalla, jolla itse kykenen itseäni vihaamaan. Toisin sanoen siis, kukaan ei ole minulle vaaraksi, koska olen itse itseni pahin vihollinen. Tällainen ajatuskulku suojasi minua toisten ihmisten ajatuksilta. Niiden merkitys väheni tai jopa katosi sen mahtipontisen raivon rinnalla, jota tunsin itseäni kohtaan.
Luulen että tällainen "suojakeino" on melko herkkä kehittymään kiusatuille. Toisaalta se kyllä suojaa identiteettiä ulkomaailmalta, mutta toisaalta se samalla hajottaa identiteetin sisältä käsin.

Olen huomannut että minun on vaikeaa kytkeytyä muihin ihmisiin henkisellä tasolla, mikä jothuu osaksi noista edellä käsittelemistäni asioista. Minulla ei ole ikinä tunnetta johonkin kuulumisesta. Vuosikausia tuntemieni ihmisten seurassa, jopa perheeni seurassa tulee niitä outoja derealisaatiokokemuksia, etten tunne niitä ihmisiä lainkaan, enkä voi käsittää miksi ylipäätään olen heidän seurassaan.
Tuntuu usein olevan täysin sattumanvaraista, ketä minulla on ystävinäni. Osittain siksi, etten koe olevani oma itseni heidän seurassaan ja osittain siksi etten jotenkin vain kykene tavoittamaan heitä. Sen hetken kun olen seurassa, nämä ihmiset ovat.. miten sen sanoisi, konkreettisia. Silloin kun en ole heidän seurassaan, he luiskahatavat mielessäni aivan toiseen todellisuuteen, "oikeaan elämään". Itse taas jään tänne jonnekin, kiinni johonkin toiseen tilaan. Sitten kun taas tapaan jonkun, tuntuu kuin nämä kaksi toisiaan hylkivää maailmaa väkisin yhdistettäisiin. Kirjoitin joskus "suuresta yksinäisyydestä", joka muodostuu juuri tällä tavoin. Mitä enemmän ihmisiä on ympärilläni, ja mitä tutumpia heidän pitäisi olla, sitä syvempää ja kipeämpää henkistä yksinäisyyttä tunnen.

Lue lisää

Sanoit tuosta julkisesti itkemisestä ja nauramisesta. Tajusin itse voivani vollottaa helposti vaikka ääneenkin jossain julkisessa paikassa, koska tunnen olevani siellä yksin, omassa kuplassani. Mitä tutumpia ihmisiä on lähellä, sitä vaikeammaksi surun näyttäminen kuitenkin tulee. Kotosalla itken yksin ja hiljaa. Ilon näyttäminen taasen on paljon helpompaa, koska omassa lapsuudessani se oli oikeastaan ainut tunne jota hyväksyttiin. Joko neutraali tai iloinen, mutta ei mitään muuta, jotta muut sen kestävät. Käsitin että sinulla on hyvin samankailtainen kokemus tästä. Katsoin yksi päivä yle areenalta, inhimillisen tekijä jakson, jossa oli haastateltavana kirkkoherra Marja-Sisko Aalto, joka oli siis ennen mies. Aihe on erilainen, mutta haastattelussa tuli kamalan koskettavasti esiin juuri tuo omien tunteiden salaaminen. Haastattelu poistetaan sivulta 9.2. Eli kannattaa katsoa heti jos kiinnostaa.

Koti-ilmapiiri, jossa vanhemmat eivät kestä jälkikasvunsa tunnetiloja, on varmasti monta sukupolvea taaksepäin koetellut juttu. Tällaiset mielenkoukeroiden pohdiskelut, jota me tässä harjoitamme, on uskoakseni aika vierasta edellisille sukupolville. Se jatkumo mitä yritämme tänäpäivänä saada katkaistuksi, on ollut mahdotonta katkaista niile, jotka eivät ole ymmärtäneet oman käytöksensä syitä ja seurauksia, ja toisaalta heillä tuskin on ollut aikaakaan kovin syvällisille pohdiskeluille kun miettii heidän työmääräänsä.

Vaikka koen tulleeni kohdelluksi hyvin väärin perheen sisällä, ymmärrän tosi hyvin vanhempiani ja isäpuoltani, joka onnistui hajoittamaan omalla hulluudellaan vieläkin sirpaleisemmaksi sen kokonaisuuden, joka oli jo valmiiksi levinnyt kuin paska tuulettimeen. Niin vanhemmilleni kuin isäpuolellekin, oli syntynyt tietyt arvot ja käyttäytymismallit heidän lapsuudestaan. Esimerkiksi isäpuoleni, ei luultavasti koskaan ollut saanut tuntea olevansa minkään arvoinen, ellei hän koko ajan tehnyt töitä perheen eteen, mistä seurasi samanlaisten arvojen syövyttäminen tämän uuden perheen mieliin.
Kaikkien lapsuudessa saama "perintö" siirtyy seuraavalle sukupolvelle, huomaamattomasti mutta varmasti. Itse kammoan ajatusta lapsien hommaamisesta, koska pelkään siirtäväni omaa taakkaani jälleen eteenpäin, enkä oikeastaan edes usko voivani käsitellä tätä monimutkaista ongelmavyyhtiä niin auki, että pystyisin muuttamaan ratkaisevasti omia toimintamallejani.

Pitää joskus yrittää saada tuo Golemanin kirja käsiini joskus. Tällä hetkellä on kahdeksan kirjaa luvussa, ei oikein keskittyminen yhteen aisaan onnistu :) Andrew Solomonin Keskipäivän demoni on oikein suositeltavaa luettavaa, jos ihmisten kokemukset eri tyyppisistä masennuksista kiinnostavat. Kirjailija avaa omia kokemuksiaan todella ymmärrettävällä ja hienolla tavalla.
Mutta nyt töiden pariin, deadline lähestyy uhkaavasti. Päivänjatkoja!!

Malice kirjoitti:

Sanoit tuosta julkisesti itkemisestä ja nauramisesta. Tajusin itse voivani vollottaa helposti vaikka ääneenkin jossain julkisessa paikassa, koska tunnen olevani siellä yksin, omassa kuplassani. Mitä tutumpia ihmisiä on lähellä, sitä vaikeammaksi surun näyttäminen kuitenkin tulee. Kotosalla itken yksin ja hiljaa. Ilon näyttäminen taasen on paljon helpompaa, koska omassa lapsuudessani se oli oikeastaan ainut tunne jota hyväksyttiin. Joko neutraali tai iloinen, mutta ei mitään muuta, jotta muut sen kestävät. Käsitin että sinulla on hyvin samankailtainen kokemus tästä. Katsoin yksi päivä yle areenalta, inhimillisen tekijä jakson, jossa oli haastateltavana kirkkoherra Marja-Sisko Aalto, joka oli siis ennen mies. Aihe on erilainen, mutta haastattelussa tuli kamalan koskettavasti esiin juuri tuo omien tunteiden salaaminen. Haastattelu poistetaan sivulta 9.2. Eli kannattaa katsoa heti jos kiinnostaa.

Koti-ilmapiiri, jossa vanhemmat eivät kestä jälkikasvunsa tunnetiloja, on varmasti monta sukupolvea taaksepäin koetellut juttu. Tällaiset mielenkoukeroiden pohdiskelut, jota me tässä harjoitamme, on uskoakseni aika vierasta edellisille sukupolville. Se jatkumo mitä yritämme tänäpäivänä saada katkaistuksi, on ollut mahdotonta katkaista niile, jotka eivät ole ymmärtäneet oman käytöksensä syitä ja seurauksia, ja toisaalta heillä tuskin on ollut aikaakaan kovin syvällisille pohdiskeluille kun miettii heidän työmääräänsä.

Vaikka koen tulleeni kohdelluksi hyvin väärin perheen sisällä, ymmärrän tosi hyvin vanhempiani ja isäpuoltani, joka onnistui hajoittamaan omalla hulluudellaan vieläkin sirpaleisemmaksi sen kokonaisuuden, joka oli jo valmiiksi levinnyt kuin paska tuulettimeen. Niin vanhemmilleni kuin isäpuolellekin, oli syntynyt tietyt arvot ja käyttäytymismallit heidän lapsuudestaan. Esimerkiksi isäpuoleni, ei luultavasti koskaan ollut saanut tuntea olevansa minkään arvoinen, ellei hän koko ajan tehnyt töitä perheen eteen, mistä seurasi samanlaisten arvojen syövyttäminen tämän uuden perheen mieliin.
Kaikkien lapsuudessa saama "perintö" siirtyy seuraavalle sukupolvelle, huomaamattomasti mutta varmasti. Itse kammoan ajatusta lapsien hommaamisesta, koska pelkään siirtäväni omaa taakkaani jälleen eteenpäin, enkä oikeastaan edes usko voivani käsitellä tätä monimutkaista ongelmavyyhtiä niin auki, että pystyisin muuttamaan ratkaisevasti omia toimintamallejani.

Pitää joskus yrittää saada tuo Golemanin kirja käsiini joskus. Tällä hetkellä on kahdeksan kirjaa luvussa, ei oikein keskittyminen yhteen aisaan onnistu :) Andrew Solomonin Keskipäivän demoni on oikein suositeltavaa luettavaa, jos ihmisten kokemukset eri tyyppisistä masennuksista kiinnostavat. Kirjailija avaa omia kokemuksiaan todella ymmärrettävällä ja hienolla tavalla.
Mutta nyt töiden pariin, deadline lähestyy uhkaavasti. Päivänjatkoja!!

Lue lisää

"Jollain tavalla vihan kohteena oleminen särkee sen hauraan roolin, josta puhuin tuolla aikaisemmin. Tunnen identiteettini oikeasti hajoavan, ja siitä tulee myös ajatuskulku, että toiset ihmiset haluavat nitistää minut lopullisesti."

Joo. Tuo on minullekin tuttua. Minunkin on kyllä varmaan hankalampaa erottaa terve ja epäterve viha toisistaan, kun ne tulevat ulkopuolelta... Luulisin, että reagoin molempiin aika samalla tavalla. Ehkä... Tuota voisikin vähän miettiä. Omassa vihassani tunnistan nuo muodot tosi hyvin, mutta toisten käytöksessä en ehkä ole niin tarkkaan kiinnittänyt huomiota tuon asian suhteen.

Ennen kyllä olin paljon hauraampi, ja viime vuosina olen oppinut myös vastaamaan vihalla, siis terveellä vihalla. Ei sitä välttämättä tarvitse edes näkyvästi tuoda esiin, mutta silti se oma olotila on aivan eri kuin se hauras, hajoava olotila jollainen ennen tuli aina. Se on ihana tunne, kun jonkun henkilön "hyökkäys" saakin minussa aikaan sisäisen ärtymyksen ja puolustautumisen (ja ihan näkyvän ulkoisenkin kyllä joskus), sellaisen että henkisen murtumisen sijaan minusta nouseekin jokin itseäni suojaava voima, sellainen terve itsekunnioitus joka hypähtää minun ja "hyökkääjän" väliin. Se on juuri sitä terveiden rajojen vetämistä (vrt se kun toisen hyökkäys, on se sitten terve tai ei, uppoaa itseen syvälle sisimpään ilman, että mikään itsessä tulee väliin). Tärkeää on se reaaliaikaisuus: jälkikäteen kiehuminen ei paljoa auta. (Joskin ehkä parempi kuin ettei tajuaisi suuttua ollenkaan..?)

Sitä tervettä vihaa voisi todella kuvata jonkinlaisena panssarina, josta viha kimpoaa pois. Vastakohtana sille taas on se täysi puolustuskyvyttömyys, kun ulkopuolelta tuleva viha suorastaan imeytyy itseen samalla minuutta heikentäen. Se kaikki ulkopuolelta itseen imetty viha, johon on vain alistuttu, kasvattaa juuri sitä itsevihaa vahvistaen sitä uskoa, että olen todella näin vihattava ja huono ihminen. Toisaalta taas jokainen tilanne, jossa pystyykin nousta puolustamaan itseään, heikentää sitä itseen suunnattua vihaa ja vahvistaa itsekunnioitusta ja tietoisuutta omista rajoista. Yksi piirre terveessä vihassa on muuten juuri se oleellinen seikka, että se ei keskity toisen kukistamiseen vaan nimenomaan itsepuolustukseen, rajan vetämiseen ja itsekunnioitukseen.

Oikeastaan ainut selvitymisstrategiahan minulla oli ennen pyyteetön miellyttäminen, ja mitä "pelottavampi" ihminen (eli mitä suorempi ja avoimemmin vihaa ilmaiseva), niin sitä suurempi paine oli suorastaan epätoivoisesti nuolla persettä, ettei se pelottava persoona vaan hyökkäisi minua vastaan. Oli parempi olla sellaisen puolella, jolla oli sellaiset voimat, että hän voisi pienessä hetkessä hajottaa minut. Konfliktit muiden ihmisten kesken olivat toki myös ahdistavia, koska yritin aina olla kaikkien puolella etten saisi kenenkään vihoja itseeni. Sellaisten suorapuheisten ja "jyräävien" ihmisten kanssa kun olin tietysti todella aseeton, koska itseltä ei löytynyt sitä samaa voimaa, jolla vastata tällaisten ihmisten käytökseen. Siitä siis pakonomainen, lapsenomainen ja pelokaskin miellyttäminen. Olin tällainen aivan pienestä asti.

Muistan esimerkiksi tilanteen (alle kouluikäisenä), jossa kaksi suht vierasta lasta naureskelivat ja tönivät minua kevyesti. He eivät olleet hyökkäävän vihamielisiä, mutta kiusaa tekivät selvästi kuitenkin. Minun toimintamallini oli tietysti hymyillä ja antaa heidän töniä, ikään kuin kyseessä olisi jokin yhteinen, kiva leikki. Seisoin vain siinä, otin tönäisyt vastaan ja hymyillen katselin kahta muuta kuin haluten näyttää, että olen heidän puolellaan enkä itseni. Tiedostin kyllä, että he kiusaavat, mutta en silti ymmärtänyt, että voisin toimia jotenkin toisin. Tuo pieni hetki kuvaa symbolisesti kyllä minun henkistä vinoonkasvaneisuuttani aika loistavasti.

Olen niin rakastunut tuohon terveeseen vihaan, että alan jo toistaa itseäni :D Mutta oli tässä varmaan jostain muustakin puhetta...

dididiu kirjoitti:

"Jollain tavalla vihan kohteena oleminen särkee sen hauraan roolin, josta puhuin tuolla aikaisemmin. Tunnen identiteettini oikeasti hajoavan, ja siitä tulee myös ajatuskulku, että toiset ihmiset haluavat nitistää minut lopullisesti."

Joo. Tuo on minullekin tuttua. Minunkin on kyllä varmaan hankalampaa erottaa terve ja epäterve viha toisistaan, kun ne tulevat ulkopuolelta... Luulisin, että reagoin molempiin aika samalla tavalla. Ehkä... Tuota voisikin vähän miettiä. Omassa vihassani tunnistan nuo muodot tosi hyvin, mutta toisten käytöksessä en ehkä ole niin tarkkaan kiinnittänyt huomiota tuon asian suhteen.

Ennen kyllä olin paljon hauraampi, ja viime vuosina olen oppinut myös vastaamaan vihalla, siis terveellä vihalla. Ei sitä välttämättä tarvitse edes näkyvästi tuoda esiin, mutta silti se oma olotila on aivan eri kuin se hauras, hajoava olotila jollainen ennen tuli aina. Se on ihana tunne, kun jonkun henkilön "hyökkäys" saakin minussa aikaan sisäisen ärtymyksen ja puolustautumisen (ja ihan näkyvän ulkoisenkin kyllä joskus), sellaisen että henkisen murtumisen sijaan minusta nouseekin jokin itseäni suojaava voima, sellainen terve itsekunnioitus joka hypähtää minun ja "hyökkääjän" väliin. Se on juuri sitä terveiden rajojen vetämistä (vrt se kun toisen hyökkäys, on se sitten terve tai ei, uppoaa itseen syvälle sisimpään ilman, että mikään itsessä tulee väliin). Tärkeää on se reaaliaikaisuus: jälkikäteen kiehuminen ei paljoa auta. (Joskin ehkä parempi kuin ettei tajuaisi suuttua ollenkaan..?)

Sitä tervettä vihaa voisi todella kuvata jonkinlaisena panssarina, josta viha kimpoaa pois. Vastakohtana sille taas on se täysi puolustuskyvyttömyys, kun ulkopuolelta tuleva viha suorastaan imeytyy itseen samalla minuutta heikentäen. Se kaikki ulkopuolelta itseen imetty viha, johon on vain alistuttu, kasvattaa juuri sitä itsevihaa vahvistaen sitä uskoa, että olen todella näin vihattava ja huono ihminen. Toisaalta taas jokainen tilanne, jossa pystyykin nousta puolustamaan itseään, heikentää sitä itseen suunnattua vihaa ja vahvistaa itsekunnioitusta ja tietoisuutta omista rajoista. Yksi piirre terveessä vihassa on muuten juuri se oleellinen seikka, että se ei keskity toisen kukistamiseen vaan nimenomaan itsepuolustukseen, rajan vetämiseen ja itsekunnioitukseen.

Oikeastaan ainut selvitymisstrategiahan minulla oli ennen pyyteetön miellyttäminen, ja mitä "pelottavampi" ihminen (eli mitä suorempi ja avoimemmin vihaa ilmaiseva), niin sitä suurempi paine oli suorastaan epätoivoisesti nuolla persettä, ettei se pelottava persoona vaan hyökkäisi minua vastaan. Oli parempi olla sellaisen puolella, jolla oli sellaiset voimat, että hän voisi pienessä hetkessä hajottaa minut. Konfliktit muiden ihmisten kesken olivat toki myös ahdistavia, koska yritin aina olla kaikkien puolella etten saisi kenenkään vihoja itseeni. Sellaisten suorapuheisten ja "jyräävien" ihmisten kanssa kun olin tietysti todella aseeton, koska itseltä ei löytynyt sitä samaa voimaa, jolla vastata tällaisten ihmisten käytökseen. Siitä siis pakonomainen, lapsenomainen ja pelokaskin miellyttäminen. Olin tällainen aivan pienestä asti.

Muistan esimerkiksi tilanteen (alle kouluikäisenä), jossa kaksi suht vierasta lasta naureskelivat ja tönivät minua kevyesti. He eivät olleet hyökkäävän vihamielisiä, mutta kiusaa tekivät selvästi kuitenkin. Minun toimintamallini oli tietysti hymyillä ja antaa heidän töniä, ikään kuin kyseessä olisi jokin yhteinen, kiva leikki. Seisoin vain siinä, otin tönäisyt vastaan ja hymyillen katselin kahta muuta kuin haluten näyttää, että olen heidän puolellaan enkä itseni. Tiedostin kyllä, että he kiusaavat, mutta en silti ymmärtänyt, että voisin toimia jotenkin toisin. Tuo pieni hetki kuvaa symbolisesti kyllä minun henkistä vinoonkasvaneisuuttani aika loistavasti.

Olen niin rakastunut tuohon terveeseen vihaan, että alan jo toistaa itseäni :D Mutta oli tässä varmaan jostain muustakin puhetta...

Lue lisää

"Luulen että tällainen "suojakeino" on melko herkkä kehittymään kiusatuille. Toisaalta se kyllä suojaa identiteettiä ulkomaailmalta, mutta toisaalta se samalla hajottaa identiteetin sisältä käsin."

Hyvä pointti muuten. Minäkin olen ollut jossain määrin koulukiusatta, tai ainakin sellaista pohjasakkaa ja vapaata riistaa. Melko rauhassa sain kuitenkin olla, mutta ulkopuolisuus, huonommuus ja muiden naureskelut ja silloin tällöin kuullut haukut kyllä jättivät jälkensä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut itse vaikuttaa asiaan paljon. Eristäydyin nuorten hauskanpidosta ja sosiaalisista kuvioista (en uskaltanut toimia vanhempien oletettua mielipidettä vastaan, koska kiinni jääminen ja aikuisten moitteet ja paheksunta olisivat olleet kuin kuolema minulle), mikä taas sai aikaan ulkopuolisuutta jne. Eihän sitä toki kyennyt tuollaisia valintoja tekemään siinä iässä. Kun normaalit teinit kapinoivat aikuisia vastaan ja liittoutuvat toistensa kanssa, minä kapinoin sisäisesti juuri sitä ryhmää vastaan, johon olisi ollut tervellisintä liittyä. Ajatus aikuisten paheksunnasta oli ilmeisesti paljon uhkaavampi ajatus kuin ulkopuolisuus omasta ikäryhmästä.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi tuota koulukiusaamisasiaa siihen itsevihaan liittyen, mutta tuossa tosiaan on pointtinsa, että vihaamalla itseään vielä enemmän kuin muut vihaavat, voi saada edes jonkinlaisen kontrollin tunteen itselleen. Samalla toisaalta jokainen halveksuva ja vihamielinen kommentti vahvisti itsevihaa entisestään. Kuitenkaan nämä eivät TAVALLAAN tuntuneet niin pahalta, koska ne olivat lopulta samaa mieltä kuin mitä itsekin olin. Minä lähtisin jäljittämään itsevihan syitä juuri tuohon puolustuskyvyttömyyteen, koska puolustuskyvyttömyys (eli oman vihan kieltäminen) saa aikaan sen, että kaikki ulkopuolelta tuleva viha imeytyy osaksi itseä ja vahvistaa uskoa omasta vihattavuudesta. Jokainen itseen uponnut hyökkäys muuntuu pelottavan helposti itsevihaksi.

"Vuosikausia tuntemieni ihmisten seurassa, jopa perheeni seurassa tulee niitä outoja derealisaatiokokemuksia, etten tunne niitä ihmisiä lainkaan"

Tuo on todella epämukava tunne. Minulla se ilmenee jopa pahiten juuri perheen parissa. Se on tunne, joka välillä oikeasti saa olon tuntumaan tosissaan hullulta, koska se on niin epätodellista. Minusta tuntuu helposti siltä kuin itseni ja muiden välissä olisi jokin sakea sumuverho, ikään kuin muut ihmiset olisivat kyllä nähtävissä muttei "koettavissa" tai kuten ilmaisit, että et kykene tavoittamaan heitä. (Tähän tunteeseen minulla juuri liittyi se toistuva uni, jossa etsin kateissa olevaa seurustelukumppaniani.) Sitten, jos se "sumuverho" välillä hälvenee, tuleekin se ahdistava vierauden tunne kun herää todellisuuteen "vieraiden" ihmisten keskeltä. Seurauksena on vähintäänkin kiusallinen olotila, kun ei oikein tiedä miten päin olisi ja mitä sanoisi -oman perheen seurassa! Ja aika traaginenkin...

Ystävien kanssa minulla on myös samaa, mutta ei ehkä niin räikeästi. Etenkin, kun olen oppinut tuomaan myös sitä negatiivista ystävyysuhteisiin (eli esim kritisoimaan jos on aihetta), niin nämä tuttavuudet tuntuvat jotenkin todellisemmilta ja elävämmiltä. Siltikin välillä kyllä tulee näitä tavoittamattomuuden tunteita. Tuo tavoittamattomuus ja vieraus johtunee ainakin jossain määrin siitä, jos tilanteissa ei ole avoimesti ja puhtaasti tunteita mukana, jos mennään vaan "autopilotilla" jonkin totutun tyylin tai rutiinin mukaisesti. Esimerkiksi rakentavissa konfliktitilanteissa taas yleensä on hyvinkin selkeä ja todellinen olo.

Tuon vieraudentunteen outona vastaparina minulla on sitten joidenkin ihmisten kanssa ilmenevä hyvin vahva tuttuuden tunne heti ensitapaamisesta asti, sellainen kun ollaan ihan samalla aaltopituudella, puhetta riittää ja ollaan jotenkin tosi samanlaisia. Yleensä näillä ihmisillä on jollain tapaa samanlainen psykologinen tausta kuin minulla, ja se "tuttuus" onkin tietyllä tapaa harhaa ja johtunee samanlaisista psykologisista reagointitavoista. Näiden ihmisten kanssa koen kyllä yhteenkuuluvuutta, mutta ihan todellista toisen tuntemista ja emotionaalista puolta täytyykin sitten vähän harjoitella, sillä se vierauden tunne saattaa iskeä koska vaan jos ei toisen kanssa ole ollut suoraa ja avointa tunteenilmaisua. Äkillisesti se läheisyys saattaa myös ahdistaa, jos sen yhtäkkiä tiedostaakin ja kokee ihan kunnolla, samaan aikaan kun toinen tuntuu ihan vieraalta. Silloin on houkutus vetää jokin automaattinen rooli päälle ja pysyä sitten turvallisesti etäällä henkisesti.

dididiu kirjoitti:

"Luulen että tällainen "suojakeino" on melko herkkä kehittymään kiusatuille. Toisaalta se kyllä suojaa identiteettiä ulkomaailmalta, mutta toisaalta se samalla hajottaa identiteetin sisältä käsin."

Hyvä pointti muuten. Minäkin olen ollut jossain määrin koulukiusatta, tai ainakin sellaista pohjasakkaa ja vapaata riistaa. Melko rauhassa sain kuitenkin olla, mutta ulkopuolisuus, huonommuus ja muiden naureskelut ja silloin tällöin kuullut haukut kyllä jättivät jälkensä. Näin jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut itse vaikuttaa asiaan paljon. Eristäydyin nuorten hauskanpidosta ja sosiaalisista kuvioista (en uskaltanut toimia vanhempien oletettua mielipidettä vastaan, koska kiinni jääminen ja aikuisten moitteet ja paheksunta olisivat olleet kuin kuolema minulle), mikä taas sai aikaan ulkopuolisuutta jne. Eihän sitä toki kyennyt tuollaisia valintoja tekemään siinä iässä. Kun normaalit teinit kapinoivat aikuisia vastaan ja liittoutuvat toistensa kanssa, minä kapinoin sisäisesti juuri sitä ryhmää vastaan, johon olisi ollut tervellisintä liittyä. Ajatus aikuisten paheksunnasta oli ilmeisesti paljon uhkaavampi ajatus kuin ulkopuolisuus omasta ikäryhmästä.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi tuota koulukiusaamisasiaa siihen itsevihaan liittyen, mutta tuossa tosiaan on pointtinsa, että vihaamalla itseään vielä enemmän kuin muut vihaavat, voi saada edes jonkinlaisen kontrollin tunteen itselleen. Samalla toisaalta jokainen halveksuva ja vihamielinen kommentti vahvisti itsevihaa entisestään. Kuitenkaan nämä eivät TAVALLAAN tuntuneet niin pahalta, koska ne olivat lopulta samaa mieltä kuin mitä itsekin olin. Minä lähtisin jäljittämään itsevihan syitä juuri tuohon puolustuskyvyttömyyteen, koska puolustuskyvyttömyys (eli oman vihan kieltäminen) saa aikaan sen, että kaikki ulkopuolelta tuleva viha imeytyy osaksi itseä ja vahvistaa uskoa omasta vihattavuudesta. Jokainen itseen uponnut hyökkäys muuntuu pelottavan helposti itsevihaksi.

"Vuosikausia tuntemieni ihmisten seurassa, jopa perheeni seurassa tulee niitä outoja derealisaatiokokemuksia, etten tunne niitä ihmisiä lainkaan"

Tuo on todella epämukava tunne. Minulla se ilmenee jopa pahiten juuri perheen parissa. Se on tunne, joka välillä oikeasti saa olon tuntumaan tosissaan hullulta, koska se on niin epätodellista. Minusta tuntuu helposti siltä kuin itseni ja muiden välissä olisi jokin sakea sumuverho, ikään kuin muut ihmiset olisivat kyllä nähtävissä muttei "koettavissa" tai kuten ilmaisit, että et kykene tavoittamaan heitä. (Tähän tunteeseen minulla juuri liittyi se toistuva uni, jossa etsin kateissa olevaa seurustelukumppaniani.) Sitten, jos se "sumuverho" välillä hälvenee, tuleekin se ahdistava vierauden tunne kun herää todellisuuteen "vieraiden" ihmisten keskeltä. Seurauksena on vähintäänkin kiusallinen olotila, kun ei oikein tiedä miten päin olisi ja mitä sanoisi -oman perheen seurassa! Ja aika traaginenkin...

Ystävien kanssa minulla on myös samaa, mutta ei ehkä niin räikeästi. Etenkin, kun olen oppinut tuomaan myös sitä negatiivista ystävyysuhteisiin (eli esim kritisoimaan jos on aihetta), niin nämä tuttavuudet tuntuvat jotenkin todellisemmilta ja elävämmiltä. Siltikin välillä kyllä tulee näitä tavoittamattomuuden tunteita. Tuo tavoittamattomuus ja vieraus johtunee ainakin jossain määrin siitä, jos tilanteissa ei ole avoimesti ja puhtaasti tunteita mukana, jos mennään vaan "autopilotilla" jonkin totutun tyylin tai rutiinin mukaisesti. Esimerkiksi rakentavissa konfliktitilanteissa taas yleensä on hyvinkin selkeä ja todellinen olo.

Tuon vieraudentunteen outona vastaparina minulla on sitten joidenkin ihmisten kanssa ilmenevä hyvin vahva tuttuuden tunne heti ensitapaamisesta asti, sellainen kun ollaan ihan samalla aaltopituudella, puhetta riittää ja ollaan jotenkin tosi samanlaisia. Yleensä näillä ihmisillä on jollain tapaa samanlainen psykologinen tausta kuin minulla, ja se "tuttuus" onkin tietyllä tapaa harhaa ja johtunee samanlaisista psykologisista reagointitavoista. Näiden ihmisten kanssa koen kyllä yhteenkuuluvuutta, mutta ihan todellista toisen tuntemista ja emotionaalista puolta täytyykin sitten vähän harjoitella, sillä se vierauden tunne saattaa iskeä koska vaan jos ei toisen kanssa ole ollut suoraa ja avointa tunteenilmaisua. Äkillisesti se läheisyys saattaa myös ahdistaa, jos sen yhtäkkiä tiedostaakin ja kokee ihan kunnolla, samaan aikaan kun toinen tuntuu ihan vieraalta. Silloin on houkutus vetää jokin automaattinen rooli päälle ja pysyä sitten turvallisesti etäällä henkisesti.

Lue lisää

Esim juuri miessuhteissa olen saattanut ajautua jonkun kanssa läheisiin tekemisiin ja yhtäkkiä olenkin ahdistunut kuoliaaksi, kun olen tavallaan herännyt todellisuuteen: nähnyt ja tuntenut ihan lähellä ihmisen, joka on aivan vieras, ja innokas tulemaan minua lähelle. Läheisyys onkin tuntunut yhtäkkiä vastenmieliseltä ja hyvin ahdistavalta, ja toinen jotenkin "vaan ihmiseltä", ilman mitään suurta huumaavaa tunnetta joka peittäisi sen realistisen tosiasian, että olen lähellä jotain toista, tavallista ihmistä. Läheisyysongelmista nyt ainakin saan kiittää kotiväkeäni, siellä kun ei sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään tunteenilmauksia ole paljon viljelty, niitä terveitä ilmauksia ainakaan... (Äiti kyllä saattaa joskus halata, mutta kunnioittamatta toisen rajoja, eli välittämättä toisen vastahakoisuudesta.) Minulla onkin läheisyyden ja hellyyden kanssa ollut paljon ongelmia: ihastumisen huuman iskiessä läheisyys on kuin jotain elämääkin suurempaa eliksiiriä ja huumetta (ja koukuttavaa), todellisuuden iskiessä taas iskee paniikki, ahdistus ja jopa vastenmielisyys. Ilmeisesti siksi, että tilanteet joissa molemmat olisivat emotionaalisesti (ja fyysisesti) läsnä, ovat minulle olleet hyvin harvinaisia ja siksi vieraita ja outoja.

Uskon, että perheen parissa tuo vierauden tunne on erityisen hankala siksi, että perheen kanssa on pisin historia ja siten vuorovaikutus on ehtinyt pisimpään ja alusta asti kasvaa vinoon. Lisäksi kun olen alkanut tietoisesti hyväksyä sen, että historiani vuoksi en ihan oikeastikaan "omana itsenäni" tunne perhettäni kovin hyvin, on myös sen vierauden tunteen alkanut kestää paremmin. Koska olen nuorempana joutunut sulkea oman itseni ja tunteeni pois perheen parissa, en ole myöskään omana itsenäni saanut heihin kontaktia (en etenkään tunnekontaktia, koska omat tunteeni ja muidenkin tunteet olivat jäissä). Siksi he ovat nyt hämmentävän vieraita. Olen asunut vuosia kaukana kotoa, mikä on helpottanut. Pitkät välit kotona käymisten välillä ovat antaneet aikaa omalle itselle ja rajojen muotoutumiselle, ja nykyään menen kotiin aikuisena enkä enää siinä samassa hankalassa lapsen roolissa. Siinä vaiheessa, kun on itse aikuistunut ja joutuu kohtaamaan vanhempansa uudelleen aikuisen näkökulmasta, joutuu eräällä tapaa joka tapauksessa tutustumaan vanhempiinsa uudelleen, mikä ehkä helpottaa vähän sitä aikaisempaa epäluonnollista vierauden tunnetta. Tilanne kun on uusi joka tapauksessa, ja suhteet täytyy määritellä uudelleen. Päälle parikymppisenä kyllä tappelin vielä äitini kanssa kuin murrosikäinen konsanaan. (Murrosikäisenä taas olin vielä kyvytön puolustautumaan, joten "tappelut" johtivat lähinnä kohdallani itkuun ja katkeruuteen.)

Tuon vierauden tunteen voittamisessa on oman kokemukseni perusteella tärkeää LÄSNÄOLON harjoittelu ja tiedostaminen. Läsnäolo taas liittyy omaan minuuteen, omiin tunteisiin, omaan tahtoon jne. Eli mitä vahvemmin on kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja siten itseensä, sitä helpompaa on olla muidenkin kanssa aidosti läsnä, ilman sitä "sumuverhoa". Alussa se tuntuu kummalliseltakin ja jollain tapaa pelottavalta ja alastomalta, kun ei olekaan niitä valmiita ja totuttuja tapoja käyttäytyä ja toimia, eikä kommunikaatio toimikaan automatisoidusti entisten tapojen pohjalta. Minä en ole mikään mestari tuossa läsnäolossa, vaan pienikin väsymys tai stressi saa minut hukkumaan sinne omaan sumuiseen maailmaani. Hahmotan kuitenkin suunnan, johon pyrkiä.

"Mitä enemmän ihmisiä on ympärilläni, ja mitä tutumpia heidän pitäisi olla, sitä syvempää ja kipeämpää henkistä yksinäisyyttä tunnen."

Tuota varsinaista yksinäisyyttä en ole kokenut noin selvästi. Voi olla, että se on sen epätodellisen olon takana enkä ole vain tiedostanut sitä. Oma kokemukseni on ollut ehkä enemmän ahdistus ja kiusallisuus.

dididiu kirjoitti:

Esim juuri miessuhteissa olen saattanut ajautua jonkun kanssa läheisiin tekemisiin ja yhtäkkiä olenkin ahdistunut kuoliaaksi, kun olen tavallaan herännyt todellisuuteen: nähnyt ja tuntenut ihan lähellä ihmisen, joka on aivan vieras, ja innokas tulemaan minua lähelle. Läheisyys onkin tuntunut yhtäkkiä vastenmieliseltä ja hyvin ahdistavalta, ja toinen jotenkin "vaan ihmiseltä", ilman mitään suurta huumaavaa tunnetta joka peittäisi sen realistisen tosiasian, että olen lähellä jotain toista, tavallista ihmistä. Läheisyysongelmista nyt ainakin saan kiittää kotiväkeäni, siellä kun ei sen enempää fyysisiä kuin henkisiäkään tunteenilmauksia ole paljon viljelty, niitä terveitä ilmauksia ainakaan... (Äiti kyllä saattaa joskus halata, mutta kunnioittamatta toisen rajoja, eli välittämättä toisen vastahakoisuudesta.) Minulla onkin läheisyyden ja hellyyden kanssa ollut paljon ongelmia: ihastumisen huuman iskiessä läheisyys on kuin jotain elämääkin suurempaa eliksiiriä ja huumetta (ja koukuttavaa), todellisuuden iskiessä taas iskee paniikki, ahdistus ja jopa vastenmielisyys. Ilmeisesti siksi, että tilanteet joissa molemmat olisivat emotionaalisesti (ja fyysisesti) läsnä, ovat minulle olleet hyvin harvinaisia ja siksi vieraita ja outoja.

Uskon, että perheen parissa tuo vierauden tunne on erityisen hankala siksi, että perheen kanssa on pisin historia ja siten vuorovaikutus on ehtinyt pisimpään ja alusta asti kasvaa vinoon. Lisäksi kun olen alkanut tietoisesti hyväksyä sen, että historiani vuoksi en ihan oikeastikaan "omana itsenäni" tunne perhettäni kovin hyvin, on myös sen vierauden tunteen alkanut kestää paremmin. Koska olen nuorempana joutunut sulkea oman itseni ja tunteeni pois perheen parissa, en ole myöskään omana itsenäni saanut heihin kontaktia (en etenkään tunnekontaktia, koska omat tunteeni ja muidenkin tunteet olivat jäissä). Siksi he ovat nyt hämmentävän vieraita. Olen asunut vuosia kaukana kotoa, mikä on helpottanut. Pitkät välit kotona käymisten välillä ovat antaneet aikaa omalle itselle ja rajojen muotoutumiselle, ja nykyään menen kotiin aikuisena enkä enää siinä samassa hankalassa lapsen roolissa. Siinä vaiheessa, kun on itse aikuistunut ja joutuu kohtaamaan vanhempansa uudelleen aikuisen näkökulmasta, joutuu eräällä tapaa joka tapauksessa tutustumaan vanhempiinsa uudelleen, mikä ehkä helpottaa vähän sitä aikaisempaa epäluonnollista vierauden tunnetta. Tilanne kun on uusi joka tapauksessa, ja suhteet täytyy määritellä uudelleen. Päälle parikymppisenä kyllä tappelin vielä äitini kanssa kuin murrosikäinen konsanaan. (Murrosikäisenä taas olin vielä kyvytön puolustautumaan, joten "tappelut" johtivat lähinnä kohdallani itkuun ja katkeruuteen.)

Tuon vierauden tunteen voittamisessa on oman kokemukseni perusteella tärkeää LÄSNÄOLON harjoittelu ja tiedostaminen. Läsnäolo taas liittyy omaan minuuteen, omiin tunteisiin, omaan tahtoon jne. Eli mitä vahvemmin on kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja siten itseensä, sitä helpompaa on olla muidenkin kanssa aidosti läsnä, ilman sitä "sumuverhoa". Alussa se tuntuu kummalliseltakin ja jollain tapaa pelottavalta ja alastomalta, kun ei olekaan niitä valmiita ja totuttuja tapoja käyttäytyä ja toimia, eikä kommunikaatio toimikaan automatisoidusti entisten tapojen pohjalta. Minä en ole mikään mestari tuossa läsnäolossa, vaan pienikin väsymys tai stressi saa minut hukkumaan sinne omaan sumuiseen maailmaani. Hahmotan kuitenkin suunnan, johon pyrkiä.

"Mitä enemmän ihmisiä on ympärilläni, ja mitä tutumpia heidän pitäisi olla, sitä syvempää ja kipeämpää henkistä yksinäisyyttä tunnen."

Tuota varsinaista yksinäisyyttä en ole kokenut noin selvästi. Voi olla, että se on sen epätodellisen olon takana enkä ole vain tiedostanut sitä. Oma kokemukseni on ollut ehkä enemmän ahdistus ja kiusallisuus.

Lue lisää

"Tajusin itse voivani vollottaa helposti vaikka ääneenkin jossain julkisessa paikassa, koska tunnen olevani siellä yksin, omassa kuplassani."

Heh, sama juttu kyllä, vaikka nykyään pystyn itkeä kotonakin avoimesti (sekin on kyllä tosi parantavaa). Olenkin kutakuinkin ainut meidän perheessämme, joka avoimesti niin tekee. Ennen julkinen itkeminen ahdisti, mutta nykyään tosiaan voin vaikka bussissa tai junassa kyynelehtiä välittämättä mitä muut ajattelevat. Tämä johtuu paljon siitäkin, että en enää pelkää itkua. Nuorempana tuli todella monisyisen ahdistava ja hätääntynyt olo, jos näin jonkun (tai itseni) itkevän. Tuntui että itkevä ihminen olisi yhtä kuin nöyryytetty/alistettu ja muiden armoilla, mikä herätti hyvin epämukavia tunteita. Nykyään koen, että itku voi olla myös vahvaa/vahvuutta eikä vain alistumisen merkki.

"Joko neutraali tai iloinen, mutta ei mitään muuta, jotta muut sen kestävät. Käsitin että sinulla on hyvin samankailtainen kokemus tästä."

On joo. Muut olivat niin marttyyreita (yksi perheenjäsen todella sairaalloinen marttyyri, varmaan lähes psykoottinen) tai muuten vaan pöyristyneitä minun pienistäkin negatiivisista tunteistani, että ne kyllä painuivat syvälle itseeni aivan pienestä asti. Siihen kun vielä lisätään se, että koko suku ihaili ja palkitsi enkelimäisyyttäni, niin hyvinhän siinä oppi miten "kannattaa" toimia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä niukemmiksi tulivat myös positiivisten tunteiden ilmaisut. Ehkä sitä voi ajatella optimistisesti terveenäkin merkkinä: en antanut sitten itsestäni mitään, kun olisi pitänyt antaa vain se puoli, jonka toiset hyväksyvät. On aivan totta, että edes vanhempiemme sukupuolvet tuskin ovat pohtineet tällaisia asioita edes murto-osaa siitä mitä me. Siksi olenkin aika optimistinen positiivisen kehityksen suhteen. Juuri tämän hyvinkin aktiivisen pohdiskelun, itsetutkiskelun ja kehittymisen suhteen tunnen itseni aika usein nykyään aikuisemmaksi kuin omat vanhempani. Ainakin, jos aikuisuutta voisi pitää jonkinlaisena synonyymina sille, että ottaa vastuuta omasta käytöksestään ja tiedostaa sen vaikutukset. Lapsia en kyllä ehkä koskaan hanki, eikä aikaakaan ole loputtomiin koska olen pian 30. Selvää päätöstä asian suhteen en ole kyllä tehnyt.

Vaikutat todella tiedostavalta ja pohdiskelevalta persoonalta, joten yhtään epäile ettetkö hiljalleen aina enemmän ja enemmän pääsisi siirtämään näitä pohtimiasi asioita myös käytäntöön. Minulla ainakin todella monet asiat pyörivät hyvin pitkään ensin vain analysoinnin tasolla, kunnes jossain vaiheessa vaan alkaa tapahtua käytännössäkin muutoksia. Se tapahtuu usein ihan itsestäänkin, kun vaan on tiedostanut jonkin asian tarpeeksi hyvin. Parasta on, kun jossakin reaaliaikaisessa tilanteessa havahtuu siihen, että minähän toimin tässä nyt aivan uudella, terveemmällä tavalla. Jokainen positiivinen havainto ja kokemus rakentaa terveempää itsetuntoa.

Golemanin kirja on kyllä hyvä, samoin se Pietiäisen kirja, josta aiemmin mainitsin. Molemmat kirjat ovat sellaisia, että löydän niistä itseni hyvin monesta kohtaa. Ei pelkästään pahassa, vaan myös hyvässä. Näiden kirjojen avulla voi ainakin helposti hahmottaa omia kehittymisen paikkojaan kuten myös sitä aluetta, jolla onkin itse asiassa aika hyvä.

Deadline lähestyy minullakin, ja täällä vaan kirjoittelen:) On niin kiinnostava aihe. Mutta palataan asiaan!

Ja NYT sen deadlinen kimppuun, tämä kirjoitteluni menee jo ihan holtittomaksi :D

omalla kohdallani... kirjoitti:

Tuossa oli paljon tuttuja ja puhuttelevia juttuja, joten kiitos niistä! :-)

Totta, että pitkään kannetun vihan purkaminen ei välttämättä vaadi sen suuntaamista konkreettisesti siihen lähteenä olevaan kohteeseen, vaan tärkeimpänä jonkinlaista tuntemista ja mukauttamista omassa itsessä, ehkä tarvittaessa toisen ihmisen avulla. Ja hyvällä tavalla ulospäin ilmaistu viha on tosiaan eri asia kuin käsittelemättömän vihan projisointi ulospäin eli suuntaaminen vääriin kohteisiin. Edellinen on rakentavaa, jälkimmäinen ei...

Noita luettelemiasi, vihakuluista ulospääsyä edesauttavia asioita (sosiaalisuus, liian stressin välttäminen jne.) huomaan "elävästi" vaikuttamassa omassa arjessani myös. Pahempi juttu on se, että olen masentunut ja arki ei todellakaan ole tasapainoista, ei esim. hyvin ja riittävin tavoin sosiaalista. On todella hankala pysyä viisaassa ja tasaisessa menossa, ja toisaalta masennus rajoittaa eli estää monien asioiden toteuttamista. Mutta erilaisiin pieniin asioihin voi tietysti yrittää vaikuttaa, ja siitä on apua.

Itselläni on aika vastaavia kokemuksia myös tuosta vihan hyvästä, suorasta purkamisesta. Toivoisi, että olisi paljon enemmän. Kun asettaa ja puolustaa rajojaan, rakentaa samalla itseään. Ja ehkä on niinkin, että kun tekee näin, niin toisetkin ihmiset sen huomatessaan alkavat kunnioittaa ja huomioida paremmin. (Tämä on elämän ja ihmisyyden julmuutta; kääntöpuolena se, että se joka ei puolustaudu saa usein osakseen vain lisää päähänpotkimista toisilta. Onneksi sentään poikkeuksiakin tähän löytyy...)

Epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteet (ehkä yhteydessä jonkinlaisiin narsistisiin asetelmiin) vihan sytyttäjinä, samoin kuin unet vihan käsittelyä ilmentävinä voisin myös allekirjoittaa melkein suoraan. Toisinaan olen herännyt siihen, että huudan tai vaihtoehtoisesti lyön seinään niin että rystysiä jomottaa ja alan miettiä, kuuluiko ehkä miten hyvin naapuriin.

Lue lisää

"Kun asettaa ja puolustaa rajojaan, rakentaa samalla itseään. Ja ehkä on niinkin, että kun tekee näin, niin toisetkin ihmiset sen huomatessaan alkavat kunnioittaa ja huomioida paremmin. (Tämä on elämän ja ihmisyyden julmuutta; kääntöpuolena se, että se joka ei puolustaudu saa usein osakseen vain lisää päähänpotkimista toisilta. Onneksi sentään poikkeuksiakin tähän löytyy...)"

Tuo on aivan totta. Uskon ja koen, että ihmisistä huokuu muiden nähtäväksi tai muuten vaistottavaksi paljon enemmän mitä äkkiseltään ajattelisi. Ei tarvitse edes välttämättä näkyvästi puolustaa itseään, kun jo pelkkä olotila, jossa on valmis puolustautumaan, näkyy muille ja aiheuttaa kunnioitusta. Vastaavasti puolustuskyvytön asenne (ts epäkunnioittava asenne itseä kohtaan) vaistotaan myös, ja mielellään heikompien lyttäämiseen sortuva kyllä sen huomaa ja käyttää tilanteen ilokseen.

Vihan kieltävät ihmiset ovat usein jotenkin lapsenomaisia miellyttämistarpeessaan, ja heitä usein luullaan paljon nuoremmaksi mitä ovatkaan. (Tästä puhutaan Pietiäisen kirjassa.) Allekirjoitan omalla kohdallani tämän täysin.

Mielestäni vihan (tai ylipäänsä tunteiden) panttaajat ovat myös "näkymättömiä", sellaisia jotka "unohtuvat", ja sellaisia joita muut eivät välttämättä huomaa ja huomioi, paitsi ehkä huolehtivaiset holhoajatyypit, jotka taas saavat tyydytystä heikompansa auttamisesta ennemmin kuin kiusaamisesta. (Jos muuten oikein syvälle mennään, niin vallastahan auttamisessakin on tavallaan kyse, ja jotkut auttamishaluiset epäilemättä saavat ainakin osan tyydytyksestään siitä, että ovat tilanteessa hallitsevia osapuolia. Noh, menee jo vähän asian sivuun...)

Olen huomannut nykyään ärsyyntyväni ihmisistä, jotka turhan röyhkeästi ottavat itselleen tilan. Kivat heille, mutta minua vain ärsyttää, jos joku on niin vahvasti ja tiukasti itsensä ympärillä, että odottavat aina muiden huomioivan heidät eikä toisin päin. Yksinkertainen tilanne, jossa olen alkanut tämän panna merkille on kadulla käveleminen. On niitä ihmisiä, jotka vain jyräävät tiensä eteenpäin ja niitä ihmisiä, jotka väistävät näitä jyriä. Ja minä olen niin SA-----N kyllästynyt olemaan aina se väistäjä! :D Välillä olen kyllä miettinyt, että kiinnitänkö huomiota aivan olemattomaan asiaan, mutta kyllä se vaan ottaa päähän. Joskus on tehnyt mieli kiusallaan vaan kävellä suoraa linjaa ja katsoa, väistääkö jyrä vai törmääkö päin. Jotenkin tuntuu, että kyse voisi olla jostakin julkilausumattomasta ja vaistomaisesta arvojärjestyksestä, jonka mukaan vahvat jyräävät ja heikot väistävät. Olen niin kypsä olemaan se harmaa, nössö, alistuva väistäjä, joka antaa tietä määrätietoiselle jyrälle. Perkeles! :D

Okei, tietenkin on tilanteita, kun jollakin on esim kiire, MUTTA tiedätte varmaan mitä tarkoitan, kun puhun ihmisistä, jotka eivät väistä vaan olettavat automaattisesti muiden väistävän heitä. Huomaamaton, mutta ehkä kuitenkin todellinen asia...

dididiu kirjoitti:

"Tajusin itse voivani vollottaa helposti vaikka ääneenkin jossain julkisessa paikassa, koska tunnen olevani siellä yksin, omassa kuplassani."

Heh, sama juttu kyllä, vaikka nykyään pystyn itkeä kotonakin avoimesti (sekin on kyllä tosi parantavaa). Olenkin kutakuinkin ainut meidän perheessämme, joka avoimesti niin tekee. Ennen julkinen itkeminen ahdisti, mutta nykyään tosiaan voin vaikka bussissa tai junassa kyynelehtiä välittämättä mitä muut ajattelevat. Tämä johtuu paljon siitäkin, että en enää pelkää itkua. Nuorempana tuli todella monisyisen ahdistava ja hätääntynyt olo, jos näin jonkun (tai itseni) itkevän. Tuntui että itkevä ihminen olisi yhtä kuin nöyryytetty/alistettu ja muiden armoilla, mikä herätti hyvin epämukavia tunteita. Nykyään koen, että itku voi olla myös vahvaa/vahvuutta eikä vain alistumisen merkki.

"Joko neutraali tai iloinen, mutta ei mitään muuta, jotta muut sen kestävät. Käsitin että sinulla on hyvin samankailtainen kokemus tästä."

On joo. Muut olivat niin marttyyreita (yksi perheenjäsen todella sairaalloinen marttyyri, varmaan lähes psykoottinen) tai muuten vaan pöyristyneitä minun pienistäkin negatiivisista tunteistani, että ne kyllä painuivat syvälle itseeni aivan pienestä asti. Siihen kun vielä lisätään se, että koko suku ihaili ja palkitsi enkelimäisyyttäni, niin hyvinhän siinä oppi miten "kannattaa" toimia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä niukemmiksi tulivat myös positiivisten tunteiden ilmaisut. Ehkä sitä voi ajatella optimistisesti terveenäkin merkkinä: en antanut sitten itsestäni mitään, kun olisi pitänyt antaa vain se puoli, jonka toiset hyväksyvät. On aivan totta, että edes vanhempiemme sukupuolvet tuskin ovat pohtineet tällaisia asioita edes murto-osaa siitä mitä me. Siksi olenkin aika optimistinen positiivisen kehityksen suhteen. Juuri tämän hyvinkin aktiivisen pohdiskelun, itsetutkiskelun ja kehittymisen suhteen tunnen itseni aika usein nykyään aikuisemmaksi kuin omat vanhempani. Ainakin, jos aikuisuutta voisi pitää jonkinlaisena synonyymina sille, että ottaa vastuuta omasta käytöksestään ja tiedostaa sen vaikutukset. Lapsia en kyllä ehkä koskaan hanki, eikä aikaakaan ole loputtomiin koska olen pian 30. Selvää päätöstä asian suhteen en ole kyllä tehnyt.

Vaikutat todella tiedostavalta ja pohdiskelevalta persoonalta, joten yhtään epäile ettetkö hiljalleen aina enemmän ja enemmän pääsisi siirtämään näitä pohtimiasi asioita myös käytäntöön. Minulla ainakin todella monet asiat pyörivät hyvin pitkään ensin vain analysoinnin tasolla, kunnes jossain vaiheessa vaan alkaa tapahtua käytännössäkin muutoksia. Se tapahtuu usein ihan itsestäänkin, kun vaan on tiedostanut jonkin asian tarpeeksi hyvin. Parasta on, kun jossakin reaaliaikaisessa tilanteessa havahtuu siihen, että minähän toimin tässä nyt aivan uudella, terveemmällä tavalla. Jokainen positiivinen havainto ja kokemus rakentaa terveempää itsetuntoa.

Golemanin kirja on kyllä hyvä, samoin se Pietiäisen kirja, josta aiemmin mainitsin. Molemmat kirjat ovat sellaisia, että löydän niistä itseni hyvin monesta kohtaa. Ei pelkästään pahassa, vaan myös hyvässä. Näiden kirjojen avulla voi ainakin helposti hahmottaa omia kehittymisen paikkojaan kuten myös sitä aluetta, jolla onkin itse asiassa aika hyvä.

Deadline lähestyy minullakin, ja täällä vaan kirjoittelen:) On niin kiinnostava aihe. Mutta palataan asiaan!

Ja NYT sen deadlinen kimppuun, tämä kirjoitteluni menee jo ihan holtittomaksi :D

Lue lisää

Tämä viikko on kyllä alkanut aika jännästi. Viikonloppu ei yleensäkään oikein riitä palautumiseen, ja nyt olen ollut niin loppuun kulunut että kahtena päivänä olen vain "lamaantunut" kesken tuntien, ja alknut vollottaa loputtomasti. Poikaystäväni on samassa koulussa, ja hän on joutunut heittämään minut kotiin. Meinasin tänään mennä iltapäiväksi koululle, mutta en voi kuvitella käyväni edes suihkussa tai vaihtavani vaatteita, joten anti olla.
Tuntuu samalla todella vaikealta antaa tällä tavoin periksi kun toiselta kantilta taas tuntuu aivan samantekevältä, menenkö sinne suorittamaan kaiken maailman tehtäviä, jotka vaikuttavat elämääni ainostaan outona hahmottomana käsitteenä: opintopisteinä.

