Masentuneen deitit

Onhan ne hurjat luvut. Jos se on noin yleistä, niin miksiköhän ihmiset sitten toitottavat siitä terveydestä... Ja kuitenkin minäkin kun olen ns. terveempien juttuja kuunnellut, niin aina sieltä heidänkin lähipiiristään löytyy joku omainen tai tuttu joka on tehnyt itsemurhan. Tai sitten terveeksi itsensä julistava paljastaakin käyttäneensä joskus jotain lääkitystä tai kärsineensä masennuksesta, mutta "parantuneensa koska päätti niin" tai jotain muuta höpönlöpöä. Itse en oikein usko että masennuksesta koskaan paranee täysin, eikä ainakaan minkään päätöksen tai uskoontulon kautta. Mutta parempia aikoja voi tulla.

Itselläni on taustallani se että masennuin jo 90-luvun lopulla (oli sitä nuoruudessakin tosin jo ollut) ja erään pahan tilanteen vuoksi käväisin kriisipolilla olemassa yhden yön. Kun tapasin miehen josta tuli kumppanini vuosikausiksi, kerroin hänelle asiasta välittömästi. Ei hän sitä pahakseen pannut. Mutta toisaalta hänellä oli aiempi kumppani ollut sellainen että joutui pidemmäksi aikaa suljetulle kun oli yrittänyt itsaria useita kertoja, joten hänellä oli jo asiasta kokemusta. Ja nyt kun hän jätti minut, hänen uusin naisensa on samaa lajia: masennusta ja taitaa käyttäytyäkin vähän oudosti... Että ehkä sitä sitten on ihmisiä jotka tavallaan spesialisoituvat mieleltänsä ailahteleviin. (Tosin tuo mennyt kumppanini on itsekin monellakin tapaa päästään vähän niin ja näin... ja hänelläkin diagnosoitiin masennus muutama vuosi sitten!)

Tuntuu vähän törkeältä minun puoleltani että haaveilen kuitenkin kumppanista jolla ei olisi kauhean pahoja mt-ongelmia. Edellistä kumppaniani edeltänyt lyhytaikaisempi kumppani oli niin pahassa jamassa että hän käytti lääkkeitä väärin. Sitä touhua en itse pystynyt sietämään, koska sen lääkehumalan vuoksi ei mieheen saanut minkäänlaista yhteyttä.

Ehkä joku jotenkin omat sairautensa jo läpikäynyt ja tervehtynyt mies olisi paras vaihtoehto, mutta voiko todellakaan koskaan parantua? Itse en oikein usko moiseen. Olen siitä "helppo" tapaus itse että jos minulla ei ole elämässäni kauhean pahoja kokemuksia kuten kiusatuksi tulemista ynnä muuta (tämä jätetyksi tuleminen tietysti viimeisin tuska), niin en usko että ns. omin päin saan kauhean pahoja masennuksia aikaiseksi jos kumppani ei järjestä elämästäni yhtä helvettiä niin että hänen takiaan saa surra ja murehtia. Eivät kaikki mt-ongelmaiset ole mitään riivattuja jotka tekevät läheistensä elämästä mahdotonta; vaikka muutaman tällaisen tapauksen toki tiedänkin (esim. ensimmäisen mieheni isä, jonka psykoosit sotkivat koko perheen elämän ja taisivat tehdä pojastakin niin sekopäisen kuin mitä hänestä tuli).

Mutta kai niitä on myös mikkokuustosia jotka ovat periaatteessa suht' ok mutta silti symppaavat ihmisiä jotka eivät ole täydellisiä. (Tosin Kuustonenkin on kai alkoholisti?)

Debbie Depressive kirjoitti:

Itselläni on taustallani se että masennuin jo 90-luvun lopulla (oli sitä nuoruudessakin tosin jo ollut) ja erään pahan tilanteen vuoksi käväisin kriisipolilla olemassa yhden yön. Kun tapasin miehen josta tuli kumppanini vuosikausiksi, kerroin hänelle asiasta välittömästi. Ei hän sitä pahakseen pannut. Mutta toisaalta hänellä oli aiempi kumppani ollut sellainen että joutui pidemmäksi aikaa suljetulle kun oli yrittänyt itsaria useita kertoja, joten hänellä oli jo asiasta kokemusta. Ja nyt kun hän jätti minut, hänen uusin naisensa on samaa lajia: masennusta ja taitaa käyttäytyäkin vähän oudosti... Että ehkä sitä sitten on ihmisiä jotka tavallaan spesialisoituvat mieleltänsä ailahteleviin. (Tosin tuo mennyt kumppanini on itsekin monellakin tapaa päästään vähän niin ja näin... ja hänelläkin diagnosoitiin masennus muutama vuosi sitten!)

Tuntuu vähän törkeältä minun puoleltani että haaveilen kuitenkin kumppanista jolla ei olisi kauhean pahoja mt-ongelmia. Edellistä kumppaniani edeltänyt lyhytaikaisempi kumppani oli niin pahassa jamassa että hän käytti lääkkeitä väärin. Sitä touhua en itse pystynyt sietämään, koska sen lääkehumalan vuoksi ei mieheen saanut minkäänlaista yhteyttä.

Ehkä joku jotenkin omat sairautensa jo läpikäynyt ja tervehtynyt mies olisi paras vaihtoehto, mutta voiko todellakaan koskaan parantua? Itse en oikein usko moiseen. Olen siitä "helppo" tapaus itse että jos minulla ei ole elämässäni kauhean pahoja kokemuksia kuten kiusatuksi tulemista ynnä muuta (tämä jätetyksi tuleminen tietysti viimeisin tuska), niin en usko että ns. omin päin saan kauhean pahoja masennuksia aikaiseksi jos kumppani ei järjestä elämästäni yhtä helvettiä niin että hänen takiaan saa surra ja murehtia. Eivät kaikki mt-ongelmaiset ole mitään riivattuja jotka tekevät läheistensä elämästä mahdotonta; vaikka muutaman tällaisen tapauksen toki tiedänkin (esim. ensimmäisen mieheni isä, jonka psykoosit sotkivat koko perheen elämän ja taisivat tehdä pojastakin niin sekopäisen kuin mitä hänestä tuli).

Mutta kai niitä on myös mikkokuustosia jotka ovat periaatteessa suht' ok mutta silti symppaavat ihmisiä jotka eivät ole täydellisiä. (Tosin Kuustonenkin on kai alkoholisti?)

Lue lisää

Entäs jos masennus onkin sosiaalinen tila eikä elimellinen vika? Ehkä ihminen masentuu tajutessaan, ettei ikinä voi täyttää kaikkia ympäristön (pitkälti ristiriitaisia) odotuksia. Meidänhän pitäisi päivittäin todistaa olemassaolomme oikeutus tekemällä sosiaalisia suoritteita, joista kaikki eivät edes teoriassa voi selviytyä. Pitäisi olla hyvä työpaikka, vähintään keskinkertainen palkka, laskut maksettuna, arvolle sopiva nainen rinnalla, ei velkaa, oma asunto, oma auto, ylennys tulossa, lapset kilttejä ja hyvin koulussa menestyviä, harrastuksia pitäisi olla, ulkomuoto ei saa poiketa standardista, tapojen ja mieltymysten pitää olla yleisesti hyväksytyt, mielipiteiden pitää olla poliittisesti korrekteja, luonnetta ei mielellään saisi olla liikaa, sängyssä pitää mennä hyvin, kaapissa ei saisi olla luurankoja, työhistoriassa ei saisi olla aukkoja, pomon persettä pitää nuolla, anoppi täytyy pitää tyytyväisenä, ystäviä pitää olla, ihmissuhteiden pitää olla ihania, muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin pitää vastata jne, jne, jne... Todennäköisyys onnistua tässä kaikessa yhtaikaisesti on noin 0,0000001%. Jotkut selviävät tästä olemalla välittämättä väistämättömästä epäonnistumisesta. Jotkut eivät edes yritä suoriutua. Jotkut onnistuvat pelkällä tuurilla ja pitävät sitä todisteena omasta ylemmyydestään. Jotkut bluffaavat mennen tullen. Jotkut näyttelevät taidokkaasti. Jotkut käyttävät toisia hyväksi. Jotkut yrittävät epätoivon vimmalla ja enimmäkseen pysyvät voiton puolella. Jotkut yrittävät vielä epätoivoisemmin, mutta epäonnistuvat silti useimmiten. Jotkut väsyvät yrittämään mahdottomia ja masentuvat. Jotkut ovat niin älykkäitä, että tajuavat olla yrittämättä mahdottomia ja masentuvat jo pelkästä ajatuksesta. Mitä enemmän ihmiseltä odotetaan ja mitä tiukemmin onnistunut ihminen määritellään, sitä enemmän masentuneita. Ihminen ei tunne olevansa epäonnistuneena yksilönä oikeutettu olemassaoloon, joten hän sammuttaa itsensä, eli masentuu. Koskaan aikaisemmin ei tässä maassa ole ihmiseltä vaadittu näin monia asioita, joita vain harvat voivat saavuttaa. Koskaan aikaisemmin ei masentuneita ole ollut näin paljon.

Täsmälleen päinvastoin oli tilanne sodan aikana. Masennus katosi johonkin. Ihmisiltä vaadittiin selkeitä ja yksinkertaisia asioita, kuten käskyjen noudattamista ja kaiken liikkuvan ampumista. Jos vaatimukset toteutettiin, oli tuloksena välitön palkkio, kuten mitali. Kaikkia tarvittiin, työttömyyttä ei ollut ja jokainen tunsi olevansa hyödyllinen. Naisetkin oli helppo saada tyytyväisiksi. Riitti, että tuli kotiin kädet, jalat ja muut ulokkeet tallella, mieluiten pystyasennossa. Elämä saattoi olla lyhyt, mutta eipä ollut syytä eikä aikaa masentua. Väitän, että toisissa olosuhteissa suurin osa nykyisistä masentuneista olisi täysin normaaleja. Todellisuudessa masentunut tarvitsee vain hyväksyntää, onnistumisen tunteita, työtä, positiivista sosiaalista palautetta ja rakkautta. Jos näitä piisaa, vain vakavista aivokemiallisista häiriöistä kärsivät masentuvat.

Cipralexi kirjoitti:

Entäs jos masennus onkin sosiaalinen tila eikä elimellinen vika? Ehkä ihminen masentuu tajutessaan, ettei ikinä voi täyttää kaikkia ympäristön (pitkälti ristiriitaisia) odotuksia. Meidänhän pitäisi päivittäin todistaa olemassaolomme oikeutus tekemällä sosiaalisia suoritteita, joista kaikki eivät edes teoriassa voi selviytyä. Pitäisi olla hyvä työpaikka, vähintään keskinkertainen palkka, laskut maksettuna, arvolle sopiva nainen rinnalla, ei velkaa, oma asunto, oma auto, ylennys tulossa, lapset kilttejä ja hyvin koulussa menestyviä, harrastuksia pitäisi olla, ulkomuoto ei saa poiketa standardista, tapojen ja mieltymysten pitää olla yleisesti hyväksytyt, mielipiteiden pitää olla poliittisesti korrekteja, luonnetta ei mielellään saisi olla liikaa, sängyssä pitää mennä hyvin, kaapissa ei saisi olla luurankoja, työhistoriassa ei saisi olla aukkoja, pomon persettä pitää nuolla, anoppi täytyy pitää tyytyväisenä, ystäviä pitää olla, ihmissuhteiden pitää olla ihania, muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin pitää vastata jne, jne, jne... Todennäköisyys onnistua tässä kaikessa yhtaikaisesti on noin 0,0000001%. Jotkut selviävät tästä olemalla välittämättä väistämättömästä epäonnistumisesta. Jotkut eivät edes yritä suoriutua. Jotkut onnistuvat pelkällä tuurilla ja pitävät sitä todisteena omasta ylemmyydestään. Jotkut bluffaavat mennen tullen. Jotkut näyttelevät taidokkaasti. Jotkut käyttävät toisia hyväksi. Jotkut yrittävät epätoivon vimmalla ja enimmäkseen pysyvät voiton puolella. Jotkut yrittävät vielä epätoivoisemmin, mutta epäonnistuvat silti useimmiten. Jotkut väsyvät yrittämään mahdottomia ja masentuvat. Jotkut ovat niin älykkäitä, että tajuavat olla yrittämättä mahdottomia ja masentuvat jo pelkästä ajatuksesta. Mitä enemmän ihmiseltä odotetaan ja mitä tiukemmin onnistunut ihminen määritellään, sitä enemmän masentuneita. Ihminen ei tunne olevansa epäonnistuneena yksilönä oikeutettu olemassaoloon, joten hän sammuttaa itsensä, eli masentuu. Koskaan aikaisemmin ei tässä maassa ole ihmiseltä vaadittu näin monia asioita, joita vain harvat voivat saavuttaa. Koskaan aikaisemmin ei masentuneita ole ollut näin paljon.

Täsmälleen päinvastoin oli tilanne sodan aikana. Masennus katosi johonkin. Ihmisiltä vaadittiin selkeitä ja yksinkertaisia asioita, kuten käskyjen noudattamista ja kaiken liikkuvan ampumista. Jos vaatimukset toteutettiin, oli tuloksena välitön palkkio, kuten mitali. Kaikkia tarvittiin, työttömyyttä ei ollut ja jokainen tunsi olevansa hyödyllinen. Naisetkin oli helppo saada tyytyväisiksi. Riitti, että tuli kotiin kädet, jalat ja muut ulokkeet tallella, mieluiten pystyasennossa. Elämä saattoi olla lyhyt, mutta eipä ollut syytä eikä aikaa masentua. Väitän, että toisissa olosuhteissa suurin osa nykyisistä masentuneista olisi täysin normaaleja. Todellisuudessa masentunut tarvitsee vain hyväksyntää, onnistumisen tunteita, työtä, positiivista sosiaalista palautetta ja rakkautta. Jos näitä piisaa, vain vakavista aivokemiallisista häiriöistä kärsivät masentuvat.

Lue lisää

Varsin mielenkiintoinen näkemys. Minusta on oikeastaan aina tuntunut että en täytä muiden vaatimuksia. Ei niitä välttämättä ole edes ääneen lausuttu, mutta joku sellainen ihmeellinen jatkuva vaade ilmassa usein killuu. Pahimmillaan se on ollut sellainen että en saisi olla edes olemassakaan... Tai siltä ainakin on tuntunut.

Työelämässä meni päin helvettiä. Raadoin kahden edestä ja sekään ei riittänyt töiden kasautuessa koska erästä tointa ei täytetty kun kerta minustakin sai kaiken irti. Koulussa jo oli kiusattu. Muutamassa työssä kiusattiin. Naapurit kiusasivat. Perkele kun oikein ajattelee niin kaikkialla minne olen mennyt on aina ollut joku kusipää kimpussa. Nyt ei tosin enää ole. Mutta enpä ole kauheammin ihmisten kanssa enää tekemisissä ollutkaan.

Mutta jos ei ole parisuhdetta, niin alkaa nopeasti kokea itsensä niin hyödyttämäksi ja tarpeettomaksi että se "turvassa oleminen" jota sosiaalinen eristäytyminen tarjoaa ei enää riitä elämän sisällöksi. Ennenkaikkea sellainen kumppani joka ei vaadi yhtään mitään (kuin tietty normaalia läheisyyttä ja rakkautta mitä hän itse antaa ja täten myöskin tulee saamaan, koska sitä ei annostella sen mukaan miten milloinkin huvittaa toista hyppyyttää - aito rakkaus luonnostaan antaa eväät olla toisen kanssa miettimättä laskelmoiden kaikkea mahdollista!) tuntuisi hyvältä. Jos toiselle on äärimmäisen tärkeää että kumppani on töissä, omaa runsaan kaveripiirin jne. niin ei onnistu kyllä minun kohdallani.

Debbie Depressive kirjoitti:

Varsin mielenkiintoinen näkemys. Minusta on oikeastaan aina tuntunut että en täytä muiden vaatimuksia. Ei niitä välttämättä ole edes ääneen lausuttu, mutta joku sellainen ihmeellinen jatkuva vaade ilmassa usein killuu. Pahimmillaan se on ollut sellainen että en saisi olla edes olemassakaan... Tai siltä ainakin on tuntunut.

Työelämässä meni päin helvettiä. Raadoin kahden edestä ja sekään ei riittänyt töiden kasautuessa koska erästä tointa ei täytetty kun kerta minustakin sai kaiken irti. Koulussa jo oli kiusattu. Muutamassa työssä kiusattiin. Naapurit kiusasivat. Perkele kun oikein ajattelee niin kaikkialla minne olen mennyt on aina ollut joku kusipää kimpussa. Nyt ei tosin enää ole. Mutta enpä ole kauheammin ihmisten kanssa enää tekemisissä ollutkaan.

Mutta jos ei ole parisuhdetta, niin alkaa nopeasti kokea itsensä niin hyödyttämäksi ja tarpeettomaksi että se "turvassa oleminen" jota sosiaalinen eristäytyminen tarjoaa ei enää riitä elämän sisällöksi. Ennenkaikkea sellainen kumppani joka ei vaadi yhtään mitään (kuin tietty normaalia läheisyyttä ja rakkautta mitä hän itse antaa ja täten myöskin tulee saamaan, koska sitä ei annostella sen mukaan miten milloinkin huvittaa toista hyppyyttää - aito rakkaus luonnostaan antaa eväät olla toisen kanssa miettimättä laskelmoiden kaikkea mahdollista!) tuntuisi hyvältä. Jos toiselle on äärimmäisen tärkeää että kumppani on töissä, omaa runsaan kaveripiirin jne. niin ei onnistu kyllä minun kohdallani.

Lue lisää

Minä olen sitä tyyppiä, joka on riittävän älykäs tajutakseen loputtoman suoritussirkuksen olevan kuin peli, jossa vain kasino voi voittaa. Jos yksilö näyttää pääsevän voiton puolelle, muutetaan sääntöjä tai otetaan käyttöön merkityt kortit. Olen kyllä yrittänyt uskotella itselleni toisin ja suoriutua muitten mukana, mutta aina on jotain mennyt pieleen. Lähes poikkeuksetta on epäonnistuminen johtunut ulkopuolisesta sabotaasista, tosin joskus myös liiasta yrittämisestä, jopa omasta erinomaisuudesta. Naurettavaa, mutta totta. Mahdollisuudet normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa tuhottiin järjestelmällisesti jo koulussa. Aina kun töitä on ollut, on jostain ilmestynyt kusipäinen pomo tai työkaveri, jonka vehkeily, syrjintä tai silmille hyppiminen on pilannut mahdollisuuteni muuten hyvin alkaneessa työssä. Joskus olen ollut niin innokas todistamaan oman kelpoisuuteni, että olen ongelmitta tehnyt neljän äijän työt ja saanut sen vielä näyttämään helpolta. Arvata saattaa, että tämän jälkeen minulla olikin työmaalla neljä selkäänpuukottavaa vihollista, jotka lopulta saivat pomonkin vakuuttuneeksi viallisuudestani. Joskus olen onnistunut polttamaan itseni loppuun liialla ahkeruudella. Enimmäkseen olen siis työttömänä, vaikka luulisi kenen tahansa laskutaitoisen pomon tajuavan parissa viikossa minun olevan huonoimmillanikin puolentoista äijän arvoinen. Byrokratian vainoakin olen saanut maistaa ja kerran olen ostanut hometalon. Naapurissani on asunut skitso/rikollispariskunta, joka järkkäsi kaikenlaista ohjelmaa. Näissä olosuhteissa vain ihminen, jolla ei ole minkäänlaista tunne-elämää, saattaisi selvitä masentumatta. Tälläkin hetkellä moni ihminen mielellään näkisi minut hengettömänä. Kyllä kelpaa olla minä.

Onko sitten parempia jaksoja ollut? Erään naisen kanssa olin vähän aikaa onnellinen, mikä oli todella outo olotila. Muutaman kuukauden päästä hän olikin jo rakastunut jonkun melkein paikallista kuuluisuutta saavuttaneen bändin kitaristiin, jolle synnytti lapsen. Kitaristi tietenkin löysi kohta uuden naisen. Toinen avioliittoni oli aluksi melko onnellinen, kunnes anoppi alkoi muovata sitä näköisekseen. Talous oli hetken hyvä tehtyäni sata tonnia rahaa Nokian osakkeilla. Vuotta myöhemmin suurin osa rahoista oli mennyt hometalon myötä kankkulan kaivoon. Hetken aikaa oli kyllä kiva olla murehtimatta raha-asioita ja kuvitella asuvansa omassa talossa. Talon seuraava omistaja tietenkin viimeisteli aloittamani remontin melko halvalla ja pari vuotta myöhemmin myi paikan sadan tonnin voitolla. Siis, se mikä minulle on murheenkryyni on toisille jättipotti.

Nyt sitten pitäisi rempseästi vaan kahmaista joku kiva nainen kainaloon ja olla onnellinen. Kaikiltahan sen pitäisi onnistua. Jos ei onnistu, on miehessä jotain vikaa. Syyllinen mahdolliseen epäonnistumiseen on aina peilissä. Vinkuminen on epämiehekästä. Heikot sortuu elontiellä, vahva sen kun porskuttaa. No, moniko niistä vahvoista porskuttaa elontiellä, joka on päällystetty heikkojen luilla? Moniko "vahvoista" on täydellisiä kusipäitä? Moniko vahvoista on niin vahva vain, koska on imenyt kuiviin kaikki matkansa varrelle sattuneet heikot? Moniko vahvoista oikeasti näyttää vahvalta ainoastaan seistessään jonkun heikomman hartioilla? Moniko naisten kanssa menestyvä mies on varastanut naisensa joltain toiselta? Moniko naistenmies rakastaa vain itseään? Moniko naistenmies tietää miten nainen saadaan tai miten naiselta saadaan tai miten naiselta otetaan tai miten naiselta varastetaan, muttei ikinä ole antanut kenellekään mitään? Moniko alan mies osaa antaa vain keppiä, joko taudilla tai ilman? Moniko mahtiuros on sisältä pelkkää tyhjyyttä? Moniko niistä heikoista on täynnä kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, joita vahvat eivät halua kenenkään huomaavan? Moniko heikko ei ikinä pääse loistamaan, koska heidät on jo varhain tukahdutettu? Monelleko masentuneelle on uudestaan ja uudestaan toitotettu, ettei hän ole yhtään mitään eikä hänestä ikinä voi tullakaan mitään? Turha kilpailla tyhjien ihmisten kanssa, siinä kun voi saada turpiinsa tai vähintäänkin joutua naurunalaiseksi.

Cipralexi kirjoitti:

Minä olen sitä tyyppiä, joka on riittävän älykäs tajutakseen loputtoman suoritussirkuksen olevan kuin peli, jossa vain kasino voi voittaa. Jos yksilö näyttää pääsevän voiton puolelle, muutetaan sääntöjä tai otetaan käyttöön merkityt kortit. Olen kyllä yrittänyt uskotella itselleni toisin ja suoriutua muitten mukana, mutta aina on jotain mennyt pieleen. Lähes poikkeuksetta on epäonnistuminen johtunut ulkopuolisesta sabotaasista, tosin joskus myös liiasta yrittämisestä, jopa omasta erinomaisuudesta. Naurettavaa, mutta totta. Mahdollisuudet normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa tuhottiin järjestelmällisesti jo koulussa. Aina kun töitä on ollut, on jostain ilmestynyt kusipäinen pomo tai työkaveri, jonka vehkeily, syrjintä tai silmille hyppiminen on pilannut mahdollisuuteni muuten hyvin alkaneessa työssä. Joskus olen ollut niin innokas todistamaan oman kelpoisuuteni, että olen ongelmitta tehnyt neljän äijän työt ja saanut sen vielä näyttämään helpolta. Arvata saattaa, että tämän jälkeen minulla olikin työmaalla neljä selkäänpuukottavaa vihollista, jotka lopulta saivat pomonkin vakuuttuneeksi viallisuudestani. Joskus olen onnistunut polttamaan itseni loppuun liialla ahkeruudella. Enimmäkseen olen siis työttömänä, vaikka luulisi kenen tahansa laskutaitoisen pomon tajuavan parissa viikossa minun olevan huonoimmillanikin puolentoista äijän arvoinen. Byrokratian vainoakin olen saanut maistaa ja kerran olen ostanut hometalon. Naapurissani on asunut skitso/rikollispariskunta, joka järkkäsi kaikenlaista ohjelmaa. Näissä olosuhteissa vain ihminen, jolla ei ole minkäänlaista tunne-elämää, saattaisi selvitä masentumatta. Tälläkin hetkellä moni ihminen mielellään näkisi minut hengettömänä. Kyllä kelpaa olla minä.

Onko sitten parempia jaksoja ollut? Erään naisen kanssa olin vähän aikaa onnellinen, mikä oli todella outo olotila. Muutaman kuukauden päästä hän olikin jo rakastunut jonkun melkein paikallista kuuluisuutta saavuttaneen bändin kitaristiin, jolle synnytti lapsen. Kitaristi tietenkin löysi kohta uuden naisen. Toinen avioliittoni oli aluksi melko onnellinen, kunnes anoppi alkoi muovata sitä näköisekseen. Talous oli hetken hyvä tehtyäni sata tonnia rahaa Nokian osakkeilla. Vuotta myöhemmin suurin osa rahoista oli mennyt hometalon myötä kankkulan kaivoon. Hetken aikaa oli kyllä kiva olla murehtimatta raha-asioita ja kuvitella asuvansa omassa talossa. Talon seuraava omistaja tietenkin viimeisteli aloittamani remontin melko halvalla ja pari vuotta myöhemmin myi paikan sadan tonnin voitolla. Siis, se mikä minulle on murheenkryyni on toisille jättipotti.

Nyt sitten pitäisi rempseästi vaan kahmaista joku kiva nainen kainaloon ja olla onnellinen. Kaikiltahan sen pitäisi onnistua. Jos ei onnistu, on miehessä jotain vikaa. Syyllinen mahdolliseen epäonnistumiseen on aina peilissä. Vinkuminen on epämiehekästä. Heikot sortuu elontiellä, vahva sen kun porskuttaa. No, moniko niistä vahvoista porskuttaa elontiellä, joka on päällystetty heikkojen luilla? Moniko "vahvoista" on täydellisiä kusipäitä? Moniko vahvoista on niin vahva vain, koska on imenyt kuiviin kaikki matkansa varrelle sattuneet heikot? Moniko vahvoista oikeasti näyttää vahvalta ainoastaan seistessään jonkun heikomman hartioilla? Moniko naisten kanssa menestyvä mies on varastanut naisensa joltain toiselta? Moniko naistenmies rakastaa vain itseään? Moniko naistenmies tietää miten nainen saadaan tai miten naiselta saadaan tai miten naiselta otetaan tai miten naiselta varastetaan, muttei ikinä ole antanut kenellekään mitään? Moniko alan mies osaa antaa vain keppiä, joko taudilla tai ilman? Moniko mahtiuros on sisältä pelkkää tyhjyyttä? Moniko niistä heikoista on täynnä kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, joita vahvat eivät halua kenenkään huomaavan? Moniko heikko ei ikinä pääse loistamaan, koska heidät on jo varhain tukahdutettu? Monelleko masentuneelle on uudestaan ja uudestaan toitotettu, ettei hän ole yhtään mitään eikä hänestä ikinä voi tullakaan mitään? Turha kilpailla tyhjien ihmisten kanssa, siinä kun voi saada turpiinsa tai vähintäänkin joutua naurunalaiseksi.

Lue lisää

Väitän, että masentuneita olisi noin 95% vähemmän ilman masentajia. Suurin osa masentuneista luultavasti allekirjoittaisi väitteen. Treffailun kannalta masentajat ovat silkkaa myrkkyä. Nukkuvat masentajat ovat kaikkein hankalimpia, sillä he saattavat aluksi vaikuttaa täysin normaaleilta ihmisiltä, mutta sopivan kohteen osuessa kohdalle alkavatkin toimia kuten ovat aina toimineet. Joku imee energiaa toisen kärsimyksestä, toinen voi alkaa esittämään aina vain kohtuuttomampia vaatimuksia ja kolmas saattaa ovelasti luoda luottamuksellisen suhteen vain pettääkseen kumppaninsa mahdollisimman härskillä tavalla. Jossakin vaiheessa alkaa luottamus ja usko vastakkaiseen sukupuoleen murtua, rapautua ja kadota kuin tuhka tuuleen. Kuitenkin on pakko yrittää, sillä masentunut on vähintään yhtä rakkaudenkaipuinen kuin kuka tahansa ihminen. Masentunut kylläkin ottaa rakkauden vakavasti, toisin kuin monet normaalit ihmiset, joille se usein näyttää olevan vain halpa vitsi. Miten siis luoda merkityksellinen parisuhde tai edes tavata mielenkiintoinen ihminen, jos lähtöoletuksellisesti kuka tahansa vastakkaisen sukupuolen edustaja voi osoittautua masentajaksi? Äärimmäisen vaikeasti.

Itse asiassa kuvailit aika tarkkaan täydellisen suhteen, jossa masentuneen olisi hyvä olla ja ehkä uudelleen rakentaa luottamusta vastakkaiseen sukupuoleen, mahdollisesti jopa ihmisiin yleensä. Samaa minäkin olisin toivonut löytäväni joskus. Valitettavasti kaikki on päin helvettiä eikä tässä tilanteessa ole helppo esittää mitään rakkauden ritaria. Itkevää klovnia voisin esittää koska tahansa, mutta se ei oikein taida naisiin vedota. Lisäksi kaikki paikat ovat täynnä "työtä arvostavia" ja "olethan mukana työelämässä" tyyppisiä naisia, jotka melko avoimesti halveksivat työttömiä miehiä, jotka kaikki ovat tietenkin täysiä spurguja tai ainakin työtä vieroksuvia laiskamatoja. Mitä enemmän työttömiä tehdään, sitä enemmän riittää halveksijoita. Vaikka joku näistä kokeeksi suostuisi kanssani olemaankin, olisi perhe-elämä tällaisen kanssa silkkaa kidutusta. Mikä auttaisi? Mistä minä tiedän? Voin olla harvinaisen fiksu mies, mutta tätä yhtälöä on harvinaisen vaikea ratkaista. Tiedän vain, että yksin ollaan ja yksinäisemmäksi tullaan, kunnes joskus aika jättää. Taivaassakin saisin luultavasti yksinäisen nurkkapaikan.

Cipralexi kirjoitti:

Väitän, että masentuneita olisi noin 95% vähemmän ilman masentajia. Suurin osa masentuneista luultavasti allekirjoittaisi väitteen. Treffailun kannalta masentajat ovat silkkaa myrkkyä. Nukkuvat masentajat ovat kaikkein hankalimpia, sillä he saattavat aluksi vaikuttaa täysin normaaleilta ihmisiltä, mutta sopivan kohteen osuessa kohdalle alkavatkin toimia kuten ovat aina toimineet. Joku imee energiaa toisen kärsimyksestä, toinen voi alkaa esittämään aina vain kohtuuttomampia vaatimuksia ja kolmas saattaa ovelasti luoda luottamuksellisen suhteen vain pettääkseen kumppaninsa mahdollisimman härskillä tavalla. Jossakin vaiheessa alkaa luottamus ja usko vastakkaiseen sukupuoleen murtua, rapautua ja kadota kuin tuhka tuuleen. Kuitenkin on pakko yrittää, sillä masentunut on vähintään yhtä rakkaudenkaipuinen kuin kuka tahansa ihminen. Masentunut kylläkin ottaa rakkauden vakavasti, toisin kuin monet normaalit ihmiset, joille se usein näyttää olevan vain halpa vitsi. Miten siis luoda merkityksellinen parisuhde tai edes tavata mielenkiintoinen ihminen, jos lähtöoletuksellisesti kuka tahansa vastakkaisen sukupuolen edustaja voi osoittautua masentajaksi? Äärimmäisen vaikeasti.

Itse asiassa kuvailit aika tarkkaan täydellisen suhteen, jossa masentuneen olisi hyvä olla ja ehkä uudelleen rakentaa luottamusta vastakkaiseen sukupuoleen, mahdollisesti jopa ihmisiin yleensä. Samaa minäkin olisin toivonut löytäväni joskus. Valitettavasti kaikki on päin helvettiä eikä tässä tilanteessa ole helppo esittää mitään rakkauden ritaria. Itkevää klovnia voisin esittää koska tahansa, mutta se ei oikein taida naisiin vedota. Lisäksi kaikki paikat ovat täynnä "työtä arvostavia" ja "olethan mukana työelämässä" tyyppisiä naisia, jotka melko avoimesti halveksivat työttömiä miehiä, jotka kaikki ovat tietenkin täysiä spurguja tai ainakin työtä vieroksuvia laiskamatoja. Mitä enemmän työttömiä tehdään, sitä enemmän riittää halveksijoita. Vaikka joku näistä kokeeksi suostuisi kanssani olemaankin, olisi perhe-elämä tällaisen kanssa silkkaa kidutusta. Mikä auttaisi? Mistä minä tiedän? Voin olla harvinaisen fiksu mies, mutta tätä yhtälöä on harvinaisen vaikea ratkaista. Tiedän vain, että yksin ollaan ja yksinäisemmäksi tullaan, kunnes joskus aika jättää. Taivaassakin saisin luultavasti yksinäisen nurkkapaikan.

Lue lisää

Tutun tuntuista juttua, vaikka itselläni ei ikinä ihan noin lujaa mennytkään. Parhaimmillaan oli toki ikioma asunto ja asuntolaina maksettuna, jossa vaiheessa tietysti otin ja häivyin työstäni totaalisen burn outin kokeneena (ja siinä oli kaikkea muutakin "kivaa" juuri silloin että olin henkisesti täysin loppu). No, sitten kun minulla on se oma asunto-osake ja täten pienet menot, niin enkö ala seurustella sen miehen kanssa jonka kanssa sitten vierähtikin tusina vuotta. Alue jossa asuin oli vähän rauhaton ja siinä oli yksi ukko joka oli parhaansa mukaan tehnyt kaikkensa pilatakseen jo aiemman parisuhteeni. Aivan kuin minä olisin ollut sen juoppohullun kääkän omaisuutta, eli aina kun seurustelin, tuli vittuilemaan, ja aina kun olin yksin, oli niin maireaa että. Mutta kai sitä aina kaikenlaisten ukkojen kanssa pärjäisi jos ottaisi sen asenteen että haista sinä äijä... Aloin kuitenkin kuunnella sen silloisen mieheni hysteeristä pelottelua että minut raiskataan siellä ja mitä kaikkea, joten lopulta myin sen asuntoni pois. Heti kun mies kuuli että olen asuntoni myynyt luulin että hän olisi puolestani iloinen että se oli onnistunut - kaikkea muuta, jätkä alkaa väännellä turpaansa nyrpeänä että kun hänellä on niin huono auto. Ei siis mitään iloa minun puolestani, vaan omaa jurnutusta, ja se johti siihen että lopulta lainasin hänelle reippaahkosti rahaa uuteen autoon. Näitä rahoja en koskaan saanut takaisin, koska olin niin tyhmä että jäädessäni peruspäivärahalla työttömän ominaisuudessa kuvittelin etten pärjää ja tämän vuoksi ryntäsin asumaan miehen kanssa yhteen sillä sopimuksella että hän hyvittää velkansa minulle sillä että asun siellä. Sensijaan että olisin asunut yksin, saanut Kelan as.tuen lisäksi kenties sossusta rahaa JA SAMAAN AIKAAN saanut siltä mieheltä omani pois minä tyhmä!!! asuin hänen kanssaan ja velasta vähennettiin joka kuukausi mukamas vuokran suuruinen summa.

Opintovelankin maksoin siinä pois, ostin helvetin kalliin tietokoneen jonka äärellä mies kuppasi tuon tuostakin ja josta sitten riideltiin turpa punaisena kun siinä oli aina jotain vikaa... Kaiken kaikkiaan kaikki asuntorahani menivät taivahan tuuliin. Mikäli en olisi seurustellut/asunut tuon miehen kanssa niin niin ei välttämättä olisi. Ehken olisi myynyt koko asuntoa.

Vuosien varrella sain kuulla kaikenlaista kivaa kuten että olen huora (ilmeisesti koska minulla on ollut enemmän miehiä kuin ko. miehellä naisia), hullu... Olen saanut jopa haukut huonosta itsetunnostani, plus siitä että en "tee mitään" (eli opiskele ja omaa kunnianhimoisia suunnitelmia). Lisäksi sai toisinaan kuulla että "voi tulla joku sielunkumppani ja sitten tulee ero". Sittenhän se sielunkumppaniämmä tuossa viime vuonna olikin ilmestynyt ja juippi deittasi sitä puoli vuotta selkäni takana.

Ja minä kokoajan kuvittelin että minulla on ihan ok suhde. Huolimatta parista tappouhkauksestakin jotka mies lateli suhteen alussa. Plus itsariuhkauksesta.

Terveemmillekin tulee tepposia ihmissuhteissa, mutta herää aina kysymys että onko masentunut ihminen helpompi uhri kaikenmaailman kusipäille sen takia että hän niin häpeää omaa itseään että kuvittelee että hänelle sitten saa tehdä mitä vain? Jos jo kotona on "opetettu" että olet täyspaska ja saat olla kiitollinen siitä että joku sinun seurassasi edes ollenkaan onkaan... Ei sitä tarvitse lapselle suoraan sanoa, mutta kyllä sen vaistoaa kun asenne vanhemmilla on tuo.

