Remmirähjääminen

Kotipoluilla lenkkeillessä minä päätin milloin koira sai jäädä haistelemaan tienpenkkoja tai tekemään tarpeitaan. Hihnassa ollessaan se sai vain muutaman vapautus- ja pissakäskyn, vapaana juoksutus metsissä oli aivan erikseen. Havaitsin yhteyden hihnan pituuden ja koiran olemuksen välillä: mitä pidemmällä hihna oli, sitä tarkkaavaisemmin ja säpäkämmin koira vahti ympäristöään asenteella "reagoin takuulla nanosekunnissa jos näen jotain hälyyttävää". Heti kun lyhensin hihnan pituutta ja sallin koiran kulkea ainoastaan rinnallani tai hivenen takanani, sen jokainen solu rentoutui ja se jätti vahtimiset minulle. Haukku vieraille koirille vaimeni aggressiivisesta "vou-vou-vou-vou-hihna-sinkeällä" huudosta muutamaan haukahdukseen, joiden niidenkin välillä koira aina vilkaisi minuun(!) kuin kysyäkseen mitä nyt tapahtuu. Jos oli tarvis, pysähdyin koiran kanssa ja rauhoittelin sen ihmisvilinässä opetelluin keinoin silittämällä ja hiljaa hyssyttelemällä hyssss. Myöhemmin kun pystyin luottamaan paremmin koiraan ja sen hiljentämiseen, aloin taas päästää sen pidemmälle matkalle (huom, meillä lenkitys aina tapahtunut pelkästään nahkahihnan kanssa). Jos koira jännittyi, vaadin sen takaisin rinnalleni ja sitten käveltiin vieretysten. Jos koira pysyi edelleen rentona, se sai kulkea kauempana minusta. Nykyään on aikalailla se ja sama missä koira kävelee, tosin kun vieras koira tulee vastaan, pidän koiran tarkasti saappaan varressa (helpompi saada kontakti koiraan). Samoin kävelen nykyään itsetietoisemmin selkä suorassa, katse eteenpäin (ei maahan) suunnattuna. Ns. rinta rottingilla ja asenteella minä tiedän, minä osaan ja minä hallitsen.

Alun kamalampina aikoina kielsin ja tiuskin koiralle, hermostuin ja yritin jutella. Ei toiminut. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan silloin kun olen itse rauhallinen. Minun ei tarvitse sanoa koiralle mitään, mutta tehdä tuhannesti töitä sen suhteen että en "säikähdä" vastaantulevaa koirakkoa ja hätäänny siitä etten saisi koiraani hanskaan. Kun koirakko tulee, ohjaan katseeni suoraan sen ohitse ja mietin tulevaa ulkomaanmatkaa, ostosreissua ja kauppalistaa, koirien kynsienleikkuuta, äitiä, siskoa, mummua,.. ihan mitä muuta tahansa kuin tulevaa koiraa. Jos koira alkaa haukkua, hymähdän koska koira "häiritsee ajatuksiani". Nyt olemme tilanteessa, jossa koira haukahtaa kerran, odottaa ja katsoo minua, haukahtaa uudestaan, odottaa taas, jne. Jos hymähdän tai kiellän "nyt" haukahdusten välissä, se usein riittää rauhoittamaan tilanteen. Matka jatkuu koirakon ohitse kaikessa hiljaisuudessa. Ellei hymähdys auta, pysähdyn ja otan koiraa poskesta kiinni silmiin katsoen ja sanon sille painokkaasti riittää (olen ottanut poskesta kiinni vasta kun olen oppinut luottamaan omiin hermoihini ja rauhallisuuteeni, ettei koira ota elettä minun epävarmuuden osoittajana! En ennen kuin koira on muuten ollut hallinnassa. Eikä missään nimessä kipua aiheuttaen). Enää koiran silmät eivät vilkuile edessä liikkuvaa koirakkoa, vaan ne pysähtyvät minun silmiini. Sekunninmurto-osa tästä ja matka jatkuu, hiljaa. Muutama viikko sitten meillä oli varsinainen tulikoe, kun olin yksin ulkona molempien koiriemme kanssa (uros ei ole koskaan harrastanut räyhäämistä vaikka narttu huusikin aikanaan kurkkusuorana vieressä) ja vastaan tuli kaksi isoa remmirähjää. Olimme jo miltei kotona, ja käänsin katseeni autokatoksille päin ja suunnittelin menemmekö katosten läpi vai vierestä. Ongelmainen koirani haukahti muutaman kerran kokonaan selkäni taakse jättäytyen, eikä hiljentynyt hienovaraisesta käskystä hiljentyä. Pysähdyin ja otin poskesta, odotin että koiran katse pysähtyy minun silmiini eikä harhaile vieraiden rähinöiden suuntaan ja totesin kylmänviileästi mennään. Molemmat koirani menivät edelleen huutavien koirien ohitse täysin hiljaa (uros katsahti vieraita uteliaan välinpitämättömästi). Neitimme käänsi päänsä kokonaan vieraista koirista poispäin kohdalla, yrittäessään hillitä viimeisetkin halunsa huutaa takaisin. Menimme ohitse, kotiin sisälle jossa palkitsin molemmat miljoonilla suukoilla ja kehuilla. Pitkä, puolentoistavuoden aikainen taistelu remmirähinää vastaan ei ole mennyt hukkaan.