Minun pitäisi kai nostaa lääkeannosta vaikuttavalle tasolle, mutta en enää ikinä halua yrittää vieroitautua sitalopraamista. Tai sitten pitäisi soittaa tk:seen ja varata lääkäriaika jotain toista mömmöä varten. Tai soittaa kallonkutistajalle ja varata aika sinne. Pitäisi kanssa yrittää etsiä vapaata terapeuttia, koska olen hakeutumassa kelan korvaamaan terapiaan. Pitäisi tehdä hakemuksia kelaan ja soskuun. Mutta en jaksa tehdä mitään muuta kuin itkeä.
Vaikea tehdä eroa sen välillä, milloin on masentunut ja milloin vain viiraa päässä erehdyttävän samankaltaisesti, mutta lyhytaikaisemmin.

No mutta, yritän saada ajatukseni nyt tähän keskusteluun.

"Kun normaalit teinit kapinoivat aikuisia vastaan ja liittoutuvat toistensa kanssa, minä kapinoin sisäisesti juuri sitä ryhmää vastaan, johon olisi ollut tervellisintä liittyä. Ajatus aikuisten paheksunnasta oli ilmeisesti paljon uhkaavampi ajatus kuin ulkopuolisuus omasta ikäryhmästä."

Tästä minulla on koko lapsuuden ja nuoruuden kattava kokemus. Ainahan lapsilla on jotain "trendejä", kaikilla pitää olla joku sama juttu, tai heidän pitää tehdä jotain kuuluakseen joukkoon. Muistan olleeni ihan ala-asteikäisestä asti vastaan näitä muoti-ilmiöitä, mikä varmaan johtui siitä ettei ollut rahaa ostaa mitään höpöhöpö-juttuja. Olen myös aina tuntenut olevani jollain tavalla kummajainen muiden joukossa. Minulla on kaksi veljeä ja ensimmäiset kaverit olivat tämän nuoremman vanhemman veljen kavereita.
Minua ei tietenkään hyväksytty joukkoon, koska olin tyttö. Tarhaikäisenä tunsin olevani enemmin poika ja ala-asteikäiseä toivoin että olisin voinut muuttua pojaksi. Koulussa alkoivat ongelmat johonkin kuulumisen kanssa. En sopeutunut tyttöjen, enkä poikien joukkoon. Yritin kovasti olla jommassa kummassa ryhmässä, mutta en vain sopinut. Ihan kuin olisi yrittänyt laittaa palapelin palaa väärään kohtaan. Olin osa sitä jotain, mutta en löytänyt omaa paikkaani.

Nyttemmin olen aika hämilläni sen kanssa, oliko sitä kohtaa ehkä olemassakaan, koska en edelleenkään tunne sopivani mihinkään. Tästä sopivuusongelmasta on mahdollisesti kehkeytynyt persoonani hajoavuus tai kirjo. Tunnen olevani hyvin monta henkilöä samassa paketissa. Siitä onkin lähtenyt sanonta, jota lukee monissa teksteissäni: Olen kaikki ja en kukaan. Nykyään sentään tunnen olevani nainen, ja olen melko sinut sen asian kanssa. Heilahtelen kuitenkin plajon tyttömäisen ja poikamaisen välillä, eikä mikään siinä kirjossa oikein istu kuvaan. Minulla on rooleja joita esitän jopa itselleni, enkä kykene hahmottamaan jotain todellista syvempää "minää" kaikkien variaatioiden keskeltä.

Tuo ikäryhmäänsä vastaan kapinointi tuli esiin myös eristäytymisenä. En halunnut mennä mukaan juttuihin. Kaikki muoti-ilmiöt pukeutumisessa tai päihteiden käytössä, jäivät minulta pois silloin kun ne asiat olisivat olleet "in". Ja ilmenivät toisinaan sen jälkeen kun nuo asiat olivat muiden keskuudessa "out". Kaippa sitä voisi sanoa, että kerjäsin verta nenästäni, mutta sellainen massakäyttäytyminen vain tuntui niin pinnalliselta javaikealta, etten voinut osallistua siihen.

Malice kirjoitti:

Tämä viikko on kyllä alkanut aika jännästi. Viikonloppu ei yleensäkään oikein riitä palautumiseen, ja nyt olen ollut niin loppuun kulunut että kahtena päivänä olen vain "lamaantunut" kesken tuntien, ja alknut vollottaa loputtomasti. Poikaystäväni on samassa koulussa, ja hän on joutunut heittämään minut kotiin. Meinasin tänään mennä iltapäiväksi koululle, mutta en voi kuvitella käyväni edes suihkussa tai vaihtavani vaatteita, joten anti olla.
Tuntuu samalla todella vaikealta antaa tällä tavoin periksi kun toiselta kantilta taas tuntuu aivan samantekevältä, menenkö sinne suorittamaan kaiken maailman tehtäviä, jotka vaikuttavat elämääni ainostaan outona hahmottomana käsitteenä: opintopisteinä.

Minun pitäisi kai nostaa lääkeannosta vaikuttavalle tasolle, mutta en enää ikinä halua yrittää vieroitautua sitalopraamista. Tai sitten pitäisi soittaa tk:seen ja varata lääkäriaika jotain toista mömmöä varten. Tai soittaa kallonkutistajalle ja varata aika sinne. Pitäisi kanssa yrittää etsiä vapaata terapeuttia, koska olen hakeutumassa kelan korvaamaan terapiaan. Pitäisi tehdä hakemuksia kelaan ja soskuun. Mutta en jaksa tehdä mitään muuta kuin itkeä.
Vaikea tehdä eroa sen välillä, milloin on masentunut ja milloin vain viiraa päässä erehdyttävän samankaltaisesti, mutta lyhytaikaisemmin.

No mutta, yritän saada ajatukseni nyt tähän keskusteluun.

"Kun normaalit teinit kapinoivat aikuisia vastaan ja liittoutuvat toistensa kanssa, minä kapinoin sisäisesti juuri sitä ryhmää vastaan, johon olisi ollut tervellisintä liittyä. Ajatus aikuisten paheksunnasta oli ilmeisesti paljon uhkaavampi ajatus kuin ulkopuolisuus omasta ikäryhmästä."

Tästä minulla on koko lapsuuden ja nuoruuden kattava kokemus. Ainahan lapsilla on jotain "trendejä", kaikilla pitää olla joku sama juttu, tai heidän pitää tehdä jotain kuuluakseen joukkoon. Muistan olleeni ihan ala-asteikäisestä asti vastaan näitä muoti-ilmiöitä, mikä varmaan johtui siitä ettei ollut rahaa ostaa mitään höpöhöpö-juttuja. Olen myös aina tuntenut olevani jollain tavalla kummajainen muiden joukossa. Minulla on kaksi veljeä ja ensimmäiset kaverit olivat tämän nuoremman vanhemman veljen kavereita.
Minua ei tietenkään hyväksytty joukkoon, koska olin tyttö. Tarhaikäisenä tunsin olevani enemmin poika ja ala-asteikäiseä toivoin että olisin voinut muuttua pojaksi. Koulussa alkoivat ongelmat johonkin kuulumisen kanssa. En sopeutunut tyttöjen, enkä poikien joukkoon. Yritin kovasti olla jommassa kummassa ryhmässä, mutta en vain sopinut. Ihan kuin olisi yrittänyt laittaa palapelin palaa väärään kohtaan. Olin osa sitä jotain, mutta en löytänyt omaa paikkaani.

Nyttemmin olen aika hämilläni sen kanssa, oliko sitä kohtaa ehkä olemassakaan, koska en edelleenkään tunne sopivani mihinkään. Tästä sopivuusongelmasta on mahdollisesti kehkeytynyt persoonani hajoavuus tai kirjo. Tunnen olevani hyvin monta henkilöä samassa paketissa. Siitä onkin lähtenyt sanonta, jota lukee monissa teksteissäni: Olen kaikki ja en kukaan. Nykyään sentään tunnen olevani nainen, ja olen melko sinut sen asian kanssa. Heilahtelen kuitenkin plajon tyttömäisen ja poikamaisen välillä, eikä mikään siinä kirjossa oikein istu kuvaan. Minulla on rooleja joita esitän jopa itselleni, enkä kykene hahmottamaan jotain todellista syvempää "minää" kaikkien variaatioiden keskeltä.

Tuo ikäryhmäänsä vastaan kapinointi tuli esiin myös eristäytymisenä. En halunnut mennä mukaan juttuihin. Kaikki muoti-ilmiöt pukeutumisessa tai päihteiden käytössä, jäivät minulta pois silloin kun ne asiat olisivat olleet "in". Ja ilmenivät toisinaan sen jälkeen kun nuo asiat olivat muiden keskuudessa "out". Kaippa sitä voisi sanoa, että kerjäsin verta nenästäni, mutta sellainen massakäyttäytyminen vain tuntui niin pinnalliselta javaikealta, etten voinut osallistua siihen.

Lue lisää

Olen aina tuntenut olevani erakkoluonne, enemmän tai vähemän. Äidistäni, joka on joutunut pärjäämään omillaan teini-ikäisestä asti, minuun on iskostunut ajatus siitä, että omillaan on pärjättävä, ja että avun pyytäminen on huono ja muita rasittava tapa. Avun pyytäminen tuntuu mielessäni melkeinpä rikolliselta, ja murehdin paljon aiheuttamaani vaivaa, jos joku joutuu puolestani jotain tekem''n.

"Ehkä sitä voi ajatella optimistisesti terveenäkin merkkinä: en antanut sitten itsestäni mitään, kun olisi pitänyt antaa vain se puoli, jonka toiset hyväksyvät."

Se mitä tässä kuvaat on myös tuttua. Luulen yleensä ihmisten, varsinkin sukulaisten, odottavan minulta kiitollisuutta jostain mitä he ovat hyväkseni tehneet. Eikä se ole ihan pelkkää luulotautiakaan. Eräs sukulaiseni on ilmoittanut että olen hänelle velkaa, koska hän on hoitanut minua, minun olessani pieni, siis vain muutaman vuoden ikäinen. Äitini oli samaa mieltä tämän sukulaisen kanssa.

En kuitenkaan halua olla kiitollisuuden velassa kellekään, koska minulla ei riitä voimia siihen. Jos vain voisin itse päättää, en ikinä tarvitsisi apua keltään. Valitettavasti en voi pyyhkästä olemassaoloani muiden mielistä ja niinpä pysyn ainaisessa "radiohiljaisuudessa", enkä juuri pidä yhteyttä kehenkään. Pelkään puhelimessa puhumista aivan vietävästi, ja ainoastaan tällainen anonyymi nettifoorumi tuntuu järkevältä avautuisen paikalta. Täällä en tunne olevani rasite, ainakaan siinä määrin kuin muualla.

Unista tuohon edelliseen liittyen. Minulla on usein, varmaan aika huvittavalta kuullostavia unia. Niissä yhteinen asia on aina vessa, jossa ei ole ovea, tai on sellaisia ryhmävessoja, jossa kaikki näkevät toisensa asioita toimittamassa. Unieni ihmiset pitävät näitä vessoja normaalina, mutta itse yritän aina etsiä ovellisen vessan :D Koskaan en ole tainnut sitä kuitenkaan löytää.
Vessassa käyminen on selkeästi yksityisyyden symboli. Tunnen että minulta puuttuu yksityisyys, vaikka olenkin karsinut sosiaalisen elämäni niin vähäiseksi kuin suinkin. Tunnen olevani olemassa kaikkia muita varten, paitsi itseäni. Suoritan ja menestyn muita varten. Olen jo vuosia vain puskenut eteenpäin masennuksesta huolimatta, ja pystynyt suoriutumaan, vaikka olen samalla ollut useita kertoja niin lähellä itsemurhaa..

Tällä viikolla tuli jokin sellainen raja vastaan, ettei vain pysty enää. Kaikennäköistä pitäisi saada aikaan monilla eri osa-alueilla, mutta en vain kykene pakottamaan itseäni tekemään niitä. Tämä on hyvin pelottavaa. Hoidettavia asioita on niin paljon, etten edes voi muistaa niitä kaikkia, tai sitäkään milloin mikäkin pitää olla valmis. Ainoastaan pystyn tajuamaan että se on liian pian, ja minä en kykene siihen. Nyt on mahdotonta jatkaa pohdiskelua mihinkään suuntaan. Menin lukkoon eikä kädetkään oikein liiku. Ytitetään uudestaan joku toinen päivä

Malice kirjoitti:

Olen aina tuntenut olevani erakkoluonne, enemmän tai vähemän. Äidistäni, joka on joutunut pärjäämään omillaan teini-ikäisestä asti, minuun on iskostunut ajatus siitä, että omillaan on pärjättävä, ja että avun pyytäminen on huono ja muita rasittava tapa. Avun pyytäminen tuntuu mielessäni melkeinpä rikolliselta, ja murehdin paljon aiheuttamaani vaivaa, jos joku joutuu puolestani jotain tekem''n.

"Ehkä sitä voi ajatella optimistisesti terveenäkin merkkinä: en antanut sitten itsestäni mitään, kun olisi pitänyt antaa vain se puoli, jonka toiset hyväksyvät."

Se mitä tässä kuvaat on myös tuttua. Luulen yleensä ihmisten, varsinkin sukulaisten, odottavan minulta kiitollisuutta jostain mitä he ovat hyväkseni tehneet. Eikä se ole ihan pelkkää luulotautiakaan. Eräs sukulaiseni on ilmoittanut että olen hänelle velkaa, koska hän on hoitanut minua, minun olessani pieni, siis vain muutaman vuoden ikäinen. Äitini oli samaa mieltä tämän sukulaisen kanssa.

En kuitenkaan halua olla kiitollisuuden velassa kellekään, koska minulla ei riitä voimia siihen. Jos vain voisin itse päättää, en ikinä tarvitsisi apua keltään. Valitettavasti en voi pyyhkästä olemassaoloani muiden mielistä ja niinpä pysyn ainaisessa "radiohiljaisuudessa", enkä juuri pidä yhteyttä kehenkään. Pelkään puhelimessa puhumista aivan vietävästi, ja ainoastaan tällainen anonyymi nettifoorumi tuntuu järkevältä avautuisen paikalta. Täällä en tunne olevani rasite, ainakaan siinä määrin kuin muualla.

Unista tuohon edelliseen liittyen. Minulla on usein, varmaan aika huvittavalta kuullostavia unia. Niissä yhteinen asia on aina vessa, jossa ei ole ovea, tai on sellaisia ryhmävessoja, jossa kaikki näkevät toisensa asioita toimittamassa. Unieni ihmiset pitävät näitä vessoja normaalina, mutta itse yritän aina etsiä ovellisen vessan :D Koskaan en ole tainnut sitä kuitenkaan löytää.
Vessassa käyminen on selkeästi yksityisyyden symboli. Tunnen että minulta puuttuu yksityisyys, vaikka olenkin karsinut sosiaalisen elämäni niin vähäiseksi kuin suinkin. Tunnen olevani olemassa kaikkia muita varten, paitsi itseäni. Suoritan ja menestyn muita varten. Olen jo vuosia vain puskenut eteenpäin masennuksesta huolimatta, ja pystynyt suoriutumaan, vaikka olen samalla ollut useita kertoja niin lähellä itsemurhaa..

Tällä viikolla tuli jokin sellainen raja vastaan, ettei vain pysty enää. Kaikennäköistä pitäisi saada aikaan monilla eri osa-alueilla, mutta en vain kykene pakottamaan itseäni tekemään niitä. Tämä on hyvin pelottavaa. Hoidettavia asioita on niin paljon, etten edes voi muistaa niitä kaikkia, tai sitäkään milloin mikäkin pitää olla valmis. Ainoastaan pystyn tajuamaan että se on liian pian, ja minä en kykene siihen. Nyt on mahdotonta jatkaa pohdiskelua mihinkään suuntaan. Menin lukkoon eikä kädetkään oikein liiku. Ytitetään uudestaan joku toinen päivä

Lue lisää

Voi ei, harmi että sinulla on ollut noin huono olla :( Ehkä se auttaa, jos ajattelee ettei kaikesta ole mikään pakko suoriutua. Noh, aina se on vähän eri sitten käytännössä, jos tuntuu se suoriutumisen pakko. Tavallaan sopivat burnout-oireisiinkin, etenkin tuosta tuli jotenkin mieleen kun sanoit, että on vaikeaa tietää mikä on masennusta ja mikä "hetkellistä"...

Minäkin olen joskus tunnilla vain purrut hammasta silmät punaisina, kun kaikki on tuntunut vaan niin raivostuttavalta ja turhalta. Ahdistuksesta ja stressistä se minulla aina lähtee, ja kun en noita kahta oikein ole osannut hallita (nykyään ehkä vähän paremmin), niin masennukseen se sitten johtaa. Sitten tulee juuri se pysähtyminen ja luovuttamisen tunne. Onneksi asiat eivät kuitenkaan ole ollenkaan niin lopullisia kuin miltä huonolla hetkellä tuntuu.

Minulla kanssa on ollut oviunia. Näin yhteen aikaan ihan jatkuvasti unta, jossa asuntoni ulko-ovi ei mennyt lukkoon ja pelkäsin koko ajan jonkun keksivän tämän suojattomuuteni ja tunkeutuvan asuntooni. Yleensä siihen liittyi vielä se, että olin yksin enkä uskaltanut nukkua enkä lähteä mihinkään, koska asuntoa piti vahtia. (Muutenkin tuntui turvattomalta olla yksin, kun kuka tahansa saattaa keksiä tulla asuntooni.) Tuo uni kertoi ehkä enemmän turvattomuudesta (ja ehkä yksinäisyydestä) kuin yksityisyyden puutteesta, mutta jotain samaakin ehkä. Se ovi oli hyvin keskeinen juttu, se että epäkunnossa oleva ovi ei toiminut suojana minun ja muun maailman välillä. Minulla oli elämässäni ihan kiva ja huoleton vaihe tuolloin, ja olikin aika outoa nähdä jatkuvasti tuollaista unta.

"Eräs sukulaiseni on ilmoittanut että olen hänelle velkaa, koska hän on hoitanut minua, minun olessani pieni, siis vain muutaman vuoden ikäinen. Äitini oli samaa mieltä tämän sukulaisen kanssa."

No huhhuh, ei ihme jos olet vähän allerginen avun pyytämiselle... Olen jonkin verran omassa elämässä myös kyllä saanut kokea sitä, että ensin ollaan ihan pyytämättä avuksi, ja sitten aletaankin syyllistää sillä ja vaatia palkkiota. Se on keskenkasvuinen asenne. Vastuullinen ihminenhän tajuaa olevansa itse vastuussa omista teoistaan, joten jos on jotakuta päättänyt auttaa niin se tosiaan on auttamista, ei mitään kaupantekoa, josta jäädään velkaa. Auttamiseen sisältyy aina se riski, että kaikkea ei ehkä saa korkojen kanssa takaisin -ja se oikeastaan on koko auttamisen ideakin, vapaaehtoisuus. Kaupanteko on sitten vähän toinen asia.

Minun mielestäni asia on niin, että jos ei ole valmis vilpittömästi antamaan, niin on sitten parempi olla antamatta kuin alkaa jälkikäteen vaatia jotain palkkaa. Tuo sinun esimerkkisi sukulaisestasi oli ihan käsittämätön, ihan kuin pikkulapsi olisi jotenkin vastuussa siitä mitä joku aikuinen hänelle tekee. Jos taas sellaiselta "kuka on kenellekin velkaa" -kantilta asiaa katsoo, niin eiköhän ennemminkin äitisi ole tälle sukulaiselle velkaa sinun hoitamisestasi, et sinä :P

Tuon velka-ajatuksen ymmärrän jotenkuten silloin, jos on kyseessä kaksi aikuista ihmistä, mutta siltikin sellainen kaupankäynti-henkinen ajatus on mielestäni aika outo. Hyvät ihmissuhteet ovat toki vastavuoroisia, mutta vapaasta tahdosta eikä niin, että toinen alkaa muistutella "olet muuten mulle kolmekymmentäseitsemän minuuttia murheiden kuuntelua velkaa, kun kuuntelin sun murheita viime viikolla" :D

Minä pystyn onneksi tukeutua ystäviini, jos on hätä, mutta pahasti masentuneena sitä ainakin alkaa jotenkin automaattisesti eristäytyä, ja ne omat jutut tuntuvat olevan jotenkin "liikaa" kenenkään niskaan kaadettavaksi. Yritän kuitenkin pitää kiinni siitä, että kerron mahdollisimman ajoissa jos alkaa masentaa enkä anna olon vajota liian alas.

Malice kirjoitti:

Olen aina tuntenut olevani erakkoluonne, enemmän tai vähemän. Äidistäni, joka on joutunut pärjäämään omillaan teini-ikäisestä asti, minuun on iskostunut ajatus siitä, että omillaan on pärjättävä, ja että avun pyytäminen on huono ja muita rasittava tapa. Avun pyytäminen tuntuu mielessäni melkeinpä rikolliselta, ja murehdin paljon aiheuttamaani vaivaa, jos joku joutuu puolestani jotain tekem''n.

"Ehkä sitä voi ajatella optimistisesti terveenäkin merkkinä: en antanut sitten itsestäni mitään, kun olisi pitänyt antaa vain se puoli, jonka toiset hyväksyvät."

Se mitä tässä kuvaat on myös tuttua. Luulen yleensä ihmisten, varsinkin sukulaisten, odottavan minulta kiitollisuutta jostain mitä he ovat hyväkseni tehneet. Eikä se ole ihan pelkkää luulotautiakaan. Eräs sukulaiseni on ilmoittanut että olen hänelle velkaa, koska hän on hoitanut minua, minun olessani pieni, siis vain muutaman vuoden ikäinen. Äitini oli samaa mieltä tämän sukulaisen kanssa.

En kuitenkaan halua olla kiitollisuuden velassa kellekään, koska minulla ei riitä voimia siihen. Jos vain voisin itse päättää, en ikinä tarvitsisi apua keltään. Valitettavasti en voi pyyhkästä olemassaoloani muiden mielistä ja niinpä pysyn ainaisessa "radiohiljaisuudessa", enkä juuri pidä yhteyttä kehenkään. Pelkään puhelimessa puhumista aivan vietävästi, ja ainoastaan tällainen anonyymi nettifoorumi tuntuu järkevältä avautuisen paikalta. Täällä en tunne olevani rasite, ainakaan siinä määrin kuin muualla.

Unista tuohon edelliseen liittyen. Minulla on usein, varmaan aika huvittavalta kuullostavia unia. Niissä yhteinen asia on aina vessa, jossa ei ole ovea, tai on sellaisia ryhmävessoja, jossa kaikki näkevät toisensa asioita toimittamassa. Unieni ihmiset pitävät näitä vessoja normaalina, mutta itse yritän aina etsiä ovellisen vessan :D Koskaan en ole tainnut sitä kuitenkaan löytää.
Vessassa käyminen on selkeästi yksityisyyden symboli. Tunnen että minulta puuttuu yksityisyys, vaikka olenkin karsinut sosiaalisen elämäni niin vähäiseksi kuin suinkin. Tunnen olevani olemassa kaikkia muita varten, paitsi itseäni. Suoritan ja menestyn muita varten. Olen jo vuosia vain puskenut eteenpäin masennuksesta huolimatta, ja pystynyt suoriutumaan, vaikka olen samalla ollut useita kertoja niin lähellä itsemurhaa..

Tällä viikolla tuli jokin sellainen raja vastaan, ettei vain pysty enää. Kaikennäköistä pitäisi saada aikaan monilla eri osa-alueilla, mutta en vain kykene pakottamaan itseäni tekemään niitä. Tämä on hyvin pelottavaa. Hoidettavia asioita on niin paljon, etten edes voi muistaa niitä kaikkia, tai sitäkään milloin mikäkin pitää olla valmis. Ainoastaan pystyn tajuamaan että se on liian pian, ja minä en kykene siihen. Nyt on mahdotonta jatkaa pohdiskelua mihinkään suuntaan. Menin lukkoon eikä kädetkään oikein liiku. Ytitetään uudestaan joku toinen päivä

Lue lisää

...

Ei sillä, ei saaminen ja antaminen minullekaan ihan luontevia asioita ole. Aiemmin, kun en oikein uskonut omaan arvooni ja itseeni, oli kynnys antaakaan mitään kun olin niin kriittinen. Nyt taas nautin ilon tuottamisesta muille, mutta vastaanottavana osapuolena on hankalampaa olla. En ehkä ajattele jääväni velkaa, mutta muuten on jotenkin vieras tilanne olla huomion ja "hemmottelun" kohteena.

Olen tuossa sentään parempi jo kuin ennen, nykyään pystyn vilpittömästi ilostua ja kiittää siitä, jos joku esim tekee minulle yllättäen palveluksen tai kivan eleen. Ennen se tuntui kiusalliselta. Ehkä sitten nykyään hyväksyn jo paremmin sen, että saatan ollakin sen kivan teon arvoinen. Ja no, kun nyt tarkemmin mietin niin kyllä tähän nykyiseen suhtautumiseen tosiaan liittyy myös sen ajatuksen selkiytyminen, että lähtökohtaisesti kiva teko tehdään siksi, että se halutaan tehdä eikä siksi, että kohde jäisi velkaa. (Ja jos joku tekee sen jälkimmäisestä syystä, niin se on hänen häpeänsä eikä minun...)

Minäkin olen vain suorittanut ja suorittanut elämässäni. Opiskelemaan lähdin aikoinaan ainoastaan siksi, koska jokin "automaattiohjaus" niin käski tekemään. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mitä haluaisin opiskella tai mitä haluaisin tehdä, enkä osannut pysähtyä miettimäänkään sellaista. En olisi kyllä tiennyt, vaikka olisinkin tajunnut pysähtyä miettimään. Siihen aikaan ei räikeästi sanottuna oikein edes ollut mitään "minua", joka ihan itse tahtoisi jotakin tai jonnekin. Poukkoilin vain enemmän tai vähemmän pinnallisesti ja ahdistuneesti sinne minne jotenkin oletusarvoisesti "piti" mennä.

Ihmeen monta vuotta homma meni jollain lailla eteenpäin ihan vaan suorittamalla, pala kerrallaan, matalan kynnyksen kursseja suorittaen (eli sellaisia jotka onnistuivat vasemmalla kädelläkin), opintopisteitä keräten (jottei opintotukien kanssa kävisi huonosti). Lopulta alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän, koska mikään ei tuntunut omalta.

Jos olisin pysynyt sokeana omalle itselleni vielä muutaman vuoden, olisin ehkä jo valmistunut. Havahduin kuitenkin "liian aikaisin", ja yhtäkkiä se ulkoisesta paineesta tullut motivaatio ei enää toiminutkaan, ja olin kuin tyhjän päällä. En tiennyt, mitä halusin (no en ehkä oikein vieläkään tiedä), mutta siihen asti jotenkuten toiminut täysin ulkoaohjautuvuudesta syntynyt motivaation tapainen ei sekään enää toiminut, koska olin jotenkin liian hyvin tajunnut toimineeni ihan sokkona ja automaattiohjauksella, eikä alavalintani tai mikään valinta ollut oikeasti valinta, koska minua ei ollut siihen asti ohjannut mikään muu kuin ahdistus ja ulkoinen paine.

Siinä jonkinlaisessa oman itsen heräämisessä oli siis myös tämä kääntöpuolensa, että aikaisemmat motivoitumisen lähteet murenivat käsiin ja katosivat. Toisaalta olisin ehkä saanut hammasta purren opinnot tehtyä, ellei siihen olisi vielä liittynyt muita syviä ongelmia kuten pahaa esiintymiskammoa, huonommuudentunnetta sekä sitä, että motivaatio ei vain kadonnut vaan se muuttui miinusmerkkiseksi: koko ikäni pinnan alla muhinut vastenmielisyys opiskelua kohtaan räjähti tietoisuuteen. (Vastenmielisyys taas tulee siitä suorittamisen pakosta ja siitä, että omaa intoa asiaan ei "hikariudesta" huolimatta ollut koskaan päässyt syntymään, koska se suoriutumisen paniikki oli ainut syy joka oikeasti pisti opiskelemaan.)

Mites tätä tekstiä nyt taas tuli, vaikka vähän nopeammin ajattelin tällä kertaa vastailla. Noh, ainakin olen jollain saralla tuottava :D

Tsemppiä kovasti ja kannattaa tosiaan myös hakea lääkäriltä/terapeutilta apua!

dididiu kirjoitti:

...

Ei sillä, ei saaminen ja antaminen minullekaan ihan luontevia asioita ole. Aiemmin, kun en oikein uskonut omaan arvooni ja itseeni, oli kynnys antaakaan mitään kun olin niin kriittinen. Nyt taas nautin ilon tuottamisesta muille, mutta vastaanottavana osapuolena on hankalampaa olla. En ehkä ajattele jääväni velkaa, mutta muuten on jotenkin vieras tilanne olla huomion ja "hemmottelun" kohteena.

Olen tuossa sentään parempi jo kuin ennen, nykyään pystyn vilpittömästi ilostua ja kiittää siitä, jos joku esim tekee minulle yllättäen palveluksen tai kivan eleen. Ennen se tuntui kiusalliselta. Ehkä sitten nykyään hyväksyn jo paremmin sen, että saatan ollakin sen kivan teon arvoinen. Ja no, kun nyt tarkemmin mietin niin kyllä tähän nykyiseen suhtautumiseen tosiaan liittyy myös sen ajatuksen selkiytyminen, että lähtökohtaisesti kiva teko tehdään siksi, että se halutaan tehdä eikä siksi, että kohde jäisi velkaa. (Ja jos joku tekee sen jälkimmäisestä syystä, niin se on hänen häpeänsä eikä minun...)

Minäkin olen vain suorittanut ja suorittanut elämässäni. Opiskelemaan lähdin aikoinaan ainoastaan siksi, koska jokin "automaattiohjaus" niin käski tekemään. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mitä haluaisin opiskella tai mitä haluaisin tehdä, enkä osannut pysähtyä miettimäänkään sellaista. En olisi kyllä tiennyt, vaikka olisinkin tajunnut pysähtyä miettimään. Siihen aikaan ei räikeästi sanottuna oikein edes ollut mitään "minua", joka ihan itse tahtoisi jotakin tai jonnekin. Poukkoilin vain enemmän tai vähemmän pinnallisesti ja ahdistuneesti sinne minne jotenkin oletusarvoisesti "piti" mennä.

Ihmeen monta vuotta homma meni jollain lailla eteenpäin ihan vaan suorittamalla, pala kerrallaan, matalan kynnyksen kursseja suorittaen (eli sellaisia jotka onnistuivat vasemmalla kädelläkin), opintopisteitä keräten (jottei opintotukien kanssa kävisi huonosti). Lopulta alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän, koska mikään ei tuntunut omalta.

Jos olisin pysynyt sokeana omalle itselleni vielä muutaman vuoden, olisin ehkä jo valmistunut. Havahduin kuitenkin "liian aikaisin", ja yhtäkkiä se ulkoisesta paineesta tullut motivaatio ei enää toiminutkaan, ja olin kuin tyhjän päällä. En tiennyt, mitä halusin (no en ehkä oikein vieläkään tiedä), mutta siihen asti jotenkuten toiminut täysin ulkoaohjautuvuudesta syntynyt motivaation tapainen ei sekään enää toiminut, koska olin jotenkin liian hyvin tajunnut toimineeni ihan sokkona ja automaattiohjauksella, eikä alavalintani tai mikään valinta ollut oikeasti valinta, koska minua ei ollut siihen asti ohjannut mikään muu kuin ahdistus ja ulkoinen paine.

Siinä jonkinlaisessa oman itsen heräämisessä oli siis myös tämä kääntöpuolensa, että aikaisemmat motivoitumisen lähteet murenivat käsiin ja katosivat. Toisaalta olisin ehkä saanut hammasta purren opinnot tehtyä, ellei siihen olisi vielä liittynyt muita syviä ongelmia kuten pahaa esiintymiskammoa, huonommuudentunnetta sekä sitä, että motivaatio ei vain kadonnut vaan se muuttui miinusmerkkiseksi: koko ikäni pinnan alla muhinut vastenmielisyys opiskelua kohtaan räjähti tietoisuuteen. (Vastenmielisyys taas tulee siitä suorittamisen pakosta ja siitä, että omaa intoa asiaan ei "hikariudesta" huolimatta ollut koskaan päässyt syntymään, koska se suoriutumisen paniikki oli ainut syy joka oikeasti pisti opiskelemaan.)

Mites tätä tekstiä nyt taas tuli, vaikka vähän nopeammin ajattelin tällä kertaa vastailla. Noh, ainakin olen jollain saralla tuottava :D

Tsemppiä kovasti ja kannattaa tosiaan myös hakea lääkäriltä/terapeutilta apua!

Lue lisää

Pääsin vähän ulos tuosta päivällä vallinneesta olotilasta. Pulpsahti tuossa puoli kuuden aikaan riimejä mieleen ja sain tämmöisen runon kirjoitettua. Helpotti oloa jostai syystä. Mutta tässäpä tätä:

Älä huomista mieti,
äläkä mieti hetkeä tätä
Pois mielestäsi elämän ikitalvi
edes hetkeksi sinä jätä

Anna ajatustesi lentää
lailla lintujen etelään
Päästä mielesi hetkeksi valoon
ja turvaan lämpimään

Vaikka silmistäsi sammunut on valo
niin että tulevaisuus, pelkkää on pimeää
Eikä pieninkään toivon kajo
pääse sydäntä lämmittämään

Suo itsellesi se hetki
olla jossain ja joku muu
Sillä eräänä päivänä vielä, jää sulaa
Ja maailma
uudelleen kirkastuu

:) Mutta tuosta avun antamisesta ja vastaan ottamisesta. Muiden auttaminen ei ole mikään ongelma, se on todella mukavaa puuhaa. Siitä saa itsekin energiaa jos pystyy auttamaan. Voi tuntea että minuakin tarvitaan, ja minäkin voin olla hyödyllinen jossain.
Sitten kun taas itse tarvitsen apua.. Noh.. Haluaisin kovasti uskoa siihen, etteivät ainakaan perheenjäseneni odota vastapalveluksia. On vain "uhkarohkean" tuntuista uskoa niin. Tunnen myös loukkaavani heitä kirjoittaessani asiasta tänne. Ystäviltäni taas en muista ikinä pyytäneeni apua mihinkään. Aikamoinen ahaa-elämys. En ole ennen koskaan edes miettinyt koko asiaa :o

Oma alavalintani on ainakin puolittain sitä mitä haluan. Mikään taideoppilaitos se ei kylläkään ole, ja siinä mielessä tunnen olevani aivan väärässä paikassa. Kuitenkin opin siellä sellaisia tekniikoita joita voin myöhemmin hyödyntää haluamallani tavalla, jos löydän keinon rahoittaa toimintaani. Haluaisin kyllä aivan hirveästi olla ammattitaiteilija niin tuhoon tuomittu alavalinta kuin se onkin. Taideopinnoissa on vain se huono puoli, että ne muokkaavat tiettyyn ajattelutapaan ja työtapoihin, jotka voivat olla luovuuden kannalta hyvinkin tuhoisia.

"Jos olisin pysynyt sokeana omalle itselleni vielä muutaman vuoden, olisin ehkä jo valmistunut. Havahduin kuitenkin "liian aikaisin", ja yhtäkkiä se ulkoisesta paineesta tullut motivaatio ei enää toiminutkaan, ja olin kuin tyhjän päällä"

Tuo on ikävä kokemus. Sitä helposti ajattelee pettäneensä itseään. Huomaan tekeväni tuota oman identiteettini suhteen paljonkin. Yritän olla luonteeltani sellainen yksilö kuin arvelen sukulaisteni ja vanhempieni odottavan minun olevan. Yritän mukautua johonkin rooliin, mikä sekoittaa entisestään tätä mutkistunutta minäkuva-soppaa. Tunnen olevani itseni suhteen todellakin tyhjän päällä. On vaikea määritellä sitä mitä elämältään haluaa, kun ei oikein tiedä sitäkään mitä ei halua. Pitäisi laskeutua ihan ensin sen kysymyksen äärelle "Kuka hitto minä oikein olen?". Tyhjentävää vastausta tuohon kysymykseen tuskin kenenkään kohdalla on. Minäkokemus on ennemmin tunnetila kuin tieto. Omalla kohdallani se tunnetila on minuutista, tunnista tai päivästä riippuen sitä sun tätä.

Tämä oman itsen tuntemattomuus on sekin häilyväistä. Joskus se menee siihen, etten kunnolla muista miltä näytän ja yllätyn aina peiliin katsoessani. Joskus lukioaikana, masennuksen ollessa varsin psykoottista, istuin tuntikausia peilin edessä itseäni tuijottaen, että tunsin olevani varmasti olemassa. Vastapainona tälle, koen myös olevani välistä hyvin vahvasti jotain tiettyä. Sitten se olo kuitenkin väistyy, ja ajattelen: ai, en ollut hänkään, vaikka olin siitä niin varma.

Turvattomuus aiheesta voisi jatkaa joskus toiste. Alan olla melkoisessa ketipinor-pöpperössä, ja huomenna on kyllä raahauduttava koululle.. vaikka pää kainalossa.

Malice kirjoitti:

Pääsin vähän ulos tuosta päivällä vallinneesta olotilasta. Pulpsahti tuossa puoli kuuden aikaan riimejä mieleen ja sain tämmöisen runon kirjoitettua. Helpotti oloa jostai syystä. Mutta tässäpä tätä:

Älä huomista mieti,
äläkä mieti hetkeä tätä
Pois mielestäsi elämän ikitalvi
edes hetkeksi sinä jätä

Anna ajatustesi lentää
lailla lintujen etelään
Päästä mielesi hetkeksi valoon
ja turvaan lämpimään

Vaikka silmistäsi sammunut on valo
niin että tulevaisuus, pelkkää on pimeää
Eikä pieninkään toivon kajo
pääse sydäntä lämmittämään

Suo itsellesi se hetki
olla jossain ja joku muu
Sillä eräänä päivänä vielä, jää sulaa
Ja maailma
uudelleen kirkastuu

:) Mutta tuosta avun antamisesta ja vastaan ottamisesta. Muiden auttaminen ei ole mikään ongelma, se on todella mukavaa puuhaa. Siitä saa itsekin energiaa jos pystyy auttamaan. Voi tuntea että minuakin tarvitaan, ja minäkin voin olla hyödyllinen jossain.
Sitten kun taas itse tarvitsen apua.. Noh.. Haluaisin kovasti uskoa siihen, etteivät ainakaan perheenjäseneni odota vastapalveluksia. On vain "uhkarohkean" tuntuista uskoa niin. Tunnen myös loukkaavani heitä kirjoittaessani asiasta tänne. Ystäviltäni taas en muista ikinä pyytäneeni apua mihinkään. Aikamoinen ahaa-elämys. En ole ennen koskaan edes miettinyt koko asiaa :o

Oma alavalintani on ainakin puolittain sitä mitä haluan. Mikään taideoppilaitos se ei kylläkään ole, ja siinä mielessä tunnen olevani aivan väärässä paikassa. Kuitenkin opin siellä sellaisia tekniikoita joita voin myöhemmin hyödyntää haluamallani tavalla, jos löydän keinon rahoittaa toimintaani. Haluaisin kyllä aivan hirveästi olla ammattitaiteilija niin tuhoon tuomittu alavalinta kuin se onkin. Taideopinnoissa on vain se huono puoli, että ne muokkaavat tiettyyn ajattelutapaan ja työtapoihin, jotka voivat olla luovuuden kannalta hyvinkin tuhoisia.

"Jos olisin pysynyt sokeana omalle itselleni vielä muutaman vuoden, olisin ehkä jo valmistunut. Havahduin kuitenkin "liian aikaisin", ja yhtäkkiä se ulkoisesta paineesta tullut motivaatio ei enää toiminutkaan, ja olin kuin tyhjän päällä"

Tuo on ikävä kokemus. Sitä helposti ajattelee pettäneensä itseään. Huomaan tekeväni tuota oman identiteettini suhteen paljonkin. Yritän olla luonteeltani sellainen yksilö kuin arvelen sukulaisteni ja vanhempieni odottavan minun olevan. Yritän mukautua johonkin rooliin, mikä sekoittaa entisestään tätä mutkistunutta minäkuva-soppaa. Tunnen olevani itseni suhteen todellakin tyhjän päällä. On vaikea määritellä sitä mitä elämältään haluaa, kun ei oikein tiedä sitäkään mitä ei halua. Pitäisi laskeutua ihan ensin sen kysymyksen äärelle "Kuka hitto minä oikein olen?". Tyhjentävää vastausta tuohon kysymykseen tuskin kenenkään kohdalla on. Minäkokemus on ennemmin tunnetila kuin tieto. Omalla kohdallani se tunnetila on minuutista, tunnista tai päivästä riippuen sitä sun tätä.

Tämä oman itsen tuntemattomuus on sekin häilyväistä. Joskus se menee siihen, etten kunnolla muista miltä näytän ja yllätyn aina peiliin katsoessani. Joskus lukioaikana, masennuksen ollessa varsin psykoottista, istuin tuntikausia peilin edessä itseäni tuijottaen, että tunsin olevani varmasti olemassa. Vastapainona tälle, koen myös olevani välistä hyvin vahvasti jotain tiettyä. Sitten se olo kuitenkin väistyy, ja ajattelen: ai, en ollut hänkään, vaikka olin siitä niin varma.

Turvattomuus aiheesta voisi jatkaa joskus toiste. Alan olla melkoisessa ketipinor-pöpperössä, ja huomenna on kyllä raahauduttava koululle.. vaikka pää kainalossa.

Lue lisää

Mukava runo, ja ihan asiaa :) Niin se nimittäin on, että vaikka kuinka synkältä olo joskus tuntuisi, niin se ei ole koko totuus, ja tulevaisuus voi olla paljonkin positiivisempi.

Avun pyytämisestä vielä... Minä pystyn sellaisissa ns. konkreettisissa asioissa pyytää kyllä kotiväeltä apua, mutta surullisena tms taas tukeudun ystäviin. Kotiväen kanssa suhteet vaan eivät ole jotenkin niin emotionaalisesti selkeät ja avoimet, että se tuntuisi mukavalta. Lisäksi syynä voi osittain olla myös jonkinlainen huolehtijasyndrooma, eli olen pelännyt vanhempieni kuormittuvan liikaa (jos olisin esim kertonut miten masentunut olen). Osittain se on myös tietysti sitä, etten ole heidän kanssaan sellaiseen avoimuuteen tottunut.

Oikeastaan en myöskään ole uskonut heille kertomisen auttavan minua mitenkään, vaan melkeinpä lisäävän ongelmia (koska alan huolehtia että he eivät kestä tilaani, tai eivät jotenkin osaa käsitellä sitä). Tuossa nyt ainakin näkyy aika selkeästi se tausta, kun perheen aikuiset eivät ole oikein olleet kykeneväisiä käsittelemään toisen tunteita ja siten lapsenakin siitä on usein ollut vain haittaa, jos on erehtynyt tunteitaan ilmaisemaan. Äitini esimerkiksi herkästi turhautuu, jopa suuttuu tai ahdistuu toisen pahasta olosta, joten mitään emotionaalista vahvistusta ja tukea ei hirveästi hyödytä sieltä suunnalta hakea.

Ja itsensä tuntemisesta kanssa tuli vielä jotain mieleen... Niin, ainakin se, että erilaisten persoonallisuustestien ja kyselyiden tekeminen on minulle aika hankalaa, koska koen itsessäni olevan niin eri puolia etten tiedä mikä on sitten muka se "oikea minä". Toisaalta vaikuttaa varmasti myös pohdiskeleva ja spekuloiva luonne, jolle on aika vaikeaa sanoa mistään asiasta vain yhtä ainoaa totuutta. Esimerkiksi kysymys "oletko sosiaalinen vai syrjäänvetäytyvä, puhelias vai hiljainen,...". Voin sanoa, että riippuu ihan täysin mielialasta, päivästä, seurasta,... Nuorena olin masentunut ja todella syrjäänvetäytyvä, toisaalta hyvän ystäväni kanssa hyvinkin lennokas ja niin edelleen. Teini-iän jälkeen taas muutuin paljon sosiaalisemmaksi, suoranaiseksi "hurmaajaksi" jopa. Nykyään taas olen jotain siltä väliltä, mutta edelleenkin voin sanoa sosiaalisuuteni ja epäsosiaalisuuteni riippuvan hyvin paljon tilanteesta. Ja tietysti esim masentuneisuus tekee erakoksi. Pirteällä mielellä sitä taas on ihmeenkin ekstrovertti.

Olet myöskin selvästi aika pohdiskeleva tyyppi, ja siinäkin voi olla yksi syy siihen, miksi se oma persoona on niin hankala hahmottaa. Moni ei vain ehkä edes osaa miettiä asioita niin monelta kantilta ja niin syvällisesti, ja sellaisella käsitys omasta persoonasta voi olla hyvin selkeä osittain siitäkin syystä. Se on kuitenkin ihan totta minunkin kokemusteni perusteella, että se minäkokemus on enemmän tunnetila kuin tieto. Se liittyy siihen läsnäolon kokemukseen, omien tunteiden kokemiseen (juuri näiden "hyvien tunteiden") jne.

dididiu kirjoitti:

Mukava runo, ja ihan asiaa :) Niin se nimittäin on, että vaikka kuinka synkältä olo joskus tuntuisi, niin se ei ole koko totuus, ja tulevaisuus voi olla paljonkin positiivisempi.

Avun pyytämisestä vielä... Minä pystyn sellaisissa ns. konkreettisissa asioissa pyytää kyllä kotiväeltä apua, mutta surullisena tms taas tukeudun ystäviin. Kotiväen kanssa suhteet vaan eivät ole jotenkin niin emotionaalisesti selkeät ja avoimet, että se tuntuisi mukavalta. Lisäksi syynä voi osittain olla myös jonkinlainen huolehtijasyndrooma, eli olen pelännyt vanhempieni kuormittuvan liikaa (jos olisin esim kertonut miten masentunut olen). Osittain se on myös tietysti sitä, etten ole heidän kanssaan sellaiseen avoimuuteen tottunut.

Oikeastaan en myöskään ole uskonut heille kertomisen auttavan minua mitenkään, vaan melkeinpä lisäävän ongelmia (koska alan huolehtia että he eivät kestä tilaani, tai eivät jotenkin osaa käsitellä sitä). Tuossa nyt ainakin näkyy aika selkeästi se tausta, kun perheen aikuiset eivät ole oikein olleet kykeneväisiä käsittelemään toisen tunteita ja siten lapsenakin siitä on usein ollut vain haittaa, jos on erehtynyt tunteitaan ilmaisemaan. Äitini esimerkiksi herkästi turhautuu, jopa suuttuu tai ahdistuu toisen pahasta olosta, joten mitään emotionaalista vahvistusta ja tukea ei hirveästi hyödytä sieltä suunnalta hakea.

Ja itsensä tuntemisesta kanssa tuli vielä jotain mieleen... Niin, ainakin se, että erilaisten persoonallisuustestien ja kyselyiden tekeminen on minulle aika hankalaa, koska koen itsessäni olevan niin eri puolia etten tiedä mikä on sitten muka se "oikea minä". Toisaalta vaikuttaa varmasti myös pohdiskeleva ja spekuloiva luonne, jolle on aika vaikeaa sanoa mistään asiasta vain yhtä ainoaa totuutta. Esimerkiksi kysymys "oletko sosiaalinen vai syrjäänvetäytyvä, puhelias vai hiljainen,...". Voin sanoa, että riippuu ihan täysin mielialasta, päivästä, seurasta,... Nuorena olin masentunut ja todella syrjäänvetäytyvä, toisaalta hyvän ystäväni kanssa hyvinkin lennokas ja niin edelleen. Teini-iän jälkeen taas muutuin paljon sosiaalisemmaksi, suoranaiseksi "hurmaajaksi" jopa. Nykyään taas olen jotain siltä väliltä, mutta edelleenkin voin sanoa sosiaalisuuteni ja epäsosiaalisuuteni riippuvan hyvin paljon tilanteesta. Ja tietysti esim masentuneisuus tekee erakoksi. Pirteällä mielellä sitä taas on ihmeenkin ekstrovertti.

Olet myöskin selvästi aika pohdiskeleva tyyppi, ja siinäkin voi olla yksi syy siihen, miksi se oma persoona on niin hankala hahmottaa. Moni ei vain ehkä edes osaa miettiä asioita niin monelta kantilta ja niin syvällisesti, ja sellaisella käsitys omasta persoonasta voi olla hyvin selkeä osittain siitäkin syystä. Se on kuitenkin ihan totta minunkin kokemusteni perusteella, että se minäkokemus on enemmän tunnetila kuin tieto. Se liittyy siihen läsnäolon kokemukseen, omien tunteiden kokemiseen (juuri näiden "hyvien tunteiden") jne.

Lue lisää

On taas vakaampi olo, vaikkakin tosi väsynyt. Jännä miten mieliala aina liukuu ensin hitaasti alaspäin ja sitten huiskis vain, kaikki romahtaa. Pms aiheuttaa näitä melkein joka kuulle, tai joka toiselle vähintään, mutta ikinä en näihin totu enkä kokemuksesta mitään opi. Tavallisesti sentään pystyn pakolliset asiat hoitamaan, enkä jumita täysin.

Ikinä ei voi tietää millainen viiraus se milloinkin on. Niinkuin sairastuisi masennukseen uudelleen ja uudelleen, mutta toipuisi siitä viikossa parissa. Hirveä rysäys se on joka kerta, enkä voi yhtään vähätellä tuota oloa, vaikka se ei sen pidempään sitten kestäkään. Joka kerta se on yhtä infernaalinen ja sietämätön. Poikaystävän kanssa käymme saman keskustelun sairauspäivärahasta ja koulun helpottamisesta ja sairaalajaksosta ja lääkityksestä, joka kerta kun "pääni leviää". Sitten tokenen koomastani ja asia unohtuu, noustakseen jälleen puheeksi. Useimmilla naisilla pms-oireet ovat kai hyvin voimakkaita, enkä tiedä olenko niille vain yliherkkä vai ovatko ne tavallista pahemmat. Kokeilin Terolutia siinä toivossa että oireet olisivat lievittyneet, mutta niin ei käynyt. Mitään toimivaa apua en ole löytänyt, paitsi ehkä rauhoittavat, mutta nykyään nekin aiheuttavat jo omat ongelmansa koukahdettuani niihin.

Tekee elämästä jossain määrin epävarmaa kun ensin ryhtyy johonkin hommaan, ja seuraavana päivänä ovatkin kaikki voimat sitten vain poissa, niinkuin 'puff'.

Pohdiskelevuus aivan varmasti tekee itsen hahmottamisesta vaikeaa :D Poikaystäväni sanoo minun miettivän ihan liikaa, mutta enpä osaa oikein olla ajattelemattakaan, ja se on minulle harrastus jopa.
Herkkyys on sellainen luonteenpiirre, jonka tunnistan itsessäni oikeastaan aina. Kaikki pienet täysin normaalit asiat saavat usein suuret mittasuhteet. Onko tuttua sinulle?
Esimerkikse matkustaminen tuntuu aika ahdistavalta, koska uudessa paikassa on hirveä määrä erilaisia ärsykkeitä, jotka tekevät olon aika pelokkaaksi ja epämukavaksi. Menee hyvin pitkä aika sopeutua muutoksiin. Tai jos on jonkun seurassa ja yllättäen paikalle tupsahtaa joku kolmas osapuoli. Joskus jopa tunnen suuria tunteita siitä kun pilvi menee auringon eteen ja valoisuus muuttuu :D Hyvin herkästi aistii myös paikat joissa viihtyy, ja ihmiset jotka ovat tai eivät ole "uhka".

Herkkyys on ihan luonteessa, mutta aistien herkkyys on varmaan hyvin paljon myös opittua. Lapsena kun tottui olemaan suurimman osan ajastaan omissa maailmoissaan, alkoi ympäristöäkin tutkiskella osana omaa sisäistä elämäänsä. Edelleenkin sitä elää enemmän sisäänpäin kuin ulos. Huonona puolena tietenkin on sosiaalisen turvaverkon rapistuminen. Toki oma sisäinen elämä on hyvin rikasta, mutta kyllä välillä kaipaa jotakuta jolle kertoa siitä.

jatkuu..

Malice kirjoitti:

On taas vakaampi olo, vaikkakin tosi väsynyt. Jännä miten mieliala aina liukuu ensin hitaasti alaspäin ja sitten huiskis vain, kaikki romahtaa. Pms aiheuttaa näitä melkein joka kuulle, tai joka toiselle vähintään, mutta ikinä en näihin totu enkä kokemuksesta mitään opi. Tavallisesti sentään pystyn pakolliset asiat hoitamaan, enkä jumita täysin.

Ikinä ei voi tietää millainen viiraus se milloinkin on. Niinkuin sairastuisi masennukseen uudelleen ja uudelleen, mutta toipuisi siitä viikossa parissa. Hirveä rysäys se on joka kerta, enkä voi yhtään vähätellä tuota oloa, vaikka se ei sen pidempään sitten kestäkään. Joka kerta se on yhtä infernaalinen ja sietämätön. Poikaystävän kanssa käymme saman keskustelun sairauspäivärahasta ja koulun helpottamisesta ja sairaalajaksosta ja lääkityksestä, joka kerta kun "pääni leviää". Sitten tokenen koomastani ja asia unohtuu, noustakseen jälleen puheeksi. Useimmilla naisilla pms-oireet ovat kai hyvin voimakkaita, enkä tiedä olenko niille vain yliherkkä vai ovatko ne tavallista pahemmat. Kokeilin Terolutia siinä toivossa että oireet olisivat lievittyneet, mutta niin ei käynyt. Mitään toimivaa apua en ole löytänyt, paitsi ehkä rauhoittavat, mutta nykyään nekin aiheuttavat jo omat ongelmansa koukahdettuani niihin.

Tekee elämästä jossain määrin epävarmaa kun ensin ryhtyy johonkin hommaan, ja seuraavana päivänä ovatkin kaikki voimat sitten vain poissa, niinkuin 'puff'.