Debbie Depressive kirjoitti:

Tutun tuntuista juttua, vaikka itselläni ei ikinä ihan noin lujaa mennytkään. Parhaimmillaan oli toki ikioma asunto ja asuntolaina maksettuna, jossa vaiheessa tietysti otin ja häivyin työstäni totaalisen burn outin kokeneena (ja siinä oli kaikkea muutakin "kivaa" juuri silloin että olin henkisesti täysin loppu). No, sitten kun minulla on se oma asunto-osake ja täten pienet menot, niin enkö ala seurustella sen miehen kanssa jonka kanssa sitten vierähtikin tusina vuotta. Alue jossa asuin oli vähän rauhaton ja siinä oli yksi ukko joka oli parhaansa mukaan tehnyt kaikkensa pilatakseen jo aiemman parisuhteeni. Aivan kuin minä olisin ollut sen juoppohullun kääkän omaisuutta, eli aina kun seurustelin, tuli vittuilemaan, ja aina kun olin yksin, oli niin maireaa että. Mutta kai sitä aina kaikenlaisten ukkojen kanssa pärjäisi jos ottaisi sen asenteen että haista sinä äijä... Aloin kuitenkin kuunnella sen silloisen mieheni hysteeristä pelottelua että minut raiskataan siellä ja mitä kaikkea, joten lopulta myin sen asuntoni pois. Heti kun mies kuuli että olen asuntoni myynyt luulin että hän olisi puolestani iloinen että se oli onnistunut - kaikkea muuta, jätkä alkaa väännellä turpaansa nyrpeänä että kun hänellä on niin huono auto. Ei siis mitään iloa minun puolestani, vaan omaa jurnutusta, ja se johti siihen että lopulta lainasin hänelle reippaahkosti rahaa uuteen autoon. Näitä rahoja en koskaan saanut takaisin, koska olin niin tyhmä että jäädessäni peruspäivärahalla työttömän ominaisuudessa kuvittelin etten pärjää ja tämän vuoksi ryntäsin asumaan miehen kanssa yhteen sillä sopimuksella että hän hyvittää velkansa minulle sillä että asun siellä. Sensijaan että olisin asunut yksin, saanut Kelan as.tuen lisäksi kenties sossusta rahaa JA SAMAAN AIKAAN saanut siltä mieheltä omani pois minä tyhmä!!! asuin hänen kanssaan ja velasta vähennettiin joka kuukausi mukamas vuokran suuruinen summa.

Opintovelankin maksoin siinä pois, ostin helvetin kalliin tietokoneen jonka äärellä mies kuppasi tuon tuostakin ja josta sitten riideltiin turpa punaisena kun siinä oli aina jotain vikaa... Kaiken kaikkiaan kaikki asuntorahani menivät taivahan tuuliin. Mikäli en olisi seurustellut/asunut tuon miehen kanssa niin niin ei välttämättä olisi. Ehken olisi myynyt koko asuntoa.

Vuosien varrella sain kuulla kaikenlaista kivaa kuten että olen huora (ilmeisesti koska minulla on ollut enemmän miehiä kuin ko. miehellä naisia), hullu... Olen saanut jopa haukut huonosta itsetunnostani, plus siitä että en "tee mitään" (eli opiskele ja omaa kunnianhimoisia suunnitelmia). Lisäksi sai toisinaan kuulla että "voi tulla joku sielunkumppani ja sitten tulee ero". Sittenhän se sielunkumppaniämmä tuossa viime vuonna olikin ilmestynyt ja juippi deittasi sitä puoli vuotta selkäni takana.

Ja minä kokoajan kuvittelin että minulla on ihan ok suhde. Huolimatta parista tappouhkauksestakin jotka mies lateli suhteen alussa. Plus itsariuhkauksesta.

Terveemmillekin tulee tepposia ihmissuhteissa, mutta herää aina kysymys että onko masentunut ihminen helpompi uhri kaikenmaailman kusipäille sen takia että hän niin häpeää omaa itseään että kuvittelee että hänelle sitten saa tehdä mitä vain? Jos jo kotona on "opetettu" että olet täyspaska ja saat olla kiitollinen siitä että joku sinun seurassasi edes ollenkaan onkaan... Ei sitä tarvitse lapselle suoraan sanoa, mutta kyllä sen vaistoaa kun asenne vanhemmilla on tuo.

Lue lisää

ristiksesi. Hyväksikäyttö on eräs toimivimmista strategioista, kun pitää vastata ympäristön vaatimuksiin. Ei tarvitse olla fiksu, lahjakas tai edes hyvä ihminen, kunhan vain antaa itselleen röyhkeästi luvan varastaa toisten saavutukset. Menestys on lähes varma. Oliko sinussa vikaa? Ei, vaan hänessä. Toinen nainen tulee näillä tyypeillä mukaan kuvioon, kun entisessä ei enää ole imettävää. Kuinka luulisit seuraajallesi käyvän? Parantaako hyväksikäyttäjä ikinä tapojaan? Osaako hän mitään muuta? Jos imutus toimi sinun kanssasi 12 vuotta, miksi vaihtaa hyvää menestysreseptiä? Turha kadehtia toista naista, sillä hänellä on sama kohtalo edessä. Sääliin voi olla aihetta. Jos oikein kauheasti ottaa päähän, voisit tietenkin koittaa pilata exältäsi pelin kertomalla kaiken tuoreelle valloitukselle. Pelin sekoittaminen on se asia, jota hyväksikäyttäjä eniten inhoaa, sillä ilman peliä hän ei ole mitään. Kuten näkyy, on jonkun verran ollut yhteenottoja kaiken maailman perskärpästen kanssa. Ainoaksi toimivaksi puolustukseksi on osoittautunut pelin rikkominen. Toimi Kannaksella -39, toimii työelämässä nyt. Valitettavasti kontakti myrkyllisiin ihmisiin väsyttää minut aika äkkiä, joten voin kyllä saavuttaa erävoittoja, mutten jaksa hyödyntää niitä.

Ei masentunut välttämättä ole helppo uhri. Kaikenlaiset uhrit kuitenkin ovat yleensä alttiimpia masennukselle, varsinkin moninkertaiset uhrit. Mikä tietysti on masentajien tarkoituskin. Jokainen masentunut on yksi kilpailija vähemmän pelissä, jonka panoksena on paikka auringossa. Suurimpia voittajia ovat yleensä ne, joilla omaa tunne-elämää ei ole tai se on pahasti surkastunut. Eniten saavat kärsiä ne, joilla on kehittynyt tunne-elämä, suuri sydän ja kaunis sielu. Kun heihin osuu, se näkyy naamasta, mikä tuottaa masentajille suurta tyydytystä. Niinpä masentajat seuraavatkin tällaista ihmistä kuin hai seuraa haavoittunutta valasta. Aina välillä joku hai haukkaa palan pyrstöä tai evää, kunnes uhri kuolee verenvuotoon ja kipuun. Ihmiset toimivat täsmälleen näin. Moraalin, uskonnon tai inhimillisyyden opettaminen näille pedoille on tietenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä ei heillä ole välineitä tällaisten käsitteiden tajuamiseen. Sydän puuttuu.

Ai, sinullekin opetettiin kotona, ettei kannata kuvitella olevansa mitään, kun ei kumminkaan ole eikä tule olemaankaan. No, nyt olen vain helvetin hyvä nettikirjoittaja, mutta isänipä ei ymmärräkään nettiä. Jos hän tietäisi minun kirjoittelevan täällä, varmasti saisin kuulla, kuinka typeriä juttuni ovat. Onneksi hän ei löydä tietokoneesta edes virtanappulaa.

Cipralexi kirjoitti:

ristiksesi. Hyväksikäyttö on eräs toimivimmista strategioista, kun pitää vastata ympäristön vaatimuksiin. Ei tarvitse olla fiksu, lahjakas tai edes hyvä ihminen, kunhan vain antaa itselleen röyhkeästi luvan varastaa toisten saavutukset. Menestys on lähes varma. Oliko sinussa vikaa? Ei, vaan hänessä. Toinen nainen tulee näillä tyypeillä mukaan kuvioon, kun entisessä ei enää ole imettävää. Kuinka luulisit seuraajallesi käyvän? Parantaako hyväksikäyttäjä ikinä tapojaan? Osaako hän mitään muuta? Jos imutus toimi sinun kanssasi 12 vuotta, miksi vaihtaa hyvää menestysreseptiä? Turha kadehtia toista naista, sillä hänellä on sama kohtalo edessä. Sääliin voi olla aihetta. Jos oikein kauheasti ottaa päähän, voisit tietenkin koittaa pilata exältäsi pelin kertomalla kaiken tuoreelle valloitukselle. Pelin sekoittaminen on se asia, jota hyväksikäyttäjä eniten inhoaa, sillä ilman peliä hän ei ole mitään. Kuten näkyy, on jonkun verran ollut yhteenottoja kaiken maailman perskärpästen kanssa. Ainoaksi toimivaksi puolustukseksi on osoittautunut pelin rikkominen. Toimi Kannaksella -39, toimii työelämässä nyt. Valitettavasti kontakti myrkyllisiin ihmisiin väsyttää minut aika äkkiä, joten voin kyllä saavuttaa erävoittoja, mutten jaksa hyödyntää niitä.

Ei masentunut välttämättä ole helppo uhri. Kaikenlaiset uhrit kuitenkin ovat yleensä alttiimpia masennukselle, varsinkin moninkertaiset uhrit. Mikä tietysti on masentajien tarkoituskin. Jokainen masentunut on yksi kilpailija vähemmän pelissä, jonka panoksena on paikka auringossa. Suurimpia voittajia ovat yleensä ne, joilla omaa tunne-elämää ei ole tai se on pahasti surkastunut. Eniten saavat kärsiä ne, joilla on kehittynyt tunne-elämä, suuri sydän ja kaunis sielu. Kun heihin osuu, se näkyy naamasta, mikä tuottaa masentajille suurta tyydytystä. Niinpä masentajat seuraavatkin tällaista ihmistä kuin hai seuraa haavoittunutta valasta. Aina välillä joku hai haukkaa palan pyrstöä tai evää, kunnes uhri kuolee verenvuotoon ja kipuun. Ihmiset toimivat täsmälleen näin. Moraalin, uskonnon tai inhimillisyyden opettaminen näille pedoille on tietenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä ei heillä ole välineitä tällaisten käsitteiden tajuamiseen. Sydän puuttuu.

Ai, sinullekin opetettiin kotona, ettei kannata kuvitella olevansa mitään, kun ei kumminkaan ole eikä tule olemaankaan. No, nyt olen vain helvetin hyvä nettikirjoittaja, mutta isänipä ei ymmärräkään nettiä. Jos hän tietäisi minun kirjoittelevan täällä, varmasti saisin kuulla, kuinka typeriä juttuni ovat. Onneksi hän ei löydä tietokoneesta edes virtanappulaa.

Lue lisää

Se onkin jännä juttu että ne ihmiset joiden silmissä mikään tai kukaan ei ole mitään eivät ITSE todellakaan ole mitään Nobel-palkinnon saajia... Minun isäni oli veljestäni sanonut äidilleni kun velipoika oli sellainen parivuotias että "ei tuostakaan sitten mitään tullut". Mitä haatanan halvattua jostakin pikkulapsesta jo pitäisi tulla?! Tämä äijä vetää viinaa aina vaan tiiviimpään tahtiin, melkeinpä kuin tuttipullosta konsanaan, paskoo housuihinsa ja aiheuttaa kaikenlaista "mukavaa" perheelleen... Tämän vuoksi en ole koskaan sietänyt sellaisia filosofioita että puliukoilla on mukamas jonkinlaista "salaviisautta" mitä muilta ihmisiltä ei löydy. Ja vaikken koskaan ole todellakaan mitään suuria itsestäni kuvitellut, niin juopot, niin miehet kuin naiset, tuntuvat ikäänkuin kuvittelevan että luulen suuria itsestäni vain sillä perusteella etten juo. Monet alkoholistit tulevat sanomaan että raittiit ovat ylimielisiä ja omahyväisiä, mutta kukahan se sellainen oikeasti onkaan... Kyllä se on usein se viinaa imevä taho jolla pitää saada olla oikeus käyttäytyä kuin pikkukakara vielä aikuisenakin. Aina siihen pisteeseen asti että lapsia tehdään vaikka niitä ei edes haluta, eikä osata kasvattaa ja pitää elossa. Meillä olisi kuolleet kaikki lapset jos niitä isä olisi jäänyt vahtimaan. Oli nimittäin pari läheltä piti -tilannetta...

Voi olla että vaikka kaikkeni tein kiertääkseni juopot kaukaa sain kumminkin yhtä lapsellisen kumppanin. Tai parikin. Eka veti pillereitä masennukseensa ja ihmispelkoihin niin paljon että häneen ei lopulta enää saanut mitään kontaktia. Ja tämä toka sitten... Nyt kun minulla on tavallaan "lupa" ajatella hänestä ei-niin-mairittelevia asioita, niin ihmetyttää että mikä helvetti minussa nyt muka niin kamalaa oli ettei hän oikein tainnut ikinä olla täysin tyytyväinen ja kokoajan piti olla se toive siitä sielunkumppanista. En mielestäni vaatinut mitään mahdottomia - no okei, kesäisin piti ajeluttaa uimarannoilla harva se päivä, mutta mitä sitten? Saihan se mieskin siinä liikuntaa itsekin uidessaan.

Ehkä minä vaan olin väärä ihminen ja se jotenkin aina välillä lipsahti hänen mieleensä, mutta olisihan hän voinut jättää minut jo ajat sitten, eikä olla vaan sen takia kimpassa että kunhan joku muijanrutjake on.

Jos halusin pukeutua vähän nätimmin vaikka ihan vaan kauppareissuakin varten, äijä alkoi huutaa että ei lähdetä mihinkään kun olen paremmin pukeutunut kuin hän. Ulkonäöstä se ei siis voinut olla kiinni että olisin ollut jotenkin liian mitättömän oloinen ettei minua kehtaisi mihinkään viedä. Siis se että eipä sitten vienytkään, eli ei käyty festareilla eikä diskossa vaikka olisin kyllä sosiaalisen kanssakäymisen jännittämisestäni huolimatta halunnut, eikä ikinä tavattu ketään miehen kavereista joita hänellä oli ollut lapsuudesta asti. Lisäksi kun mies alkoi puuhata eroa hän erityisesti korosti sitä ettei uusi nainen ole minua kauniimpi, näytti kuvankin (ei tosiaan taida olla), joten ei se pärstävärkistä ainakaan ollut kiinni että hän minua jotenkin "häpeäisi" että ei ollut kaikkea sitä menoa ja meininkiä mitä hänellä nyt on sen uutensa kanssa. Ehkä hän ei vain koskaan rakastunut minuun tarpeeksi että olisi kohdellut vähän normaalimmin ja paremmin... Toisaalta minäkään en ikinä rakastunut häneen. Mutta rakastin silti häntä ja koin että se "arkipäiväinen" eli jatkuva rakastaminen ihan kuin olisi aina oltu yhdessä on parempaa kuin joku pähkähullu ihastuminen.

Tuntuu oikeastaan nyt vähän hassulta että jos se parisuhde ei onnistunut miehen mielestä sen vuoksi että minä en kokoajan pyörinyt hänen napansa ympäri häntä ylistäen ja häneen lääpällään ollen, niin eikös se yleensä menee kylläkin niin päin että mies on soitimille ja mies osoittaa naista kohtaan sellaista hemmottelevaa ja huomioivaa kiinnostusta eikä toisinpäin? Tai siis tottakai kummankin pitää huomioida toista, mutta jos en sitten tarpeeksi roikkunut miehessä kiinni, lääppinyt ja mitä kaikkea, niin olisihan siitä voinut huomauttaa eikä yhtäkkiä vaihtaa akkaa ja töräyttää ensimmäiseksi että kun ei ollut sitä lämpöä ja läheisyyttä. Kaiken kuulemani jälkeen hän ei ehkä silmissäni edes ollut sellainen jota kohtaan osaisin kauhean lämpimänä olla - tai ehkä olisin osannut jos HÄN olisi osoittanut oikeaa empatiaa minua kohtaan. Ei säälivää, ei mielistelevää, vaan ihan oikeaa lämpöä ja kiinnostusta mitä miehen kaiketi soisi tuntevan kumppaniaan kohtaan. Sensijaan minusta tuntui että olen kuin jokin seurakoira joka vaan tuo pikkaisen sisältöä miehen elämään, mutta jonka merkitys väheni vuosi vuodelta kun miehelle kertyi kaikenlaista muuta sisältöä elämään. Kuten lopulta sitten joku helvetin horo joka käski (kirjaimellisesti) miehen hoitaa (vanha) suhteensa loppuun. Ja se siitä sitten. Mutta ehkä vielä joku päivä kiitän kumpaakin että pääsin mokomasta suhteesta...

Debbie Depressive kirjoitti:

Se onkin jännä juttu että ne ihmiset joiden silmissä mikään tai kukaan ei ole mitään eivät ITSE todellakaan ole mitään Nobel-palkinnon saajia... Minun isäni oli veljestäni sanonut äidilleni kun velipoika oli sellainen parivuotias että "ei tuostakaan sitten mitään tullut". Mitä haatanan halvattua jostakin pikkulapsesta jo pitäisi tulla?! Tämä äijä vetää viinaa aina vaan tiiviimpään tahtiin, melkeinpä kuin tuttipullosta konsanaan, paskoo housuihinsa ja aiheuttaa kaikenlaista "mukavaa" perheelleen... Tämän vuoksi en ole koskaan sietänyt sellaisia filosofioita että puliukoilla on mukamas jonkinlaista "salaviisautta" mitä muilta ihmisiltä ei löydy. Ja vaikken koskaan ole todellakaan mitään suuria itsestäni kuvitellut, niin juopot, niin miehet kuin naiset, tuntuvat ikäänkuin kuvittelevan että luulen suuria itsestäni vain sillä perusteella etten juo. Monet alkoholistit tulevat sanomaan että raittiit ovat ylimielisiä ja omahyväisiä, mutta kukahan se sellainen oikeasti onkaan... Kyllä se on usein se viinaa imevä taho jolla pitää saada olla oikeus käyttäytyä kuin pikkukakara vielä aikuisenakin. Aina siihen pisteeseen asti että lapsia tehdään vaikka niitä ei edes haluta, eikä osata kasvattaa ja pitää elossa. Meillä olisi kuolleet kaikki lapset jos niitä isä olisi jäänyt vahtimaan. Oli nimittäin pari läheltä piti -tilannetta...

Voi olla että vaikka kaikkeni tein kiertääkseni juopot kaukaa sain kumminkin yhtä lapsellisen kumppanin. Tai parikin. Eka veti pillereitä masennukseensa ja ihmispelkoihin niin paljon että häneen ei lopulta enää saanut mitään kontaktia. Ja tämä toka sitten... Nyt kun minulla on tavallaan "lupa" ajatella hänestä ei-niin-mairittelevia asioita, niin ihmetyttää että mikä helvetti minussa nyt muka niin kamalaa oli ettei hän oikein tainnut ikinä olla täysin tyytyväinen ja kokoajan piti olla se toive siitä sielunkumppanista. En mielestäni vaatinut mitään mahdottomia - no okei, kesäisin piti ajeluttaa uimarannoilla harva se päivä, mutta mitä sitten? Saihan se mieskin siinä liikuntaa itsekin uidessaan.

Ehkä minä vaan olin väärä ihminen ja se jotenkin aina välillä lipsahti hänen mieleensä, mutta olisihan hän voinut jättää minut jo ajat sitten, eikä olla vaan sen takia kimpassa että kunhan joku muijanrutjake on.

Jos halusin pukeutua vähän nätimmin vaikka ihan vaan kauppareissuakin varten, äijä alkoi huutaa että ei lähdetä mihinkään kun olen paremmin pukeutunut kuin hän. Ulkonäöstä se ei siis voinut olla kiinni että olisin ollut jotenkin liian mitättömän oloinen ettei minua kehtaisi mihinkään viedä. Siis se että eipä sitten vienytkään, eli ei käyty festareilla eikä diskossa vaikka olisin kyllä sosiaalisen kanssakäymisen jännittämisestäni huolimatta halunnut, eikä ikinä tavattu ketään miehen kavereista joita hänellä oli ollut lapsuudesta asti. Lisäksi kun mies alkoi puuhata eroa hän erityisesti korosti sitä ettei uusi nainen ole minua kauniimpi, näytti kuvankin (ei tosiaan taida olla), joten ei se pärstävärkistä ainakaan ollut kiinni että hän minua jotenkin "häpeäisi" että ei ollut kaikkea sitä menoa ja meininkiä mitä hänellä nyt on sen uutensa kanssa. Ehkä hän ei vain koskaan rakastunut minuun tarpeeksi että olisi kohdellut vähän normaalimmin ja paremmin... Toisaalta minäkään en ikinä rakastunut häneen. Mutta rakastin silti häntä ja koin että se "arkipäiväinen" eli jatkuva rakastaminen ihan kuin olisi aina oltu yhdessä on parempaa kuin joku pähkähullu ihastuminen.

Tuntuu oikeastaan nyt vähän hassulta että jos se parisuhde ei onnistunut miehen mielestä sen vuoksi että minä en kokoajan pyörinyt hänen napansa ympäri häntä ylistäen ja häneen lääpällään ollen, niin eikös se yleensä menee kylläkin niin päin että mies on soitimille ja mies osoittaa naista kohtaan sellaista hemmottelevaa ja huomioivaa kiinnostusta eikä toisinpäin? Tai siis tottakai kummankin pitää huomioida toista, mutta jos en sitten tarpeeksi roikkunut miehessä kiinni, lääppinyt ja mitä kaikkea, niin olisihan siitä voinut huomauttaa eikä yhtäkkiä vaihtaa akkaa ja töräyttää ensimmäiseksi että kun ei ollut sitä lämpöä ja läheisyyttä. Kaiken kuulemani jälkeen hän ei ehkä silmissäni edes ollut sellainen jota kohtaan osaisin kauhean lämpimänä olla - tai ehkä olisin osannut jos HÄN olisi osoittanut oikeaa empatiaa minua kohtaan. Ei säälivää, ei mielistelevää, vaan ihan oikeaa lämpöä ja kiinnostusta mitä miehen kaiketi soisi tuntevan kumppaniaan kohtaan. Sensijaan minusta tuntui että olen kuin jokin seurakoira joka vaan tuo pikkaisen sisältöä miehen elämään, mutta jonka merkitys väheni vuosi vuodelta kun miehelle kertyi kaikenlaista muuta sisältöä elämään. Kuten lopulta sitten joku helvetin horo joka käski (kirjaimellisesti) miehen hoitaa (vanha) suhteensa loppuun. Ja se siitä sitten. Mutta ehkä vielä joku päivä kiitän kumpaakin että pääsin mokomasta suhteesta...

Lue lisää

näyttää kyllä äijäsi käytös aika selvältä ja johdonmukaiselta. Kun sinulla vielä oli jotain pummattavaa, olit kiinnostava. Kun asuntorahat oli viety eikä sinusta enää saanut työntekijääkään, lakkasit kiinnostamasta. Jos oikeaa rakkautta ei ikinä syntynyt, onko siinä mitään ihmeellistä? Korruptoituneille motiiveille perustuva suhde ei ikinä voi tuottaa mitään hyvää. Sinun omat motiivisi tosin olivat ilmeisen puhtaat, mutta historiasi oli korruptoitunut. Luonnollisesti tartuit tilaisuuteen täyttää sielussasi ammottava haava jollain laastarintapaisella, missä valitettavasti oli sairaalabakteeri. Olisitko voinut tehdä muuta? Olisinko minä voinut välttyä monelta sydänsurulta pysyttelemällä yksin? Kyllä, mutta olisin ollut yksin. Normaali ihminen on valmis keksimään mitä tekosyitä tahansa perustellakseen itselleen suhdetta väärään ihmiseen. Mitä vähemmän hyväksynnän kokemuksia nuoruudessa on, sitä väärempiä ihmisiä hän on valmis hyväksymään kumppaniksi. Kenenkä tahansa hyväksyntä, vaikka ilmeisen valheellinenkin, on hyväksynnättä jätetylle kuin vettä ruukkukasville. Pahimmassa tapauksessa ihminen on valmis pitämään jopa loukkauksia ja väkivaltaa jonkinlaisena kieroutuneena hyväksyntänä, kunhan ei vaan tarvitse olla yksin. Niinpä takerruit mieheen, joka käytti sinua hyväksi, kaiveli vikojasi, löysi vikaa sieltäkin, missä sitä ei ollut, uhkasi tappaa sinut, haukkui aiheettomasti, ei antanut mitään itsestään, vertasi sinua johonkin kuvitteelliseen sielunkumppaniin, vaikkei tiedä mikä sielunkumppani on ja lopulta petti sinua rumemman, mutta todennäköisesti varakkaamman naisen kanssa. Ehkä uudella on perintö tulossa tai jotain vastaavaa. Näillä tyypeillä on aina hyvä syy toimintaansa. Sinä olisit voinut näyttää taivaan enkelin ja pornotähden risteytykseltä sekä kohdella häntä kuin kuningasta eikä sillä olisi ollut väliä, jos muualta olisi ollut saatavissa rahaa. Klassinen kuvio hyväksikäyttäjillä. Voit kuitenkin olla iloinen, ettet joutunut kadulle ansaitsemaan. Että turha on miettiä olisitko voinut tehdä jotain toisin.

Vai ei tykännyt kuskata sinua rantsuun? Jos minua pyydettäisiin kuskaamaan naista uimarannalle, pistäisin hänet kävelemään. Kirjaimellisesti. Ensinnäkin, uimaranta on tuossa niityn toisella puolella, joten kävely tekee vaan hyvää. Toisekseen, minulla ei ole autoa. Kolmannekseen, jos meri on jäässä, mikä estää menemästä uimahalliin, joka on parinsadan metrin päässä toisessa suunnassa? Näin meillä.

Hyvä elämänohje: Älä kuuntele miestä, jolla on paskat housuissa. Mikään, mitä tällainen ihminen sanoo, ei voi olla millään tavalla merkityksellistä. Minun Isäni ei kyllä juopotellut, mutta oli pienenä kympin oppilas, hymypoika jne. Koulussa hän oli jotain, mutta oppikouluun ei päässyt, koska rahaa oli vähän ja lapsia paljon. Lopulta hänen suurimmaksi saavutuksekseen muodostui 30 vuotta samassa paskaduunissa. Ilmeisesti tästä turhautuneena hän aina teki ison numeron siitä, kuinka hän on perheen älykkäin ihminen, varsinkin lapsiin verrattuna, heistä kun ei mitään ikinä tulisi. Kirjoitin kolme ällää, mutta yhä olin häntä huonompi. Pääsin yliopiston suosituimpaan koulutusohjelmaan ensiyrittämällä viiden parhaan joukossa, mutta oliko sillä mitään väliä? Ei. Lopetin kesken ja tein hänet onnelliseksi. Kaikki hänen lapsensa ovat alisuoriutujia, vaikka ovatkin vähintään yhtä fiksuja. Miksikähän? Paras suoriutuja perheessämme on autojobbari. Huonon itsetunnon, katkeruuden tai pettymyksen tartuttaminen sosiaalisesti on lapsellisen helppoa, kuten huomataan.

yäktyyppi kirjoitti:

näyttää kyllä äijäsi käytös aika selvältä ja johdonmukaiselta. Kun sinulla vielä oli jotain pummattavaa, olit kiinnostava. Kun asuntorahat oli viety eikä sinusta enää saanut työntekijääkään, lakkasit kiinnostamasta. Jos oikeaa rakkautta ei ikinä syntynyt, onko siinä mitään ihmeellistä? Korruptoituneille motiiveille perustuva suhde ei ikinä voi tuottaa mitään hyvää. Sinun omat motiivisi tosin olivat ilmeisen puhtaat, mutta historiasi oli korruptoitunut. Luonnollisesti tartuit tilaisuuteen täyttää sielussasi ammottava haava jollain laastarintapaisella, missä valitettavasti oli sairaalabakteeri. Olisitko voinut tehdä muuta? Olisinko minä voinut välttyä monelta sydänsurulta pysyttelemällä yksin? Kyllä, mutta olisin ollut yksin. Normaali ihminen on valmis keksimään mitä tekosyitä tahansa perustellakseen itselleen suhdetta väärään ihmiseen. Mitä vähemmän hyväksynnän kokemuksia nuoruudessa on, sitä väärempiä ihmisiä hän on valmis hyväksymään kumppaniksi. Kenenkä tahansa hyväksyntä, vaikka ilmeisen valheellinenkin, on hyväksynnättä jätetylle kuin vettä ruukkukasville. Pahimmassa tapauksessa ihminen on valmis pitämään jopa loukkauksia ja väkivaltaa jonkinlaisena kieroutuneena hyväksyntänä, kunhan ei vaan tarvitse olla yksin. Niinpä takerruit mieheen, joka käytti sinua hyväksi, kaiveli vikojasi, löysi vikaa sieltäkin, missä sitä ei ollut, uhkasi tappaa sinut, haukkui aiheettomasti, ei antanut mitään itsestään, vertasi sinua johonkin kuvitteelliseen sielunkumppaniin, vaikkei tiedä mikä sielunkumppani on ja lopulta petti sinua rumemman, mutta todennäköisesti varakkaamman naisen kanssa. Ehkä uudella on perintö tulossa tai jotain vastaavaa. Näillä tyypeillä on aina hyvä syy toimintaansa. Sinä olisit voinut näyttää taivaan enkelin ja pornotähden risteytykseltä sekä kohdella häntä kuin kuningasta eikä sillä olisi ollut väliä, jos muualta olisi ollut saatavissa rahaa. Klassinen kuvio hyväksikäyttäjillä. Voit kuitenkin olla iloinen, ettet joutunut kadulle ansaitsemaan. Että turha on miettiä olisitko voinut tehdä jotain toisin.

Vai ei tykännyt kuskata sinua rantsuun? Jos minua pyydettäisiin kuskaamaan naista uimarannalle, pistäisin hänet kävelemään. Kirjaimellisesti. Ensinnäkin, uimaranta on tuossa niityn toisella puolella, joten kävely tekee vaan hyvää. Toisekseen, minulla ei ole autoa. Kolmannekseen, jos meri on jäässä, mikä estää menemästä uimahalliin, joka on parinsadan metrin päässä toisessa suunnassa? Näin meillä.

Hyvä elämänohje: Älä kuuntele miestä, jolla on paskat housuissa. Mikään, mitä tällainen ihminen sanoo, ei voi olla millään tavalla merkityksellistä. Minun Isäni ei kyllä juopotellut, mutta oli pienenä kympin oppilas, hymypoika jne. Koulussa hän oli jotain, mutta oppikouluun ei päässyt, koska rahaa oli vähän ja lapsia paljon. Lopulta hänen suurimmaksi saavutuksekseen muodostui 30 vuotta samassa paskaduunissa. Ilmeisesti tästä turhautuneena hän aina teki ison numeron siitä, kuinka hän on perheen älykkäin ihminen, varsinkin lapsiin verrattuna, heistä kun ei mitään ikinä tulisi. Kirjoitin kolme ällää, mutta yhä olin häntä huonompi. Pääsin yliopiston suosituimpaan koulutusohjelmaan ensiyrittämällä viiden parhaan joukossa, mutta oliko sillä mitään väliä? Ei. Lopetin kesken ja tein hänet onnelliseksi. Kaikki hänen lapsensa ovat alisuoriutujia, vaikka ovatkin vähintään yhtä fiksuja. Miksikähän? Paras suoriutuja perheessämme on autojobbari. Huonon itsetunnon, katkeruuden tai pettymyksen tartuttaminen sosiaalisesti on lapsellisen helppoa, kuten huomataan.

Lue lisää

Niin, no pikkaisen yksipuolinen kuva tässä kai tuli siitä miehestä annettua kun ei se nyt ihan noin mennyt, mutta kyllä sitä voisi miettiä että olisiko hän sitten kumminkin aina ajatellut enemmän itseään kuin minua.

Kun esim. lähdin suhteemme alkumetreillä opiskelemaan jossa olisin arjet pois, hän mäkätti heti siitä. Juoksin viikonloppuisin kotosalla ja kyllähän siinäkin rahaa paloi. Vuosia myöhemmin hän sitten päätti lähteä opiskelemaan ja se kesti ja kesti ja aina minun piti sopeutua siihen että hänen pitää lukea, lukea ja lukea. Vuosi toisensa jälkeen piti myös kestää se hänen pettymyksensä kun ei hän päässytkään sisään yliopistoon. Kun tänä vuonna uhkasi taas sama pettymys, niin eikö hän juuri samoihin aikoihin kun tilanne tulisi taas kohdalle mene ja "ihastu" siihen toiseen naiseen. Jotenkin tämä ajoitus ihmetyttää. Ja jo viime vuonna hän oli höpissyt niin lemmekkäitä yhdestä työkaveristaan, että tuntuu oudolta että nyt sitten löytyi hokkuspokkus se sielunkumppani, jos kerta hän oli haku päällä toiseenkin suuntaan aiemmin. Sitä toista hän ei vain sitten uskaltanut lähestyä kun se nainen kuulema ei pysy missään suhteessa, eli miehestä olisi tullut kertakäyttökamaa. Eikä hän tietenkään halunnut ITSE jäädä yksin...

Meidän suhde alkoi siten että mies mukamas asui serkkunsa kanssa, ja sitten myöhemmin selvisi että se olikin hänen aiempi naisensa. Tuossa suhteessa nainen käytti miestä hyväkseen monin tavoin (asui ilmaiseksi eikä mies uskaltanut häätää koska naisella oli rikollisia tuttavia) - joten herää kysymys eikö hän sitten _osannut_ kohdella minua kunnolla koska oli itse kokenut kaikenlaista mitä en nyt tähän jaksa luetteloida.

Luulisi kuitenkin että reilussa vuosikymmenessä oppii jo yhtä jos toistakin, mutta ehkä sitten en osannut itse olla tarpeeksi vaativa vaan annoin toisen rehottaa kuin rikkaruoho pellossa, kun en ikinä ottanut toista kunnolla tilille mistään. Toki jäkätin rahapuolesta ja muistutin hänen tappouhkauksistaan jne. mutta jostain syystä se "voi tulla joku sielunkumppani" meni aina ohi korvieni niin etten siihen tarttunut ja kysynyt että noinko vähän tosiaan MINUSTA välität?

Debbie Depressive kirjoitti:

Niin, no pikkaisen yksipuolinen kuva tässä kai tuli siitä miehestä annettua kun ei se nyt ihan noin mennyt, mutta kyllä sitä voisi miettiä että olisiko hän sitten kumminkin aina ajatellut enemmän itseään kuin minua.

Kun esim. lähdin suhteemme alkumetreillä opiskelemaan jossa olisin arjet pois, hän mäkätti heti siitä. Juoksin viikonloppuisin kotosalla ja kyllähän siinäkin rahaa paloi. Vuosia myöhemmin hän sitten päätti lähteä opiskelemaan ja se kesti ja kesti ja aina minun piti sopeutua siihen että hänen pitää lukea, lukea ja lukea. Vuosi toisensa jälkeen piti myös kestää se hänen pettymyksensä kun ei hän päässytkään sisään yliopistoon. Kun tänä vuonna uhkasi taas sama pettymys, niin eikö hän juuri samoihin aikoihin kun tilanne tulisi taas kohdalle mene ja "ihastu" siihen toiseen naiseen. Jotenkin tämä ajoitus ihmetyttää. Ja jo viime vuonna hän oli höpissyt niin lemmekkäitä yhdestä työkaveristaan, että tuntuu oudolta että nyt sitten löytyi hokkuspokkus se sielunkumppani, jos kerta hän oli haku päällä toiseenkin suuntaan aiemmin. Sitä toista hän ei vain sitten uskaltanut lähestyä kun se nainen kuulema ei pysy missään suhteessa, eli miehestä olisi tullut kertakäyttökamaa. Eikä hän tietenkään halunnut ITSE jäädä yksin...

Meidän suhde alkoi siten että mies mukamas asui serkkunsa kanssa, ja sitten myöhemmin selvisi että se olikin hänen aiempi naisensa. Tuossa suhteessa nainen käytti miestä hyväkseen monin tavoin (asui ilmaiseksi eikä mies uskaltanut häätää koska naisella oli rikollisia tuttavia) - joten herää kysymys eikö hän sitten _osannut_ kohdella minua kunnolla koska oli itse kokenut kaikenlaista mitä en nyt tähän jaksa luetteloida.

Luulisi kuitenkin että reilussa vuosikymmenessä oppii jo yhtä jos toistakin, mutta ehkä sitten en osannut itse olla tarpeeksi vaativa vaan annoin toisen rehottaa kuin rikkaruoho pellossa, kun en ikinä ottanut toista kunnolla tilille mistään. Toki jäkätin rahapuolesta ja muistutin hänen tappouhkauksistaan jne. mutta jostain syystä se "voi tulla joku sielunkumppani" meni aina ohi korvieni niin etten siihen tarttunut ja kysynyt että noinko vähän tosiaan MINUSTA välität?

Lue lisää

siltä kuin hän olisi yrittänyt yllyttää sinua lopettamaan suhteen ensimmäisenä. Mistä muusta syystä kukaan täysjärkinen mies alkaisi selvinpäin puhua kiinnostuksestaan toisiin naisiin? Vain loukatakseen toista tarkoituksellisesti, mikä sekin ennenpitkää lopettaa suhteen. Todennäköisesti seuraajasi oli jo valmiiksi katsottuna ja jos olisit potkinut äijän ulos, olisi hän kohta päässyt selittämään tälle, "...kuinka se kamala akka saattoikin noin vain potkia mut ulos kaiken sen jälkeen, mitä mä oon sen hyväksi tehnyt.". Ovelaa.

