Äidin holhoaminen

YMMÄRRÄN

Ymmärrän täysin sinua, sillä itselläni on runsaasti kokemusta tuosta. Anoppini on koko suhteemme ajan pyrkinyt olemaan osa parisuhdettamme. Ensimmäisellä tapaamisellamme hän antoi itsestään kuvan, joka ei ole vuosien varressa muuttunut vaan pikemminkin osoittanut sen että ensivaikutelma ei yleensä petä. Hän tylysti antoi ymmärtää, ettei usko meidän suhteen kestävän, ja että jos sattumoisin alkaisin lapsia pykäämään, hän ei kyllä niitä sitten hoida, että turha tuoda niitä tänne. Suhteemme kuitenki kestettyä hän etsii jatkuvasti keinoja pitääkseen poikansa tiukemmin talutushihnassa. Itse asiassa hänellä on kaksi poikaa, mutta esikoispojalta odotetaan aina enemmän. Toinen poika saa olla juuri sellainen "hulivili" jolta ei edes odoteta aikuismaista käytöstä vaikka poika on kahden lapsen 34 vuotias isä. Nyt anoppi on keksinyt parhaiten toimivan, hän keksii itselleen sairauksia, joiden avulla kiristää poikia käymään useammin, tekemään kaiken mitä hän tahtoo niinkuin tahtoo, sopi se perheiden aikatauluihin tai ei. Hän ei koskaan ota huomioon sitä että pojilla on omatkin perheet, ja pienet lapset. Lasten tulisi vaan sopeutua siihen että heidät pakataan autoon, ja tulla viihdyttämään häntä silloin kun hänellä on tylsää, vaikka lapsilla olisi 40 asteen kuume. Hän tunkee yökyläreissuille kysymättä sopiiko, perusoletus on, että tottakai hänen pojan koti on myös hänen koti, ei hänen tarvitse ilmoitella tai kysellä. Tultuaan hän olettaa, että totta kai häntä kuskataan juuri sinne ja juuri silloin kun hän on suunnitellut, mitä, lapsella päiväunet, no eikö se voi nukkua niitä joskus toiste? Jos jokin hänen vierailunsa aikana ei häntä miellytä, hän keksii päästään asioita, joita hänen mielestä on tapahtunut, kuten viimeksi sen että minulla ja hänellä oli hänen mukaansa joku tappelu, josta syystä olin ollut hänelle todella ilkeä ja kamala ihminen ja tätä hän sitten krokotiilin kyyneleiden kera itkee pojalleen, joka ihmettelee minulle, mitä oikein on tapahtunut ja missä välissä? Lasten sairastelut on kuulema vain minun teeskentelyä, kun hän haluaisi meidän tulevan ja lapsemme on sairas emmekä voi mennä. Itse asiassa, jos jokin ei mene hänen tahtonsa mukaan, vika on yleensä aina minussa. Minä saan kuulla joka vierailulla, olimme me hänellä tai hän meillä, silkkaa vittuilua. Mieheni, varsinainen lapanen, ei uskalla sanoa äidilleen mitään naamatusten, kahden kesken keskustellessamme ongelmasta hän kyllä on samaa mieltä, ettei äidin käytös voi jatkua näin, mutta äidilleen hän ei kertakaikkiaan uskalla sanoa mitään. Anoppi kun on tottunut olemaan perheen patriarkka. Tähän mennessä on läpikäyty syöpä, joka osoittautui olevan paise ikenessä, johtuen huonosta suuhygieniasta, ja siihen käytettiin yksi kesä, jolloin kuljettiin aurinkolasit silmillä, huivi kiedottuna päähän kuin kemoterapiaa saava potilas, vaikkei ensin edes lääkärissä oltu käyty. Olemme myös käyneet läpi sydänsairaudet, astmat, sun muut. Itse asiassa ainoat mitä ei ole vielä käyty läpi ovat varmaan sukupuolitaudit. Nykyinen taktikointi anopilta kulkee linjaa, jos häntä ei totella, hän ajelee taksilla sairaalaan, ja ilmoittaa sitten että tulettekos nyt kun tänne "jouduin".

Olemme olleet anopin takia eron partaalla jo monet kerrat. Nyt on meneillään viimeinen kerta, jolloin haluan nähdä muutosta tässä yhteisessä ydinperhe-elämässä, johon anoppi ei kuulu.

Missä sydämesi on?

Ihminen ei ole konevempain, joka voisi vain nappulaa kääntämällä unohtaa lapsuudenperheensä, äitinsä ja sisarensa. Vaikka haluaisi kuitata heidän ongelmansa ja huolensa olan kohautuksella, niin ei se käy käden käänteessä.

Olisko mahdollista antaa miehellesi lisäaikaa, kasvuaikaa ja tilaa työstää pikkuhiljaa lapsuudenperheensä ongelmia kauemmas.
Se nyt on vain niin, että olemme aina jollain lailla sidoksissa sukuun ja lapsuudenperheeseen, emme synny tänne irrallisina olioina vailla riippuvuuksia.
Eikö ole täysin inhimillistä, että miehesi välittää sisarestaan ja äidistään?
Eikö saisi välittää, jos perheessä on kriisi? Joskus kriisit ja ongelmat kestävät pitkäänkin ja niiden selvittelyyn turhaantuu aikaa, vaivaa ja tunteita.

Avoliitossakin tarvitaan sydäntä ja myötäilyä sekä hieman joustoa. Voisitko olla miehesi tukena tässä prosessissa? Haluatko sinä olla se, joka laittaa sen viimeisen korren kamelin selkään, että se katkeaa?

Itse olen käsittänyt avio/avosuhteeseen kuuluvan myös toisen tukemisen, silloin kun on vaikeat ajat. Kun yhdessä tuette toisianne, niin miehesi ei stressaa niin paljon, vaan tällöin teille jää aikaa yhteiseen olemiseen. Kun olet hänelle kumppani vaikeuksissa, kärsivällinen ja rakastava, niin miehesi on helpompi irrottautua lapsuudenperheestään.

Jos lähdet vaatimaan ja riitelemään, ajat miehesi suoraan suden suuhun, kiinteämpään yhteyteen ongelmalliseen lapsuudenkotiin.
Kuule, näin se on! Ajattele sydämellä!

Siskon ongelmat

Mitä nuo miehen siskon ongelmat ovat ? Jos niiden aiheuttaja on alkoholi, kannattaa kaikkien lopettaa siskon hyysääminen ja pelastaminen tilanteista. Yksi alkoholisti pyörittää sairautensa takia lähipiiriään ja siitä pitää todella irtaantua ja ei suostua pyöritettäväksi. Alkoholistia auttaa parhaiten, kun jättää hänet itse selviytymään aiheuttamistaan ongelmista.

Olisi

mielenkiintoista tietää miten miehesi appi ja anoppi eli sinun sukusi lisäksi hämmentää soppaa. Yleensä näillä palstoilla löydetään yhtä sun toista sanottavaa puolison suvusta, mutta omien vanhempien toilailuista ei juurikaan kerrota. Miten oma puolisosi kokee oman anoppinsa ja avopuolisonsa muun suvun.

Itsekkyyttä

on monenlaista. Vaikuttaa siltä, että anoppisi on itsekäs ihminen, mutta entäpä sinä itse ? Oletko kenties tullut ajatelleeksi, että haluat saada miehen kaiken huomion itsellesi ? Et kuitenkaan pääse pakoon sitä tosiasiaa, että miehelläsi on äiti ja paljon elämää takanaan jo ennen sinuun tutustumista. Mietippäs itse, millainen on mies, joka vähät välittäisi omista vanhemmistaan ?