Pohdiskelevuus aivan varmasti tekee itsen hahmottamisesta vaikeaa :D Poikaystäväni sanoo minun miettivän ihan liikaa, mutta enpä osaa oikein olla ajattelemattakaan, ja se on minulle harrastus jopa.
Herkkyys on sellainen luonteenpiirre, jonka tunnistan itsessäni oikeastaan aina. Kaikki pienet täysin normaalit asiat saavat usein suuret mittasuhteet. Onko tuttua sinulle?
Esimerkikse matkustaminen tuntuu aika ahdistavalta, koska uudessa paikassa on hirveä määrä erilaisia ärsykkeitä, jotka tekevät olon aika pelokkaaksi ja epämukavaksi. Menee hyvin pitkä aika sopeutua muutoksiin. Tai jos on jonkun seurassa ja yllättäen paikalle tupsahtaa joku kolmas osapuoli. Joskus jopa tunnen suuria tunteita siitä kun pilvi menee auringon eteen ja valoisuus muuttuu :D Hyvin herkästi aistii myös paikat joissa viihtyy, ja ihmiset jotka ovat tai eivät ole "uhka".

Herkkyys on ihan luonteessa, mutta aistien herkkyys on varmaan hyvin paljon myös opittua. Lapsena kun tottui olemaan suurimman osan ajastaan omissa maailmoissaan, alkoi ympäristöäkin tutkiskella osana omaa sisäistä elämäänsä. Edelleenkin sitä elää enemmän sisäänpäin kuin ulos. Huonona puolena tietenkin on sosiaalisen turvaverkon rapistuminen. Toki oma sisäinen elämä on hyvin rikasta, mutta kyllä välillä kaipaa jotakuta jolle kertoa siitä.

jatkuu..

Lue lisää

Tuosta vanhempien "kuormittamisesta" omilla tunnetiloilla. En oikeastaan ihmettele että nämä asiat voivat olla vaikeita kelle vain iästä riippumatta. Olen nimittäin nähnyt miten aikuiset ihmiset, vaikeassa tilanteessa, äkkiä käyttäytyvät kuin pienet lapset tai että nuori antaa itsestään todella aikuismaisen kuvan. Jos ei ole oppinut käsittelemään omia vaikeita tunteitaan kunnolla, on vielä vaikeampaa suhtautua ulkopuolelta tuleviin negatiivisiin tuntemuksiin.
Ihan niinkuin mekin olemme miettineet tuota ulkopuolelta tulevaa vihaa ja ärtymystä. Vanhempikin voi tuntea samaa hämmennystä sellaisessa tilanteessa, eikä osaa ottaa sitä vastaan terveellä tavalla, koska tuntee itsensä uhatuksi. Tunnen hyvin paljon myötätuntoa vanhempiani ja isäpuoltani kohtaan, koska ymmärrän heidän kokevan osittain samaa ahdistusta kuin minäkin.

Tavallaan ihmisissä on sekaisin kaikkia kehitysvaiheita, lapsen, teinin ja aikuisen käytöstä jos karkeasti jaotellaan. Joskus omien vanempien seurassa on tullut olo, että minä olen aikuinen ja toinen osapuoli se kitisevä lapsi tai hankala murrosikäinen, jota pitää tukea.
Eihän kukaan voi kasvaa ja kehittyä niin ongelmattomasti, että hänestä tulisi täysin ehjä aikuinen, joka kykenee toimimaan aina järkevästi. Erinäisiä kehitysvaiheiden virheitä voi yrittää paikkailla näin jälkikäteen, jos tuntee siihen tarvetta, mutta ei niitä poistettua saa. Jonkinlaista itsehallintaa voi kaiketikin oppia, vaikka nyt tämän itsensä vaingoittamisen suhteen, ja jonkin verran on mahdollista kasvaa ulos huonoista ajatusmalleista ja kaavoista käyttäyä.

Olen miettinyt sitä kun jossain tuolla aikaisemmassa viestissä mainitsit emotionaalisen kehityksen alkamisesta vasta kahdenkympin tietämillä. Tunnen itse olevani juuri sellaisessa tilanteessa nyt. Masennus iski noin vuosi sen jälkeen kun olin muuttanut kotoa pois ja toiselle paikkakunnalle. Olin 16 tai 17 silloin. Henkinen kehitys oli ollut aika lamaantunutta, koska oli ollut pakko keskittyä itsensä suojaamiseen siihen asti.

Sitten kun pääsi eroon väkivallan uhasta ja jatkuvasta paineesta kotona, koulussa ja vapaa-ajalla, selviytyminen väistyi kehityksen tieltä. Silloin masennus tuntui tulevan tyhjästä, sillä en näitä asioita vielä tiedostanut. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa reagoi masentumalla. Omaan tilanteeseeni vaikutti kuitenkin vahvasti juuri sosiaalisen turvan ja perusturvallisuuden puuttuminen. Yritin tukeutua ystäviini, mutta he eivät ymmärtäneet ollenkaan. Sitten yritin turvautua veljiini, mutta he eivät uskoneet minua.
Ainoaksi turvaksi muodostui eräs psykologi, jonka luona kävin kerran viikossa. Muistan sen olleen tosi paha paikka kun kerran viikossa oli 45 minuuttia aikaa kokea vastapuolen ymmärrys ja turva, ja lopun aikaa viettää siinä kamalassa tyhjyydessä ja epätoivossa, mitä masennus tuottaa. Vasta nykyään minusta tuntuu, että käyn läpi murrosiän kasvukipuja ja yritän erottautua vanhempien vaatimuksista ja mielipiteistä, ja hahmottaa oman itseni ja omat rajani.

Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)

Malice kirjoitti:

Tuosta vanhempien "kuormittamisesta" omilla tunnetiloilla. En oikeastaan ihmettele että nämä asiat voivat olla vaikeita kelle vain iästä riippumatta. Olen nimittäin nähnyt miten aikuiset ihmiset, vaikeassa tilanteessa, äkkiä käyttäytyvät kuin pienet lapset tai että nuori antaa itsestään todella aikuismaisen kuvan. Jos ei ole oppinut käsittelemään omia vaikeita tunteitaan kunnolla, on vielä vaikeampaa suhtautua ulkopuolelta tuleviin negatiivisiin tuntemuksiin.
Ihan niinkuin mekin olemme miettineet tuota ulkopuolelta tulevaa vihaa ja ärtymystä. Vanhempikin voi tuntea samaa hämmennystä sellaisessa tilanteessa, eikä osaa ottaa sitä vastaan terveellä tavalla, koska tuntee itsensä uhatuksi. Tunnen hyvin paljon myötätuntoa vanhempiani ja isäpuoltani kohtaan, koska ymmärrän heidän kokevan osittain samaa ahdistusta kuin minäkin.

Tavallaan ihmisissä on sekaisin kaikkia kehitysvaiheita, lapsen, teinin ja aikuisen käytöstä jos karkeasti jaotellaan. Joskus omien vanempien seurassa on tullut olo, että minä olen aikuinen ja toinen osapuoli se kitisevä lapsi tai hankala murrosikäinen, jota pitää tukea.
Eihän kukaan voi kasvaa ja kehittyä niin ongelmattomasti, että hänestä tulisi täysin ehjä aikuinen, joka kykenee toimimaan aina järkevästi. Erinäisiä kehitysvaiheiden virheitä voi yrittää paikkailla näin jälkikäteen, jos tuntee siihen tarvetta, mutta ei niitä poistettua saa. Jonkinlaista itsehallintaa voi kaiketikin oppia, vaikka nyt tämän itsensä vaingoittamisen suhteen, ja jonkin verran on mahdollista kasvaa ulos huonoista ajatusmalleista ja kaavoista käyttäyä.

Olen miettinyt sitä kun jossain tuolla aikaisemmassa viestissä mainitsit emotionaalisen kehityksen alkamisesta vasta kahdenkympin tietämillä. Tunnen itse olevani juuri sellaisessa tilanteessa nyt. Masennus iski noin vuosi sen jälkeen kun olin muuttanut kotoa pois ja toiselle paikkakunnalle. Olin 16 tai 17 silloin. Henkinen kehitys oli ollut aika lamaantunutta, koska oli ollut pakko keskittyä itsensä suojaamiseen siihen asti.

Sitten kun pääsi eroon väkivallan uhasta ja jatkuvasta paineesta kotona, koulussa ja vapaa-ajalla, selviytyminen väistyi kehityksen tieltä. Silloin masennus tuntui tulevan tyhjästä, sillä en näitä asioita vielä tiedostanut. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa reagoi masentumalla. Omaan tilanteeseeni vaikutti kuitenkin vahvasti juuri sosiaalisen turvan ja perusturvallisuuden puuttuminen. Yritin tukeutua ystäviini, mutta he eivät ymmärtäneet ollenkaan. Sitten yritin turvautua veljiini, mutta he eivät uskoneet minua.
Ainoaksi turvaksi muodostui eräs psykologi, jonka luona kävin kerran viikossa. Muistan sen olleen tosi paha paikka kun kerran viikossa oli 45 minuuttia aikaa kokea vastapuolen ymmärrys ja turva, ja lopun aikaa viettää siinä kamalassa tyhjyydessä ja epätoivossa, mitä masennus tuottaa. Vasta nykyään minusta tuntuu, että käyn läpi murrosiän kasvukipuja ja yritän erottautua vanhempien vaatimuksista ja mielipiteistä, ja hahmottaa oman itseni ja omat rajani.

Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)

Lue lisää

Tuo pms on kyllä kamala vaiva. Minä olen huomannut sen liittyvän itselläni selvästi stressaaviin tilanteisiin. Elämäni ensimmäinen helvetillinen pms minulle tuli, kun olin valtavan ahdistunut tulevasta esiintymisestä yhdellä kurssilla. Ja sitten toisaalta taas jos olen voinut hyvin, ei ole välttämättä tullut mitään pms:ää, korkeintaan jotain vitutusta, jonka voi vielä ottaa huumorilla. (Toisaalta hirveiden raivo-pms:ien jälkeen olen alkanut vähän pelätä sitä pms-vitutusta. Pitkään se oli minusta vain koomista, kun yhteen aikaan kuusta kaikki asiat vituttivat hirveästi.) Minulla terolut kyllä on auttanut pms:ään tosi hyvin. Pieniä vitutuksen merkkejä voi joskus olla, mutta ei mitään niihin pahimpiin verrattuna.

"Tekee elämästä jossain määrin epävarmaa kun ensin ryhtyy johonkin hommaan, ja seuraavana päivänä ovatkin kaikki voimat sitten vain poissa, niinkuin 'puff'."

NIINPÄ. Tuntui niin kauhealta suunnitellakaan mitään etukäteen, kun tiesin että saatan olla henkisesti invalidi viikon-parin verran. Ainakin opiskelun suhteen minun oli usein pakko vain antaa olla aina pms-aikaan, koska en vain uskaltanut tehdä mitään, mikä saisi minut ärtymään. Itseviharaivarien uhka oli melko suuri, jos yritti yhdistää pms:ää ja opiskelua... Pms:stä minulla ehkä masennuksetkin tavallaan lähtivät "leviämään": ensin oli stressiä ja siksi paha pms, sitten se paha pms jätti tavallista kamalamman olon jälkeensä, jolloin taas tuli ihan kauhea seuraava pms, ja lopulta olo oli koko ajan kamala.

Jonkin verran helpottaa se, kun muistuttaa itseään että on pms-aika ja suhteuttaa omat mielenliikkeet siihen. Usein olen itkenyt lohduttomasti kaverilleni jotain asiaa, ja lopuksi todennut, että "noh, mulla on nyt pms-aika joten ehkä tämä asia ei näytä näin toivottomalta enää hetken päästä". Todella pahassa pms:ssä mikään suhteuttaminen ei ehkä hirveästi auta, mutta siinä vaiheessa, kun viha tai toivottomuus alkaa vasta nostaa päätään, sitä ehkä pystyy rauhoittaa järkeilemällä.

Se on varmaan vähän niin, että me onnettomat, jotka emme lapsuudessamme ja nuoruudessamme ole päässeet kosketuksiin omien tunteidemme kanssa emmekä ole päässeet tunteiden hallintaakaan siksi harjoittelemaan, joudumme nyt aikuisiällä sitten opettelemaan sen tunne-elämän hallinnan. Jyrkkä vihan kieltäminen tekee varmaan siitä vihasta niin vieraan, että se viha on kuin jokin erillinen voima minussa, eikä osa minua. Sitten kun suuttumiseen vielä liittyy fysiologisia muutoksia (jotka entisestään alentavat suuttumisen kynnystä), niin se tunteen hallinta voi olla pikkuisen vaikeaa sellaiselle, jolle koko tunne on aika uusi.

Lisäksi täytyy myöntää, että minä ainakin jonkin aikaa tässä vihaan tutustuessani jopa pidin siitä (siksi ehkä pms-vitutuskin tuntui tavallaan hauskalta). Tavallaan se tuntui kivalta, että itsestä löytyi sitä aggressiota (joka oli aina ollut täysin piilossa), niin kauan kuin se ei kohdistunut itseen eikä muihinkaan näkyvästi. Lisäksi saatoin oikeastaan ihan tietoisestikin jäädä "nautiskelemaan" siitä tunteesta, jos joku ihminen oli suututtanut minut ja minussa nousi aggressio. Pahemmassa stressitilanteessa se vaan muuttui sitten jo niin hallitsemattomaksi ja kauheaksi, että ei enää ollutkaan hauskaa. Paha aggressio kääntyykin aina itseeni, muita kohtaan taas tulee hyvin pitkälti vain sitä tervettä vihaa.

Malice kirjoitti:

Tuosta vanhempien "kuormittamisesta" omilla tunnetiloilla. En oikeastaan ihmettele että nämä asiat voivat olla vaikeita kelle vain iästä riippumatta. Olen nimittäin nähnyt miten aikuiset ihmiset, vaikeassa tilanteessa, äkkiä käyttäytyvät kuin pienet lapset tai että nuori antaa itsestään todella aikuismaisen kuvan. Jos ei ole oppinut käsittelemään omia vaikeita tunteitaan kunnolla, on vielä vaikeampaa suhtautua ulkopuolelta tuleviin negatiivisiin tuntemuksiin.
Ihan niinkuin mekin olemme miettineet tuota ulkopuolelta tulevaa vihaa ja ärtymystä. Vanhempikin voi tuntea samaa hämmennystä sellaisessa tilanteessa, eikä osaa ottaa sitä vastaan terveellä tavalla, koska tuntee itsensä uhatuksi. Tunnen hyvin paljon myötätuntoa vanhempiani ja isäpuoltani kohtaan, koska ymmärrän heidän kokevan osittain samaa ahdistusta kuin minäkin.

Tavallaan ihmisissä on sekaisin kaikkia kehitysvaiheita, lapsen, teinin ja aikuisen käytöstä jos karkeasti jaotellaan. Joskus omien vanempien seurassa on tullut olo, että minä olen aikuinen ja toinen osapuoli se kitisevä lapsi tai hankala murrosikäinen, jota pitää tukea.
Eihän kukaan voi kasvaa ja kehittyä niin ongelmattomasti, että hänestä tulisi täysin ehjä aikuinen, joka kykenee toimimaan aina järkevästi. Erinäisiä kehitysvaiheiden virheitä voi yrittää paikkailla näin jälkikäteen, jos tuntee siihen tarvetta, mutta ei niitä poistettua saa. Jonkinlaista itsehallintaa voi kaiketikin oppia, vaikka nyt tämän itsensä vaingoittamisen suhteen, ja jonkin verran on mahdollista kasvaa ulos huonoista ajatusmalleista ja kaavoista käyttäyä.

Olen miettinyt sitä kun jossain tuolla aikaisemmassa viestissä mainitsit emotionaalisen kehityksen alkamisesta vasta kahdenkympin tietämillä. Tunnen itse olevani juuri sellaisessa tilanteessa nyt. Masennus iski noin vuosi sen jälkeen kun olin muuttanut kotoa pois ja toiselle paikkakunnalle. Olin 16 tai 17 silloin. Henkinen kehitys oli ollut aika lamaantunutta, koska oli ollut pakko keskittyä itsensä suojaamiseen siihen asti.

Sitten kun pääsi eroon väkivallan uhasta ja jatkuvasta paineesta kotona, koulussa ja vapaa-ajalla, selviytyminen väistyi kehityksen tieltä. Silloin masennus tuntui tulevan tyhjästä, sillä en näitä asioita vielä tiedostanut. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa reagoi masentumalla. Omaan tilanteeseeni vaikutti kuitenkin vahvasti juuri sosiaalisen turvan ja perusturvallisuuden puuttuminen. Yritin tukeutua ystäviini, mutta he eivät ymmärtäneet ollenkaan. Sitten yritin turvautua veljiini, mutta he eivät uskoneet minua.
Ainoaksi turvaksi muodostui eräs psykologi, jonka luona kävin kerran viikossa. Muistan sen olleen tosi paha paikka kun kerran viikossa oli 45 minuuttia aikaa kokea vastapuolen ymmärrys ja turva, ja lopun aikaa viettää siinä kamalassa tyhjyydessä ja epätoivossa, mitä masennus tuottaa. Vasta nykyään minusta tuntuu, että käyn läpi murrosiän kasvukipuja ja yritän erottautua vanhempien vaatimuksista ja mielipiteistä, ja hahmottaa oman itseni ja omat rajani.

Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)

Lue lisää

Ehkä se vaatii vaan paljon harjoittelua ja tarkkaa havainnointia, että alkaa huomata milloin se viha alkaa vyöryä ja miten sitä voi hillitä. Ehkä entiselle vihan kieltäjälle siinä tunteessa on myös jotain koukuttavaa tai houkuttelevaa. Jotenkin siihen tunteeseen vaan heittäytyy, vaikka ihan hyvin voisi myös edes yrittää sanoa seis ja pysäyttää sen kasvavan raivon kierteen, joka johtaa aina itsevihaan kuitenkin.

Minä olen alkanut vasta ihan viime aikoina kiinnittää vihassani huomiota siihen, että tosiaan jotenkin tarraudun siihen kiukkuun ja alan kasvattaa sitä. Vihainen mielentila myös helposti tuo mieleen tilanteita, joissa on joskus ennen ollut vihainen (tai muuten vihastuttavia asioita), ja se taas kasvattaa raivoa entisestään. Se on vaan paskamaista, kun joskus (ehkä melkein aina) on selvästi jotain kemiallista siinä mukana, esim juuri pms:ssä kun pinnan alla kiehuu 24/7. EHKÄ siihenkin silti voisi vaikuttaa olemalla valpas ja kieltämällä itseltään se raivon kasvattaminen. Ehkä. On aika uusi idea minullekin...

"Tunnen hyvin paljon myötätuntoa vanhempiani ja isäpuoltani kohtaan, koska ymmärrän heidän kokevan osittain samaa ahdistusta kuin minäkin."

Vähän sama juttu minullakin. Toisaalta suututtaa, mutta toisaalta tunnen myös myötätuntoa ja surua. Sekin on ihan totta, että ihmisessä on sekaisin eri kehitysvaiheita, ja on ehkä liioiteltua sanoa, että olisin aina aikuisempi kuin omat vanhempani. Se on niin tilannekohtaista. Minä olen monilta osin aikuistunut, sitten taas esim opiskelun suhteen tuli se murrosikä vasta useiden opiskeluvuosien jälkeen. Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua....

Nyt yritän pysyä vähän paremmassa balanssissa tuon asian suhteen. Tuo oli kaiketi minulle asia, jossa olin kaikista vahvimmin ulkoapäin ohjautuva, ja vasta paljon päälle parikymppisenä minulle heräsi se oma tahto ja oma kapina sen pakonomaisen suorittamisen tilalle. Löysin heti itseni tuosta kommentistasi: "Vasta nykyään minusta tuntuu, että käyn läpi murrosiän kasvukipuja ja yritän erottautua vanhempien vaatimuksista ja mielipiteistä, ja hahmottaa oman itseni ja omat rajani." Minulla on tapahtunut tuota eri osa-alueilla eri aikoihin. Se on positiivista, että kehitys jollain alueella voi auttaa "laajentamaan" sitä kehitystä niille hankalammillekin alueille.

Muuten, yksi tosi hyvä kirja on Alice Millerin Lahjakkaan lapsen tragedia (ja oman itseyden etsintä, tai jotain sinne päin). Minä olen terapoinut itseäni kirjoilla jonkin verran. Joidenkin kirjojen avulla olen tehnyt sellaisia oivalluksia, jotka ovat avanneet paljon asioita. Yksi lyhyt pätkä eräässä kirjassa kertoi "miellyttämään pyrkivästä nuoresta", ja löysin siitä itseni ihan täysin. Sitä oli hämmentävää lukea, kun osui niin täysin. Kirja oli nimeltään Itsetunto vai itseuho. (Ja se tosiaan on uho eikä tuho, kirjastossakin oli kirjoitettu väärin :P)

"Muistan sen olleen tosi paha paikka kun kerran viikossa oli 45 minuuttia aikaa kokea vastapuolen ymmärrys ja turva"

Se kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve on varmaan suurempi mitä koskaan tulisi ajatelleeksikaan. Olen huomannut itsessäni esimerkiksi lievää luulotautisuutta, ja olen milloin minkäkin asian takia rampannut lääkärillä. Joskus kyllä ihan aiheestakin, mutta kyllä jotkut epäilykset olivat turhiakin. Siitä ei ole pitkäkään, kun erään (ihan todellisen) vaivan kanssa kävin ties monennenko kerran lääkärillä, ja sitten lääkäriksi sattui ihminen, joka todella otti tosissaan. Hänestä näki, että hän oikeasti ymmärsi mistä on kyse, kuunteli ja ihan pyytelemättä teki tarvittavat kokeet, joita aiemmin ei oltu tehty, ja vaivaan oli tarjottu aina vain uudelleen täysin toimimatonta hoitoa. Ensinnäkin vaivani helpotti oleellisesti tuon käynnin jälkeen ja toiseksi minulla tuli vedet silmiin siitä ilosta, että viimeinkin joku kuunteli ja otti tosissaan.

Malice kirjoitti:

Tuosta vanhempien "kuormittamisesta" omilla tunnetiloilla. En oikeastaan ihmettele että nämä asiat voivat olla vaikeita kelle vain iästä riippumatta. Olen nimittäin nähnyt miten aikuiset ihmiset, vaikeassa tilanteessa, äkkiä käyttäytyvät kuin pienet lapset tai että nuori antaa itsestään todella aikuismaisen kuvan. Jos ei ole oppinut käsittelemään omia vaikeita tunteitaan kunnolla, on vielä vaikeampaa suhtautua ulkopuolelta tuleviin negatiivisiin tuntemuksiin.
Ihan niinkuin mekin olemme miettineet tuota ulkopuolelta tulevaa vihaa ja ärtymystä. Vanhempikin voi tuntea samaa hämmennystä sellaisessa tilanteessa, eikä osaa ottaa sitä vastaan terveellä tavalla, koska tuntee itsensä uhatuksi. Tunnen hyvin paljon myötätuntoa vanhempiani ja isäpuoltani kohtaan, koska ymmärrän heidän kokevan osittain samaa ahdistusta kuin minäkin.

Tavallaan ihmisissä on sekaisin kaikkia kehitysvaiheita, lapsen, teinin ja aikuisen käytöstä jos karkeasti jaotellaan. Joskus omien vanempien seurassa on tullut olo, että minä olen aikuinen ja toinen osapuoli se kitisevä lapsi tai hankala murrosikäinen, jota pitää tukea.
Eihän kukaan voi kasvaa ja kehittyä niin ongelmattomasti, että hänestä tulisi täysin ehjä aikuinen, joka kykenee toimimaan aina järkevästi. Erinäisiä kehitysvaiheiden virheitä voi yrittää paikkailla näin jälkikäteen, jos tuntee siihen tarvetta, mutta ei niitä poistettua saa. Jonkinlaista itsehallintaa voi kaiketikin oppia, vaikka nyt tämän itsensä vaingoittamisen suhteen, ja jonkin verran on mahdollista kasvaa ulos huonoista ajatusmalleista ja kaavoista käyttäyä.

Olen miettinyt sitä kun jossain tuolla aikaisemmassa viestissä mainitsit emotionaalisen kehityksen alkamisesta vasta kahdenkympin tietämillä. Tunnen itse olevani juuri sellaisessa tilanteessa nyt. Masennus iski noin vuosi sen jälkeen kun olin muuttanut kotoa pois ja toiselle paikkakunnalle. Olin 16 tai 17 silloin. Henkinen kehitys oli ollut aika lamaantunutta, koska oli ollut pakko keskittyä itsensä suojaamiseen siihen asti.

Sitten kun pääsi eroon väkivallan uhasta ja jatkuvasta paineesta kotona, koulussa ja vapaa-ajalla, selviytyminen väistyi kehityksen tieltä. Silloin masennus tuntui tulevan tyhjästä, sillä en näitä asioita vielä tiedostanut. Kaikki eivät tällaisessa tilanteessa reagoi masentumalla. Omaan tilanteeseeni vaikutti kuitenkin vahvasti juuri sosiaalisen turvan ja perusturvallisuuden puuttuminen. Yritin tukeutua ystäviini, mutta he eivät ymmärtäneet ollenkaan. Sitten yritin turvautua veljiini, mutta he eivät uskoneet minua.
Ainoaksi turvaksi muodostui eräs psykologi, jonka luona kävin kerran viikossa. Muistan sen olleen tosi paha paikka kun kerran viikossa oli 45 minuuttia aikaa kokea vastapuolen ymmärrys ja turva, ja lopun aikaa viettää siinä kamalassa tyhjyydessä ja epätoivossa, mitä masennus tuottaa. Vasta nykyään minusta tuntuu, että käyn läpi murrosiän kasvukipuja ja yritän erottautua vanhempien vaatimuksista ja mielipiteistä, ja hahmottaa oman itseni ja omat rajani.

Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)

Lue lisää

Se, että kuullaan ja nähdään ihminen kokonaisuutena ja ollaan aidosti läsnä, on todella tärkeää. Se on myös sitä, mitä minulta on lapsena puuttunut (koska läheiset aikuiset olivat kaikki niin oman tunne-elämänsä ympärillä ettei minulla ollut tilaa). Olen myös tajunnut, että itseni esille tuominen ja huomion kohteena oleminen on minulle vaikeaa ehkä juuri tästä syystä -koska se on niin vierasta. Olen ollut näkymätön ja piilossa, ja siksi nytkin on vaikea olla näkyvillä, vaikka se toisaalta olisi juuri sitä, mitä tarvitsisin. Ainakaan mitään luovaa puolta en halua tuoda itsestäni esiin, vaan jos on pakko olla esillä pysyn mahdollisemman älyllisenä ja korrektina, ja tylsänä, että näkyvillä olisi vain "asia" enkä minä. Tietyissä tilanteissa se nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vain tuntuu liian epämukavalta. Pahimmillaan se tuntuu siltä, että tuhoudun jos "näyn".

Kääntöpuolena on sitten toisaalta taipumus esimerkiksi bileissä olla hyvinkin näkyvä ja huomiota hakeva. Se nähdyksi tuleminen täytyy siis olla itsellä hallinnassa. Samaan aikaan kun on suuri tarve olla kokonaan näkyvä, se olemassa oleminen on myös ahdistavaa. Tuossa Alice Millerin kirjassa puhuttiin jotakin juuri tuosta; muistan purskahtaneeni sekunnissa itkuun, kun luin jonkin tuohon nähdyksi tulemiseen liittyvän kuvauksen.

"Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)"

On kyllä :) Se on aika antoisaa keskustella sellaisten kanssa, joilla on selvästi samankaltaisia kokemuksia ja pohdintoja taustalla, ja aina löytyy sitten jotain sellaista, jota ei ehkä itse ole tullut ajatelleeksikaan.

dididiu kirjoitti:

Se, että kuullaan ja nähdään ihminen kokonaisuutena ja ollaan aidosti läsnä, on todella tärkeää. Se on myös sitä, mitä minulta on lapsena puuttunut (koska läheiset aikuiset olivat kaikki niin oman tunne-elämänsä ympärillä ettei minulla ollut tilaa). Olen myös tajunnut, että itseni esille tuominen ja huomion kohteena oleminen on minulle vaikeaa ehkä juuri tästä syystä -koska se on niin vierasta. Olen ollut näkymätön ja piilossa, ja siksi nytkin on vaikea olla näkyvillä, vaikka se toisaalta olisi juuri sitä, mitä tarvitsisin. Ainakaan mitään luovaa puolta en halua tuoda itsestäni esiin, vaan jos on pakko olla esillä pysyn mahdollisemman älyllisenä ja korrektina, ja tylsänä, että näkyvillä olisi vain "asia" enkä minä. Tietyissä tilanteissa se nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vain tuntuu liian epämukavalta. Pahimmillaan se tuntuu siltä, että tuhoudun jos "näyn".

Kääntöpuolena on sitten toisaalta taipumus esimerkiksi bileissä olla hyvinkin näkyvä ja huomiota hakeva. Se nähdyksi tuleminen täytyy siis olla itsellä hallinnassa. Samaan aikaan kun on suuri tarve olla kokonaan näkyvä, se olemassa oleminen on myös ahdistavaa. Tuossa Alice Millerin kirjassa puhuttiin jotakin juuri tuosta; muistan purskahtaneeni sekunnissa itkuun, kun luin jonkin tuohon nähdyksi tulemiseen liittyvän kuvauksen.

"Tämä on kyllä äärettömän terapeuttinen keskustelu :)"

On kyllä :) Se on aika antoisaa keskustella sellaisten kanssa, joilla on selvästi samankaltaisia kokemuksia ja pohdintoja taustalla, ja aina löytyy sitten jotain sellaista, jota ei ehkä itse ole tullut ajatelleeksikaan.

Lue lisää

Nyt olisi ensimmäinen psykoterapiakäynti tiedossa. Maksaa aivan saakurasti, ja jos se onkin sitten aivan väärnlainen henkilö maksan vieläpä turhasta. Jännittää.

"Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua...."

Miten tuo kuullostaakin niin tutulta. Sitä yrittää olla niin aikuinen ja järkevä, mutta välillä sitten repeää ja alkaa oikein kunnon itkuraivo. Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän.
Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä. Harmi vain etten oikein osaa irrottautua kaikesta elämän tuomasta painolastista muuta kuin ruhoittavilla lääkkeillä, ja se vasta ongelmia teettääkin. Tämä Rivatril koukku on todella pirullinen. Tulen ihan hulluksi, kun en sitä saa.
Olen lukenut sellaista kirjaa kuin "Älä lintsaa elämästä". En muista nyt kenen kirjoittama se on, mutta kertoo Ruotsin huumepolitiikasta ja huumenuorten ja heidän perheidensä elämästä.
Olen löytänyt lukemattomia yhteneväisyyksiä itseni ja niiden nuorten välillä vaikka lääkkeeni onkin lääkärin määrämä. Olen niin pitkään turvautunut pilleriin, vaikeissa tilanteissa, että tuntuu mahdottomalta olla ilman. Tähän ongelmaan en ole löytänyt oikein mitään apua, ja puolisonkin kanssa tulee vain riitaa, koska kumpikin ovat niin peloissaan asian suhteen.

Tuosta näkymisestä. Minulla vaihtelee myös hyvin paljon haluanko näkyä muille vai en, niinkuin sekin millaisena haluan näkyä. Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen.
Lisäksi näkymiseen haluaa vaikuttaa vaatetuksella. Toisinaan jotain asiallista, toisinaan hullunkurista, toisinaan seksikästä, toisinaan vaatteita jotka eivät herätä mitään huomiota, toisinaan väriläiskiä jotka lähes antavat litsarin katsojalleen.. että huomaatkos perhana :D
Siinäkin suhteessa oma persoona seilaa jatkuvasti. Mikään ei oikein tunnu luontevalta kuin pienen hetken, yhden päivän tai pari tuntia.

Kaiken tämän jatkuvan "vaihtumisen" keskellä, ei oikein voi kuin todeta ettei tunne itseään kovinkaan hyvin, ja omalle kehitykselle on pakko antaa aikaa. Niinhän murrosikäisetkn seilaavat mielipiteissään ja kaikessa, ja joskus se sitten vain tasaantuu.
Vaikeaa nyt kuitenkin on sietää itseään tällaisena hullunmyllynä. Ei oikein voi mennä sanomaan työnantajalle tai kellekään muullekaan, että sori nyt kun oireilen tälleen, mutta mä olen katos vielä murkkuiässä :D

Tuo on kanssa tuttua, että kun on jotkut pippalot ja vähän alkoholia veressä, niin johan häviää se ujous. Juttua riittää, ja vitsit vaan lentelee. Selväpäisenä taas olen todella hiljainen, suurimman osan aikaa.

Olen kokenut todella vaikeaksi olla oma itseni julkisesti. Tuntuu että olen jollain tapaa kaapissa, ja sieltä pitäisi tulla ulos. Mutta vaikea tulla ulos ennekuin tietää kuka ja mikä sieltä ulos tulee.
Jokin kumma juttu minua kaihertaa, ihan koko ajan. Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.

Hirveän vaikea olla jatkuvasti. Ympäristö ei oikein sulata minua enkä minä sulata sitä. Olen täynnä sellaista sekamelskaa, joka tuntuu ulottuvan kaikkialle kehoni ulkopuolellekin. Yksi päivä lueskelin päiväkirjaani ja ihmettelin sitä kaaosta, mikä niiltä sivuilta kuvastui. Ei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin kaaos.
Jatkuvasti tunnen luisuvani aina huonompaan ja huonompaan suuntaan, eikä mikään lääkeriippuvuus ainakaan paranna tilannetta. En pysty "selväpäisenä" rauhoittumaan hetkeksikään. Elämä on yhtä kaaosta.
Pakko mennä tunnille nyt.. moikka!

Malice kirjoitti:

Nyt olisi ensimmäinen psykoterapiakäynti tiedossa. Maksaa aivan saakurasti, ja jos se onkin sitten aivan väärnlainen henkilö maksan vieläpä turhasta. Jännittää.

"Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua...."

Miten tuo kuullostaakin niin tutulta. Sitä yrittää olla niin aikuinen ja järkevä, mutta välillä sitten repeää ja alkaa oikein kunnon itkuraivo. Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän.
Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä. Harmi vain etten oikein osaa irrottautua kaikesta elämän tuomasta painolastista muuta kuin ruhoittavilla lääkkeillä, ja se vasta ongelmia teettääkin. Tämä Rivatril koukku on todella pirullinen. Tulen ihan hulluksi, kun en sitä saa.
Olen lukenut sellaista kirjaa kuin "Älä lintsaa elämästä". En muista nyt kenen kirjoittama se on, mutta kertoo Ruotsin huumepolitiikasta ja huumenuorten ja heidän perheidensä elämästä.
Olen löytänyt lukemattomia yhteneväisyyksiä itseni ja niiden nuorten välillä vaikka lääkkeeni onkin lääkärin määrämä. Olen niin pitkään turvautunut pilleriin, vaikeissa tilanteissa, että tuntuu mahdottomalta olla ilman. Tähän ongelmaan en ole löytänyt oikein mitään apua, ja puolisonkin kanssa tulee vain riitaa, koska kumpikin ovat niin peloissaan asian suhteen.

Tuosta näkymisestä. Minulla vaihtelee myös hyvin paljon haluanko näkyä muille vai en, niinkuin sekin millaisena haluan näkyä. Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen.
Lisäksi näkymiseen haluaa vaikuttaa vaatetuksella. Toisinaan jotain asiallista, toisinaan hullunkurista, toisinaan seksikästä, toisinaan vaatteita jotka eivät herätä mitään huomiota, toisinaan väriläiskiä jotka lähes antavat litsarin katsojalleen.. että huomaatkos perhana :D
Siinäkin suhteessa oma persoona seilaa jatkuvasti. Mikään ei oikein tunnu luontevalta kuin pienen hetken, yhden päivän tai pari tuntia.

Kaiken tämän jatkuvan "vaihtumisen" keskellä, ei oikein voi kuin todeta ettei tunne itseään kovinkaan hyvin, ja omalle kehitykselle on pakko antaa aikaa. Niinhän murrosikäisetkn seilaavat mielipiteissään ja kaikessa, ja joskus se sitten vain tasaantuu.
Vaikeaa nyt kuitenkin on sietää itseään tällaisena hullunmyllynä. Ei oikein voi mennä sanomaan työnantajalle tai kellekään muullekaan, että sori nyt kun oireilen tälleen, mutta mä olen katos vielä murkkuiässä :D

Tuo on kanssa tuttua, että kun on jotkut pippalot ja vähän alkoholia veressä, niin johan häviää se ujous. Juttua riittää, ja vitsit vaan lentelee. Selväpäisenä taas olen todella hiljainen, suurimman osan aikaa.

Olen kokenut todella vaikeaksi olla oma itseni julkisesti. Tuntuu että olen jollain tapaa kaapissa, ja sieltä pitäisi tulla ulos. Mutta vaikea tulla ulos ennekuin tietää kuka ja mikä sieltä ulos tulee.
Jokin kumma juttu minua kaihertaa, ihan koko ajan. Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.

Hirveän vaikea olla jatkuvasti. Ympäristö ei oikein sulata minua enkä minä sulata sitä. Olen täynnä sellaista sekamelskaa, joka tuntuu ulottuvan kaikkialle kehoni ulkopuolellekin. Yksi päivä lueskelin päiväkirjaani ja ihmettelin sitä kaaosta, mikä niiltä sivuilta kuvastui. Ei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin kaaos.
Jatkuvasti tunnen luisuvani aina huonompaan ja huonompaan suuntaan, eikä mikään lääkeriippuvuus ainakaan paranna tilannetta. En pysty "selväpäisenä" rauhoittumaan hetkeksikään. Elämä on yhtä kaaosta.
Pakko mennä tunnille nyt.. moikka!

Lue lisää

Toivottavasti terapeutti on hyvä! Minä en ole käynyt terapiassa koskaan, mutta satunnaisia kertoja psykologilla kyllä, ahdistusten iskiessä. Voisi olla kyllä aika antoisaa käydä terapiassa. Lääkkeitäkin kyllä joskus minulle kovasti psykologi ehdotteli, mutta en halunnut. Siinä vaiheessa, kun elämä tuntuu ihan umpikujalta, voi lääkkeet kyllä olla ihan järkevä ratkaisu. Mahdollisesti olisi minullekin ollut silloin, mutta jokin epäluulo esti. Tuo lääkekoukku on kyllä epäilemättä hankala juttu, siitä minulla ei ole kokemusta.

"Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän. Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä."

Minulla oli tuollainen teinivaihe melko pitkään, voimakkaimmillaan ehkä 18-24 -vuotiaana. Toki olin jossain sisimmässäni myös ahdistunut enkä niin huoleton miltä jopa itselle yleensä vaikutti (kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä ja epäselvää, ja seilasin aika sattumanvaraisesti minne sattuu), mutta se purkautui ahdistuneisuuden sijaan enemmänkin sellaisena hauskana "hysteerisyytenä"/levottomuutena, intona juhlia ja heilua siellä sun täällä.

Tuossa vaiheessa olin ehkä vähän narsistisempi kuin nykyään, jos narsistisuudeksi lasketaan sellainen tietty pintapuolisuus, pieni vastuuttomuus, hurmaava ja mielenkiintoinen olemus jne. Miellyttämään oppineena ihmisenä en mitään suurempaa vahinkoa ns vastuuttomuudellani saanut aikaan, mutta periaatteessa en miettinyt elämääni enkä tekemisiäni kovin pitkälle enkä kovin vakavasti. Ellei sitä taustalla muhinutta ahdistusta/stressiä lasketa.

Ajattelin kyllä itsekin siitä niin, että "nyt elän teini-ikääni", vaikka se vähän huvittavalta ajatukselta tuntuikin. Voisi sanoa, että identiteetti meni myös silloin ihan uusiksi, koska sellaisen hiljaisen, syrjäytyneen, tylsän oloisen hikari-identiteetin tilalle tulikin hauska ja kovaääninen häslääjä-bilettäjäblondi. Välillä vieläkin tuo radikaali muutos kyllä hämää, ja siihen liittyy myös se hämmennys oman persoonan suhteen. Tuntuu, että en oikeastaan vieläkään ole ihan varma, kuinka paljon minussa oikeasti on tuota hiljaista erakkoa ja kuinka paljon taas sitä hurmaavaa bilehilettä. Voin ainakin sanoa, että olen paljon rauhoittunut, ja siirtynyt kauemmas siitä persoonallinen hassu häslääjä -persoonasta.

Sellainen "teinivaihe" kyllä varmaan on ihan hyväkin elää. Uskon, että sitä pystyy elää myös jollain tapaa kohtuudella, eli ei tarvitse pistää kaikkea lekkeriksi ja silti voi vähän "irrotella". Minulle se vaihe oli ainakin tärkeä sosiaalisen itseluottamuksen nostattajana, koska nuorempana olin hyvin hiljainen ja ulkopuolinen, pidin itseäni rumana ja vastenmielisenä jne. Sitten tuli se levoton teinivaihe, jossa vähän niin kuin suljin negatiiviset asiat itsessäni, muissa ja koko maailmassa pois tietoisuudesta. Tuota poissulkemista ehkä tarvitsin uskaltaakseni edetä elämässä, ottaa kontaktia miehiin jne.

Tietenkään ihan täyttä elämää ei voi sillä tavalla elää, kun maailma on jotenkin niin mustavalkoinen ja ne "mustat" puolet blokataan johonkin pois. Tuossa teinivaiheessa olin useinkin sellainen bileiden keskipiste, monet miehet ihastuivat minuun jne. Minulla oli toki myös tarve saada ihailua ja huomiota, koska siitä oli varmaan ainakin puolen vuosikymmenen vaje, ja sitä ei ihan heti ehkä pystynyt uskomaankaan, että minustakin joku (ja monikin :O) voi kiinnostua. Sen tunteen halusin kokea aina uudelleen ja uudelleen.

Se oli vähän sellaista "minäminäminä" -aikaa, kun ihan täpinöissäni kylvin omassa mahtavuudessani todella kaameiden itsevihavuosien jälkeen. Koen, että tuollainen vaihe oli kuitenkin ihan luonnollinen käänne, ja huomiontarve ja ihailu tulivat ihan tarpeeseen romuttuneen itsetunnon korjaamiseksi.

Malice kirjoitti:

Nyt olisi ensimmäinen psykoterapiakäynti tiedossa. Maksaa aivan saakurasti, ja jos se onkin sitten aivan väärnlainen henkilö maksan vieläpä turhasta. Jännittää.

"Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua...."

Miten tuo kuullostaakin niin tutulta. Sitä yrittää olla niin aikuinen ja järkevä, mutta välillä sitten repeää ja alkaa oikein kunnon itkuraivo. Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän.
Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä. Harmi vain etten oikein osaa irrottautua kaikesta elämän tuomasta painolastista muuta kuin ruhoittavilla lääkkeillä, ja se vasta ongelmia teettääkin. Tämä Rivatril koukku on todella pirullinen. Tulen ihan hulluksi, kun en sitä saa.
Olen lukenut sellaista kirjaa kuin "Älä lintsaa elämästä". En muista nyt kenen kirjoittama se on, mutta kertoo Ruotsin huumepolitiikasta ja huumenuorten ja heidän perheidensä elämästä.
Olen löytänyt lukemattomia yhteneväisyyksiä itseni ja niiden nuorten välillä vaikka lääkkeeni onkin lääkärin määrämä. Olen niin pitkään turvautunut pilleriin, vaikeissa tilanteissa, että tuntuu mahdottomalta olla ilman. Tähän ongelmaan en ole löytänyt oikein mitään apua, ja puolisonkin kanssa tulee vain riitaa, koska kumpikin ovat niin peloissaan asian suhteen.

Tuosta näkymisestä. Minulla vaihtelee myös hyvin paljon haluanko näkyä muille vai en, niinkuin sekin millaisena haluan näkyä. Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen.
Lisäksi näkymiseen haluaa vaikuttaa vaatetuksella. Toisinaan jotain asiallista, toisinaan hullunkurista, toisinaan seksikästä, toisinaan vaatteita jotka eivät herätä mitään huomiota, toisinaan väriläiskiä jotka lähes antavat litsarin katsojalleen.. että huomaatkos perhana :D
Siinäkin suhteessa oma persoona seilaa jatkuvasti. Mikään ei oikein tunnu luontevalta kuin pienen hetken, yhden päivän tai pari tuntia.

Kaiken tämän jatkuvan "vaihtumisen" keskellä, ei oikein voi kuin todeta ettei tunne itseään kovinkaan hyvin, ja omalle kehitykselle on pakko antaa aikaa. Niinhän murrosikäisetkn seilaavat mielipiteissään ja kaikessa, ja joskus se sitten vain tasaantuu.
Vaikeaa nyt kuitenkin on sietää itseään tällaisena hullunmyllynä. Ei oikein voi mennä sanomaan työnantajalle tai kellekään muullekaan, että sori nyt kun oireilen tälleen, mutta mä olen katos vielä murkkuiässä :D

Tuo on kanssa tuttua, että kun on jotkut pippalot ja vähän alkoholia veressä, niin johan häviää se ujous. Juttua riittää, ja vitsit vaan lentelee. Selväpäisenä taas olen todella hiljainen, suurimman osan aikaa.

Olen kokenut todella vaikeaksi olla oma itseni julkisesti. Tuntuu että olen jollain tapaa kaapissa, ja sieltä pitäisi tulla ulos. Mutta vaikea tulla ulos ennekuin tietää kuka ja mikä sieltä ulos tulee.
Jokin kumma juttu minua kaihertaa, ihan koko ajan. Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.

Hirveän vaikea olla jatkuvasti. Ympäristö ei oikein sulata minua enkä minä sulata sitä. Olen täynnä sellaista sekamelskaa, joka tuntuu ulottuvan kaikkialle kehoni ulkopuolellekin. Yksi päivä lueskelin päiväkirjaani ja ihmettelin sitä kaaosta, mikä niiltä sivuilta kuvastui. Ei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin kaaos.
Jatkuvasti tunnen luisuvani aina huonompaan ja huonompaan suuntaan, eikä mikään lääkeriippuvuus ainakaan paranna tilannetta. En pysty "selväpäisenä" rauhoittumaan hetkeksikään. Elämä on yhtä kaaosta.
Pakko mennä tunnille nyt.. moikka!

Lue lisää

Osasin oikeastaan odottaakin tuota, että jossain vaiheessa eteeni tulevatkin käsiteltäväksi nämä vanhat puolet persoonastani. Tuntui nimittäin melko erikoiselta, että romuna olevasta itsetunnosta siirtyisin ihan kivuttomasti yhtäkkiä sellaiseen sosiaaliseen ja avoimeen moodiin ja sillä hyvä :D Tuo "bilettäjäpersoona" (näin yksinkertaistettuna; liittyihän siihen toki muutakin ja esimerkiksi kaikenlaisia hyvin syvällisiä pohdiskeluja harrastin silloinkin) olikin tietyllä tapaa pintapuolinen ja narsistinen ja sai ravintonsa sellaisesta melko pinnallisesta hyväksynnästä. Esimerkiksi miessuhteissa minua alkoi jossain vaiheessa jo vaivata ja kyllästyttä se, että olin paljon päälle 20, eikä minulla ollut takana yhtäkään ns vakavaa tai normaalia suhdetta, vaan ne harvat joita oli, olivat syystä tai toisesta levinneet saman tien käsiin.

Jossain vaiheessa aloinkin haluta jotain syvempääkin hyväksyntää, ja pelkästä ulkonäöstä, olemuksesta tai ensivaikutelmasta hurmaantuneet miehet alkoivat lähinnä vain vituttaa. Kun olin tajunnut sen oman meininkini pintapuolisuuden, se ei ei mennyt enää täydestä itselleni vaan ymmärsin, että minulle tulee väistämättä eteen myös omat epävarmuuteni ja heikkouteni jossain vaiheessa, jos haluan mitään syvempää suhdetta kenenkään kanssa. Pelkkä miehiltä saamani "wau"-efekti ei jaksanutkaan enää lämmittää.

Näiden oivallusten seurauksena alkoivat myös ne hankalammat puolet itsestä tulla taas esiin. Esim oma kelpaaminen seurustelusuhteissa oli pitkään iso ja mieltä riivaava asia, kun ei positiivisia kokemuksia ole ollut. Samaten siinä sitten alkoi putkahdella tietoisuuteen niitä omia epävarmuuksia ja hankalampia tunteita, jotka siinä "hysteerisessä" vaiheessa olin onnistunut sulkemaan pois. Itseviha ei onneksi heti puskenut päälle, vaan se tuli vasta myöhemmin sen kuormittavan elämäntilanteen ja helvetillisen ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Sellaisia pienempiä juttuja kuitenkin alkoi tulla tietoisuuteen, ja ne pysyivät kyllä sietokyvyn rajoissa ja olivatkin oikeastaan hauskoja huomioita useimmiten. Aloin esimerkiksi puhua ihmisille suoremmin ja enemmän omana itsenäni, ilman mitään supermiellyttävää ja hurmaavaa kuorrutusta. Alussa huomasin hätkähtäväni itsekin, ja tarkkailevani että loukkaantuikohan toinen. Pikkuhiljaa sitten opin olemaan varomatta joka sanaani, kun olin vähän kuin lapsen tapaan opetellut olemaan ihmisten seurassa.

Myös ulkopuolisuuden kokemukset tiedostin paljon selkeämmin. Se "hysteerinen" vaihe, jolloin olin suurimman osan ajasta tilassa joka blokkasi hankalat tuntemukset pois, oli tietystä yksipuolisuudestaan huolimatta antanut minulle aikaa kehittyä, ja osasinkin käsitellä esimerkiksi noita ulkopuolisuuden tunteita ihan eri tavalla kuin nuorempana. Nuorena kun ajattelin, että minä olen ulkopuolinen. Nykyään taas ajattelen, että "nyt tunnen ulkopuolisuutta", eli tiedostan vain tunteen mutten automaattisesti koe sen olevan totuus. Lisäksi jos näyttää siltä, että olisin jossain tilanteessa oikeastikin vähän ulkopuolisempi kuin muut, osaan selittää sen itselleni paremmin.

Esimerkiksi en ole nykyisessä opiskelupaikassani mikään seurapiirien keskipiste, ja moni on luonut tiiviimpiä suhteita muihin kuin minä, mutta minä tiedän mistä se johtuu. Olin opiskelujen alkaessa vielä vähän alavireinen ja masentunutkin, enkä ollut varma jäänkö edes opiskelemaan kyseiseen paikkaan. Olin siis paljon vähemmän innostunut ja enemmän henkisesti poissaoleva kuin muut, ja on ihan ymmärrettävää etten silloin ole tullut luoneeksi mitään tiiviitä suhteita. Toisaalta olen onnistunut kuitenkin jopa sellaisena vähän tavallista vaisumpana ja hiljaisempanakin itsenäni saamaan ihan kivoja kavereita ja tuttavia, ja tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen.

Eli se mitä tuosta ulkopuolisuudesta yritän sanoa on, että nykyään en ota sitä enää niin henkilökohtaisesti. Ensinnäkin tiedän, että joissakin tilanteissa se on vain tunne, ei totta, ja toiseksi omalla TOIMINNALLANI voin vaikuttaa siihen syrjäydynkö vai en (eli se ei johdu siitä että olisin vain niin turha tyyppi). Silti niitä tunteita kyllä välillä tulee; viimeksi tänään minusta näytti siltä, että kaikilla muilla on keskenään jotain paljon enemmän kuin minulla kenenkään heidän kanssaan. Nykyään tiedostan, että se on ainakin osittain ihan harhaa. Olen vain huonon itsetunnon vuosina automatisoitunut ajattelemaan ja kokemaan niin (ja jos ajattelee niin, ruokkii jo itse sitä ulkopuolelle jäämistä).

Malice kirjoitti:

Nyt olisi ensimmäinen psykoterapiakäynti tiedossa. Maksaa aivan saakurasti, ja jos se onkin sitten aivan väärnlainen henkilö maksan vieläpä turhasta. Jännittää.

"Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua...."

Miten tuo kuullostaakin niin tutulta. Sitä yrittää olla niin aikuinen ja järkevä, mutta välillä sitten repeää ja alkaa oikein kunnon itkuraivo. Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän.
Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä. Harmi vain etten oikein osaa irrottautua kaikesta elämän tuomasta painolastista muuta kuin ruhoittavilla lääkkeillä, ja se vasta ongelmia teettääkin. Tämä Rivatril koukku on todella pirullinen. Tulen ihan hulluksi, kun en sitä saa.
Olen lukenut sellaista kirjaa kuin "Älä lintsaa elämästä". En muista nyt kenen kirjoittama se on, mutta kertoo Ruotsin huumepolitiikasta ja huumenuorten ja heidän perheidensä elämästä.
Olen löytänyt lukemattomia yhteneväisyyksiä itseni ja niiden nuorten välillä vaikka lääkkeeni onkin lääkärin määrämä. Olen niin pitkään turvautunut pilleriin, vaikeissa tilanteissa, että tuntuu mahdottomalta olla ilman. Tähän ongelmaan en ole löytänyt oikein mitään apua, ja puolisonkin kanssa tulee vain riitaa, koska kumpikin ovat niin peloissaan asian suhteen.

Tuosta näkymisestä. Minulla vaihtelee myös hyvin paljon haluanko näkyä muille vai en, niinkuin sekin millaisena haluan näkyä. Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen.
Lisäksi näkymiseen haluaa vaikuttaa vaatetuksella. Toisinaan jotain asiallista, toisinaan hullunkurista, toisinaan seksikästä, toisinaan vaatteita jotka eivät herätä mitään huomiota, toisinaan väriläiskiä jotka lähes antavat litsarin katsojalleen.. että huomaatkos perhana :D
Siinäkin suhteessa oma persoona seilaa jatkuvasti. Mikään ei oikein tunnu luontevalta kuin pienen hetken, yhden päivän tai pari tuntia.

Kaiken tämän jatkuvan "vaihtumisen" keskellä, ei oikein voi kuin todeta ettei tunne itseään kovinkaan hyvin, ja omalle kehitykselle on pakko antaa aikaa. Niinhän murrosikäisetkn seilaavat mielipiteissään ja kaikessa, ja joskus se sitten vain tasaantuu.
Vaikeaa nyt kuitenkin on sietää itseään tällaisena hullunmyllynä. Ei oikein voi mennä sanomaan työnantajalle tai kellekään muullekaan, että sori nyt kun oireilen tälleen, mutta mä olen katos vielä murkkuiässä :D

Tuo on kanssa tuttua, että kun on jotkut pippalot ja vähän alkoholia veressä, niin johan häviää se ujous. Juttua riittää, ja vitsit vaan lentelee. Selväpäisenä taas olen todella hiljainen, suurimman osan aikaa.