Voi huonoilla naiskokemuksilla jotakin vaikutusta olla, mutta ei kenelläkään ole mitään pakkoa maksattaa entisen tekosia uudella naisella. Toisinkin voi tehdä. Itsekeskeisyys ei ole mikään lieventävä asianhaara, kuten eivät huonot kokemuksetkaan. Jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut hyödyntää samoja kokemuksia rakentavasti ja välttää ainakin aiheuttamasta sinulle vastaavaa tuskaa. Ehkä hän olisi voinut jopa tukea sinua. Sen sijaan hän valitsi toisin. Itsekkyys on tietoinen päätös.

Olen ehkä väärä ihminen tätä sanomaan, mutta jos joku ei kymmenessä vuodessa pääse yliopistoon, on hän todennäköisesti sinne soveltumatonta materiaalia. Jos jo sisäänpääsysssä on vaikeuksia, ei opiskelusta ainakaan helpompaa tule. Edessä on turhautumisia, pettymyksiä, epäonnistuneita tenttejä ja tyhmää oloa. Onnellisempaa on ulkopuolella. Kenen niskaan luulisit, että tämä turhautuminen olisi kaatunut? Sinun vai hänen? Jotenkin olettaisin hänen ulkoistavan ongelmansa aina tilaisuuden tullen.

Cipralexi kirjoitti:

siltä kuin hän olisi yrittänyt yllyttää sinua lopettamaan suhteen ensimmäisenä. Mistä muusta syystä kukaan täysjärkinen mies alkaisi selvinpäin puhua kiinnostuksestaan toisiin naisiin? Vain loukatakseen toista tarkoituksellisesti, mikä sekin ennenpitkää lopettaa suhteen. Todennäköisesti seuraajasi oli jo valmiiksi katsottuna ja jos olisit potkinut äijän ulos, olisi hän kohta päässyt selittämään tälle, "...kuinka se kamala akka saattoikin noin vain potkia mut ulos kaiken sen jälkeen, mitä mä oon sen hyväksi tehnyt.". Ovelaa.

Voi huonoilla naiskokemuksilla jotakin vaikutusta olla, mutta ei kenelläkään ole mitään pakkoa maksattaa entisen tekosia uudella naisella. Toisinkin voi tehdä. Itsekeskeisyys ei ole mikään lieventävä asianhaara, kuten eivät huonot kokemuksetkaan. Jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut hyödyntää samoja kokemuksia rakentavasti ja välttää ainakin aiheuttamasta sinulle vastaavaa tuskaa. Ehkä hän olisi voinut jopa tukea sinua. Sen sijaan hän valitsi toisin. Itsekkyys on tietoinen päätös.

Olen ehkä väärä ihminen tätä sanomaan, mutta jos joku ei kymmenessä vuodessa pääse yliopistoon, on hän todennäköisesti sinne soveltumatonta materiaalia. Jos jo sisäänpääsysssä on vaikeuksia, ei opiskelusta ainakaan helpompaa tule. Edessä on turhautumisia, pettymyksiä, epäonnistuneita tenttejä ja tyhmää oloa. Onnellisempaa on ulkopuolella. Kenen niskaan luulisit, että tämä turhautuminen olisi kaatunut? Sinun vai hänen? Jotenkin olettaisin hänen ulkoistavan ongelmansa aina tilaisuuden tullen.

Lue lisää

Minustakin on tuntunut siltä että olen saanut osani "syyllisyydestä" siihen että hän ei päässyt. 5 v hän yritti, ja kas kummaa nyt kun hän vaihtoi akkaa, hän pääsi. Eli se onnistuminen asiassa menee sitten sen uuden muijan piikkiin, sen joka EI joutunut kuuntelemaan sitä mäkätystä tuossa vuosien varrella mitä mies mistäkin asiasta milloinkin piti.

Aivan kuten hän kiitteli syömäänsä mielialalääkettä siitä että hän saikin uuden asunnon. Oli kuulema jättänyt lääkkeen ottamatta ja heti kun otti, soitettiin että olisi kämppä tarjolla. Näin hän sen asian esitti. Eli samalla logiikalla se on sen 6 kk hänet tunteneen naisen ansiota että hän pääsi 5 v ( lukio) minun kanssaan ollessaan yritettyään yliopistoon sisään...

Niksahtaa päässä jos tällaisia liikaa alkaa miettiä. Jos ihminen ON vähän yksinkertainen ja epäoikeudenmukainen, niin minkäs sille voi. :P

Debbie Depressive kirjoitti:

Minustakin on tuntunut siltä että olen saanut osani "syyllisyydestä" siihen että hän ei päässyt. 5 v hän yritti, ja kas kummaa nyt kun hän vaihtoi akkaa, hän pääsi. Eli se onnistuminen asiassa menee sitten sen uuden muijan piikkiin, sen joka EI joutunut kuuntelemaan sitä mäkätystä tuossa vuosien varrella mitä mies mistäkin asiasta milloinkin piti.

Aivan kuten hän kiitteli syömäänsä mielialalääkettä siitä että hän saikin uuden asunnon. Oli kuulema jättänyt lääkkeen ottamatta ja heti kun otti, soitettiin että olisi kämppä tarjolla. Näin hän sen asian esitti. Eli samalla logiikalla se on sen 6 kk hänet tunteneen naisen ansiota että hän pääsi 5 v ( lukio) minun kanssaan ollessaan yritettyään yliopistoon sisään...

Niksahtaa päässä jos tällaisia liikaa alkaa miettiä. Jos ihminen ON vähän yksinkertainen ja epäoikeudenmukainen, niin minkäs sille voi. :P

Lue lisää

Minkäs sille voi. Hänen ongelmansa on hänen ongelmansa, yritti hän kuinka paljon tahansa sitä ulkoistaa. Sinun ongelmasi on siis käytännössä hänen ulkoistettu ongelmansa, joten itsesyytökset voi unohtaa. Omia vikoja on turha vatvoa. Omia tekemisiä ei tarvitse tuhanteen kertaan käydä läpi, kuten ei tekemättä jättämisiäkään. Jos olisit voinut vaikuttaa johonkin, olisit voinut vaikuttaa, vaan kun et olisi voinut. Tuleeko yhtään vapaampi olo?

Cipralexi kirjoitti:

Minkäs sille voi. Hänen ongelmansa on hänen ongelmansa, yritti hän kuinka paljon tahansa sitä ulkoistaa. Sinun ongelmasi on siis käytännössä hänen ulkoistettu ongelmansa, joten itsesyytökset voi unohtaa. Omia vikoja on turha vatvoa. Omia tekemisiä ei tarvitse tuhanteen kertaan käydä läpi, kuten ei tekemättä jättämisiäkään. Jos olisit voinut vaikuttaa johonkin, olisit voinut vaikuttaa, vaan kun et olisi voinut. Tuleeko yhtään vapaampi olo?

Lue lisää

Sitä helposti hurahtaa sellaiseen jumalharhaan että itse muka pystyy vaikuttamaan kaikkeen. Ajatellaan vaikka raiskattuja naisia, millaiset pohdiskelut he varmaankin käyvät päässään: jos MINÄ en olisi kulkenut sitä reittiä, jos MINÄ en olisi pukeutunut liian helposti pois otettaviin vaatteisiin, jos MINÄ olisin jäänyt kotiin jne. Entäs jos tulisi raiskatuksi toppatakki päällä klo 12 keskellä talvea? Niinkin voisi periaatteessa käydä. Tiedän tapauksen että nainen oli työntelemässä lastenvaunuja keskellä päivää kun mies kävi kimppuun.

Mitä helvettiä siinä voi tehdä jos toinen osapuoli hylkää kaikki lait tai oikeudenmukaisuuden... Oli tilanne noin äärimmäinen kuin esimerkissäni tai sitten vaan parisuhteen paskempaa puolta, niin kukaanhan ei mahda sille mitään että joku ei halua/pysty olemaan yhteistyökykyinen ja toivo hyvää läheisilleen. Voi olla että mieheni kokee etten tarpeeksi tukenut häntä hänen opiskeluprojektissaan... Mutta toisaalta tein parhaani ollakseni häiritsemättä. Jos joskus erehdyin nokkani aukaisemaan kun hänellä oli kirjanluku kesken ja hän suuttui, niin häivyin kyllä siitä sitten enkä jäänyt inisemään että tarvitsisin seuraa ja YHTEYTTÄ toiseen ihmiseen (verbaalista, edes).

Minulla oli aina pelko että sitten kun hän valmistuu, hän lemppaa minut koska en olekaan tarpeeksi erinomainen edustusvaimoke akateemiselle miehelle. Olenhan eläkkeellä mt-syistä ja tiedä tuosta ulkonäöstäkään... (Kai olen tavallisen näköinen, mutta itse en pidä itsestäni ainakaan kaikilta osin.) Eipä tarvinnut edes valmistua kun meni akka vaihtoon.

Olen mietiskellyt etten edes hakemalla hae mitään parisuhdetta jokuseen aikaan. Yritän satunnaiset yksinäisyyteen kyllästymiset hoitaa vaikka yhden yön jutuilla. Sanotaan aina että sellainen on tarkoituksetonta seksiä, mutta onhan siinä tarkoitus: seksi. Ja se että on edes vähän vaihtelua välillä.

Matemaattisestikin miettien olisi mahdottomuus että heti löytyisi joku spesiaali ihminen eron perään.

Mutta se vain mietityttää että miten laajalta niistä mielenterveyspuolen häikistä kannattaa oikein aina puhua satunnaisille tuttavuuksille. On vaikea olla sanomattakaan kun työelämästä tulee kuitenkin aina puhetta, ja kyllähän minusta näkee aina päällepäin että olen aika pelokas ja jännitän. Tai ehkei aina mutta usein.

Mutta tietenkin ne jotka eivät hyväksy että joku on masentunut ja sen takia vielä eläkkeelläkin ovat itse sen jumalharhan kannattajia, sen että ihmisen pitäisi kyetä kaikkeen mahdolliseen ja olemaan oman elämänsä supersankari. Itse olen nyt lähinnä sellainen fiilistelijä joka keskittyy elämän pieniin (halpoihin) kauniisiin ja kivoihin asioihin. Jos joutuisin taas työelämään jossa joku kiusaisi, simputtaisi, kertakaikkieen kohtelisi epäoikeudenmukaisesti, niin en minä sitä sen paremmin sietäisi kuin aiemminkaan.

Debbie Depressive kirjoitti:

Sitä helposti hurahtaa sellaiseen jumalharhaan että itse muka pystyy vaikuttamaan kaikkeen. Ajatellaan vaikka raiskattuja naisia, millaiset pohdiskelut he varmaankin käyvät päässään: jos MINÄ en olisi kulkenut sitä reittiä, jos MINÄ en olisi pukeutunut liian helposti pois otettaviin vaatteisiin, jos MINÄ olisin jäänyt kotiin jne. Entäs jos tulisi raiskatuksi toppatakki päällä klo 12 keskellä talvea? Niinkin voisi periaatteessa käydä. Tiedän tapauksen että nainen oli työntelemässä lastenvaunuja keskellä päivää kun mies kävi kimppuun.

Mitä helvettiä siinä voi tehdä jos toinen osapuoli hylkää kaikki lait tai oikeudenmukaisuuden... Oli tilanne noin äärimmäinen kuin esimerkissäni tai sitten vaan parisuhteen paskempaa puolta, niin kukaanhan ei mahda sille mitään että joku ei halua/pysty olemaan yhteistyökykyinen ja toivo hyvää läheisilleen. Voi olla että mieheni kokee etten tarpeeksi tukenut häntä hänen opiskeluprojektissaan... Mutta toisaalta tein parhaani ollakseni häiritsemättä. Jos joskus erehdyin nokkani aukaisemaan kun hänellä oli kirjanluku kesken ja hän suuttui, niin häivyin kyllä siitä sitten enkä jäänyt inisemään että tarvitsisin seuraa ja YHTEYTTÄ toiseen ihmiseen (verbaalista, edes).

Minulla oli aina pelko että sitten kun hän valmistuu, hän lemppaa minut koska en olekaan tarpeeksi erinomainen edustusvaimoke akateemiselle miehelle. Olenhan eläkkeellä mt-syistä ja tiedä tuosta ulkonäöstäkään... (Kai olen tavallisen näköinen, mutta itse en pidä itsestäni ainakaan kaikilta osin.) Eipä tarvinnut edes valmistua kun meni akka vaihtoon.

Olen mietiskellyt etten edes hakemalla hae mitään parisuhdetta jokuseen aikaan. Yritän satunnaiset yksinäisyyteen kyllästymiset hoitaa vaikka yhden yön jutuilla. Sanotaan aina että sellainen on tarkoituksetonta seksiä, mutta onhan siinä tarkoitus: seksi. Ja se että on edes vähän vaihtelua välillä.

Matemaattisestikin miettien olisi mahdottomuus että heti löytyisi joku spesiaali ihminen eron perään.

Mutta se vain mietityttää että miten laajalta niistä mielenterveyspuolen häikistä kannattaa oikein aina puhua satunnaisille tuttavuuksille. On vaikea olla sanomattakaan kun työelämästä tulee kuitenkin aina puhetta, ja kyllähän minusta näkee aina päällepäin että olen aika pelokas ja jännitän. Tai ehkei aina mutta usein.

Mutta tietenkin ne jotka eivät hyväksy että joku on masentunut ja sen takia vielä eläkkeelläkin ovat itse sen jumalharhan kannattajia, sen että ihmisen pitäisi kyetä kaikkeen mahdolliseen ja olemaan oman elämänsä supersankari. Itse olen nyt lähinnä sellainen fiilistelijä joka keskittyy elämän pieniin (halpoihin) kauniisiin ja kivoihin asioihin. Jos joutuisin taas työelämään jossa joku kiusaisi, simputtaisi, kertakaikkieen kohtelisi epäoikeudenmukaisesti, niin en minä sitä sen paremmin sietäisi kuin aiemminkaan.

Lue lisää

on taruolento. Todellisuudessa suurin osa menestyneistä on pelkästään onnekkaita. Jotkut ovat röyhkeitä, itsekkäitä tai suorastaan rikollisia. Mitä enemmän sankarisuoriutujia yhteiskunnassa on, sitä epäsuoriutuvammilta kaikki muut näyttävät. Kun epäsuoriutujan synonyymi on epäkelpo ihminen, joutuu kohta suurin osa kansasta epäkelpojen kastiin. Kaikista ei ikinä voi tulla Liliuksia, Wahlrooseja, Sarasvuota tai edes Kataisia. Ennemmin tai myöhemmin suurin osa ihmisistä tuntee olonsa surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä, joten jatkuva toitotus omista mahdollisuuksista ja oman potentiaalin maksimaalisesta hyödyntämisestä on suorastaan vaarallista ja epäterveellistä. Ihminen vertaa itseään standardiin, joka on tahallisesti asetettu liian korkeaksi. Normaali ihminen masentuu jäädessään aina riman alle, yrittipä kuinka tahansa. Puhun siis normaaleista ihmisistä, jotka reagoivat normaalisti epänormaaliin sosiaaliseen ympäristöön. Tietenkään näitä aiheellisesti masentuvia ihmisiä ei saa auttaa, sillä hehän ovat itse syyllisiä omaan suoritusrajoitteisuuteensa. Auttaminen sitäpaitsi vääristäisi kilpailutilannetta ja kilpailuhan on pyhä lehmä. Auttaminen olisi myös pois itseltä ja itsekkyyshän on toinen pyhä lehmä. Rimaakaan ei saa laskea, sillä sehän himmentäisi nykyisten sankareiden sädekehää ja heikentäisi kilpailuideologian voimaa. Kilpailuideologia tarvitsee uhreja varoittaviksi esimerkeiksi siitä, miten käy kilpailusta putoaville vajaamenestyjille. Heidän osansa on halveksunta. Kohta rima on niin korkealla, että kilpailuyhteiskunnan taivaaseen mahtuu vähemmän ihmisiä kuin Jehovilla.

Tämä kilpailuideologia on nyt sisäistetty jo niin hyvin, että ihmiset soveltavat sitä kotonakin, mihin se missään tapauksessa ei kuulu. Jotkut kilpailuttavat jopa lapsiaan, kuvitellen varhaisen sopeuttamisen kilpailuyhteiskuntaan olevan jonkinlainen palvelus lapselle. Oikeasti se on tuomio, vieläpä itsekkäisiin syihin perustuva, sillä saahan vanhempi näin osansa lapsen mahdollisen menestyksen tuomasta kunniasta. Hän näyttää tehokkaalta ja menestykselliseltä kasvattajalta, joka tuottaa voittajia. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän luultavasti masentuu loputtoman kilpailun uuvuttamana, jollei sitten itse ala pätemään lastensa kautta. Miksi kouluikää halutaan oikeisto/suoriutuneistopiireissä laskea? Täsmälleen tästä syystä. Lasten menestyksellä päteminen on hyvä keino vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, siispä se pitää aloittaa heti.

Jos aiot harrastaa satunnaisseksiä, miksi kertoisit mielenterveydestä tai töistä mitään? Kiinnostuksen kohteen luulisi olevan joku ihan muu... Jos taas aiot luoda merkityksellisen ihmissuhteen, pitää sinun ensin irrottautua kilpailuideologian ja suoriutumiskulttuurin kahleista, sillä ne ovat ihmisyyden vastaisia. Rakkaus ei kasva suorituspaineista eikä kilpailusta. Kun suhteessa molemmat osapuolet ovat irti kilpailusta, on rakkaudellakin tilaa. Kun pystyt haistattamaan sairaalle yhteiskunnalle pitkät paskat, olet valmis rakkauteen.

yäktyyppi kirjoitti:

on taruolento. Todellisuudessa suurin osa menestyneistä on pelkästään onnekkaita. Jotkut ovat röyhkeitä, itsekkäitä tai suorastaan rikollisia. Mitä enemmän sankarisuoriutujia yhteiskunnassa on, sitä epäsuoriutuvammilta kaikki muut näyttävät. Kun epäsuoriutujan synonyymi on epäkelpo ihminen, joutuu kohta suurin osa kansasta epäkelpojen kastiin. Kaikista ei ikinä voi tulla Liliuksia, Wahlrooseja, Sarasvuota tai edes Kataisia. Ennemmin tai myöhemmin suurin osa ihmisistä tuntee olonsa surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä, joten jatkuva toitotus omista mahdollisuuksista ja oman potentiaalin maksimaalisesta hyödyntämisestä on suorastaan vaarallista ja epäterveellistä. Ihminen vertaa itseään standardiin, joka on tahallisesti asetettu liian korkeaksi. Normaali ihminen masentuu jäädessään aina riman alle, yrittipä kuinka tahansa. Puhun siis normaaleista ihmisistä, jotka reagoivat normaalisti epänormaaliin sosiaaliseen ympäristöön. Tietenkään näitä aiheellisesti masentuvia ihmisiä ei saa auttaa, sillä hehän ovat itse syyllisiä omaan suoritusrajoitteisuuteensa. Auttaminen sitäpaitsi vääristäisi kilpailutilannetta ja kilpailuhan on pyhä lehmä. Auttaminen olisi myös pois itseltä ja itsekkyyshän on toinen pyhä lehmä. Rimaakaan ei saa laskea, sillä sehän himmentäisi nykyisten sankareiden sädekehää ja heikentäisi kilpailuideologian voimaa. Kilpailuideologia tarvitsee uhreja varoittaviksi esimerkeiksi siitä, miten käy kilpailusta putoaville vajaamenestyjille. Heidän osansa on halveksunta. Kohta rima on niin korkealla, että kilpailuyhteiskunnan taivaaseen mahtuu vähemmän ihmisiä kuin Jehovilla.

Tämä kilpailuideologia on nyt sisäistetty jo niin hyvin, että ihmiset soveltavat sitä kotonakin, mihin se missään tapauksessa ei kuulu. Jotkut kilpailuttavat jopa lapsiaan, kuvitellen varhaisen sopeuttamisen kilpailuyhteiskuntaan olevan jonkinlainen palvelus lapselle. Oikeasti se on tuomio, vieläpä itsekkäisiin syihin perustuva, sillä saahan vanhempi näin osansa lapsen mahdollisen menestyksen tuomasta kunniasta. Hän näyttää tehokkaalta ja menestykselliseltä kasvattajalta, joka tuottaa voittajia. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän luultavasti masentuu loputtoman kilpailun uuvuttamana, jollei sitten itse ala pätemään lastensa kautta. Miksi kouluikää halutaan oikeisto/suoriutuneistopiireissä laskea? Täsmälleen tästä syystä. Lasten menestyksellä päteminen on hyvä keino vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, siispä se pitää aloittaa heti.

Jos aiot harrastaa satunnaisseksiä, miksi kertoisit mielenterveydestä tai töistä mitään? Kiinnostuksen kohteen luulisi olevan joku ihan muu... Jos taas aiot luoda merkityksellisen ihmissuhteen, pitää sinun ensin irrottautua kilpailuideologian ja suoriutumiskulttuurin kahleista, sillä ne ovat ihmisyyden vastaisia. Rakkaus ei kasva suorituspaineista eikä kilpailusta. Kun suhteessa molemmat osapuolet ovat irti kilpailusta, on rakkaudellakin tilaa. Kun pystyt haistattamaan sairaalle yhteiskunnalle pitkät paskat, olet valmis rakkauteen.

Lue lisää

Anoreksiahan kuulema on juurikin sitä että reagoidaan ympäristöstä tuleviin suorituspaineisiin. Saa olla kokopeto ihmiseksi että uskaltaa ja osaa taistella kaikenlaisia ääneenlausumattomia (saati sitten lausuttuja) käskyjä ja odotuksia vastaan. Masentuneelle se on tietysti kahta vaikeampaa, mutta ehkä mitään muuta tietä ei olekaan. Jonkun on uskallettava kyseenalaistaa lauman opit. Kun ajattelee sitäkin miten vaihteleva se näkemys on ollut kautta aikain miltä naisen "tulee" näyttää että hän olisi kaunis, niin sehän on suorastaan mielipuolista mitä milloinkin vaaditaan. Pahimmillaan on pitänyt poistaa kylkiluita että saadaan hoikka uuma, joiltakin on sidottu jalat käyttökelvottomiksi. Ihminen on neuroottinen eläin joka on mestari kohtelemaan lajitoveriaan sadistisesti, tai itseään.

Lauma ei ole oikeassa vain siksi että se on lauma.

Debbie Depressive kirjoitti:

Anoreksiahan kuulema on juurikin sitä että reagoidaan ympäristöstä tuleviin suorituspaineisiin. Saa olla kokopeto ihmiseksi että uskaltaa ja osaa taistella kaikenlaisia ääneenlausumattomia (saati sitten lausuttuja) käskyjä ja odotuksia vastaan. Masentuneelle se on tietysti kahta vaikeampaa, mutta ehkä mitään muuta tietä ei olekaan. Jonkun on uskallettava kyseenalaistaa lauman opit. Kun ajattelee sitäkin miten vaihteleva se näkemys on ollut kautta aikain miltä naisen "tulee" näyttää että hän olisi kaunis, niin sehän on suorastaan mielipuolista mitä milloinkin vaaditaan. Pahimmillaan on pitänyt poistaa kylkiluita että saadaan hoikka uuma, joiltakin on sidottu jalat käyttökelvottomiksi. Ihminen on neuroottinen eläin joka on mestari kohtelemaan lajitoveriaan sadistisesti, tai itseään.

Lauma ei ole oikeassa vain siksi että se on lauma.

Lue lisää

muttei osaa ajatella. Vain yksilö osaa ajatella. Lauman kannalta ajattelu on epäilyttävää ja mahdollisesti vaarallista toimintaa, sillä ajatukset saattavat vaarantaa lauman hierarkian ja yhtenäisyyden. Tällä hetkellä hierarkiaa pidetään yllä määräämällä lauman kulkutahti nopeimpien mukaan ja yhtenäisyyttä luodaan yhteisesti halveksimalla jälkeenjääneitä hidastelijoita. Ajattelu vaatii aikaa, toisin kuin lauman mukana päättömästi säntäily, joten suuri osa jälkeenjääneistä on lauman ajattelukykyisimpiä ja siten ollen vaarallisimpia jäseniä. Jos katsotaan vaikka tätä ketjua, voidaan havaita selkeä ero palstan muihin ketjuihin. Tässä ketjussa on paljon syvälliseen ja abstraktiin ajatteluun kykeneviä ihmisiä, toisin kuin muualla. Täällä on jonkun verran älyä. Laumalla siis on selkeä pyrkimys masentaa ja mitätöidä älykkäät yksilöt. Suurin osa laumasta koostuu tietenkin tyhmistä, joten ei ihme.

Anoreksian suhteen olit täysin oikeassa. Luonnoton vartalosuoritepakko on loistava keino masentaa ja kuluttaa ihmisiä. Laihduttaessaan itseään hengiltä anorektikko lähettää selkeän laumasignaalin: Olen valmis vaikka laihtumaan ja haihtumaan osoittaakseni olevani osa laumaa. Kuollessaan hän lähettää toisen signaalin: Näin käy niille, jotka laumalle eivät kelpaa. Äärimmäisen hyödyllistä. Moraalisesti ja loogisesti ajatellen tämä tietenkin on täysin kestämätöntä, mutta moraali, logiikka ja ajatteluhan ovat laumalle vain typerää painolastia. Tyhmyys, sokeus, pelko ja tottelevaisuus ovat laumalle tarpeellisia hyveitä.

yäktyyppi kirjoitti:

muttei osaa ajatella. Vain yksilö osaa ajatella. Lauman kannalta ajattelu on epäilyttävää ja mahdollisesti vaarallista toimintaa, sillä ajatukset saattavat vaarantaa lauman hierarkian ja yhtenäisyyden. Tällä hetkellä hierarkiaa pidetään yllä määräämällä lauman kulkutahti nopeimpien mukaan ja yhtenäisyyttä luodaan yhteisesti halveksimalla jälkeenjääneitä hidastelijoita. Ajattelu vaatii aikaa, toisin kuin lauman mukana päättömästi säntäily, joten suuri osa jälkeenjääneistä on lauman ajattelukykyisimpiä ja siten ollen vaarallisimpia jäseniä. Jos katsotaan vaikka tätä ketjua, voidaan havaita selkeä ero palstan muihin ketjuihin. Tässä ketjussa on paljon syvälliseen ja abstraktiin ajatteluun kykeneviä ihmisiä, toisin kuin muualla. Täällä on jonkun verran älyä. Laumalla siis on selkeä pyrkimys masentaa ja mitätöidä älykkäät yksilöt. Suurin osa laumasta koostuu tietenkin tyhmistä, joten ei ihme.

Anoreksian suhteen olit täysin oikeassa. Luonnoton vartalosuoritepakko on loistava keino masentaa ja kuluttaa ihmisiä. Laihduttaessaan itseään hengiltä anorektikko lähettää selkeän laumasignaalin: Olen valmis vaikka laihtumaan ja haihtumaan osoittaakseni olevani osa laumaa. Kuollessaan hän lähettää toisen signaalin: Näin käy niille, jotka laumalle eivät kelpaa. Äärimmäisen hyödyllistä. Moraalisesti ja loogisesti ajatellen tämä tietenkin on täysin kestämätöntä, mutta moraali, logiikka ja ajatteluhan ovat laumalle vain typerää painolastia. Tyhmyys, sokeus, pelko ja tottelevaisuus ovat laumalle tarpeellisia hyveitä.

Lue lisää

Kaikki kauhistuvat jos sanoo suoraan että lauma joskus suorastaan vaatii että joku epäkelpo, siihen sopimaton yksilö tajuaisi riistää itseltään hengen että päästään siitäkin häiriötekijästä eroon. Koulussa tuon viidakon lain kyllä tunsi nahoissaan. Kaikki mahdollinen tehdään jotta epäkelpo, väärän oloinen tai näköinen ymmärtää itsekin olevansa sellainen susikappale että parempi olisi kun ei olisi olemassakaan.

Jotkut taistelevat tuota itsensä tuhoamispakkoa vastaan ja yrittävät tuhota muita, mutta yleensä siinä käy niin että lopulta se omakin nirri lähtee sitten kumminkin. Pahaa vastaan ei kai pysty muuta tekemään kuin antamalla sille piutpaut. Osoittamalla että ei lähes mukaan siihen kilpailuun jossa pitää olla alfa tai itsarihakuinen omega. Mutta kuka kykenee asettumaan suoritusjanan ulkopuolelle? Korkeintaan luovat ja lahjakkaat yksilöt, joilla sitten kuitenkin on jotain millä elvistellä. Pitää olla edes jotain missä kykenee olemaan sankari että on lupa olla antisankari.

(Tämän takia esim. miespuolisten kirjailijoiden juominen on asia jota ei tuomita. Heillä on meriittiä joten heillä on myös oikeus sikailla ja kohdella perhettään kuin paskaa.)

Debbie Depressive kirjoitti:

Kaikki kauhistuvat jos sanoo suoraan että lauma joskus suorastaan vaatii että joku epäkelpo, siihen sopimaton yksilö tajuaisi riistää itseltään hengen että päästään siitäkin häiriötekijästä eroon. Koulussa tuon viidakon lain kyllä tunsi nahoissaan. Kaikki mahdollinen tehdään jotta epäkelpo, väärän oloinen tai näköinen ymmärtää itsekin olevansa sellainen susikappale että parempi olisi kun ei olisi olemassakaan.

Jotkut taistelevat tuota itsensä tuhoamispakkoa vastaan ja yrittävät tuhota muita, mutta yleensä siinä käy niin että lopulta se omakin nirri lähtee sitten kumminkin. Pahaa vastaan ei kai pysty muuta tekemään kuin antamalla sille piutpaut. Osoittamalla että ei lähes mukaan siihen kilpailuun jossa pitää olla alfa tai itsarihakuinen omega. Mutta kuka kykenee asettumaan suoritusjanan ulkopuolelle? Korkeintaan luovat ja lahjakkaat yksilöt, joilla sitten kuitenkin on jotain millä elvistellä. Pitää olla edes jotain missä kykenee olemaan sankari että on lupa olla antisankari.

(Tämän takia esim. miespuolisten kirjailijoiden juominen on asia jota ei tuomita. Heillä on meriittiä joten heillä on myös oikeus sikailla ja kohdella perhettään kuin paskaa.)

Lue lisää

ovat lauman kannalta erityisvaarallisia yksilöitä. Ensinnäkin he ovat yleensä tavallista yksilöllisempiä, mitä harva lauma sietää. Yksilö, joka avoimesti uskaltautuu olemaan oma itsensä, saa helposti lauman erikoiskäsittelyn, josta harvat selviävät. Luovat yksilöt tuppaavat keksimään luovia keinoja muuttaa lauman valtarakenteita, mikä tekeekin heistä automaattisesti uhkia lauman johdolle. Lahjakkaat saattavat lahjoillaan nousta arvoon arvaamattomaan, joten heidät on tunnistettava ajoissa ja joko pakotettava osaksi valtarakennetta tai eliminoitava. Koulun suljetussa yhteisössä tätä harrastavat niin opettajat kuin oppilaatkin. Opettajat yleensä keskittyvät auktoriteetin kyseenalaistaviin ja omia sääntöjään noudattaviin yksilöihin. Oppilaat taas eliminoivat luovia ja lahjakkaita yksilöitä, joita ei haluta tulevaisuudessa kilpailemaan pariutumismahdollisuuksista, opiskelupaikoista, viroista ja työpaikoista. Parempi kun kilpailevat paikoista mielisairaalassa tai hautuumaalla. Aina joskus joku uhreista kuitenkin keksii luovan tai lahjakkaan selviytymisstrategian ja päätyy hyvään asemaan jollakin alalla. Edisonia kohdeltiin lapsena kauhukakarana, mutta mitä hänestä tulikaan? Joku rokkivaari joskus haastattelussa sanoi, että jokaisen hyvän rokkarin menneisyydessä on päähänpotkittu lapsi. Pariutumiskilpailussa lähtöviivalle kampattu nörtti saattaa kanavoida sukupuolisen energiansa uuden vimpaimen kehittelyyn ja päätyä elektroniikkafirman konsernijohtajaksi, jolta vanhat koulukaverit olisivat iloisia saadessaan edes moikkauksen.

Jokaista odottamatonta menestystä kohti on kuitenkin yksi tuhoutunut, toimintakyvytön, alisuoriutuva tai muuten haavoittunut yksilö, joka ei enää kilpaile kuin korkeintaan alemmassa keskisarjassa. Jokaista tällaista kohti on yksi lahjaton ja persoonaton tumpula virassa, luottamustoimessa, työpaikassa tai parisuhteessa, jota ei ole ansainnut. Jotkut tehtailevat oikeusmurhia hovioikeudessa, jotkut heittävät veronmaksajien rahoja Kankkulan kaivoon, jotkut kiusaavat alaisiaan, jotkut hakkaavat vaimoaan. Jokaiseen rooliin olisi jossain sopiva ihminen, joka valitettavasti ei usko mahdollisuuksiinsa, ei lähettänyt työpaikka-anomusta, ei ikinä perusta firmaa, ei oleta kelpaavansa naisille eikä tiedä jaksaako huomenna enää näytellä onnellista.

Joku voi luulla susilauman olevan julma paikka, mutta ihmislaumaan verrattuna se ei ole mitään. Ihmisen rinnalla susikin on lammas.

yäktyyppi kirjoitti:

on taruolento. Todellisuudessa suurin osa menestyneistä on pelkästään onnekkaita. Jotkut ovat röyhkeitä, itsekkäitä tai suorastaan rikollisia. Mitä enemmän sankarisuoriutujia yhteiskunnassa on, sitä epäsuoriutuvammilta kaikki muut näyttävät. Kun epäsuoriutujan synonyymi on epäkelpo ihminen, joutuu kohta suurin osa kansasta epäkelpojen kastiin. Kaikista ei ikinä voi tulla Liliuksia, Wahlrooseja, Sarasvuota tai edes Kataisia. Ennemmin tai myöhemmin suurin osa ihmisistä tuntee olonsa surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä, joten jatkuva toitotus omista mahdollisuuksista ja oman potentiaalin maksimaalisesta hyödyntämisestä on suorastaan vaarallista ja epäterveellistä. Ihminen vertaa itseään standardiin, joka on tahallisesti asetettu liian korkeaksi. Normaali ihminen masentuu jäädessään aina riman alle, yrittipä kuinka tahansa. Puhun siis normaaleista ihmisistä, jotka reagoivat normaalisti epänormaaliin sosiaaliseen ympäristöön. Tietenkään näitä aiheellisesti masentuvia ihmisiä ei saa auttaa, sillä hehän ovat itse syyllisiä omaan suoritusrajoitteisuuteensa. Auttaminen sitäpaitsi vääristäisi kilpailutilannetta ja kilpailuhan on pyhä lehmä. Auttaminen olisi myös pois itseltä ja itsekkyyshän on toinen pyhä lehmä. Rimaakaan ei saa laskea, sillä sehän himmentäisi nykyisten sankareiden sädekehää ja heikentäisi kilpailuideologian voimaa. Kilpailuideologia tarvitsee uhreja varoittaviksi esimerkeiksi siitä, miten käy kilpailusta putoaville vajaamenestyjille. Heidän osansa on halveksunta. Kohta rima on niin korkealla, että kilpailuyhteiskunnan taivaaseen mahtuu vähemmän ihmisiä kuin Jehovilla.

Tämä kilpailuideologia on nyt sisäistetty jo niin hyvin, että ihmiset soveltavat sitä kotonakin, mihin se missään tapauksessa ei kuulu. Jotkut kilpailuttavat jopa lapsiaan, kuvitellen varhaisen sopeuttamisen kilpailuyhteiskuntaan olevan jonkinlainen palvelus lapselle. Oikeasti se on tuomio, vieläpä itsekkäisiin syihin perustuva, sillä saahan vanhempi näin osansa lapsen mahdollisen menestyksen tuomasta kunniasta. Hän näyttää tehokkaalta ja menestykselliseltä kasvattajalta, joka tuottaa voittajia. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän luultavasti masentuu loputtoman kilpailun uuvuttamana, jollei sitten itse ala pätemään lastensa kautta. Miksi kouluikää halutaan oikeisto/suoriutuneistopiireissä laskea? Täsmälleen tästä syystä. Lasten menestyksellä päteminen on hyvä keino vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, siispä se pitää aloittaa heti.

Jos aiot harrastaa satunnaisseksiä, miksi kertoisit mielenterveydestä tai töistä mitään? Kiinnostuksen kohteen luulisi olevan joku ihan muu... Jos taas aiot luoda merkityksellisen ihmissuhteen, pitää sinun ensin irrottautua kilpailuideologian ja suoriutumiskulttuurin kahleista, sillä ne ovat ihmisyyden vastaisia. Rakkaus ei kasva suorituspaineista eikä kilpailusta. Kun suhteessa molemmat osapuolet ovat irti kilpailusta, on rakkaudellakin tilaa. Kun pystyt haistattamaan sairaalle yhteiskunnalle pitkät paskat, olet valmis rakkauteen.