Selvitä ensin kirjoitti:

Kotipoluilla lenkkeillessä minä päätin milloin koira sai jäädä haistelemaan tienpenkkoja tai tekemään tarpeitaan. Hihnassa ollessaan se sai vain muutaman vapautus- ja pissakäskyn, vapaana juoksutus metsissä oli aivan erikseen. Havaitsin yhteyden hihnan pituuden ja koiran olemuksen välillä: mitä pidemmällä hihna oli, sitä tarkkaavaisemmin ja säpäkämmin koira vahti ympäristöään asenteella "reagoin takuulla nanosekunnissa jos näen jotain hälyyttävää". Heti kun lyhensin hihnan pituutta ja sallin koiran kulkea ainoastaan rinnallani tai hivenen takanani, sen jokainen solu rentoutui ja se jätti vahtimiset minulle. Haukku vieraille koirille vaimeni aggressiivisesta "vou-vou-vou-vou-hihna-sinkeällä" huudosta muutamaan haukahdukseen, joiden niidenkin välillä koira aina vilkaisi minuun(!) kuin kysyäkseen mitä nyt tapahtuu. Jos oli tarvis, pysähdyin koiran kanssa ja rauhoittelin sen ihmisvilinässä opetelluin keinoin silittämällä ja hiljaa hyssyttelemällä hyssss. Myöhemmin kun pystyin luottamaan paremmin koiraan ja sen hiljentämiseen, aloin taas päästää sen pidemmälle matkalle (huom, meillä lenkitys aina tapahtunut pelkästään nahkahihnan kanssa). Jos koira jännittyi, vaadin sen takaisin rinnalleni ja sitten käveltiin vieretysten. Jos koira pysyi edelleen rentona, se sai kulkea kauempana minusta. Nykyään on aikalailla se ja sama missä koira kävelee, tosin kun vieras koira tulee vastaan, pidän koiran tarkasti saappaan varressa (helpompi saada kontakti koiraan). Samoin kävelen nykyään itsetietoisemmin selkä suorassa, katse eteenpäin (ei maahan) suunnattuna. Ns. rinta rottingilla ja asenteella minä tiedän, minä osaan ja minä hallitsen.