Olen kokenut todella vaikeaksi olla oma itseni julkisesti. Tuntuu että olen jollain tapaa kaapissa, ja sieltä pitäisi tulla ulos. Mutta vaikea tulla ulos ennekuin tietää kuka ja mikä sieltä ulos tulee.
Jokin kumma juttu minua kaihertaa, ihan koko ajan. Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.

Hirveän vaikea olla jatkuvasti. Ympäristö ei oikein sulata minua enkä minä sulata sitä. Olen täynnä sellaista sekamelskaa, joka tuntuu ulottuvan kaikkialle kehoni ulkopuolellekin. Yksi päivä lueskelin päiväkirjaani ja ihmettelin sitä kaaosta, mikä niiltä sivuilta kuvastui. Ei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin kaaos.
Jatkuvasti tunnen luisuvani aina huonompaan ja huonompaan suuntaan, eikä mikään lääkeriippuvuus ainakaan paranna tilannetta. En pysty "selväpäisenä" rauhoittumaan hetkeksikään. Elämä on yhtä kaaosta.
Pakko mennä tunnille nyt.. moikka!

Lue lisää

"Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen."

Minuun pätee kyllä sama. Riippuu hyvin paljon vireydestä ja yleisestä mielialasta. Yritän oikeastaan ajatella niin, että tuossa ei olekaan kysymys minun persoonastani sinällään tai siitä, että minun pitäisi tietää kumpi puoli minusta on "totta", vaan että siinä on vain sama ihminen eri olosuhteissa (sisäisissä tai ulkoisissa). Voi toki olla, että jos vielä enemmän tästä tasoitun, niin tuokin ominaisuus tasoittuu siinä ohessa. Ihanaa on kuitenkin se, että enää en stressaa tai tunne muuten huonoja fiiliksiä siitä, vaikka joku päivä olisinkin ihan nössönä hiljaa, vaan olen mukana juuri sen verran kuin miltä tuntuu. Tuon lunkimman asenteen vuoksi en enää ole niin ailahtelevakaan tuon olemiseni kanssa, koska samaan tapaan kun en stressaa hiljaa olemisesta en myöskään koe tarvetta olla väkisin äänessä. Ennen nuo moodit olivat paljon selvemmin erillään ja toisilleen vastakkaiset, joko äänessä säkenöiden tai hiljaa piiloutuen (ja molempiin liittyi tietty hallitsemattomuus/pakonomaisuus).

"että huomaatkos perhana :D"

Tuokin on minulle jossain määrin tuttua. Joskus kyllä tulee tarve oikein korostaa itseään, vaikka toisaalta sitten pelkää olla esillä. Uskon, että siinä on siitä hallinnan tunteesta kyse. Esimerkiksi esiintymistilanne on yleensä sellainen pakko, ja se on ihan painajaismaista. Sitten taas, jos vaikka olen pukenut päälleni jotain outoa ja sillä hämmentänyt ihmisiä, olenkin nauttinut siitä kovasti. Ehkä se näkymisen tarve siellä on, mutta sen täytyy olla täysin omaehtoista ja vallan täytyy olla omissa käsissä. Muuten tuntuu siltä että syötäisiin elävältä.

Tuon näkymisen ja näkymättömyyden ongelmat ovat minulla varmaan jollain tapaa aika vaiheessa edelleen, mutta ainakin tiedostan ne todella hyvin. Tuo on varmaan asia, jota mieleni itse asiassa prosessoi paljon nykyään. Samaan aikaan se muille näkyminen ahdistaa ja pelottaa, mutta toisaalta olisi halu suorastaan huutaa itsensä näkyväksi. Se näkymättömyys on minulla sellainen lapsena opittu syndrooma ihan selvästi. Nykyään taas suututtaa se, jos minuun suhtaudutaan kuin näkymättömään (vaikka tiedänkin että oma olemukseni antanee sellaisia signaaleja, ei se muiden suhtautuminen tyhjästä tule).

Pari tyypillistä tilannetta, joissa minua alkaa sisäisesti suututtaa, on tuolla jossain aiemmin mainitsemani vitutus, jos minä olen aina se, joka kadulla väistää vastaantulijoita. Tulee sellainen tunne, että minä olisin se näkymätön haamu, joka joutuu antamaan vahvemmille tilaa. Toinen esimerkkitilanne on esimerkiksi ruokalakeskustelu tai muu tilanne, jossa on enemmän kuin yksi tai kaksi ihmistä minun lisäkseni. Usein tuollaisissa tilanteissa ihmiset keskustelevat, mutta minä en ilmeisesti osaa jyrätä kommenteillani tarpeeksi voimakkaasti, koska usein kukaan ei ikään kuin edes kuule jos aloitan sanomaan jotain, ja sitten joku muu vaan puhuu päälle ja minun lauseeni jää kesken.

Olen kyllä miettinyt, että tapahtuuko tuota kenties kaikille yhtä paljon ja minä vain kiinnitän siihen huomiota. Onhan sekin meinaan mahdollista, että omat "traumani" vaan pulpahtavat pintaan sinänsä ihan normaalissa tilanteessa. Mutta välillä tosiaan tuntuu, että minun pitäisi huutaa ja riehua saadakseni saman huomion minkä joku toinen saa automaattisesti, vain avaamalla suunsa. Epäilemättä sekin vaikuttaa, että olen keskimääräistä enemmän hiljaa eikä minulta siten ehkä odotetakaan aktiivista osallistumista keskusteluihin. Noh, on mitä on niin nuo tilanteet tuntuvat ärsyttäviltä ja lannistaviltakin joskus. Noissa tilanteissa tulee sellainen lapsenomainen tarve pistää kiukustuneena ranttaliksi, että minutkin huomioitaisiin. Sinänsä uskon, että kehitys on menossa ihan hyvään suuntaan, jos minua se ignoraaminen suututtaa, koska koen silloin jotain, mitä minun olisi pitänyt jo lapsena kokea.

Malice kirjoitti:

Nyt olisi ensimmäinen psykoterapiakäynti tiedossa. Maksaa aivan saakurasti, ja jos se onkin sitten aivan väärnlainen henkilö maksan vieläpä turhasta. Jännittää.

"Sitten aloin kapinoimaan, että **ttu mua kiinnosta mikään, mä VIHAAN opiskelua...."

Miten tuo kuullostaakin niin tutulta. Sitä yrittää olla niin aikuinen ja järkevä, mutta välillä sitten repeää ja alkaa oikein kunnon itkuraivo. Väsyttävää yrittää olla aikuinen, kun on pienestä pitäen joutunut sitä roolia esittämän.
Nyt haluaisi olla vain huoleton teini. Se alue tuntuu todella uudelta ja jännältä. Harmi vain etten oikein osaa irrottautua kaikesta elämän tuomasta painolastista muuta kuin ruhoittavilla lääkkeillä, ja se vasta ongelmia teettääkin. Tämä Rivatril koukku on todella pirullinen. Tulen ihan hulluksi, kun en sitä saa.
Olen lukenut sellaista kirjaa kuin "Älä lintsaa elämästä". En muista nyt kenen kirjoittama se on, mutta kertoo Ruotsin huumepolitiikasta ja huumenuorten ja heidän perheidensä elämästä.
Olen löytänyt lukemattomia yhteneväisyyksiä itseni ja niiden nuorten välillä vaikka lääkkeeni onkin lääkärin määrämä. Olen niin pitkään turvautunut pilleriin, vaikeissa tilanteissa, että tuntuu mahdottomalta olla ilman. Tähän ongelmaan en ole löytänyt oikein mitään apua, ja puolisonkin kanssa tulee vain riitaa, koska kumpikin ovat niin peloissaan asian suhteen.

Tuosta näkymisestä. Minulla vaihtelee myös hyvin paljon haluanko näkyä muille vai en, niinkuin sekin millaisena haluan näkyä. Toisaalta olen välillä päällepäsmärinä jossain, ja seuraavana päivänä, samassa porukassakin, olen todella ujo ja hiljainen.
Lisäksi näkymiseen haluaa vaikuttaa vaatetuksella. Toisinaan jotain asiallista, toisinaan hullunkurista, toisinaan seksikästä, toisinaan vaatteita jotka eivät herätä mitään huomiota, toisinaan väriläiskiä jotka lähes antavat litsarin katsojalleen.. että huomaatkos perhana :D
Siinäkin suhteessa oma persoona seilaa jatkuvasti. Mikään ei oikein tunnu luontevalta kuin pienen hetken, yhden päivän tai pari tuntia.

Kaiken tämän jatkuvan "vaihtumisen" keskellä, ei oikein voi kuin todeta ettei tunne itseään kovinkaan hyvin, ja omalle kehitykselle on pakko antaa aikaa. Niinhän murrosikäisetkn seilaavat mielipiteissään ja kaikessa, ja joskus se sitten vain tasaantuu.
Vaikeaa nyt kuitenkin on sietää itseään tällaisena hullunmyllynä. Ei oikein voi mennä sanomaan työnantajalle tai kellekään muullekaan, että sori nyt kun oireilen tälleen, mutta mä olen katos vielä murkkuiässä :D

Tuo on kanssa tuttua, että kun on jotkut pippalot ja vähän alkoholia veressä, niin johan häviää se ujous. Juttua riittää, ja vitsit vaan lentelee. Selväpäisenä taas olen todella hiljainen, suurimman osan aikaa.

Olen kokenut todella vaikeaksi olla oma itseni julkisesti. Tuntuu että olen jollain tapaa kaapissa, ja sieltä pitäisi tulla ulos. Mutta vaikea tulla ulos ennekuin tietää kuka ja mikä sieltä ulos tulee.
Jokin kumma juttu minua kaihertaa, ihan koko ajan. Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.

Hirveän vaikea olla jatkuvasti. Ympäristö ei oikein sulata minua enkä minä sulata sitä. Olen täynnä sellaista sekamelskaa, joka tuntuu ulottuvan kaikkialle kehoni ulkopuolellekin. Yksi päivä lueskelin päiväkirjaani ja ihmettelin sitä kaaosta, mikä niiltä sivuilta kuvastui. Ei sitä voi muulla sanalla kuvata kuin kaaos.
Jatkuvasti tunnen luisuvani aina huonompaan ja huonompaan suuntaan, eikä mikään lääkeriippuvuus ainakaan paranna tilannetta. En pysty "selväpäisenä" rauhoittumaan hetkeksikään. Elämä on yhtä kaaosta.
Pakko mennä tunnille nyt.. moikka!

Lue lisää

"Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa."

Hmm, voisiko olla, että se olisi ennemminkin jokin tunne kuin mikään varsinainen asia? Voi olla, että ajatukseni menevät tässä hakoteille, mutta minulla tuli mieleen oma näkymisen pelkoni, johon taas liittyy häpeä. Pidättelen mielummin kuin uskallan, koska pelkään joutuvani kohtaamaan häpeän omasta itsestäni. Häpeä on hankalasti siedettävä tunne, ja minulle esim kesti pitkään ymmärtää niinkin yksinkertainen asia kuin että esiintymiskammoni liittyy häpeään. Ylipäänsä tuon tunteen tiedostaminen ja kokeminen on minulle melko uusi juttu, vaikka se esim ahdistuksen muodossa onkin ollut läsnä.

Esimerkiksi esiintymistilanteet nostavat minussa esiin sellaisen karmivan voimakkaan tunteen, häpeän koko omasta olemassaolosta. Ja sitten vituttaa asiaa yhtään ymmärtämättömien "kaikki mokailee joskus" -lässytys. Kyse kun ei ole mistään mokasta, vaan moka olen MINÄ, se että ylipäänsä olen siinä. Ja tunnen, että muiden katseet tuhoavat minut. En pysty kokemaan asiaa niin, että muut olisivat hyväntahtoisia ja haluaisivat parastani, vaan tuntuu siltä kuin minut olisi heitetty leijonien keskelle, vain ja ainoastaan tuhottavaksi.

Se, että olen siinä muiden katseiden kohteena on niin musertavan tuhoava tilanne juuri siksi, että häpeän itseäni kokonaisvaltaisesti, eikä minussa ole MITÄÄN sellaista mistä voisin olla ylpeä, tai mitään mikä olisi sen arvoista, että minuun kannattaa kaikkien huomiotaan kiinnittää. Esimerkiksi kouluaikoina tein pakolliset esitelmät mahdollisimman neutraaleista ja tylsistä aiheista, jotta se "minä" tulisi mahdollisimman vähän esiin.

Jos ei ole lapsena saanut näkyä, kuulua ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, tunteine kaikkineen, on mielestäni luonnollista, että silloin myös sekä pelkää että häpeää itseään. Ehkä sitä pelkää, että toiset näkevät itsessä jotain kamalaa, jota ei ole itsekään vielä tajunnut. Sehän olisi pahinta, paljastua muiden edessä ja sitten se jokin outo alue tulisi vielä yllätyksenä itsellekin. Uskon, että itsetuntemuksen kasvaessa uskaltaa myös näyttää itsestään enemmän ja avoimemmin, kun ei enää ole itse itselleen niin suuri yllätys.

Se piilossa oleva, uskaltamista vaativa tunne voi olla toki muukin tunne kuin häpeä, oikeastaan mikä tahansa. Tunteen ilmaiseminen on kuitenkin minulla usein juuri se, mikä vaatii uskallusta. Näin on varmaankin siksi, että tunne on sitä syvintä itseä, ja aimmat lytätyksi tai torjutuksi tulemiset jättävät jälkensä. Kaoottiseenkin fiilikseen varmaan auttaa hyvä kosketus omiin tunteisiin. Heikko kosketus niihin taas tekee kaikesta epämääräisempää ja kaikista vaihtoehdoista yhtä arvokkaita tai arvottomia.

Kylläpäs tätä juttua nyt taas riittää:) Tällainen nettifoorumiterapiafilosofointi on kyllä ihmeen mielekästä:)

dididiu kirjoitti:

"Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa."

Hmm, voisiko olla, että se olisi ennemminkin jokin tunne kuin mikään varsinainen asia? Voi olla, että ajatukseni menevät tässä hakoteille, mutta minulla tuli mieleen oma näkymisen pelkoni, johon taas liittyy häpeä. Pidättelen mielummin kuin uskallan, koska pelkään joutuvani kohtaamaan häpeän omasta itsestäni. Häpeä on hankalasti siedettävä tunne, ja minulle esim kesti pitkään ymmärtää niinkin yksinkertainen asia kuin että esiintymiskammoni liittyy häpeään. Ylipäänsä tuon tunteen tiedostaminen ja kokeminen on minulle melko uusi juttu, vaikka se esim ahdistuksen muodossa onkin ollut läsnä.

Esimerkiksi esiintymistilanteet nostavat minussa esiin sellaisen karmivan voimakkaan tunteen, häpeän koko omasta olemassaolosta. Ja sitten vituttaa asiaa yhtään ymmärtämättömien "kaikki mokailee joskus" -lässytys. Kyse kun ei ole mistään mokasta, vaan moka olen MINÄ, se että ylipäänsä olen siinä. Ja tunnen, että muiden katseet tuhoavat minut. En pysty kokemaan asiaa niin, että muut olisivat hyväntahtoisia ja haluaisivat parastani, vaan tuntuu siltä kuin minut olisi heitetty leijonien keskelle, vain ja ainoastaan tuhottavaksi.

Se, että olen siinä muiden katseiden kohteena on niin musertavan tuhoava tilanne juuri siksi, että häpeän itseäni kokonaisvaltaisesti, eikä minussa ole MITÄÄN sellaista mistä voisin olla ylpeä, tai mitään mikä olisi sen arvoista, että minuun kannattaa kaikkien huomiotaan kiinnittää. Esimerkiksi kouluaikoina tein pakolliset esitelmät mahdollisimman neutraaleista ja tylsistä aiheista, jotta se "minä" tulisi mahdollisimman vähän esiin.

Jos ei ole lapsena saanut näkyä, kuulua ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, tunteine kaikkineen, on mielestäni luonnollista, että silloin myös sekä pelkää että häpeää itseään. Ehkä sitä pelkää, että toiset näkevät itsessä jotain kamalaa, jota ei ole itsekään vielä tajunnut. Sehän olisi pahinta, paljastua muiden edessä ja sitten se jokin outo alue tulisi vielä yllätyksenä itsellekin. Uskon, että itsetuntemuksen kasvaessa uskaltaa myös näyttää itsestään enemmän ja avoimemmin, kun ei enää ole itse itselleen niin suuri yllätys.

Se piilossa oleva, uskaltamista vaativa tunne voi olla toki muukin tunne kuin häpeä, oikeastaan mikä tahansa. Tunteen ilmaiseminen on kuitenkin minulla usein juuri se, mikä vaatii uskallusta. Näin on varmaankin siksi, että tunne on sitä syvintä itseä, ja aimmat lytätyksi tai torjutuksi tulemiset jättävät jälkensä. Kaoottiseenkin fiilikseen varmaan auttaa hyvä kosketus omiin tunteisiin. Heikko kosketus niihin taas tekee kaikesta epämääräisempää ja kaikista vaihtoehdoista yhtä arvokkaita tai arvottomia.

Kylläpäs tätä juttua nyt taas riittää:) Tällainen nettifoorumiterapiafilosofointi on kyllä ihmeen mielekästä:)

Lue lisää

Esiintymiskammo on kyllä erikoinen juttu. Itse valtavasti nautin esiintymisestä enkä läheskään aina pelkää niitä tilanteita. Toki jos on joku isompi esiintyminen, pitää oikein puhujan pöntössä puhua, niin onhan se hirveää.. mutta silti niin miellyttävää, jos siihen vain pääsee kiinni.

Varmaan ero meidän välillämme on se, että sinä koet tunteiden ilmaisemisen vaikeana, ja minä taas vapauttavana. Minulla on aivan ylitsepääsemätön tarve selostaa mietintöjäni, ja ihmisten seurassa se tavallisesti tuntuu vaikealta, koska tunnen jankkaavani samaa asiaa loputtomasti.
Mutta annas olla kun saan oikein tilaisuuden siihen, ja muut kuuntelevat, kiinnostipa heitä tai ei. Esiintymistilanteet tuntuvat hyviltä, sillä unohdan itseni hetkeksi, ja kykenen näyttämään persoonani vahvaa puolta. Muutenkin on jotenkin luontevampaa kun esiintymistilanne on tavallaan järjestetty. Esiintyminen ei ole täysin spontaania, vaan siihen on valmistautunut. Tietää mitä sanoo ja minkä aikaa esiintyminen kestää. Minulla pitää olla syy siihen, miksi tuon mielipiteeni esille. Tästä syystä inhoan puhelimia. Minua ahdistaa pitää yhteyttä muuten vain. Jos minulla ei ole jotain tähdellistä asiaa, en soittele. Ja aika selvää on ettei mitään tähdellistä asiaa tule kovin usein ihmisille, jotka suurin osa asuvat useamman sadan kilometrin päässä.

Tunnen monesti asioiden olevan hallussa kun esiinnyn. Siinä menee taas jokin rooli päälle. Nytkin tiedän ja tunnen millainen rooli on kyseessä, mutta en voi virittäytyä siihen oloon. Toisaalta jos kyseinen rooli ei ilmestykään, en myöskään voi rentoutua tai nauttia tilanteesta, ja esiintyminenkin kärsii pahoin. Sen olen huomannut näissä kouluun liittyvissä esiintymistilanteissa että jos minua ennen joku jännittää kovasti, alan itsekin jännittää ja menen paniikkiin :D
Uskoisin myös ettei yleisö koskaan toivo mitään esiintyjän epäonnistumista, koska siitä seuraa hetken vaivaantunut hiljaisuus, ja ihmisille yleisössä tulee myös hankala olo esiintyjän puolesta. Varmaan jokainen voi samaistua sillä hetkellä esiintyjään.

"Jossain vaiheessa aloinkin haluta jotain syvempääkin hyväksyntää, ja pelkästä ulkonäöstä, olemuksesta tai ensivaikutelmasta hurmaantuneet miehet alkoivat lähinnä vain vituttaa."

Tuo on tuttu tunne. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17 vuotiaana, ja asuinkin jonkun aikaa sen pojan kanssa. Suhteessa ei kuitenkaan ollut lainkaan syvällistä keskustelua, ja aika aikaisessa vaiheessa aloin jo aavistella, ettei suhde tule kestämään. Luulen että toinen osapuoli aavisteli samaa, mutta ei hyväksynyt asiaa. Tilanne kerkesi puolessatoistavuodessa kehittyä aivan sekopäiseksi, mutta lopulta pääsin siitä pois.

Sen jälkeen aloin etsiä miestä, jonka kanssa olisimme enemmän samalla aaltopituudella. Ihastun todella helposti ja todella voimakkaasti, mutta huuma myös haihtuu äkkiä. Minulla oli useampia muutaman kuukauden mittaisia suhteita, joissa näkyi tietynlainen sama kiertokulku. Valtava ihastus alkuun, sitten huomaan ettei mies olekaan yhtään sellainen mitä etsin, jonkun aikaa ankaraa pohdintaa suhteen jatkamisesta, sitten suhteen lopetus ja lopuksi muutaman viikon kestävä selviämisvaihe.

Nuo suhteet olivat todella tunnepitoisia ja kiivaita kaikessa lyhykäisyydessään. Ymmärrän kuitenkin nyt että, etsin enemminkin itseäni suhteen kautta kuin varsinaista parisuhdetta. Lopulta sitten törmäsin vahingossa nykyiseeni. Suhde alkoi paljon varovaisemmin kuin mihin olin tottunut. Olin menettänyt aika lailla toivoni sen suhteen, etä löytäisin itseni kaltaisen ihmisen, enkä halunnut rynnätä uuten "tuhoon". Halusin edetä hitaasti sillä kertaa, mutta kolmen kuukauden jälkeen olimmekin jo kihloissa :) En aina jaksa muistaa kaiken masennuksen ja ahdistuksen keskellä kuinka onnellisessa asemassa olen.
Joskus henkeään haukkoen miettii sitä hetkeä kun tapasimme, että jos jokin asia jommankumman päivässä ja illassa olisi mennyt vähän eri tavalla, emme olisi kohdanneet lainkaan.

Malice kirjoitti:

Esiintymiskammo on kyllä erikoinen juttu. Itse valtavasti nautin esiintymisestä enkä läheskään aina pelkää niitä tilanteita. Toki jos on joku isompi esiintyminen, pitää oikein puhujan pöntössä puhua, niin onhan se hirveää.. mutta silti niin miellyttävää, jos siihen vain pääsee kiinni.

Varmaan ero meidän välillämme on se, että sinä koet tunteiden ilmaisemisen vaikeana, ja minä taas vapauttavana. Minulla on aivan ylitsepääsemätön tarve selostaa mietintöjäni, ja ihmisten seurassa se tavallisesti tuntuu vaikealta, koska tunnen jankkaavani samaa asiaa loputtomasti.
Mutta annas olla kun saan oikein tilaisuuden siihen, ja muut kuuntelevat, kiinnostipa heitä tai ei. Esiintymistilanteet tuntuvat hyviltä, sillä unohdan itseni hetkeksi, ja kykenen näyttämään persoonani vahvaa puolta. Muutenkin on jotenkin luontevampaa kun esiintymistilanne on tavallaan järjestetty. Esiintyminen ei ole täysin spontaania, vaan siihen on valmistautunut. Tietää mitä sanoo ja minkä aikaa esiintyminen kestää. Minulla pitää olla syy siihen, miksi tuon mielipiteeni esille. Tästä syystä inhoan puhelimia. Minua ahdistaa pitää yhteyttä muuten vain. Jos minulla ei ole jotain tähdellistä asiaa, en soittele. Ja aika selvää on ettei mitään tähdellistä asiaa tule kovin usein ihmisille, jotka suurin osa asuvat useamman sadan kilometrin päässä.

Tunnen monesti asioiden olevan hallussa kun esiinnyn. Siinä menee taas jokin rooli päälle. Nytkin tiedän ja tunnen millainen rooli on kyseessä, mutta en voi virittäytyä siihen oloon. Toisaalta jos kyseinen rooli ei ilmestykään, en myöskään voi rentoutua tai nauttia tilanteesta, ja esiintyminenkin kärsii pahoin. Sen olen huomannut näissä kouluun liittyvissä esiintymistilanteissa että jos minua ennen joku jännittää kovasti, alan itsekin jännittää ja menen paniikkiin :D
Uskoisin myös ettei yleisö koskaan toivo mitään esiintyjän epäonnistumista, koska siitä seuraa hetken vaivaantunut hiljaisuus, ja ihmisille yleisössä tulee myös hankala olo esiintyjän puolesta. Varmaan jokainen voi samaistua sillä hetkellä esiintyjään.

"Jossain vaiheessa aloinkin haluta jotain syvempääkin hyväksyntää, ja pelkästä ulkonäöstä, olemuksesta tai ensivaikutelmasta hurmaantuneet miehet alkoivat lähinnä vain vituttaa."

Tuo on tuttu tunne. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17 vuotiaana, ja asuinkin jonkun aikaa sen pojan kanssa. Suhteessa ei kuitenkaan ollut lainkaan syvällistä keskustelua, ja aika aikaisessa vaiheessa aloin jo aavistella, ettei suhde tule kestämään. Luulen että toinen osapuoli aavisteli samaa, mutta ei hyväksynyt asiaa. Tilanne kerkesi puolessatoistavuodessa kehittyä aivan sekopäiseksi, mutta lopulta pääsin siitä pois.

Sen jälkeen aloin etsiä miestä, jonka kanssa olisimme enemmän samalla aaltopituudella. Ihastun todella helposti ja todella voimakkaasti, mutta huuma myös haihtuu äkkiä. Minulla oli useampia muutaman kuukauden mittaisia suhteita, joissa näkyi tietynlainen sama kiertokulku. Valtava ihastus alkuun, sitten huomaan ettei mies olekaan yhtään sellainen mitä etsin, jonkun aikaa ankaraa pohdintaa suhteen jatkamisesta, sitten suhteen lopetus ja lopuksi muutaman viikon kestävä selviämisvaihe.

Nuo suhteet olivat todella tunnepitoisia ja kiivaita kaikessa lyhykäisyydessään. Ymmärrän kuitenkin nyt että, etsin enemminkin itseäni suhteen kautta kuin varsinaista parisuhdetta. Lopulta sitten törmäsin vahingossa nykyiseeni. Suhde alkoi paljon varovaisemmin kuin mihin olin tottunut. Olin menettänyt aika lailla toivoni sen suhteen, etä löytäisin itseni kaltaisen ihmisen, enkä halunnut rynnätä uuten "tuhoon". Halusin edetä hitaasti sillä kertaa, mutta kolmen kuukauden jälkeen olimmekin jo kihloissa :) En aina jaksa muistaa kaiken masennuksen ja ahdistuksen keskellä kuinka onnellisessa asemassa olen.
Joskus henkeään haukkoen miettii sitä hetkeä kun tapasimme, että jos jokin asia jommankumman päivässä ja illassa olisi mennyt vähän eri tavalla, emme olisi kohdanneet lainkaan.

Lue lisää

""Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.""

"Hmm, voisiko olla, että se olisi ennemminkin jokin tunne kuin mikään varsinainen asia? Voi olla, että ajatukseni menevät tässä hakoteille, mutta minulla tuli mieleen oma näkymisen pelkoni, johon taas liittyy häpeä. Pidättelen mielummin kuin uskallan, koska pelkään joutuvani kohtaamaan häpeän omasta itsestäni"

Kyllä häpeä liittyy jollain tapaa tuohon tunteeseen. Se on häpeää siitä ettei uskalla näyttää millainen oikeasti on, ja toisaalta suurta epävarmuutta siitä oikeasta olemuksestaan. Se aika varmasti liittyy myös siihen, etten yleensä saa suutani auki silloin kun se minulle olisi kaikkein tärkeintä, eli esimerkiksi perheen seurassa.
Aika varma olen siitäkin, että tuo häiritsevä asia liittyy myös oleellisesti siihen tunteeseen, ettei kukaan todella tiedä kuka olen. No kihlattuni sen varmaan kyllä tietää, mutta muu perheeni ei mitenkään erityisen hyvin. Sen huomaa hyvin isästäni, jonka kanssa en oikeastaan ole koskaan puhunut. Hän pitää minua ihan pikkutyttönä edelleen.
Muukin perhe tuntee minut sellaisena, millainen olin lapsena. Olen kuitenkin muuttunut niin paljon ajatusmaailmaltani, että minun on vaikea kuvitella perheeni enää edes tunnistavan nykyistä minääni. Enkä tietenkään odota että he oppisivat tuntemaankaan minua, ilman omaa panostani asiaan, mutta se juuri minua harmittaa. En vain kykene ahdistukseltani luomaan uusia suhteita perheeseeni, vaikka tunnen sen olevan niin tärkeää.

Mutta nyt on kyllä pakko lopettaa. Tänään on niin tuhottomasti tehtävää että pakko vain ruveta suoriutumaan :I

Malice kirjoitti:

Esiintymiskammo on kyllä erikoinen juttu. Itse valtavasti nautin esiintymisestä enkä läheskään aina pelkää niitä tilanteita. Toki jos on joku isompi esiintyminen, pitää oikein puhujan pöntössä puhua, niin onhan se hirveää.. mutta silti niin miellyttävää, jos siihen vain pääsee kiinni.

Varmaan ero meidän välillämme on se, että sinä koet tunteiden ilmaisemisen vaikeana, ja minä taas vapauttavana. Minulla on aivan ylitsepääsemätön tarve selostaa mietintöjäni, ja ihmisten seurassa se tavallisesti tuntuu vaikealta, koska tunnen jankkaavani samaa asiaa loputtomasti.
Mutta annas olla kun saan oikein tilaisuuden siihen, ja muut kuuntelevat, kiinnostipa heitä tai ei. Esiintymistilanteet tuntuvat hyviltä, sillä unohdan itseni hetkeksi, ja kykenen näyttämään persoonani vahvaa puolta. Muutenkin on jotenkin luontevampaa kun esiintymistilanne on tavallaan järjestetty. Esiintyminen ei ole täysin spontaania, vaan siihen on valmistautunut. Tietää mitä sanoo ja minkä aikaa esiintyminen kestää. Minulla pitää olla syy siihen, miksi tuon mielipiteeni esille. Tästä syystä inhoan puhelimia. Minua ahdistaa pitää yhteyttä muuten vain. Jos minulla ei ole jotain tähdellistä asiaa, en soittele. Ja aika selvää on ettei mitään tähdellistä asiaa tule kovin usein ihmisille, jotka suurin osa asuvat useamman sadan kilometrin päässä.

Tunnen monesti asioiden olevan hallussa kun esiinnyn. Siinä menee taas jokin rooli päälle. Nytkin tiedän ja tunnen millainen rooli on kyseessä, mutta en voi virittäytyä siihen oloon. Toisaalta jos kyseinen rooli ei ilmestykään, en myöskään voi rentoutua tai nauttia tilanteesta, ja esiintyminenkin kärsii pahoin. Sen olen huomannut näissä kouluun liittyvissä esiintymistilanteissa että jos minua ennen joku jännittää kovasti, alan itsekin jännittää ja menen paniikkiin :D
Uskoisin myös ettei yleisö koskaan toivo mitään esiintyjän epäonnistumista, koska siitä seuraa hetken vaivaantunut hiljaisuus, ja ihmisille yleisössä tulee myös hankala olo esiintyjän puolesta. Varmaan jokainen voi samaistua sillä hetkellä esiintyjään.

"Jossain vaiheessa aloinkin haluta jotain syvempääkin hyväksyntää, ja pelkästä ulkonäöstä, olemuksesta tai ensivaikutelmasta hurmaantuneet miehet alkoivat lähinnä vain vituttaa."

Tuo on tuttu tunne. Aloin seurustella ensimmäisen kerran 17 vuotiaana, ja asuinkin jonkun aikaa sen pojan kanssa. Suhteessa ei kuitenkaan ollut lainkaan syvällistä keskustelua, ja aika aikaisessa vaiheessa aloin jo aavistella, ettei suhde tule kestämään. Luulen että toinen osapuoli aavisteli samaa, mutta ei hyväksynyt asiaa. Tilanne kerkesi puolessatoistavuodessa kehittyä aivan sekopäiseksi, mutta lopulta pääsin siitä pois.

Sen jälkeen aloin etsiä miestä, jonka kanssa olisimme enemmän samalla aaltopituudella. Ihastun todella helposti ja todella voimakkaasti, mutta huuma myös haihtuu äkkiä. Minulla oli useampia muutaman kuukauden mittaisia suhteita, joissa näkyi tietynlainen sama kiertokulku. Valtava ihastus alkuun, sitten huomaan ettei mies olekaan yhtään sellainen mitä etsin, jonkun aikaa ankaraa pohdintaa suhteen jatkamisesta, sitten suhteen lopetus ja lopuksi muutaman viikon kestävä selviämisvaihe.

Nuo suhteet olivat todella tunnepitoisia ja kiivaita kaikessa lyhykäisyydessään. Ymmärrän kuitenkin nyt että, etsin enemminkin itseäni suhteen kautta kuin varsinaista parisuhdetta. Lopulta sitten törmäsin vahingossa nykyiseeni. Suhde alkoi paljon varovaisemmin kuin mihin olin tottunut. Olin menettänyt aika lailla toivoni sen suhteen, etä löytäisin itseni kaltaisen ihmisen, enkä halunnut rynnätä uuten "tuhoon". Halusin edetä hitaasti sillä kertaa, mutta kolmen kuukauden jälkeen olimmekin jo kihloissa :) En aina jaksa muistaa kaiken masennuksen ja ahdistuksen keskellä kuinka onnellisessa asemassa olen.
Joskus henkeään haukkoen miettii sitä hetkeä kun tapasimme, että jos jokin asia jommankumman päivässä ja illassa olisi mennyt vähän eri tavalla, emme olisi kohdanneet lainkaan.

Lue lisää

Kiirettä pukkaa täälläkin, mutta houkuttaa niin kirjoitella että yritän nyt vähän lyhkäisemmin vastailla...

Hassut erot meillä noissa esiintymisjutuissa ja puhelimessa puhumisessa, minä kun taas voisin lörpötellä puhelimessa vaikka tunteja, jos budjetti vaan kestäisi :D Kaikkien kanssa ei toki ihan samalla tavalla lennä juttua, mutta parhaiden kavereiden kanssa kyllä tulee juteltua ihan samalla tavalla kuin livenäkin.

"Minulla on aivan ylitsepääsemätön tarve selostaa mietintöjäni, ja ihmisten seurassa se tavallisesti tuntuu vaikealta, koska tunnen jankkaavani samaa asiaa loputtomasti."

Tuosta tulee mieleen vaihe, joka minulla oli joskus parikymppisestä eteenpäin melko pitkään. No joo, on se kyllä vieläkin mutta vähän lievittyneenä. "Kuormitin" tuohon aikaan kavereitani aika paljon, kun päästäni vaan pursusi koko ajan analyysia milloin mistäkin asiasta. Lainausmerkit siksi, että toisaalta niissä pohdinnoissa oli ihan hyvää sisältöäkin, joten tuskin se mitään kärsimystä vastapuolellekaan oli. Näin jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että minulla oli ehkä sitten jokin sellainen vaihe, että kaverit toimivat minulle vähän kuin vanhempina siinä mielessä, että ilman mitään estoja tilitin heille kaikki, ja minulla oli myös tarve raportoida kaikki asiani kavereilleni mahdollisimman nopeasti ja yksityiskohtaisesti.

Olin koko ikäni jatkuneen sulkeutuneisuuden jälkeen yhtäkkiä vähän sellaisessa yliaktiivisessakin tilassa, johon liittyi myös tietty yliavoimuus. Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan.

Perheelle en silti lörpötellyt, mutta tuntuikin että kaverilauma sai jonkin aikaa olla minulle se "kuunteleva aikuinen", joku jolle tuoda itseäni näkyväksi. Puhuin kyllä varmaan TOSI paljon itsestäni silloin, mutta eipä se niin vakavaa. Tavallaan ihan ymmärrettävä kehitysvaihe.

Minulla ei ole ollut kovin monia suhteita, mutta muuten kaava tuntuu olevan aika sama kuin sinullakin. Aikaisemmat jutut olivat lyhyitä ja heittäydyin niihin ihan täysillä, ilman mitään himmailua tai järjen ääntä. Jälkikäteen ymmärrän, että näissä vallan on vienyt vain ja ainoastaan se ihastus, ja tiedän, että pidemmän päälle nuo aiemmat suhteet olisivat varmaan kaatuneet juuri siihen, ettei sitä henkistä yhteyttä oikein ole. On tärkeää tulla seurustelukumppanin kanssa juttuun samalla tavalla kuin hyvien kavereidenkin kanssa, koska elämästä tulee pidemmän päälle aika tyhjää, jos henkilö jonka kanssa viettää suuren osan ajastaan ei ole yhtään samalla aaltopituudella. Ainahan voi toki tehdä asioita yhdessä, mutta onhan se hyvä, että pelkässä "olemisessakin"on sisältöä, kun toinen on henkisesti samankaltainen.

Minulla on aiemmissa jutuissa käynyt useammin kyllä niin päin, että juttu on lopahtanut vähän enemmän sen toisen kuin minun aloitteestani, ja minä taas olen jäänyt riutumaan ja haaveilemaan mustavalkoisen ja palavan ihastuneisuuteni kanssa vielä pitkäksi aikaa, kunnes lopulta olen saanut muuta ajateltavaa ja kyennyt ihastumaan johonkuhun muuhun. Vasta pidemmän ajan päästä siis ne vaaleanpunaiset lasit ovat lähteneet silmiltä.

Nykyinen suhde onkin sitten alkanut hyvin eri lailla, eli rauhallisemmin ja "järkevämmin" sikäli, että osasin myös suojella itseäni enkä kuvitellut ja olettanut liikoja heti alussa. Vaikka ihastuinkin, en joutunut mihinkään "psykoottisen" ihastuksen valtaan ensinäkemällä, vaan jalat pysyivät aika paljon paremmin maassa ja sellainen tietty rauhallinenkin toveruus oli isommassa osassa kuin aiemmin. Näyttää olevan "aika" paljon kestävämmällä pohjalla tämä suhde.

Malice kirjoitti:

""Tuntuu kuin pitäisi päästä vapaaksi ja joku pään sisällä hokee että "uskalla, uskalla nyt". Mutta uskalla mitä?! Vaikka miten pääkoppaani kaivelen en löydä sitä häiritsevää asiaa. Ja kuitenkin se asia on olemassa yhtä varmasti kuin minä istun tässä kirjoittamassa.""

"Hmm, voisiko olla, että se olisi ennemminkin jokin tunne kuin mikään varsinainen asia? Voi olla, että ajatukseni menevät tässä hakoteille, mutta minulla tuli mieleen oma näkymisen pelkoni, johon taas liittyy häpeä. Pidättelen mielummin kuin uskallan, koska pelkään joutuvani kohtaamaan häpeän omasta itsestäni"

Kyllä häpeä liittyy jollain tapaa tuohon tunteeseen. Se on häpeää siitä ettei uskalla näyttää millainen oikeasti on, ja toisaalta suurta epävarmuutta siitä oikeasta olemuksestaan. Se aika varmasti liittyy myös siihen, etten yleensä saa suutani auki silloin kun se minulle olisi kaikkein tärkeintä, eli esimerkiksi perheen seurassa.
Aika varma olen siitäkin, että tuo häiritsevä asia liittyy myös oleellisesti siihen tunteeseen, ettei kukaan todella tiedä kuka olen. No kihlattuni sen varmaan kyllä tietää, mutta muu perheeni ei mitenkään erityisen hyvin. Sen huomaa hyvin isästäni, jonka kanssa en oikeastaan ole koskaan puhunut. Hän pitää minua ihan pikkutyttönä edelleen.
Muukin perhe tuntee minut sellaisena, millainen olin lapsena. Olen kuitenkin muuttunut niin paljon ajatusmaailmaltani, että minun on vaikea kuvitella perheeni enää edes tunnistavan nykyistä minääni. Enkä tietenkään odota että he oppisivat tuntemaankaan minua, ilman omaa panostani asiaan, mutta se juuri minua harmittaa. En vain kykene ahdistukseltani luomaan uusia suhteita perheeseeni, vaikka tunnen sen olevan niin tärkeää.

Mutta nyt on kyllä pakko lopettaa. Tänään on niin tuhottomasti tehtävää että pakko vain ruveta suoriutumaan :I

Lue lisää

" En vain kykene ahdistukseltani luomaan uusia suhteita perheeseeni, vaikka tunnen sen olevan niin tärkeää."

Hmm... Minulla on auttanut se, että en ole vain stressanut asiaa niin paljon. Tiedostan, että suhteeni perheeseeni voisivat olla paljon paremmat (tai eiväthän ne ole varsinaisesti HUONOT, mutta vähän etäiset kyllä), mutta toisaalta tiedän, että väkisin yrittämällä en saa mitään hyvää aikaiseksi, vaan lähinnä ahdistusta. Olen tehnyt vain pieniä siirtoja, sellaisia jotka tuntuvat vielä olevan ihan mukavuuden rajoissa. Voin siis tehdä jotain pieniä juttuja kuten laittaa tekstiviestin tai soittaa, vaikka yleensä ei ole ollut perheen kesken tapana, ellei ole jotakin oikeaa asiaa. Teen siis sellaista, mikä tuntuu vielä kivalta mutta ei ahdistavalta. Voi toki olla, että aika loppuu kesken, mutta toisaalta en voi itseäni pakottaakaan sen läheisemmäksi heidän kanssaan kuin mikä tuntuu luontevalta.

Tuntuu muuten, että terolutin voima alkaisi heikentyä :S Mieliala on heitellyt ja ollut ärtyisä/yliherkkä, vaikka ei ole edes pms-aika. Kiukkuakin yrittää puskea välillä, mutta yritän rauhoittaa sen ennen kuin se yltyy pahaksi. Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle. Sen kun vielä tietäisi, mikä se biologinen altistus on ja mistä se johtuu... Tässä alkaa kyllä kohta kiinnostamaan vaikka mitkä ph- ja infektioteoriat, kun lääkäritkään eivät tunnu paljoa tietävän ja muutenkin hoitavat vain oiretta aina.

Tuli vielä mieleen noista suhteista, että tuo kihlattusi tuntuu kyllä olevan sinulle tosi hyvä pari sen perusteella, mitä olen tässä lukenut. Jos tulet hänen kanssaan hyvin juttuun ja vielä voit avoimesti ilmaista tunteitasi, niin suhde kuulostaa tervehdyttävältä ja hyvältä.

Se onkin kumma, miten erilaisia ne suhteet voivat olla. Aloin tässä oikein itsekin miettiä, miten eri tavalla minä suhtauduin aiemmin suhteisiini tai niiden yrityksiin. Voi sanoa, että en ennen oikeastaan TAVALLAAN laittanut itseäni likoon siinä mielessä, että en juurikaan käsitellyt omaa menettämisen pelkoani, jätetyksi tulemisen pelkoani jne. Tavallaan taas juuri laitoin itseni likoon siinä mielessä, että heittäydyin suhteeseen kuin se olisi maailman ainoa ja jotain yliluonnollisen merkittävää ja tärkeää, riippumatta siitä mitä järjen ääni olisi sanonut mm. henkilön luotettavuudesta.

Nykyisessä suhteessa taas elin sellaista epävarmuuden aikaa pääni sisässä hyvin pitkään, siitäkin huolimatta että kaikki vaikutti oikein hyvältä ihan realistisestikin tarkasteltuna (vrt ennen olisin varmaan vaikka avioon mennyt saman tien, ilman mitään itsesuojeluvaistoa). Huomasin esim säikkyväni toisen pientäkin poissaolevuutta kuten peläten, että "nyt se lähtee/nyt se ei enää halua olla mun kanssa". AIVAN toisella tavalla kuin ennen, niin nyt se luottamus suhteeseen syntyi varovasti ja pikkuhiljaa, ja annoin itseni kokea myös niitä pelokkaita tunteita, että mitä jos toinen ei haluakaan jatkaa (tai mitä jos minä en halua). Ehkä tämä ainakin sitten on jonkinlaista aikuistumista, kun osaa ottaa vähän iisimmin ja järkevämmin ja antaa asioille aikaa...

Mutta nyt kyllä on pakko jatkaa hommia :P

dididiu kirjoitti:

" En vain kykene ahdistukseltani luomaan uusia suhteita perheeseeni, vaikka tunnen sen olevan niin tärkeää."

Hmm... Minulla on auttanut se, että en ole vain stressanut asiaa niin paljon. Tiedostan, että suhteeni perheeseeni voisivat olla paljon paremmat (tai eiväthän ne ole varsinaisesti HUONOT, mutta vähän etäiset kyllä), mutta toisaalta tiedän, että väkisin yrittämällä en saa mitään hyvää aikaiseksi, vaan lähinnä ahdistusta. Olen tehnyt vain pieniä siirtoja, sellaisia jotka tuntuvat vielä olevan ihan mukavuuden rajoissa. Voin siis tehdä jotain pieniä juttuja kuten laittaa tekstiviestin tai soittaa, vaikka yleensä ei ole ollut perheen kesken tapana, ellei ole jotakin oikeaa asiaa. Teen siis sellaista, mikä tuntuu vielä kivalta mutta ei ahdistavalta. Voi toki olla, että aika loppuu kesken, mutta toisaalta en voi itseäni pakottaakaan sen läheisemmäksi heidän kanssaan kuin mikä tuntuu luontevalta.

Tuntuu muuten, että terolutin voima alkaisi heikentyä :S Mieliala on heitellyt ja ollut ärtyisä/yliherkkä, vaikka ei ole edes pms-aika. Kiukkuakin yrittää puskea välillä, mutta yritän rauhoittaa sen ennen kuin se yltyy pahaksi. Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle. Sen kun vielä tietäisi, mikä se biologinen altistus on ja mistä se johtuu... Tässä alkaa kyllä kohta kiinnostamaan vaikka mitkä ph- ja infektioteoriat, kun lääkäritkään eivät tunnu paljoa tietävän ja muutenkin hoitavat vain oiretta aina.

Tuli vielä mieleen noista suhteista, että tuo kihlattusi tuntuu kyllä olevan sinulle tosi hyvä pari sen perusteella, mitä olen tässä lukenut. Jos tulet hänen kanssaan hyvin juttuun ja vielä voit avoimesti ilmaista tunteitasi, niin suhde kuulostaa tervehdyttävältä ja hyvältä.

Se onkin kumma, miten erilaisia ne suhteet voivat olla. Aloin tässä oikein itsekin miettiä, miten eri tavalla minä suhtauduin aiemmin suhteisiini tai niiden yrityksiin. Voi sanoa, että en ennen oikeastaan TAVALLAAN laittanut itseäni likoon siinä mielessä, että en juurikaan käsitellyt omaa menettämisen pelkoani, jätetyksi tulemisen pelkoani jne. Tavallaan taas juuri laitoin itseni likoon siinä mielessä, että heittäydyin suhteeseen kuin se olisi maailman ainoa ja jotain yliluonnollisen merkittävää ja tärkeää, riippumatta siitä mitä järjen ääni olisi sanonut mm. henkilön luotettavuudesta.

Nykyisessä suhteessa taas elin sellaista epävarmuuden aikaa pääni sisässä hyvin pitkään, siitäkin huolimatta että kaikki vaikutti oikein hyvältä ihan realistisestikin tarkasteltuna (vrt ennen olisin varmaan vaikka avioon mennyt saman tien, ilman mitään itsesuojeluvaistoa). Huomasin esim säikkyväni toisen pientäkin poissaolevuutta kuten peläten, että "nyt se lähtee/nyt se ei enää halua olla mun kanssa". AIVAN toisella tavalla kuin ennen, niin nyt se luottamus suhteeseen syntyi varovasti ja pikkuhiljaa, ja annoin itseni kokea myös niitä pelokkaita tunteita, että mitä jos toinen ei haluakaan jatkaa (tai mitä jos minä en halua). Ehkä tämä ainakin sitten on jonkinlaista aikuistumista, kun osaa ottaa vähän iisimmin ja järkevämmin ja antaa asioille aikaa...

Mutta nyt kyllä on pakko jatkaa hommia :P

Lue lisää

Oho, jostain syystä nämä viestit tulivat nyt väärin päin.. Mutta alempi on siis se eka :)

dididiu kirjoitti:

Kiirettä pukkaa täälläkin, mutta houkuttaa niin kirjoitella että yritän nyt vähän lyhkäisemmin vastailla...

Hassut erot meillä noissa esiintymisjutuissa ja puhelimessa puhumisessa, minä kun taas voisin lörpötellä puhelimessa vaikka tunteja, jos budjetti vaan kestäisi :D Kaikkien kanssa ei toki ihan samalla tavalla lennä juttua, mutta parhaiden kavereiden kanssa kyllä tulee juteltua ihan samalla tavalla kuin livenäkin.

"Minulla on aivan ylitsepääsemätön tarve selostaa mietintöjäni, ja ihmisten seurassa se tavallisesti tuntuu vaikealta, koska tunnen jankkaavani samaa asiaa loputtomasti."

Tuosta tulee mieleen vaihe, joka minulla oli joskus parikymppisestä eteenpäin melko pitkään. No joo, on se kyllä vieläkin mutta vähän lievittyneenä. "Kuormitin" tuohon aikaan kavereitani aika paljon, kun päästäni vaan pursusi koko ajan analyysia milloin mistäkin asiasta. Lainausmerkit siksi, että toisaalta niissä pohdinnoissa oli ihan hyvää sisältöäkin, joten tuskin se mitään kärsimystä vastapuolellekaan oli. Näin jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että minulla oli ehkä sitten jokin sellainen vaihe, että kaverit toimivat minulle vähän kuin vanhempina siinä mielessä, että ilman mitään estoja tilitin heille kaikki, ja minulla oli myös tarve raportoida kaikki asiani kavereilleni mahdollisimman nopeasti ja yksityiskohtaisesti.

Olin koko ikäni jatkuneen sulkeutuneisuuden jälkeen yhtäkkiä vähän sellaisessa yliaktiivisessakin tilassa, johon liittyi myös tietty yliavoimuus. Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan.

Perheelle en silti lörpötellyt, mutta tuntuikin että kaverilauma sai jonkin aikaa olla minulle se "kuunteleva aikuinen", joku jolle tuoda itseäni näkyväksi. Puhuin kyllä varmaan TOSI paljon itsestäni silloin, mutta eipä se niin vakavaa. Tavallaan ihan ymmärrettävä kehitysvaihe.

Minulla ei ole ollut kovin monia suhteita, mutta muuten kaava tuntuu olevan aika sama kuin sinullakin. Aikaisemmat jutut olivat lyhyitä ja heittäydyin niihin ihan täysillä, ilman mitään himmailua tai järjen ääntä. Jälkikäteen ymmärrän, että näissä vallan on vienyt vain ja ainoastaan se ihastus, ja tiedän, että pidemmän päälle nuo aiemmat suhteet olisivat varmaan kaatuneet juuri siihen, ettei sitä henkistä yhteyttä oikein ole. On tärkeää tulla seurustelukumppanin kanssa juttuun samalla tavalla kuin hyvien kavereidenkin kanssa, koska elämästä tulee pidemmän päälle aika tyhjää, jos henkilö jonka kanssa viettää suuren osan ajastaan ei ole yhtään samalla aaltopituudella. Ainahan voi toki tehdä asioita yhdessä, mutta onhan se hyvä, että pelkässä "olemisessakin"on sisältöä, kun toinen on henkisesti samankaltainen.

Minulla on aiemmissa jutuissa käynyt useammin kyllä niin päin, että juttu on lopahtanut vähän enemmän sen toisen kuin minun aloitteestani, ja minä taas olen jäänyt riutumaan ja haaveilemaan mustavalkoisen ja palavan ihastuneisuuteni kanssa vielä pitkäksi aikaa, kunnes lopulta olen saanut muuta ajateltavaa ja kyennyt ihastumaan johonkuhun muuhun. Vasta pidemmän ajan päästä siis ne vaaleanpunaiset lasit ovat lähteneet silmiltä.

Nykyinen suhde onkin sitten alkanut hyvin eri lailla, eli rauhallisemmin ja "järkevämmin" sikäli, että osasin myös suojella itseäni enkä kuvitellut ja olettanut liikoja heti alussa. Vaikka ihastuinkin, en joutunut mihinkään "psykoottisen" ihastuksen valtaan ensinäkemällä, vaan jalat pysyivät aika paljon paremmin maassa ja sellainen tietty rauhallinenkin toveruus oli isommassa osassa kuin aiemmin. Näyttää olevan "aika" paljon kestävämmällä pohjalla tämä suhde.

Lue lisää

Pakko varmaan aloittaa lääkekuuri uudestaan. En tahdo pysyä enää kasassa. Mielialalääkkeen varassa on vain niin ikävä elää. Tietää että ilman tätä aamun pilleriä ja illan pilleriä, en ole enää minä vaan pelkkä tunnistamaton ihmisraunio.
Tulee väkisin sellainen ajatusmalli mieleen, että jos voin elää ilman lääkkeitä, olen terve, vaikka ei se niin kyllä mene.

"Tuosta tulee mieleen vaihe, joka minulla oli joskus parikymppisestä eteenpäin melko pitkään. No joo, on se kyllä vieläkin mutta vähän lievittyneenä. "Kuormitin" tuohon aikaan kavereitani aika paljon, kun päästäni vaan pursusi koko ajan analyysia milloin mistäkin asiasta."

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan hirveä tabu tässä kulttuurissa. Sairautta pitää piilotella ja esittää kaiken olevan hyvin. Pitää sellaista tekaistua maskia päällä, käyttäytyä normien mukaan. Olen hirveän väsynyt kaikkeen esittämiseen, ja vähän kaikkeen muutenkin.
Minun tekee hirveästi mieli puhua olostani, koska tunnen että puhuminen on kiellettyä. Tuntuu että on pakko kapinoida näitä normeja vastaan, ennen kuin ne murskaavat minut. Pidän jatkuvasti valtavasti asioita sisälläni, ja kun ne välillä, ja aika useinkin, väkisinkin purkautuvat muiden kuultaviin, se tuntuu väärältä.. ettei niin saisi tehdä.