Lue lisää

johon todella totean, että Amen :)

yäktyyppi kirjoitti:

ovat lauman kannalta erityisvaarallisia yksilöitä. Ensinnäkin he ovat yleensä tavallista yksilöllisempiä, mitä harva lauma sietää. Yksilö, joka avoimesti uskaltautuu olemaan oma itsensä, saa helposti lauman erikoiskäsittelyn, josta harvat selviävät. Luovat yksilöt tuppaavat keksimään luovia keinoja muuttaa lauman valtarakenteita, mikä tekeekin heistä automaattisesti uhkia lauman johdolle. Lahjakkaat saattavat lahjoillaan nousta arvoon arvaamattomaan, joten heidät on tunnistettava ajoissa ja joko pakotettava osaksi valtarakennetta tai eliminoitava. Koulun suljetussa yhteisössä tätä harrastavat niin opettajat kuin oppilaatkin. Opettajat yleensä keskittyvät auktoriteetin kyseenalaistaviin ja omia sääntöjään noudattaviin yksilöihin. Oppilaat taas eliminoivat luovia ja lahjakkaita yksilöitä, joita ei haluta tulevaisuudessa kilpailemaan pariutumismahdollisuuksista, opiskelupaikoista, viroista ja työpaikoista. Parempi kun kilpailevat paikoista mielisairaalassa tai hautuumaalla. Aina joskus joku uhreista kuitenkin keksii luovan tai lahjakkaan selviytymisstrategian ja päätyy hyvään asemaan jollakin alalla. Edisonia kohdeltiin lapsena kauhukakarana, mutta mitä hänestä tulikaan? Joku rokkivaari joskus haastattelussa sanoi, että jokaisen hyvän rokkarin menneisyydessä on päähänpotkittu lapsi. Pariutumiskilpailussa lähtöviivalle kampattu nörtti saattaa kanavoida sukupuolisen energiansa uuden vimpaimen kehittelyyn ja päätyä elektroniikkafirman konsernijohtajaksi, jolta vanhat koulukaverit olisivat iloisia saadessaan edes moikkauksen.

Jokaista odottamatonta menestystä kohti on kuitenkin yksi tuhoutunut, toimintakyvytön, alisuoriutuva tai muuten haavoittunut yksilö, joka ei enää kilpaile kuin korkeintaan alemmassa keskisarjassa. Jokaista tällaista kohti on yksi lahjaton ja persoonaton tumpula virassa, luottamustoimessa, työpaikassa tai parisuhteessa, jota ei ole ansainnut. Jotkut tehtailevat oikeusmurhia hovioikeudessa, jotkut heittävät veronmaksajien rahoja Kankkulan kaivoon, jotkut kiusaavat alaisiaan, jotkut hakkaavat vaimoaan. Jokaiseen rooliin olisi jossain sopiva ihminen, joka valitettavasti ei usko mahdollisuuksiinsa, ei lähettänyt työpaikka-anomusta, ei ikinä perusta firmaa, ei oleta kelpaavansa naisille eikä tiedä jaksaako huomenna enää näytellä onnellista.

Joku voi luulla susilauman olevan julma paikka, mutta ihmislaumaan verrattuna se ei ole mitään. Ihmisen rinnalla susikin on lammas.

Lue lisää

Lainaus tekstistäsi:
" Yksilö, joka avoimesti uskaltautuu olemaan oma itsensä, saa helposti lauman erikoiskäsittelyn, josta harvat selviävät. Luovat yksilöt tuppaavat keksimään luovia keinoja muuttaa lauman valtarakenteita, mikä tekeekin heistä automaattisesti uhkia lauman johdolle. Lahjakkaat saattavat lahjoillaan nousta arvoon arvaamattomaan, joten heidät on tunnistettava ajoissa ja joko pakotettava osaksi valtarakennetta tai eliminoitava. - Parempi kun kilpailevat paikoista mielisairaalassa tai hautuumaalla. Aina joskus joku uhreista kuitenkin keksii luovan tai lahjakkaan selviytymisstrategian ja päätyy hyvään asemaan jollakin alalla. Edisonia kohdeltiin lapsena kauhukakarana, mutta mitä hänestä tulikaan? "

Kyllä, vain mikäs täällä muutenkaan muuttuisi täydellisen epätäydellisessa maailmassa...? :)

nerimunde8 kirjoitti:

johon todella totean, että Amen :)

Jokaista odottamatonta menestystä kohti on kuitenkin yksi tuhoutunut, toimintakyvytön, alisuoriutuva tai muuten haavoittunut yksilö, joka ei enää kilpaile kuin korkeintaan alemmassa keskisarjassa. Jokaista tällaista kohti on yksi lahjaton ja persoonaton tumpula virassa, luottamustoimessa, työpaikassa tai parisuhteessa, jota ei ole ansainnut. Jotkut tehtailevat oikeusmurhia hovioikeudessa, jotkut heittävät veronmaksajien rahoja Kankkulan kaivoon, jotkut kiusaavat alaisiaan, jotkut hakkaavat vaimoaan. Jokaiseen rooliin olisi jossain sopiva ihminen, joka valitettavasti ei usko mahdollisuuksiinsa, ei lähettänyt työpaikka-anomusta, ei ikinä perusta firmaa, ei oleta kelpaavansa naisille eikä tiedä jaksaako huomenna enää näytellä onnellista.
tarkoitin kommentoida tätä..

nerimunde kirjoitti:

Jokaista odottamatonta menestystä kohti on kuitenkin yksi tuhoutunut, toimintakyvytön, alisuoriutuva tai muuten haavoittunut yksilö, joka ei enää kilpaile kuin korkeintaan alemmassa keskisarjassa. Jokaista tällaista kohti on yksi lahjaton ja persoonaton tumpula virassa, luottamustoimessa, työpaikassa tai parisuhteessa, jota ei ole ansainnut. Jotkut tehtailevat oikeusmurhia hovioikeudessa, jotkut heittävät veronmaksajien rahoja Kankkulan kaivoon, jotkut kiusaavat alaisiaan, jotkut hakkaavat vaimoaan. Jokaiseen rooliin olisi jossain sopiva ihminen, joka valitettavasti ei usko mahdollisuuksiinsa, ei lähettänyt työpaikka-anomusta, ei ikinä perusta firmaa, ei oleta kelpaavansa naisille eikä tiedä jaksaako huomenna enää näytellä onnellista.
tarkoitin kommentoida tätä..

Lue lisää

Kaikki varmaan tuntevat jonkun kuvatunkaltaisen henkilön. Moni tässäkin ketjussa on sellainen henkilö.

Cipralexi kirjoitti:

Entäs jos masennus onkin sosiaalinen tila eikä elimellinen vika? Ehkä ihminen masentuu tajutessaan, ettei ikinä voi täyttää kaikkia ympäristön (pitkälti ristiriitaisia) odotuksia. Meidänhän pitäisi päivittäin todistaa olemassaolomme oikeutus tekemällä sosiaalisia suoritteita, joista kaikki eivät edes teoriassa voi selviytyä. Pitäisi olla hyvä työpaikka, vähintään keskinkertainen palkka, laskut maksettuna, arvolle sopiva nainen rinnalla, ei velkaa, oma asunto, oma auto, ylennys tulossa, lapset kilttejä ja hyvin koulussa menestyviä, harrastuksia pitäisi olla, ulkomuoto ei saa poiketa standardista, tapojen ja mieltymysten pitää olla yleisesti hyväksytyt, mielipiteiden pitää olla poliittisesti korrekteja, luonnetta ei mielellään saisi olla liikaa, sängyssä pitää mennä hyvin, kaapissa ei saisi olla luurankoja, työhistoriassa ei saisi olla aukkoja, pomon persettä pitää nuolla, anoppi täytyy pitää tyytyväisenä, ystäviä pitää olla, ihmissuhteiden pitää olla ihania, muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin pitää vastata jne, jne, jne... Todennäköisyys onnistua tässä kaikessa yhtaikaisesti on noin 0,0000001%. Jotkut selviävät tästä olemalla välittämättä väistämättömästä epäonnistumisesta. Jotkut eivät edes yritä suoriutua. Jotkut onnistuvat pelkällä tuurilla ja pitävät sitä todisteena omasta ylemmyydestään. Jotkut bluffaavat mennen tullen. Jotkut näyttelevät taidokkaasti. Jotkut käyttävät toisia hyväksi. Jotkut yrittävät epätoivon vimmalla ja enimmäkseen pysyvät voiton puolella. Jotkut yrittävät vielä epätoivoisemmin, mutta epäonnistuvat silti useimmiten. Jotkut väsyvät yrittämään mahdottomia ja masentuvat. Jotkut ovat niin älykkäitä, että tajuavat olla yrittämättä mahdottomia ja masentuvat jo pelkästä ajatuksesta. Mitä enemmän ihmiseltä odotetaan ja mitä tiukemmin onnistunut ihminen määritellään, sitä enemmän masentuneita. Ihminen ei tunne olevansa epäonnistuneena yksilönä oikeutettu olemassaoloon, joten hän sammuttaa itsensä, eli masentuu. Koskaan aikaisemmin ei tässä maassa ole ihmiseltä vaadittu näin monia asioita, joita vain harvat voivat saavuttaa. Koskaan aikaisemmin ei masentuneita ole ollut näin paljon.

Täsmälleen päinvastoin oli tilanne sodan aikana. Masennus katosi johonkin. Ihmisiltä vaadittiin selkeitä ja yksinkertaisia asioita, kuten käskyjen noudattamista ja kaiken liikkuvan ampumista. Jos vaatimukset toteutettiin, oli tuloksena välitön palkkio, kuten mitali. Kaikkia tarvittiin, työttömyyttä ei ollut ja jokainen tunsi olevansa hyödyllinen. Naisetkin oli helppo saada tyytyväisiksi. Riitti, että tuli kotiin kädet, jalat ja muut ulokkeet tallella, mieluiten pystyasennossa. Elämä saattoi olla lyhyt, mutta eipä ollut syytä eikä aikaa masentua. Väitän, että toisissa olosuhteissa suurin osa nykyisistä masentuneista olisi täysin normaaleja. Todellisuudessa masentunut tarvitsee vain hyväksyntää, onnistumisen tunteita, työtä, positiivista sosiaalista palautetta ja rakkautta. Jos näitä piisaa, vain vakavista aivokemiallisista häiriöistä kärsivät masentuvat.

Lue lisää

harvinaisen hyvin sanottu siellä perällä! :)
Allekirjoitan.

Cipralexi kirjoitti:

Minä olen sitä tyyppiä, joka on riittävän älykäs tajutakseen loputtoman suoritussirkuksen olevan kuin peli, jossa vain kasino voi voittaa. Jos yksilö näyttää pääsevän voiton puolelle, muutetaan sääntöjä tai otetaan käyttöön merkityt kortit. Olen kyllä yrittänyt uskotella itselleni toisin ja suoriutua muitten mukana, mutta aina on jotain mennyt pieleen. Lähes poikkeuksetta on epäonnistuminen johtunut ulkopuolisesta sabotaasista, tosin joskus myös liiasta yrittämisestä, jopa omasta erinomaisuudesta. Naurettavaa, mutta totta. Mahdollisuudet normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen vastakkaisen sukupuolen kanssa tuhottiin järjestelmällisesti jo koulussa. Aina kun töitä on ollut, on jostain ilmestynyt kusipäinen pomo tai työkaveri, jonka vehkeily, syrjintä tai silmille hyppiminen on pilannut mahdollisuuteni muuten hyvin alkaneessa työssä. Joskus olen ollut niin innokas todistamaan oman kelpoisuuteni, että olen ongelmitta tehnyt neljän äijän työt ja saanut sen vielä näyttämään helpolta. Arvata saattaa, että tämän jälkeen minulla olikin työmaalla neljä selkäänpuukottavaa vihollista, jotka lopulta saivat pomonkin vakuuttuneeksi viallisuudestani. Joskus olen onnistunut polttamaan itseni loppuun liialla ahkeruudella. Enimmäkseen olen siis työttömänä, vaikka luulisi kenen tahansa laskutaitoisen pomon tajuavan parissa viikossa minun olevan huonoimmillanikin puolentoista äijän arvoinen. Byrokratian vainoakin olen saanut maistaa ja kerran olen ostanut hometalon. Naapurissani on asunut skitso/rikollispariskunta, joka järkkäsi kaikenlaista ohjelmaa. Näissä olosuhteissa vain ihminen, jolla ei ole minkäänlaista tunne-elämää, saattaisi selvitä masentumatta. Tälläkin hetkellä moni ihminen mielellään näkisi minut hengettömänä. Kyllä kelpaa olla minä.

Onko sitten parempia jaksoja ollut? Erään naisen kanssa olin vähän aikaa onnellinen, mikä oli todella outo olotila. Muutaman kuukauden päästä hän olikin jo rakastunut jonkun melkein paikallista kuuluisuutta saavuttaneen bändin kitaristiin, jolle synnytti lapsen. Kitaristi tietenkin löysi kohta uuden naisen. Toinen avioliittoni oli aluksi melko onnellinen, kunnes anoppi alkoi muovata sitä näköisekseen. Talous oli hetken hyvä tehtyäni sata tonnia rahaa Nokian osakkeilla. Vuotta myöhemmin suurin osa rahoista oli mennyt hometalon myötä kankkulan kaivoon. Hetken aikaa oli kyllä kiva olla murehtimatta raha-asioita ja kuvitella asuvansa omassa talossa. Talon seuraava omistaja tietenkin viimeisteli aloittamani remontin melko halvalla ja pari vuotta myöhemmin myi paikan sadan tonnin voitolla. Siis, se mikä minulle on murheenkryyni on toisille jättipotti.

Nyt sitten pitäisi rempseästi vaan kahmaista joku kiva nainen kainaloon ja olla onnellinen. Kaikiltahan sen pitäisi onnistua. Jos ei onnistu, on miehessä jotain vikaa. Syyllinen mahdolliseen epäonnistumiseen on aina peilissä. Vinkuminen on epämiehekästä. Heikot sortuu elontiellä, vahva sen kun porskuttaa. No, moniko niistä vahvoista porskuttaa elontiellä, joka on päällystetty heikkojen luilla? Moniko "vahvoista" on täydellisiä kusipäitä? Moniko vahvoista on niin vahva vain, koska on imenyt kuiviin kaikki matkansa varrelle sattuneet heikot? Moniko vahvoista oikeasti näyttää vahvalta ainoastaan seistessään jonkun heikomman hartioilla? Moniko naisten kanssa menestyvä mies on varastanut naisensa joltain toiselta? Moniko naistenmies rakastaa vain itseään? Moniko naistenmies tietää miten nainen saadaan tai miten naiselta saadaan tai miten naiselta otetaan tai miten naiselta varastetaan, muttei ikinä ole antanut kenellekään mitään? Moniko alan mies osaa antaa vain keppiä, joko taudilla tai ilman? Moniko mahtiuros on sisältä pelkkää tyhjyyttä? Moniko niistä heikoista on täynnä kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, joita vahvat eivät halua kenenkään huomaavan? Moniko heikko ei ikinä pääse loistamaan, koska heidät on jo varhain tukahdutettu? Monelleko masentuneelle on uudestaan ja uudestaan toitotettu, ettei hän ole yhtään mitään eikä hänestä ikinä voi tullakaan mitään? Turha kilpailla tyhjien ihmisten kanssa, siinä kun voi saada turpiinsa tai vähintäänkin joutua naurunalaiseksi.

Lue lisää

kysymyksiä, täytyy sanoa. .

Yksi kysymys heräsi, jota pohdin sekä sinun että itseni puolesta: Miten päästä katkeruudesta, joka estää uusien silmujen synnyn ja myrkyttää kaikki mahdollisuudet kitkeryydellään..? Se on luonnollinen seuraus toistuvien elämän potkujen vastaan ottamisesta. - Mutta on kovin surullista, jos menneet potkut tuhoavat uudetkin mahdollisuudet - ja siten synnyttävät lisää potkituksi tulemista. Miten kääntää kitkeryys ja katkeruus vahvuudeksi ja lujuudeksi, elämänkokemukseksi - tunteeksi, että minähän prkl selviän melkeen mistä vaan - olen tähän asti jo selvinnyt semmoisista jutuista, että moni olisi vain särkynyt säpäleiksi ikinä uskaltamatta ja pystymättä yrittämään ja nousemaan jälleen..

Elämässä kuitenkin on vielä mahdollisuuksia - ja joka tapauksessa tämä elämä on elettävä, siinä mielessä menetettävää ei ole: Täällä ollaan ja tulee päivä kun ei olla. Jokaisella. Siinä mielessä elämä on tasapuolinen..

ksbh kirjoitti:

kysymyksiä, täytyy sanoa. .

Yksi kysymys heräsi, jota pohdin sekä sinun että itseni puolesta: Miten päästä katkeruudesta, joka estää uusien silmujen synnyn ja myrkyttää kaikki mahdollisuudet kitkeryydellään..? Se on luonnollinen seuraus toistuvien elämän potkujen vastaan ottamisesta. - Mutta on kovin surullista, jos menneet potkut tuhoavat uudetkin mahdollisuudet - ja siten synnyttävät lisää potkituksi tulemista. Miten kääntää kitkeryys ja katkeruus vahvuudeksi ja lujuudeksi, elämänkokemukseksi - tunteeksi, että minähän prkl selviän melkeen mistä vaan - olen tähän asti jo selvinnyt semmoisista jutuista, että moni olisi vain särkynyt säpäleiksi ikinä uskaltamatta ja pystymättä yrittämään ja nousemaan jälleen..

Elämässä kuitenkin on vielä mahdollisuuksia - ja joka tapauksessa tämä elämä on elettävä, siinä mielessä menetettävää ei ole: Täällä ollaan ja tulee päivä kun ei olla. Jokaisella. Siinä mielessä elämä on tasapuolinen..

Lue lisää

Työtön ehtii ajatella. Yksinäisellä parisuhdehässäkät eivät häiritse pohdiskelua. Ulkopuoliselle ei tulla sanomaan edes päivää, joten kukapa tulisi kertomaan, miten on sallittua ajatella? Jotain hyötyä on tästäkin surkeudesta.

Voinko jotain kitkeryydelle ja katkeruudelle? Tuskin. En ole tappanut itseäni, en ole ratkennut ryyppäämään, enkä ole satuttanut ketään, vaikka vastaavissa tilanteissa ja paljon pienemmissäkin vastoinkäymisissä monet niin tekevät. Tätä suurempaa voittoa ei näillä korteilla olisi voinut saada aikaiseksi, joten kitkeryys ja katkeruus ovat loppujen lopuksi pieni hinta. Molemmat ovat vain inhimillisiä tunteita, jotka vaativat ulospääsyä jollakin tavalla, jotta eivät jäisi sisälleni aiheuttamaan vahinkoa. Olen todennut ettei ihmisen ole mahdollista vain toimia negatiivisten tunteiden kaatopaikkana ja pysyä hengissä, joten jotain on joskus päästettävä myös ulos. Siispä otetaan kasa traumaattisia kokemuksia, pistetään ne järjestykseen, tehdään niistä kaikki tarvittavat päätelmät, analysoidaan päätelmät puhki ja julkaistaan tulos kirjallisesti. Raaka, totuudenmukainen ja tinkimätön analyysi ei ole mahdollista kuulostamatta pessimistiseltä, katkeralta ja kitkerältä. Jo käsiteltävien asioiden laatu sinänsä sulkee pois sellaiset lähestymistavat kuin yltiöpositiivisuus ja poliittinen korrektius, jotka kumpikin vääristäisivät lopputulosta siinä missä tarkoituksellinen valehtelukin. Jos hyvin käy, jutun lukee joku toinen kärsivä ihminen, jonka oma analyysi polkee paikallaan, koska hän ei uskalla ajatella sosiaalisesti epäilyttävällä tavalla. Tällainen ihminen saattaa löytää uuden näkökulman itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan tai jopa ihmiskuntaan. Jos olen ilmaissut analyysini tulokset riittävän selkeästi, saatan olla suureksikin avuksi. Jos taas lukija on ylemmyydentuntoa uhkuva keskivertokansalainen, ehkä saan hänet ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Ehkä hän miettii hetken, ennen kuin tuomitsee lähimmäisiään tai nauraa porukan mukana tai osallistuu syrjintään. Ehkä tällainen ihminen jopa tajuaa olevansa oikeaksi ihmiseksi luokiteltu pelkällä tuurilla. Joku toinen jossain kärsii, koska joku masentaja joskus valitsi kohteekseen hänet. Jos taas lukijani on masentaja, ehkä hän lukee kirpeän analyysini itsestään ja katsoo peiliin. Teoriassa masentaja saattaisi jopa löytää pimeästä sydämestään omantunnon, mikä tosin on äärimmäisen epätodennäköistä, vaikkei aivan mahdotonta.

Juu, kyllä elämässä on mahdollisuuksia, jos vain ihmisellä on kädet, millä tarttua niihin. Käytännössä masentuneen pitäisi uskoa, että hänellä yhä on kädet, vaikka hänellä toisaalta onkin selkeä muistikuva siitä, kun joku leikkasi ne pois räkäisesti nauraen. Täytyy siis kasvattaa uudet kädet, mikä harvoin onnistuu muuten kuin suotuisissa olosuhteissa. Kannattaa myös muistaa, että mahdollisuus ei ole sama asia terveelle ja masentuneelle. Terveelle mahdollisuus on jokapäiväinen asia, joka on varaa jättää huomiotta, tuhlata tai heittää pois ja odottaa isompaa. Masentuneelle mahdollisuus on harvinaista herkkua, johon liittyy suuria tunteita ja odotuksia. Monille odotukset ovat niin suuria, että kriittisellä hetkellä iskee rimakauhu ja ketäköhän masentunut syyttää ensimmäisenä tipahtaessaan patjan viereen? Entäs jos mahdollisuuteen tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen, olipa mahdollisuus todellinen tai ei? Entäs jos masentunut yrittää niin epätoivoisesti saada vaikkapa ihmissuhteen toimimaan, että kohta joku toinen käytännössä omistaa sekä suhteen että hänet? Entäs jos jollekulle kaikki mahdollisuudet ovat räjähtäneet käsiin, koska niiden todelliseen hyödyntämiseen olisi tarvittu uskoa, toivoa, rakkautta, tuuria, sosiaalista verkostoa jne. eikä pelkkää älyä ja lahjakkuutta? Liika mahdollisuuksiin tuijottaminen on siis masentuneelle pahimmasssa tapauksessa aivan yhtä vahingollista kuin aktiivinen masentaminenkin, sillä se altistaa epäonnistumisen tunteille. Ensin pitää ihmisen parantua, vasta sitten hän voi hyödyntää mahdollisuuksiaan. Toki joskus voi yksinkertaisesti käydä tuuri, esimerkiksi juuri sopivan kumppanin löytyessä juuri oikealla hetkellä. Tämä tosin on poikkeus, ei sääntö.

Cipralexi kirjoitti:

Työtön ehtii ajatella. Yksinäisellä parisuhdehässäkät eivät häiritse pohdiskelua. Ulkopuoliselle ei tulla sanomaan edes päivää, joten kukapa tulisi kertomaan, miten on sallittua ajatella? Jotain hyötyä on tästäkin surkeudesta.

Voinko jotain kitkeryydelle ja katkeruudelle? Tuskin. En ole tappanut itseäni, en ole ratkennut ryyppäämään, enkä ole satuttanut ketään, vaikka vastaavissa tilanteissa ja paljon pienemmissäkin vastoinkäymisissä monet niin tekevät. Tätä suurempaa voittoa ei näillä korteilla olisi voinut saada aikaiseksi, joten kitkeryys ja katkeruus ovat loppujen lopuksi pieni hinta. Molemmat ovat vain inhimillisiä tunteita, jotka vaativat ulospääsyä jollakin tavalla, jotta eivät jäisi sisälleni aiheuttamaan vahinkoa. Olen todennut ettei ihmisen ole mahdollista vain toimia negatiivisten tunteiden kaatopaikkana ja pysyä hengissä, joten jotain on joskus päästettävä myös ulos. Siispä otetaan kasa traumaattisia kokemuksia, pistetään ne järjestykseen, tehdään niistä kaikki tarvittavat päätelmät, analysoidaan päätelmät puhki ja julkaistaan tulos kirjallisesti. Raaka, totuudenmukainen ja tinkimätön analyysi ei ole mahdollista kuulostamatta pessimistiseltä, katkeralta ja kitkerältä. Jo käsiteltävien asioiden laatu sinänsä sulkee pois sellaiset lähestymistavat kuin yltiöpositiivisuus ja poliittinen korrektius, jotka kumpikin vääristäisivät lopputulosta siinä missä tarkoituksellinen valehtelukin. Jos hyvin käy, jutun lukee joku toinen kärsivä ihminen, jonka oma analyysi polkee paikallaan, koska hän ei uskalla ajatella sosiaalisesti epäilyttävällä tavalla. Tällainen ihminen saattaa löytää uuden näkökulman itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan tai jopa ihmiskuntaan. Jos olen ilmaissut analyysini tulokset riittävän selkeästi, saatan olla suureksikin avuksi. Jos taas lukija on ylemmyydentuntoa uhkuva keskivertokansalainen, ehkä saan hänet ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Ehkä hän miettii hetken, ennen kuin tuomitsee lähimmäisiään tai nauraa porukan mukana tai osallistuu syrjintään. Ehkä tällainen ihminen jopa tajuaa olevansa oikeaksi ihmiseksi luokiteltu pelkällä tuurilla. Joku toinen jossain kärsii, koska joku masentaja joskus valitsi kohteekseen hänet. Jos taas lukijani on masentaja, ehkä hän lukee kirpeän analyysini itsestään ja katsoo peiliin. Teoriassa masentaja saattaisi jopa löytää pimeästä sydämestään omantunnon, mikä tosin on äärimmäisen epätodennäköistä, vaikkei aivan mahdotonta.

Juu, kyllä elämässä on mahdollisuuksia, jos vain ihmisellä on kädet, millä tarttua niihin. Käytännössä masentuneen pitäisi uskoa, että hänellä yhä on kädet, vaikka hänellä toisaalta onkin selkeä muistikuva siitä, kun joku leikkasi ne pois räkäisesti nauraen. Täytyy siis kasvattaa uudet kädet, mikä harvoin onnistuu muuten kuin suotuisissa olosuhteissa. Kannattaa myös muistaa, että mahdollisuus ei ole sama asia terveelle ja masentuneelle. Terveelle mahdollisuus on jokapäiväinen asia, joka on varaa jättää huomiotta, tuhlata tai heittää pois ja odottaa isompaa. Masentuneelle mahdollisuus on harvinaista herkkua, johon liittyy suuria tunteita ja odotuksia. Monille odotukset ovat niin suuria, että kriittisellä hetkellä iskee rimakauhu ja ketäköhän masentunut syyttää ensimmäisenä tipahtaessaan patjan viereen? Entäs jos mahdollisuuteen tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen, olipa mahdollisuus todellinen tai ei? Entäs jos masentunut yrittää niin epätoivoisesti saada vaikkapa ihmissuhteen toimimaan, että kohta joku toinen käytännössä omistaa sekä suhteen että hänet? Entäs jos jollekulle kaikki mahdollisuudet ovat räjähtäneet käsiin, koska niiden todelliseen hyödyntämiseen olisi tarvittu uskoa, toivoa, rakkautta, tuuria, sosiaalista verkostoa jne. eikä pelkkää älyä ja lahjakkuutta? Liika mahdollisuuksiin tuijottaminen on siis masentuneelle pahimmasssa tapauksessa aivan yhtä vahingollista kuin aktiivinen masentaminenkin, sillä se altistaa epäonnistumisen tunteille. Ensin pitää ihmisen parantua, vasta sitten hän voi hyödyntää mahdollisuuksiaan. Toki joskus voi yksinkertaisesti käydä tuuri, esimerkiksi juuri sopivan kumppanin löytyessä juuri oikealla hetkellä. Tämä tosin on poikkeus, ei sääntö.

Lue lisää

Tosi antoisia ajatuksia. Hivenen on tosiaankin käynyt omassakin mielessäni että minähän saan ajatella, tuntea ja kokea asiat miten lystään koska yhteiskunnan laitamilla eläessäni kukaan ei sanele miten minun tulisi oikeasti ajatella, tuntea ja kokea. Sosiaalisten verkostojen puuttuminen parhaimmillaan tekee erittäin vapaaksi.

Tietenkin rahanpuute aina rajoittaa, mutta kesällä varsinkin on paljon asioita joita voi tehdä suht halvalla. Ainoa huono puoli kesässä on se että siihen liitetään helposti kaikkein romanttisimmat toiveet, ja rakastuneiden parien kuhertelun katsominen nostattaa itsarifiiliksiä. Varsinkin kun (laillani) alkaa ajatella ettei minulla koskaan edes ollut itselläni mitään oikeaa rakkautta sen paremmin nuorena kuin vanhanakaan (tai muuten en olisi tullut jätetyksi). Sitten lopulta tuntuu kuin elämä olisi mennyt täysin ohitseni enkä ole missään vaiheessa saanut koskaan elää enkä kukoistaa.

Rakkaus ei tule masentuneen luo koska pitää olla valmiiksi energinen, rakkaudellinen ja onnellinen että onni se sen kuin lisääntyy. Aina kun minulla on ollut kaikkein pahin olla on apukin ollut kaiumpana. Joskus olen melkein meinannut nauraa kun olen joinakin päivinä huomannut että kaikki menee pieleen, ja kun odottaa että eihän tässä nyt VOI enää kurjemmin olla, niin tulee jotain lisää ikävää ja on vielä kurjempi olo. Ikään kuin ei saa pienintäkään mahdollisuutta. Ympäristö tekee kaikkensa että olisi mahdollisimman paha olla, ja sitten kun täysin risana tulee vaikka nettiin, täälläkin vain lyödään lyötyä kuin viimeistä päivää. Oikein pahoina päivinä ei pitäisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa, ei varsinkaan netissä.

(Tänään on -0 päivä, eli ei paha, ei hyväkään.)

Debbie Depressive kirjoitti:

Tosi antoisia ajatuksia. Hivenen on tosiaankin käynyt omassakin mielessäni että minähän saan ajatella, tuntea ja kokea asiat miten lystään koska yhteiskunnan laitamilla eläessäni kukaan ei sanele miten minun tulisi oikeasti ajatella, tuntea ja kokea. Sosiaalisten verkostojen puuttuminen parhaimmillaan tekee erittäin vapaaksi.

Tietenkin rahanpuute aina rajoittaa, mutta kesällä varsinkin on paljon asioita joita voi tehdä suht halvalla. Ainoa huono puoli kesässä on se että siihen liitetään helposti kaikkein romanttisimmat toiveet, ja rakastuneiden parien kuhertelun katsominen nostattaa itsarifiiliksiä. Varsinkin kun (laillani) alkaa ajatella ettei minulla koskaan edes ollut itselläni mitään oikeaa rakkautta sen paremmin nuorena kuin vanhanakaan (tai muuten en olisi tullut jätetyksi). Sitten lopulta tuntuu kuin elämä olisi mennyt täysin ohitseni enkä ole missään vaiheessa saanut koskaan elää enkä kukoistaa.

Rakkaus ei tule masentuneen luo koska pitää olla valmiiksi energinen, rakkaudellinen ja onnellinen että onni se sen kuin lisääntyy. Aina kun minulla on ollut kaikkein pahin olla on apukin ollut kaiumpana. Joskus olen melkein meinannut nauraa kun olen joinakin päivinä huomannut että kaikki menee pieleen, ja kun odottaa että eihän tässä nyt VOI enää kurjemmin olla, niin tulee jotain lisää ikävää ja on vielä kurjempi olo. Ikään kuin ei saa pienintäkään mahdollisuutta. Ympäristö tekee kaikkensa että olisi mahdollisimman paha olla, ja sitten kun täysin risana tulee vaikka nettiin, täälläkin vain lyödään lyötyä kuin viimeistä päivää. Oikein pahoina päivinä ei pitäisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa, ei varsinkaan netissä.

(Tänään on -0 päivä, eli ei paha, ei hyväkään.)

Lue lisää

masentuneista tälläkin tavalla. Jollei osaa ihmisistä olisi ulkopuolistettu, ajattelisivat ja toimisivat kohta kaikki täsmälleen samalla tavalla. Yhteiskunta jäykistyisi, jähmettyisi, tuijottaisi lumoutuneena omaan napaansa ja kehittäisi aina vain monimutkaisempia tapoja, joilla ihmiset saataisiin aina vain samankaltaisemmiksi. Mitään uutta ei keksittäisi, kehitystä ei tapahtuisi ja kohta alkaisi taantuma. Olosuhteiden äkisti muuttuessa ratkaisuksi ehdotettaisiin vain samojen poliittisesti korrektien virheiden toistamista uudelleen. Yhteiskunnalle kävisi kuin muinaiselle Roomalle, joka lopun edellä härkäpäisesti jatkoi samaa politiikkaa, jolla oli jo joutunut vaikeuksiin. Uudet ja poikkeavat ideat harvoin ovat peräisin yhteiskuntaan parhaiten sopeutuneista piireistä, joten tietty prosentti ulkopuolisia on yleensä hyödyksi muuttuvassa maailmassa.

Rakkauden suhteen olen tullut vähän samaan tulokseen. Jos rakkautta jo on aivan riittävästi, lisää olisi helppo saada. Jos miehellä jo on 20 tyttöystävää samanaikaisesti, seuraavat 40 tulevat itse tyrkyttämään itseään. Kaikki haluavat samaa kuin kaikki muutkin. Luonteella, ominaisuuksilla, tavoilla tai niiden puutteella ei ole väliä, kunhan tiedetään varmasti, että toisia naisia on. S24:n saalistajat tietävät tämän ja hyödyntävät tilannetta.

Hmm... Jos vielä uskallat yrittää ja satut olemaan samalta suunnalta, mikä estää kokeilemasta minua? En lupaa mitään elämää suurempaa liittoa, mutta ehkä kiinnostavan kokeilun, jollei muuta. En ehkä ole maailman paras ihminen, mutten pahinkaan.

Cipralexi kirjoitti:

masentuneista tälläkin tavalla. Jollei osaa ihmisistä olisi ulkopuolistettu, ajattelisivat ja toimisivat kohta kaikki täsmälleen samalla tavalla. Yhteiskunta jäykistyisi, jähmettyisi, tuijottaisi lumoutuneena omaan napaansa ja kehittäisi aina vain monimutkaisempia tapoja, joilla ihmiset saataisiin aina vain samankaltaisemmiksi. Mitään uutta ei keksittäisi, kehitystä ei tapahtuisi ja kohta alkaisi taantuma. Olosuhteiden äkisti muuttuessa ratkaisuksi ehdotettaisiin vain samojen poliittisesti korrektien virheiden toistamista uudelleen. Yhteiskunnalle kävisi kuin muinaiselle Roomalle, joka lopun edellä härkäpäisesti jatkoi samaa politiikkaa, jolla oli jo joutunut vaikeuksiin. Uudet ja poikkeavat ideat harvoin ovat peräisin yhteiskuntaan parhaiten sopeutuneista piireistä, joten tietty prosentti ulkopuolisia on yleensä hyödyksi muuttuvassa maailmassa.

Rakkauden suhteen olen tullut vähän samaan tulokseen. Jos rakkautta jo on aivan riittävästi, lisää olisi helppo saada. Jos miehellä jo on 20 tyttöystävää samanaikaisesti, seuraavat 40 tulevat itse tyrkyttämään itseään. Kaikki haluavat samaa kuin kaikki muutkin. Luonteella, ominaisuuksilla, tavoilla tai niiden puutteella ei ole väliä, kunhan tiedetään varmasti, että toisia naisia on. S24:n saalistajat tietävät tämän ja hyödyntävät tilannetta.

Hmm... Jos vielä uskallat yrittää ja satut olemaan samalta suunnalta, mikä estää kokeilemasta minua? En lupaa mitään elämää suurempaa liittoa, mutta ehkä kiinnostavan kokeilun, jollei muuta. En ehkä ole maailman paras ihminen, mutten pahinkaan.

Lue lisää

Enpä tiedä onko masennus välttämättä kauhean hyvä yhdistävä tekijä, ja pääsääntöisesti kuten kaikki muutkin etsin kumppania sen mukaan kuin kroppa persoona kiinnostaa. Mutta eihän siinä mitään menetä jos esittelet itsesi

yleisosoite ät hotmail piste com (anonyymi s-postini)

yäktyyppi kirjoitti:

on taruolento. Todellisuudessa suurin osa menestyneistä on pelkästään onnekkaita. Jotkut ovat röyhkeitä, itsekkäitä tai suorastaan rikollisia. Mitä enemmän sankarisuoriutujia yhteiskunnassa on, sitä epäsuoriutuvammilta kaikki muut näyttävät. Kun epäsuoriutujan synonyymi on epäkelpo ihminen, joutuu kohta suurin osa kansasta epäkelpojen kastiin. Kaikista ei ikinä voi tulla Liliuksia, Wahlrooseja, Sarasvuota tai edes Kataisia. Ennemmin tai myöhemmin suurin osa ihmisistä tuntee olonsa surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa elämäänsä, joten jatkuva toitotus omista mahdollisuuksista ja oman potentiaalin maksimaalisesta hyödyntämisestä on suorastaan vaarallista ja epäterveellistä. Ihminen vertaa itseään standardiin, joka on tahallisesti asetettu liian korkeaksi. Normaali ihminen masentuu jäädessään aina riman alle, yrittipä kuinka tahansa. Puhun siis normaaleista ihmisistä, jotka reagoivat normaalisti epänormaaliin sosiaaliseen ympäristöön. Tietenkään näitä aiheellisesti masentuvia ihmisiä ei saa auttaa, sillä hehän ovat itse syyllisiä omaan suoritusrajoitteisuuteensa. Auttaminen sitäpaitsi vääristäisi kilpailutilannetta ja kilpailuhan on pyhä lehmä. Auttaminen olisi myös pois itseltä ja itsekkyyshän on toinen pyhä lehmä. Rimaakaan ei saa laskea, sillä sehän himmentäisi nykyisten sankareiden sädekehää ja heikentäisi kilpailuideologian voimaa. Kilpailuideologia tarvitsee uhreja varoittaviksi esimerkeiksi siitä, miten käy kilpailusta putoaville vajaamenestyjille. Heidän osansa on halveksunta. Kohta rima on niin korkealla, että kilpailuyhteiskunnan taivaaseen mahtuu vähemmän ihmisiä kuin Jehovilla.