Alun kamalampina aikoina kielsin ja tiuskin koiralle, hermostuin ja yritin jutella. Ei toiminut. Kehitystä on tapahtunut ainoastaan silloin kun olen itse rauhallinen. Minun ei tarvitse sanoa koiralle mitään, mutta tehdä tuhannesti töitä sen suhteen että en "säikähdä" vastaantulevaa koirakkoa ja hätäänny siitä etten saisi koiraani hanskaan. Kun koirakko tulee, ohjaan katseeni suoraan sen ohitse ja mietin tulevaa ulkomaanmatkaa, ostosreissua ja kauppalistaa, koirien kynsienleikkuuta, äitiä, siskoa, mummua,.. ihan mitä muuta tahansa kuin tulevaa koiraa. Jos koira alkaa haukkua, hymähdän koska koira "häiritsee ajatuksiani". Nyt olemme tilanteessa, jossa koira haukahtaa kerran, odottaa ja katsoo minua, haukahtaa uudestaan, odottaa taas, jne. Jos hymähdän tai kiellän "nyt" haukahdusten välissä, se usein riittää rauhoittamaan tilanteen. Matka jatkuu koirakon ohitse kaikessa hiljaisuudessa. Ellei hymähdys auta, pysähdyn ja otan koiraa poskesta kiinni silmiin katsoen ja sanon sille painokkaasti riittää (olen ottanut poskesta kiinni vasta kun olen oppinut luottamaan omiin hermoihini ja rauhallisuuteeni, ettei koira ota elettä minun epävarmuuden osoittajana! En ennen kuin koira on muuten ollut hallinnassa. Eikä missään nimessä kipua aiheuttaen). Enää koiran silmät eivät vilkuile edessä liikkuvaa koirakkoa, vaan ne pysähtyvät minun silmiini. Sekunninmurto-osa tästä ja matka jatkuu, hiljaa. Muutama viikko sitten meillä oli varsinainen tulikoe, kun olin yksin ulkona molempien koiriemme kanssa (uros ei ole koskaan harrastanut räyhäämistä vaikka narttu huusikin aikanaan kurkkusuorana vieressä) ja vastaan tuli kaksi isoa remmirähjää. Olimme jo miltei kotona, ja käänsin katseeni autokatoksille päin ja suunnittelin menemmekö katosten läpi vai vierestä. Ongelmainen koirani haukahti muutaman kerran kokonaan selkäni taakse jättäytyen, eikä hiljentynyt hienovaraisesta käskystä hiljentyä. Pysähdyin ja otin poskesta, odotin että koiran katse pysähtyy minun silmiini eikä harhaile vieraiden rähinöiden suuntaan ja totesin kylmänviileästi mennään. Molemmat koirani menivät edelleen huutavien koirien ohitse täysin hiljaa (uros katsahti vieraita uteliaan välinpitämättömästi). Neitimme käänsi päänsä kokonaan vieraista koirista poispäin kohdalla, yrittäessään hillitä viimeisetkin halunsa huutaa takaisin. Menimme ohitse, kotiin sisälle jossa palkitsin molemmat miljoonilla suukoilla ja kehuilla. Pitkä, puolentoistavuoden aikainen taistelu remmirähinää vastaan ei ole mennyt hukkaan.

Lue lisää

Edelleen opettelemme tytön kanssa, on hyviä ja huonoja päiviä, mutta huutaminen on takuuvarmasti hallinnassa. Aggressiivisuudesta ei ole tietoakaan, enää jäljellä on kokeilu/ testaaminen (komennanko vaiko en, onko ok vaiko ei). Koira hakee minulta toimintaohjeet ja turvautuu niihin. NYT se luottaa minuun ja siihen että MINÄ olen tarpeeksi voimakas huolehtimaan tilanteet kunnialla ohi ja loppuun saakka. Nopeaa keinoa ei varmasti ole olemassakaan. Parhaiten saa tilanteen hallintaan tuntemalla ja lukemalla koiraasi, sen tarpeita, eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä. Ja rauhoittamalla itsesi, olemalla kuin et kuulisikaan koiran rähinää. Hallintaa, hallintaa, hallintaa ja hallintaa. Runsaasti yhteistä tekemistä ja puuhaa, mutta vastapainona myös opettelemista rauhoittumaan ja rentoutumaan. Pitää olla itselleen ja koiralle armollinen, aina ei ole hyvä päivä kummallakaan. Meillä neiti lukee edelleen minua kuin avointa kirjaa, ja jos tiedän olevani hermostunut (stressi, kiire, tms), vien koirat suosiolla paikkaan jossa voin laskea ne suoraan autosta juoksemaan. Silloin en käske tai vaadi koiralta mitään (muuta kuin tulemaan kutsusta luokse tai käskystä pysähtymään/ odottamaan). Mikäli ei ole mahdollisuutta viedä koiraa pois ihmisten ilmoilta, pidän sen visusti kiinni jalassani. Sitä oppii tuntemaan itseään ja omia tunnetilojaankin paremmin pelkästään koiraa ja koiran käytöstä seuraamalla.. ;) Narttu tuli meille aikuisena ja jo valmiiksi remmirähjänä. Ensimmäinen reilu puolivuotta meni totutellessa toisiimme, seuraava vuosi päivittäin samoihin ongelmakohtiin panostaen ja keinoja etsien. Nyt alkaa helpottaa, mutta edelleen jatkamme treenaamista. Nykyään pystyn kotonakin jo sallimaan koiran jäädä jalkoihin/ kainaloon nukkumaan tai pystyn antamaan sille hellyyttä rajattomasti ilman että se tekisi minusta liian pehmon koiran silmissä. Nyt se tietää että pehmoilun alta löytyy tarvittaessa myös luja ja vahvaluontoinen pomo jonka jalanjäljissä on hyvä kulkea.

Toivottavasti viestistä oli apua. Ensin kehoitan siis selvittämään mistä remmirähjäys johtuu, sitten etsimään ne keinot jotka omalle koiralle sopivat kaikkein parhaiten.