Tunnen itseni melkeinpä rikolliseksi kun puhun masennuksestani tai muusta sekopäisyydestä siihen liittyen. Tietenkin ymmärrän, että ne jotka eivät ole asiaan millään tavalla tutustuneet tai kokeneet sitä, eivät oikein käsitä mistä siinä on kyse.. mutta silti se vain vituttaa kun ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä. Yksikin tyyppi sanoi tässä taannoin, että psykoosipotilaalle pitäisi antaa vain puukko ja katsoa mitä SE tekee. Kuvaa hyvin joidenkin ajatusmaailmaa.
Tämä puhetulva johtuu siitäkin, että haluaisin muuttaa asioita ja saada ihmiset ymmärtämään, ettei mielenterveysongelmien pitäisi hävittää kenenkään ihmisarvoa. Sitten kuitenkin tunnen kaiken tekemäni vaivan täysin turhaksi, koska ketään ei kiinnosta. Vain niitä kiinnostaa, jotka tietävät millaista on elää mieleltään sairaan ihmisen kanssa tai olla itse sairas.
Lukemattoman monet kuitenkin suhtautuvat pilkallisesti, ja se on hyvin surullista.

Kaivelin eilen pääkoppaani ja yritin etsiä muistoistani jonkin selkeän käännekohdan, joka olisi voinut johtuu tähän alamäkeen. Olisi helppoa jos asiat olisivat niin yksinkertaisia. Ei sellaista käännekohtaa olekaan. Elämä on luisunut hitaasti kohti nykyhetkeä. Ehkäpä uudet lääkkeet auttavat minua olemaan hiljaa jälleen.. Anteeksi sekava kirjoitus, mutta nyt masentaa todella enkä voi mitään sille että se tulee läpi. Ehkä kirjoitan uudelleen sitten kun olen vähän enemmän järjissäni. Moikka!

Malice kirjoitti:

Pakko varmaan aloittaa lääkekuuri uudestaan. En tahdo pysyä enää kasassa. Mielialalääkkeen varassa on vain niin ikävä elää. Tietää että ilman tätä aamun pilleriä ja illan pilleriä, en ole enää minä vaan pelkkä tunnistamaton ihmisraunio.
Tulee väkisin sellainen ajatusmalli mieleen, että jos voin elää ilman lääkkeitä, olen terve, vaikka ei se niin kyllä mene.

"Tuosta tulee mieleen vaihe, joka minulla oli joskus parikymppisestä eteenpäin melko pitkään. No joo, on se kyllä vieläkin mutta vähän lievittyneenä. "Kuormitin" tuohon aikaan kavereitani aika paljon, kun päästäni vaan pursusi koko ajan analyysia milloin mistäkin asiasta."

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan hirveä tabu tässä kulttuurissa. Sairautta pitää piilotella ja esittää kaiken olevan hyvin. Pitää sellaista tekaistua maskia päällä, käyttäytyä normien mukaan. Olen hirveän väsynyt kaikkeen esittämiseen, ja vähän kaikkeen muutenkin.
Minun tekee hirveästi mieli puhua olostani, koska tunnen että puhuminen on kiellettyä. Tuntuu että on pakko kapinoida näitä normeja vastaan, ennen kuin ne murskaavat minut. Pidän jatkuvasti valtavasti asioita sisälläni, ja kun ne välillä, ja aika useinkin, väkisinkin purkautuvat muiden kuultaviin, se tuntuu väärältä.. ettei niin saisi tehdä.

Tunnen itseni melkeinpä rikolliseksi kun puhun masennuksestani tai muusta sekopäisyydestä siihen liittyen. Tietenkin ymmärrän, että ne jotka eivät ole asiaan millään tavalla tutustuneet tai kokeneet sitä, eivät oikein käsitä mistä siinä on kyse.. mutta silti se vain vituttaa kun ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä. Yksikin tyyppi sanoi tässä taannoin, että psykoosipotilaalle pitäisi antaa vain puukko ja katsoa mitä SE tekee. Kuvaa hyvin joidenkin ajatusmaailmaa.
Tämä puhetulva johtuu siitäkin, että haluaisin muuttaa asioita ja saada ihmiset ymmärtämään, ettei mielenterveysongelmien pitäisi hävittää kenenkään ihmisarvoa. Sitten kuitenkin tunnen kaiken tekemäni vaivan täysin turhaksi, koska ketään ei kiinnosta. Vain niitä kiinnostaa, jotka tietävät millaista on elää mieleltään sairaan ihmisen kanssa tai olla itse sairas.
Lukemattoman monet kuitenkin suhtautuvat pilkallisesti, ja se on hyvin surullista.

Kaivelin eilen pääkoppaani ja yritin etsiä muistoistani jonkin selkeän käännekohdan, joka olisi voinut johtuu tähän alamäkeen. Olisi helppoa jos asiat olisivat niin yksinkertaisia. Ei sellaista käännekohtaa olekaan. Elämä on luisunut hitaasti kohti nykyhetkeä. Ehkäpä uudet lääkkeet auttavat minua olemaan hiljaa jälleen.. Anteeksi sekava kirjoitus, mutta nyt masentaa todella enkä voi mitään sille että se tulee läpi. Ehkä kirjoitan uudelleen sitten kun olen vähän enemmän järjissäni. Moikka!

Lue lisää

Kyllähän lääke voi joissain tapauksissa olla paikallaan, ainakin se voi antaa aikaa asioiden käsittelyyn. Varmaan se riippuvuus lääkkeestäkin on inhottava juttu, mutta toisaalta pitää ehkä aina valita pienempi paha...

Hiljaiseksi ei kannata tulla, mielestäni on tärkeää käsitellä niitä juttuja, joita mielessä pyörii. Vaikka sitten moneenkin kertaan. Usein joitakin juttuja tulee pyöritelleeksi pitkänkin aikaa päässä ennen kuin niistä lopulta saa tarpeekseen ja pystyy jatkaa muihin juttuihin.

Ihmiset voivat kyllä olla todella ymmärtämättömiä kaiken vähänkin erilaisen, mm. juuri mielenterveysongelmien suhteen. Tarvitaan jokin kokemus itsellä tai läheisellä, että menee jakeluun että samoja ihmisiä sitä ollaan kuitenkin. Se kyllä jaksaa ihmetyttää, miten joidenkin käsitykset ovat kuin jostain keskiajalta. Sitten on toisaalta nekin (tähän minä joskus vähän syyllistyn), jotka suhtautuvat kyllä hyvin luontevasti, mutta liiankin "tietäväisesti", eli kuvitellaan tietävänsä toisen kokemus sillä perusteella, mitä itse on tullut koettua. Toki se aina auttaa. Terapia on varmasti hyvä juttu jo siksikin, että terapeutilla ainakin pitäisi olla paljon näkemystä erilaisista ongelmista. Toisaalta myös vertaistuki on varmaan yhtä tärkeää, siinä voi antaa ajatuksen lentää.

Tsemppiä:)

dididiu kirjoitti:

Kyllähän lääke voi joissain tapauksissa olla paikallaan, ainakin se voi antaa aikaa asioiden käsittelyyn. Varmaan se riippuvuus lääkkeestäkin on inhottava juttu, mutta toisaalta pitää ehkä aina valita pienempi paha...

Hiljaiseksi ei kannata tulla, mielestäni on tärkeää käsitellä niitä juttuja, joita mielessä pyörii. Vaikka sitten moneenkin kertaan. Usein joitakin juttuja tulee pyöritelleeksi pitkänkin aikaa päässä ennen kuin niistä lopulta saa tarpeekseen ja pystyy jatkaa muihin juttuihin.

Ihmiset voivat kyllä olla todella ymmärtämättömiä kaiken vähänkin erilaisen, mm. juuri mielenterveysongelmien suhteen. Tarvitaan jokin kokemus itsellä tai läheisellä, että menee jakeluun että samoja ihmisiä sitä ollaan kuitenkin. Se kyllä jaksaa ihmetyttää, miten joidenkin käsitykset ovat kuin jostain keskiajalta. Sitten on toisaalta nekin (tähän minä joskus vähän syyllistyn), jotka suhtautuvat kyllä hyvin luontevasti, mutta liiankin "tietäväisesti", eli kuvitellaan tietävänsä toisen kokemus sillä perusteella, mitä itse on tullut koettua. Toki se aina auttaa. Terapia on varmasti hyvä juttu jo siksikin, että terapeutilla ainakin pitäisi olla paljon näkemystä erilaisista ongelmista. Toisaalta myös vertaistuki on varmaan yhtä tärkeää, siinä voi antaa ajatuksen lentää.

Tsemppiä:)

Lue lisää

Huh huh, olipa taas rytinää. Aloitin efexorin, enkä tiedä voiko se tosiaan näin nopsaan vaikuttaa, mutta mieli on taas parempi. Toisaalta saattoi olo parantua itsestään, mistäpä näitä tietää.

"Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle"

Tuo on tosi hyvä juttu. Kokeilemallahan sitä vain voi edistyä. Yritin itse saada masennusta kuriin omin voimin useamman kuukauden, kun tiputin tuota sitalopraamiannosta. Kyllä sitä jotenkuten toimeen tulikin, mutta elämänilo hiipui siihen malliin, että tosiaan parempi valita se pienempi paha.
Masennus on kokemuksena niin käsittämätön. Jos elämän perusasiat ovat kunnossa, tiedät ettei mikään ole huonosti, mutta silti kaikki on pielessä. Masennus vain tulee ja jyrää. Sitä vastaan voi tapella, mutta kun on tapeltava olemassaolon jokaisena minuuttina, sitä väsyy, ja lopulta, kun ei enää vain jaksa, tulee romadus.

Aikaisemmin kun masennus oli yhtäjaksoista helvettiä, siihen oli helpompi suhtautua. Nykyään kun mieliala nousee ja laskee, on vaikempaa ajatella sairastavansa masennusta edelleen. Elämä hymyilee yhtenä päivänä, mutta seuraavana ei kykene edes vaatteita vaihtamaan.

"Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan."

Mietin omassa käytöksessäni ja puheissani tuota holtittomuutta, enkä oikein tiedä miten siihen tulisi suhtautua. Olen muutamalta taholta saanut kuulla, ettei aiheesta ole järkevää puhua muille, ja siitä voi koitua haittaa myöhemmin elämässä, jos ihmiset tietävät että sairastan masennusta. On ahdistavaa ajatella, että pitäisi elää sellaisessa purkissa, ja näyttää vain hyvinvoivaa pintaa ulkopuolelle.

Asian varmaan tekisi helpommaksi se, jos kykenisin soittamaan ystävilleni ja lörpöttelemään heille. Siitä nyt vain ei tule mitään, koska ne ystäväni, jotka ovat olleet masennuksen kanssa tekemisissä, eivät halua puhua siitä. Osa on jo ohittanut sen, ja yksi ystävistäni tuntee valtvaa häpeää asian suhteen. Ja toisaalta niiden kanssa, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on mahdoton saada aikaan kunnollista keskustelua.
Niimpä sitten puran tuntojani muualle, humoristisessa valossa tosin. Ei tunnu järkevältä mennä itkemään kenekään lähes tuntemattoman olkapäätä vasten. Kun taas masennus iskee toden teolla päälle, lakkaan puhumasta kokonaan. En vain jaksa avata suutani, niin väsyksiin se vetää.
Mutta taas aika rientää, ja täytyy lähteä suoriutumaan päivän haasteista.

Malice kirjoitti:

Huh huh, olipa taas rytinää. Aloitin efexorin, enkä tiedä voiko se tosiaan näin nopsaan vaikuttaa, mutta mieli on taas parempi. Toisaalta saattoi olo parantua itsestään, mistäpä näitä tietää.

"Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle"

Tuo on tosi hyvä juttu. Kokeilemallahan sitä vain voi edistyä. Yritin itse saada masennusta kuriin omin voimin useamman kuukauden, kun tiputin tuota sitalopraamiannosta. Kyllä sitä jotenkuten toimeen tulikin, mutta elämänilo hiipui siihen malliin, että tosiaan parempi valita se pienempi paha.
Masennus on kokemuksena niin käsittämätön. Jos elämän perusasiat ovat kunnossa, tiedät ettei mikään ole huonosti, mutta silti kaikki on pielessä. Masennus vain tulee ja jyrää. Sitä vastaan voi tapella, mutta kun on tapeltava olemassaolon jokaisena minuuttina, sitä väsyy, ja lopulta, kun ei enää vain jaksa, tulee romadus.

Aikaisemmin kun masennus oli yhtäjaksoista helvettiä, siihen oli helpompi suhtautua. Nykyään kun mieliala nousee ja laskee, on vaikempaa ajatella sairastavansa masennusta edelleen. Elämä hymyilee yhtenä päivänä, mutta seuraavana ei kykene edes vaatteita vaihtamaan.

"Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan."

Mietin omassa käytöksessäni ja puheissani tuota holtittomuutta, enkä oikein tiedä miten siihen tulisi suhtautua. Olen muutamalta taholta saanut kuulla, ettei aiheesta ole järkevää puhua muille, ja siitä voi koitua haittaa myöhemmin elämässä, jos ihmiset tietävät että sairastan masennusta. On ahdistavaa ajatella, että pitäisi elää sellaisessa purkissa, ja näyttää vain hyvinvoivaa pintaa ulkopuolelle.

Asian varmaan tekisi helpommaksi se, jos kykenisin soittamaan ystävilleni ja lörpöttelemään heille. Siitä nyt vain ei tule mitään, koska ne ystäväni, jotka ovat olleet masennuksen kanssa tekemisissä, eivät halua puhua siitä. Osa on jo ohittanut sen, ja yksi ystävistäni tuntee valtvaa häpeää asian suhteen. Ja toisaalta niiden kanssa, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on mahdoton saada aikaan kunnollista keskustelua.
Niimpä sitten puran tuntojani muualle, humoristisessa valossa tosin. Ei tunnu järkevältä mennä itkemään kenekään lähes tuntemattoman olkapäätä vasten. Kun taas masennus iskee toden teolla päälle, lakkaan puhumasta kokonaan. En vain jaksa avata suutani, niin väsyksiin se vetää.
Mutta taas aika rientää, ja täytyy lähteä suoriutumaan päivän haasteista.

Lue lisää

No hyvä että olo parani!

Tuo aaltoilu on kyllä erikoinen juttu, sellaista se minullakin oli toissasyksynä... Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... (siinä oli melkein psykoottisia piirteitä, yhteen aikaan koin, että minulla on syöpä. Löysin muutaman matchaavan oireen, ja naps... Elämä muuttui niin synkäksi että pahaa tekee kun miettii.) Pelottava ajatus, että silloin en tosiaan edes oikein tiedostanut, miten huonosti voin. Olin niin huonosti missään yhteydessä omaan itseeni, että samaan aikaan olin kuin tunnoton omille tuskilleni. Pidin sitä ikään kuin normaalina; en sillä tavalla että olisin kokenut olevani normaali suhteessa muihin, mutta koin sen tavallaan normaalina itselleni. Ei herännyt edes mitään ajatusta avun pyytämisestä. Aika surullista, mutta ei vain tullut mieleen, että asialle voisi yrittää tehdäkin jotakin. Kaipa siinä sitten jotenkin itsekin uskoi ansaitsevansa sen... kai sitä vihaa itseä kohtaan oli enemmän kuin sympatiaa.

Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa. Kun on kokenut parempaakin, niin ymmärtää, että olon ei todellakaan tarvitsisi olla sellainen ja tuntee paljon vahvemmin sen, miten paha olo todella onkaan. Sitten, kun onkin vielä ihan "kesken" ja iältään aikuinen, voivat kaikenmaailman paineet tuntua niin musertavilta. Minun tyypillinen syndroomani on "en mä pysty". Helpommalla pääsee, jos välttelee uusia asioita tai sivuuttaa pystymättömyytensä nopeasti. Liian ahdistavaan tilanteeseen väkisin meneminen ("pakko pystyä") on usein johtanut pahaan romahtamiseen ja itseen suuntautuvaan raivoon, kun ei ole vain riittänyt uskallusta yrittää kunnolla eikä sitä sisäistä kokemusta, että kaikessa ei voi olla hyvä heti. Kun yrittämisen jälkeen lannistuu ja toteaa oman kykenemättömyytensä... siinä on minun itsevihani "juuret". No hyvä että olo parani!

Tuo aaltoilu on kyllä erikoinen juttu, sellaista se minullakin oli toissasyksynä... Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... (siinä oli melkein psykoottisia piirteitä, yhteen aikaan koin, että minulla on syöpä. Löysin muutaman matchaavan oireen, ja naps... Elämä muuttui niin synkäksi että pahaa tekee kun miettii.) Pelottava ajatus, että silloin en tosiaan edes oikein tiedostanut, miten huonosti voin. Olin niin huonosti missään yhteydessä omaan itseeni, että samaan aikaan olin kuin tunnoton omille tuskilleni. Pidin sitä ikään kuin normaalina; en sillä tavalla että olisin kokenut olevani normaali suhteessa muihin, mutta koin sen tavallaan normaalina itselleni. Ei herännyt edes mitään ajatusta avun pyytämisestä. Aika surullista, mutta ei vain tullut mieleen, että asialle voisi yrittää tehdäkin jotakin. Kaipa siinä sitten jotenkin itsekin uskoi ansaitsevansa sen... kai sitä vihaa itseä kohtaan oli enemmän kuin sympatiaa.

Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa. Kun on kokenut parempaakin, niin ymmärtää, että olon ei todellakaan tarvitsisi olla sellainen ja tuntee paljon vahvemmin sen, miten paha olo todella onkaan. Sitten, kun onkin vielä ihan "kesken" ja iältään aikuinen, voivat kaikenmaailman paineet tuntua niin musertavilta. Minun tyypillinen syndroomani on "en mä pysty". Helpommalla pääsee, jos välttelee uusia asioita tai sivuuttaa pystymättömyytensä nopeasti. Liian ahdistavaan tilanteeseen väkisin meneminen ("pakko pystyä") on usein johtanut pahaan romahtamiseen ja itseen suuntautuvaan raivoon, kun ei ole vain riittänyt uskallusta yrittää kunnolla eikä sitä sisäistä kokemusta, että kaikessa ei voi olla hyvä heti. Kun yrittämisen jälkeen lannistuu ja toteaa oman kykenemättömyytensä... siinä on minun itsevihani "juuret". (Tai ei ehkä juuret, mutta se ydintapahtuma, joka vihan saa aikaan.) Se on sitä, kun raakalaismainen itsekritiikki saa vallan. (Kritiikki on kyllä aika naurattavan lievä sana.) Onneksi olen jo pitkään osannut välttää itsevihan, vaikka silloin toissasyksynä se kyllä levisi käsiin...

Malice kirjoitti:

Huh huh, olipa taas rytinää. Aloitin efexorin, enkä tiedä voiko se tosiaan näin nopsaan vaikuttaa, mutta mieli on taas parempi. Toisaalta saattoi olo parantua itsestään, mistäpä näitä tietää.

"Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle"

Tuo on tosi hyvä juttu. Kokeilemallahan sitä vain voi edistyä. Yritin itse saada masennusta kuriin omin voimin useamman kuukauden, kun tiputin tuota sitalopraamiannosta. Kyllä sitä jotenkuten toimeen tulikin, mutta elämänilo hiipui siihen malliin, että tosiaan parempi valita se pienempi paha.
Masennus on kokemuksena niin käsittämätön. Jos elämän perusasiat ovat kunnossa, tiedät ettei mikään ole huonosti, mutta silti kaikki on pielessä. Masennus vain tulee ja jyrää. Sitä vastaan voi tapella, mutta kun on tapeltava olemassaolon jokaisena minuuttina, sitä väsyy, ja lopulta, kun ei enää vain jaksa, tulee romadus.

Aikaisemmin kun masennus oli yhtäjaksoista helvettiä, siihen oli helpompi suhtautua. Nykyään kun mieliala nousee ja laskee, on vaikempaa ajatella sairastavansa masennusta edelleen. Elämä hymyilee yhtenä päivänä, mutta seuraavana ei kykene edes vaatteita vaihtamaan.

"Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan."

Mietin omassa käytöksessäni ja puheissani tuota holtittomuutta, enkä oikein tiedä miten siihen tulisi suhtautua. Olen muutamalta taholta saanut kuulla, ettei aiheesta ole järkevää puhua muille, ja siitä voi koitua haittaa myöhemmin elämässä, jos ihmiset tietävät että sairastan masennusta. On ahdistavaa ajatella, että pitäisi elää sellaisessa purkissa, ja näyttää vain hyvinvoivaa pintaa ulkopuolelle.

Asian varmaan tekisi helpommaksi se, jos kykenisin soittamaan ystävilleni ja lörpöttelemään heille. Siitä nyt vain ei tule mitään, koska ne ystäväni, jotka ovat olleet masennuksen kanssa tekemisissä, eivät halua puhua siitä. Osa on jo ohittanut sen, ja yksi ystävistäni tuntee valtvaa häpeää asian suhteen. Ja toisaalta niiden kanssa, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on mahdoton saada aikaan kunnollista keskustelua.
Niimpä sitten puran tuntojani muualle, humoristisessa valossa tosin. Ei tunnu järkevältä mennä itkemään kenekään lähes tuntemattoman olkapäätä vasten. Kun taas masennus iskee toden teolla päälle, lakkaan puhumasta kokonaan. En vain jaksa avata suutani, niin väsyksiin se vetää.
Mutta taas aika rientää, ja täytyy lähteä suoriutumaan päivän haasteista.

Lue lisää

Tulipas tuossa pitkä alustus, joka siis lähti (kai:P) tuosta aaltoilusta. Ajattelisin, että siihen aaltoiluun voisi vaikuttaa juuri se, kun omat tunteet ja tuntemukset (jotka ovat ennen olleet piilossa) alkavat päästä esiin ja kun niitä ei oikein osata vielä hallita. Tunteiden hallinnasta voi olla paljolti kyse, ainakin minun tapauksessani. Se on yllättävän vaikeaa, kun ne koko tunteet ovat tavallaan aika uusia. Sitä pitäisi sitten osata ottaa aikuisen vastuu, vaikka tunne-elämä on vasta kehittymässä.

Vanhat torjuntamekanismit tai selviytymiskeinot eivät enää toimikaan, kun pää on liian valistunut ollakseen havaitsematta niitä. Esimerkiksi se joskus aiemmin kuvaamani energinen ja hauska bilettäjärooli. Siinä oli paljon hyvää, ja se toimi aikansa (esim toi sosiaalista kokemusta ja varmuutta), mutta jossain vaiheessa sen läpi alkaa nähdä. Se oli osittain vain pintaa ja vähän kärjistetty moodi, jonka avulla oli helppoa olla ihmisten keskuudessa ja jonka avulla sai myös paljon ihailua, huomiota ja sitä narsistista tyydytystä, jota vailla on joutunut olemaan.

Myöskään ikävien asioiden blokkaaminen pois tietoisuudesta ei toimi kuin ehkä todella heikosti: kun nyt esim huomaan vajoavani ei niin kiireellisiin juttuihin vaikka olisi paljon asioita hoidettavana, en enää saa siitä vajoamisesta samaa helpotusta kuin ennen, koska nykyään selvästi huomaan tekeväni niin. Vastuu omasta elämästä on kasvanut sen verran, että asioiden pakeneminenkaan ei ole oikein toimiva metodi. Sitten taas kuitenkaan stressin ja tunteiden hallinta eivät ole kovinkaan korkealla tasolla. Se on hankala elämänvaihe.

Toivon, että kuitenkin opin tässä hallitsemaan ahdistustani ja stressiäni paremmin. Ja tunteitani... Pidän nyt taukoa Terolutista ja pientä pms:ää on kyllä ollut havaittavissa. Ei onneksi pahaa kuitenkaan! Mielellään sitä kuitenkin vähän paremmalla mielellä olisi, ei sillä. Mutta hirveiden pms:ien jälkeen itse asiassa ihan yllätyin, kun katsoin äsken kalenteria ja tajusin, että menkkojen pitäisi alkaa pian. Aika huomaamatta on siis mennyt tämä vajaa pari viikkoa ilman Terolutia, olisin voinut odottaa paljon pahempaa pms:ää, koska stressitilakin kyllä on taas tässä jonkin aikaa vaivannut. Olen stressaajatyypiltäni ehdottomasti välttelijä... Vaikka ei olisi edes mitenkään ylivoimaisen paljon tekemistä, niin ensimmäinen reaktio on aina henkinen peruuttaminen ja jonkinlainen suojautuminen, ei todellakaan asiaan tarttuminen, vaikka se ei periaatteessa vaatisi kauheasti.

Tuosta puolitutuille lörpöttelystä... Minä en oikeastaan masennuksesta lörpötellyt, oikeastaan siksi koska sitä ei silloin ollut vaan kävin ennemminkin vähän niin kuin positiivisilla ylikierroksilla. Saatoin toisaalta olla myös todella saamaton ja "jumissa" arkipäivät, koska opiskelu antoi siihen mahdollisuuden (tai siis yliopisto-opinnot... kun kaikki on niin vapaata ja itsestä kiinni). "Jumipäivinä" vain söin ja lusmusin, mutta usein myös kirjoittelin usein valtavan pitkiä pohdintoja milloin mistäkin. Välillä yleismaailmallisemmista jutuista, välillä omista jutuistani. Masennusfiiliksistä olen sitten kertonut lähimmille ystäville vaan. En tiedä miten hyvin he sen ymmärtävät, luulen että heillä ei ole ihan vastaavasta kokemuksia, mutta toisaalta apua heistä kuitenkin oli. Ottivat vakavasti mutta myös rauhoittelivat. Toki olen itsekin ollut kavereille tukena mm. erotilanteissa ym. Oikeastaan pelkkä jutteleminenkin auttaa, aina ei tarvitse edes purkaa sitä pahaa oloa. Jos ei ole tosi masentunut tilanne, humoristiset juttutuokiot voivat olla parempi apu kuin vaikeiden fiilisten vatvominen.

Malice kirjoitti:

Huh huh, olipa taas rytinää. Aloitin efexorin, enkä tiedä voiko se tosiaan näin nopsaan vaikuttaa, mutta mieli on taas parempi. Toisaalta saattoi olo parantua itsestään, mistäpä näitä tietää.

"Jokin hullu tiedemies minussa toisaalta jaksaa melkein aina suhtautua myös mielenkiinnolla tilanteisiin. Esimerkiksi nyt koen, että osaan hallita ahdistusta ja vihaani vähän paremmin, ja odotan mielenkiinnolla miten pitkälle se riittää silloin, kun selvästi tulee sellainen "biologinen altistus" raivo- ja masennusherkkyydelle"

Tuo on tosi hyvä juttu. Kokeilemallahan sitä vain voi edistyä. Yritin itse saada masennusta kuriin omin voimin useamman kuukauden, kun tiputin tuota sitalopraamiannosta. Kyllä sitä jotenkuten toimeen tulikin, mutta elämänilo hiipui siihen malliin, että tosiaan parempi valita se pienempi paha.
Masennus on kokemuksena niin käsittämätön. Jos elämän perusasiat ovat kunnossa, tiedät ettei mikään ole huonosti, mutta silti kaikki on pielessä. Masennus vain tulee ja jyrää. Sitä vastaan voi tapella, mutta kun on tapeltava olemassaolon jokaisena minuuttina, sitä väsyy, ja lopulta, kun ei enää vain jaksa, tulee romadus.

Aikaisemmin kun masennus oli yhtäjaksoista helvettiä, siihen oli helpompi suhtautua. Nykyään kun mieliala nousee ja laskee, on vaikempaa ajatella sairastavansa masennusta edelleen. Elämä hymyilee yhtenä päivänä, mutta seuraavana ei kykene edes vaatteita vaihtamaan.

"Tuolla tarkoitan sitä, että ystävystyin helposti, ja tarve suoltaa mieleni sisältöjä ja elämäni tapahtumien pohtimista muiden nähtäväksi oli niin suuri, että vähän holtittomastikin lörpöttelin omia asioitani hyvin uusillekin kavereille. Kerroin melkeinpä "kaikille kaiken", jos vähän liioitellaan."

Mietin omassa käytöksessäni ja puheissani tuota holtittomuutta, enkä oikein tiedä miten siihen tulisi suhtautua. Olen muutamalta taholta saanut kuulla, ettei aiheesta ole järkevää puhua muille, ja siitä voi koitua haittaa myöhemmin elämässä, jos ihmiset tietävät että sairastan masennusta. On ahdistavaa ajatella, että pitäisi elää sellaisessa purkissa, ja näyttää vain hyvinvoivaa pintaa ulkopuolelle.

Asian varmaan tekisi helpommaksi se, jos kykenisin soittamaan ystävilleni ja lörpöttelemään heille. Siitä nyt vain ei tule mitään, koska ne ystäväni, jotka ovat olleet masennuksen kanssa tekemisissä, eivät halua puhua siitä. Osa on jo ohittanut sen, ja yksi ystävistäni tuntee valtvaa häpeää asian suhteen. Ja toisaalta niiden kanssa, jotka eivät ole kokeneet masennusta, on mahdoton saada aikaan kunnollista keskustelua.
Niimpä sitten puran tuntojani muualle, humoristisessa valossa tosin. Ei tunnu järkevältä mennä itkemään kenekään lähes tuntemattoman olkapäätä vasten. Kun taas masennus iskee toden teolla päälle, lakkaan puhumasta kokonaan. En vain jaksa avata suutani, niin väsyksiin se vetää.
Mutta taas aika rientää, ja täytyy lähteä suoriutumaan päivän haasteista.

Lue lisää

Se on kyllä vähän kumma, jos joku estelee, ettei saisi kertoa muille masennuksesta. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kyseessä on henkilön oma häpeä ja kyvyttömyys käsitellä asiaa. Toki se voi olla niinkin, että joku kavahtaa masennuksesta puhumista esim siksi, että oma masennus on liian tuoreessa muistissa ja sen pelätään "tarttuvan". Se on kyllä kumma, että vaikka masennus on aika pirun yleistä (joka toinen julkkiskin niistä kokemuksistaan mainostaa lööpeissä), niin silti se on jokin tabu, ainakin joillekin. Minun mielestäni masennus on kyllä niin yleinen ilmiö tässä maailmassa, että se on kumma jos ei siitä voi puhua normaalisti. En minä ehkä puolitutuille siitä lähtisi tilittämään, enhän tilitä esim hiivatulehduksestanikaan :D Mutta niille taas koen tärkeäksi sanoa, joiden kanssa olen eniten tekemisissä ja joiden kanssa olen sen verran läheinen, että "iloisen esittäminen" tuntuisi hirveältä.

Esim puolituttujen opiskelukavereiden kanssa olen yleensä joko iloinen tai sitten vaan hiljaa, jos on nuutuneempi olo. Minulla masennuksen paheneminen on aikoinaan liittynyt juuri siihen, kun olen ollut hiljaa myös hyvien ystävien kanssa. Jossain vaiheessa se olo on sitten ollut niin kauhea, että se on vain purkautunut, koska oikeastaan on ollut niin pelottava ja ahdistava olo, että on ollut pakko kertoa jollekin. Se on harmillista, jos tuntuu ettei ystäville voi puhua asiasta. Varmaan sellaisiakin vertaisia luulisi löytyvän, jotka haluavat keskustella ja tukea. En tiedä pelkäsivätkö jotkut sitten terapeutiksi joutumista; masentuneilla kun on joskus taipumusta ripustautua sellaisiin, jotka kuuntelevat. Harmi, koska ei se tosiaankaan kaikissa tapauksissa niin mene. Onneksi on näitä palstoja, nämä ovat kyllä myös hyvä keino purkaa omaa oloa (tosin aina löytyy jokunen kuspää kommentoimaan jotain asiatonta...). Terapia toki on varmaan ihan hyvä apu, siinä ainakin saa purkautua ihan luvalla eikä tarvitse miettiä voiko toiselle sanoa jotain vai ei.

dididiu kirjoitti:

No hyvä että olo parani!

Tuo aaltoilu on kyllä erikoinen juttu, sellaista se minullakin oli toissasyksynä... Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... (siinä oli melkein psykoottisia piirteitä, yhteen aikaan koin, että minulla on syöpä. Löysin muutaman matchaavan oireen, ja naps... Elämä muuttui niin synkäksi että pahaa tekee kun miettii.) Pelottava ajatus, että silloin en tosiaan edes oikein tiedostanut, miten huonosti voin. Olin niin huonosti missään yhteydessä omaan itseeni, että samaan aikaan olin kuin tunnoton omille tuskilleni. Pidin sitä ikään kuin normaalina; en sillä tavalla että olisin kokenut olevani normaali suhteessa muihin, mutta koin sen tavallaan normaalina itselleni. Ei herännyt edes mitään ajatusta avun pyytämisestä. Aika surullista, mutta ei vain tullut mieleen, että asialle voisi yrittää tehdäkin jotakin. Kaipa siinä sitten jotenkin itsekin uskoi ansaitsevansa sen... kai sitä vihaa itseä kohtaan oli enemmän kuin sympatiaa.

Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa. Kun on kokenut parempaakin, niin ymmärtää, että olon ei todellakaan tarvitsisi olla sellainen ja tuntee paljon vahvemmin sen, miten paha olo todella onkaan. Sitten, kun onkin vielä ihan "kesken" ja iältään aikuinen, voivat kaikenmaailman paineet tuntua niin musertavilta. Minun tyypillinen syndroomani on "en mä pysty". Helpommalla pääsee, jos välttelee uusia asioita tai sivuuttaa pystymättömyytensä nopeasti. Liian ahdistavaan tilanteeseen väkisin meneminen ("pakko pystyä") on usein johtanut pahaan romahtamiseen ja itseen suuntautuvaan raivoon, kun ei ole vain riittänyt uskallusta yrittää kunnolla eikä sitä sisäistä kokemusta, että kaikessa ei voi olla hyvä heti. Kun yrittämisen jälkeen lannistuu ja toteaa oman kykenemättömyytensä... siinä on minun itsevihani "juuret". No hyvä että olo parani!

Tuo aaltoilu on kyllä erikoinen juttu, sellaista se minullakin oli toissasyksynä... Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... (siinä oli melkein psykoottisia piirteitä, yhteen aikaan koin, että minulla on syöpä. Löysin muutaman matchaavan oireen, ja naps... Elämä muuttui niin synkäksi että pahaa tekee kun miettii.) Pelottava ajatus, että silloin en tosiaan edes oikein tiedostanut, miten huonosti voin. Olin niin huonosti missään yhteydessä omaan itseeni, että samaan aikaan olin kuin tunnoton omille tuskilleni. Pidin sitä ikään kuin normaalina; en sillä tavalla että olisin kokenut olevani normaali suhteessa muihin, mutta koin sen tavallaan normaalina itselleni. Ei herännyt edes mitään ajatusta avun pyytämisestä. Aika surullista, mutta ei vain tullut mieleen, että asialle voisi yrittää tehdäkin jotakin. Kaipa siinä sitten jotenkin itsekin uskoi ansaitsevansa sen... kai sitä vihaa itseä kohtaan oli enemmän kuin sympatiaa.

Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa. Kun on kokenut parempaakin, niin ymmärtää, että olon ei todellakaan tarvitsisi olla sellainen ja tuntee paljon vahvemmin sen, miten paha olo todella onkaan. Sitten, kun onkin vielä ihan "kesken" ja iältään aikuinen, voivat kaikenmaailman paineet tuntua niin musertavilta. Minun tyypillinen syndroomani on "en mä pysty". Helpommalla pääsee, jos välttelee uusia asioita tai sivuuttaa pystymättömyytensä nopeasti. Liian ahdistavaan tilanteeseen väkisin meneminen ("pakko pystyä") on usein johtanut pahaan romahtamiseen ja itseen suuntautuvaan raivoon, kun ei ole vain riittänyt uskallusta yrittää kunnolla eikä sitä sisäistä kokemusta, että kaikessa ei voi olla hyvä heti. Kun yrittämisen jälkeen lannistuu ja toteaa oman kykenemättömyytensä... siinä on minun itsevihani "juuret". (Tai ei ehkä juuret, mutta se ydintapahtuma, joka vihan saa aikaan.) Se on sitä, kun raakalaismainen itsekritiikki saa vallan. (Kritiikki on kyllä aika naurattavan lievä sana.) Onneksi olen jo pitkään osannut välttää itsevihan, vaikka silloin toissasyksynä se kyllä levisi käsiin...

Lue lisää

mitä mitä :D viestin lyhentäminen copypastettamalla näköjään tuplasi tuon alun jossain vaiheessa... No, ehkä tuossa toivottavasti jokin logiikka on silti.

dididiu kirjoitti:

Se on kyllä vähän kumma, jos joku estelee, ettei saisi kertoa muille masennuksesta. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kyseessä on henkilön oma häpeä ja kyvyttömyys käsitellä asiaa. Toki se voi olla niinkin, että joku kavahtaa masennuksesta puhumista esim siksi, että oma masennus on liian tuoreessa muistissa ja sen pelätään "tarttuvan". Se on kyllä kumma, että vaikka masennus on aika pirun yleistä (joka toinen julkkiskin niistä kokemuksistaan mainostaa lööpeissä), niin silti se on jokin tabu, ainakin joillekin. Minun mielestäni masennus on kyllä niin yleinen ilmiö tässä maailmassa, että se on kumma jos ei siitä voi puhua normaalisti. En minä ehkä puolitutuille siitä lähtisi tilittämään, enhän tilitä esim hiivatulehduksestanikaan :D Mutta niille taas koen tärkeäksi sanoa, joiden kanssa olen eniten tekemisissä ja joiden kanssa olen sen verran läheinen, että "iloisen esittäminen" tuntuisi hirveältä.

Esim puolituttujen opiskelukavereiden kanssa olen yleensä joko iloinen tai sitten vaan hiljaa, jos on nuutuneempi olo. Minulla masennuksen paheneminen on aikoinaan liittynyt juuri siihen, kun olen ollut hiljaa myös hyvien ystävien kanssa. Jossain vaiheessa se olo on sitten ollut niin kauhea, että se on vain purkautunut, koska oikeastaan on ollut niin pelottava ja ahdistava olo, että on ollut pakko kertoa jollekin. Se on harmillista, jos tuntuu ettei ystäville voi puhua asiasta. Varmaan sellaisiakin vertaisia luulisi löytyvän, jotka haluavat keskustella ja tukea. En tiedä pelkäsivätkö jotkut sitten terapeutiksi joutumista; masentuneilla kun on joskus taipumusta ripustautua sellaisiin, jotka kuuntelevat. Harmi, koska ei se tosiaankaan kaikissa tapauksissa niin mene. Onneksi on näitä palstoja, nämä ovat kyllä myös hyvä keino purkaa omaa oloa (tosin aina löytyy jokunen kuspää kommentoimaan jotain asiatonta...). Terapia toki on varmaan ihan hyvä apu, siinä ainakin saa purkautua ihan luvalla eikä tarvitse miettiä voiko toiselle sanoa jotain vai ei.

Lue lisää

"Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... "

Tuosta tuli mieleen omat "rakkaat" kouluaikani. Minua kiusattiin tarhasta yläasteelle asti ja ajattelin sen olevan normaalia, että ihmiset käyttäytyvät niin toisiaan kohtaan. Samaan aikaan kotona oli vaikeaa sielläkin isäpuoleni takia. Olin varmasti masentunut jo yläasteella, mutta luulin itsekin sen olevan normaali olotila. Kirjoitin itsemurhaviestin vanhemmilleni 13-vuotiaana. Joskaan he eivät nähneet sitä, revin sen myöhemmin. Itsemurhaviestienkin kirjoittaminen oli "normaalia". Oli pakko purkaa pahaa oloaan salaa, koska näkyviin sitä ei saanut tuoda. Mutta on totta, mitä sanoit, ettei edes ymmärtänyt miten huonossa kunnossa on.

"Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa."

Noo.. En itse missään nimessä palaisi siihen oloon, joka vallitsi yläasteakoihin. Yläasteikäisenä olin varmaan keskivaikeasti masentunut, mutta kun ensimmäinen todellinen romahdus tuli lukion toisella, sittä hitto vie tajusi olevansa paskana. Kyllähän masennus tuntuu pahemmalta kun tietää mitä hyvä olo on, mutta kun tietää mitä paha masennus on, osaa niistä hyvistä hetkistä nauttia suunnattoman paljon enemmän.

Tuo masennuksen tiedostaminen on nykyään kyllä hankalaa. Oli puhetta siitä aaltoilusta. Vaikea sanoa onko tilanne vakava vai ei kun ensin on hemmetin hyvä olo, sitten yhtäkkiä saattaakin ottaa yliannoksen lääkkeitä. Seuraavana päivänä sitten taas on kaikki ennallaan, aurinko paistaa, eikä elämä voisi olla ihanampaa. Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.
Tällä hetkellä tunnistan asioiden olevan pielessä ainoastaan siitä, että minun on mahdotonta rentoutua. Suoritan jatkuvasti. Käytän lähes kaiken aikani velvollisuuksien tekemiseen. Toissa yönkin valvoin kokonaan tehden yhtä tehtävää. Vielä olisi toinen yhtä laaja homma tehtävänä. Kaikki mitä teen pitää olla jotenkin hyödyllistä. Jos luen kirjaa, minun on opittava siitä jotain, jos teen käsitöitä, teen niitä myyntiin, jos maalaan, sen pitää edistää taiteilijauraani.. mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.

Aaltoiluni on niin yllättävää. Jos tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin tottahan se vaikuttaa. Mutta usein mielialan vaihdos iskee kuin salama kirkkaalta taivalta. Välillä vaihtelu on hyvinkin nopeaa. Tunninkin sisällä kerkeää vaihtua monta kertaa. Joskus lukioaikana se heilui vielä pahemmin, kyse oli ennemminkin minuuteista. Osittain aaltoilu varmasti johtuu ajatuksista joita päässäni vilistää, enkä kerkeä saada ajatukesta kiinni yhdistääkseni sen mielialan muutokseen. Mutta osittain se on myös jotain kemiallista kaaosta päässäni, johon en oikein osaa vaikuttaa mitenkään.

Minulla on myös sairauden ja kuoleman pelkoja, on ollut ihan pienestä asti. Joskus taaperona näin jonkun sarjan tv:stä, missä ihmiset homehtuivat sisältä päin. Nykyään kun minulle tulee psykoottisia oireita ahdistuksesta, tuo homehtuminen on yksi niistä luuloista. Välillä on syöpä, välillä hiv, joskus tulee sisäinen verenvuoto.. tai sitten vain luulen maatuvani tai hajoavani.. tai että kehoni on täynnä matoja ja loisia. Voi hyvä luoja sentään sitäkin "suolinkais-episodia" tässä joku aika sitten. Olin aivan varma, että kroppani on ääriään myöten täynnä suolinkaisia. Nyt se naurattaa kun on paniikki poissa, mutta silloin se oli täyttä kauhua.

"Pakko pystyä" on minullekin haastava paikka. Uudet asiat ja tilanteet ovat mahdottoman pelottavia paikkoja, kun tietää sen raivon jos ei onnistukaan. Tai mikäli ei raivaria saakaan, tulee se "en osaa mitään, enkä ole hyvä missään". Itse kuitenkin yleensä pakotan itseni mukaan sellaisiinkin juttuihin mukaan, joista tiedän etten välttämättä selviä, kuten yksi vastuutehtävä koululla. Autokoulu oli myös yksi elämäni kauheimmista kokemuksista, mutta kävin sen, koska en voi hyväksyä itseltäni epäonnistumista. Tosin en varmaan uskaltaudu enää ikinä rattiin, ja näen edelleen painajaisia autolla ajamisesta.

Malice kirjoitti:

"Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... "

Tuosta tuli mieleen omat "rakkaat" kouluaikani. Minua kiusattiin tarhasta yläasteelle asti ja ajattelin sen olevan normaalia, että ihmiset käyttäytyvät niin toisiaan kohtaan. Samaan aikaan kotona oli vaikeaa sielläkin isäpuoleni takia. Olin varmasti masentunut jo yläasteella, mutta luulin itsekin sen olevan normaali olotila. Kirjoitin itsemurhaviestin vanhemmilleni 13-vuotiaana. Joskaan he eivät nähneet sitä, revin sen myöhemmin. Itsemurhaviestienkin kirjoittaminen oli "normaalia". Oli pakko purkaa pahaa oloaan salaa, koska näkyviin sitä ei saanut tuoda. Mutta on totta, mitä sanoit, ettei edes ymmärtänyt miten huonossa kunnossa on.

"Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa."

Noo.. En itse missään nimessä palaisi siihen oloon, joka vallitsi yläasteakoihin. Yläasteikäisenä olin varmaan keskivaikeasti masentunut, mutta kun ensimmäinen todellinen romahdus tuli lukion toisella, sittä hitto vie tajusi olevansa paskana. Kyllähän masennus tuntuu pahemmalta kun tietää mitä hyvä olo on, mutta kun tietää mitä paha masennus on, osaa niistä hyvistä hetkistä nauttia suunnattoman paljon enemmän.

Tuo masennuksen tiedostaminen on nykyään kyllä hankalaa. Oli puhetta siitä aaltoilusta. Vaikea sanoa onko tilanne vakava vai ei kun ensin on hemmetin hyvä olo, sitten yhtäkkiä saattaakin ottaa yliannoksen lääkkeitä. Seuraavana päivänä sitten taas on kaikki ennallaan, aurinko paistaa, eikä elämä voisi olla ihanampaa. Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.
Tällä hetkellä tunnistan asioiden olevan pielessä ainoastaan siitä, että minun on mahdotonta rentoutua. Suoritan jatkuvasti. Käytän lähes kaiken aikani velvollisuuksien tekemiseen. Toissa yönkin valvoin kokonaan tehden yhtä tehtävää. Vielä olisi toinen yhtä laaja homma tehtävänä. Kaikki mitä teen pitää olla jotenkin hyödyllistä. Jos luen kirjaa, minun on opittava siitä jotain, jos teen käsitöitä, teen niitä myyntiin, jos maalaan, sen pitää edistää taiteilijauraani.. mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.

Aaltoiluni on niin yllättävää. Jos tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin tottahan se vaikuttaa. Mutta usein mielialan vaihdos iskee kuin salama kirkkaalta taivalta. Välillä vaihtelu on hyvinkin nopeaa. Tunninkin sisällä kerkeää vaihtua monta kertaa. Joskus lukioaikana se heilui vielä pahemmin, kyse oli ennemminkin minuuteista. Osittain aaltoilu varmasti johtuu ajatuksista joita päässäni vilistää, enkä kerkeä saada ajatukesta kiinni yhdistääkseni sen mielialan muutokseen. Mutta osittain se on myös jotain kemiallista kaaosta päässäni, johon en oikein osaa vaikuttaa mitenkään.

Minulla on myös sairauden ja kuoleman pelkoja, on ollut ihan pienestä asti. Joskus taaperona näin jonkun sarjan tv:stä, missä ihmiset homehtuivat sisältä päin. Nykyään kun minulle tulee psykoottisia oireita ahdistuksesta, tuo homehtuminen on yksi niistä luuloista. Välillä on syöpä, välillä hiv, joskus tulee sisäinen verenvuoto.. tai sitten vain luulen maatuvani tai hajoavani.. tai että kehoni on täynnä matoja ja loisia. Voi hyvä luoja sentään sitäkin "suolinkais-episodia" tässä joku aika sitten. Olin aivan varma, että kroppani on ääriään myöten täynnä suolinkaisia. Nyt se naurattaa kun on paniikki poissa, mutta silloin se oli täyttä kauhua.

"Pakko pystyä" on minullekin haastava paikka. Uudet asiat ja tilanteet ovat mahdottoman pelottavia paikkoja, kun tietää sen raivon jos ei onnistukaan. Tai mikäli ei raivaria saakaan, tulee se "en osaa mitään, enkä ole hyvä missään". Itse kuitenkin yleensä pakotan itseni mukaan sellaisiinkin juttuihin mukaan, joista tiedän etten välttämättä selviä, kuten yksi vastuutehtävä koululla. Autokoulu oli myös yksi elämäni kauheimmista kokemuksista, mutta kävin sen, koska en voi hyväksyä itseltäni epäonnistumista. Tosin en varmaan uskaltaudu enää ikinä rattiin, ja näen edelleen painajaisia autolla ajamisesta.

Lue lisää

Tunnen itseni pelkuriksi, ellen väkipakolla tee niitä asioita, jotka minua eniten ahdistavat ja pelottavat. Jo aivan pienetkin luistamiset jostain saavat minut tuntemaan itseni täydeksi luuseriksi. Onhan se hyvä ominaisuus, ettei välttele pelkäämiään asioita, mutta se imee minusta kaiken energian, enkä toisaalta nauti saavutuksistani lainkaan. Ja jos hetken pystynkin nauttimaan, se menee hetkessä ohi. Yksissäkin myyjäisissä nettosin enemmän rahaa kuin ikinä olisin uskaltanutkaan kuvitella. Yhden illan olin siitä onnellinen, mutta sitten aloin tuntea voimakasta tarvetta onnistua paremmin. Ja taas olen nollapisteessä, paitsi että rima on jälleen paljon korkeammalla. Tämä pätee kaikkeen mitä teen. Jos onnistun jossain, seuraavalla kerralla tuloksen pitää olla parempi tai tapahtuu hirveitä. Se on aivan hirveän väsyttävää. Ainut keino, jonka olen löytänyt helpottamaan tätä helvettiä on rauhoittavat, ja se on todella huono keino.

Elän jatkuvassa paineessa tämän asian takia. Nytkin olen muka lomalla, mutta en kykene lepäämään, koska pitäisi tehdä vielä muutama työ valmiiksi. Pelkään jo valmiiksi seuraavaa jaksoa. Viime jaksosta selvisin nipin napin, ja yhden kurssinkin jouduin karsiman. Työharjoitteluasiatkin pitäisi hoitaa ja harjittelupaikan hakeminen se vasta kamalaa onkin. Kammoan ihmisille, varsinkin opettajille ja mahdollisille työnantajille puhumista niin, etten saa suutani auki ilman että otan rauhoittavaa.

Tuosta lörpöttelystä vielä. Minulle masennuksesta ja lääkityksestä puhuminen on enemmän sellaista kuulumisten kertomista, koska sekoamiset ovat minulle niin arkipäivää. Sitä ei vain kovin moni ymmärrä, että se voi olla jollekulle sitä "normaalia elämää". Siinä missä joku sanoo ostaneensa uuden paidan, minä voin kertoa saaneeni uudet mömmöt. Masennus on minulle liikaakin elämän sisältö, mutta ei kai voi muuta odottaa kun tilanne on ollut tällainen jo viisi vuotta. Sitten jos olo on oikein pahana en kykene olemaan ihmisten seurassa lainkaan, enkä voi puhuakaan, koska en vain jaksa.

Muistaakseni tuo Terolut tuntui kahden ensimmäisen kuurin aikana hyvältä, mutta kolmannen kuurin aikaan en huomannut enää mitään hyviä vaikutuksia.

Malice kirjoitti:

"Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... "

Tuosta tuli mieleen omat "rakkaat" kouluaikani. Minua kiusattiin tarhasta yläasteelle asti ja ajattelin sen olevan normaalia, että ihmiset käyttäytyvät niin toisiaan kohtaan. Samaan aikaan kotona oli vaikeaa sielläkin isäpuoleni takia. Olin varmasti masentunut jo yläasteella, mutta luulin itsekin sen olevan normaali olotila. Kirjoitin itsemurhaviestin vanhemmilleni 13-vuotiaana. Joskaan he eivät nähneet sitä, revin sen myöhemmin. Itsemurhaviestienkin kirjoittaminen oli "normaalia". Oli pakko purkaa pahaa oloaan salaa, koska näkyviin sitä ei saanut tuoda. Mutta on totta, mitä sanoit, ettei edes ymmärtänyt miten huonossa kunnossa on.

"Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa."

Noo.. En itse missään nimessä palaisi siihen oloon, joka vallitsi yläasteakoihin. Yläasteikäisenä olin varmaan keskivaikeasti masentunut, mutta kun ensimmäinen todellinen romahdus tuli lukion toisella, sittä hitto vie tajusi olevansa paskana. Kyllähän masennus tuntuu pahemmalta kun tietää mitä hyvä olo on, mutta kun tietää mitä paha masennus on, osaa niistä hyvistä hetkistä nauttia suunnattoman paljon enemmän.

Tuo masennuksen tiedostaminen on nykyään kyllä hankalaa. Oli puhetta siitä aaltoilusta. Vaikea sanoa onko tilanne vakava vai ei kun ensin on hemmetin hyvä olo, sitten yhtäkkiä saattaakin ottaa yliannoksen lääkkeitä. Seuraavana päivänä sitten taas on kaikki ennallaan, aurinko paistaa, eikä elämä voisi olla ihanampaa. Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.
Tällä hetkellä tunnistan asioiden olevan pielessä ainoastaan siitä, että minun on mahdotonta rentoutua. Suoritan jatkuvasti. Käytän lähes kaiken aikani velvollisuuksien tekemiseen. Toissa yönkin valvoin kokonaan tehden yhtä tehtävää. Vielä olisi toinen yhtä laaja homma tehtävänä. Kaikki mitä teen pitää olla jotenkin hyödyllistä. Jos luen kirjaa, minun on opittava siitä jotain, jos teen käsitöitä, teen niitä myyntiin, jos maalaan, sen pitää edistää taiteilijauraani.. mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.

Aaltoiluni on niin yllättävää. Jos tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin tottahan se vaikuttaa. Mutta usein mielialan vaihdos iskee kuin salama kirkkaalta taivalta. Välillä vaihtelu on hyvinkin nopeaa. Tunninkin sisällä kerkeää vaihtua monta kertaa. Joskus lukioaikana se heilui vielä pahemmin, kyse oli ennemminkin minuuteista. Osittain aaltoilu varmasti johtuu ajatuksista joita päässäni vilistää, enkä kerkeä saada ajatukesta kiinni yhdistääkseni sen mielialan muutokseen. Mutta osittain se on myös jotain kemiallista kaaosta päässäni, johon en oikein osaa vaikuttaa mitenkään.

Minulla on myös sairauden ja kuoleman pelkoja, on ollut ihan pienestä asti. Joskus taaperona näin jonkun sarjan tv:stä, missä ihmiset homehtuivat sisältä päin. Nykyään kun minulle tulee psykoottisia oireita ahdistuksesta, tuo homehtuminen on yksi niistä luuloista. Välillä on syöpä, välillä hiv, joskus tulee sisäinen verenvuoto.. tai sitten vain luulen maatuvani tai hajoavani.. tai että kehoni on täynnä matoja ja loisia. Voi hyvä luoja sentään sitäkin "suolinkais-episodia" tässä joku aika sitten. Olin aivan varma, että kroppani on ääriään myöten täynnä suolinkaisia. Nyt se naurattaa kun on paniikki poissa, mutta silloin se oli täyttä kauhua.

"Pakko pystyä" on minullekin haastava paikka. Uudet asiat ja tilanteet ovat mahdottoman pelottavia paikkoja, kun tietää sen raivon jos ei onnistukaan. Tai mikäli ei raivaria saakaan, tulee se "en osaa mitään, enkä ole hyvä missään". Itse kuitenkin yleensä pakotan itseni mukaan sellaisiinkin juttuihin mukaan, joista tiedän etten välttämättä selviä, kuten yksi vastuutehtävä koululla. Autokoulu oli myös yksi elämäni kauheimmista kokemuksista, mutta kävin sen, koska en voi hyväksyä itseltäni epäonnistumista. Tosin en varmaan uskaltaudu enää ikinä rattiin, ja näen edelleen painajaisia autolla ajamisesta.