Tämä kilpailuideologia on nyt sisäistetty jo niin hyvin, että ihmiset soveltavat sitä kotonakin, mihin se missään tapauksessa ei kuulu. Jotkut kilpailuttavat jopa lapsiaan, kuvitellen varhaisen sopeuttamisen kilpailuyhteiskuntaan olevan jonkinlainen palvelus lapselle. Oikeasti se on tuomio, vieläpä itsekkäisiin syihin perustuva, sillä saahan vanhempi näin osansa lapsen mahdollisen menestyksen tuomasta kunniasta. Hän näyttää tehokkaalta ja menestykselliseltä kasvattajalta, joka tuottaa voittajia. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän luultavasti masentuu loputtoman kilpailun uuvuttamana, jollei sitten itse ala pätemään lastensa kautta. Miksi kouluikää halutaan oikeisto/suoriutuneistopiireissä laskea? Täsmälleen tästä syystä. Lasten menestyksellä päteminen on hyvä keino vaikuttaa paremmalta ihmiseltä, siispä se pitää aloittaa heti.

Jos aiot harrastaa satunnaisseksiä, miksi kertoisit mielenterveydestä tai töistä mitään? Kiinnostuksen kohteen luulisi olevan joku ihan muu... Jos taas aiot luoda merkityksellisen ihmissuhteen, pitää sinun ensin irrottautua kilpailuideologian ja suoriutumiskulttuurin kahleista, sillä ne ovat ihmisyyden vastaisia. Rakkaus ei kasva suorituspaineista eikä kilpailusta. Kun suhteessa molemmat osapuolet ovat irti kilpailusta, on rakkaudellakin tilaa. Kun pystyt haistattamaan sairaalle yhteiskunnalle pitkät paskat, olet valmis rakkauteen.

Lue lisää

muuta!
Allekirjoitan.

Cipralexi kirjoitti:

Työtön ehtii ajatella. Yksinäisellä parisuhdehässäkät eivät häiritse pohdiskelua. Ulkopuoliselle ei tulla sanomaan edes päivää, joten kukapa tulisi kertomaan, miten on sallittua ajatella? Jotain hyötyä on tästäkin surkeudesta.

Voinko jotain kitkeryydelle ja katkeruudelle? Tuskin. En ole tappanut itseäni, en ole ratkennut ryyppäämään, enkä ole satuttanut ketään, vaikka vastaavissa tilanteissa ja paljon pienemmissäkin vastoinkäymisissä monet niin tekevät. Tätä suurempaa voittoa ei näillä korteilla olisi voinut saada aikaiseksi, joten kitkeryys ja katkeruus ovat loppujen lopuksi pieni hinta. Molemmat ovat vain inhimillisiä tunteita, jotka vaativat ulospääsyä jollakin tavalla, jotta eivät jäisi sisälleni aiheuttamaan vahinkoa. Olen todennut ettei ihmisen ole mahdollista vain toimia negatiivisten tunteiden kaatopaikkana ja pysyä hengissä, joten jotain on joskus päästettävä myös ulos. Siispä otetaan kasa traumaattisia kokemuksia, pistetään ne järjestykseen, tehdään niistä kaikki tarvittavat päätelmät, analysoidaan päätelmät puhki ja julkaistaan tulos kirjallisesti. Raaka, totuudenmukainen ja tinkimätön analyysi ei ole mahdollista kuulostamatta pessimistiseltä, katkeralta ja kitkerältä. Jo käsiteltävien asioiden laatu sinänsä sulkee pois sellaiset lähestymistavat kuin yltiöpositiivisuus ja poliittinen korrektius, jotka kumpikin vääristäisivät lopputulosta siinä missä tarkoituksellinen valehtelukin. Jos hyvin käy, jutun lukee joku toinen kärsivä ihminen, jonka oma analyysi polkee paikallaan, koska hän ei uskalla ajatella sosiaalisesti epäilyttävällä tavalla. Tällainen ihminen saattaa löytää uuden näkökulman itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan tai jopa ihmiskuntaan. Jos olen ilmaissut analyysini tulokset riittävän selkeästi, saatan olla suureksikin avuksi. Jos taas lukija on ylemmyydentuntoa uhkuva keskivertokansalainen, ehkä saan hänet ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Ehkä hän miettii hetken, ennen kuin tuomitsee lähimmäisiään tai nauraa porukan mukana tai osallistuu syrjintään. Ehkä tällainen ihminen jopa tajuaa olevansa oikeaksi ihmiseksi luokiteltu pelkällä tuurilla. Joku toinen jossain kärsii, koska joku masentaja joskus valitsi kohteekseen hänet. Jos taas lukijani on masentaja, ehkä hän lukee kirpeän analyysini itsestään ja katsoo peiliin. Teoriassa masentaja saattaisi jopa löytää pimeästä sydämestään omantunnon, mikä tosin on äärimmäisen epätodennäköistä, vaikkei aivan mahdotonta.

Juu, kyllä elämässä on mahdollisuuksia, jos vain ihmisellä on kädet, millä tarttua niihin. Käytännössä masentuneen pitäisi uskoa, että hänellä yhä on kädet, vaikka hänellä toisaalta onkin selkeä muistikuva siitä, kun joku leikkasi ne pois räkäisesti nauraen. Täytyy siis kasvattaa uudet kädet, mikä harvoin onnistuu muuten kuin suotuisissa olosuhteissa. Kannattaa myös muistaa, että mahdollisuus ei ole sama asia terveelle ja masentuneelle. Terveelle mahdollisuus on jokapäiväinen asia, joka on varaa jättää huomiotta, tuhlata tai heittää pois ja odottaa isompaa. Masentuneelle mahdollisuus on harvinaista herkkua, johon liittyy suuria tunteita ja odotuksia. Monille odotukset ovat niin suuria, että kriittisellä hetkellä iskee rimakauhu ja ketäköhän masentunut syyttää ensimmäisenä tipahtaessaan patjan viereen? Entäs jos mahdollisuuteen tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen, olipa mahdollisuus todellinen tai ei? Entäs jos masentunut yrittää niin epätoivoisesti saada vaikkapa ihmissuhteen toimimaan, että kohta joku toinen käytännössä omistaa sekä suhteen että hänet? Entäs jos jollekulle kaikki mahdollisuudet ovat räjähtäneet käsiin, koska niiden todelliseen hyödyntämiseen olisi tarvittu uskoa, toivoa, rakkautta, tuuria, sosiaalista verkostoa jne. eikä pelkkää älyä ja lahjakkuutta? Liika mahdollisuuksiin tuijottaminen on siis masentuneelle pahimmasssa tapauksessa aivan yhtä vahingollista kuin aktiivinen masentaminenkin, sillä se altistaa epäonnistumisen tunteille. Ensin pitää ihmisen parantua, vasta sitten hän voi hyödyntää mahdollisuuksiaan. Toki joskus voi yksinkertaisesti käydä tuuri, esimerkiksi juuri sopivan kumppanin löytyessä juuri oikealla hetkellä. Tämä tosin on poikkeus, ei sääntö.

Lue lisää

En tarkoittanut sanoa, ettei saisi kertoa pahasta olostaan. Enkä ainakaan ilmaista mitään ylemmyydentunnon kaltaista.

Olen saanut elämässä oman osani potkuja ja päälle sylkemistä. - Vaikkakin tuskin, harmi kyllä, koko satsia on vielä tullut, vaan sarjalle on tiedossa jatkoakin. Menneisyys kun jotenkin kummasti ennustaa myös tulevaa. Että se siitä optimismista ja yltiöpositiivisuudesta. Ehkä ennemmin se, mikä pistää pohtimaan noita, on sitkeä jääräpäinen halu olla luovuttamatta, antamatta periksi, suostumatta paskamaiseen kohtaloon - taistella vaikka viimehengenrippeilläni vastaan.

Hyödyttääkö se, en tiedä. Usko on usein hyvin hakusassa siihen. Jopa toivo. Mutta jokin sellainen vamma minulla on päässä, että en suostu. En vain suostu. Luovuttamaan.
- Ehkä se on sekin, että jos luovutan, ja suostun uskomaan elämän olevan tuollaista hlvttiä aina jatkossakin, mitä se usein menneisyydessä on ollut, en jaksa enää elää.

On oltava vaihtoehto. On oltava jotain, mitä voi tehdä. Vaikken tiedä, mitä se on.

ksbh kirjoitti:

En tarkoittanut sanoa, ettei saisi kertoa pahasta olostaan. Enkä ainakaan ilmaista mitään ylemmyydentunnon kaltaista.

Olen saanut elämässä oman osani potkuja ja päälle sylkemistä. - Vaikkakin tuskin, harmi kyllä, koko satsia on vielä tullut, vaan sarjalle on tiedossa jatkoakin. Menneisyys kun jotenkin kummasti ennustaa myös tulevaa. Että se siitä optimismista ja yltiöpositiivisuudesta. Ehkä ennemmin se, mikä pistää pohtimaan noita, on sitkeä jääräpäinen halu olla luovuttamatta, antamatta periksi, suostumatta paskamaiseen kohtaloon - taistella vaikka viimehengenrippeilläni vastaan.

Hyödyttääkö se, en tiedä. Usko on usein hyvin hakusassa siihen. Jopa toivo. Mutta jokin sellainen vamma minulla on päässä, että en suostu. En vain suostu. Luovuttamaan.
- Ehkä se on sekin, että jos luovutan, ja suostun uskomaan elämän olevan tuollaista hlvttiä aina jatkossakin, mitä se usein menneisyydessä on ollut, en jaksa enää elää.

On oltava vaihtoehto. On oltava jotain, mitä voi tehdä. Vaikken tiedä, mitä se on.

Lue lisää

En minäkään halua luovuttaa. Minulla on tänä kesänä sanottu että älä anna miesten hyväksikäyttää itseäsi, se kai tarkoittaa sitä että en saisi haeskella minkäänlaista seuraa kun miehet ovat vain seksin perässä. No, nunnako minun sitten pitäisi olla? Enkö itse saisi olla seksin perässä?

Jos miehetkin hakisivat yksinomaan sitä että pääsevät roiskimaan siemenensä ulos lingosta, niin heille riittäisi oma käsi. Eli eiköhän se satunnainen ihokontakti ja kehojen läheisyys kelpaa yhtälailla miehillekin. Oletusarvo ilmeisesti on että naisen pitää AINA haluta myös enemmän, parisuhde, kakarat, auto, talo, susikoira pihalle räksyttämään jne. Minkä ihmeen takia?

Senkö takia jää yksin toistuvasti että kaikki olettavat ettei naiselle kuitenkaan riitä mikään ja siksi on turha edes tavata...?

Koen että olen pelkkä säälittävä paska joka hakee hakemistaan seuraa vaikka pitäisi jo uskoa että ei tipu edes vartin läheisyyttä. Mutta siltikään en anna periksi.

Minulle sanotaan että nainen saa seuraa aina halutessaan. Kyllä kai joo. Haisevista puliukoista varmaan. Niistähän olisin saanut seuraa jo parikymppisenä, jos olisin halunnut.

ksbh kirjoitti:

En tarkoittanut sanoa, ettei saisi kertoa pahasta olostaan. Enkä ainakaan ilmaista mitään ylemmyydentunnon kaltaista.

Olen saanut elämässä oman osani potkuja ja päälle sylkemistä. - Vaikkakin tuskin, harmi kyllä, koko satsia on vielä tullut, vaan sarjalle on tiedossa jatkoakin. Menneisyys kun jotenkin kummasti ennustaa myös tulevaa. Että se siitä optimismista ja yltiöpositiivisuudesta. Ehkä ennemmin se, mikä pistää pohtimaan noita, on sitkeä jääräpäinen halu olla luovuttamatta, antamatta periksi, suostumatta paskamaiseen kohtaloon - taistella vaikka viimehengenrippeilläni vastaan.

Hyödyttääkö se, en tiedä. Usko on usein hyvin hakusassa siihen. Jopa toivo. Mutta jokin sellainen vamma minulla on päässä, että en suostu. En vain suostu. Luovuttamaan.
- Ehkä se on sekin, että jos luovutan, ja suostun uskomaan elämän olevan tuollaista hlvttiä aina jatkossakin, mitä se usein menneisyydessä on ollut, en jaksa enää elää.

On oltava vaihtoehto. On oltava jotain, mitä voi tehdä. Vaikken tiedä, mitä se on.

Lue lisää

sinun mitään sellaista väittäneenkään. Jatkoin vain ajatustesi kehittelyä itselleni ominaisella tavalla. Tämä tapa ei välttämättä sovi kaikille, mutta minulla se toimii. Joillekin voi olla jopa vaarallista soveltaa ajatusmallejani, varsinkin jos se tehdään liian kirjaimellisesti ja ottamatta huomioon omia erityisominaisuuksia tai elämäntilannetta. Jos siis joku pystyy vielä ajattelemaan positiivisesti eikä ole kuluttanut kaikkea toivoa loppuun, suosittelen ehdottomasti jatkamista samalla tiellä. Ties mitä sieltä voi löytyä.

Periaatteessahan on mahdollista, että kaikki muuttuu jo huomenna. Voi tulla lottovoitto. Voi löytyä hyvä ihmissuhde. Voi saada töitä. Vanhat vihulaiset voivat pyytää anteeksi. Voi kuulla vanhan kiusaajansa juoneen itsensä hengiltä tai haukanneen rautaa juoppojen tappelussa. Voi tulla uskoon. Voi löytyä uusi ihmelääke. Voi löytyä hyvä terapeutti. Voi joutua onnettomuuteen, saada kallovamman ja herätä koomasta ilman masennusta, koska oireet johtuivatkin kasvaimesta, joka tuhoutui samalla kun pää iski tuulilasiin. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat täysin todellisia, joskus jollekulle tapahtuneita ihmeitä. Loogisesti ajatellen ei siis sinnittely suinkaan ole tyhmää, sillä tilastojen mukaan aina joku jossain pelastuu. Jossain siis on aina joku vaihtoehto, vaikkei se yleensä itseään mainostakaan. Jotain voi aina tehdä tai ainakin antaa jonkin tapahtua. Melko varmaa on myös, ettei se jokin ole sitä mitä aina on tehnyt tai antanut tapahtua. Melko varmaa on sekin, ettei masentunut yleensä tunnista tätä jotain tai ei uskalla luottaa siihen, vaikka ratkaisu olisi käden ulottuvilla. On tapahtunut itsellekin, joten voin rehellisesti väittää itseäni ohimenneiden mahdollisuuksien erikoismieheksi.

Cipralexi kirjoitti:

sinun mitään sellaista väittäneenkään. Jatkoin vain ajatustesi kehittelyä itselleni ominaisella tavalla. Tämä tapa ei välttämättä sovi kaikille, mutta minulla se toimii. Joillekin voi olla jopa vaarallista soveltaa ajatusmallejani, varsinkin jos se tehdään liian kirjaimellisesti ja ottamatta huomioon omia erityisominaisuuksia tai elämäntilannetta. Jos siis joku pystyy vielä ajattelemaan positiivisesti eikä ole kuluttanut kaikkea toivoa loppuun, suosittelen ehdottomasti jatkamista samalla tiellä. Ties mitä sieltä voi löytyä.

Periaatteessahan on mahdollista, että kaikki muuttuu jo huomenna. Voi tulla lottovoitto. Voi löytyä hyvä ihmissuhde. Voi saada töitä. Vanhat vihulaiset voivat pyytää anteeksi. Voi kuulla vanhan kiusaajansa juoneen itsensä hengiltä tai haukanneen rautaa juoppojen tappelussa. Voi tulla uskoon. Voi löytyä uusi ihmelääke. Voi löytyä hyvä terapeutti. Voi joutua onnettomuuteen, saada kallovamman ja herätä koomasta ilman masennusta, koska oireet johtuivatkin kasvaimesta, joka tuhoutui samalla kun pää iski tuulilasiin. Kaikki nämä vaihtoehdot ovat täysin todellisia, joskus jollekulle tapahtuneita ihmeitä. Loogisesti ajatellen ei siis sinnittely suinkaan ole tyhmää, sillä tilastojen mukaan aina joku jossain pelastuu. Jossain siis on aina joku vaihtoehto, vaikkei se yleensä itseään mainostakaan. Jotain voi aina tehdä tai ainakin antaa jonkin tapahtua. Melko varmaa on myös, ettei se jokin ole sitä mitä aina on tehnyt tai antanut tapahtua. Melko varmaa on sekin, ettei masentunut yleensä tunnista tätä jotain tai ei uskalla luottaa siihen, vaikka ratkaisu olisi käden ulottuvilla. On tapahtunut itsellekin, joten voin rehellisesti väittää itseäni ohimenneiden mahdollisuuksien erikoismieheksi.

Lue lisää

Olen ollut masentunut. Kovin monta kertaa. Sitä vastaan tässä samalla tappelen. En halua enää. On pakko olla jokin muu tie. Tämän petetyksi ja jätetyksi tulemisen ja kaikkien valheiden jälkeen en aio taas kerran masentua. En suostu. En halua. En aio viettää elämääni menneiden synkkyyksien vankina. En vain tahdo. Haluan uskoa, että jossain on jokin tie. En usko, että voitan lotossa (en edes lottoa), en usko ihmelääkkeisiin, en usko ihmeterapeutteihin - ihmisiä kaikki, ja vaikkakin apua voi monenlaisista asioista saada, jotenkin tästä on myös itse rimpuiltava ylös. On uskottava, että itsellä on arvo. On uskottava, että elämässä voi tapahtua hyvääkin, kun sinnikkäästi jaksaa toivoa ja yrittää. On uskottava, että elämä ei ole kirjoittanut tarinaani valmiiksi synkkien tähtien alla ikuisesti kulkevaksi, vaan valinnoillani on siihen vaikutusta. Ei ihmettä, ei lottovoittoa, mutta vaikutusta.

ksbh kirjoitti:

Olen ollut masentunut. Kovin monta kertaa. Sitä vastaan tässä samalla tappelen. En halua enää. On pakko olla jokin muu tie. Tämän petetyksi ja jätetyksi tulemisen ja kaikkien valheiden jälkeen en aio taas kerran masentua. En suostu. En halua. En aio viettää elämääni menneiden synkkyyksien vankina. En vain tahdo. Haluan uskoa, että jossain on jokin tie. En usko, että voitan lotossa (en edes lottoa), en usko ihmelääkkeisiin, en usko ihmeterapeutteihin - ihmisiä kaikki, ja vaikkakin apua voi monenlaisista asioista saada, jotenkin tästä on myös itse rimpuiltava ylös. On uskottava, että itsellä on arvo. On uskottava, että elämässä voi tapahtua hyvääkin, kun sinnikkäästi jaksaa toivoa ja yrittää. On uskottava, että elämä ei ole kirjoittanut tarinaani valmiiksi synkkien tähtien alla ikuisesti kulkevaksi, vaan valinnoillani on siihen vaikutusta. Ei ihmettä, ei lottovoittoa, mutta vaikutusta.

Lue lisää

Olet paremmassa kunnossa kuin minä. Sinun on tulevaisuus.

Cipralexi kirjoitti:

Olet paremmassa kunnossa kuin minä. Sinun on tulevaisuus.

minä yrittänyt sitäkään sanoa. Mutta ilmeisesti en voi sanoa mitään ilman että se kuulostaa jotenkin kummalta.

ksbh kirjoitti:

minä yrittänyt sitäkään sanoa. Mutta ilmeisesti en voi sanoa mitään ilman että se kuulostaa jotenkin kummalta.

Minä kuulostan aina jotenkin kummalta. Etkä muuten sanonutkaan, vaan minä päättelin näin.

Cipralexi kirjoitti:

Minä kuulostan aina jotenkin kummalta. Etkä muuten sanonutkaan, vaan minä päättelin näin.

kun esimerkiksi sanon jotain sellaista kuin "Sinun on tulevaisuus", en tarkoita sitä sarkasmiksi, vaan totean ilmiselvän faktan, joka mielestäni tulee tekstistäsi esille. Sinulla on toivoa. Ihan oikeasti. Minä taas olen hyvä näkemään tällaisia asioita toisissa, mutten aina itsessäni, mikä selittääkin sen miksi olen keskustelemassa täällä.

Cipralexi kirjoitti:

kun esimerkiksi sanon jotain sellaista kuin "Sinun on tulevaisuus", en tarkoita sitä sarkasmiksi, vaan totean ilmiselvän faktan, joka mielestäni tulee tekstistäsi esille. Sinulla on toivoa. Ihan oikeasti. Minä taas olen hyvä näkemään tällaisia asioita toisissa, mutten aina itsessäni, mikä selittääkin sen miksi olen keskustelemassa täällä.

Lue lisää

luin siis rivien väleistä jotain, mitä siellä ei ollut. Olen pahoillani. *nolona*

Ja minä taas kirjoittaessani taistelemisesta huonoa kohtaloa vastaan en puhu vain itsestäni, vaan yritän samalla kertoa, että ihan sama pätee meihin kaikkiin. Tyyliin: "Ei alistuta, ei antauduta! Tulkaa, noustaan ylös! Ei anneta pahan voittaa, ei suostuta pahan kohteiksi, ei suostuta siihen, etteikö me voitais tehdä jotain! Tulkaa, nouskaa, minä yritän ensin - jos pysyn hetkenkin jaloillani, se voi toimia - ja silloin se voi toimia teidänkin kohdallanne!"

Olen aikani märissyt ja valittanut (ja teen sitä yhä) - olen ihmisiä sen takia ympäriltäni menettänyt (enkä halua menettää sen vuoksi enää ainuttakaan), olen kierinyt itsesäälissä (ja yhä välillä se hyökkää) ja olen katsonut peiliin - Olen nähnyt, miten surkeaa, raskasta ja ahdistavaa katsottavaa se on, kun joku oikein kunnolla makaa kurakossa itkien ja vaatien elämää olemaan reilumpi ja ottamaan leikkeihin mukaan, nostamaan ylös ja kuivaamaan kyyneleet..

Siinä vaiheessa, kun on jäänyt siihen kurakkoonsa yksin makaamaan, ja kaikki ovat kaikonneet, eivätkä ole palanneet, vaikka kuinka olen itkenyt ja valittanut.. Silloin on tullut tyhjyys. Kauhu. Itsensä uneen itkeminen. Sen toivominen, että herätessä kaikki on toisin.
Ei ole ollut.
Lopulta ei ole jäänyt vaihtoehtoja. Vain jäädä siihen nälkiintymään hengiltä, tai pyyhkiä silmät ja nousta ylös. Onneksi ihan kaikki eivät ole kadonneet lopullisesti. Kun olen saanut itseni jaloilleni, käynyt suihkussa, ja mennyt kysymään, vieläkö oltaisiin kavereita, on ollut niitäkin, jotka ovat olleet.

Mutta sen olen oppinut, että kukaan ei jaksa loputtomiin sitä itkua ja valitusta. Se on hirveän kurjaa, ja olisi paljon hienompaa, kun löytyisi sellainen ihminen, joka kestää, aina, kaiken. Mutta ei sellaista taida olla. Kaikilla on omat elämänsä. Omat murheensa. Jokainen voi valita, minkälaisia asioita elämäänsä haluaa lisää. Ja .. valitettavasti sellaista ei kovin moni halua, jolla on aina huonosti. Minä olen ollut sellainen - niin suuren osan aikaa on jokin pielessä, että ihmettelen, että edes noin moni yhä on tekemisissä kanssani. Mutta minä aion tehdä kaikkeni, etten menetä enää, heitäkin.
Koska aivan yksin en selviä.

Ja, sitäpaitsi, haluan, että huominen on parempi. Sen on pakko olla. Sillä en tiedä, kauanko jaksan, mikäli se on tuota kipua.

En yritä neuvoa, en opastaa. Yritän kysyä teiltä, jos yhtään tiedätte, miten se nouseminen ja paremman rakentaminen tapahtuu. Ja kutsua teitä mukaan: noustaan, ei luovuteta! - Jooko?

Cipralexi kirjoitti:

Työtön ehtii ajatella. Yksinäisellä parisuhdehässäkät eivät häiritse pohdiskelua. Ulkopuoliselle ei tulla sanomaan edes päivää, joten kukapa tulisi kertomaan, miten on sallittua ajatella? Jotain hyötyä on tästäkin surkeudesta.

Voinko jotain kitkeryydelle ja katkeruudelle? Tuskin. En ole tappanut itseäni, en ole ratkennut ryyppäämään, enkä ole satuttanut ketään, vaikka vastaavissa tilanteissa ja paljon pienemmissäkin vastoinkäymisissä monet niin tekevät. Tätä suurempaa voittoa ei näillä korteilla olisi voinut saada aikaiseksi, joten kitkeryys ja katkeruus ovat loppujen lopuksi pieni hinta. Molemmat ovat vain inhimillisiä tunteita, jotka vaativat ulospääsyä jollakin tavalla, jotta eivät jäisi sisälleni aiheuttamaan vahinkoa. Olen todennut ettei ihmisen ole mahdollista vain toimia negatiivisten tunteiden kaatopaikkana ja pysyä hengissä, joten jotain on joskus päästettävä myös ulos. Siispä otetaan kasa traumaattisia kokemuksia, pistetään ne järjestykseen, tehdään niistä kaikki tarvittavat päätelmät, analysoidaan päätelmät puhki ja julkaistaan tulos kirjallisesti. Raaka, totuudenmukainen ja tinkimätön analyysi ei ole mahdollista kuulostamatta pessimistiseltä, katkeralta ja kitkerältä. Jo käsiteltävien asioiden laatu sinänsä sulkee pois sellaiset lähestymistavat kuin yltiöpositiivisuus ja poliittinen korrektius, jotka kumpikin vääristäisivät lopputulosta siinä missä tarkoituksellinen valehtelukin. Jos hyvin käy, jutun lukee joku toinen kärsivä ihminen, jonka oma analyysi polkee paikallaan, koska hän ei uskalla ajatella sosiaalisesti epäilyttävällä tavalla. Tällainen ihminen saattaa löytää uuden näkökulman itseensä, toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan tai jopa ihmiskuntaan. Jos olen ilmaissut analyysini tulokset riittävän selkeästi, saatan olla suureksikin avuksi. Jos taas lukija on ylemmyydentuntoa uhkuva keskivertokansalainen, ehkä saan hänet ajattelemaan asioita toiselta kantilta. Ehkä hän miettii hetken, ennen kuin tuomitsee lähimmäisiään tai nauraa porukan mukana tai osallistuu syrjintään. Ehkä tällainen ihminen jopa tajuaa olevansa oikeaksi ihmiseksi luokiteltu pelkällä tuurilla. Joku toinen jossain kärsii, koska joku masentaja joskus valitsi kohteekseen hänet. Jos taas lukijani on masentaja, ehkä hän lukee kirpeän analyysini itsestään ja katsoo peiliin. Teoriassa masentaja saattaisi jopa löytää pimeästä sydämestään omantunnon, mikä tosin on äärimmäisen epätodennäköistä, vaikkei aivan mahdotonta.

Juu, kyllä elämässä on mahdollisuuksia, jos vain ihmisellä on kädet, millä tarttua niihin. Käytännössä masentuneen pitäisi uskoa, että hänellä yhä on kädet, vaikka hänellä toisaalta onkin selkeä muistikuva siitä, kun joku leikkasi ne pois räkäisesti nauraen. Täytyy siis kasvattaa uudet kädet, mikä harvoin onnistuu muuten kuin suotuisissa olosuhteissa. Kannattaa myös muistaa, että mahdollisuus ei ole sama asia terveelle ja masentuneelle. Terveelle mahdollisuus on jokapäiväinen asia, joka on varaa jättää huomiotta, tuhlata tai heittää pois ja odottaa isompaa. Masentuneelle mahdollisuus on harvinaista herkkua, johon liittyy suuria tunteita ja odotuksia. Monille odotukset ovat niin suuria, että kriittisellä hetkellä iskee rimakauhu ja ketäköhän masentunut syyttää ensimmäisenä tipahtaessaan patjan viereen? Entäs jos mahdollisuuteen tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen, olipa mahdollisuus todellinen tai ei? Entäs jos masentunut yrittää niin epätoivoisesti saada vaikkapa ihmissuhteen toimimaan, että kohta joku toinen käytännössä omistaa sekä suhteen että hänet? Entäs jos jollekulle kaikki mahdollisuudet ovat räjähtäneet käsiin, koska niiden todelliseen hyödyntämiseen olisi tarvittu uskoa, toivoa, rakkautta, tuuria, sosiaalista verkostoa jne. eikä pelkkää älyä ja lahjakkuutta? Liika mahdollisuuksiin tuijottaminen on siis masentuneelle pahimmasssa tapauksessa aivan yhtä vahingollista kuin aktiivinen masentaminenkin, sillä se altistaa epäonnistumisen tunteille. Ensin pitää ihmisen parantua, vasta sitten hän voi hyödyntää mahdollisuuksiaan. Toki joskus voi yksinkertaisesti käydä tuuri, esimerkiksi juuri sopivan kumppanin löytyessä juuri oikealla hetkellä. Tämä tosin on poikkeus, ei sääntö.

Lue lisää

Lainaan tekstistäsi eri kohtia mitkä jäivät mietityttämään itseäni sekä miten olen reagoinut aiemmin ja miten reagoin nyt noin osaviittana mitä ollut vuosien saatossa; osan asian kera tullut viime kuukausina pähkäiltyä enempikin itsekseen..

"on mahdollisuuksia, jos vain on kädet, millä tarttua. Pitäisi uskoa, että yhä on kädet..."

- Tämän asian tiimoilta tullut todella lujaa iskut vasten kasvoja vuosien saatossa, no kädettömäksi jäikin kun ei riittänyt usko itseensä eikä toisilla...
ei osannut nimetä sitä olkapäästä kiinni ottavaa "jotain" joka nielaisi sitten aika ajoin jonnekin tuskan täyteisille labyrinteille jonne eksyi ajoittain ja löysi poiskin kunnes totesi että pyörii ympyrää...
Kuten Daven laulussa ketä sitä syyttäisi? Itseään, toisia, tapahtumia ja yhteiskuntaa? Kaikki tehty :)

"Terveelle mahdollisuus on jokapäiväinen asia, joka on varaa jättää huomiotta, tuhlata tai heittää pois ja odottaa isompaa." - Allekirjoitan!

"Entäs jos jollekulle kaikki mahdollisuudet ovat räjähtäneet käsiin, koska niiden todelliseen hyödyntämiseen olisi tarvittu uskoa, toivoa, rakkautta, tuuria, sosiaalista verkostoa jne. eikä pelkkää älyä ja lahjakkuutta? Liika mahdollisuuksiin tuijottaminen on siis masentuneelle pahimmasssa tapauksessa aivan yhtä vahingollista kuin aktiivinen masentaminenkin, sillä se altistaa epäonnistumisen tunteille."

Totta, rimakauhu iskee vaikka omassa tapauksessa olen ollut n. viitisen vuotta ns. kunnossa ja rakennellut pikku hiljaa pieneistä paloista ja olen kulkenut niin pitkän matkan.... ei, kukaan ei kysy kuinka kauan...

Tämä ei tarkoita että itse olisin ollut aina masentunut mutta johtanut ammatillisiin epäonnistumisiin ja tämänkaltaisiin asioihin mitä pidetään enempi kuin hyveinä suomessa.

Mutta vaikuttaa menneet asiatkin, toki nyt osaan suhtautua eri tavoin, vaikka itse en enää ole masentuneen nimikkeen alla, niin tuijottaa sitä herkemmin itseään ja hyvin helposti saattaa joku tahaton tokaisiu tai tilanne laukaista ahdiste tunteen että jahas tämä koettu ennenkin, ajoittain vaikea saada pois päältä, tulee erityisesti kun tutustuu uusiin ihmisiin ja jotainhan sitä pitäisi historiastaan sanoa..?

Aiheuttaa pähkäilyä enempi varsinkin romanttis vaikutteisissa asioissa..

Kaksi masentunutta ns, jos molemmilla on oikein päällä että olemme/olen masentunut sitä energiaa ei yksinkertaisesti riitä toiselta toiselle vaikka olisi ihan hirmuinen ihmisikävä, vaikka olisi kuinka tunne, että tuo ihminen ymmärtää juuri minua; oma kokemus on vuosien takaa että jos pääosassa masennus eikä toinen ihminen ja parisuhde, niin ei onnistu.
En tarkoittanut lievää pahaa oloa tai parisuhde ristiriitoja. Kyllä sille toiselle tulee se rooli että kyllä tässä pärjää ja kestää eli toinen ottaa selviytyjän roolin.

Kyllä sitä pitää aika kova nahka; pitää olla uusittu jos mielii oman historiansa kera suhde asioihin, teki mieli sanoa kyllä suhde markkinoile :) Mutta, jos nahka vielä kovin hauras odotukset ovat suuremmat ja toinen ei omaa oloa paranna, mahdollisesti jaksaa auttaa saamaan lisä vinkkejä, että hei ai näinkin voi toimia jne.. että on kun onkin jatkuvuutta, vaikka keskeneräinen olenkin... se olisi toive mutta äärettömän harvoin kohtaa.

Tämän palstan ihmiset pikaisesti luettuna tuntuvat kamppailevan paljolti yksin olemisen vaikeudesta, minulle se ei ole ollut ongelma, vetäydyn muutenkin mieluusti kirjojen ja oman seuran pariin, siten sitä lataa akkuja.

Mutta olen todennut saman täytyy olla aika tavalla selviytynyt voittajaksi edes nimellisesti masennuksesta eikä siltikään yhteiskunnassa enää hyväksytä ollenkaan, no täytynee sitten kohauttaa taas olkapäitään ja nuolla aikansa omat haavat parisuhteus yritys rintamalla ja jatkaa päivä kerrallaan, ajoittain todella takkuista, mutta onnistuu jonkin ajan kuluessa kuitenkin minulta nykyään..

Jos sitten hakee minkälaatuista suhdetta hyvänsä, mielestäni kaikilla on siihen oikeus, oli sitten kevyttä, ei vakavaa tai mitä lie mutta kertoisi sen myös mitä hakee.

ksbh kirjoitti:

luin siis rivien väleistä jotain, mitä siellä ei ollut. Olen pahoillani. *nolona*

Ja minä taas kirjoittaessani taistelemisesta huonoa kohtaloa vastaan en puhu vain itsestäni, vaan yritän samalla kertoa, että ihan sama pätee meihin kaikkiin. Tyyliin: "Ei alistuta, ei antauduta! Tulkaa, noustaan ylös! Ei anneta pahan voittaa, ei suostuta pahan kohteiksi, ei suostuta siihen, etteikö me voitais tehdä jotain! Tulkaa, nouskaa, minä yritän ensin - jos pysyn hetkenkin jaloillani, se voi toimia - ja silloin se voi toimia teidänkin kohdallanne!"

Olen aikani märissyt ja valittanut (ja teen sitä yhä) - olen ihmisiä sen takia ympäriltäni menettänyt (enkä halua menettää sen vuoksi enää ainuttakaan), olen kierinyt itsesäälissä (ja yhä välillä se hyökkää) ja olen katsonut peiliin - Olen nähnyt, miten surkeaa, raskasta ja ahdistavaa katsottavaa se on, kun joku oikein kunnolla makaa kurakossa itkien ja vaatien elämää olemaan reilumpi ja ottamaan leikkeihin mukaan, nostamaan ylös ja kuivaamaan kyyneleet..

Siinä vaiheessa, kun on jäänyt siihen kurakkoonsa yksin makaamaan, ja kaikki ovat kaikonneet, eivätkä ole palanneet, vaikka kuinka olen itkenyt ja valittanut.. Silloin on tullut tyhjyys. Kauhu. Itsensä uneen itkeminen. Sen toivominen, että herätessä kaikki on toisin.
Ei ole ollut.
Lopulta ei ole jäänyt vaihtoehtoja. Vain jäädä siihen nälkiintymään hengiltä, tai pyyhkiä silmät ja nousta ylös. Onneksi ihan kaikki eivät ole kadonneet lopullisesti. Kun olen saanut itseni jaloilleni, käynyt suihkussa, ja mennyt kysymään, vieläkö oltaisiin kavereita, on ollut niitäkin, jotka ovat olleet.

Mutta sen olen oppinut, että kukaan ei jaksa loputtomiin sitä itkua ja valitusta. Se on hirveän kurjaa, ja olisi paljon hienompaa, kun löytyisi sellainen ihminen, joka kestää, aina, kaiken. Mutta ei sellaista taida olla. Kaikilla on omat elämänsä. Omat murheensa. Jokainen voi valita, minkälaisia asioita elämäänsä haluaa lisää. Ja .. valitettavasti sellaista ei kovin moni halua, jolla on aina huonosti. Minä olen ollut sellainen - niin suuren osan aikaa on jokin pielessä, että ihmettelen, että edes noin moni yhä on tekemisissä kanssani. Mutta minä aion tehdä kaikkeni, etten menetä enää, heitäkin.
Koska aivan yksin en selviä.

Ja, sitäpaitsi, haluan, että huominen on parempi. Sen on pakko olla. Sillä en tiedä, kauanko jaksan, mikäli se on tuota kipua.

En yritä neuvoa, en opastaa. Yritän kysyä teiltä, jos yhtään tiedätte, miten se nouseminen ja paremman rakentaminen tapahtuu. Ja kutsua teitä mukaan: noustaan, ei luovuteta! - Jooko?

Lue lisää

Sattuuhan sitä, varsinkin jos joku masentaja on joskus opettanut näkemään sarkasmia kaikkialla. Hallitsen kyllä senkin tyylilajin, mutta varaan sen lähinnä masentajille, nettimöröille ja vastaaville. Niitä riittää.

Olipa kauniisti kirjoitettu. Jos joskus aloitan vallankumouksen, tiedän kenet haluan seisomaan barrikadin päälle ja puhumaan kansalle. Hienoa tekstiä, jota irtoaa vain ihmisistä parhailta. Kaunista.