Lue lisää

Minua kiusattiin vain yläasteella, eikä sekään ollut mitään pahinta mahdollista kiusaamista. Taisin siitä joskus selittääkin aiemmin, enemmän se oli sellaista syrjässä oloa, sellaista tunnetta että olen pohjasakkaa. Kyllähän tietyt ihmiset päätäkin aukoivat. Kavereiden kanssa taas tilanne oli yläasteella vähän epäselvä. Se porukka, jonka kanssa ala-asteella pyörin alkoi elää teinielämää (ryypätä. polttaa), mutta minä en uskaltanut auktoriteettien pelossa (silloin toki ajattelin, että en vain ole yhtä pinnallinen ja typerä). Tämä sai minut vieraantumaan henkisesti näistä kavereistani, ja aloin mm. kokea, että naureskellessaan he nauravat minulle. En vieläkään tiedä, olinko vain vainoharhainen. Masennustilan huomioonottaen saatoin kyllä hyvin vain nähdä asiat sillä tavalla. Lukioaikana se pohjasakka-tunne laimentui aika paljon (pahimmat kiusaajapersoonat kun menivät muualle), mutta tosi hiljainen, epävarma ja ulkopuolinen olin kyllä.

Minäkään en kyllä vaihtaisi todellakaan tilaani siihen yläasteaikaiseen. Tiedostamisen vähyys ei toki koskaan ole hyvä asia, vaikka se tavallaan voikin auttaa jonkin vaiheen yli helpommin, kun vain zombina suorittaa eikä välitä mistään. Luultavasti se vaihe vain tulee uudelleen eteen jossain vaiheessa. Olen huomannut juuri sen tietyn narsismini murenemisen jälkeen, että sieltä puskevat esiin ne epävarmuudet, jotka se pintapuolisempi oleminen on onnistunut piilottamaan.

”Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.”

Tunnistan tuon myös, ihan tässä parin viime vuoden aikana on ollut tuon tyyppistä. Se oli minullekin aika uusi juttu. Uskon myös, että siinä on jotain kemiallista mukana, mutta varmaan myös ne ajatukset vaikuttavat. Uskon, että molemmat ruokkivat toisiaan. Ja hallitsemattomat tunteet myös ruokkivat sen tunteen mukaisia ajatuksia (ja toisin päin).

Minä olen EHKÄ oppinut vähän hillitsemään ja rauhoittamaan ajatuksiani ja sitä kautta tunteitani. (Tosin myös se terolutin aloittaminen viime syksynä tasasi ja paransi mielialaani häkellyttävän selvästi.) Se kaiketi aina auttaa, kun on kertynyt enemmän kokemusta ja on parempina aikoina oppinut positiivisia asioita. Silloin kriisitilanteet voivat kasvattaa, kun löytyykin vähän enemmän keinoja kuin mitä ennen on ollut, eikä asiat menekään ihan samalla kaavalla enää. Esimerkiksi juuri nuo sairauden pelot. Minulle on ollut hyvin tyypillistä keskittyä fyysisiin oireisiini siinä mielessä, että kun minua jokin pieni oire alkaa vaivata, se jotenkin kasvaa päässäni ja vie kaiken huomion ja energian. Vanhemmalla iällä ei niitä syöpäkammoja sentään ole ollut (se oli oikeasti kuin helvetti, silloin yläasteella…), eikä muitakaan niin rankkoja fiiliksiä, mutta sellaisiin ”ärsyttäviin” vaivoihin olen voinut keskittyä liiankin kanssa.

Esimerkiksi, minäkin aikoinaan häädin useilla kuureilla loisia itsestäni, eh… Jostain pienistä oireista sain päähäni, että niitä minulla nyt on, ja käytin aika ison summan rahaa niiden häätämiseen. Aivan tyhjästä ajatus ei tullut, mutta turhan vähin perustein aloin tuohon ajatukseeni uskomaan. Siitä tuli jonkinlainen obsessio. Siihen liittyi ajatus, että kunhan tästä pääsen niin sitten elämä hymyilee. Ehkäpä siinä sitten jotenkin ”ulkoistaa” johonkin konkreettiseen asiaan oman ahdistuksensa, tai jotain. Tuon loisasian kanssa en ollut mitenkään pakokauhuinen tai mitään, vaan koin sen lähinnä häiritsevänä, ärsyttävänä, elämää rajoittavana ja jotenkin likaisena (ts en ole muiden ihmisten kanssa samalla viivalla kun olen tällainen ”saastunut”). Tärkeä missio oli siis häätää tämä ”huono” minusta pois.

Suuri koulu minulle oli, kun tuossa n. vuosi sitten pelkäsin tosissani, että minulle oli kehkeytymässä eräs hankala ja tietyissä asioissa aika invalidisoiva sairaus. (Oli ihan oikeita oireita, ja sinällään perusteltua ajatella, että tuon sairauden MAHDOLLISUUS on kyllä ihan olemassa.) Se tuntui maailmanlopulta. Oireita tarkkaillessani ja kyseistä sairautta pelätessäni mielialani aaltoilu oli rankimmillaan. Jos oli oireeton hetki, oli toiveikas ja onnellinen mieli, oireiden ilmaantuessa romahdin johonkin toivottomuuden manalaan saman tien. Tuossa tunnistan ehkä jotain saman tapaista kuin mitä sinä kuvaat, eli että se paha jotenkin vain ”unohtuu”, kun hyvä mieli tulee tilalle, ja sitten se aaltoilu toistuu aina samanlaisena ja tuntuu ettei siitä opi yhtään mitään. Se oli hämmentävää. Mielialani kulki täysin oireiden mukana.

Malice kirjoitti:

"Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... "

Tuosta tuli mieleen omat "rakkaat" kouluaikani. Minua kiusattiin tarhasta yläasteelle asti ja ajattelin sen olevan normaalia, että ihmiset käyttäytyvät niin toisiaan kohtaan. Samaan aikaan kotona oli vaikeaa sielläkin isäpuoleni takia. Olin varmasti masentunut jo yläasteella, mutta luulin itsekin sen olevan normaali olotila. Kirjoitin itsemurhaviestin vanhemmilleni 13-vuotiaana. Joskaan he eivät nähneet sitä, revin sen myöhemmin. Itsemurhaviestienkin kirjoittaminen oli "normaalia". Oli pakko purkaa pahaa oloaan salaa, koska näkyviin sitä ei saanut tuoda. Mutta on totta, mitä sanoit, ettei edes ymmärtänyt miten huonossa kunnossa on.

"Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa."

Noo.. En itse missään nimessä palaisi siihen oloon, joka vallitsi yläasteakoihin. Yläasteikäisenä olin varmaan keskivaikeasti masentunut, mutta kun ensimmäinen todellinen romahdus tuli lukion toisella, sittä hitto vie tajusi olevansa paskana. Kyllähän masennus tuntuu pahemmalta kun tietää mitä hyvä olo on, mutta kun tietää mitä paha masennus on, osaa niistä hyvistä hetkistä nauttia suunnattoman paljon enemmän.

Tuo masennuksen tiedostaminen on nykyään kyllä hankalaa. Oli puhetta siitä aaltoilusta. Vaikea sanoa onko tilanne vakava vai ei kun ensin on hemmetin hyvä olo, sitten yhtäkkiä saattaakin ottaa yliannoksen lääkkeitä. Seuraavana päivänä sitten taas on kaikki ennallaan, aurinko paistaa, eikä elämä voisi olla ihanampaa. Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.
Tällä hetkellä tunnistan asioiden olevan pielessä ainoastaan siitä, että minun on mahdotonta rentoutua. Suoritan jatkuvasti. Käytän lähes kaiken aikani velvollisuuksien tekemiseen. Toissa yönkin valvoin kokonaan tehden yhtä tehtävää. Vielä olisi toinen yhtä laaja homma tehtävänä. Kaikki mitä teen pitää olla jotenkin hyödyllistä. Jos luen kirjaa, minun on opittava siitä jotain, jos teen käsitöitä, teen niitä myyntiin, jos maalaan, sen pitää edistää taiteilijauraani.. mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.

Aaltoiluni on niin yllättävää. Jos tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin tottahan se vaikuttaa. Mutta usein mielialan vaihdos iskee kuin salama kirkkaalta taivalta. Välillä vaihtelu on hyvinkin nopeaa. Tunninkin sisällä kerkeää vaihtua monta kertaa. Joskus lukioaikana se heilui vielä pahemmin, kyse oli ennemminkin minuuteista. Osittain aaltoilu varmasti johtuu ajatuksista joita päässäni vilistää, enkä kerkeä saada ajatukesta kiinni yhdistääkseni sen mielialan muutokseen. Mutta osittain se on myös jotain kemiallista kaaosta päässäni, johon en oikein osaa vaikuttaa mitenkään.

Minulla on myös sairauden ja kuoleman pelkoja, on ollut ihan pienestä asti. Joskus taaperona näin jonkun sarjan tv:stä, missä ihmiset homehtuivat sisältä päin. Nykyään kun minulle tulee psykoottisia oireita ahdistuksesta, tuo homehtuminen on yksi niistä luuloista. Välillä on syöpä, välillä hiv, joskus tulee sisäinen verenvuoto.. tai sitten vain luulen maatuvani tai hajoavani.. tai että kehoni on täynnä matoja ja loisia. Voi hyvä luoja sentään sitäkin "suolinkais-episodia" tässä joku aika sitten. Olin aivan varma, että kroppani on ääriään myöten täynnä suolinkaisia. Nyt se naurattaa kun on paniikki poissa, mutta silloin se oli täyttä kauhua.

"Pakko pystyä" on minullekin haastava paikka. Uudet asiat ja tilanteet ovat mahdottoman pelottavia paikkoja, kun tietää sen raivon jos ei onnistukaan. Tai mikäli ei raivaria saakaan, tulee se "en osaa mitään, enkä ole hyvä missään". Itse kuitenkin yleensä pakotan itseni mukaan sellaisiinkin juttuihin mukaan, joista tiedän etten välttämättä selviä, kuten yksi vastuutehtävä koululla. Autokoulu oli myös yksi elämäni kauheimmista kokemuksista, mutta kävin sen, koska en voi hyväksyä itseltäni epäonnistumista. Tosin en varmaan uskaltaudu enää ikinä rattiin, ja näen edelleen painajaisia autolla ajamisesta.

Lue lisää

Ahdistustaipumukseeni liittyvät juuri tietynlaiset katastrofiajatukset: kasvatan pienistä merkeistä jonkin katastrofaalisen tulevaisuudenkuvan, joka masentaa minua niin paljon, että alan uskoa siihen. Juuri tuon sairauden pelossa mielialojen heittely oli sitä, kun oireettomalla hetkellä läsnä oli toivo ja valo tunnelin päässä, oireisella hetkellä taas tipahdin toivottomuuteen ja masennukseen saman tien. Ikään kuin olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joista kohtalo ”arpoo”, paraneminen ja onnellinen elämä, sairastuminen ja elämän loppuminen (tähän liittyi myös ajatus siitä, että seurustelusuhde loppuu, masennun lopullisesti enkä saa elämässäni mitään aikaiseksi jne).

Kun oivalsin kunnolla tuon taipumukseni katastrofiajatteluun, se alkoi vähän helpottaa. Opin huomaamaan, että jahas tämä nyt on taas tätä, jolloin se ei saanutkaan enää valtaa niin kauheasti. Tärkeää oli myös tajuta, että turhaa minä tulevaisuuden takia masennun, kun en voi tietää miten tulevaisuudessa käy. Siitä juuri syntyy se kamala umpikujan tunne, kun on jo valmiiksi kuvitellut sen umpikujan tulevaisuuteen.

” Onhan se hyvä ominaisuus, ettei välttele pelkäämiään asioita, mutta se imee minusta kaiken energian, enkä toisaalta nauti saavutuksistani lainkaan.”

Niin, tuossa auttaisi varmaan paljon, kun löytyisi se keskitie välttelyn ja kaikkien pelkojen uhmaamisen välillä. Minä olen ollut selvästi enemmän välttelijä, mutta en tiedä onko sekään pidemmän päälle yhtään sen parempi. Se pitää mielen parempana niin kauan, kunnes sen tiedostaa että olen luuseri, joka ei usko itseensä eikä uskalla tehdä mitään, samalla kun muut vaan porskuttavat itsevarmoina menemään. Välttely suojaa niiltä äkillisiltä tunneräjähdyksiltä, mutta toisaalta se pidemmän päälle murentaa uskoa omasta kykenemisestä koko ajan enemmän ja enemmän.

Työssä olen ollut sellainen tunnollinen ohjeiden noudattaja, mutta en vastuun ottaja. Epäonnistuminen on ollut niin katastrofaalinen ajatus, että parempi vaan tehdä just niin kuin käsketään, niin voi aina vedota siihen… Tuo piirre on vähän lievittynyt myös sen jälkeen, kun olen sen tiedostanut. Ja kun on pikkuhiljaa alkanut nähdä ympärilleen ja huomannut, että siinä ne muut säheltävät menemään ilman mitään itsekritiikkiä, ja minä panttaan mahdollisia taitojani koska en uskalla tehdä pientäkään virhettä. Virheettömyyden vaatimus minussa on ollut ja on edelleen aika kova. Onneksi helpottamassa sekin. Minulle oli ihanaa huomata, kun töissä sain sellaisen vastuullisemman tehtävän, ja osasin kuin osasinkin ottaa sen rennommin. Aikaisemmin olisin ihan kädet täristen ja paniikissa yrittänyt olla virheetön, jolloin jälki saattaa olla jopa huonompaa…

”mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.”

Ihan samanlaista ei ehkä ole minulla ollut, mutta äitini taholta kyllä sain yläasteajoista kotoa muuttamiseen asti kuulla miten olen työtä välttelevä laiskuri. Hän itse ei osannut pysähtyä vaan teki jotain koko ajan. Hän ei sietänyt sitä, jos joku muu esim istui sohvalla. Lauantai-ilta oli ehkä sellainen ajankohta, kun sohvalla saattoi istua ilman syyllisyyttä. Enkä minä edes ollut mikään laiskuri, hänellä tosiaan oli jokin pakkomielle asian suhteen. Lähinnä siksi, että en ollut keksinyt tehdä jotakin tiettyä (milloin mitäkin) kotityötä, josta hän oli mielessään ajatellut, että minä VOISIN sen tehdä. Hän ei pyytänyt, vaan raivostui, jos en ollut tajunnut itse. Ja silloin kun pyysi, hän huusi sen pyynnön minulle kuin se olisi rangaistus jostakin (laiskuudestani). Seuraavaksi hän suuttui, jos en pompannut sillä sekunnilla hommiin (sehän oli selvä merkki etten ole tekemässä kyseistä hommaa ollenkaan). Huvittavinta on, että tein AINA mukisematta mitä käskettiin, mutta silti annettiin ymmärtää että olen parantumaton laiskuri.

Malice kirjoitti:

"Yläasteikäisenä olin enemmänkin tasaisen masentunut. Se oli jopa niin normaali tila, etten edes miettinyt, että "olen masentunut". Olin niin tottunut vihaamaan ja pahoinpitelemään itseäni, olemaan ahdistunut, viettämään välitunnit piilossa, pyörittelemään sairauden- ja kuolemanpelkoja mielessäni... "

Tuosta tuli mieleen omat "rakkaat" kouluaikani. Minua kiusattiin tarhasta yläasteelle asti ja ajattelin sen olevan normaalia, että ihmiset käyttäytyvät niin toisiaan kohtaan. Samaan aikaan kotona oli vaikeaa sielläkin isäpuoleni takia. Olin varmasti masentunut jo yläasteella, mutta luulin itsekin sen olevan normaali olotila. Kirjoitin itsemurhaviestin vanhemmilleni 13-vuotiaana. Joskaan he eivät nähneet sitä, revin sen myöhemmin. Itsemurhaviestienkin kirjoittaminen oli "normaalia". Oli pakko purkaa pahaa oloaan salaa, koska näkyviin sitä ei saanut tuoda. Mutta on totta, mitä sanoit, ettei edes ymmärtänyt miten huonossa kunnossa on.

"Sitten, parempien vaiheiden ja jopa suoranaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen tulikin se hyvinvoinnin kääntöpuoli: masennus tuntuu jollain tapaa kauheammalta, kun sen pystyy itsekin tiedostaa."

Noo.. En itse missään nimessä palaisi siihen oloon, joka vallitsi yläasteakoihin. Yläasteikäisenä olin varmaan keskivaikeasti masentunut, mutta kun ensimmäinen todellinen romahdus tuli lukion toisella, sittä hitto vie tajusi olevansa paskana. Kyllähän masennus tuntuu pahemmalta kun tietää mitä hyvä olo on, mutta kun tietää mitä paha masennus on, osaa niistä hyvistä hetkistä nauttia suunnattoman paljon enemmän.

Tuo masennuksen tiedostaminen on nykyään kyllä hankalaa. Oli puhetta siitä aaltoilusta. Vaikea sanoa onko tilanne vakava vai ei kun ensin on hemmetin hyvä olo, sitten yhtäkkiä saattaakin ottaa yliannoksen lääkkeitä. Seuraavana päivänä sitten taas on kaikki ennallaan, aurinko paistaa, eikä elämä voisi olla ihanampaa. Kaikki seilaa edestakaisin, mieliala, masennus, ahdistus, väsymys, pirteys.. Ja siis tottakai, jos viiltelee ja ottaa yliannoksia, asiat eivät voi olla kunnossa. Minä vain en tunne sitä. Kun kohtaus on ohi, asia unohtuu.. silleen jahas, jatketaanpa sitten elämää.
Tällä hetkellä tunnistan asioiden olevan pielessä ainoastaan siitä, että minun on mahdotonta rentoutua. Suoritan jatkuvasti. Käytän lähes kaiken aikani velvollisuuksien tekemiseen. Toissa yönkin valvoin kokonaan tehden yhtä tehtävää. Vielä olisi toinen yhtä laaja homma tehtävänä. Kaikki mitä teen pitää olla jotenkin hyödyllistä. Jos luen kirjaa, minun on opittava siitä jotain, jos teen käsitöitä, teen niitä myyntiin, jos maalaan, sen pitää edistää taiteilijauraani.. mitään hyödytöntä ei saa tehdä. Tuo ajatusmalli on tarttunut siltä isäpuoleltani.

Aaltoiluni on niin yllättävää. Jos tapahtuu jotain hyvää tai pahaa, niin tottahan se vaikuttaa. Mutta usein mielialan vaihdos iskee kuin salama kirkkaalta taivalta. Välillä vaihtelu on hyvinkin nopeaa. Tunninkin sisällä kerkeää vaihtua monta kertaa. Joskus lukioaikana se heilui vielä pahemmin, kyse oli ennemminkin minuuteista. Osittain aaltoilu varmasti johtuu ajatuksista joita päässäni vilistää, enkä kerkeä saada ajatukesta kiinni yhdistääkseni sen mielialan muutokseen. Mutta osittain se on myös jotain kemiallista kaaosta päässäni, johon en oikein osaa vaikuttaa mitenkään.

Minulla on myös sairauden ja kuoleman pelkoja, on ollut ihan pienestä asti. Joskus taaperona näin jonkun sarjan tv:stä, missä ihmiset homehtuivat sisältä päin. Nykyään kun minulle tulee psykoottisia oireita ahdistuksesta, tuo homehtuminen on yksi niistä luuloista. Välillä on syöpä, välillä hiv, joskus tulee sisäinen verenvuoto.. tai sitten vain luulen maatuvani tai hajoavani.. tai että kehoni on täynnä matoja ja loisia. Voi hyvä luoja sentään sitäkin "suolinkais-episodia" tässä joku aika sitten. Olin aivan varma, että kroppani on ääriään myöten täynnä suolinkaisia. Nyt se naurattaa kun on paniikki poissa, mutta silloin se oli täyttä kauhua.

"Pakko pystyä" on minullekin haastava paikka. Uudet asiat ja tilanteet ovat mahdottoman pelottavia paikkoja, kun tietää sen raivon jos ei onnistukaan. Tai mikäli ei raivaria saakaan, tulee se "en osaa mitään, enkä ole hyvä missään". Itse kuitenkin yleensä pakotan itseni mukaan sellaisiinkin juttuihin mukaan, joista tiedän etten välttämättä selviä, kuten yksi vastuutehtävä koululla. Autokoulu oli myös yksi elämäni kauheimmista kokemuksista, mutta kävin sen, koska en voi hyväksyä itseltäni epäonnistumista. Tosin en varmaan uskaltaudu enää ikinä rattiin, ja näen edelleen painajaisia autolla ajamisesta.

Lue lisää

Niinhän siinä sitten kävi, että kotoa muuttaessani lamaannuin ihan kivasti. Pahemmin masentunut en ollut, vaan juuri kävin juhlimassa ja pidin hauskaa, mutta mitään hyödyllistä en saanut aikaiseksi ja arjet menivät ihan jumissa. Kun pääsi sen jatkuvan painostuksen ja syyllistyksen alta pois, niin sitä vaan jotenkin pysähtyi. Minulla tuo suorittamisen pakko ilmenee vähän eri tavalla eli alisuoriutumisena. Saisin paljon enemmän aikaiseksi, jos vaan kykenisin. Pakon alla kasvaneena kuitenkin kaikki vähänkin pakollisen tuntuinen herättää minussa välttelyreaktion, ja teen mitä vain ennemmin kuin sitä, mitä pitäisi. Viime tingassa sitten olen kuitenkin saanut hommat jotenkin suoritettua, mutta juuri tästä syystä opiskelu ei ole koskaan ollut minulle millään tapaa mieluista. Se on jotain sellaista, johon minulla ei koskaan ole ollut mitään omaa motivaatiota, koska se pakon tunne on liian voimakas antaakseen oman kiinnostuksen syntymiselle tilaa. Vielä yläasteella ylisuoritin ja pidin kaiken tiukassa kontrollissa, mutta lukiossa heittäydyin toiseen ääripäähän enkä tehnytkään enää juuri mitään. Yksi syy tähän oli varmaan suuri tehtävien määrä, mutta ehkä vielä suurempi syy oli se, että en ollutkaan enää ”täydellinen” niin kuin yläasteella. Ne aineet, jotka eivät sujuneet kuin itsestään, jäivät täysin heitteille. Sama stressi silti oli päällä molemmissa tapauksissa, välttelykäyttäytymisessä ehkä pahempikin.

” Jos onnistun jossain, seuraavalla kerralla tuloksen pitää olla parempi tai tapahtuu hirveitä. Se on aivan hirveän väsyttävää.”

Tuo on epäilemättä rankkaa. Alisuoriutujana minulla ei ole tuota ongelmaa, vaan ennemminkin olen ihan voittajafiiliksissä, jos olen kerrankin saanut edes jotakin valmiiksi :D Aikaan saamisen mielessä en siis ole niinkään perfektionisti, koska olen jo yli kymmenen vuotta sitten heittänyt hanskat tiskiin sen suhteen, että pystyisin suorittaa asiat täydellisesti. Sitten toisaalta perfektionismi KUITENKIN on yksi syy, miksi asioihin tarttuminen on niin pelottavaa. Eli silloin harvoin, kun jotain hommaa aloitan tekemään, se tuntuu helposti ylivoimaiselta, koska kuvitelmani siitä, mitä PITÄISI saada aikaan on jossain täydellisyyden rajoilla. Kun samaan aikaan on heikko luottamus omiin kykyihin, niin helpostihan sitä tulee luovuttua koko hommasta. (Ja kun joudun ihan konkreettisesti luovuttaa, vihaan itseäni niiin paljon…)

Eli periaatteessa on varmaan lopulta aika samasta ongelmasta kyse tuossakin, mutta minä valitsen useammin sen välttelemisen ja alisuoriutumisen, kun taas sinä uskallat tarttua asioihin useammin.

” Muistaakseni tuo Terolut tuntui kahden ensimmäisen kuurin aikana hyvältä, mutta kolmannen kuurin aikaan en huomannut enää mitään hyviä vaikutuksia.”

Minulla se toimi n. puoli vuotta, eli nyt ei ole ihan yhtä tasainen ja tyyni olo. Ei toisaalta niin kamalakaan… Tuona tasaisena aikana ehdin vähän käsitellä tuota ailahtelemistani ja taipumustani ahdistukseen ja katastrofiajatuksiin, joten nyt ehkä hyvässä lykyssä osaan olla päästämättä sitä ailahtelua niin pahasti valloilleen. Stressi vaan on salakavala kaveri. Se pienikin taustalla jäytävä stressi vaikuttanee kroppaan ja sitä kautta mieleen aika paljon. Vaikken mihinkään manalaan stressini kanssa ole nyt joutunutkaan, niin epäilemättä se vaikuttaa aika paljon silti. Kun siitä tulee sellainen pysyvä olotila, niin ei ole ihme jos kemiatkin päässä vähän heittelee… Noh, tässähän sitä (ehkä) oppii 

dididiu kirjoitti:

Niinhän siinä sitten kävi, että kotoa muuttaessani lamaannuin ihan kivasti. Pahemmin masentunut en ollut, vaan juuri kävin juhlimassa ja pidin hauskaa, mutta mitään hyödyllistä en saanut aikaiseksi ja arjet menivät ihan jumissa. Kun pääsi sen jatkuvan painostuksen ja syyllistyksen alta pois, niin sitä vaan jotenkin pysähtyi. Minulla tuo suorittamisen pakko ilmenee vähän eri tavalla eli alisuoriutumisena. Saisin paljon enemmän aikaiseksi, jos vaan kykenisin. Pakon alla kasvaneena kuitenkin kaikki vähänkin pakollisen tuntuinen herättää minussa välttelyreaktion, ja teen mitä vain ennemmin kuin sitä, mitä pitäisi. Viime tingassa sitten olen kuitenkin saanut hommat jotenkin suoritettua, mutta juuri tästä syystä opiskelu ei ole koskaan ollut minulle millään tapaa mieluista. Se on jotain sellaista, johon minulla ei koskaan ole ollut mitään omaa motivaatiota, koska se pakon tunne on liian voimakas antaakseen oman kiinnostuksen syntymiselle tilaa. Vielä yläasteella ylisuoritin ja pidin kaiken tiukassa kontrollissa, mutta lukiossa heittäydyin toiseen ääripäähän enkä tehnytkään enää juuri mitään. Yksi syy tähän oli varmaan suuri tehtävien määrä, mutta ehkä vielä suurempi syy oli se, että en ollutkaan enää ”täydellinen” niin kuin yläasteella. Ne aineet, jotka eivät sujuneet kuin itsestään, jäivät täysin heitteille. Sama stressi silti oli päällä molemmissa tapauksissa, välttelykäyttäytymisessä ehkä pahempikin.

” Jos onnistun jossain, seuraavalla kerralla tuloksen pitää olla parempi tai tapahtuu hirveitä. Se on aivan hirveän väsyttävää.”

Tuo on epäilemättä rankkaa. Alisuoriutujana minulla ei ole tuota ongelmaa, vaan ennemminkin olen ihan voittajafiiliksissä, jos olen kerrankin saanut edes jotakin valmiiksi :D Aikaan saamisen mielessä en siis ole niinkään perfektionisti, koska olen jo yli kymmenen vuotta sitten heittänyt hanskat tiskiin sen suhteen, että pystyisin suorittaa asiat täydellisesti. Sitten toisaalta perfektionismi KUITENKIN on yksi syy, miksi asioihin tarttuminen on niin pelottavaa. Eli silloin harvoin, kun jotain hommaa aloitan tekemään, se tuntuu helposti ylivoimaiselta, koska kuvitelmani siitä, mitä PITÄISI saada aikaan on jossain täydellisyyden rajoilla. Kun samaan aikaan on heikko luottamus omiin kykyihin, niin helpostihan sitä tulee luovuttua koko hommasta. (Ja kun joudun ihan konkreettisesti luovuttaa, vihaan itseäni niiin paljon…)

Eli periaatteessa on varmaan lopulta aika samasta ongelmasta kyse tuossakin, mutta minä valitsen useammin sen välttelemisen ja alisuoriutumisen, kun taas sinä uskallat tarttua asioihin useammin.

” Muistaakseni tuo Terolut tuntui kahden ensimmäisen kuurin aikana hyvältä, mutta kolmannen kuurin aikaan en huomannut enää mitään hyviä vaikutuksia.”

Minulla se toimi n. puoli vuotta, eli nyt ei ole ihan yhtä tasainen ja tyyni olo. Ei toisaalta niin kamalakaan… Tuona tasaisena aikana ehdin vähän käsitellä tuota ailahtelemistani ja taipumustani ahdistukseen ja katastrofiajatuksiin, joten nyt ehkä hyvässä lykyssä osaan olla päästämättä sitä ailahtelua niin pahasti valloilleen. Stressi vaan on salakavala kaveri. Se pienikin taustalla jäytävä stressi vaikuttanee kroppaan ja sitä kautta mieleen aika paljon. Vaikken mihinkään manalaan stressini kanssa ole nyt joutunutkaan, niin epäilemättä se vaikuttaa aika paljon silti. Kun siitä tulee sellainen pysyvä olotila, niin ei ole ihme jos kemiatkin päässä vähän heittelee… Noh, tässähän sitä (ehkä) oppii 

Lue lisää

Stressi on kyllä sellainen asia, joka nostaa ahdistustason pilviin ja samalla lisää masennusta. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän myös masentaa. Ne kulkevat käsi kädessä, eikä voi sanoa aiheuttaako masennus ahdistusta vai ahdistus masennusta. Luultavasti se toimii kumminkin päin.

Olen juuri tällä hetkellä äärimmäisen pingottunut ja stressaantunut, vaikka ei oikeastaan ole mitään syytä. Auto kylläkin hajosi taas, mutta ei sekään maata kaada. Alan vain kerätä kaikkia huolia alkaen kämpän siivoamisesta koulun jälkeiseen työelämään. Murehdin siis elämääni eläkeikään asti tässä hetkessä, missä ei ole mitään järkeä. Olen huomannut etten naura enää, en sillä tavalla kunnolla. Mikään ei saa minua nauramaan.

Olen kauhea ylisuoriutuja kaikessa mitä teen, ja kun alan nyt olla siinä pisteessä, etten voi enää jatkaa tätä, minusta tuntuu että minun täytyy taas masentua uudelleen. En pääse irti ylisuoriutumisesta, joten vakava masennustila on ainut pelastuskeino.
Tänään taas huomaan miten huonossa henkisessä kunnossa olen. Ajattelen vain rauhoittavia, ettei tarvitsisi tuntea tätä oloa. Kuitenkin tiedän sen, ettei lääkepöhnä ole mitään verrattuna luonnolliseen hyvään oloon. Nykyään en vain enää saavuta sitä hyvää oloa. Välillä se käy lähellä, mutta en saa siitä kiinni.
Olenko sitten masentunut? Sitäkään en tunne selvästi. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja voisin tehdä mitä haluan, istun vain ahdistuneena sisällä ja suoritan sellaisia asioita, joita voisi hoitaa myöhemminkin.

Alisuoriutuminen näkyy myös minussa. En nykyään enää kykene kirjoittamaan kirjaani, jonka aloitin jo yhdeksän vuotta sitten. En voi maalata, enkä piirtää, vaikka ne ovat suurimpia intohimojani. Pelkän epäonnistuvani enkä siksi kykene edes aloittamaan. Tai jos saan jotain aloitettua, en voi jatkaa sitä.
Ylisuoriutuminen taas näkyy sellaisissa asioissa, jotka joku muu taho arvioi, kuten koulutyöt. Mutta nyt on niin huono olo, etten kykene kirjoittamaan enempää. Voi elämän kevät, sanonpa vaan...

Malice kirjoitti:

Stressi on kyllä sellainen asia, joka nostaa ahdistustason pilviin ja samalla lisää masennusta. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän myös masentaa. Ne kulkevat käsi kädessä, eikä voi sanoa aiheuttaako masennus ahdistusta vai ahdistus masennusta. Luultavasti se toimii kumminkin päin.

Olen juuri tällä hetkellä äärimmäisen pingottunut ja stressaantunut, vaikka ei oikeastaan ole mitään syytä. Auto kylläkin hajosi taas, mutta ei sekään maata kaada. Alan vain kerätä kaikkia huolia alkaen kämpän siivoamisesta koulun jälkeiseen työelämään. Murehdin siis elämääni eläkeikään asti tässä hetkessä, missä ei ole mitään järkeä. Olen huomannut etten naura enää, en sillä tavalla kunnolla. Mikään ei saa minua nauramaan.

Olen kauhea ylisuoriutuja kaikessa mitä teen, ja kun alan nyt olla siinä pisteessä, etten voi enää jatkaa tätä, minusta tuntuu että minun täytyy taas masentua uudelleen. En pääse irti ylisuoriutumisesta, joten vakava masennustila on ainut pelastuskeino.
Tänään taas huomaan miten huonossa henkisessä kunnossa olen. Ajattelen vain rauhoittavia, ettei tarvitsisi tuntea tätä oloa. Kuitenkin tiedän sen, ettei lääkepöhnä ole mitään verrattuna luonnolliseen hyvään oloon. Nykyään en vain enää saavuta sitä hyvää oloa. Välillä se käy lähellä, mutta en saa siitä kiinni.
Olenko sitten masentunut? Sitäkään en tunne selvästi. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja voisin tehdä mitä haluan, istun vain ahdistuneena sisällä ja suoritan sellaisia asioita, joita voisi hoitaa myöhemminkin.

Alisuoriutuminen näkyy myös minussa. En nykyään enää kykene kirjoittamaan kirjaani, jonka aloitin jo yhdeksän vuotta sitten. En voi maalata, enkä piirtää, vaikka ne ovat suurimpia intohimojani. Pelkän epäonnistuvani enkä siksi kykene edes aloittamaan. Tai jos saan jotain aloitettua, en voi jatkaa sitä.
Ylisuoriutuminen taas näkyy sellaisissa asioissa, jotka joku muu taho arvioi, kuten koulutyöt. Mutta nyt on niin huono olo, etten kykene kirjoittamaan enempää. Voi elämän kevät, sanonpa vaan...

Lue lisää

Moi taas.

Todella hankalaa tuo ylisuoriutumisen pakko, kun sillä on noin iso valta. En tiedä mikä siihen auttaisi, varmaan jokin kyllä. Se on varmaan ihan totta, että masennustila tavallaan tuo pakokeinon. Siinä masennustilassa varmaan ainakin hetkellisesti päästää irti siitä pakontunteesta, joten ehkä siinä on myös paikka pohtia asiaa enemmän, ja yrittää käsitellä sitä suoriutumisen pakkoa pois. Olisi varmasti terveellistä ja tärkeää löytää (uudelleen?) ne asiat tai ainakin yksi asia, jota voi tehdä täysin omaehtoisesti, täysin oman inspiraation ajamana. Se antaa voimaa ja muistuttaa siitä, mikä "minä" olen tämän kaiken suorittamisen paineen keskellä. Pitäisi uskaltaa pysähtyä ja rauhoittua, mikä ei kyllä ole yhtä helposti tehty kuin sanottu.

Omalla kohdallani koen, että parempi stressin hallinta olisi yksi tärkeä avain. Minullakin kun elämästä nauttiminen tuppaa hukkumaan stressin alle. Ei pysty rentoutua eikä nauttia mistään, kun tietää että on asioita tekemättä. Juuri tuota stressiasiaa olen miettinyt viime aikoina paljon, ja koen, että se on asia johon minun pitäisi tutustua paremmin, koska sitä kautta voisi aueta moni muukin ongelma. Ainakin tiedän, että terveellinen ravinto ja liikunta ovat sellaisia perusasioita, joista täytyisi pitää kiinni koska ilman niitä voi olla vaikeaa vaikuttaa psyykkiseen vointiin. Se onnistuu vaihtelevalla menestyksellä. Joka tapauksella panostamalla omaan hyvinvointiin (silloinkin kun se tuntuu olevan turhan kaukainen ajatus) myös pidän tavallaan kiinni omasta arvostani ja saan hyvää oloa siitä, että toimin jollain tapaa omaksi parhaakseni. Samaten itsensä palkitseminen tehdystä työstä vahvistaa hyvää oloa ja omanarvontuntoa. Yleensä, jos olen poikkeuksellisesti saanut jotakin aikaiseksi, pystyn myös poikkeuksellisesti antamaan itselleni luvan vapaailtaan myös henkisesti, eli pystyn oikeasti vain olla, enkä olla JA stressata tekemättömiä asioita.

Psyykkiset stressinhallintakeinot vaativatkin sitten kovempaa vaivannäköä, kun tutut stressaamistyylit eivät lähde pois ihan sormia napsauttamalla. Kaipa sitä kuitenkin koko ajan jotain oppii, kun analysointi on niin aktiivista :P Sitä olen ainakin vähän jo oppinut, että käräytän itseni jos alan juuri kuvaamallasi tavalla stressata kaikkea eläkeikään asti.

Pyrin pistämään sellaisen selvästi liian kauas tulevaisuuteen sijoitetun ahdistuksen kuriin ja keskittyä siihen, mikä NYT on tärkeää ja vieläpä niin, että mikä nyt on ENSISIJAISTA. Priorisointi on siis myös tärkeää. Stressaajalla usein kaikki tekemättömät asiat ovat ns samanarvoisia ja yhtä stressaavia (tästä olen saanut kotoa mallin), eli esim se kämpän siivoaminen ja parin päivän päästä oleva tentti ovat yhtä isoa stressimöykkyä. Jos näitä priorisoi, pystyy huomaamaan että kämppä ei räjähdä, vaikka siivoasin sen sitten tentin jälkeen. Tai jos on kaksi tenttiä, voi miettiä kumpi on tärkeämpi ja panostaa enemmän siihen.

Sitten taas ne liian kaukana olevat asiat (työelämä esim) eivät ole tässä hetkessä oleellisia, vaan täytyy vain luottaa, että asiat selviävät kyllä sitten kun niiden aika on. Tämä on tietysti taas helpommin sanottu kuin tehty, mutta jo asian miettiminen pistää jonkinlaisen prosessin alulle. Minä olen ainakin välillä huomannut, että kun asiaa on tarpeeksi käsitellyt, se voi siirtyä kuin itsestään myös käytäntöön. Sitä vain huomaa, että ohoh minähän osaankin nyt suhtautua tähän eri tavalla. Eli vaikka maailma välillä tuntuukin kaatuvan niskaan, kannattaa miettiä myös sitä, miten on kehittynyt vuosien varrella :)

Tsemppiä ja jaksamista!

Malice kirjoitti:

Stressi on kyllä sellainen asia, joka nostaa ahdistustason pilviin ja samalla lisää masennusta. Mitä enemmän ahdistaa, sitä enemmän myös masentaa. Ne kulkevat käsi kädessä, eikä voi sanoa aiheuttaako masennus ahdistusta vai ahdistus masennusta. Luultavasti se toimii kumminkin päin.

Olen juuri tällä hetkellä äärimmäisen pingottunut ja stressaantunut, vaikka ei oikeastaan ole mitään syytä. Auto kylläkin hajosi taas, mutta ei sekään maata kaada. Alan vain kerätä kaikkia huolia alkaen kämpän siivoamisesta koulun jälkeiseen työelämään. Murehdin siis elämääni eläkeikään asti tässä hetkessä, missä ei ole mitään järkeä. Olen huomannut etten naura enää, en sillä tavalla kunnolla. Mikään ei saa minua nauramaan.

Olen kauhea ylisuoriutuja kaikessa mitä teen, ja kun alan nyt olla siinä pisteessä, etten voi enää jatkaa tätä, minusta tuntuu että minun täytyy taas masentua uudelleen. En pääse irti ylisuoriutumisesta, joten vakava masennustila on ainut pelastuskeino.
Tänään taas huomaan miten huonossa henkisessä kunnossa olen. Ajattelen vain rauhoittavia, ettei tarvitsisi tuntea tätä oloa. Kuitenkin tiedän sen, ettei lääkepöhnä ole mitään verrattuna luonnolliseen hyvään oloon. Nykyään en vain enää saavuta sitä hyvää oloa. Välillä se käy lähellä, mutta en saa siitä kiinni.
Olenko sitten masentunut? Sitäkään en tunne selvästi. Vaikka ulkona paistaa aurinko ja voisin tehdä mitä haluan, istun vain ahdistuneena sisällä ja suoritan sellaisia asioita, joita voisi hoitaa myöhemminkin.

Alisuoriutuminen näkyy myös minussa. En nykyään enää kykene kirjoittamaan kirjaani, jonka aloitin jo yhdeksän vuotta sitten. En voi maalata, enkä piirtää, vaikka ne ovat suurimpia intohimojani. Pelkän epäonnistuvani enkä siksi kykene edes aloittamaan. Tai jos saan jotain aloitettua, en voi jatkaa sitä.
Ylisuoriutuminen taas näkyy sellaisissa asioissa, jotka joku muu taho arvioi, kuten koulutyöt. Mutta nyt on niin huono olo, etten kykene kirjoittamaan enempää. Voi elämän kevät, sanonpa vaan...

Lue lisää

Surffailin vähän ja ajattelin linkittää löytöjäni tännekin, koska sinullakin progesteroni auttoi ainakin hetkellisesti. Löysin tietoa (ehkei kovin tieteellistä tosin...) estrogeenidominanssista, johon ainakin minun monenlaiset oireiluni sopivat hyvin. Menemättä sen tarkempiin fysiologisiin yksityiskohtiin, olen kutakuinkin varma, että minun oireiluni liittyvät juuri estrogeenidominanssiin (joka taas on hyvin todennäköisesti lähtenyt liikkeelle pitkittyneestä stressistä). Yksi melko hyvä todiste lienee sekin, että keltarauhashormoni vaikutti niin kokonaisvaltaisen hyvin, sekä mieleen että fyysisiin vaivoihin.

Minun missioni onkin nyt a) opetella hillitsemään stressiä b) löytää jotain luontaisia keinoja tuon hormonitasapainon saavuttamiseksi (varsinaista luonnollista progesteronia kun ei suomesta ilmeisesti saa,ja noita keinotekoisia ei vissiin oikein suositella...) Villijamssin väitetään olevan jonkinlainen luontainen progesteroni, tiedä sitten pitääkö paikkansa. Pellavansiemenrouhetta aion ainakin hankkia. Kaikkea pitää kokeilla :P Tietenkin niin kauan kun stressitaso on pilvissä, ei varmaan mikään pikku pellavarouhe paljoa paina, mutta kaikkensa pitää yrittää...

"Liiallisen estrogeenin – estrogeenidominanssi - luullaan osaltaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia: verenkierron hidastuminen, migreenit, liiallinen verenhyytyminen, halvausriski, mielialahäiriöt, kilpirauhashäiriöt, fibroidit, PMS oireet, turvotus, endometrioosi, lapsettomuus, vaihdevuosioireet ja jopa tietyt syöpämuodot."

"On kuitenkin huomioitava, että jotkut kasviestrogeenit (esim. kahvi, apila, alfalfan idut, auringonkukan siemenet, fenkoli, lakritsi, oregano, kumina, kamomilla, ym.) vaikuttavat haitallisesti imitoiden estrogeenia tai estäen luonnollisen progesteronin toimintaa ja täten pahentaen esimerkiksi endometrioosia. Kuitenkin esimerkiksi pellavansiemenrouhe vaikuttaa suotuisasti, jolloin kasviestrogeeni sitoo solun estrogeenireseptorin, mutta ei stimuloi sitä. Seurauksena estrogeenitaso normalisoituu."

http://www.meridiaanit.com/artikkelit/hormonaaliset.html
http://gynecological-health.suite101.com/article.cfm/estrogen_dominance
http://www.yourlifesource.com/estrogen-dominance.htm

Ilmeisesti tuo estrogeenidominanssi voi vaikuttaa myös kilpirauhaseen, jonka ongelmat taas vaikuttavat moneen asiaan:

"Estrogen dominance -- an excess of estrogen in relation to progesterone-- inhibits thyroid function and can result from taking birth control pills, hormone replacement therapy, or exposure to environmental estrogens. Also, a poorly functioning liver, exhausted adrenal glands, insulin resistance, compromised digestion and candida can also contribute to estrogen dominance"
Lähde: http://www.thyroid-info.com/articles/sherrillsellman.htm

"PMS symptoms are mostly a manifestation of estrogen dominance and its consequences."
Lähde http://www.womenlivingnaturally.com/articlepage.php?id=163

Googlella voi toki löytää omille oireilleen tuhat ja yksi erilaista selitystä (etenkin tuolla "luontaispuolella"), mutta omalla kohdallani olen aikas vakuuttunut tuosta estrogeenidominanssista, koska sen suuntaista olin ihan itsekin epäillyt ja päätellyt oireideni perusteella. Nämä ovat aika yksilöllisiä juttuja varmaan myös, mutta tuli mieleen linkittää näitä juttuja tähän sinullekin, kun nuo terolut-kokemukset ovat jossain määrin yhteneviä meillä:)

dididiu kirjoitti:

Surffailin vähän ja ajattelin linkittää löytöjäni tännekin, koska sinullakin progesteroni auttoi ainakin hetkellisesti. Löysin tietoa (ehkei kovin tieteellistä tosin...) estrogeenidominanssista, johon ainakin minun monenlaiset oireiluni sopivat hyvin. Menemättä sen tarkempiin fysiologisiin yksityiskohtiin, olen kutakuinkin varma, että minun oireiluni liittyvät juuri estrogeenidominanssiin (joka taas on hyvin todennäköisesti lähtenyt liikkeelle pitkittyneestä stressistä). Yksi melko hyvä todiste lienee sekin, että keltarauhashormoni vaikutti niin kokonaisvaltaisen hyvin, sekä mieleen että fyysisiin vaivoihin.

Minun missioni onkin nyt a) opetella hillitsemään stressiä b) löytää jotain luontaisia keinoja tuon hormonitasapainon saavuttamiseksi (varsinaista luonnollista progesteronia kun ei suomesta ilmeisesti saa,ja noita keinotekoisia ei vissiin oikein suositella...) Villijamssin väitetään olevan jonkinlainen luontainen progesteroni, tiedä sitten pitääkö paikkansa. Pellavansiemenrouhetta aion ainakin hankkia. Kaikkea pitää kokeilla :P Tietenkin niin kauan kun stressitaso on pilvissä, ei varmaan mikään pikku pellavarouhe paljoa paina, mutta kaikkensa pitää yrittää...

"Liiallisen estrogeenin – estrogeenidominanssi - luullaan osaltaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia: verenkierron hidastuminen, migreenit, liiallinen verenhyytyminen, halvausriski, mielialahäiriöt, kilpirauhashäiriöt, fibroidit, PMS oireet, turvotus, endometrioosi, lapsettomuus, vaihdevuosioireet ja jopa tietyt syöpämuodot."

"On kuitenkin huomioitava, että jotkut kasviestrogeenit (esim. kahvi, apila, alfalfan idut, auringonkukan siemenet, fenkoli, lakritsi, oregano, kumina, kamomilla, ym.) vaikuttavat haitallisesti imitoiden estrogeenia tai estäen luonnollisen progesteronin toimintaa ja täten pahentaen esimerkiksi endometrioosia. Kuitenkin esimerkiksi pellavansiemenrouhe vaikuttaa suotuisasti, jolloin kasviestrogeeni sitoo solun estrogeenireseptorin, mutta ei stimuloi sitä. Seurauksena estrogeenitaso normalisoituu."

http://www.meridiaanit.com/artikkelit/hormonaaliset.html
http://gynecological-health.suite101.com/article.cfm/estrogen_dominance
http://www.yourlifesource.com/estrogen-dominance.htm

Ilmeisesti tuo estrogeenidominanssi voi vaikuttaa myös kilpirauhaseen, jonka ongelmat taas vaikuttavat moneen asiaan:

"Estrogen dominance -- an excess of estrogen in relation to progesterone-- inhibits thyroid function and can result from taking birth control pills, hormone replacement therapy, or exposure to environmental estrogens. Also, a poorly functioning liver, exhausted adrenal glands, insulin resistance, compromised digestion and candida can also contribute to estrogen dominance"
Lähde: http://www.thyroid-info.com/articles/sherrillsellman.htm

"PMS symptoms are mostly a manifestation of estrogen dominance and its consequences."
Lähde http://www.womenlivingnaturally.com/articlepage.php?id=163

Googlella voi toki löytää omille oireilleen tuhat ja yksi erilaista selitystä (etenkin tuolla "luontaispuolella"), mutta omalla kohdallani olen aikas vakuuttunut tuosta estrogeenidominanssista, koska sen suuntaista olin ihan itsekin epäillyt ja päätellyt oireideni perusteella. Nämä ovat aika yksilöllisiä juttuja varmaan myös, mutta tuli mieleen linkittää näitä juttuja tähän sinullekin, kun nuo terolut-kokemukset ovat jossain määrin yhteneviä meillä:)

Lue lisää

Kaikkea pitää kokeilla tosiaan. Itse aloin ottaa aamuisin vahvaa b-vitamiinivalmistetta ja magneusiumia. Tuossa b-vitamiiniporetabletissa (B active) on B1 B2 B6 ja B12 vitamiineja. Lisäksi siinä C-vitamiinia, niasiinia, pantoteenihappoa, foolihappoa, biotiinia, kalsiumia, magnesiumia ja sinkkiä. Nyt tulee siis päiväanoksena 450mg magnesiumia.

Tuolla paniikkihäiriöpalstalla jotkut sanoivat auttavan ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiin. Olen joitakin päiviä tuota troppia syönyt, eikä tänään ainakaan ole ahdistusta ollut juurikaan. Toisaalta olen ainakin kolmena edeltävän päivänä syönyt 60-90mg oxaminia ja 3-4mg rivatrilia, joten ei varmaan ole ihmekään jos ahdistus on hellittänyt.
Efexorin aloitus sai kovat ahdistukset päälle, muutoinkin jo kaamean ahdistuksen lisäksi. Tänään olin niin väsynyt, että nukuin tunnilla ja olin täysin sekaisin päivissä ja kaikissa muistettavissa asioissa. Kotiin päästyäni kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin. Saa olla nimittäin melko kova väsymys, että ilman lääkettä nukahdan. Yleensä siihen tarvitaan ainakin yksi valvottu vuorokausi.
Vaikeaa yrittää olla tuolla koulumaailmassa näiden ongelmien kanssa. Tiivis opiskelutahti ei oikein anna sijaa olla millään lailla kipeänä.

Pitää varmaan tuota pellavarouhetta hommata. Olen sitä kyllä joskus syönytkin, syytä en tosin muista. Olisinko vatsavaivoihin apua haeskellut. En muista millaisessa olotilassa silloin olin tai tapahtuiko siinä jotain muutosta, mutta eihän se paljon maksa kokeilla.

En nyt muista ollaanko tästä jo puhuttu, mutta miten hormoniehkäisy vaikuttaa sinuun tai oletko ylipäätään sitä kokeillut? Minulla se pistää jotain kehossa tosi pahasti sekaisin. Niissä on sitten ilmeisesti jotain liikaa. Mutta nyt takaisin unille. Hyviä öitä!

Malice kirjoitti:

Kaikkea pitää kokeilla tosiaan. Itse aloin ottaa aamuisin vahvaa b-vitamiinivalmistetta ja magneusiumia. Tuossa b-vitamiiniporetabletissa (B active) on B1 B2 B6 ja B12 vitamiineja. Lisäksi siinä C-vitamiinia, niasiinia, pantoteenihappoa, foolihappoa, biotiinia, kalsiumia, magnesiumia ja sinkkiä. Nyt tulee siis päiväanoksena 450mg magnesiumia.

Tuolla paniikkihäiriöpalstalla jotkut sanoivat auttavan ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiin. Olen joitakin päiviä tuota troppia syönyt, eikä tänään ainakaan ole ahdistusta ollut juurikaan. Toisaalta olen ainakin kolmena edeltävän päivänä syönyt 60-90mg oxaminia ja 3-4mg rivatrilia, joten ei varmaan ole ihmekään jos ahdistus on hellittänyt.
Efexorin aloitus sai kovat ahdistukset päälle, muutoinkin jo kaamean ahdistuksen lisäksi. Tänään olin niin väsynyt, että nukuin tunnilla ja olin täysin sekaisin päivissä ja kaikissa muistettavissa asioissa. Kotiin päästyäni kaaduin suoraan sänkyyn ja nukahdin. Saa olla nimittäin melko kova väsymys, että ilman lääkettä nukahdan. Yleensä siihen tarvitaan ainakin yksi valvottu vuorokausi.
Vaikeaa yrittää olla tuolla koulumaailmassa näiden ongelmien kanssa. Tiivis opiskelutahti ei oikein anna sijaa olla millään lailla kipeänä.

Pitää varmaan tuota pellavarouhetta hommata. Olen sitä kyllä joskus syönytkin, syytä en tosin muista. Olisinko vatsavaivoihin apua haeskellut. En muista millaisessa olotilassa silloin olin tai tapahtuiko siinä jotain muutosta, mutta eihän se paljon maksa kokeilla.

En nyt muista ollaanko tästä jo puhuttu, mutta miten hormoniehkäisy vaikuttaa sinuun tai oletko ylipäätään sitä kokeillut? Minulla se pistää jotain kehossa tosi pahasti sekaisin. Niissä on sitten ilmeisesti jotain liikaa. Mutta nyt takaisin unille. Hyviä öitä!

Lue lisää

En ole käyttänyt hormoniehkäisyä koskaan, paitsi joskus nuorena ihan muutaman kuukauden ajan käytin harmonet-pillereitä kuukautisten säännöllistämiseen. Silloin en huomannut kyllä mitään erikoista, mutta se nyt ei vielä kerro mitään. Tuo terolut oli siis ensimmäinen hormonivalmiste yli kymmeneen vuoteen. Sen vaikutus oli niin selvä, että ihan selkeästi minun oireiluni jotenkin liittyvät sen puutteeseen. Tuollaista synteettistä vaan ei huvita loputtomiin syödä, ja joltain englanninkieliseltä sivulta löysin sellaisenkin kokemuksen, että keltarauhashormonin liikamäärä (yli puoli vuotta putkeen kuureja) olikin aiheuttanut samat ongelmat kuin sen vajaus aiemmin. Melkoista tasapainottelua.

Jotenkin minulle on tässä viime aikoina kirkastunut entistä voimakkaammin, että minun vain täytyisi nyt tosissani paneutua tuohon stressin käsittelyyn, koska uskon sen olevan hyvin oleellisessa osassa kaikenlaisten oireitteni syntymisessä. Tiedän, että ei tule olemaan helppoa yrittää löytää "balanssia", mutta toisaalta motivaatiota on, koska en tällaisena stressihiirenä ainakaan halua jatkaa :P Ja tiedän, että minussa on kyllä jopa kyky nauttia elämästä, kunhan pystyn olla stressaamatta. Tiedän sen kokemuksesta, koska stressittömässä elämänvaiheessa minulla oli todella hyvä olo, tuli mieleen ajatus että "tällaistako elämän pitäisikin olla". Ennen tuota hyvää elämänvaihetta esimerkiksi kauniista säästä tai pikkuasioista innostuvat ihmiset tuntuivat minusta lähinnä oudoilta tai pinnallisilta, mutta tuon vaiheen jälkeen ymmärsin paremmin heidänkin kokemusmaailmaansa. Jos voi tarpeeksi hyvin, niin aistit ovat avoimena muuhunkin kuin omiin oireisiin.

Minulla on myös nyt niin muodikasta macajauhetta ihan pian käytössä, saa nähdä vaikuttaako se mitenkään. Englanninkielisiltä sivuilta löysin kommentteja, että sitä jotkut käyttäisivät juuri estrogeenidominanssiin.

Öitä!

dididiu kirjoitti:

En ole käyttänyt hormoniehkäisyä koskaan, paitsi joskus nuorena ihan muutaman kuukauden ajan käytin harmonet-pillereitä kuukautisten säännöllistämiseen. Silloin en huomannut kyllä mitään erikoista, mutta se nyt ei vielä kerro mitään. Tuo terolut oli siis ensimmäinen hormonivalmiste yli kymmeneen vuoteen. Sen vaikutus oli niin selvä, että ihan selkeästi minun oireiluni jotenkin liittyvät sen puutteeseen. Tuollaista synteettistä vaan ei huvita loputtomiin syödä, ja joltain englanninkieliseltä sivulta löysin sellaisenkin kokemuksen, että keltarauhashormonin liikamäärä (yli puoli vuotta putkeen kuureja) olikin aiheuttanut samat ongelmat kuin sen vajaus aiemmin. Melkoista tasapainottelua.

Jotenkin minulle on tässä viime aikoina kirkastunut entistä voimakkaammin, että minun vain täytyisi nyt tosissani paneutua tuohon stressin käsittelyyn, koska uskon sen olevan hyvin oleellisessa osassa kaikenlaisten oireitteni syntymisessä. Tiedän, että ei tule olemaan helppoa yrittää löytää "balanssia", mutta toisaalta motivaatiota on, koska en tällaisena stressihiirenä ainakaan halua jatkaa :P Ja tiedän, että minussa on kyllä jopa kyky nauttia elämästä, kunhan pystyn olla stressaamatta. Tiedän sen kokemuksesta, koska stressittömässä elämänvaiheessa minulla oli todella hyvä olo, tuli mieleen ajatus että "tällaistako elämän pitäisikin olla". Ennen tuota hyvää elämänvaihetta esimerkiksi kauniista säästä tai pikkuasioista innostuvat ihmiset tuntuivat minusta lähinnä oudoilta tai pinnallisilta, mutta tuon vaiheen jälkeen ymmärsin paremmin heidänkin kokemusmaailmaansa. Jos voi tarpeeksi hyvin, niin aistit ovat avoimena muuhunkin kuin omiin oireisiin.

Minulla on myös nyt niin muodikasta macajauhetta ihan pian käytössä, saa nähdä vaikuttaako se mitenkään. Englanninkielisiltä sivuilta löysin kommentteja, että sitä jotkut käyttäisivät juuri estrogeenidominanssiin.

Öitä!

Lue lisää

Macajauhetta? En ole ikinä kuullutkaan. Onko se jotain näitä superruoka-juttuja? Stressinhallintaa pitää minunkin ryhtyä tosissani opettelemaan. Jatkuva pinnan kiristely väsyttää suunnattomasti. Tässä kiireisessä elämäntahdissa on vain niin helppo mennä sieltä missä aita on matalin, eli nappi naamaan aina kun ahdistaa.

Itsekin olen muistellut viime aikoina paljon niitä parempia elämänvaiheita kun pystyi nauttimaan ihan pienistäkin asioista suunnattoman paljon. En vain tiedä miten sen kyvyn nauttia saisi takaisin. Nykyään tuntuu että olen niin kiireen, sairauden ja lääkkeiden turruttama, ettei mistään jaksa eikä kerkeä innostua.
Ympäristön painostus ja oma perfektionismi ajaa vain suorittamaan ja suorittamaan. Päässä vain jauhaa ajatus, pakko onnistua, pakko pistää kaikki likoon, mutta samalla häviää elämästä kaikki ilo. Tunnen olevani putkessa, jossa vain ryntään eteenpäin, voimatta katsoa sivuilleni, mitä muuta elämällä olisi antaa. Kyky nauttia on kadonnut miltei kokonaan ja luova persoona joka olin ennen, on muuttunut suorituskeskeiseksi robotiksi.

Tuo ala jota opiskelen painottaa hyvin voimakkaasti sitä, että voisi luoda tyhjästä uusia hienoja asioita, mutta aivot ovat niin lukossa, että kykenen lähinnä tekemään variaatioita joistakin jo olevista asioista. Joka kerta kun olisi tilaisuus näyttää omaa osaamistaa asiakkaille, muutun aivan kädettömäksi. En voi ajatella enkä luoda mitään uutta, epäonnistumisen pelossa ja sen valtavan paineen keskellä. Sitten lopulta tietenkin epäonnistun projekteissani, koska en saa niitä etenemään.
Ahdistus ja stressi tekee senkin, että aika häviää. Vaikka minulla olisi kaksi kuukautta tehdä jokin työ valmiiksi, tunnen etten kerkeä tehdä mitään, koska aikaa ei ole. Käytettävissä oleva aika litistyy mielessäni muutamiksi minuuteiksi.
Huh, nyt pitää keskittää ajatukset muualle. Näiden asioiden miettiminen pistää todella ahdistamaan.
Kirjoittelemisiin!

Malice kirjoitti:

Macajauhetta? En ole ikinä kuullutkaan. Onko se jotain näitä superruoka-juttuja? Stressinhallintaa pitää minunkin ryhtyä tosissani opettelemaan. Jatkuva pinnan kiristely väsyttää suunnattomasti. Tässä kiireisessä elämäntahdissa on vain niin helppo mennä sieltä missä aita on matalin, eli nappi naamaan aina kun ahdistaa.

Itsekin olen muistellut viime aikoina paljon niitä parempia elämänvaiheita kun pystyi nauttimaan ihan pienistäkin asioista suunnattoman paljon. En vain tiedä miten sen kyvyn nauttia saisi takaisin. Nykyään tuntuu että olen niin kiireen, sairauden ja lääkkeiden turruttama, ettei mistään jaksa eikä kerkeä innostua.
Ympäristön painostus ja oma perfektionismi ajaa vain suorittamaan ja suorittamaan. Päässä vain jauhaa ajatus, pakko onnistua, pakko pistää kaikki likoon, mutta samalla häviää elämästä kaikki ilo. Tunnen olevani putkessa, jossa vain ryntään eteenpäin, voimatta katsoa sivuilleni, mitä muuta elämällä olisi antaa. Kyky nauttia on kadonnut miltei kokonaan ja luova persoona joka olin ennen, on muuttunut suorituskeskeiseksi robotiksi.

Tuo ala jota opiskelen painottaa hyvin voimakkaasti sitä, että voisi luoda tyhjästä uusia hienoja asioita, mutta aivot ovat niin lukossa, että kykenen lähinnä tekemään variaatioita joistakin jo olevista asioista. Joka kerta kun olisi tilaisuus näyttää omaa osaamistaa asiakkaille, muutun aivan kädettömäksi. En voi ajatella enkä luoda mitään uutta, epäonnistumisen pelossa ja sen valtavan paineen keskellä. Sitten lopulta tietenkin epäonnistun projekteissani, koska en saa niitä etenemään.
Ahdistus ja stressi tekee senkin, että aika häviää. Vaikka minulla olisi kaksi kuukautta tehdä jokin työ valmiiksi, tunnen etten kerkeä tehdä mitään, koska aikaa ei ole. Käytettävissä oleva aika litistyy mielessäni muutamiksi minuuteiksi.
Huh, nyt pitää keskittää ajatukset muualle. Näiden asioiden miettiminen pistää todella ahdistamaan.
Kirjoittelemisiin!

Lue lisää

Stressi tosiaan kutistaa aikaa. Minulla ainakin käy niin, että suurin osa energiasta menee stressaamiseen ja ahdistumiseen ja hyvin pieni osa tekemiseen.

"Onko se jotain näitä superruoka-juttuja?"

Joo, juuri niitä. Sen pitäisi auttaa stressiin sopeutumisessa ja hormonitoiminnan tasapainottamisessa, ja oli tuolla jopa juuri estrogeenidominanssistakin mainittu jossain.

http://www.iherb.com/Navitas-Naturals-Maca-Power-Raw-Maca-Powder-16-oz-454-g/8260?at=0

http://www.healthy-americans.com/what_is_maca.htm

"Maca is adaptogen:
Like ginseng, Maca is an adaptogen, which by definition is a substance that raises the body's state of resistance to disease through physiological and emotional health. Maca helps support and rejuvenate tired and overwhelmed adrenal glands, resulting in greater energy, stamina, mental clarity and the ability to handle stress.

Maca as Hormonal regulator:
Maca is unique as a HRT - alternative because instead of introducing foreign animal, plant or synthetic hormones into the body, Maca regulates the hypothalamus/pituitary axis to restore hormonal balance for both sexes in a gender- appropriate manner. Maca optimizes hormonal system function to ensure ideal levels of estrogen, progesterone, testosterone, DHEA and human growth hormone."

"Women are turning to Maca for help during peri-menopause, menopause, and post-menopause. Women with menstrual irregularities using Maca have experienced greater consistency, while women with hot flashes, mood swings and most associated peri-menopause and menopause symptoms have diminished incredibly by using Maca.
Peri-menopausal women usually need smaller amounts of Maca (about 1.500mg. daily) to help alleviate increased PMS and other symptoms of hormonal imbalance. Estrogen dominance is a common problem which Maca can help to correct."

Noh, toki tuo herättää omat epäilyksensä, jos jokin tuote lupaa korjata kaikki ongelmat, mutta pitäähän tuota nyt kokeilla :)

Jo pelkästään se että vihaa itseään, riittää vahingoittamaan. Silloin tekee päätöksiä paljon sen mukaan mikä on itselle huonoin vaihtoehto. En tiedä teetkö sinä näin, mutta minä ainakin teen. Kun ei arvosta itseään ja sabotoi omaa elämäänsä, niin varmasti menee vituiksi kaikki. Sen jälkeen on helppo vihata kaikkea muuta ja rypeä omassa kurjuudessaan. Mitä vallitsevampi olotila itseinho on, sitä tehokkaammin itsensä saa tuhottua. Ehkä tästä johtuen en itse pidä itseni vahingoittamista säälittävänä, eikä se suututa minua. Se nyt vain sattuu olemaan se keino, jolla saan tasattua itseni, ja joka saa minut jälleen toimimaan ja ajttelemaan normaalisti. Huono keino ilmeisesti, mutta paremman puutteessa...

Malice kirjoitti:

Jo pelkästään se että vihaa itseään, riittää vahingoittamaan. Silloin tekee päätöksiä paljon sen mukaan mikä on itselle huonoin vaihtoehto. En tiedä teetkö sinä näin, mutta minä ainakin teen. Kun ei arvosta itseään ja sabotoi omaa elämäänsä, niin varmasti menee vituiksi kaikki. Sen jälkeen on helppo vihata kaikkea muuta ja rypeä omassa kurjuudessaan. Mitä vallitsevampi olotila itseinho on, sitä tehokkaammin itsensä saa tuhottua. Ehkä tästä johtuen en itse pidä itseni vahingoittamista säälittävänä, eikä se suututa minua. Se nyt vain sattuu olemaan se keino, jolla saan tasattua itseni, ja joka saa minut jälleen toimimaan ja ajttelemaan normaalisti. Huono keino ilmeisesti, mutta paremman puutteessa...

Lue lisää

Joo, "säälittävä" oli ehkä vähän huono sanavalinta tuon itsen vahingoittamisen kohdalla; tarkoitin, että itsetuhoiset valinnat raivostuttavat omalla kohdallani entisestään, kaikessa onnettomuudessaan.

Itsen vihaaminen ja vahingoittaminen on minullekin tosiaan eri tavoin tuttua. En vahingoita itseäni fyysisesti, mutta muilla tavoin sitten kylläkin. Turhautuminen johtaa aina vähintään siihen, ettei tee jotain mukavaa tai hyödyllistä, vaan kuluttaa aikansa johonkin turhaan, ellei haitalliseen. Eli niin kuin totesit: itseviha johtaa huonoihin valintoihin.

"Katkeruudestani" huolimatta en ajattele ulospäin suuntautuvan vihani olevan vain itsevihan seurausta. Tunnistan nämä molemmat - ja erotan ne myös jossain määrin toisistaan. Elämässä on paljon sellaista, mikä raivostuttaa syystäkin, jos elämän vain joutuu näiltä osin kohtaamaan. Onnellisen osan suhteessa itseen ja maailmaan saaneiden elämänasenteet ja -käsitykset eivät myöskään edusta mitään riippumatonta "totuutta", eivätkä onnettomien katkerat kohtalot ja todellisuusnäkymät ole mitään pelkkää itsesäälissä rypijän "harhaa".

No, tämä alkaa ehkä mennä ulos keskeisestä aiheesta. Sen kannalta kiintoisa kysymys olisi tietysti se, miten (itse-)vihaamisen kierteistä voisi vaikka aivan konkreettisissa tilanteissa päästä ulos ja irti. Miten vihan täyttämät ja ongelmalliset ajatus- ja tunnekulut voisi ratkaista tai luovia niissä parempiin suuntiin, siten kuin se itse kunkin omalla kohdalla on sopivaa, aitoa?

omalla kohdallani... kirjoitti:

Joo, "säälittävä" oli ehkä vähän huono sanavalinta tuon itsen vahingoittamisen kohdalla; tarkoitin, että itsetuhoiset valinnat raivostuttavat omalla kohdallani entisestään, kaikessa onnettomuudessaan.

Itsen vihaaminen ja vahingoittaminen on minullekin tosiaan eri tavoin tuttua. En vahingoita itseäni fyysisesti, mutta muilla tavoin sitten kylläkin. Turhautuminen johtaa aina vähintään siihen, ettei tee jotain mukavaa tai hyödyllistä, vaan kuluttaa aikansa johonkin turhaan, ellei haitalliseen. Eli niin kuin totesit: itseviha johtaa huonoihin valintoihin.

"Katkeruudestani" huolimatta en ajattele ulospäin suuntautuvan vihani olevan vain itsevihan seurausta. Tunnistan nämä molemmat - ja erotan ne myös jossain määrin toisistaan. Elämässä on paljon sellaista, mikä raivostuttaa syystäkin, jos elämän vain joutuu näiltä osin kohtaamaan. Onnellisen osan suhteessa itseen ja maailmaan saaneiden elämänasenteet ja -käsitykset eivät myöskään edusta mitään riippumatonta "totuutta", eivätkä onnettomien katkerat kohtalot ja todellisuusnäkymät ole mitään pelkkää itsesäälissä rypijän "harhaa".

No, tämä alkaa ehkä mennä ulos keskeisestä aiheesta. Sen kannalta kiintoisa kysymys olisi tietysti se, miten (itse-)vihaamisen kierteistä voisi vaikka aivan konkreettisissa tilanteissa päästä ulos ja irti. Miten vihan täyttämät ja ongelmalliset ajatus- ja tunnekulut voisi ratkaista tai luovia niissä parempiin suuntiin, siten kuin se itse kunkin omalla kohdalla on sopivaa, aitoa?

Lue lisää

...Tietysti yksi vastaus viimeiseen kysymykseen on vihan kääntäminen pois itsestä ja ulospäin, sen oikeisiin ja alkuperäisiin lähteisiin. Tämä ei tietysti aina ole helppoa. Ja vihan juurille tulisi päästä, ymmärtää sitä, jotta siitä voisi saada otteen jne.

Toisaalta mietin, että omien tunteiden selvittelyn ja suorempaan kokemiseen pyrkimisen lisäksi avuksi voisi olla ajattelu. Ehkä nämä molemmat toisiaan tukien. Eli löytää ajatusten keinoin uudenlaisia suuntia omissa, tavallisissa ajatuskuluissaan, ja sen kautta vaihtelevia, vapauttavia näkökulmia vihaan ja kaikkeen, missä se vaikuttaa.

omalla kohdallani... kirjoitti:

...Tietysti yksi vastaus viimeiseen kysymykseen on vihan kääntäminen pois itsestä ja ulospäin, sen oikeisiin ja alkuperäisiin lähteisiin. Tämä ei tietysti aina ole helppoa. Ja vihan juurille tulisi päästä, ymmärtää sitä, jotta siitä voisi saada otteen jne.

Toisaalta mietin, että omien tunteiden selvittelyn ja suorempaan kokemiseen pyrkimisen lisäksi avuksi voisi olla ajattelu. Ehkä nämä molemmat toisiaan tukien. Eli löytää ajatusten keinoin uudenlaisia suuntia omissa, tavallisissa ajatuskuluissaan, ja sen kautta vaihtelevia, vapauttavia näkökulmia vihaan ja kaikkeen, missä se vaikuttaa.

Lue lisää

Käsityksiä elämästä on toki niin monta kuin ihmisiäkin. Kaikki tulevat erilaisiin johtopäätöksiin kokemustensa perusteella, mikä aiheuttaa sitten kränää ihmisten välillä kun kiistellään "elämän syvimmistä totuuksista".
Mutta niin.. Itsesäälissä rypemisestä, säälittävyydestä ja lapsellisuudesta puhutaan turhan usein, kun on kyseessä kuka vain nurkkaan ajettu ihminen. Ikävästi korvaan kalskahtavia sanoja kaikki, eikä näiden ilmausten käyttäminen muuta tilannetta toiseksi, eikä varsinkaan auta mitään. Taitavat olla sellainen suomalainen tapa ilmaista jotain omaa kaunaa ja katkeruutta kanssaihmisiä kohtaan. Kukapa masentunut ja elämän kolhima ihminen ei olisi saanut kuulla kuuluisaa ja kaikkivoipaa avunantolausetta: "Älä ryve siinä itsesäälissä".

Itseinho ja viha ovat tosiaan aika kaukana toisistaan. Ulospäin suuntautuva viha on tervettä, jos ei puhuta väkivallasta vaan normaaleista ihmisten välisistä jännitteistä. Tällaisen terveen vihan kanssa voi ennemminkin kasvaa ihmisenä. Siihen tietysti kuuluu se, että kykenee käsittelemään myös vastapuolen tuntemuksia, ja hieona on osata käyttää myös sanaa "anteeksi". Itseen kohdistuva viha taas on pelkästään tuhoavaa. Se ei kasvata kokemuksia maailmasta, ja jättää ihmisen lapsen tasolle joidenkin psykologisten mekanismien osalta.
Loppujen lopuksihan kyse on selviytymisestä. Vahvat tunnetilat kuten viha tai paremminkin raivo täytyy voida purkaa tavalla taikka toisella, muutoin normaali elämä ei vain ole mahdollista pidemmän päälle. Kaikki meistä ovat varmasti vihan tunteita kokeneet ja tietävät miten oma toiminta muuttuu silloin. Omakohtaisesti koen esimerkiksi harkintakykyni sumenevan voimakkaasti. Myös itsesuojeluvaisto heikkenee, johon liittyy pelon tunteen häviäminen. Asiaa voisi havainnollistaa kysymällä "Oletko istunut autossa jonka kuljettaja on pohjattoman vihainen".

omalla kohdallani... kirjoitti:

...Tietysti yksi vastaus viimeiseen kysymykseen on vihan kääntäminen pois itsestä ja ulospäin, sen oikeisiin ja alkuperäisiin lähteisiin. Tämä ei tietysti aina ole helppoa. Ja vihan juurille tulisi päästä, ymmärtää sitä, jotta siitä voisi saada otteen jne.

Toisaalta mietin, että omien tunteiden selvittelyn ja suorempaan kokemiseen pyrkimisen lisäksi avuksi voisi olla ajattelu. Ehkä nämä molemmat toisiaan tukien. Eli löytää ajatusten keinoin uudenlaisia suuntia omissa, tavallisissa ajatuskuluissaan, ja sen kautta vaihtelevia, vapauttavia näkökulmia vihaan ja kaikkeen, missä se vaikuttaa.

Lue lisää

Sitten vielä tuosta itsevihan purkamisesta. Ideologia vihan kääntämisestä sen syihin on teoriassa toimiva. Käytäntöön mentäessä se onkin sitten haasteelisempi juttu, enkä usko sen omalla kohdallani onnistuvan kuin psykoterapian avulla, jos silläkään. Menneisiin on tuskallista palata. Kaikki ne lukemattomat asiat, jotka ovat jääneet selvittämättä perheen sisällä ja koulumaailmassa. Ainakin viidentoista vuoden selvittelemätön menneisyys, sanomatta jääneet mielipiteet, huomiotta jääneet tunteet, salatut ja hävetyt tunteet, piilotettu suru, väkivalta ja kaikki se mitä en mielelläni muistaisi ollenkaan. Ei sitä tee mieli lähteä purkamaan, varsinkaan kun on yrittänyt korjata tilannetta muutamia kertoja ja siitä on poikinut vain lisää riitaa, epäymmärrystä ja itsesyytöksiä itse kullekin. Sitten vielä sekin, etteivät kaikki osapuolet halua palata näitä asioita miettimään, koska tapahtuneet asiat ovat heille vähintään yhtä vaikeita kuin minulle. Päädytään tilanteeseen jossa kaikki huolehtivat itsestään ja oman päänsä tilasta.
Tällaisen lyhyenkin pohdiskelun jälkeen tulee niin surullinen olo. Elämä on traagista, mutta se kai siitä niin hienoa ja syvällistä tekeekin.

Aika henkilökohtaista tekstiä tuli, mutta jospa palstan nyrpeimmät lukijat osaisivat sen sulattaa ilman "huomionhaku, itsesääli" kommenttejaan. Sallittakoon se kuitenkin niille yksilöille, jotka eivät voi muutoin elämäänsä elää.

Oon samaa mieltä että "elämä on täysi saatanan vankila" ...
Siltä mustaki tuntuu tällä hetkellä. Oon kateellinen kun pystyt tuntemaan jotain noin vahvaa, vaikka se onkin vihaa, mutta tunne kuitenkin. Itse en pysty tuntemaan nykyään kuin ahdistusta ja epätoivoa. Olo on täysin tyhjä ja tarpeeton. Elämä tuntuu liian pitkältä elää loppuun asti, se on siis, kuten mainitsit, vankila josta minä en uskalla paeta omin voimin kuitenkaan. Tää kaikki tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä yhtäkkiä.

Oon entinen narkomaani ja oon ollu kuivilla 6 vuotta ja olen sairastanut c-hepatiittia sen ajan vähintäänkin. Olen käynyt ton 6 vuoden aikan kaksi kertaa interferonihoidossa, joka on tohon hepatiittiin. Eka kerta ei tehonnut ja toinen kerta sit on tehonnu ja mä yritän tässä nyt luoda itselleni tervettä roolia sen sairaan sijasta. Luulin että kun saan negatiiviset tuloset ja hoito on onnistunut, että mun elämä muuttuu mahtavaksi. Että koko mun maailma mullistuu ja paranee ja tulee joku alkuräjähdys ja säkenöi ja mun olo olis HIENO. Olo on ihan ok. On vaikeeta elää tavallista elämää ilman mitään äärielämyksiä.

Narkomaaninahan hain niitä jatkuvasti. 6 vuotta tavallinen elämä kolahti. Nukkuminen, syöminen, elämän opettelu, koulut, eka työpaikka selvänä. Huh nyt vasta varmaan alan olla toipunu kaikesta kun täämä tavallisuus ei enää riitäkkään ja musta tuntuu että en jaksakkaan mitään. Eikä mua oikeestaan kiinnostakkaan mikään. Ja mä haluaisin vaan käpertyä nurkkaan ja nukkua pois. Oon jatkuvasti ahdistunu jostain ja mietin kaikkia asioita päässäni. Pelkään että mun miesystävä ei halua olla mun kanssa ja käyn kuviteltuja keskusteluja sen kanssa oman pääni siällä ja mietin aina että mitä se sanoo ja mitä mä vastaisin siihen ja kaikki keskustelut päättyy aina jotenki niin että kaikki loppuu. Nää keskustelut ei siis oo todellisia ollenkaan.

Luultavasti en ole kuitenkaan sekoomassa, koska sitä oon kysyny iteltäni monesti, ja jos todella olisin sekoamassa niin en sitä tajuaisi kysyäkkään enää.

Elämä on liian pitkä- se on niin ku mantra nykyään mun päässä.

Malice kirjoitti:

Sitten vielä tuosta itsevihan purkamisesta. Ideologia vihan kääntämisestä sen syihin on teoriassa toimiva. Käytäntöön mentäessä se onkin sitten haasteelisempi juttu, enkä usko sen omalla kohdallani onnistuvan kuin psykoterapian avulla, jos silläkään. Menneisiin on tuskallista palata. Kaikki ne lukemattomat asiat, jotka ovat jääneet selvittämättä perheen sisällä ja koulumaailmassa. Ainakin viidentoista vuoden selvittelemätön menneisyys, sanomatta jääneet mielipiteet, huomiotta jääneet tunteet, salatut ja hävetyt tunteet, piilotettu suru, väkivalta ja kaikki se mitä en mielelläni muistaisi ollenkaan. Ei sitä tee mieli lähteä purkamaan, varsinkaan kun on yrittänyt korjata tilannetta muutamia kertoja ja siitä on poikinut vain lisää riitaa, epäymmärrystä ja itsesyytöksiä itse kullekin. Sitten vielä sekin, etteivät kaikki osapuolet halua palata näitä asioita miettimään, koska tapahtuneet asiat ovat heille vähintään yhtä vaikeita kuin minulle. Päädytään tilanteeseen jossa kaikki huolehtivat itsestään ja oman päänsä tilasta.
Tällaisen lyhyenkin pohdiskelun jälkeen tulee niin surullinen olo. Elämä on traagista, mutta se kai siitä niin hienoa ja syvällistä tekeekin.

Aika henkilökohtaista tekstiä tuli, mutta jospa palstan nyrpeimmät lukijat osaisivat sen sulattaa ilman "huomionhaku, itsesääli" kommenttejaan. Sallittakoon se kuitenkin niille yksilöille, jotka eivät voi muutoin elämäänsä elää.

Lue lisää

Itsesäälistä syyttelyn ja kärsimyksestä syyllistämisten takana on usein sen kommentoijan oma pelko... Moni ennemmin kieltää toisen tuskan tai käskee toista muuttumaan kuin kohtaa toisen kärsimyksen suoraan ja avoimesti. Sillä kohdatessa joutuu aina kohtaamaan jotain vastaavaa myös itsessään. Vastaavasti moni ennemmin moralisoi toisen kärsimystä kuin kohtaa oman elämänhallinnan tunteensa harhaisuuden eli sen, että kaikki ei ole omassa valinnassa vaan "noin voisi käydä minullekin". Monilla turvallisuudentunne on rakennettu tällaisten ajatusten ja suhtautumistapojen varaan, ja niiden kyseenalaistuminen sysää ahdistuksen äärelle. Siksi on "helpompaa" ja houkuttavampaa jotenkin kieltää tai sivuuttaa toisen kärsimys kuin kohdata ja myötäelää.

Kokemuksia ja siten käsityksiä elämästä on meillä tosiaan monia, mutta ei kaikki noiden suhteen ehkä aivan suhteellistakaan silti ole.

Täyttä totta on, että vihan kääntäminen itsestä kohti todellisia syitä ja alkuja on todella vaikeaa. Itselläni on lähes 30 vuoden historia tunteiden ja ristiriitojen kanssa takana... Käsiteltävä sitä on, jotta voisi joskus vielä kulkea vapaammin eteenpäin elämässä. Välillä kaikkeen turhautuu täysin ja tekee mieli vain häipyä maailmasta. Mutta ehkä jokin tie parempaan on olemassa, tai voi syntyä. Menneisyyteni läheisten ihmisten kanssa en odota välttämättä suoraan voivani kaikkia asioita käsitellä, ehkä se ei ole kaikessa tarpeenkaan, eikä ainakaan omassa vallassani. Olen kylläkin kokenut myös sen, miten tuohonkin voi joskus ihmeellisesti avautua mahdollisuuksia, vaikka ei uskoisi. Mutta tärkeintä on ehkä sittenkin se, mitä asiat ovat ja merkitsevät minussa itsessäni - ja tällaisina niitä voi lähestyä monin eri tavoin.

maanima kirjoitti:

Oon samaa mieltä että "elämä on täysi saatanan vankila" ...
Siltä mustaki tuntuu tällä hetkellä. Oon kateellinen kun pystyt tuntemaan jotain noin vahvaa, vaikka se onkin vihaa, mutta tunne kuitenkin. Itse en pysty tuntemaan nykyään kuin ahdistusta ja epätoivoa. Olo on täysin tyhjä ja tarpeeton. Elämä tuntuu liian pitkältä elää loppuun asti, se on siis, kuten mainitsit, vankila josta minä en uskalla paeta omin voimin kuitenkaan. Tää kaikki tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä yhtäkkiä.

Oon entinen narkomaani ja oon ollu kuivilla 6 vuotta ja olen sairastanut c-hepatiittia sen ajan vähintäänkin. Olen käynyt ton 6 vuoden aikan kaksi kertaa interferonihoidossa, joka on tohon hepatiittiin. Eka kerta ei tehonnut ja toinen kerta sit on tehonnu ja mä yritän tässä nyt luoda itselleni tervettä roolia sen sairaan sijasta. Luulin että kun saan negatiiviset tuloset ja hoito on onnistunut, että mun elämä muuttuu mahtavaksi. Että koko mun maailma mullistuu ja paranee ja tulee joku alkuräjähdys ja säkenöi ja mun olo olis HIENO. Olo on ihan ok. On vaikeeta elää tavallista elämää ilman mitään äärielämyksiä.

Narkomaaninahan hain niitä jatkuvasti. 6 vuotta tavallinen elämä kolahti. Nukkuminen, syöminen, elämän opettelu, koulut, eka työpaikka selvänä. Huh nyt vasta varmaan alan olla toipunu kaikesta kun täämä tavallisuus ei enää riitäkkään ja musta tuntuu että en jaksakkaan mitään. Eikä mua oikeestaan kiinnostakkaan mikään. Ja mä haluaisin vaan käpertyä nurkkaan ja nukkua pois. Oon jatkuvasti ahdistunu jostain ja mietin kaikkia asioita päässäni. Pelkään että mun miesystävä ei halua olla mun kanssa ja käyn kuviteltuja keskusteluja sen kanssa oman pääni siällä ja mietin aina että mitä se sanoo ja mitä mä vastaisin siihen ja kaikki keskustelut päättyy aina jotenki niin että kaikki loppuu. Nää keskustelut ei siis oo todellisia ollenkaan.

Luultavasti en ole kuitenkaan sekoomassa, koska sitä oon kysyny iteltäni monesti, ja jos todella olisin sekoamassa niin en sitä tajuaisi kysyäkkään enää.

Elämä on liian pitkä- se on niin ku mantra nykyään mun päässä.

Lue lisää

Joo, usein tuntuu täälläkin, että vain pitkä ja merkityksetön polku on edessä elämässä... Osaksi varmaan myös oikein maalailen sellaisia kauhukuvia itselleni, masennuksen ja vihan voimin. Toisaalta kulkeminen vain aika konkreettisesti on usein yhtä vastoinkäymistä ja epätoivoa. Joku toivo ja alku, itu jossain, mutta aina siihenkään ei jaksa tarttua, kun on niin turhautunut ja pettynyt kaikkeen "turhaan" yritykseensä...

Mietin, voitko sinä puhua noista kuvaamistasi peloista miehesi tai jonkun muun ihmisen kanssa...(?) Itselläni on joskus masennuksessa ollut synkkiä yksin jäämisen, "kaiken loppumisen" ym. ajatuksia ja tunnelmia - ei ihmissuhteessa jätetyksi tulemiseen liittyviä, mutta muunlaisia. Noista pahimpien kohdalla kuitenkin puhuminen auttoi, kevensi kuormaa.

Hieno juttu tuo, mitä kerroit aineista irti pääsemisestä ja hoitojen onnistumisesta...!!

Siinähän meillä on oikea päivänsäde, empatiaa ja sympatiaa ihan huokuu. Jollei sulla oo muuta tekemistä, mee tappelamaan vaikka narsismi-palstalle tai ryömi mihin vaan tyrmään heitä avain perässä pois. Ei tollasta tarvi kenenkään masentuneen kuunnella vastakkaisesta mielipiteestäsi huolimatta.
Malice tuskin kuvittelee olevansa maailman napa eikä kenenkään tarvitse tyytyä vellomaan huonossa olossa/tilassa.
Keskustelupalstat on ymmärtääkseni tarkoitettu keskusteluun ja vertaistukeen jotan alappa lapsia hus hus.
Mua saat sättiä niin paljon kun sielu sietää mut ooppa varma, et takas tulee.
Taidat olla näitä yksinäisiä katkeria tapauksia jotka kiertää huvikseen eri keskustelupalstoja sättimässä haukkumassa ihmisiä sairasta tyydystystä saadakseen. Tai sit sulla on lääkitys aivan vituroillaan.

Näistä lurituksista jaksaa pahastua silloin kun on herkillä. Nyt en kuitenkaan ole joten.. :D
Nimim. pentumainen ego?, sinulla on ilmeisesti maaginen kyky puristaa itsestäsi tuntemukset ja ajatukset ulos niinkuin mädät paiseesta, ymmärrettyäsi itsesi ja ajatustesi turhuuden. Tämän ylemmän tietoisuuden saavutettuasi olet päätynyt täydelliseen pään tyhjyyteen, mikä todella tekee sinusta turhan. Se on hieno saavutus ja onnittelen sinua siitä. Onnea :)

Minä ja suurin osa ihmisistä, eivät kuitenkaan ole kaltaisiasi turhia pieruja Saharassa. Meillä on tunteet, kyky ajatella ja toimia, huolimatta siitä, minkä kokoinen maailmankaikkeus on. Voin tyytyä ainoastaan siihen, ettei sinunlaistesi ihmisten mielenköyhyydelle mahda mitään.

Ja kiitos päivän nauruista.

Malice kirjoitti:

Näistä lurituksista jaksaa pahastua silloin kun on herkillä. Nyt en kuitenkaan ole joten.. :D
Nimim. pentumainen ego?, sinulla on ilmeisesti maaginen kyky puristaa itsestäsi tuntemukset ja ajatukset ulos niinkuin mädät paiseesta, ymmärrettyäsi itsesi ja ajatustesi turhuuden. Tämän ylemmän tietoisuuden saavutettuasi olet päätynyt täydelliseen pään tyhjyyteen, mikä todella tekee sinusta turhan. Se on hieno saavutus ja onnittelen sinua siitä. Onnea :)

Minä ja suurin osa ihmisistä, eivät kuitenkaan ole kaltaisiasi turhia pieruja Saharassa. Meillä on tunteet, kyky ajatella ja toimia, huolimatta siitä, minkä kokoinen maailmankaikkeus on. Voin tyytyä ainoastaan siihen, ettei sinunlaistesi ihmisten mielenköyhyydelle mahda mitään.

Ja kiitos päivän nauruista.

Lue lisää

Ennen olin säälittävä ystävätön paskakasa. Mutta löysin porukan johon, siitä hetkestä lähtien, tiesin kuuluvani. Minun täytyy vain vannoa uskollisuutta Führerillemme sekä osallistua pohjasakan poistamisreissuille, joka on aika mukava harrastus.

Malice kirjoitti:

Näistä lurituksista jaksaa pahastua silloin kun on herkillä. Nyt en kuitenkaan ole joten.. :D
Nimim. pentumainen ego?, sinulla on ilmeisesti maaginen kyky puristaa itsestäsi tuntemukset ja ajatukset ulos niinkuin mädät paiseesta, ymmärrettyäsi itsesi ja ajatustesi turhuuden. Tämän ylemmän tietoisuuden saavutettuasi olet päätynyt täydelliseen pään tyhjyyteen, mikä todella tekee sinusta turhan. Se on hieno saavutus ja onnittelen sinua siitä. Onnea :)

Minä ja suurin osa ihmisistä, eivät kuitenkaan ole kaltaisiasi turhia pieruja Saharassa. Meillä on tunteet, kyky ajatella ja toimia, huolimatta siitä, minkä kokoinen maailmankaikkeus on. Voin tyytyä ainoastaan siihen, ettei sinunlaistesi ihmisten mielenköyhyydelle mahda mitään.

Ja kiitos päivän nauruista.

Lue lisää

Kerroppa lisää , Ajattelet paljon.

Ich bin der Schmerz kirjoitti:

Ennen olin säälittävä ystävätön paskakasa. Mutta löysin porukan johon, siitä hetkestä lähtien, tiesin kuuluvani. Minun täytyy vain vannoa uskollisuutta Führerillemme sekä osallistua pohjasakan poistamisreissuille, joka on aika mukava harrastus.

Lue lisää

Tuo ylläolevan "liity meihin"-viestin sisältö on tavallaan juuri oivallinen vertauskuva siitä mekanismista, joka toimii itsesäälisyytöksiä viljelevissä ihmisissä. ;)

Ich bin der Schmerz kirjoitti:

Ennen olin säälittävä ystävätön paskakasa. Mutta löysin porukan johon, siitä hetkestä lähtien, tiesin kuuluvani. Minun täytyy vain vannoa uskollisuutta Führerillemme sekä osallistua pohjasakan poistamisreissuille, joka on aika mukava harrastus.

Lue lisää

Mua kiinnostaa, kuka tää teidän fyyreri oikeen on? Ei kai nyt sentään germaanian Aatu joka jo listi itsensä, vanha amfetamiinisekopää joka pisti maailmankarttaa mieleisekseen 2.maailmasodassa ja hävisi?
Ketkä kuuluvat pohjasakkaan?

venla72_ kirjoitti:

Mua kiinnostaa, kuka tää teidän fyyreri oikeen on? Ei kai nyt sentään germaanian Aatu joka jo listi itsensä, vanha amfetamiinisekopää joka pisti maailmankarttaa mieleisekseen 2.maailmasodassa ja hävisi?
Ketkä kuuluvat pohjasakkaan?

Lue lisää

Tappio johtui vain strategisesta virheestä.
A.H tietenkin. Hän sentään sai jotain aikaankin, toisin kuin nämä nykyiset paskapoliitikot, jotka istuvat miettimässä Vanhasen ym paskapuheita...
Pohjasakkaan kuuluvat mamut, Suomeen kuulumattomat maahan tunkeutujat.

88 meine Freundin.

Ich bin der Schmerz kirjoitti:

Tappio johtui vain strategisesta virheestä.
A.H tietenkin. Hän sentään sai jotain aikaankin, toisin kuin nämä nykyiset paskapoliitikot, jotka istuvat miettimässä Vanhasen ym paskapuheita...
Pohjasakkaan kuuluvat mamut, Suomeen kuulumattomat maahan tunkeutujat.

88 meine Freundin.

Lue lisää

Mitäs jos ei tunnu yhtään mielekkäältä ja viisaalta projisoida omaa vihaa johonkin ihmisryhmään; jättää ristiriitoja sisällään käsittelemättä ja sysätä niitä sen sijaan väkivaltana ulospäin tehden vahinkoa niin muille kuin samalla pohjimmiltaan itsellekin (sitä itse edes tajuamatta)? Eihän sellaisesta ole kuin haittaa kaikille.

Maahanmuuttajat eivät vihastuta minua juuri yhtään, poliitikot ehkä vähän enemmän... En silti taida viitsiä alkaa vainota heitäkään. :)

Ich bin der Schmerz kirjoitti:

Tappio johtui vain strategisesta virheestä.
A.H tietenkin. Hän sentään sai jotain aikaankin, toisin kuin nämä nykyiset paskapoliitikot, jotka istuvat miettimässä Vanhasen ym paskapuheita...
Pohjasakkaan kuuluvat mamut, Suomeen kuulumattomat maahan tunkeutujat.

88 meine Freundin.

Lue lisää

Hmm en luullut sun vastaavan, mutta näin kävi. Taidat olla tosissas? No aikaan sai, sen myönnän mutta riippuu sitten katsovan perspektiivistä että hyvääkö vai pahaa. Sen myönnän että ilman saksalaisten apuja täällä puhuttais nyt ryss- eikun venäjää.
Katsottiin juuri dokkari Stalinista ja Hitleristä, sattui pikkutytär samaan huoneeseen ja "Ketä noi on?" "Kumpi voitti?" Molemmat hävisi, toinen tappoi itsensä, toinen kuoli miljoonien ihmisten onneksi.
Mamut pohjasakkaa, no enpä tiedä, ennemminkin lain pitäisi muuttua jotta pääsisivät pikemmin töihin. Ihmisiä me kaikki ollaan, he myös ja ihmisarvoa ei voi mitata esim. rahassa.
Patistin tyttären leikkeihinsä, en todellakaan aio antaa katsella kun natsit repivät esim. vauvan ruumiin osiin. Toiko on sitten upeeta ja ideologian tulee elää edelleen?
Eikö me masentuneet, yhteiskunnassa juuri nyt tuottamattomat ihmiset olla pohjasakkaa?

venla72_ kirjoitti:

Hmm en luullut sun vastaavan, mutta näin kävi. Taidat olla tosissas? No aikaan sai, sen myönnän mutta riippuu sitten katsovan perspektiivistä että hyvääkö vai pahaa. Sen myönnän että ilman saksalaisten apuja täällä puhuttais nyt ryss- eikun venäjää.
Katsottiin juuri dokkari Stalinista ja Hitleristä, sattui pikkutytär samaan huoneeseen ja "Ketä noi on?" "Kumpi voitti?" Molemmat hävisi, toinen tappoi itsensä, toinen kuoli miljoonien ihmisten onneksi.
Mamut pohjasakkaa, no enpä tiedä, ennemminkin lain pitäisi muuttua jotta pääsisivät pikemmin töihin. Ihmisiä me kaikki ollaan, he myös ja ihmisarvoa ei voi mitata esim. rahassa.
Patistin tyttären leikkeihinsä, en todellakaan aio antaa katsella kun natsit repivät esim. vauvan ruumiin osiin. Toiko on sitten upeeta ja ideologian tulee elää edelleen?
Eikö me masentuneet, yhteiskunnassa juuri nyt tuottamattomat ihmiset olla pohjasakkaa?

Lue lisää

"Eikö me masentuneet, yhteiskunnassa juuri nyt tuottamattomat ihmiset olla pohjasakkaa? "

Juuri näin, ja kulttuurin käsitys ihmisestä on aina se palvottu fyyreri. Tulee aina olemaan, ja aina joku on sen valheen mukaan "pohjasakkaa". Sellaista on ihmisen yhteisöllisyys.

natsismi sisällä kirjoitti:

"Eikö me masentuneet, yhteiskunnassa juuri nyt tuottamattomat ihmiset olla pohjasakkaa? "

Juuri näin, ja kulttuurin käsitys ihmisestä on aina se palvottu fyyreri. Tulee aina olemaan, ja aina joku on sen valheen mukaan "pohjasakkaa". Sellaista on ihmisen yhteisöllisyys.

Lue lisää

...Nykyisessä markkinakulttuurissamme siis avainsana on juuri tuo "tuottavuus". Ihmisen ja elämän arvon mitta on taloudellinen hyöty. Profit macht frei. Voiko mitään tyhmempää ja pinnallisempaa enää olla; kuka tämän kaiken on rakentanut, ja kuka sitä ylläpitää?

Olen saanut kyllä ärsytyskiintiöni täyteen ainakin parilta viikolta ihan tuolla elävän elämän puolella. Asioiden sopiminen ihmisten kanssa, jotka haluavat ainoastaan sabotoida ja vaikeuttaa työtäsi, ei ole kivaa. Vastuu on minun ja valta heidän.
Toivon sinulle vähemmän ärsyttävää tulevaa viikonloppua :)

Kiitos samoin sinulle :) Nyt vasta huomasin tuon viestin. Kyllä se mieli paranee aina kevättä kohti

Oletko mielestäsi jotenkin hauska

Jos olet niin naura vähän tällekin
http://www.freewebs.com/self_mutilation/

Malice kirjoitti:

Jos olet niin naura vähän tällekin
http://www.freewebs.com/self_mutilation/

Ei voisi vähempää kiinnostaa teinitytön ahdistus.
Jakaisi mieluummin pilluaan kuin viiltelee itseään.
Itsemurhan tekijät ovat aina halveksittavia luopioita, jotka eivät ansaitse elää.
Masennus ei pidennä kenenkään elämää kyynäränkään vertaa.

Jos et uskalla tarttua johonkin hyvään nii tartu ihmeessä pahaan.
Ketään ei kiinnosta.
Tai ehkä kiinnostaa.
Ota selvää.

Totuuden katakombi kirjoitti:

Ei voisi vähempää kiinnostaa teinitytön ahdistus.
Jakaisi mieluummin pilluaan kuin viiltelee itseään.
Itsemurhan tekijät ovat aina halveksittavia luopioita, jotka eivät ansaitse elää.
Masennus ei pidennä kenenkään elämää kyynäränkään vertaa.

Jos et uskalla tarttua johonkin hyvään nii tartu ihmeessä pahaan.
Ketään ei kiinnosta.
Tai ehkä kiinnostaa.
Ota selvää.

Lue lisää

"Velloo omissa tunteissaan välittämättä muista pätkääkään, vieläpä vahingoittaa itseään huomion kipeänä."
"Ei edes mitään yritystä ymmärtää toisia."

"Ei voisi vähempää kiinnostaa teinitytön ahdistus."
"Itsemurhan tekijät ovat aina halveksittavia luopioita, jotka eivät ansaitse elää."

Onko sinulla mitään yritystä ymmärtää toisia? Minä esimerkiksi olen sellainen "toinen".

Miksi teinitytön ahdistus ei kiinnosta? Teinihän sinäkin olet, etkö?
Jos olisin joku, jonka tunnet ja josta oikeasti välität, olisi aika mielenkiintoista nähdä kuinka paljon päätäsi silloin haluaisit minulle aukoa tämän asian suhteen. Tuo tekstisi on vain provosointia, ymmärrän sen, mutta ihmettelen vain mitä hyödyt tuollaisesta turhasta räkyttämisestä. Eikö sinulla ole elämässäsi muuta tekemistä?
Tietenkin murkkuikäisestä voi olla pelkästään hauskaa yrittää saada jotain negatiivista reaktiota aikaan toisessa, niin surkuhupaisa tilanne kuin se onkin. Ei voi sanoa että tietämättömyys olisi tyhmyyttä, mutta tyhmäksi se valitettavasti tekee. Toivottavasti saat apua ongelmiisi.

Malice kirjoitti:

"Velloo omissa tunteissaan välittämättä muista pätkääkään, vieläpä vahingoittaa itseään huomion kipeänä."
"Ei edes mitään yritystä ymmärtää toisia."

"Ei voisi vähempää kiinnostaa teinitytön ahdistus."
"Itsemurhan tekijät ovat aina halveksittavia luopioita, jotka eivät ansaitse elää."

Onko sinulla mitään yritystä ymmärtää toisia? Minä esimerkiksi olen sellainen "toinen".

Miksi teinitytön ahdistus ei kiinnosta? Teinihän sinäkin olet, etkö?
Jos olisin joku, jonka tunnet ja josta oikeasti välität, olisi aika mielenkiintoista nähdä kuinka paljon päätäsi silloin haluaisit minulle aukoa tämän asian suhteen. Tuo tekstisi on vain provosointia, ymmärrän sen, mutta ihmettelen vain mitä hyödyt tuollaisesta turhasta räkyttämisestä. Eikö sinulla ole elämässäsi muuta tekemistä?
Tietenkin murkkuikäisestä voi olla pelkästään hauskaa yrittää saada jotain negatiivista reaktiota aikaan toisessa, niin surkuhupaisa tilanne kuin se onkin. Ei voi sanoa että tietämättömyys olisi tyhmyyttä, mutta tyhmäksi se valitettavasti tekee. Toivottavasti saat apua ongelmiisi.

Lue lisää

En halua apua ongelmiini, koska tiedän sisimmässäni, että kaikki psykologit, psykiatrit ja muut "ammattiauttajat" vain tekevät rahaa masisihmisten ongelmilla. Eivätkä he voi aidosti auttaa. Jopa sinun roskatekstit ovat parempaa terapiaa kuin mikä tahansa "ammattiapu".
Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä. Kuka voi nostaa kissan hännän ellei kissa itse?

Anteeksi nyt vain, mutta minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan.
He ovat itse sen aiheuttaneet. Heidän pitää voittaa itsesääli tai toisten sortovalta. Masentunut ei pysty siihen itse, mutta kun aika kuluu hän ymmärtää luopua jostain ja aloittaa alusta. Ei aina voi voittaa ei edes joka kerta. Ei aina tarvitse olla jotain, voi tyytyä siihen mitä on ja tehdä töitä sen jonkin eteen.
Toisin sanoen tajunnan räjäyttävän seksin saamiseksi pitää tehdä töitä. Pitää uskaltaa olla kontaktissa muihin ihmisiin jäämättä surkuttelemaan tai introvertteilemään oman päänsä sisälle.

Sen kyllä sisimmässään tuntee mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen masentuu jos hän pettää itseään.
Myönnän, että voin olla itsekin masentunut, mutta en silti halua mitään apua siihen. Itsemurhaa en ole koskaan harkinnut. Mielessä on käynyt ajatus, että maailma ei olisi kummoinenkaan paikka ilman minua.
Minua ei edes kiinnosta mikään muu kuin seksi joten minun on vaikea enää masentua.

Niin ja olen oikeasti sitä mieltä, että ihmisen pitäisi voittaa pelkuruutensa ja jakaa omaa persoonaansa muiden kanssa välittämättä seurauksista. Haudassa saa sitten olla rauhassa.

Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse.

En ole sentään niin tyhmä, että alkaisin viiltelemään itseäni.
Tiedän sellaisia, enkä ymmärrä heitä, enkä edes halua ymmärtää. En halua ymmärtää myöskään natseja tai muita rasisteja. Sellaiset kuolevat omaan tyhmyyteensä ja tunnevammaisuuteensa. Kuolkoon! Jos joku haluaa eliminoida itsensä niin tehköön sen. Luonto karsii heikot!
Jos haluat minulta sympatiaa niin jaa pillua.
Hahahahah.

Totuuden pasuuna kirjoitti:

En halua apua ongelmiini, koska tiedän sisimmässäni, että kaikki psykologit, psykiatrit ja muut "ammattiauttajat" vain tekevät rahaa masisihmisten ongelmilla. Eivätkä he voi aidosti auttaa. Jopa sinun roskatekstit ovat parempaa terapiaa kuin mikä tahansa "ammattiapu".
Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä. Kuka voi nostaa kissan hännän ellei kissa itse?

Anteeksi nyt vain, mutta minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan.
He ovat itse sen aiheuttaneet. Heidän pitää voittaa itsesääli tai toisten sortovalta. Masentunut ei pysty siihen itse, mutta kun aika kuluu hän ymmärtää luopua jostain ja aloittaa alusta. Ei aina voi voittaa ei edes joka kerta. Ei aina tarvitse olla jotain, voi tyytyä siihen mitä on ja tehdä töitä sen jonkin eteen.
Toisin sanoen tajunnan räjäyttävän seksin saamiseksi pitää tehdä töitä. Pitää uskaltaa olla kontaktissa muihin ihmisiin jäämättä surkuttelemaan tai introvertteilemään oman päänsä sisälle.

Sen kyllä sisimmässään tuntee mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen masentuu jos hän pettää itseään.
Myönnän, että voin olla itsekin masentunut, mutta en silti halua mitään apua siihen. Itsemurhaa en ole koskaan harkinnut. Mielessä on käynyt ajatus, että maailma ei olisi kummoinenkaan paikka ilman minua.
Minua ei edes kiinnosta mikään muu kuin seksi joten minun on vaikea enää masentua.

Niin ja olen oikeasti sitä mieltä, että ihmisen pitäisi voittaa pelkuruutensa ja jakaa omaa persoonaansa muiden kanssa välittämättä seurauksista. Haudassa saa sitten olla rauhassa.

Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse.

En ole sentään niin tyhmä, että alkaisin viiltelemään itseäni.
Tiedän sellaisia, enkä ymmärrä heitä, enkä edes halua ymmärtää. En halua ymmärtää myöskään natseja tai muita rasisteja. Sellaiset kuolevat omaan tyhmyyteensä ja tunnevammaisuuteensa. Kuolkoon! Jos joku haluaa eliminoida itsensä niin tehköön sen. Luonto karsii heikot!
Jos haluat minulta sympatiaa niin jaa pillua.
Hahahahah.

Lue lisää

Olisit ennemmin hiljaa, jos ei ole parempaa sanottavaa...

Totuuden pasuuna kirjoitti:

En halua apua ongelmiini, koska tiedän sisimmässäni, että kaikki psykologit, psykiatrit ja muut "ammattiauttajat" vain tekevät rahaa masisihmisten ongelmilla. Eivätkä he voi aidosti auttaa. Jopa sinun roskatekstit ovat parempaa terapiaa kuin mikä tahansa "ammattiapu".
Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä. Kuka voi nostaa kissan hännän ellei kissa itse?

Anteeksi nyt vain, mutta minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan.
He ovat itse sen aiheuttaneet. Heidän pitää voittaa itsesääli tai toisten sortovalta. Masentunut ei pysty siihen itse, mutta kun aika kuluu hän ymmärtää luopua jostain ja aloittaa alusta. Ei aina voi voittaa ei edes joka kerta. Ei aina tarvitse olla jotain, voi tyytyä siihen mitä on ja tehdä töitä sen jonkin eteen.
Toisin sanoen tajunnan räjäyttävän seksin saamiseksi pitää tehdä töitä. Pitää uskaltaa olla kontaktissa muihin ihmisiin jäämättä surkuttelemaan tai introvertteilemään oman päänsä sisälle.