Mikä vika itkevissä naisissa muka on? Ihan suloisia ovat, halittavia, jopa vastustamattomia. http://www.youtube.com/watch?v=gRRb1PEzJtM&feature=related Jos itkemällä karkotat ihmisiä, olet väärässä seurassa ja pärjäät paremmin ilman niitä, jotka lähtivät.

Huominen on jo parempi, jos sille antaa mahdollisuuden.

Nousemistakin olen jo kokeillut, mutta yhden ihmisen resepti ei yleensä toimi toisella, sillä kaikki ongelmat ovat yksilöllisiä. Kuten muinainen sananlasku asian ilmaisee: Kaikki ovat onnellisia samalla tavalla, mutta kaikki kärsivät omalla tavallaan. Jos jotain yleispätevää neuvoa voi antaa, niin korkeintaan sen, että kun ihminen omistaa ongelmansa, on hän ongelmansa omistama. Ongelmasta pitäisi päästää irti. Pitäisi lakata katsomasta maailmaa ongelman läpi, jotta näkisi sen todellisena. Pitäisi lakata omistamasta hautaansa, jottei olisi haudan oma. Monellako meistä on menneisyys? Monellako meistä ei muuta olekaan? Pitämällä kiinni raskaasta ankkurista uppoaa pohjaan. Yhtä varmasti uppoaa pitämällä kiinni menneisyydestä. Jos tarraa kaksin käsin menneisyyteensä, miten voisi ottaa kiinni nykyhetkestä? Miten voisi muovata tulevaisuutta? Varpailla? Minunkin tulevaisuuteni näyttää taiteelta ilman käsiä. Tai aivoja. Opettelen siis yhä päästämään irti. No, ainakin opettelen opettelemaan irti päästämistä. Joillekin se on helpompaa kuin toisille. Joillakin menneisyys pitää ihmisestä kaksin käsin kiinni ja roikkuu vielä hampailla kurkusta. Joillakin menneisyys vain katoaa ja he ovat vapaita. Onko tämä psykologiaa vai filosofiaa, ei merkitse mitään. Lopputulos merkitsee.

Cipralexi kirjoitti:

Sattuuhan sitä, varsinkin jos joku masentaja on joskus opettanut näkemään sarkasmia kaikkialla. Hallitsen kyllä senkin tyylilajin, mutta varaan sen lähinnä masentajille, nettimöröille ja vastaaville. Niitä riittää.

Olipa kauniisti kirjoitettu. Jos joskus aloitan vallankumouksen, tiedän kenet haluan seisomaan barrikadin päälle ja puhumaan kansalle. Hienoa tekstiä, jota irtoaa vain ihmisistä parhailta. Kaunista.

Mikä vika itkevissä naisissa muka on? Ihan suloisia ovat, halittavia, jopa vastustamattomia. http://www.youtube.com/watch?v=gRRb1PEzJtM&feature=related Jos itkemällä karkotat ihmisiä, olet väärässä seurassa ja pärjäät paremmin ilman niitä, jotka lähtivät.

Huominen on jo parempi, jos sille antaa mahdollisuuden.

Nousemistakin olen jo kokeillut, mutta yhden ihmisen resepti ei yleensä toimi toisella, sillä kaikki ongelmat ovat yksilöllisiä. Kuten muinainen sananlasku asian ilmaisee: Kaikki ovat onnellisia samalla tavalla, mutta kaikki kärsivät omalla tavallaan. Jos jotain yleispätevää neuvoa voi antaa, niin korkeintaan sen, että kun ihminen omistaa ongelmansa, on hän ongelmansa omistama. Ongelmasta pitäisi päästää irti. Pitäisi lakata katsomasta maailmaa ongelman läpi, jotta näkisi sen todellisena. Pitäisi lakata omistamasta hautaansa, jottei olisi haudan oma. Monellako meistä on menneisyys? Monellako meistä ei muuta olekaan? Pitämällä kiinni raskaasta ankkurista uppoaa pohjaan. Yhtä varmasti uppoaa pitämällä kiinni menneisyydestä. Jos tarraa kaksin käsin menneisyyteensä, miten voisi ottaa kiinni nykyhetkestä? Miten voisi muovata tulevaisuutta? Varpailla? Minunkin tulevaisuuteni näyttää taiteelta ilman käsiä. Tai aivoja. Opettelen siis yhä päästämään irti. No, ainakin opettelen opettelemaan irti päästämistä. Joillekin se on helpompaa kuin toisille. Joillakin menneisyys pitää ihmisestä kaksin käsin kiinni ja roikkuu vielä hampailla kurkusta. Joillakin menneisyys vain katoaa ja he ovat vapaita. Onko tämä psykologiaa vai filosofiaa, ei merkitse mitään. Lopputulos merkitsee.

Lue lisää

pinnalla.
Upposin taas. Toista päivää pelkkää itkua. Häväistyksi, nöyrryytetyksi, halveksituksi, henkisesti raiskatuksi ja vielä päälle syljetyksi tullut olo. Kuin olisin jotain saastaa, joka toiselle vain taakka, ripustautuva halveksittava lasti, iljetys. Tiedän, ei ole järkeä tällä tavalla kelata, mutta se ei katkea. Itku ei lakkaa.

Kiitos sanoistasi. Tulen barrikaadillesi mielellään makaamaan, jos hyvän asian puolesta. Puhujaksi minusta ei nyt ole.

Päästää irti. Niinpä.
Irti.
Irti irti irti

"Kuusikymmentä kertaa minuutissa, tunti tunnin jälkeen
- iholla on hirvittävän hyvä muisti"
- Tommy Tabermann -

ksbh kirjoitti:

pinnalla.
Upposin taas. Toista päivää pelkkää itkua. Häväistyksi, nöyrryytetyksi, halveksituksi, henkisesti raiskatuksi ja vielä päälle syljetyksi tullut olo. Kuin olisin jotain saastaa, joka toiselle vain taakka, ripustautuva halveksittava lasti, iljetys. Tiedän, ei ole järkeä tällä tavalla kelata, mutta se ei katkea. Itku ei lakkaa.

Kiitos sanoistasi. Tulen barrikaadillesi mielellään makaamaan, jos hyvän asian puolesta. Puhujaksi minusta ei nyt ole.

Päästää irti. Niinpä.
Irti.
Irti irti irti

"Kuusikymmentä kertaa minuutissa, tunti tunnin jälkeen
- iholla on hirvittävän hyvä muisti"
- Tommy Tabermann -

Lue lisää

vielä valmis, mutta opit taas jotain omista rajoistasi. Voi pientä. Mikä tarkalleen ottaen meni pieleen? Kuulostaa ainakin kovasti joltain ihmissuhdehässlingiltä masentajan kanssa. Oli miten oli, et sinä mikään halveksittava olio selvästikään ole, vaan tunteva ja tunteellinen ihminen. Sehän on hyvä asia. Monet eivät saavuttaisi moista tilaa edes elinikäisellä yrittämisellä.

Barrikadeillani on aina tilaa yhdelle rikkinäiselle naiselle, joka vollottaa hervottomana ammuslaatikolla. Kaikki vallankumoukset tarvitsevat ainakin yhden sellaisen.

Kepeät mullat Tommylle. Täyttä asiaa puhui.

ksbh kirjoitti:

kysymyksiä, täytyy sanoa. .

Yksi kysymys heräsi, jota pohdin sekä sinun että itseni puolesta: Miten päästä katkeruudesta, joka estää uusien silmujen synnyn ja myrkyttää kaikki mahdollisuudet kitkeryydellään..? Se on luonnollinen seuraus toistuvien elämän potkujen vastaan ottamisesta. - Mutta on kovin surullista, jos menneet potkut tuhoavat uudetkin mahdollisuudet - ja siten synnyttävät lisää potkituksi tulemista. Miten kääntää kitkeryys ja katkeruus vahvuudeksi ja lujuudeksi, elämänkokemukseksi - tunteeksi, että minähän prkl selviän melkeen mistä vaan - olen tähän asti jo selvinnyt semmoisista jutuista, että moni olisi vain särkynyt säpäleiksi ikinä uskaltamatta ja pystymättä yrittämään ja nousemaan jälleen..

Elämässä kuitenkin on vielä mahdollisuuksia - ja joka tapauksessa tämä elämä on elettävä, siinä mielessä menetettävää ei ole: Täällä ollaan ja tulee päivä kun ei olla. Jokaisella. Siinä mielessä elämä on tasapuolinen..

Lue lisää

Lainaus tekstistäsi: "Miten kääntää kitkeryys ja katkeruus vahvuudeksi ja lujuudeksi, elämänkokemukseksi - tunteeksi, että minähän prkl selviän melkeen mistä vaan - olen tähän asti jo selvinnyt semmoisista jutuista, että moni olisi vain särkynyt säpäleiksi ikinä uskaltamatta ja pystymättä yrittämään ja nousemaan jälleen.. "

- No toteamukseesi, että tämä on juuri se voima joka kantaa, tietoisuus ettei enää ihan kevyt asia enää pahasti heilauta ja tietoisuus, että oikeasti harva kestäisi samankaltaista pyöritystä..

Nyt en tarkoita, että tässä olisi elämän potkimis mestaruutta tässä hakusessa, ei ja ei tämä ei todellakaan ole mikään hyve!

Ongelmana itselläni, että tuntee liian syvästi, liikaa erittelyä sekä mietintää. Kuten Cipralexi tuossa alempana kommentoinut samaa asiaa ja vielä pidemmälle - totta.

Joskus itse jaksan jo syystä että joitakin läheisiä ja valitettavasti pakosta olevia ihmisiä lähistöllä olevia; harmittaa suorastaan vrt. kateus? että löydänkin taas ne lapiot elämän hiekkalaatikolle, etten näiden masentajien toimesta otakaan itseeni tai perusta ollenkaan kitkeristä kommenteista kuten "Aina sua kuitenkin rupeaa...; aina sinä..; et osaa -listaa

Joskus auttaa jo tunne, että perrrrkle.. kyllä minä osaan ja voin :)

Olen luonteeltani aika fatalisti, että aika moni asia jo itsessään kantaa hyvin kun vain uskaltaa luottaa ja antautua vapaa pudotukselle jolla tarkoitan että vaikka asekel kerrallaan jopa minuutti kerrallaan pahimpana hetkenä.

Em sinänsä ole koskaan ollut yltiö positiivinen mutta pienistä asioista on opetellut iloitsemaan josta on joinakin päivinä tullut isompi kantavavampi voima.

Myös varmuus ja tahto etten halua sitä totaalisen puuduttavaa/lamauttavaa olotilaa takaisinkaan.

Kunnossa? Kyllä siltä osin että ei kaadu enää suorin vartaloin, konttauksella joskus ja raahautuenkin jopa mutta vielä henkisiin apu/kainalokeppeihin turvautuen puhumiseen oikealle taholle sekä lääkitykseen.

Lainaus: " Elämässä kuitenkin on vielä mahdollisuuksia - ja joka tapauksessa tämä elämä on elettävä, siinä mielessä menetettävää ei ole: Täällä ollaan ja tulee päivä kun ei olla. Jokaisella. Siinä mielessä elämä on tasapuolinen.. "

ksbh kirjoitti:

kysymyksiä, täytyy sanoa. .

Yksi kysymys heräsi, jota pohdin sekä sinun että itseni puolesta: Miten päästä katkeruudesta, joka estää uusien silmujen synnyn ja myrkyttää kaikki mahdollisuudet kitkeryydellään..? Se on luonnollinen seuraus toistuvien elämän potkujen vastaan ottamisesta. - Mutta on kovin surullista, jos menneet potkut tuhoavat uudetkin mahdollisuudet - ja siten synnyttävät lisää potkituksi tulemista. Miten kääntää kitkeryys ja katkeruus vahvuudeksi ja lujuudeksi, elämänkokemukseksi - tunteeksi, että minähän prkl selviän melkeen mistä vaan - olen tähän asti jo selvinnyt semmoisista jutuista, että moni olisi vain särkynyt säpäleiksi ikinä uskaltamatta ja pystymättä yrittämään ja nousemaan jälleen..

Elämässä kuitenkin on vielä mahdollisuuksia - ja joka tapauksessa tämä elämä on elettävä, siinä mielessä menetettävää ei ole: Täällä ollaan ja tulee päivä kun ei olla. Jokaisella. Siinä mielessä elämä on tasapuolinen..

Lue lisää

Hmm? Hassua taitaa olla jotenkin taas lukemis ymmärtämis ongelma.. kommentoin tähän väliin ja viesti tupsahti ihan muualle..*raapii päätä* no ei sitten..osu oikeaan kohtaan

Cipralexi kirjoitti:

vielä valmis, mutta opit taas jotain omista rajoistasi. Voi pientä. Mikä tarkalleen ottaen meni pieleen? Kuulostaa ainakin kovasti joltain ihmissuhdehässlingiltä masentajan kanssa. Oli miten oli, et sinä mikään halveksittava olio selvästikään ole, vaan tunteva ja tunteellinen ihminen. Sehän on hyvä asia. Monet eivät saavuttaisi moista tilaa edes elinikäisellä yrittämisellä.

Barrikadeillani on aina tilaa yhdelle rikkinäiselle naiselle, joka vollottaa hervottomana ammuslaatikolla. Kaikki vallankumoukset tarvitsevat ainakin yhden sellaisen.

Kepeät mullat Tommylle. Täyttä asiaa puhui.

Lue lisää

ilmaista, mikä oli ja ylitseni ajoi.

Kuinka monta kertaa voi särkyä ja palasista kasata itsensä uudelleen - Kuinka syvällä pitää käydä, tavoittaakseen ihmisyyden särkevän ytimen - Kuinka monta kertaa täytyy tulla lyödyksi, tietämättä mitä tämä tuska yrittää opettaa..

Elämä opettaa ja kipu kasvattaa, mutta.. Ihmisellä, niin kuin koirallakin, on taipumuksena oppia paremmin - turvallisemmin, syvemmin, rauhallisemmin, luottavaisempana pysyen, kun opetus annetaan hyvän kautta, ei lyömällä.

Nöyryyttä? Pelokkuutta? Vihaa? Katkeruutta? Itsesääliä? Luovuttamista ja häpeää? - Nämä ovat oppeja, jotka ovat suoraan riveiltä luettavissa. - Ne, jotka tulevat pyytämättäkin. Pelottaa, etten niiden huumaavuudelta enää jaksa yrittää, nähdä muuta. Tuska sokaisee, ei avaa silmiä.
Heti noiden perässä tulevat itsesyytökset, kauhu, sekoamisen pelko, järjetön tunne omasta ..hm.. ettei vain jotenkin pysty muuhun, että tämä on kohtalo, jota vastaan taistelu on turhaa, ajan ja voimien haaskausta.
Rivien välissä häilyvät pakko oppia tervettä itseluottamusta (jonka nuo riveiltä hyökkäävät juurikin musertavat), lyödyksi tulemisesta itsensä syyllistämisen lopettamista (jota nuo sensijaan voimistavat) ja itsensä suojelemista olemalla enää kertaakaan hakeutumatta sen käden luo, joka lyö. Niiden käsien. Ja pelko, että .. ei osaa. Ei vain jostain järjelle käsittämättömästä syystä pysty muuhun kuin yhä uudelleen hakeutumaan sellaisten voimakenttään, joiden läheltä pois heitettyä on vain kasa särkeviä verisiä sirpaleita.

Pakko oppia, ja pelko, ettei sittenkään pysty, ei osaa, vaikka kuinka yrittää.

Olla yksin? Olla onnellinen yksin? Ihmisen on oltava onnellinen ensin yksin, ennen kuin voi olla onnellinen toisten kanssa? - Höpönlöpön. "Ihminen tarvitsee ihmistä". Ihminen ei ole kampela, meren pohjassa tyytyväisenä yksin mököttävä ja vain pariutumisaikaan lajikumppania kaipaava olento. Ihminen, joka kuvittelee selviävänsä kaikesta yksin, olevansa niin itseriittoinen, ettei tarvitse ketään... sellainen ihminen on pelottava. Sellainen juuri on masentaja. Sellaiseksi en halua - Se, jos mikä, olisi luovuttamista.

"Ammuslaatikolla hervottomasti vollottava rikkinäinen nainen" - sanomasi surumielisessä lämmössään nosti kyyneleet.

"Elämä kynsii ja hyväilee meihin jälkensä,
arpisina kuolemme kaikki."
- Tommy Tabermann -

ksbh kirjoitti:

ilmaista, mikä oli ja ylitseni ajoi.

Kuinka monta kertaa voi särkyä ja palasista kasata itsensä uudelleen - Kuinka syvällä pitää käydä, tavoittaakseen ihmisyyden särkevän ytimen - Kuinka monta kertaa täytyy tulla lyödyksi, tietämättä mitä tämä tuska yrittää opettaa..

Elämä opettaa ja kipu kasvattaa, mutta.. Ihmisellä, niin kuin koirallakin, on taipumuksena oppia paremmin - turvallisemmin, syvemmin, rauhallisemmin, luottavaisempana pysyen, kun opetus annetaan hyvän kautta, ei lyömällä.

Nöyryyttä? Pelokkuutta? Vihaa? Katkeruutta? Itsesääliä? Luovuttamista ja häpeää? - Nämä ovat oppeja, jotka ovat suoraan riveiltä luettavissa. - Ne, jotka tulevat pyytämättäkin. Pelottaa, etten niiden huumaavuudelta enää jaksa yrittää, nähdä muuta. Tuska sokaisee, ei avaa silmiä.
Heti noiden perässä tulevat itsesyytökset, kauhu, sekoamisen pelko, järjetön tunne omasta ..hm.. ettei vain jotenkin pysty muuhun, että tämä on kohtalo, jota vastaan taistelu on turhaa, ajan ja voimien haaskausta.
Rivien välissä häilyvät pakko oppia tervettä itseluottamusta (jonka nuo riveiltä hyökkäävät juurikin musertavat), lyödyksi tulemisesta itsensä syyllistämisen lopettamista (jota nuo sensijaan voimistavat) ja itsensä suojelemista olemalla enää kertaakaan hakeutumatta sen käden luo, joka lyö. Niiden käsien. Ja pelko, että .. ei osaa. Ei vain jostain järjelle käsittämättömästä syystä pysty muuhun kuin yhä uudelleen hakeutumaan sellaisten voimakenttään, joiden läheltä pois heitettyä on vain kasa särkeviä verisiä sirpaleita.

Pakko oppia, ja pelko, ettei sittenkään pysty, ei osaa, vaikka kuinka yrittää.

Olla yksin? Olla onnellinen yksin? Ihmisen on oltava onnellinen ensin yksin, ennen kuin voi olla onnellinen toisten kanssa? - Höpönlöpön. "Ihminen tarvitsee ihmistä". Ihminen ei ole kampela, meren pohjassa tyytyväisenä yksin mököttävä ja vain pariutumisaikaan lajikumppania kaipaava olento. Ihminen, joka kuvittelee selviävänsä kaikesta yksin, olevansa niin itseriittoinen, ettei tarvitse ketään... sellainen ihminen on pelottava. Sellainen juuri on masentaja. Sellaiseksi en halua - Se, jos mikä, olisi luovuttamista.

"Ammuslaatikolla hervottomasti vollottava rikkinäinen nainen" - sanomasi surumielisessä lämmössään nosti kyyneleet.

"Elämä kynsii ja hyväilee meihin jälkensä,
arpisina kuolemme kaikki."
- Tommy Tabermann -

Lue lisää

elämä ei yritäkään opettaa, vaan yrittää itse oppia ymmärtämään meitä. Ehkä elämällä ei ole inhimillisiä tunteita, joten niiden tajuamiseksi pitää tehdä kokeita, joissa ihmisiä kärsii. Koska elämällä ei ole tunteita, on ihmisen kärsimyksellä harvinaisen vähän merkitystä. Väliä on vain sillä, mitä tästä kärsimyksestä voidaan päätellä. Kun yksi koe on tuottanut tulosta, poikii se joukoittain uusia, aina vain mutkikkaampia ja mielipuolisempia kokeita. Oikeudenmukaisuudella tai kohtuudella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, sillä ne ovat arvoja vain meille, ei sille hullulle tiedemiehelle tuolla jossain. Meillä on tässä prosessissa yhtä paljon arvoa kuin koe-eläimillä yleensäkin. Poikkeuksellisen huono tuuri elämässä kertoo lähinnä siitä, että joku laboratorion rotista on osoittautunut poikkeuksellisen otolliseksi kohteeksi, joten sitä sitten tutkitaankin oikein perusteellisesti. Rotalta ei kysytä, haluaako se olla tutkimuskohteena vai ei. Vikinä vain lisää rotan kiinnostavuutta.

Masentajien vetovoima on outo ilmiö, joka muistuttaa vähän mustaa aukkoa. Tarjolla on pelkkää pimeyttä, mutta vetovoimasta irtaantuminen vaatisi enemmän energiaa kuin moottoreista irtoaa, joten siinäpä kierrät alati supistuvaa kehää loputtomiin kiihtyvällä nopeudella, kunnes painovoima repii aluksen kappaleiksi.

Ei ole ihminen tehty olemaan yksin eikä varsinkaan olemaan onnellinen yksin. Voi hän pystyä olemaan yksin, mutta tunteeko hän silloin enää itseään ihmiseksi tai kokonaiseksi? Todennäköisimmin hän tuntee menevänsä hukkaan ja elämän valuvan ohi tarkoituksettomana. Useimpia meistä ei vain ole tehty pitämään onnettomuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa tavoiteltavina olotiloina, joten tietysti pyrimme pois moisista, olipa se järkevää tai ei. Siispä ihminen pyrkii lähelle toista tai ainakin toivoo joskus oppivansa lähestymään toista. Vaikeuksia voi tulla, mutta kukapa vaihtaisi hetkenkään ongelmallista läheisyyttä ikuiseen yksinäisyyteen? Vapaaehtoisia ei taida löytyä. Seurauksena tietenkin on päätöntä parisuhdetörmäilyä. Sitten käy näin: http://www.youtube.com/watch?v=4HN0kYIFhfc&feature=related

yäktyyppi kirjoitti:

elämä ei yritäkään opettaa, vaan yrittää itse oppia ymmärtämään meitä. Ehkä elämällä ei ole inhimillisiä tunteita, joten niiden tajuamiseksi pitää tehdä kokeita, joissa ihmisiä kärsii. Koska elämällä ei ole tunteita, on ihmisen kärsimyksellä harvinaisen vähän merkitystä. Väliä on vain sillä, mitä tästä kärsimyksestä voidaan päätellä. Kun yksi koe on tuottanut tulosta, poikii se joukoittain uusia, aina vain mutkikkaampia ja mielipuolisempia kokeita. Oikeudenmukaisuudella tai kohtuudella ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, sillä ne ovat arvoja vain meille, ei sille hullulle tiedemiehelle tuolla jossain. Meillä on tässä prosessissa yhtä paljon arvoa kuin koe-eläimillä yleensäkin. Poikkeuksellisen huono tuuri elämässä kertoo lähinnä siitä, että joku laboratorion rotista on osoittautunut poikkeuksellisen otolliseksi kohteeksi, joten sitä sitten tutkitaankin oikein perusteellisesti. Rotalta ei kysytä, haluaako se olla tutkimuskohteena vai ei. Vikinä vain lisää rotan kiinnostavuutta.

Masentajien vetovoima on outo ilmiö, joka muistuttaa vähän mustaa aukkoa. Tarjolla on pelkkää pimeyttä, mutta vetovoimasta irtaantuminen vaatisi enemmän energiaa kuin moottoreista irtoaa, joten siinäpä kierrät alati supistuvaa kehää loputtomiin kiihtyvällä nopeudella, kunnes painovoima repii aluksen kappaleiksi.

Ei ole ihminen tehty olemaan yksin eikä varsinkaan olemaan onnellinen yksin. Voi hän pystyä olemaan yksin, mutta tunteeko hän silloin enää itseään ihmiseksi tai kokonaiseksi? Todennäköisimmin hän tuntee menevänsä hukkaan ja elämän valuvan ohi tarkoituksettomana. Useimpia meistä ei vain ole tehty pitämään onnettomuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa tavoiteltavina olotiloina, joten tietysti pyrimme pois moisista, olipa se järkevää tai ei. Siispä ihminen pyrkii lähelle toista tai ainakin toivoo joskus oppivansa lähestymään toista. Vaikeuksia voi tulla, mutta kukapa vaihtaisi hetkenkään ongelmallista läheisyyttä ikuiseen yksinäisyyteen? Vapaaehtoisia ei taida löytyä. Seurauksena tietenkin on päätöntä parisuhdetörmäilyä. Sitten käy näin: http://www.youtube.com/watch?v=4HN0kYIFhfc&feature=related

Lue lisää

Ei tuohon paljon lisätä voi..

Kauhistuttavan lohduttavalla tavalla totta:
"Masentajien vetovoima on outo ilmiö, joka muistuttaa vähän mustaa aukkoa. Tarjolla on pelkkää pimeyttä, mutta vetovoimasta irtaantuminen vaatisi enemmän energiaa kuin moottoreista irtoaa, joten siinäpä kierrät alati supistuvaa kehää loputtomiin kiihtyvällä nopeudella, kunnes painovoima repii aluksen kappaleiksi. "

Ja kun tarpeeksi monta kertaa on taistellut kohtaloa vastaan, taistellut pelkoja vastaan, revitty kappaleiksi, teipattu taas kasaan ja noustu ja yritetty ja taas riekaleiksi murruttu.. Lopulta ei enää jaksa yrittää väittää vastaan, vaan joutuu myöntämään ja uskomaan, että itsessä ON jokin sellainen vika, jokin asia, joka estää onnellisuuden, aidosti rakastetuksi tulemisen. Tai, ei enää keksi yhtään sellaista vastaväitettä, johon pystyisi itsensä huijaamaan uskomaan.

Kummallista - saada kommentteja, miten fiksu, söpökin, ja kaikenlaista, tulla aina ihastutuksi ja - yhtäkkiä - kun jo on alkanut uskoa, että kaikki voikin käydä hyvin, toisen kasvot vääristyvät siihen kauhistuttavan tuttuun irveeseen.. Kauhu hyytää tulisena pitkin suonia. Kääntää katsetta, yrittää sulkea silmiä - ja luomienkin läpi näkee inhon irvistyksen toisen kasvoilla... Kädet, jotka työntävät pois. Ja lopulta sen ärtyneen ja eroon pääsemisestä helpottuneen välinpitämättömyyden...

En ihan heti keksi mitään kamalampaa, musertavampaa, kauhistuttavampaa. Kauhu, kun maa todella on kadonnut jalkojen alta - maa, joka juuri äsken viheriöi tuhansin kukin ja tuntui parhaalle ja vakaimmalle maalle, minä voi löytää..

Aina.
Sama.
Uudelleen
ja
uud...

ksbh kirjoitti:

Ei tuohon paljon lisätä voi..

Kauhistuttavan lohduttavalla tavalla totta:
"Masentajien vetovoima on outo ilmiö, joka muistuttaa vähän mustaa aukkoa. Tarjolla on pelkkää pimeyttä, mutta vetovoimasta irtaantuminen vaatisi enemmän energiaa kuin moottoreista irtoaa, joten siinäpä kierrät alati supistuvaa kehää loputtomiin kiihtyvällä nopeudella, kunnes painovoima repii aluksen kappaleiksi. "

Ja kun tarpeeksi monta kertaa on taistellut kohtaloa vastaan, taistellut pelkoja vastaan, revitty kappaleiksi, teipattu taas kasaan ja noustu ja yritetty ja taas riekaleiksi murruttu.. Lopulta ei enää jaksa yrittää väittää vastaan, vaan joutuu myöntämään ja uskomaan, että itsessä ON jokin sellainen vika, jokin asia, joka estää onnellisuuden, aidosti rakastetuksi tulemisen. Tai, ei enää keksi yhtään sellaista vastaväitettä, johon pystyisi itsensä huijaamaan uskomaan.

Kummallista - saada kommentteja, miten fiksu, söpökin, ja kaikenlaista, tulla aina ihastutuksi ja - yhtäkkiä - kun jo on alkanut uskoa, että kaikki voikin käydä hyvin, toisen kasvot vääristyvät siihen kauhistuttavan tuttuun irveeseen.. Kauhu hyytää tulisena pitkin suonia. Kääntää katsetta, yrittää sulkea silmiä - ja luomienkin läpi näkee inhon irvistyksen toisen kasvoilla... Kädet, jotka työntävät pois. Ja lopulta sen ärtyneen ja eroon pääsemisestä helpottuneen välinpitämättömyyden...

En ihan heti keksi mitään kamalampaa, musertavampaa, kauhistuttavampaa. Kauhu, kun maa todella on kadonnut jalkojen alta - maa, joka juuri äsken viheriöi tuhansin kukin ja tuntui parhaalle ja vakaimmalle maalle, minä voi löytää..

Aina.
Sama.
Uudelleen
ja
uud...

Lue lisää

Olettaisin tämän tapahtuneen useasti ja monien ihmisten kanssa. Johonkin he luultavasti reagoivat, mutta mihin? Millaisissa tilanteissa sinua inhotaan ja millaisia ovat nämä ihmiset? Olisiko mahdollista, että fiksuus ja söpöys ovat niitä ulkoisia asioita, joihin ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, mutta kun sisältä alkaa paljastua monitahoinen, monimutkainen, syvästi tunteva ja ajatteleva ihminen, ei rohkeus enää riitäkään? Voisiko toinen tuntea itsensä älyllisesti ja emotionaalisesti liian kehittymättömäksi sinuun verrattuna? Kuka tällaista haluaisi? Helpompi kuitata asia haukkumalla sinua vialliseksi kuin katsoa peiliin ja todeta olevansa kaikkea muuta kuin täydellinen.

Toinen huomio lienee itsestään selvä kaikille lukijoille. Vaikutat hyvin tunteelliselta, mikä mielestäni on tavoiteltavan hieno asia, mutta jos harrastat tunnevammaisia miehiä, kuten monet tunteelliset naiset tekevät, tulet aina kärsimään. Tunnevammaiselle miehelle saatat vaikuttaa heikolta, rasittavalta, käsittämättömältä ja aina jonkun tunnekohtauksen kourissa olevalta kun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten harrastaa seksiä tai ryypätä. Olen nähnyt surullisia tapauksia, joissa vastakohtaiset ja mukamas toisiaan täydentävät ihmiset raastavat toisensa rikki. Toinen joutuu raivon valtaan törmätessään tunteisiin, joita hänellä ei ole ja joita ei voi tajuta, vaikka kuinka yrittäisi. Toinen tuntee itsensä päivittäin henkisesti raiskatuksi, kun tunteenilmauksiin vastataan kovuudella, kylmyydellä, ivalla, vähättelyllä tai väkivallalla. Kaunis sielu ei valitettavasti aina saa ansaitsemaansa arvostusta. Joillekin kaunis perhonen on parhaimmillaan lentäessään vapaana. Tällainen ihminen istuttaa kukkia, jotta perhonen pysyisi lähellä. Toisille perhosen arvo on riippuvainen omistajuudesta. Tällainen ihminen liittää perhosen kokoelmaansa ja kiinnittää sen levyyn neulalla. Kolmannen ihmistyypin mielestä perhosen kaltaisilla haurailla otuksilla on vain viihdearvo. Tällainen ihminen murskaa perhosia huvikseen tai huijaa niitä lentämään liekkiin. Pienen perhosen siis kannattaa olla tarkkana lentäessään ihmisten lähellä.

Olisin erittäin iloinen, jos hyväksyisit ystäväkutsuni. Jätä viesti profiiliini, jos kelpaa. :)

yäktyyppi kirjoitti:

Olettaisin tämän tapahtuneen useasti ja monien ihmisten kanssa. Johonkin he luultavasti reagoivat, mutta mihin? Millaisissa tilanteissa sinua inhotaan ja millaisia ovat nämä ihmiset? Olisiko mahdollista, että fiksuus ja söpöys ovat niitä ulkoisia asioita, joihin ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, mutta kun sisältä alkaa paljastua monitahoinen, monimutkainen, syvästi tunteva ja ajatteleva ihminen, ei rohkeus enää riitäkään? Voisiko toinen tuntea itsensä älyllisesti ja emotionaalisesti liian kehittymättömäksi sinuun verrattuna? Kuka tällaista haluaisi? Helpompi kuitata asia haukkumalla sinua vialliseksi kuin katsoa peiliin ja todeta olevansa kaikkea muuta kuin täydellinen.

Toinen huomio lienee itsestään selvä kaikille lukijoille. Vaikutat hyvin tunteelliselta, mikä mielestäni on tavoiteltavan hieno asia, mutta jos harrastat tunnevammaisia miehiä, kuten monet tunteelliset naiset tekevät, tulet aina kärsimään. Tunnevammaiselle miehelle saatat vaikuttaa heikolta, rasittavalta, käsittämättömältä ja aina jonkun tunnekohtauksen kourissa olevalta kun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, kuten harrastaa seksiä tai ryypätä. Olen nähnyt surullisia tapauksia, joissa vastakohtaiset ja mukamas toisiaan täydentävät ihmiset raastavat toisensa rikki. Toinen joutuu raivon valtaan törmätessään tunteisiin, joita hänellä ei ole ja joita ei voi tajuta, vaikka kuinka yrittäisi. Toinen tuntee itsensä päivittäin henkisesti raiskatuksi, kun tunteenilmauksiin vastataan kovuudella, kylmyydellä, ivalla, vähättelyllä tai väkivallalla. Kaunis sielu ei valitettavasti aina saa ansaitsemaansa arvostusta. Joillekin kaunis perhonen on parhaimmillaan lentäessään vapaana. Tällainen ihminen istuttaa kukkia, jotta perhonen pysyisi lähellä. Toisille perhosen arvo on riippuvainen omistajuudesta. Tällainen ihminen liittää perhosen kokoelmaansa ja kiinnittää sen levyyn neulalla. Kolmannen ihmistyypin mielestä perhosen kaltaisilla haurailla otuksilla on vain viihdearvo. Tällainen ihminen murskaa perhosia huvikseen tai huijaa niitä lentämään liekkiin. Pienen perhosen siis kannattaa olla tarkkana lentäessään ihmisten lähellä.

Olisin erittäin iloinen, jos hyväksyisit ystäväkutsuni. Jätä viesti profiiliini, jos kelpaa. :)

Lue lisää

..muutamaan otteeseen (ja täytyy vieläkin). Juurikin se tunnetaso tunnisti tarinan. Tunnisti tilan ja paikan, tunnelman ja sen jäätävän viileyden.. Miksi vaikka itsekin näkee ja tajuaa, ei kuitenkaan ymmärrä.
"Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä" (Saint-Exupery)
Ja oma elämä on liian lähellä nähtäväksi. Välillä liian kipeäkin.

Olitko sinä se kärpänen katossa? Tai seinät, joilla korvat.. Siitä en tiedä, olisiko toinen joutunut näkemään alemmuuttaan - tuskin, ennemminkin suostumaan tasaveroisuuteen, aitoon yhteyteen. Se on kai pelottavaa. Mikä on hirveän vaikea tajuta, kun minusta mitään pelottavampaa ei oikeastaan olekaan kuin elämä vailla aitoa yhteyttä.

Ihmiset ovat. Elämäkin.

Mutta siis, kiitos sanoistasi. Jokin irvistävä haava huokasi helpotuksesta, sai suojaavan kerroksen ymmärretyksi tulemista - näkökulmaa, joka tuntuu lempeältä, eikä kuitenkaan falskilta, kornilta, lohduttelulta, vaan aidolta, todelta.

Se on omituista, miten vaikeaa on tunnistaa tunnetta ja sen puutetta. Aitoa jäljennöksestä. Mutta eihän tunteeton valehtele. Hän on valhe. Itse siis itselleen tosi (eikä siten tietoinen...) Se, mitä hän näkee, on juurikin vain toisen järjettömyys, ylitunteellisuus, käsittämättömyys, "hulluus".

Onhan se hulluutta. Olla niin kiinni toisessa, olla niin täysin vietävissä. Olla niin sokea. Olla niin täydellä sydämellä mukana, ettei ymmärrä omaa parastaan. *Jää mietiskelemään, mikä on korjattavaa, mikä eheytettävää, mikä sirpaleista tomuksi murskattavaa*

"Rohkeutta,
kun sirpaleista ei ymmärrä,
mikä on särkynyt
mikä koottava"
(T.T.)

Yritetäänkö taas? Jos nyt ihan vain hiljaa, varovaisesti, vailla sotahuutoja ja ylenpalttista paatosta ja uhoa. Edes polvilleen asti?
"Aika on levätä, nousta ja lähteä.."
(Vai onko vielä aika levätä? Ehkä. )

ksbh kirjoitti:

..muutamaan otteeseen (ja täytyy vieläkin). Juurikin se tunnetaso tunnisti tarinan. Tunnisti tilan ja paikan, tunnelman ja sen jäätävän viileyden.. Miksi vaikka itsekin näkee ja tajuaa, ei kuitenkaan ymmärrä.
"Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä" (Saint-Exupery)
Ja oma elämä on liian lähellä nähtäväksi. Välillä liian kipeäkin.

Olitko sinä se kärpänen katossa? Tai seinät, joilla korvat.. Siitä en tiedä, olisiko toinen joutunut näkemään alemmuuttaan - tuskin, ennemminkin suostumaan tasaveroisuuteen, aitoon yhteyteen. Se on kai pelottavaa. Mikä on hirveän vaikea tajuta, kun minusta mitään pelottavampaa ei oikeastaan olekaan kuin elämä vailla aitoa yhteyttä.

Ihmiset ovat. Elämäkin.

Mutta siis, kiitos sanoistasi. Jokin irvistävä haava huokasi helpotuksesta, sai suojaavan kerroksen ymmärretyksi tulemista - näkökulmaa, joka tuntuu lempeältä, eikä kuitenkaan falskilta, kornilta, lohduttelulta, vaan aidolta, todelta.

Se on omituista, miten vaikeaa on tunnistaa tunnetta ja sen puutetta. Aitoa jäljennöksestä. Mutta eihän tunteeton valehtele. Hän on valhe. Itse siis itselleen tosi (eikä siten tietoinen...) Se, mitä hän näkee, on juurikin vain toisen järjettömyys, ylitunteellisuus, käsittämättömyys, "hulluus".

Onhan se hulluutta. Olla niin kiinni toisessa, olla niin täysin vietävissä. Olla niin sokea. Olla niin täydellä sydämellä mukana, ettei ymmärrä omaa parastaan. *Jää mietiskelemään, mikä on korjattavaa, mikä eheytettävää, mikä sirpaleista tomuksi murskattavaa*

"Rohkeutta,
kun sirpaleista ei ymmärrä,
mikä on särkynyt
mikä koottava"
(T.T.)

Yritetäänkö taas? Jos nyt ihan vain hiljaa, varovaisesti, vailla sotahuutoja ja ylenpalttista paatosta ja uhoa. Edes polvilleen asti?
"Aika on levätä, nousta ja lähteä.."
(Vai onko vielä aika levätä? Ehkä. )

Lue lisää

Sinun kanssasi yritän mitä tahansa.

Olin vuosia parisuhteessa masentuneen kanssa ja rehellisesti sanottuna samaan tuskin enää suostun samaan (siis saman katon alle muuttamaan) - mieluummin olen yksin. Ymmärrän kyllä masentuneita ja minulla on läheisissäkin heitä. Sairaus on todellakin hyvin yleinen, enkä ole varmasti siltä itsekään suojattu, vaikka mitä ilmeisemmin oirehdin vastoinkäymisiin eri tavalla kuin masennusherkät.

Paljon on tapauksia, joissa puolisoa/läheisiä käytetään terapeutteina. Jopa työelämässä saattaa joutua vastentahtoisesti "kantamaan toisen murheita". Näin ei kuitenkaan pitäisi olla. Edes hoitoalan ammattilainen ei voi läheistään "hoitaa", maallikoista nyt puhumattakaan.

Nostan hattua ihmisille, jotka kertovat sairaudestaan kiertelemättä. Toisaalta joillakin sairastuneilla on hieman epärealistinenkin tarve uskoa rakkauden voimaan. Kuvitellaan että jos löytyy "oikea ihminen", se parantaa. Näinhän ei useinkaan ole. Kokemuksesta tiedän ettei kukaan toinen voi masentuneelta sairautta poistaa - kyllä siihen tarvitaan ihan asianmukaista hoitoa.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, etteivät kaikki masennusdiagnoosin saaneet ole masentuneita. Aiheesta puhutaan niin paljon, että sitä käytetään pakostakin myös hyväksi. Maallikkokielessä jokainen on on masentunut - tosiasiassa sairaus on jotain muuta kuin terveen ihmisen vastoinkäymisistä johtuvaa normaalia alakuloa, pettymystä, surua, murhetta, stressiä. Terveyskeskuslääkärille on todella helppoa määrätä masennuslääkkeitä ja lääketeollisuudellakin on tähän diagnoosin yleistymiseen osansa.

Jatka vain deittailua, mutta ole rehellinen alusta alkaen, tai siis heti kun suhde on syvenemässä. Ja muista että ihminen rakastuu toisen virheisiin ei täydellisyyteen. Ei kukaan ole pelkkä hannu hanhi.

elämääkin-nähnyt kirjoitti:

Olin vuosia parisuhteessa masentuneen kanssa ja rehellisesti sanottuna samaan tuskin enää suostun samaan (siis saman katon alle muuttamaan) - mieluummin olen yksin. Ymmärrän kyllä masentuneita ja minulla on läheisissäkin heitä. Sairaus on todellakin hyvin yleinen, enkä ole varmasti siltä itsekään suojattu, vaikka mitä ilmeisemmin oirehdin vastoinkäymisiin eri tavalla kuin masennusherkät.

Paljon on tapauksia, joissa puolisoa/läheisiä käytetään terapeutteina. Jopa työelämässä saattaa joutua vastentahtoisesti "kantamaan toisen murheita". Näin ei kuitenkaan pitäisi olla. Edes hoitoalan ammattilainen ei voi läheistään "hoitaa", maallikoista nyt puhumattakaan.

Nostan hattua ihmisille, jotka kertovat sairaudestaan kiertelemättä. Toisaalta joillakin sairastuneilla on hieman epärealistinenkin tarve uskoa rakkauden voimaan. Kuvitellaan että jos löytyy "oikea ihminen", se parantaa. Näinhän ei useinkaan ole. Kokemuksesta tiedän ettei kukaan toinen voi masentuneelta sairautta poistaa - kyllä siihen tarvitaan ihan asianmukaista hoitoa.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, etteivät kaikki masennusdiagnoosin saaneet ole masentuneita. Aiheesta puhutaan niin paljon, että sitä käytetään pakostakin myös hyväksi. Maallikkokielessä jokainen on on masentunut - tosiasiassa sairaus on jotain muuta kuin terveen ihmisen vastoinkäymisistä johtuvaa normaalia alakuloa, pettymystä, surua, murhetta, stressiä. Terveyskeskuslääkärille on todella helppoa määrätä masennuslääkkeitä ja lääketeollisuudellakin on tähän diagnoosin yleistymiseen osansa.

Jatka vain deittailua, mutta ole rehellinen alusta alkaen, tai siis heti kun suhde on syvenemässä. Ja muista että ihminen rakastuu toisen virheisiin ei täydellisyyteen. Ei kukaan ole pelkkä hannu hanhi.

Lue lisää

Itse en usko että rakkauden voima voisi ikinä parantaa mielenterveyshäiriöitä, mutta kyllä se suurena tukena voi olla että ihminen jaksaa uskoa huomiseen ja elää elämäänsä eteenpäin. Minulle kumppanuus oli todella tärkeää, mutta kun kumppani minut jätti ja pääsin pahimman shokin yli, huomasin kyllä (taas kerran, olenkin ennenkin ollut yksin) että ei tässä henki lähde vaikka sinkku onkin.

Elämä tuntuu vain niin puolinaiselta ilman oikeasti läheistä ihmistä. Ikäänkuin pomppisi yhdellä jalalla sensijaan että kävelisi vakaasti. Mutta jos ketään ei enää koskaan löydy... Elän sitten tyystin itseäni varten.

Masennukseen ja muihin juttuihin voi jäädä pahasti vellomaan; olisi tärkeää että terveempi osapuoli ei suostu siihen että kaikki elämässä pyörii sen masentuneen masennusputkien ehdoilla. Olkoonkin sairaus jolle ei välttämättä mahda mitään tai joka ei koskaan parannu, kenelläkään ei ole oikeutta pyörittää lähipiiriään omien ongelmiensa ehdoilla. Minulla on eräs fyysinen sairaus joka vaikutti todella paljon parisuhteeseeni, oikeastaan enemmän kuin masennus. Kyllä se otti päähän kun joutui ikäänkuin tahtomattaan olemaan niin itsekeskeinen että kaikkeen tekemiseen piti aina ensin selvittää että onnistuuko se tänään vai olenko liian sairas. Lopulta masentunut alkaa vain vihata itse(kin) itseään kun kaikki menee sairauden ehdoilla. Ehkä moni alkaa alitajuisestikin käyttäytyä niin että saisi toisen osapuolen lähtemään, että saa sitten rauhassa olla niin helvetin masentunut kuin suinkin on mahdollista, eikä tarvitse enää tuntea syyllisyyttä siitä että "pilaa toisen ihmisen elämän".

Debbie Depressive kirjoitti:

Itse en usko että rakkauden voima voisi ikinä parantaa mielenterveyshäiriöitä, mutta kyllä se suurena tukena voi olla että ihminen jaksaa uskoa huomiseen ja elää elämäänsä eteenpäin. Minulle kumppanuus oli todella tärkeää, mutta kun kumppani minut jätti ja pääsin pahimman shokin yli, huomasin kyllä (taas kerran, olenkin ennenkin ollut yksin) että ei tässä henki lähde vaikka sinkku onkin.

Elämä tuntuu vain niin puolinaiselta ilman oikeasti läheistä ihmistä. Ikäänkuin pomppisi yhdellä jalalla sensijaan että kävelisi vakaasti. Mutta jos ketään ei enää koskaan löydy... Elän sitten tyystin itseäni varten.

Masennukseen ja muihin juttuihin voi jäädä pahasti vellomaan; olisi tärkeää että terveempi osapuoli ei suostu siihen että kaikki elämässä pyörii sen masentuneen masennusputkien ehdoilla. Olkoonkin sairaus jolle ei välttämättä mahda mitään tai joka ei koskaan parannu, kenelläkään ei ole oikeutta pyörittää lähipiiriään omien ongelmiensa ehdoilla. Minulla on eräs fyysinen sairaus joka vaikutti todella paljon parisuhteeseeni, oikeastaan enemmän kuin masennus. Kyllä se otti päähän kun joutui ikäänkuin tahtomattaan olemaan niin itsekeskeinen että kaikkeen tekemiseen piti aina ensin selvittää että onnistuuko se tänään vai olenko liian sairas. Lopulta masentunut alkaa vain vihata itse(kin) itseään kun kaikki menee sairauden ehdoilla. Ehkä moni alkaa alitajuisestikin käyttäytyä niin että saisi toisen osapuolen lähtemään, että saa sitten rauhassa olla niin helvetin masentunut kuin suinkin on mahdollista, eikä tarvitse enää tuntea syyllisyyttä siitä että "pilaa toisen ihmisen elämän".

Lue lisää

Kuulostaa varmaan jyrkältä mielipiteeltä mutta mielestäni selkeästi masentuneen ihmisen, joka myös tiedostaa jollan tasolla tilansa, ei pitäisi deittailla tai hakea uutta parisuhdetta. Onnellisuus lähtee AINA omasta itsestä ja sitä perimmäistä onnellisuuden tunnetta ei voi ulkoistaa kenellekään ulkopuoliselle. Parisuhde ei ole avain onneen, terveyteen tai onneen ellei oma pääkoppa ole mukana parantumisprosessissa. Jos ei tähän halua/pysty niin on mielestäni parempi ettei hae uutta parisuhdetta ainakaan tietoisesti ellei oma pää ole selkeä.

Parisuhde ei tuo onnea jos ei ole itsensä kanssa tasapainossa, ei voi rakastaa terveesti toista ihmistä ellei ensin rakasta itseään. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen ei anna alistaa itseään tai ota vastaan järjestelmällisesti huonoa kohtelua. Näin se vaan menee, ja jos antaa kerta toisensa jälkeen kumppanin tai kenen tahansa kohdella itseään huonosti niin pitää jossain välissä myös katsoa peiliin ja kohdata tosiasiat ja löytää jostain se vahvuus että lähtee pois huonosta parisuhteesta. Kukaan ei syyttä tai aiheetta ansaitse huonoa kohtelua.

Allekirjoitan jonkun tässä ketjussa aiemmin kirjoittaneen mielipiteen siitä, että nykyään erityisesti nuorilta ihmisilta vaaditaan mahdottomia työelämän, ulkonäön jne. suhteen. Se ei ole tervettä ja moni herkempi nuori murtuu vaatimusten alla. Itsekin olen taistellut näiden teemojen parissa ja kärsinyt myös masennuksesta, burn outista, järkyttävän huonosta itsetunnosta ja huonoista miessuhteista, mutta selvinnyt voittajana sen jälkeen kun ymmärsin, että onnellisuus lähtee omasta itsestä ja oman työn tuloksista. Nyt olen reilut 30v terveellä itsetunnolla varustettu nainen, kaikki ns. jopa viralliset kriteerit täytettynä, eli maisterin tutkinto, hyvä duuni ja palkka, omistusasunto jne. ja kaikki jopa ihan omilla ansioilla hankittuna! Miestä ei ole vielä mutta olen varma että se vielä tulee kun on tullakseen!;-)

Debbie Depressive kirjoitti:

Itse en usko että rakkauden voima voisi ikinä parantaa mielenterveyshäiriöitä, mutta kyllä se suurena tukena voi olla että ihminen jaksaa uskoa huomiseen ja elää elämäänsä eteenpäin. Minulle kumppanuus oli todella tärkeää, mutta kun kumppani minut jätti ja pääsin pahimman shokin yli, huomasin kyllä (taas kerran, olenkin ennenkin ollut yksin) että ei tässä henki lähde vaikka sinkku onkin.

Elämä tuntuu vain niin puolinaiselta ilman oikeasti läheistä ihmistä. Ikäänkuin pomppisi yhdellä jalalla sensijaan että kävelisi vakaasti. Mutta jos ketään ei enää koskaan löydy... Elän sitten tyystin itseäni varten.

Masennukseen ja muihin juttuihin voi jäädä pahasti vellomaan; olisi tärkeää että terveempi osapuoli ei suostu siihen että kaikki elämässä pyörii sen masentuneen masennusputkien ehdoilla. Olkoonkin sairaus jolle ei välttämättä mahda mitään tai joka ei koskaan parannu, kenelläkään ei ole oikeutta pyörittää lähipiiriään omien ongelmiensa ehdoilla. Minulla on eräs fyysinen sairaus joka vaikutti todella paljon parisuhteeseeni, oikeastaan enemmän kuin masennus. Kyllä se otti päähän kun joutui ikäänkuin tahtomattaan olemaan niin itsekeskeinen että kaikkeen tekemiseen piti aina ensin selvittää että onnistuuko se tänään vai olenko liian sairas. Lopulta masentunut alkaa vain vihata itse(kin) itseään kun kaikki menee sairauden ehdoilla. Ehkä moni alkaa alitajuisestikin käyttäytyä niin että saisi toisen osapuolen lähtemään, että saa sitten rauhassa olla niin helvetin masentunut kuin suinkin on mahdollista, eikä tarvitse enää tuntea syyllisyyttä siitä että "pilaa toisen ihmisen elämän".

Lue lisää

Läheisyys ja rakkaus kuuluvat jokaiselle. Mutta jos ihminen ei kykene rakastamaan itseäänkään, hän ei oikein kykene rakastamaan muitakaan. Ajan kanssa varmasti, mutta harvoin siinä akuuteimmassa masennusvaiheessa.

Parisuhteeseen kuuluu jakaminen. Niin huonojen asioiden, mutta myös hyvien. Itse aikoinaan masentuneen miehen kanssa ollessani havaitsin, etten olisi saanut onnistua missään tai ainakaan iloita onnistumisistani, masentunut kumppani ei sitä oikein kestänyt. Vastaavasti hänellä ei kuitenkaan ollut voimia tukea minua, kun olisin tukea tarvinnut. Jos toinen näkee elämän pelkkänä epäonnistumisena, hän helposti tekee siitä sellaista myös läheisilleen.

Syyllisyyttä tästä on turha kokea, ainoa tie on levätä ja hoitaa itseään ja oppia ajan kanssa katsomaan myös elämän valoisia puolia. Tämä on oppi, jota kukaan muu ei voi sellaisenaan toiselle antaa, jokaisen on se itse oivallettava.

Myös yksin eläminen ja oleminen on asia, joka tulee jokaiselle elämässä ennemmin tai myöhemmin vastaan. Onko se yksinäisyys helpompaa, jos sen kokee ensimmäistä kertaa esim vasta 70-vuotiaana kun kumppani kuolee tms.? En usko että on. Todella harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan koe läheisen menetystä ja saavat olla kumppaninsa kanssa hautaan saakka. Nämä ovat kai todellisia hannuhanhia.

Yksinäisyyden sietäminen on läksy, joka mielestäni elämässä pitää jokaisen jossain vaiheessa opetella. Se tekee elämästä helpompaa. Omalta kohdaltani uskon, että tämän sisäistäminen on varjellut itseäni pahoilta masennuksilta. Vaikka lähtisi mies, vaikka työpaikka, vaikka läheiset, vaikka terveyskin minulla on ainutkertainen elämä ja kyky sietää ja rakastaa itseäni ja nousta siksi taas jotenkin jaloilleni.

Jokaiselle tulee vastoinkäymisiä eteen, mutta ratkaiseva ero tulee siitä miten niihin reagoi: lamaantuuko vai jaksaako nähdä ne kasvun ja opin paikkana.

Ympäristöstä tulee aina paineita: aina löytyy itseä lahjakkaampia, kauniimpia, rikkaampia, menestyneempiä. Todellista tervettä itsetuntoa on tajuta että itse riittää, vertailuja muihin ei tarvita. Jokaisella on oikeus elää ja nauttia, saada ja antaa rakkautta.

Deittailukulttuuri on julmaa ja vertailuja tehdään enemmänkin kuin normaalisti. Se on hyvin julmaa terveellekin. Masentuneelle se voi olla aika kova pala ja vain rikkoa lisää sitä haurasta itsetuntoa. Tämäkin on ehkä syytä muistaa. Huumorintaju pitäisi pitää koko ajan mukana, eikä suhtautua niin vakavasti. Masentunut taas yleensäkin ottaa asiat aika vakavasti.


Hyvää kesää sinulle!

Liituska kirjoitti:

Kuulostaa varmaan jyrkältä mielipiteeltä mutta mielestäni selkeästi masentuneen ihmisen, joka myös tiedostaa jollan tasolla tilansa, ei pitäisi deittailla tai hakea uutta parisuhdetta. Onnellisuus lähtee AINA omasta itsestä ja sitä perimmäistä onnellisuuden tunnetta ei voi ulkoistaa kenellekään ulkopuoliselle. Parisuhde ei ole avain onneen, terveyteen tai onneen ellei oma pääkoppa ole mukana parantumisprosessissa. Jos ei tähän halua/pysty niin on mielestäni parempi ettei hae uutta parisuhdetta ainakaan tietoisesti ellei oma pää ole selkeä.

Parisuhde ei tuo onnea jos ei ole itsensä kanssa tasapainossa, ei voi rakastaa terveesti toista ihmistä ellei ensin rakasta itseään. Terveellä itsetunnolla varustettu ihminen ei anna alistaa itseään tai ota vastaan järjestelmällisesti huonoa kohtelua. Näin se vaan menee, ja jos antaa kerta toisensa jälkeen kumppanin tai kenen tahansa kohdella itseään huonosti niin pitää jossain välissä myös katsoa peiliin ja kohdata tosiasiat ja löytää jostain se vahvuus että lähtee pois huonosta parisuhteesta. Kukaan ei syyttä tai aiheetta ansaitse huonoa kohtelua.

Allekirjoitan jonkun tässä ketjussa aiemmin kirjoittaneen mielipiteen siitä, että nykyään erityisesti nuorilta ihmisilta vaaditaan mahdottomia työelämän, ulkonäön jne. suhteen. Se ei ole tervettä ja moni herkempi nuori murtuu vaatimusten alla. Itsekin olen taistellut näiden teemojen parissa ja kärsinyt myös masennuksesta, burn outista, järkyttävän huonosta itsetunnosta ja huonoista miessuhteista, mutta selvinnyt voittajana sen jälkeen kun ymmärsin, että onnellisuus lähtee omasta itsestä ja oman työn tuloksista. Nyt olen reilut 30v terveellä itsetunnolla varustettu nainen, kaikki ns. jopa viralliset kriteerit täytettynä, eli maisterin tutkinto, hyvä duuni ja palkka, omistusasunto jne. ja kaikki jopa ihan omilla ansioilla hankittuna! Miestä ei ole vielä mutta olen varma että se vielä tulee kun on tullakseen!;-)

Lue lisää

Olenkin itse suunnitellut välttää tietoisesti parisuhteen ideaakin, mutta koska en halua ostaa mitään seksileluja joita minulle on tyrkytetty vähän sieltä sun täältä, niin taidan päätyä "hyväksikäyttämään" miehiä kokeilemalla villiä sinkkuelämää johon eivät kuulu minkäänlaiset sitoumukset. Osittain kai mt-ongelmistakin johtuen pelkään tietysti kaikkea mahdollista kuten tauteja, väkivaltaa ja vaikka mitä, mutta kun muistelen edellisen sinkkuaikani kokemuksia muinaisilta ajoilta niin ei sieltä mitään ihan hirveän ikävää kokemusta sillä tavalla esiin tule ettäkö se nyt olisi pelkkää pahaa jos hyppää miehestä toiseen. Silloin aikoinaan se kyllä ärsytti ettei päässyt seurustelemaan jonkun kanssa tai tämä oli tavatessa tylsää seuraa, mutta jos ei odota mitään seurustelua, niin...

Sellainen kivi ihmiseksi en näet ole joka jaksaisi totaalista erakkoutta niin ettei ole edes kokemuksia miesten kanssa. Oikeastaan olin jo päättyneen parisuhteeni aikana niin eristäytynyt ja kun se läheisyyskin alkoi olla puolin ja toisin hakusessa, niin en ymmärrä minkä vuoksi minun pitäisi kehitellä entistä ankeampi elämä niin etten saisi olla miesten kanssa missään tekemisissä. Varsinkin kun mitään muutakaan tekemistä ei ole, kun minullahan ei siis ole mitään kavereita eikä tuttavia. Pelkkä satunnainen naapureiden kanssa jutteleminen ei kyllä riitä sosiaalisiksi kuvioikseni. Täällä missä asun ei ole kovin kummoista harrastustoimintaa mikä kiinnostaisi. Aion kyllä käydä mielenterveysseuran tapaamisissa, mutta en tiedä onko se välttämättä kauhean hyvä juttu tavata pelkästään muita masentuneita. Kauemmas lähtemistä rajoittaa pienet käyttövarat. Ensi kuussakin tulee niin kireää että hyvä kun syödäkseni saan.

Mutta kaiken kaikkiaan minäkin kyllä olen sitä mietiskellyt että jos kurjassa mielentilassa etsii kumppania niin löytää vain kurjia kumppaneita! Jostain syystä se menee aina niin miinus vetää miinusta ja plussa plussaa puoleensa. Aina kun minulla on ollut parempi kausi, tuntuu että kaikkea hyvää sattuu yhtäaikaa. Ja kun tulee alakuloisempi vaihe, kaikki mahdollinen alkaa tökkiä yhtäaikaa. "Jolla on, sille annetaan, jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin vähä mitä hänellä on."???

elämääkin-nähnyt kirjoitti:

Läheisyys ja rakkaus kuuluvat jokaiselle. Mutta jos ihminen ei kykene rakastamaan itseäänkään, hän ei oikein kykene rakastamaan muitakaan. Ajan kanssa varmasti, mutta harvoin siinä akuuteimmassa masennusvaiheessa.

Parisuhteeseen kuuluu jakaminen. Niin huonojen asioiden, mutta myös hyvien. Itse aikoinaan masentuneen miehen kanssa ollessani havaitsin, etten olisi saanut onnistua missään tai ainakaan iloita onnistumisistani, masentunut kumppani ei sitä oikein kestänyt. Vastaavasti hänellä ei kuitenkaan ollut voimia tukea minua, kun olisin tukea tarvinnut. Jos toinen näkee elämän pelkkänä epäonnistumisena, hän helposti tekee siitä sellaista myös läheisilleen.

Syyllisyyttä tästä on turha kokea, ainoa tie on levätä ja hoitaa itseään ja oppia ajan kanssa katsomaan myös elämän valoisia puolia. Tämä on oppi, jota kukaan muu ei voi sellaisenaan toiselle antaa, jokaisen on se itse oivallettava.

Myös yksin eläminen ja oleminen on asia, joka tulee jokaiselle elämässä ennemmin tai myöhemmin vastaan. Onko se yksinäisyys helpompaa, jos sen kokee ensimmäistä kertaa esim vasta 70-vuotiaana kun kumppani kuolee tms.? En usko että on. Todella harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan koe läheisen menetystä ja saavat olla kumppaninsa kanssa hautaan saakka. Nämä ovat kai todellisia hannuhanhia.

Yksinäisyyden sietäminen on läksy, joka mielestäni elämässä pitää jokaisen jossain vaiheessa opetella. Se tekee elämästä helpompaa. Omalta kohdaltani uskon, että tämän sisäistäminen on varjellut itseäni pahoilta masennuksilta. Vaikka lähtisi mies, vaikka työpaikka, vaikka läheiset, vaikka terveyskin minulla on ainutkertainen elämä ja kyky sietää ja rakastaa itseäni ja nousta siksi taas jotenkin jaloilleni.

Jokaiselle tulee vastoinkäymisiä eteen, mutta ratkaiseva ero tulee siitä miten niihin reagoi: lamaantuuko vai jaksaako nähdä ne kasvun ja opin paikkana.

Ympäristöstä tulee aina paineita: aina löytyy itseä lahjakkaampia, kauniimpia, rikkaampia, menestyneempiä. Todellista tervettä itsetuntoa on tajuta että itse riittää, vertailuja muihin ei tarvita. Jokaisella on oikeus elää ja nauttia, saada ja antaa rakkautta.

Deittailukulttuuri on julmaa ja vertailuja tehdään enemmänkin kuin normaalisti. Se on hyvin julmaa terveellekin. Masentuneelle se voi olla aika kova pala ja vain rikkoa lisää sitä haurasta itsetuntoa. Tämäkin on ehkä syytä muistaa. Huumorintaju pitäisi pitää koko ajan mukana, eikä suhtautua niin vakavasti. Masentunut taas yleensäkin ottaa asiat aika vakavasti.


Hyvää kesää sinulle!

Lue lisää

Omalla kohdallani siihen yksinäisyyteen vain on saanut tottua jo niin monta kertaa ettei hotsita enää... Ensin lapsena, sitten nuorena, sitten nuorena aikuisena, sitten aikuisena ja nyt on sitten taas yksi kerta lisää kun pitäisi tottua. Ei maar, ei taas.

Noh, onhan siinä kaikenlaisia kivoja puolia. Ja parhaimmillani nautin tavattomasti vapaudestani. Saan mennä missä huvittaa milloin huvittaa, menoja ei säätele kuin raha bussiaikataulu... Ei tarvitse olla riippuvainen toisen ihmisen halusta, viitsimisestä, jaksamisesta jne. Ennenkaikkea ei tarvitse olla aina varpahillaan sen mukaan millainen tunnetila toisella sattuu olemaan!!! Se on kaikista parasta. En tarkoita ettenkö haluaisi empata ja sympata toista ihmistä ollenkaan, vaan sitä että minulla on kuitenkin taipumus olla liikaa tuntosarvet ojossa ympäristöni fiiliksille ja imen muiden ihmisten tunteita itseeni. Pitäisi kehittää jonkinlainen paksumpi nahka...

Se omaishoitajuus on vähän hassu juttu siinä mielessä että itse en ainakaan kohdallani koe koskaan hakemalla hakeneeni jotain terapeuttia tai hoitajaa. Ehkä sen takia että minä en koskaan ole tiennyt mitä kaikkea voi toiselta pyytää ja mitä ei, olen sitten pyrkinyt olemaan mahdollisimman paljon pyytämättä. Irvokkaimmillaan tämä meni sellaiseksi että jos minun piti jonkin fyysisen vaivan takia pyytää mieheltä kyytiä terveyskeskukseen, tunsin siitäkin syyllisyyttä. Olin kyllä yrittänyt saada ajokortin aikoinani, mutta en pärjännyt liikenteessä joten saamatta sai... Isä- ja osittain äitisuhteenikin vuoksi olen kasvanut siinä uskossa että pitää hävetä ja syyllistyä jos vain kehtaakin jotain toivoa muilta ihmisiltä. Kaikki pitäisi pystyä saamaan aikaiseksi omin avuin.

Mutta aina siinä vaiheessa kun olen ollut sinkku törmään johonkin mieheen joka ilmaisee selkeästi ettei halua seurustella eikä mitään vakavaa, ja sitten tulee puolin ja toisin avauduttua menneiden suhteiden ongelmista ja kaikesta muustakin epämukavasta. Eli jonkinlaisiin "terapiasuhteisiin" tavallaan päätyy väistämättä - eikä niissä voi sanoa että törkeästi hyväksikäyttäisi toista jos kerta kumpikin kelaa niitä menneitä avoimesti. Ja onko sekään sitten niin väärin jos saa sitä lohtuakin toiselta edes hetkeksi. Lihan iloja.

Mutta ei auta ikinä kuvitella että tuollaiset suhteet kestäisivät. En ole sellainen lintu itse että pyrähtäisin karkuun jos joku "terve" mies minua kovin jeesaisi ja sitten osoittaisi avointa kiinnostusta vakavaan seurusteluun. Mutta jotenkin olen onnistunut välttelemään niitä terveitä miehiä, ehkä pelkään kovin itsevarmoja ja -tietoisia miehiä kun ajattelen etten kumminkaan kelpaa sellaisen rinnalle. Ja ongelmamiesten kanssa on sitten tullut puitua kummankin ongelmia, tai sitten jos suhde muuttuu pidemmäksi niin alkaa tulla jo vähän liikaakin ongelmia puolin ja toisin.

En usko sellaiseen että ihminen voi "hoitaa itsensä terveeksi" ominpäin keskenään ja sitten astua kuin Tuhkimo täydessä tällingissä prinsessaksi muuttuneena linnan ovesta sisään. Väistämättä ihmisiä kohdatessa on aina mukana enemmän tai vähemmän vajavuutta ja keskeneräisyyttä puolin ja toisin. Mutta se ero ei saa olla mahdoton kuilu niin että tulee selkeästi se tunne että masentuneempi on pelkkä potilas ja toinen hoivaaja. Ei sitä kukaan kestä. Ei minustakaan siihen ollut ekassa parisuhteessani jossa mies oli se vaikeampi tapaus (itse olin melkeinpä normaali alussa, mutta kertyi kaikenlaista että aloin luisua sitä kohti minkä lopputulos oli eläke).

Minulla on liiankin voimakas tarve miellyttää. Eihän sitä pysty mitenkään "hyvittämään" että ei ole normaali, että on eläkkeellä, mutta teen aina kaikkeni että muut ihmiset viihtyisivät seurassani. Se on sairasta. Määräänsä enempää ei kenenkään pitäisi raataa yleisen ilmapiirin eteen. Olen joskus totaalisen kuolemanväsynyt oltuani ihmisten seurassa muutamankin tunnin. Mutta tätä kokemusta ei ole satunnaisista seksikokemuksista tullut, vaan paremminkin energisyyden tunne hetkeksi. Se tosin voi tyssähtää siihen että huomaa taas olevansa yksin. Sen vuoksi jos mitä hyvänsä miesten kanssa tekeekin, pitää kokoajan tiedostaa että se kaikki on tässä ja nyt ja huomenna on toisin; huomenna pitää keksiä jotain puuhasteltavaa ettei jää märehtimään eilistä ja ihmettelemään että miksi se ei voi jatkua. Se ei jatku niin kauan kuin ei molemmille tule tunne että haluaa jatkaa tämän ihmisen kanssa ja jakaa muutakin kuin vain lihan ilot. En tiedä tuleeko minulle itselleni enää koskaan tuollainen tunne. Tai kenellekään minusta. Mutta pelkkä mökissään örmöttäminen ei ole mikään vaihtoehto tai valinta, se on se default-tila mitä pitäisi välttää ettei katkeroidu.

Ja hassua kyllä seksinkin kautta voi kiinnostua jostakusta ihmisestä, vaikkei se romanttista sitten olisikaan. Itse löysin varsin älyllistyyppisen yhteyden erääseen tyyppiin ja olemme käyneet varsin mielenkiintoisia keskusteluja vaikkei meistä mitään paria tulekaan. :)

Itselläni kokemusta suhteena vuosissa, vuosien takaa ja on ollut opettavainen kokemus, osittain olen samaa mieltä kirjoittajan kera mutta lisään vielä mitä itse oppinut ja pyrin olemaan/toimimaan. Lainaan alkuun tekstiäsi jotka olen lyhykäisyydessään samaa mieltä.

" *ei jaksa ehkä tehdä mitään
- nukkuu aina..
* kotona nyhjäystä
- välillä ok jatkuvasti ei.
* on passsiivinen
* etsitään virikkeitä elämään toisen ihmisen kustannuksella, toisen ihmisen kustannuksella
- tämä menee sarjaan, että muita kiinnostus kohteita ei saa olla kuin minun masennus ja eriomisuus vrt. narsisimin tynkää..
* ei innostu mistään tai kiinnostu ilman voimakasta aloitetta
- kyllä jos tekeminen ei ole hänen mieleisestään ja mistä pitää.
* kaipaa positiivisuutta mutta hänestä irtoaa vain päinvastaista
- menee jankkaamiseksi, vastaväittelyksi ja väsyttämiseksi kuinka hyvän vastaväitteen saa aikaiseksi ja sen jälkeen ei halua edes lähteä mihinkään kun henkinen maratoni ohi - tulos, sama kuten otsikko.
* hän etsii seuraa vain koska on yksinäinen, ei muuten kiinnostunut ihmisistä
- jos miehestä kyse niin melkein kaikki nais-seura kelpaa jotka takuu varmasti "ymmärtävät paremmin"


- Vaikein läksy näissä suhteissa on se, että allekirjoittanut nainen niin pitää katsoa peiliin ja se ei ole helppoa;

onko suhde siksi että luulee kun on vieressä kulkija, niin elämä helpottuu? Tarkoitan että vastuu annetaan toiselle, että pidä sinä minut onnellisena, ja minun onnenihan riippuu toisesta ihmisestä.. kun minä tarpeeksi välitän niin se auttaa asiaa... paranee juoppous, vieraissa juokseminen lista on aika loputon halutessaan ja selityksiä on joka asiaan.. Kanna sinä minun kivirekeni ja tulos sairastuu kaikki.

Kyllä sen kolmessa kuukaudessa huomaa jos haluaa huomata merkkejä että pyöriikö maailma vain masentuneen ympärillä, mielestäni on kahta lajityyppiä, ne jotka sulkeutuvat ja eristäytyvät sosiaalisesta elämästä pikku hiljaa ja ajoittain suoltavat masentavaa ja ilotonta elämänlaatua kun missään ei ole mieltä. Toinen osasto on näkyvästi masentunut, muistaa korostaa asiaa joka paikassa, kuinka sairas on mutta ihminen jolla on masentuneeksi harvinaisen iso tuttava piiri ja paras yleisö ja olohuone on kapakka.

Ensimmäisen kuvailemani lajityyppi käyttää ammattiapua hyväkseen ja pyrkii muuttamaan tilannetta ja miten kasata elämän palikat uudestaan kasaan ja millä eväillä jatketaan.

No elämänlaatu toki helpottuu jos on vieressä kulkija jonka kera jakaa keskustelua ja mitä nyt arkisia asioita on sekä suhteena toki se romantiikka osasto.

nerimunde8 kirjoitti:

Itselläni kokemusta suhteena vuosissa, vuosien takaa ja on ollut opettavainen kokemus, osittain olen samaa mieltä kirjoittajan kera mutta lisään vielä mitä itse oppinut ja pyrin olemaan/toimimaan. Lainaan alkuun tekstiäsi jotka olen lyhykäisyydessään samaa mieltä.

" *ei jaksa ehkä tehdä mitään
- nukkuu aina..
* kotona nyhjäystä
- välillä ok jatkuvasti ei.
* on passsiivinen
* etsitään virikkeitä elämään toisen ihmisen kustannuksella, toisen ihmisen kustannuksella
- tämä menee sarjaan, että muita kiinnostus kohteita ei saa olla kuin minun masennus ja eriomisuus vrt. narsisimin tynkää..
* ei innostu mistään tai kiinnostu ilman voimakasta aloitetta
- kyllä jos tekeminen ei ole hänen mieleisestään ja mistä pitää.
* kaipaa positiivisuutta mutta hänestä irtoaa vain päinvastaista
- menee jankkaamiseksi, vastaväittelyksi ja väsyttämiseksi kuinka hyvän vastaväitteen saa aikaiseksi ja sen jälkeen ei halua edes lähteä mihinkään kun henkinen maratoni ohi - tulos, sama kuten otsikko.
* hän etsii seuraa vain koska on yksinäinen, ei muuten kiinnostunut ihmisistä
- jos miehestä kyse niin melkein kaikki nais-seura kelpaa jotka takuu varmasti "ymmärtävät paremmin"


- Vaikein läksy näissä suhteissa on se, että allekirjoittanut nainen niin pitää katsoa peiliin ja se ei ole helppoa;

onko suhde siksi että luulee kun on vieressä kulkija, niin elämä helpottuu? Tarkoitan että vastuu annetaan toiselle, että pidä sinä minut onnellisena, ja minun onnenihan riippuu toisesta ihmisestä.. kun minä tarpeeksi välitän niin se auttaa asiaa... paranee juoppous, vieraissa juokseminen lista on aika loputon halutessaan ja selityksiä on joka asiaan.. Kanna sinä minun kivirekeni ja tulos sairastuu kaikki.

Kyllä sen kolmessa kuukaudessa huomaa jos haluaa huomata merkkejä että pyöriikö maailma vain masentuneen ympärillä, mielestäni on kahta lajityyppiä, ne jotka sulkeutuvat ja eristäytyvät sosiaalisesta elämästä pikku hiljaa ja ajoittain suoltavat masentavaa ja ilotonta elämänlaatua kun missään ei ole mieltä. Toinen osasto on näkyvästi masentunut, muistaa korostaa asiaa joka paikassa, kuinka sairas on mutta ihminen jolla on masentuneeksi harvinaisen iso tuttava piiri ja paras yleisö ja olohuone on kapakka.

Ensimmäisen kuvailemani lajityyppi käyttää ammattiapua hyväkseen ja pyrkii muuttamaan tilannetta ja miten kasata elämän palikat uudestaan kasaan ja millä eväillä jatketaan.