Sen kyllä sisimmässään tuntee mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen masentuu jos hän pettää itseään.
Myönnän, että voin olla itsekin masentunut, mutta en silti halua mitään apua siihen. Itsemurhaa en ole koskaan harkinnut. Mielessä on käynyt ajatus, että maailma ei olisi kummoinenkaan paikka ilman minua.
Minua ei edes kiinnosta mikään muu kuin seksi joten minun on vaikea enää masentua.

Niin ja olen oikeasti sitä mieltä, että ihmisen pitäisi voittaa pelkuruutensa ja jakaa omaa persoonaansa muiden kanssa välittämättä seurauksista. Haudassa saa sitten olla rauhassa.

Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse.

En ole sentään niin tyhmä, että alkaisin viiltelemään itseäni.
Tiedän sellaisia, enkä ymmärrä heitä, enkä edes halua ymmärtää. En halua ymmärtää myöskään natseja tai muita rasisteja. Sellaiset kuolevat omaan tyhmyyteensä ja tunnevammaisuuteensa. Kuolkoon! Jos joku haluaa eliminoida itsensä niin tehköön sen. Luonto karsii heikot!
Jos haluat minulta sympatiaa niin jaa pillua.
Hahahahah.

Lue lisää

Taidat olla aika pahasti hukassa itseltäsi, vai onko kohdallasi kyse vain elämänkokemuksen vähäisyydestä? Etsi itsesi ensin, ja jaa sitten vasta toisille neuvoja elämästä; käsityksesi siitä näyttää äärimmäisen pinnalliselta ja typerältä, kun moralisoit ja syyllistät toisia heidän kärsimyksistään.

sordiinoa torvelle kirjoitti:

Taidat olla aika pahasti hukassa itseltäsi, vai onko kohdallasi kyse vain elämänkokemuksen vähäisyydestä? Etsi itsesi ensin, ja jaa sitten vasta toisille neuvoja elämästä; käsityksesi siitä näyttää äärimmäisen pinnalliselta ja typerältä, kun moralisoit ja syyllistät toisia heidän kärsimyksistään.

Lue lisää

"Minä luon kohtaloni ihan itse."

Suosittelen, että harkitset suht pikaista suunnanmuutosta ja uudelleenarviointia tuon suhteen. Voin melkein vakuuttaa, että tuo tiesi johtaa ojiin ja allikoihin - ja pikavauhdilla. Ja anteeksi jos olin turhan töykeä edellä. Viestisi henkii kyllä sellaista parikymppisen elämystenetsijän hukassaoloa, että alta pois (en sano tätä pahalla, kun olen itse kokenut saman ja ajatellutkin oikeastaan vähän samoin). Kaikkea hyvää kuitenkin toivon sinne.

Totuuden pasuuna kirjoitti:

En halua apua ongelmiini, koska tiedän sisimmässäni, että kaikki psykologit, psykiatrit ja muut "ammattiauttajat" vain tekevät rahaa masisihmisten ongelmilla. Eivätkä he voi aidosti auttaa. Jopa sinun roskatekstit ovat parempaa terapiaa kuin mikä tahansa "ammattiapu".
Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä. Kuka voi nostaa kissan hännän ellei kissa itse?

Anteeksi nyt vain, mutta minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan.
He ovat itse sen aiheuttaneet. Heidän pitää voittaa itsesääli tai toisten sortovalta. Masentunut ei pysty siihen itse, mutta kun aika kuluu hän ymmärtää luopua jostain ja aloittaa alusta. Ei aina voi voittaa ei edes joka kerta. Ei aina tarvitse olla jotain, voi tyytyä siihen mitä on ja tehdä töitä sen jonkin eteen.
Toisin sanoen tajunnan räjäyttävän seksin saamiseksi pitää tehdä töitä. Pitää uskaltaa olla kontaktissa muihin ihmisiin jäämättä surkuttelemaan tai introvertteilemään oman päänsä sisälle.

Sen kyllä sisimmässään tuntee mikä on oikein ja mikä väärin. Ihminen masentuu jos hän pettää itseään.
Myönnän, että voin olla itsekin masentunut, mutta en silti halua mitään apua siihen. Itsemurhaa en ole koskaan harkinnut. Mielessä on käynyt ajatus, että maailma ei olisi kummoinenkaan paikka ilman minua.
Minua ei edes kiinnosta mikään muu kuin seksi joten minun on vaikea enää masentua.

Niin ja olen oikeasti sitä mieltä, että ihmisen pitäisi voittaa pelkuruutensa ja jakaa omaa persoonaansa muiden kanssa välittämättä seurauksista. Haudassa saa sitten olla rauhassa.

Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse.

En ole sentään niin tyhmä, että alkaisin viiltelemään itseäni.
Tiedän sellaisia, enkä ymmärrä heitä, enkä edes halua ymmärtää. En halua ymmärtää myöskään natseja tai muita rasisteja. Sellaiset kuolevat omaan tyhmyyteensä ja tunnevammaisuuteensa. Kuolkoon! Jos joku haluaa eliminoida itsensä niin tehköön sen. Luonto karsii heikot!
Jos haluat minulta sympatiaa niin jaa pillua.
Hahahahah.

Lue lisää

Julkinen mielenterveyshuolto ei maksa potilaalle itselleen mitään. Mömmötkin saa soskun kautta ilmatteeksi, jos sattuu olemaan työtön.

Ongelmasi on siinä, ettet tiedä mistä puhut. Masennusta ei voi aiheuttaa itselleen. Jos joku on altis surkuttelemaan itseään, sillä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Mitkään elämään normaalisti kuuluvat surut eivät myöskään liity masennukseen mitenkään. Kun masennuksesta puhuu sairautena, pitäisi ilmeisesti lähteä aina lähestymään aihetta biokemian näkökulmasta, että väki tajuaisi sen olevan muutakin kuin synkkä mieliala. Ehkä jos joskus vielä koet syvän masennustilan, ymmärrät mitä tarkoitan.

"Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä."

Tjaa, oletko kokeillut? Vaikka pelkäänpä että tuolla umpiasenteella, jonka omaat, ei paljon terapiasta hyödytä. Sinähän kun olet aina oikeassa.. Terapiassa yritetään löytää tapoja lähestyä vaikeita ja pulmallisia asioita uusilla tavoilla. Terapeutin tehtävä on auttaa ihmistä löytämään vastauksia ongelmiinsa, rohkaista, luoda toivoa, antaa vinkkejä, jakaa kokemuksia ja hyödyntää koulutustaan kaikissa edellisissä. Terapeutin näkökulma on toisen ihmisen näkökulma, ja ihminen joka ajattelee oman näkökulmansa kattavan kaikkien muidenkin näkökulman, on tyhmä. Me kaikki tarvitsemme kuulla, mitä joku toinen ajattelee asioista, se laajentaa näkemystämme. Terapiankin tarkoitus on luoda uusia näkökulmia asioihin. Masentunut mieli nimittäin ajattelee kaiken hirveän suppeasti.

Tiedän ettet ymmärrä minua, etkä varsinkaan ongelmiani, mutta eräs ihminen sanoi minulle kerran viisaasti: "Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta.

Malice kirjoitti:

Julkinen mielenterveyshuolto ei maksa potilaalle itselleen mitään. Mömmötkin saa soskun kautta ilmatteeksi, jos sattuu olemaan työtön.

Ongelmasi on siinä, ettet tiedä mistä puhut. Masennusta ei voi aiheuttaa itselleen. Jos joku on altis surkuttelemaan itseään, sillä ei ole mitään tekemistä masennuksen kanssa. Mitkään elämään normaalisti kuuluvat surut eivät myöskään liity masennukseen mitenkään. Kun masennuksesta puhuu sairautena, pitäisi ilmeisesti lähteä aina lähestymään aihetta biokemian näkökulmasta, että väki tajuaisi sen olevan muutakin kuin synkkä mieliala. Ehkä jos joskus vielä koet syvän masennustilan, ymmärrät mitä tarkoitan.

"Ei mikään psykiatri poista yksinäisyyttä."

Tjaa, oletko kokeillut? Vaikka pelkäänpä että tuolla umpiasenteella, jonka omaat, ei paljon terapiasta hyödytä. Sinähän kun olet aina oikeassa.. Terapiassa yritetään löytää tapoja lähestyä vaikeita ja pulmallisia asioita uusilla tavoilla. Terapeutin tehtävä on auttaa ihmistä löytämään vastauksia ongelmiinsa, rohkaista, luoda toivoa, antaa vinkkejä, jakaa kokemuksia ja hyödyntää koulutustaan kaikissa edellisissä. Terapeutin näkökulma on toisen ihmisen näkökulma, ja ihminen joka ajattelee oman näkökulmansa kattavan kaikkien muidenkin näkökulman, on tyhmä. Me kaikki tarvitsemme kuulla, mitä joku toinen ajattelee asioista, se laajentaa näkemystämme. Terapiankin tarkoitus on luoda uusia näkökulmia asioihin. Masentunut mieli nimittäin ajattelee kaiken hirveän suppeasti.

Tiedän ettet ymmärrä minua, etkä varsinkaan ongelmiani, mutta eräs ihminen sanoi minulle kerran viisaasti: "Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta.

Lue lisää

""Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta. "

Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät.

Jos pidän itsensä satuttajia halveksittavina niin sittenpähän pidän.
Olen varmasti kokenut jonkin asteista masennusta. Silloin ei auta oikein mikään. Ajan kanssa olen niistä selvinnyt.
Kyllä viime kesänäkin matelin hautausmaalla itkien elämän kovuutta ja omaa täydellistä kyvyttömyyttäni muodostaa ihmissuhteita, mutta samalla nautin siitä tunteesta kun saan ryvettyä täydessä yksinäisyydessä ja itsesäälissä. Ehkä olen masokisti, mutta en niin paljon että satuttaisin itseäni fyysisesti, sitä en voi, enkä halua käsittää. Jos joku haluaa huomiota niin ryhtyköön pelleksi mieluummin.

Enkä voisi kuvitellakaan ottavani apua joltain terapeutilta. Ajatus kuulostaa täysin naurettavalta.
Joka tapauksessa luon kohtaloni ihan itse. En kuuntele muita tai varsinkaan naisten neuvoja, terapeutteja tai ketään. Mömmöihin en koske pitkällä tikullakaan ja halveksin paljon niitä jotka syövät masennuslääkkeitä.
Oma ego on minusta ihmisen pahin vihollinen, se pitää tuhota ja keskittyä vain tähän hetkeen.
Unohda itsesi kokonaan ja keskity elämään.

sordiinoa torvelle kirjoitti:

"Minä luon kohtaloni ihan itse."

Suosittelen, että harkitset suht pikaista suunnanmuutosta ja uudelleenarviointia tuon suhteen. Voin melkein vakuuttaa, että tuo tiesi johtaa ojiin ja allikoihin - ja pikavauhdilla. Ja anteeksi jos olin turhan töykeä edellä. Viestisi henkii kyllä sellaista parikymppisen elämystenetsijän hukassaoloa, että alta pois (en sano tätä pahalla, kun olen itse kokenut saman ja ajatellutkin oikeastaan vähän samoin). Kaikkea hyvää kuitenkin toivon sinne.

Lue lisää

kiitokset suositteluista
minä en ota valitettvasti suosituksia vastaan tällä kertaa
enkä seuraavallakaan kerralla

niin ja ei sitä ainoastaan vaikuta omaan kohtaloonsa vaan muiden myös
sitä voisit miettiä sinä

Totuuden torvi kirjoitti:

""Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta. "

Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät.

Jos pidän itsensä satuttajia halveksittavina niin sittenpähän pidän.
Olen varmasti kokenut jonkin asteista masennusta. Silloin ei auta oikein mikään. Ajan kanssa olen niistä selvinnyt.
Kyllä viime kesänäkin matelin hautausmaalla itkien elämän kovuutta ja omaa täydellistä kyvyttömyyttäni muodostaa ihmissuhteita, mutta samalla nautin siitä tunteesta kun saan ryvettyä täydessä yksinäisyydessä ja itsesäälissä. Ehkä olen masokisti, mutta en niin paljon että satuttaisin itseäni fyysisesti, sitä en voi, enkä halua käsittää. Jos joku haluaa huomiota niin ryhtyköön pelleksi mieluummin.

Enkä voisi kuvitellakaan ottavani apua joltain terapeutilta. Ajatus kuulostaa täysin naurettavalta.
Joka tapauksessa luon kohtaloni ihan itse. En kuuntele muita tai varsinkaan naisten neuvoja, terapeutteja tai ketään. Mömmöihin en koske pitkällä tikullakaan ja halveksin paljon niitä jotka syövät masennuslääkkeitä.
Oma ego on minusta ihmisen pahin vihollinen, se pitää tuhota ja keskittyä vain tähän hetkeen.
Unohda itsesi kokonaan ja keskity elämään.

Lue lisää

"Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta. "

"Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät."

Paitsi etteivät kaikki tee niin. Esimerkiksi minä en ymmärrä kiihkouskovaisia, mutta se ei meinaa sitä, ettenkö yrittäisi ymmärtää heitä, tai että haluaisin halveksia heitä oman ymmärtämättömyyteni takia. En halua tuomita sellaista, minkä syitä en tiedä. Muutenkin muiden ihmisten tuomitseminen on minusta vahingollista. Ei pelkästään tuomitsijalle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Ymmärtämättömyys lisää pahoinvointia ihmisten keskuudessa, eikä se ole mielestäni kovin positiivinen seuraus. Toisten tuomitseminen myös lisää negatiivisia ajatuksia tuomitsija oman pään sisällä, josta on helposti seurauksena katkeruus. Sitten kun vielä lisätään samaan soppaan jälkikasvu, jolle nämä samat katkeruuden aiheet opetetaan.. Ei siitä ole kellekään mitään hyötyä. Ei toisten ihmisten sättimisessä ja tuomitsemisessa ole mitään hienoa ja rakentavaa ajatusta taustalla. Se on vain yksilön omaa suppeakatseisuutta, enkä minä halua, enkä aio olla sellainen.

"Oma ego on minusta ihmisen pahin vihollinen, se pitää tuhota ja keskittyä vain tähän hetkeen. Unohda itsesi kokonaan ja keskity elämään."

Olen aika oleellinen osa omaa elämääni, eikä minusta ole mahdollista unohtaa täysin itseään, voidakseen keskittyä elämään. Muutenkin, mitä järkeä sellaisessa elämässä olisi, joka on sinun, muttet ole osallisena siinä? Ja minusta sinun egosi on kyllä aika paljon suurempi omaani, jos näitä lausahduksia on uskominen:

"Olet tunnevamppi zombi!"
"minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan."
"He ovat itse sen aiheuttaneet."
"tuomitsen silloin kun minua huvittaa"
"Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä."
"Jos pidän itsensä satuttajia halveksittavina niin sittenpähän pidän."
"sitä en voi, enkä halua käsittää"
"Jos joku haluaa huomiota niin ryhtyköön pelleksi mieluummin."
"En kuuntele muita tai varsinkaan naisten neuvoja terapeutteja tai ketään"
"halveksin paljon niitä jotka syövät masennuslääkkeitä"

Olet ääriäsi myöten täynnä itseäsi ja omaa egoasi.

"Kyllä viime kesänäkin matelin hautausmaalla itkien elämän kovuutta ja omaa täydellistä kyvyttömyyttäni muodostaa ihmissuhteita, mutta samalla nautin siitä tunteesta kun saan ryvettyä täydessä yksinäisyydessä ja itsesäälissä."

Rypeminen omassa kurjuudessaan, on yksi itsensä vahingoittamisen muoto ja liittyy itsensä rankaisemiseen. Saat hyvän olon tunteen siitä, että pyrit huonontamaan oloasi soimaamalla itseäsi omasta kyvyttömyydestäsi. Viiltely ja muu itsensä pahoinpitely toimii täsmälleen samalla periaatteella.
Pieni vinkki, mikäli olet hetero ja mies. Vastakkaista sukupuolta on kunnioitettava ja kuunneltava, jos jotain parisuhteen tapaista toivot elämääsi. Ei yhdelläkään naisella ole mitään syytä kunnioittaa tai välittää sinusta, mikäli et kykene osoittamaan samoja asioita hänelle.

Mikä masennuslääkkeissä on niin vastenmielistä? Ne ovat lääkkeitä siinä missä muutkin. Olisiko sinusta parempi, jos lääkehoitoa ei olisi olemassakaan, tarkoitan siis ei mihinkään sairauteen? Vahvat selviävät, heikot kuolevat, niinkö?

"Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse."

Ikä ei katso henkistä ikää. Jos sairastaisit vakavaa masennusta, olen aika varma, että kuolisit siihen myös. Yksinäisyydestä kärsivä ihminen, joka ei ole valmis vastaanottamaan apua, ja jopa suhtautuu siihen noin kielteisesti on masennukselle helppo saalis. Vaikket olekaan itsemurhaa ajatellut, voin vannoa, että pahasti sairastuessasi sinulta katoaisi tämän hetkinen ideologiasi taivaan tuuliin. Syvä masennus voi myös aikaan saada sen, ettei sinulla ole voimia syödä tai juoda, jolloin näännyt hengiltä.

Minä kieltäydyin lääkityksestä puolitoista vuotta vakavan sairatumisen jälkeen. Siinä ajassa masennus kerkesi muuttua psykoottiseksi, ja ilmeisesti vaurioitti muistiani mahdollisesti pysyvästi. Lopulta en kyennyt syömään, en nukkumaan, en olemaan aloillani, mutta en myöskään tekemään mitään. Lopulta aloitin lääkkeet, mutta jouduin sairaalaan siitä huolimatta. Tilanne oli edennyt liian pitkälle. Olisin varmaan paremmassa kunnossa, jos olisin aloittanut lääkityksen aiemmin. Hoidan sairauttani keinoilla, joita on saatavilla, enkä näe siinä mitään häpeällistä tai väärää.

Malice kirjoitti:

"Älä tuomitse, jos et ymmärrä". Suosittelen miettimään edes hetkisen tuota lausetta. "

"Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät."

Paitsi etteivät kaikki tee niin. Esimerkiksi minä en ymmärrä kiihkouskovaisia, mutta se ei meinaa sitä, ettenkö yrittäisi ymmärtää heitä, tai että haluaisin halveksia heitä oman ymmärtämättömyyteni takia. En halua tuomita sellaista, minkä syitä en tiedä. Muutenkin muiden ihmisten tuomitseminen on minusta vahingollista. Ei pelkästään tuomitsijalle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Ymmärtämättömyys lisää pahoinvointia ihmisten keskuudessa, eikä se ole mielestäni kovin positiivinen seuraus. Toisten tuomitseminen myös lisää negatiivisia ajatuksia tuomitsija oman pään sisällä, josta on helposti seurauksena katkeruus. Sitten kun vielä lisätään samaan soppaan jälkikasvu, jolle nämä samat katkeruuden aiheet opetetaan.. Ei siitä ole kellekään mitään hyötyä. Ei toisten ihmisten sättimisessä ja tuomitsemisessa ole mitään hienoa ja rakentavaa ajatusta taustalla. Se on vain yksilön omaa suppeakatseisuutta, enkä minä halua, enkä aio olla sellainen.

"Oma ego on minusta ihmisen pahin vihollinen, se pitää tuhota ja keskittyä vain tähän hetkeen. Unohda itsesi kokonaan ja keskity elämään."

Olen aika oleellinen osa omaa elämääni, eikä minusta ole mahdollista unohtaa täysin itseään, voidakseen keskittyä elämään. Muutenkin, mitä järkeä sellaisessa elämässä olisi, joka on sinun, muttet ole osallisena siinä? Ja minusta sinun egosi on kyllä aika paljon suurempi omaani, jos näitä lausahduksia on uskominen:

"Olet tunnevamppi zombi!"
"minulla ei ole mitään sympatiaa masennusihmisiä kohtaan."
"He ovat itse sen aiheuttaneet."
"tuomitsen silloin kun minua huvittaa"
"Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä."
"Jos pidän itsensä satuttajia halveksittavina niin sittenpähän pidän."
"sitä en voi, enkä halua käsittää"
"Jos joku haluaa huomiota niin ryhtyköön pelleksi mieluummin."
"En kuuntele muita tai varsinkaan naisten neuvoja terapeutteja tai ketään"
"halveksin paljon niitä jotka syövät masennuslääkkeitä"

Olet ääriäsi myöten täynnä itseäsi ja omaa egoasi.

"Kyllä viime kesänäkin matelin hautausmaalla itkien elämän kovuutta ja omaa täydellistä kyvyttömyyttäni muodostaa ihmissuhteita, mutta samalla nautin siitä tunteesta kun saan ryvettyä täydessä yksinäisyydessä ja itsesäälissä."

Rypeminen omassa kurjuudessaan, on yksi itsensä vahingoittamisen muoto ja liittyy itsensä rankaisemiseen. Saat hyvän olon tunteen siitä, että pyrit huonontamaan oloasi soimaamalla itseäsi omasta kyvyttömyydestäsi. Viiltely ja muu itsensä pahoinpitely toimii täsmälleen samalla periaatteella.
Pieni vinkki, mikäli olet hetero ja mies. Vastakkaista sukupuolta on kunnioitettava ja kuunneltava, jos jotain parisuhteen tapaista toivot elämääsi. Ei yhdelläkään naisella ole mitään syytä kunnioittaa tai välittää sinusta, mikäli et kykene osoittamaan samoja asioita hänelle.

Mikä masennuslääkkeissä on niin vastenmielistä? Ne ovat lääkkeitä siinä missä muutkin. Olisiko sinusta parempi, jos lääkehoitoa ei olisi olemassakaan, tarkoitan siis ei mihinkään sairauteen? Vahvat selviävät, heikot kuolevat, niinkö?

"Niin ja olen teini tai jos 20v lasketaan teiniksi ja on suorastaan häpeällistä että sinä toivot minulle apua ongelmiini. Hyi! Mieluummin kuolen kuin otan apua ongelmiini. Minä luon kohtaloni ihan itse."

Ikä ei katso henkistä ikää. Jos sairastaisit vakavaa masennusta, olen aika varma, että kuolisit siihen myös. Yksinäisyydestä kärsivä ihminen, joka ei ole valmis vastaanottamaan apua, ja jopa suhtautuu siihen noin kielteisesti on masennukselle helppo saalis. Vaikket olekaan itsemurhaa ajatellut, voin vannoa, että pahasti sairastuessasi sinulta katoaisi tämän hetkinen ideologiasi taivaan tuuliin. Syvä masennus voi myös aikaan saada sen, ettei sinulla ole voimia syödä tai juoda, jolloin näännyt hengiltä.

Minä kieltäydyin lääkityksestä puolitoista vuotta vakavan sairatumisen jälkeen. Siinä ajassa masennus kerkesi muuttua psykoottiseksi, ja ilmeisesti vaurioitti muistiani mahdollisesti pysyvästi. Lopulta en kyennyt syömään, en nukkumaan, en olemaan aloillani, mutta en myöskään tekemään mitään. Lopulta aloitin lääkkeet, mutta jouduin sairaalaan siitä huolimatta. Tilanne oli edennyt liian pitkälle. Olisin varmaan paremmassa kunnossa, jos olisin aloittanut lääkityksen aiemmin. Hoidan sairauttani keinoilla, joita on saatavilla, enkä näe siinä mitään häpeällistä tai väärää.

Lue lisää

"Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät.

Paitsi etteivät kaikki tee niin. Esimerkiksi minä en ymmärrä kiihkouskovaisia, mutta se ei meinaa sitä, ettenkö yrittäisi ymmärtää heitä, tai että haluaisin halveksia heitä oman ymmärtämättömyyteni takia. En halua tuomita sellaista, minkä syitä en tiedä. Muutenkin muiden ihmisten tuomitseminen on minusta vahingollista. Ei pelkästään tuomitsijalle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Ymmärtämättömyys lisää pahoinvointia ihmisten keskuudessa, eikä se ole mielestäni kovin positiivinen seuraus. Toisten tuomitseminen myös lisää negatiivisia ajatuksia tuomitsija oman pään sisällä, josta on helposti seurauksena katkeruus. Sitten kun vielä lisätään samaan soppaan jälkikasvu, jolle nämä samat katkeruuden aiheet opetetaan.. Ei siitä ole kellekään mitään hyötyä. Ei toisten ihmisten sättimisessä ja tuomitsemisessa ole mitään hienoa ja rakentavaa ajatusta taustalla. Se on vain yksilön omaa suppeakatseisuutta, enkä minä halua, enkä aio olla sellainen."

Niin mutta jos vaikka olet porukassa jossa "joukon johtaja" selvästi sortaa muita niin myötäiletkö silloinkin vain hiljaa ja annat kaiken tapahtua. Todennäköisesti tuolla asenteella. Jos on masentunut eikä halua vaikuttaa mihinkään niin samalla hyväksyy hiljaisesti itsensä mukaan siihen pahaan mitä tapahtuu ja pistää itsensä pois pelistä.

Minulla on oma vahva oikeustajuni, ja jos jokin asia rikkoo oikeustajuani ( vaikkapa omatunto)
niin silloin vastustan sitä kaikin keinoin enkä edes halua ymmärtää sitä, tietysti on järkevää näytellä ymmärtävänsä, mutta todellisuudessa en edes halua ymmärtää.

Jos lääkkeet sinulle toimii niin hyvä niin. En itse ottaisi koskaan vastaan lääkkeitä tai terapiaa.
Yleensä ottaen itsetuhoisuus on aika pahaa ja itsekästä käytöstä, mutta voihan olla että et todellakaan voi mitään sille miten tunnet jos vaikkapa sairastat skitsofreniaa tai masennus on muiden syytä.
Ylipäätään jos jokin toimii ja on hyvää niin kannattaa tehdä se.
Uskaltaisin väittää että monet syövät aivan turhaan masennuslääkkeitä jotka vain pahentavat tilannetta.

En voi ymmärtää masennustasi, koska en voi ymmärtää omaanikaan.
En edes halua. Se on vain sellainen paniikinomainen väistämätön selittämätön paha tunne, joka ilmeisesti johtuu kyvyttömyydestä kokea olevansa mitään millään tasolla, olevansa vailla ketään tai tuntee vain negatiivisia tunteita joista ei pääse millään pois. Mutta jos ei pysty hallitsemaan edes omia ajatuksiaan niin kuka sitten pystyy.

Kuitenkin tunnen, että voin tehdä jotain muutakin kuin masentua.
Mitä muuta se voisi olla?
Vaikka se, että välittämättä seurauksista tekee sitä minkä kokee itselleen oikeaksi ja hyväksi.
Olkoonkin se sitten mitä tahansa. Kyllä sinä saat rauhassa viilellä itseäsi jos se sinua tyydyttää.
Minun itsesäälini tai tuhoisuuteni näkyy enneminkin alkoholin käytössä ja erittäin huonoissa ihmissuhteissa.
Tiedän että voisin tehdä monet asiat paremmin ja fiksummin, mutta nautin kyllä myös masennuksesta.
En tiedä enää voinko elää ilman yksinäisyyttä ja masennustani, mutta en koe mitenkään tuhoavani itseäni.
Voin hyvin elää näinkin.
Edelleen halveksin niitä, jotka tuhoavat itsensä. Toisaalta se on väkivaltainen tapa ilmoittaa omasta olemassaolostaan, mutta halveksin väkivallankäyttäjiä ylipäätään.

Kun ottaa kohtalonsa omiin käsiin niin on äärettömän paljon asioita joita voi tehdä.
Silloin ei pitäisi edes ehtiä ajattelemaan itseään eli masentua.

Totuuden pallit kirjoitti:

"Mietin tuota hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että tuomitsen silloin kun minua huvittaa. Ymmärän sen minkä ymmärrän muulla ei ole minulle väliä.
Näinhän sinäkin ja kaikki muutkin tekevät.

Paitsi etteivät kaikki tee niin. Esimerkiksi minä en ymmärrä kiihkouskovaisia, mutta se ei meinaa sitä, ettenkö yrittäisi ymmärtää heitä, tai että haluaisin halveksia heitä oman ymmärtämättömyyteni takia. En halua tuomita sellaista, minkä syitä en tiedä. Muutenkin muiden ihmisten tuomitseminen on minusta vahingollista. Ei pelkästään tuomitsijalle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Ymmärtämättömyys lisää pahoinvointia ihmisten keskuudessa, eikä se ole mielestäni kovin positiivinen seuraus. Toisten tuomitseminen myös lisää negatiivisia ajatuksia tuomitsija oman pään sisällä, josta on helposti seurauksena katkeruus. Sitten kun vielä lisätään samaan soppaan jälkikasvu, jolle nämä samat katkeruuden aiheet opetetaan.. Ei siitä ole kellekään mitään hyötyä. Ei toisten ihmisten sättimisessä ja tuomitsemisessa ole mitään hienoa ja rakentavaa ajatusta taustalla. Se on vain yksilön omaa suppeakatseisuutta, enkä minä halua, enkä aio olla sellainen."

Niin mutta jos vaikka olet porukassa jossa "joukon johtaja" selvästi sortaa muita niin myötäiletkö silloinkin vain hiljaa ja annat kaiken tapahtua. Todennäköisesti tuolla asenteella. Jos on masentunut eikä halua vaikuttaa mihinkään niin samalla hyväksyy hiljaisesti itsensä mukaan siihen pahaan mitä tapahtuu ja pistää itsensä pois pelistä.

Minulla on oma vahva oikeustajuni, ja jos jokin asia rikkoo oikeustajuani ( vaikkapa omatunto)
niin silloin vastustan sitä kaikin keinoin enkä edes halua ymmärtää sitä, tietysti on järkevää näytellä ymmärtävänsä, mutta todellisuudessa en edes halua ymmärtää.

Jos lääkkeet sinulle toimii niin hyvä niin. En itse ottaisi koskaan vastaan lääkkeitä tai terapiaa.
Yleensä ottaen itsetuhoisuus on aika pahaa ja itsekästä käytöstä, mutta voihan olla että et todellakaan voi mitään sille miten tunnet jos vaikkapa sairastat skitsofreniaa tai masennus on muiden syytä.
Ylipäätään jos jokin toimii ja on hyvää niin kannattaa tehdä se.
Uskaltaisin väittää että monet syövät aivan turhaan masennuslääkkeitä jotka vain pahentavat tilannetta.

En voi ymmärtää masennustasi, koska en voi ymmärtää omaanikaan.
En edes halua. Se on vain sellainen paniikinomainen väistämätön selittämätön paha tunne, joka ilmeisesti johtuu kyvyttömyydestä kokea olevansa mitään millään tasolla, olevansa vailla ketään tai tuntee vain negatiivisia tunteita joista ei pääse millään pois. Mutta jos ei pysty hallitsemaan edes omia ajatuksiaan niin kuka sitten pystyy.

Kuitenkin tunnen, että voin tehdä jotain muutakin kuin masentua.
Mitä muuta se voisi olla?
Vaikka se, että välittämättä seurauksista tekee sitä minkä kokee itselleen oikeaksi ja hyväksi.
Olkoonkin se sitten mitä tahansa. Kyllä sinä saat rauhassa viilellä itseäsi jos se sinua tyydyttää.
Minun itsesäälini tai tuhoisuuteni näkyy enneminkin alkoholin käytössä ja erittäin huonoissa ihmissuhteissa.
Tiedän että voisin tehdä monet asiat paremmin ja fiksummin, mutta nautin kyllä myös masennuksesta.
En tiedä enää voinko elää ilman yksinäisyyttä ja masennustani, mutta en koe mitenkään tuhoavani itseäni.
Voin hyvin elää näinkin.
Edelleen halveksin niitä, jotka tuhoavat itsensä. Toisaalta se on väkivaltainen tapa ilmoittaa omasta olemassaolostaan, mutta halveksin väkivallankäyttäjiä ylipäätään.

Kun ottaa kohtalonsa omiin käsiin niin on äärettömän paljon asioita joita voi tehdä.
Silloin ei pitäisi edes ehtiä ajattelemaan itseään eli masentua.

Lue lisää

"Niin mutta jos vaikka olet porukassa jossa "joukon johtaja" selvästi sortaa muita niin myötäiletkö silloinkin vain hiljaa ja annat kaiken tapahtua. Todennäköisesti tuolla asenteella. Jos on masentunut eikä halua vaikuttaa mihinkään niin samalla hyväksyy hiljaisesti itsensä mukaan siihen pahaan mitä tapahtuu ja pistää itsensä pois pelistä."

Mikä antaa ymmärtää, että myötäilisin hiljaa? Avaan kyllä suuni jos tilanne sitä vaatii. Niin ja millä "asenteella"? Haluan kyllä ymmärtää erilaisia ihmisiä, mutta ei se hävitä omaa näkemystäni mihinkään. Ja vaikka sairastan masennusta pyrin vaikuttamaan sellaisiin asioihin, jotka näen tärkeiksi. Parempina jaksoina pystyn toteuttamaan itseäni melko normaalisti. En ole heikko ihminen, vaikka sairas olenkin.

"En itse ottaisi koskaan vastaan lääkkeitä tai terapiaa.
Yleensä ottaen itsetuhoisuus on aika pahaa ja itsekästä käytöstä, mutta voihan olla että et todellakaan voi mitään sille miten tunnet jos vaikkapa sairastat skitsofreniaa tai masennus on muiden syytä."

En vieritä masennustani kenekään niskoille, se ei ole kenenkään syytä. Asiat vain menivät näin, eikä menneille mahda mitään. Voin ainoastaan yrittää korjata tilannetta kykyjeni mukaaan. Ja taas tuo ilmaisu "itsekästä".. Et varmaan voi käsittää sellaista vihatilaa, jossa joko teet vähän tuhoa itseesi, että pääset siitä yli, tai odotat ja räjähdät kappaleiksi, jolloin teet paljon suurempaa tuhoa. Mahdollisesti listit itsesi vihassasi.
Mistä tuo skitsofrenia tuonne lauseeseesi putkahti? Ei kai vain siitä kun sanoin masennukseni muuttuneen psykoottiseksi? Se ei todellakaan ole verrattavissa skitsofreniaan. Realiteettien vääristyminen tekee minusta jokseenkin pöpin, mutta skitsofrenia on aivan omaa luokkaansa sen rinnalla.

"Uskaltaisin väittää että monet syövät aivan turhaan masennuslääkkeitä jotka vain pahentavat tilannetta."

Jotkut syövät niitä turhaan, mutta eipä masennuslääkkeistä ole hyötyä ellei ole masennustakaan. Haittavaikutuksia nyt varmaan ovat lähinnä sivuoireet, joita lääkkeistä tulee. Tuskinpa kukaan haluaa pulittaa pillereistä suuria summia rahaa kovin pitkään, jos niistä ei mitään hyötyäkään ole. Jotkut pöljät vielä luulevat, että masislääkkeistä saisi jotain trippejä aikaiseksi.

"Kuitenkin tunnen, että voin tehdä jotain muutakin kuin masentua."

Ihan kuin se olisikin valittavissa, masentuuko vaiko ei. No, ehkä se sinulla onkin. Itse olen kokenut niin lukemattomat ylä ja alamäet, ettei Pyhä Pietarikaan siihen osaa vaikuttaa. Romahdus tulee, romahdus menee. Edellinen lääke ei estänyt sekoamisia, vaikkakin lievitti niitä vähän.

"Tiedän että voisin tehdä monet asiat paremmin ja fiksummin, mutta nautin kyllä myös masennuksesta."

Tuo nyt viimeistään todistaa, ettei masennuksesi ole mitään vakavaa luokkaa. Oikein vielä nautit siitä? Voi jumankauta...

Sinun kommenttisi ovat kyllä niin vailla mitään logiikkaa, että morjens. Pitäisi vissiin olla jotenkin oikealla tavalla masentunut.

"itsesäälissä rypevät "masentuneet" ihmiset ovat symppiksiä", mutta itseään vahingoittavat ihmiset ovat halveksuttavia. Tiukat on rajat! Itsensä fyysinen vahingoittaminen on vain yksi itsensä vahingoittamisen muoto siinä sinun huonojen ihmissuhteittesi ja alkoholin käyttösi rinnalla. Vaikutat teiniltä, joka ei ole nähnyt elämää ja joka luulee oman kokemuksensa kattavan kaikki maailman kokemukset ja joka luulee, että se oma kokemuskaan ei koskaan voi muuttua. Voi kuule... Itse dissaat "teinitytön masennusta", ja samalla kirjoittelet niin kehittymätöntä tekstiä, että se voisi tulla ala-astelaiselta. Ehkä silmiinpistävin juttu kaiken epäloogisuuden, keskenkasvuisuuden ja typeryyden seassa tässä on tuo empatian puute. Saatat olla paljon enemmän hukassa kuin mitä itsekään tajuat. Minun mielestäni esim itseään viiltelevällä mutta ajatteluun kykeneväisellä on "vähän" paremmat kehitysmahdollisuudet kuin sellaisella, joka näkee ehkä sentin verran itsensä ympärille ja pyörii oman epäloogisen uhonsa seassa....

Jos sinä nautit masennuksesta, niin tuskinpa ihan masennuksesta voidaan puhua. Tai no, jos tosiaan olet masentunut niin siteeraan tässä sinua:
"Hävetkää kaikki masentuneet. Olette syyllisiä ihan itse". Hihih. Taidat olla yksi pikku provoteini... Muutenkin juttusi ovat kyllä niin tolkuttomia, että miksiköhän vaivauduin edes kommentoimaan mitään.

dididiu kirjoitti:

Sinun kommenttisi ovat kyllä niin vailla mitään logiikkaa, että morjens. Pitäisi vissiin olla jotenkin oikealla tavalla masentunut.

"itsesäälissä rypevät "masentuneet" ihmiset ovat symppiksiä", mutta itseään vahingoittavat ihmiset ovat halveksuttavia. Tiukat on rajat! Itsensä fyysinen vahingoittaminen on vain yksi itsensä vahingoittamisen muoto siinä sinun huonojen ihmissuhteittesi ja alkoholin käyttösi rinnalla. Vaikutat teiniltä, joka ei ole nähnyt elämää ja joka luulee oman kokemuksensa kattavan kaikki maailman kokemukset ja joka luulee, että se oma kokemuskaan ei koskaan voi muuttua. Voi kuule... Itse dissaat "teinitytön masennusta", ja samalla kirjoittelet niin kehittymätöntä tekstiä, että se voisi tulla ala-astelaiselta. Ehkä silmiinpistävin juttu kaiken epäloogisuuden, keskenkasvuisuuden ja typeryyden seassa tässä on tuo empatian puute. Saatat olla paljon enemmän hukassa kuin mitä itsekään tajuat. Minun mielestäni esim itseään viiltelevällä mutta ajatteluun kykeneväisellä on "vähän" paremmat kehitysmahdollisuudet kuin sellaisella, joka näkee ehkä sentin verran itsensä ympärille ja pyörii oman epäloogisen uhonsa seassa....

Jos sinä nautit masennuksesta, niin tuskinpa ihan masennuksesta voidaan puhua. Tai no, jos tosiaan olet masentunut niin siteeraan tässä sinua:
"Hävetkää kaikki masentuneet. Olette syyllisiä ihan itse". Hihih. Taidat olla yksi pikku provoteini... Muutenkin juttusi ovat kyllä niin tolkuttomia, että miksiköhän vaivauduin edes kommentoimaan mitään.

Lue lisää

voi olla tuttu juttu jo,en vaan ole lukenut koko ketjua,MUTTA itse ajattelen tuon itsensä fyysisen satuttamisen vievän ajatukset hetkeksi pois kaikkein kipeimmistä.

SAIRAAN SAIRAS kirjoitti:

voi olla tuttu juttu jo,en vaan ole lukenut koko ketjua,MUTTA itse ajattelen tuon itsensä fyysisen satuttamisen vievän ajatukset hetkeksi pois kaikkein kipeimmistä.

Halveksin kaikkia masentuneita.
En voi ymmärtää itsensä viiltäjä teinejä.
He ovat tunnevammaisia zombeja.
Pimeys vai valo?
Valitse itse.

Totuuden penis kirjoitti:

Halveksin kaikkia masentuneita.
En voi ymmärtää itsensä viiltäjä teinejä.
He ovat tunnevammaisia zombeja.
Pimeys vai valo?
Valitse itse.

Vaikutat provokatiivisuudessasi murkkuikäiseltä pojalta, joka purkaa pahaa oloaan sattumanvaraisella ja epäloogisella uholla ja joka hokee vaan samoja juttuja osaamatta perustella mitään (esim tuota miten puhut myös itsestäsi masentuneena ihmisenä, samaan aikaan dissaat masentuneita... sanoin ilmoille tuon huomion ja: tönks tönks tönks, sama mantra vaan, kun et vissiin osaa mitään vastausta noihin kommentteihini sanoa). Samaan aikaan tekstistäsi puhkuu epätoivoinen egon kohotus, ja kuitenkin puhut miten egosta pitää päästä eroon. Dissaat teinitytön huomiohakua, vaikka itse haet epätoivoisesti huomiota provosoivilla kommenteillasi, jotka ovat huonosti voivan murrosikäisen tasoa. Näet toisen kehittymättömänä teininä, etkä näe oman suhtautumisesi äärimmäistä lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ja räikeää ristiriitaisuutta. Keskustelufoorumeilla kaltaisesi kirjoittelijat ovat melkoisia energiasyöppöjä, koska provosointi voi saada jotkut liikkeelle, yrittämään oikeaa keskustelua joka ei kuitenkaan ole mahdollista. Provosoit lisää, ja saat huomiota.

Noh, kun sinä kerran noin hyvin tiedät totuuden masentuneista niin minäkin totuuden tietäjänä ja keittiöpsykologian professorina voisin analysoida vähän: murkkuikäisen tasolla oleva huonosti voiva lapsi, jonka pääasiallinen tarkoitus on vain provosoida ja sitä kautta SAADA HUOMIOTA, ilman mitään todellisia ajatuksia tai mielipiteitä, tai suurempaa loogisuutta. Puheet ovat ristiriitaisia, perusteettomia ja epäloogisia, mutta se ei edes kiinnosta, koska tärkeintä on saada reaktio, tulla huomatuksi. Oma olo ja ajatukset ovat niin tuuliajolla, että sitä pitää purkaa haastamalla riitaa ja esittämällä niin räikeitä ja loukkaavia ajatuksia, että joku varmasti huomaa ja reagoi. Muiden näkökulmaa ei pysty empaattisesti ymmärtää, kun on niin suuri tarve purkaa omaa oloaan; kaikki negatiivinen itsessä syljetään muiden päälle, kuvitellen että se sylki on niitä muita eikä itseä.

Yksinäisyys on muka oma valinta, muka hienoa, jotta ei tarvitsisi hävetä. Pahoinvoinnin näennäinen kääntäminen omaksi valinnaksi on epätoivoinen ja suurta sokeutta omille tunteille osoittava teko, yritys säilyttää oma ego ja suuruuskuvitelma rapistuvan itsetunnon raunioilla. Itsensä realistinen tarkkaileminen olisi ihan liian pelottavaa. Masentuneisuus ja syrjäytyneisyys pelottavat ja hävettävät, minkä vuoksi ne täytyy kääntäähalveksunnaksi, ikään kuin työnnetään pois itsestä, muiden, niiden halveksuttavien ominaisuudeksi, kauas pois itsestä. Nuo pelottavat ja häpeälliset asiat eivät ole itseä, ne ovat niitä muita, niitä halveksuttavia. Siihenhän halveksuntaanhan on jokin syy, halveksunta on vahva tuntemus ja syntyy siitä, että asia on kaikkea muuta kuin samantekevä.

Ne piirteet tai mahdollisuudet, jotka itsessä pelottavat, projisoidaankin vain muiden ominaisuuksiksi, ja sitten lyödään ne muut lyttyyn. Se helpottaa ehkä hetkeksi sisältä kumpuavaa häpeän uhkaa. Oikeastaan olisi vain halu äidin sylkkyyn ja siihen, että joku kuuntelisi, näkisi ja ottaisi huomioon, lohduttaisi, ottaisi mukaan porukkaan,... ei halveksuisi.

dididiu kirjoitti:

Vaikutat provokatiivisuudessasi murkkuikäiseltä pojalta, joka purkaa pahaa oloaan sattumanvaraisella ja epäloogisella uholla ja joka hokee vaan samoja juttuja osaamatta perustella mitään (esim tuota miten puhut myös itsestäsi masentuneena ihmisenä, samaan aikaan dissaat masentuneita... sanoin ilmoille tuon huomion ja: tönks tönks tönks, sama mantra vaan, kun et vissiin osaa mitään vastausta noihin kommentteihini sanoa). Samaan aikaan tekstistäsi puhkuu epätoivoinen egon kohotus, ja kuitenkin puhut miten egosta pitää päästä eroon. Dissaat teinitytön huomiohakua, vaikka itse haet epätoivoisesti huomiota provosoivilla kommenteillasi, jotka ovat huonosti voivan murrosikäisen tasoa. Näet toisen kehittymättömänä teininä, etkä näe oman suhtautumisesi äärimmäistä lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ja räikeää ristiriitaisuutta. Keskustelufoorumeilla kaltaisesi kirjoittelijat ovat melkoisia energiasyöppöjä, koska provosointi voi saada jotkut liikkeelle, yrittämään oikeaa keskustelua joka ei kuitenkaan ole mahdollista. Provosoit lisää, ja saat huomiota.

Noh, kun sinä kerran noin hyvin tiedät totuuden masentuneista niin minäkin totuuden tietäjänä ja keittiöpsykologian professorina voisin analysoida vähän: murkkuikäisen tasolla oleva huonosti voiva lapsi, jonka pääasiallinen tarkoitus on vain provosoida ja sitä kautta SAADA HUOMIOTA, ilman mitään todellisia ajatuksia tai mielipiteitä, tai suurempaa loogisuutta. Puheet ovat ristiriitaisia, perusteettomia ja epäloogisia, mutta se ei edes kiinnosta, koska tärkeintä on saada reaktio, tulla huomatuksi. Oma olo ja ajatukset ovat niin tuuliajolla, että sitä pitää purkaa haastamalla riitaa ja esittämällä niin räikeitä ja loukkaavia ajatuksia, että joku varmasti huomaa ja reagoi. Muiden näkökulmaa ei pysty empaattisesti ymmärtää, kun on niin suuri tarve purkaa omaa oloaan; kaikki negatiivinen itsessä syljetään muiden päälle, kuvitellen että se sylki on niitä muita eikä itseä.

Yksinäisyys on muka oma valinta, muka hienoa, jotta ei tarvitsisi hävetä. Pahoinvoinnin näennäinen kääntäminen omaksi valinnaksi on epätoivoinen ja suurta sokeutta omille tunteille osoittava teko, yritys säilyttää oma ego ja suuruuskuvitelma rapistuvan itsetunnon raunioilla. Itsensä realistinen tarkkaileminen olisi ihan liian pelottavaa. Masentuneisuus ja syrjäytyneisyys pelottavat ja hävettävät, minkä vuoksi ne täytyy kääntäähalveksunnaksi, ikään kuin työnnetään pois itsestä, muiden, niiden halveksuttavien ominaisuudeksi, kauas pois itsestä. Nuo pelottavat ja häpeälliset asiat eivät ole itseä, ne ovat niitä muita, niitä halveksuttavia. Siihenhän halveksuntaanhan on jokin syy, halveksunta on vahva tuntemus ja syntyy siitä, että asia on kaikkea muuta kuin samantekevä.

Ne piirteet tai mahdollisuudet, jotka itsessä pelottavat, projisoidaankin vain muiden ominaisuuksiksi, ja sitten lyödään ne muut lyttyyn. Se helpottaa ehkä hetkeksi sisältä kumpuavaa häpeän uhkaa. Oikeastaan olisi vain halu äidin sylkkyyn ja siihen, että joku kuuntelisi, näkisi ja ottaisi huomioon, lohduttaisi, ottaisi mukaan porukkaan,... ei halveksuisi.

Lue lisää

Ei ole totta.
Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?
Sen sijaan parjaat täällä minua ja "oikeutat" masennuksen eli itsesäälin.

Self-efficacy eli minäpystyvyys on kaiken a ja o.
Tämä on nykypsykologien näkemys. Sitä pystyy kehittämään.

Niin ja äidin syliä tarvitaan 0-10 veenä sitten sen jälkeen mies tarvii pimppaa
eli jakakaa sitä pimppaanne vaa!!

Totuuden penis kirjoitti:

Ei ole totta.
Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?
Sen sijaan parjaat täällä minua ja "oikeutat" masennuksen eli itsesäälin.

Self-efficacy eli minäpystyvyys on kaiken a ja o.
Tämä on nykypsykologien näkemys. Sitä pystyy kehittämään.

Niin ja äidin syliä tarvitaan 0-10 veenä sitten sen jälkeen mies tarvii pimppaa
eli jakakaa sitä pimppaanne vaa!!

Lue lisää

"Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?"

Siiiiiis häh?? :D En mä ole yksinäinen. Mulla on hyviä ystäviä, kavereita, poikaystävä,... ylipäänsä hyvät ihmissuhteet. Sinähän täällä yksinäisyydestäsi puhuit, en minä. Siis itsellesihän sinä voisit sanoa nuo sanat. "Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?" Vai sanoitko ehkä juuri itsellesi? Enhän minä ole yksinäisyyttä valittanut missään vaiheessa :O Aika hämmentävää tuo oikeasti, tuo ristiriitaisuus ja epäjohdonmukaisuus kommenteissasi. Edelleen.

"Sen sijaan parjaat täällä minua ja "oikeutat" masennuksen eli itsesäälin."

No piti sitä nyt pikkuisen parjata, tässä tapauksessa kun toinen osapuoli on alittanut riman parjaamisen suhteen oikein rytinällä. Ei ole aikaa enkä jaksa alkaa siteerata miten sinä olet täällä aloittajaa parjannut. Aika paljon törkeämmin kuin minä sinua ainakin. Jos et muista niin luepa itse mitä olet kirjoittanut. Samalla voit myös tarkastella tekstiesi epäjohdonmukaisuuksia.

Pystyvyys on tosiaan tärkeää, pystyvyyden tunne siis. Siinä olen ihan samaa mieltä. Masennus on kyllä kuitenkin jotain ihan muuta kuin itsesääliä. Rankka masennus ei kyllä ihan sillä mene, että vain lakkaisi säälimästä itseään. Masennus on umpikuja, josta pois pääsemiseksi joutuu tosissaan kamppailemaan. Passiivinen itsesäälissä rypeminen taas voi LIITTYÄ masennukseen, mutta se ei todellakaan ole mikään masennuksen syvin olemus.

dididiu kirjoitti:

"Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?"

Siiiiiis häh?? :D En mä ole yksinäinen. Mulla on hyviä ystäviä, kavereita, poikaystävä,... ylipäänsä hyvät ihmissuhteet. Sinähän täällä yksinäisyydestäsi puhuit, en minä. Siis itsellesihän sinä voisit sanoa nuo sanat. "Yksinäisyys on omaa syytä. Mikset mene vaan tutustumaan ihmisiin. Mikä estää?" Vai sanoitko ehkä juuri itsellesi? Enhän minä ole yksinäisyyttä valittanut missään vaiheessa :O Aika hämmentävää tuo oikeasti, tuo ristiriitaisuus ja epäjohdonmukaisuus kommenteissasi. Edelleen.

"Sen sijaan parjaat täällä minua ja "oikeutat" masennuksen eli itsesäälin."

No piti sitä nyt pikkuisen parjata, tässä tapauksessa kun toinen osapuoli on alittanut riman parjaamisen suhteen oikein rytinällä. Ei ole aikaa enkä jaksa alkaa siteerata miten sinä olet täällä aloittajaa parjannut. Aika paljon törkeämmin kuin minä sinua ainakin. Jos et muista niin luepa itse mitä olet kirjoittanut. Samalla voit myös tarkastella tekstiesi epäjohdonmukaisuuksia.

Pystyvyys on tosiaan tärkeää, pystyvyyden tunne siis. Siinä olen ihan samaa mieltä. Masennus on kyllä kuitenkin jotain ihan muuta kuin itsesääliä. Rankka masennus ei kyllä ihan sillä mene, että vain lakkaisi säälimästä itseään. Masennus on umpikuja, josta pois pääsemiseksi joutuu tosissaan kamppailemaan. Passiivinen itsesäälissä rypeminen taas voi LIITTYÄ masennukseen, mutta se ei todellakaan ole mikään masennuksen syvin olemus.

Lue lisää

häpeä akka
ei heru sympatiaa masentuneille eikä tuollaisille yli-ihmisille jotka luulevat tietävänsä kaiken
tunnevammaisia yhtä kaikki

varoitan: sinä tulet putoamaan korkealta ja kovaa

Totuuden penis kirjoitti:

häpeä akka
ei heru sympatiaa masentuneille eikä tuollaisille yli-ihmisille jotka luulevat tietävänsä kaiken
tunnevammaisia yhtä kaikki

varoitan: sinä tulet putoamaan korkealta ja kovaa

Lue lisää

Ei ole kyllä Totuuden peeniksellä mitään sanottavan arvoista sanottavaa. Taitaa se peeniskin olla melko pieni kun noin kiukuttaa. Mutta saammepahan huvia sinusta, sitä tällä palstalla kaivataankin :)

Totuuden penis kirjoitti:

häpeä akka
ei heru sympatiaa masentuneille eikä tuollaisille yli-ihmisille jotka luulevat tietävänsä kaiken
tunnevammaisia yhtä kaikki

varoitan: sinä tulet putoamaan korkealta ja kovaa

Lue lisää

Häpeä akka :D Sinä osaat kyllä tosi hyvin argumentoida. En minä ole korkealla, joten varoittele kuule ihan itseäsi vaan. Mutta nyt lakkaan huomioimasta teidän enegiasyöppöyttänne, joten joudut etsimään jonkin muun tahon, jolle purkaa angstianne. Morjens.

Malice kirjoitti:

Ei ole kyllä Totuuden peeniksellä mitään sanottavan arvoista sanottavaa. Taitaa se peeniskin olla melko pieni kun noin kiukuttaa. Mutta saammepahan huvia sinusta, sitä tällä palstalla kaivataankin :)

Lue lisää

On minulla sanottavan arvoista se, että olette kaikki tunnevammaisia zombeja.
Minä olen mies sanojeni takana.
Tulette vielä joskus tajuamaan kuinka hauras elämä onkaan ja kuinka paljon sitä tuhlaakaan omaan egoonsa.

Olen mies ja mulla on korkeamman asteen logiikka.
Jaa sä vaan kuule pimppiäs kun oot nainen etkä mitään logiikasta tiedä.

Totuuden pauhu kirjoitti:

Olen mies ja mulla on korkeamman asteen logiikka.
Jaa sä vaan kuule pimppiäs kun oot nainen etkä mitään logiikasta tiedä.

M.O.T.

Sen se kyllä kieltämättä tekee