No elämänlaatu toki helpottuu jos on vieressä kulkija jonka kera jakaa keskustelua ja mitä nyt arkisia asioita on sekä suhteena toki se romantiikka osasto.

Lue lisää

Jos on pitkähköä historiaa esim. juuri masennus aiheesta niin vaikeuttaa se tutustumisiin ja varsinkin ihmis-suhteisiin, itselläni on muutakin ollut kuin pelkkää masennusta vuosien saatossa, mutta leima on lyöty otsaan ja se ei pois lähde, mutta se miten asian kanssa oppii elämään niin se on ihan eri juttu.

Aika monta asiaa pitää tehdä itselleen selväksi haluaako henk.koht. terapeutin? Monille naisille helppo juttu menee samaan kastiin kuin hoivavietti, ja paljon on miehiä jotka haluavat toisen äidin. Nämä kohtaavat toisensa usein.

kuten samaassa ketjussa todettu mihin kommentoin pienesti niin nykymaailmassahan se menee että älkööt vaivatuko mappi-ö kansalaiset hullut ja vammaiset.. sekunda ihmiset vievät kunnon ihmisiltä uskottavuutta ja arvontunnetta kun jostakin pölähtää lauma sekundoja katunäkymään mutta näitä kun ei aina näe päälle päin niin takerrutaan vaikka sitten johonkin ulkoiseen olemukseen ja kunnon ihmisethän vaihtavat kadun toiselle puolele kun sekundat parveilevat ihmisten ilmoilla...

Vähän äärilaita kommenttia tähän väliin, mutta näin se menee ja mentävä niillä eväillä mitä on..

No riippuen masunnus tausta/sairaus en dissaisi ihmis-suhdetta siksi että minulla on enakkoluulo jotain asiaa kohtaan, asiasta otetaan selvää ja keskustellaan ihmisen kera mitä se aiheuttaa toisen elämässä ja onko aikomustakaan tehdä asialle mitään.

Olen ja tunnen laajan kirjon ihmsiä eri mt-ongelmien kera taistelevana ja olen joutunut joitakin ihmisä jättämään jälkeenikoska aloin ahdistumaan asiasta itse, kukaan ei puoliasi pidä jollet pidä niitä itse. Ja ne jotka ovat jääneet taakseni - toki mietin joskus ja jos olisin voinut tehdä toisin, mutta ei olisi voinut minä ja mun henkinen mittani ei vaan kestänyt ne tulivat liian ihon alle ja osa menetti niin sen järkensä ettei pysty koskaan toimimaan mitenkään yhteiskunnassa, ainoastaan sairaalamaailmassa mutta tämä on onneksi harvinaismpaa eikä kovin yleistä mutta näitäkin on.

Nämä ovat kinkkisiä asioita mutta jos on ihminen enempi sen kaltainen että merkitsee paljon ulkoinen status ja maine niin sitten pitänee dissata, ei onnistu tämänkaltainen yhtälö, eihän kukaan halua ihmistä vierelleen joka sinua häpeää - edes sen kustannuksella että haluaisi toisen ihmisen vierelleen? Joten kyllä sitä on tullut tähän ikään menessä ja näiden monenmoisten asioiden edessä oltua sinkkuna pitkiäkin aikojha eikä se nyt ole niin paha ajoittain vaivaa.

Tulipas asiaa vierestä ja sivusta mutta aloittaja kyllä puhui asiaa nainen joka ketjun aloitti, no ei niitä taustoja kyllä kannata heti läväyttää niskaan että revi tästä mutta pitää kyllä jotenkin ilmaista koska jos deittipalveluun vastannut niin pitää antaa sille toiselle mahdollisuus etsiä toinen mieleinen ja jatkaa matkaa eteenpäin. - Halutessaan.

Tuota olen juuri mietiskellyt lähiaikoina että sehän on se negatiivisuus mikä ihmisiä ehkä enemmän karkottaa, kuin kaiken maailman diagnoosit ja eläkkeet sinänsä. Minulle on sanottu että olen mukava ja että minusta ei saa ollenkaan sellaista vaikutelmaa että olisin henkisesti häiriintynyt. Mutta on myös sanottu että olen liian tuomitseva itseäni kohtaan, haukun liikaa itseäni ja listaan liikaa huonoja puoliani kun voisi keskittyä vahvuuksiinkiin. Jopa MTT:ssa on hoitaja haukkunut minut siitä että haukun itseäni... Se on jo kaiken huippu. xD Mutta sen tyylin opin kotoa missä vanhemmat eivät löytäneet mitään hyvää itsestään, eivätkä sitten tietenkään muistakaan. Ensimmäistäkään kehua tai kannustusta mihinkään asiaan ei muistu mieleeni niiltä ajoilta.

Ei kukaan jaksa heti ensi tapaamisella käydä läpi toisen osapuolen sairaushistoriaa. Vaikuttaisi aika yleiseltä että aiempia suhteita saatetaan käydä, varsinkin jos ei olla ihan kauhean vakavalla mielellä liikkeellä ja on mahdollista että kanssakäyminen jää sen verran vähäiseksi ettei edes niin kauheasti välitä mitä hän ajattelee toisesta osapuolesta. On ollut oikeastaan ihan jännää itsenikin kuulla miesten naissuhteista siinä samalla kun puhun omista suhteistani; huomaa ettei tässä helppoa ole kellään vastakkaisen sukupuolen kanssa oli "terve" tai ei. Tietenkään ihan kaikkea ei välttämättä haluaisi kuulla jos aikoisi ihan seurustelemaankin ryhtyä. Esim. pitkässä parisuhteessani sain kertakaikkisen tarpeekseni kun mies lateli kaikenlaisia intiimiseikkoja edellisistä naisistaan, näiden kuukautisista ja hiivoista jne. Minusta se oli väärin niitä naisia kohtaan.

Itselläni kun on ollut fyysistäkin kremppaa psyykkisten ohella, niin joskus tuntuu että parempi olisi tosiaan että ne sairausjutut vaihtaisi muiden sairaiden kanssa (kyllähän näitäkin kohtaamisia kuitenkin tulee eteen, eli vertaistuen mahdollisuuksia on). Mutta kai kun elämässään on vuosia keskittynyt liikaa juurikin sairausjuttuihin, niin ne pääsevät livahtamaan suusta ennen kuin ehtii edes ajatella että onko tämä nyt hyvä keskustelunaihe.

Missään nimessä en yritä päästä parrasvaloihin tautieni kanssa, eli että kaiken pitäisi pyöriä niiden ympäri. Mutta tosiaan pelkään että joku ehtii odottaa minulta liikoja ja sitten pettyy jos liian myöhään selviää etten ole alfaihminen. Siksi tulee oltua inhorehellinen liian nopeasti.

Täytyy sanoa että jo muiden kokemusten lukeminen helpotti. Ehkä en olekaan niin paha luuseri kuin on viime vuodet tuntunut. Vasta muutama kuukausi on sinkkuna tullut vietettyä (ja ihan omasta aloitteesta) ja kyllä sen on jo huomannut että elämän pitäs olla "kunnossa" kuten edellä on lueteltu, että jollekin kelpais. Vaikka ei silti, nyt olen jo tajunnut sen, että on parempi olla yksin kun paskassa suhteessa, mutta oishan se kiva jos ei loppuelämää tarvis yksin viettää...

Itsekin huonoja ihmissuhteita, itsemurhia ym kokenut eikä sitä oikein tiedä, miten niistä voisi kertoa, kun ne kuitenkin on iso osa entistä elämää ja sitä mitä nykyään olen. Mutta kiitos siitäkin vähästä, jonka olen täältä saanut.

Lääkkeitä käyttävät varmaankin ilahtuvat kuullessaan että se että he käyttävät lääkkeitä on lääkkeiden väärinkäyttöä. He voisivat sanoa että aivojen sairaus joka on lääkittävissä ei ole yhtään sen ihmeellisempi kuin jokin muu sairaus, esim. kilpirauhasen sairaus johon tarvitaan jatkuva lääkitys. Olisi aika metkaa jos joku sanoisi ettei halua uhrata elämäänsä sellaisen kanssa jolla on jatkuva lääkitys ja täten on pahasti vialla... Kuitenkin lopuksi toteat että sekin näkyy jos lääkettä EI ota. Eli sitä ei saa ottaa mutta ei saa olla ottamattakaan?

En tiedä mistä ihmisille on pesiytynyt tuollainen mielikuva että masennus ylipäätään on hoidettavissa aina ja kaikilla ihmisillä. Itse olen kärsinyt siitä murrosiän alusta asti melkein yhtä soittoa. On ollut muutamia parempia vuosia aina silloin tällöin, mutta lopulta se aina palaa kuitenkin. Lääkkeet eivät ole auttaneet, lääkäri oli muutama vuosi sitten sitä mieltä että ahdistunutta mielialalääkkeet eivät auta. Rauhoittavia kyllä varmasti tarjottaisiin, mutta en halua olla turruksissa. Jostain syystä väsyttävät lääkkeet tekevät helposti myös kärttyiseksi (olen kuullut muiltakin vastaavia kokemuksia).

Jos masennus paranee ravinnolla ja liikunnalla, kuten nykyään gurut huutavat, niin sitten ei kenenkään missään ikinä pitäisi oleman masentunut. Meillähän on nykypäivänä tarjolla paras mahdollinen ravinto.

Minut jättänyt mies tapasi saada vuosien varrella raivokohtauksia mitättömistä asioista, sitten hän sairastui burn outiin ja sai myös masennus-diagnoosin. Kun hän alkoi syödä SSRI-lääkettä, hänen luonteensa muuttui täysin. Ei enää raivoamista. Töihinkin hän aikanaan palasi, ja on nyt sitten lääkkeiden voimalla käynyt siellä töissä ja kaikki pitävät häntä normaalina. Kovasti hän kelpasi sille naiselle jonka vuoksi minut jätti, tosin sekin nainen syö masennuslääkettä, eli piiri pieni pyörii...

Ehkä riesojen pitää sitten olla tekemisissä muiden riesojen kanssa. Alan kumminkin olla kurkkuani myöten täynnä "terveiden" ylimielistä ja omahyväistä asennetta. Voipi olla että en jatkossa kerro kenellekään mt-ongelmistani vaan pidän omana tietonani, koska en ole sitä sorttia jota tullaan poliisin ja ambulanssin kanssa hakemaan kotoa riehumasta. Olen ja elän hyvin hissukseen ja siivosti, ja ainoa vika minussa muiden silmissä on se etten käy töissä enkä oikein missään muuallakaan, kuten ns. viihteellä yms. (eipä ole varaakaan). Niin ja sitten tietysti se että en aina jaksa olla kauhean hilpeä ja energinen.

Urheilu ei ikävä kyllä estä masentumasta. Itsellesi voi myös käydä niin, että tahtomattasi masennut. Ylpeys käy lankeemuksen jne

Oikeastaan tuntuu että masennuksesta selvinneiden kanssa vasta vaikeaa onkin, jos itse on kroonikko. Sain tänä vuonna aika perusteelliset haukut joltakulta ihmiseltä joka väitti parantaneensa itse itsensä masennuksestaan. Lääkkeetkin olivat hänestä epäsuotava juttu.

Itse en ole saanut lääkkeistä mitään apua, en myöskään siitä että olen rampannut höpöttämässä mielenterveystoimiston hoitajalla. Ei siitä haittaakaan ole ollut, mutta yhtä hyvin olisin tietysti voinut puhua kelle tahansa joka ei ärry siitä että toinen kertoo negatiivisia juttuja elämästään. Nyt tämäkin "hoito" on päättymässä, eli yksinkertaisesti sitten olen vaan itsekseni eläkkeeni kanssa.

Silloin harvoin kun joku vastaa deittipalveluissa, ennemmin tai myöhemmin tulee eteen se että miten kertoa olevansa sairauseläkkeellä mt-syistä. Jättääkö kokonaan kertomatta? Eräälle tyypille jota en aikonut enää toiste tavata ilmaisin epämääräisesti olevani työtön, ja hän tuntui suuttuvan siitäkin; motkotti että "toisten meistä täytyy nousta aikaisin aamulla töihin menoa varten". Minkä minä sille voin? :(

Kaiken kaikkiaan tulee sellainen anteeksi että olen olemassa -fiilis, ja haluaa vain käpertyä omaan itseensä omaan kotiinsa omaan elämäänsä, eikä suinkaan sen toisen (olemattoman) ihmisen kainaloon kun ei sellaista ole eikä tule. Rehellisyyden nimissä on toki mainittava että onhan näitä miehiä tullut muutama vastaan jotka eivät ole hermostuneet siitä että olen yhteiskunnan loinen, heistä kumpikaan vaan ei tuntunut siltä sopivalta kumppanilta. Toisen kanssa yritin jonkinlaista avointa suhdetta, mutta ei tuntunut siltä että hyödyttäisi "panostaa" tällaiseen suhteeseen kun minkäänlaisia oikeita tunteita ei herännyt. Ja jos olisi herännyt, noinkohan olisin ollut valmis siihen että hän halusi olla vapaa ja olla usean naisen kanssa suhteessa yhtäaikaa? En tiedä. Mutta itse en pysty olemaan jonkun kanssa siten että vain tietoisesti päätän että nyt ollaan, pitää olla se tunne. Ihan kuin kellä tahansa, normaalilla ja terveelläkin!

Kuinka paljon masennus sitten pohjautuu sille ettei ole löytänyt rakkautta, en tiedä. Uskon kyllä että kumppani tai rakkaus EI pysty "pelastamaan" ihmistä, itse jokaisen on pystyttävä elämään mt-ongelmiensa kanssa. Mutta onhan se kuitenkin tervettä ja normaaliuden merkki että kaipaa kumppania...?

Jos joku ryhtyy mt-ongelmaisen kumppaniksi, hänen pitäisi kai mieltää että kummallakin kumminkin ON se oma elämänsä, eli se jos toinen on masentunut ei tarkoita että toisen pitäisi hänet hoitaa kuntoon, eikä sitä että toisella on oikeus kokoajan olla kimpussa ja vaatia sairasta parantumaan. Jos kelpuuttaa ainoastaan terveen yksilön, sellainen pitää ottaa alunperinkin, eikä lähteä vaatimuslinjalle sellaisen kanssa joka on jo todettu sairaaksi. Masennuksiakin on erilaisia asteita ja tyyppejä, eivät kaikki ihmiset haudo kokoajan itsemurhaa ja juttele levottomia. Tietysti jos masennus ilmenee ärtyvyytenä, silloin masentuneen kanssa on todella vaikeaa olla, ja saattaa käydä niin että mistään ei tule mitään kun toinen vaan jurnuttaa, marisee ja jäisi mieluummin kotiin. Toisaalta itse yritin kaikkeni pystyäkseni tekemään juttuja masennuksestani huolimatta; nyt kun ei ole enää kumppanin miellyttämisen tehtävää tekosyynä petrata alkaa tuntua siltä että minkä vuoksi ylipäätään nousisi sängystä ollenkaan. Ehkä se minun masennustyypissäni se kumppani kumminkin on sellainen turva että saa jaksamaan ja yrittämään.

Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään...

Debbie Depressive kirjoitti:

Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään...

Ymmärrän kyllä, jos et jaksa. Minullakin meni näin kauan vastauksen kanssa. Kiva kuitenkin jos vaikka yhdelläkin sanalla reagoit. Sähköpostiosoitteeni on tuntematonkirjoittajaPOISTATÄMÄ @ POISTAMYÖSTÄMÄgmail.com (eli nuo isolla kirjoitetut eivät kuulu osoitteeseen).

Debbie Depressive kirjoitti:

Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään...

Ei masentunut ei varmasti jaksa ymmärtää kroonista masennusta potevaa, tämä ketjukin kertoo mitä masentuneen ajatukset ovat, kaikki pyörii sen saman asian ympärillä. Kuitenkin jokainen haluaa kumppanin joka tuo iloa elämään ja vahvistaa uskoa tulevaisuuteen.

Debbie Depressive kirjoitti:

Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään...

"Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään... "

Voisittekko selventää tätä?
Mitä te oikein odotatte jos alatte jonkun kanssa viestimään?

Sitä että hän hoitaa asiansa sekä laittaa viestiä johon te ette ehkä vastaa kun ette ehkä jaksa tai kun asiat vain jää tekemättä?

Ymmärtänette kai miten vastentahtoisen kuvan se antaa ihmisestä ja toisaalta käytännössä ihmisten kiinnostus pitää teihin yhteyttä sekä mahdollisuus löytää joka jaksaa itse pitää teihin lähenee nollaa?

Maisu Masentunut kirjoitti:

Ymmärrän kyllä, jos et jaksa. Minullakin meni näin kauan vastauksen kanssa. Kiva kuitenkin jos vaikka yhdelläkin sanalla reagoit. Sähköpostiosoitteeni on tuntematonkirjoittajaPOISTATÄMÄ @ POISTAMYÖSTÄMÄgmail.com (eli nuo isolla kirjoitetut eivät kuulu osoitteeseen).

Lue lisää

Kiitos, kirjoittelen päivällä jos muistan.

Ymmällään.. kirjoitti:

"Vastausta en välttämättä lupaa, koska masentuneille tyypilliseen tapaan tuppaa asiat usein jäämään tekemättä. Mutta yritetään... "

Voisittekko selventää tätä?
Mitä te oikein odotatte jos alatte jonkun kanssa viestimään?

Sitä että hän hoitaa asiansa sekä laittaa viestiä johon te ette ehkä vastaa kun ette ehkä jaksa tai kun asiat vain jää tekemättä?

Ymmärtänette kai miten vastentahtoisen kuvan se antaa ihmisestä ja toisaalta käytännössä ihmisten kiinnostus pitää teihin yhteyttä sekä mahdollisuus löytää joka jaksaa itse pitää teihin lähenee nollaa?

Lue lisää

Masennuksessa yksi oleellinen tekijä on syyllisyydentunne. Itse henk.koht. masennukseni kanssa helposti syyllistyn siitä että en ole tarpeeksi hohdokasta tai mielenkiintoista seuraa. Tämä EI tarkoita sitä että kokoajan vain ruikuttaisin ja valittaisin, tai pyrkisin olemaan negatiivinen ja pilaamaan toisen päivän jos puhun mitä luonnostaan mieleen tulee. Vaan se tarkoittaa sitä että tuntuu siltä kuin pitäisi kokoajan kyetä juttelemaan jotain aivan vimmatun mielenkiintoisia juttuja, sekä esittämään varsinaista menestystarinaa. Mitäs puhut jos ei ole mitään puhuttavaa? Mikäli masennus on johtanut eläkkeeseen, et ole töissäkään ja täten jää huomattava määrä kerrottavaa pois, kun ei voi kertoa mitä töissä tapahtui. Tätä ei ehkä sellainen huomaakaan joka ei ole työelämän ulkopuolella. Ihmisten keskinäiset jutut käsittelevät todella usein töitä!

Toisaalta koska omaan luonnetyyppiini kuuluu jonkinlainen vaativuus, voi olla että en ymmärrä että ihmiset normaalisti puhuvat ihan yhdentekeviä työhön liittymättömiä juttuja joita voisin itsekin ladella. Kotihommista, lemmikeistä jne. Ehkä olen oppinut vähän turhankin syvälliseksi kirjoiteltuani päiväkirjaa lapsesta asti, ja myöhemmin harjoitettuani filosofiaa ja maailmanparannusta netissä...

Kun ei halua tuottaa pettymystä, selittää jo etukäteen että _voi_ käydä niin etten tiedä jaksanko kirjoittaa, tai kirjoitanko kovin pitkään. Toisaalta sekin on ollut havaittavissa että kun ventovieraat ihmiset juttelevat keskenään, s-postissakin, saattaa lähes kuka tahansa yhtäkkiä lopettaa yhteydenpidon syytä selittämättä. Ei se välttämättä aina se masentunut osapuoli olekaan.

Ehkä masentuneena kokee itsensä vähän liiankin tilivelvolliseksi, ja sitten selittää ja selittelee kaikenlaista etukäteen, ja niistä jutuista voi tulla aika merkillinen mielikuva toiselle. En missään nimessä ainakaan itse halua antaa masentuneista sellaista kuvaa että he ovat jotain huithapeleita jotka eivät piittaa muista hittojakaan, kun kaikki kieppuu vain oman navan ympäri. Kyllähän se oma napa voi olla kuin musta aukko, mutta osa masentuneista miettii liikaakin sitä miltä muista tuntuu. Eli saattaa pyrkiä varjelemaan muita omalta "ikävältä" itseltään.

Mitä tulee erityisesti kumppanin hakuun, niin kaikkein parashan olisi olla hakematta kumppania kun on oikein masentunut, koska ei se homma sillä tavalla juurikaan etene. Mutta osa masennuksesta saattaa joutua juuri yksinäisyydestä, ja jos tuomitsee itsensä totaaliseen yksinäisyyteen koska "ei olisi tarpeeksi hyvää seuraa", voi olla varma ettei se masennus siitä hellitä ikinä.

Olen ollut kahteen kertaan masentuneen ihmisen kumppanina itsekin ja tiedän että se voi välillä olla aika tuskastuttavaa. Mutta luulen että pahempiakin asioita on kuin masennus, jos se ei ole aivan itsemurhaan asti ajavaa lajia. Silloin kun toisen osapuolen jutut kiertävät itsepäisesti samaa uraa jossa olennaisena ajatuksena on että elämä on ahterista ja missään ei ole mitään hyvää, siihen ei kai auta todeta kuin että tuo tunne johtuu sairaasta mielestä, ettei ala itsekin ajatella samoin.

Debbie Depressive kirjoitti:

Masennuksessa yksi oleellinen tekijä on syyllisyydentunne. Itse henk.koht. masennukseni kanssa helposti syyllistyn siitä että en ole tarpeeksi hohdokasta tai mielenkiintoista seuraa. Tämä EI tarkoita sitä että kokoajan vain ruikuttaisin ja valittaisin, tai pyrkisin olemaan negatiivinen ja pilaamaan toisen päivän jos puhun mitä luonnostaan mieleen tulee. Vaan se tarkoittaa sitä että tuntuu siltä kuin pitäisi kokoajan kyetä juttelemaan jotain aivan vimmatun mielenkiintoisia juttuja, sekä esittämään varsinaista menestystarinaa. Mitäs puhut jos ei ole mitään puhuttavaa? Mikäli masennus on johtanut eläkkeeseen, et ole töissäkään ja täten jää huomattava määrä kerrottavaa pois, kun ei voi kertoa mitä töissä tapahtui. Tätä ei ehkä sellainen huomaakaan joka ei ole työelämän ulkopuolella. Ihmisten keskinäiset jutut käsittelevät todella usein töitä!

Toisaalta koska omaan luonnetyyppiini kuuluu jonkinlainen vaativuus, voi olla että en ymmärrä että ihmiset normaalisti puhuvat ihan yhdentekeviä työhön liittymättömiä juttuja joita voisin itsekin ladella. Kotihommista, lemmikeistä jne. Ehkä olen oppinut vähän turhankin syvälliseksi kirjoiteltuani päiväkirjaa lapsesta asti, ja myöhemmin harjoitettuani filosofiaa ja maailmanparannusta netissä...

Kun ei halua tuottaa pettymystä, selittää jo etukäteen että _voi_ käydä niin etten tiedä jaksanko kirjoittaa, tai kirjoitanko kovin pitkään. Toisaalta sekin on ollut havaittavissa että kun ventovieraat ihmiset juttelevat keskenään, s-postissakin, saattaa lähes kuka tahansa yhtäkkiä lopettaa yhteydenpidon syytä selittämättä. Ei se välttämättä aina se masentunut osapuoli olekaan.

Ehkä masentuneena kokee itsensä vähän liiankin tilivelvolliseksi, ja sitten selittää ja selittelee kaikenlaista etukäteen, ja niistä jutuista voi tulla aika merkillinen mielikuva toiselle. En missään nimessä ainakaan itse halua antaa masentuneista sellaista kuvaa että he ovat jotain huithapeleita jotka eivät piittaa muista hittojakaan, kun kaikki kieppuu vain oman navan ympäri. Kyllähän se oma napa voi olla kuin musta aukko, mutta osa masentuneista miettii liikaakin sitä miltä muista tuntuu. Eli saattaa pyrkiä varjelemaan muita omalta "ikävältä" itseltään.

Mitä tulee erityisesti kumppanin hakuun, niin kaikkein parashan olisi olla hakematta kumppania kun on oikein masentunut, koska ei se homma sillä tavalla juurikaan etene. Mutta osa masennuksesta saattaa joutua juuri yksinäisyydestä, ja jos tuomitsee itsensä totaaliseen yksinäisyyteen koska "ei olisi tarpeeksi hyvää seuraa", voi olla varma ettei se masennus siitä hellitä ikinä.

Olen ollut kahteen kertaan masentuneen ihmisen kumppanina itsekin ja tiedän että se voi välillä olla aika tuskastuttavaa. Mutta luulen että pahempiakin asioita on kuin masennus, jos se ei ole aivan itsemurhaan asti ajavaa lajia. Silloin kun toisen osapuolen jutut kiertävät itsepäisesti samaa uraa jossa olennaisena ajatuksena on että elämä on ahterista ja missään ei ole mitään hyvää, siihen ei kai auta todeta kuin että tuo tunne johtuu sairaasta mielestä, ettei ala itsekin ajatella samoin.

Lue lisää

Et voi olla kiinnostavaa seuraa normaalille ihmiselle, et huomaa itse miten jankkaat tuota masennusta, se on ikäänkuin sinun elämän sisältö. Tekstissäsi mainitset toistakymmentä kertaa sanan masentunut ja tässä ketjussa varmasti yli sata kertaa, tuntuu ulkopuolisesta ihan jo asenteelta.
Kaikki tässä elämässä masentuu, mutta pitää taistella siitä eroon ja pyrkiä parempaan, ei jäädä siihen rypemään.

................... kirjoitti:

Et voi olla kiinnostavaa seuraa normaalille ihmiselle, et huomaa itse miten jankkaat tuota masennusta, se on ikäänkuin sinun elämän sisältö. Tekstissäsi mainitset toistakymmentä kertaa sanan masentunut ja tässä ketjussa varmasti yli sata kertaa, tuntuu ulkopuolisesta ihan jo asenteelta.
Kaikki tässä elämässä masentuu, mutta pitää taistella siitä eroon ja pyrkiä parempaan, ei jäädä siihen rypemään.

Lue lisää

Olen vuosikymmenen sisään kirjoitellut oikeastaan kaikista mahdollisista aiheista mitä suinkin keksiä voi, joten luulen että yksi ainoa ketju masennuksesta ja sen aiheuttamista deittailuhankaluuksista (tai siitä _onko_ niitä oikeasti) tällä palstalla tuskin kaataa koko maailman. Jos jo tämä yksi ketju tässä masentaa sinua liikaa, niin kehotan poistumaan. Et ilmeisestikään ymmärrä sellaista masennusta joka luokitellaan sairaudeksi ja josta voi päätyä eläkkeelle, mikäli se on sinulle joku asennevamma josta voi tuosta noin vaan päästä eroon kunhan niin päättää tehdä.

Itse en erikoisemmin halua enkä aio rypeä masennuksessa, olen jo oppinut elämään siitä huolimatta ja sen kanssa. Tottakai masennuin tänä vuonna enemmän koska tulin jätetyksi pitkän parisuhteen jälkeen, ei kai kukaan tässä tilanteessa riemusta repeäisi vaikka olisi ns. tervekin? Mutta noin ylipäätään en ymmärrä tuollaista tuomitsevaa asennetta että sinä päätät etten voi olla kiinnostavaa seuraa. Olen havaintojeni mukaan ollut sitä elämäni varrella, olin masentunut tai en. Mutta tässä ketjussa olenkin halunnut selvittää että onko se masennus sellainen AIDS että sen takia ei ole mitään tsänssejä parisuhteisiin muiden kuin toisten masentuneiden kanssa.

Sinun asenteesi mukaan se on, eli masentunut saa syyttää itse itseään ettäs kehtaa edes käyttää sanaa masennus ja masentavasti höpöttää masennuksesta ja siitä kuinka masentavaa se on että masennus voi jonkun mielestä masentavalla tavalla ehkäistä parisuhteen muodostumisen koska olisi liian masentavaa olla masentuneen kanssa masentumassa.

(Tsoukkipuoli ainakin on vielä kondiksessa, jos tällaista huumoria kukaan ymmärtää...)

Ihan aikuisten oikeasti ne ihmiset jotka parantuvat masennuksesta ja sen jälkeen alkavat toitottaa kuinka kyseessä oli vain asennevamma yrittävät tehdä itsestään jotain sankaria väittämällä että ovat ihan itse tehneet jonkinlaisen urotyön ja lopettaneet sen masentumisen. Mutta mitäs jos kyseinen tauti on ihan yhtä omapäinen kuin esim. ihottuma... Että se tulee ja menee, ja se on ihan yksi hailea mitä ihminen väittää itse tehneensä parantuakseen. Mutta ennenkaikkea: me olemme kaikki ihmiset erilaisia ja mikä pätee yhteen, ei päde toiseen. Itse kokeilen ihan huvikseni syödä D-vitamiinia josko siitä vaikka olisi apua. Mutta jos ei ole niin en kyllä ala itseäni syytellä että olenpa paska ihminen kun en parane. Sehän on juuri sitä masentuneisuutta että kaikki on aina oma vika. Luonnevika.

Debbie Depressive kirjoitti:

Olen vuosikymmenen sisään kirjoitellut oikeastaan kaikista mahdollisista aiheista mitä suinkin keksiä voi, joten luulen että yksi ainoa ketju masennuksesta ja sen aiheuttamista deittailuhankaluuksista (tai siitä _onko_ niitä oikeasti) tällä palstalla tuskin kaataa koko maailman. Jos jo tämä yksi ketju tässä masentaa sinua liikaa, niin kehotan poistumaan. Et ilmeisestikään ymmärrä sellaista masennusta joka luokitellaan sairaudeksi ja josta voi päätyä eläkkeelle, mikäli se on sinulle joku asennevamma josta voi tuosta noin vaan päästä eroon kunhan niin päättää tehdä.

Itse en erikoisemmin halua enkä aio rypeä masennuksessa, olen jo oppinut elämään siitä huolimatta ja sen kanssa. Tottakai masennuin tänä vuonna enemmän koska tulin jätetyksi pitkän parisuhteen jälkeen, ei kai kukaan tässä tilanteessa riemusta repeäisi vaikka olisi ns. tervekin? Mutta noin ylipäätään en ymmärrä tuollaista tuomitsevaa asennetta että sinä päätät etten voi olla kiinnostavaa seuraa. Olen havaintojeni mukaan ollut sitä elämäni varrella, olin masentunut tai en. Mutta tässä ketjussa olenkin halunnut selvittää että onko se masennus sellainen AIDS että sen takia ei ole mitään tsänssejä parisuhteisiin muiden kuin toisten masentuneiden kanssa.

Sinun asenteesi mukaan se on, eli masentunut saa syyttää itse itseään ettäs kehtaa edes käyttää sanaa masennus ja masentavasti höpöttää masennuksesta ja siitä kuinka masentavaa se on että masennus voi jonkun mielestä masentavalla tavalla ehkäistä parisuhteen muodostumisen koska olisi liian masentavaa olla masentuneen kanssa masentumassa.

(Tsoukkipuoli ainakin on vielä kondiksessa, jos tällaista huumoria kukaan ymmärtää...)

Ihan aikuisten oikeasti ne ihmiset jotka parantuvat masennuksesta ja sen jälkeen alkavat toitottaa kuinka kyseessä oli vain asennevamma yrittävät tehdä itsestään jotain sankaria väittämällä että ovat ihan itse tehneet jonkinlaisen urotyön ja lopettaneet sen masentumisen. Mutta mitäs jos kyseinen tauti on ihan yhtä omapäinen kuin esim. ihottuma... Että se tulee ja menee, ja se on ihan yksi hailea mitä ihminen väittää itse tehneensä parantuakseen. Mutta ennenkaikkea: me olemme kaikki ihmiset erilaisia ja mikä pätee yhteen, ei päde toiseen. Itse kokeilen ihan huvikseni syödä D-vitamiinia josko siitä vaikka olisi apua. Mutta jos ei ole niin en kyllä ala itseäni syytellä että olenpa paska ihminen kun en parane. Sehän on juuri sitä masentuneisuutta että kaikki on aina oma vika. Luonnevika.

Lue lisää

Masennus on infektioperäinen sairaus, niin kuin kaikki muutkin krooniset sairaudet. Siitä ei ole mahdollista parantua täysin, ilman antibiootteja, tai antibiootin kaltaisia aineita. Ja se on pitkä urakka.. olen varmaan ensimmäisiä jotka sen tekivät täällä Suomessa, vaati noin 4 vuoden hoidon. Hikoilua, vilunväristyksiä, aivosumua, väsymystä ja ADHD-tyyppisiä oireita oli matkalla PALJON. Lopulta tuli ihan suuruuden tunne, että hei minähän olen paras, muut ovat pelkkää roskaa. Nyt uskallan deittailla tai tapailla ihan ketä tahansa :) Puhumattakaan siitä, että kognitiiviset ongelmat ovat pahoja kun on masennus, se muistamattomuus, ja kaikki nyt poissa.

as. kirjoitti:

Masennus on infektioperäinen sairaus, niin kuin kaikki muutkin krooniset sairaudet. Siitä ei ole mahdollista parantua täysin, ilman antibiootteja, tai antibiootin kaltaisia aineita. Ja se on pitkä urakka.. olen varmaan ensimmäisiä jotka sen tekivät täällä Suomessa, vaati noin 4 vuoden hoidon. Hikoilua, vilunväristyksiä, aivosumua, väsymystä ja ADHD-tyyppisiä oireita oli matkalla PALJON. Lopulta tuli ihan suuruuden tunne, että hei minähän olen paras, muut ovat pelkkää roskaa. Nyt uskallan deittailla tai tapailla ihan ketä tahansa :) Puhumattakaan siitä, että kognitiiviset ongelmat ovat pahoja kun on masennus, se muistamattomuus, ja kaikki nyt poissa.

Lue lisää

Muutama vuosi sitten jouduin syömään useamman antibioottikuurin ja en todellakaan voi sanoa sen auttaneen masennukseen. Päinvastoin, sain erään kroonisen sairauden kyseisten kuurien tuhottua terveyteni. Itse näkisin että antibiootit ovat jotain mitä ei pitäisi käyttää kuin vasta äärimmäisessä hengenhädässä.

Sensijaan uskon kyllä että masennus voi johtua luonnossa olevan valon määrän vaihtelusta, koska aurinkohan saa kehon valmistamaan D-vitamiinia ja pimeinä vuodenaikoina tästä voi tulla puute. En halua olla fanaatikko, mutta vaikuttaisi siltä että D on varsin tärkeä aine jonka merkitystä ei ole kunnolla vielä tajuttu.

Pääasiassa näkisin että masennus on energiattomuutta. Ihmisellä on elämässään joku asia jonka yli hän ei pääse ja sitten mieli kääntyy itseään vastaan kun seuraa täydellinen turhautuminen tilanteessa jossa ollaan nurkassa ja seinä on vastassa. Lopulta tämä voi johtaa fyysisiin ilmiöihin, eli aivotkin alkavat oikutella kun mielenkiinto elämään hiipuu ja vastustuskyky heikkenee ynnä muuta. Tässä vaiheessa varmasti infektioitakin tulee helpommin. Mutta että infektio olisi alkuperäinen syy? Enpä oikein usko. Tätä voisi kyllä tutkia niiden kohdalla joilla ei ole ollut mitään selkeää alkuperäistä SYYTÄ masentua, henkisellä tasolla siis. Jos elämä on täysin järjestyksessä, kaikki sujuu, on rakkautta ja turvallinen lapsuus jne. ja silti tulee masennus, niin silloin toki voi tutkia noita infektiojuttujakin kun syytä etsii. Itse en vain tällaisia ihmisiä tunne, kaikki masentuneet jotka tiedän tulevat ns. risasta kodista. (Risa koti = alkoholismia tai rakkaudettomuutta, lasten hyväksikäyttöä tms.)

Debbie Depressive kirjoitti:

Muutama vuosi sitten jouduin syömään useamman antibioottikuurin ja en todellakaan voi sanoa sen auttaneen masennukseen. Päinvastoin, sain erään kroonisen sairauden kyseisten kuurien tuhottua terveyteni. Itse näkisin että antibiootit ovat jotain mitä ei pitäisi käyttää kuin vasta äärimmäisessä hengenhädässä.

Sensijaan uskon kyllä että masennus voi johtua luonnossa olevan valon määrän vaihtelusta, koska aurinkohan saa kehon valmistamaan D-vitamiinia ja pimeinä vuodenaikoina tästä voi tulla puute. En halua olla fanaatikko, mutta vaikuttaisi siltä että D on varsin tärkeä aine jonka merkitystä ei ole kunnolla vielä tajuttu.

Pääasiassa näkisin että masennus on energiattomuutta. Ihmisellä on elämässään joku asia jonka yli hän ei pääse ja sitten mieli kääntyy itseään vastaan kun seuraa täydellinen turhautuminen tilanteessa jossa ollaan nurkassa ja seinä on vastassa. Lopulta tämä voi johtaa fyysisiin ilmiöihin, eli aivotkin alkavat oikutella kun mielenkiinto elämään hiipuu ja vastustuskyky heikkenee ynnä muuta. Tässä vaiheessa varmasti infektioitakin tulee helpommin. Mutta että infektio olisi alkuperäinen syy? Enpä oikein usko. Tätä voisi kyllä tutkia niiden kohdalla joilla ei ole ollut mitään selkeää alkuperäistä SYYTÄ masentua, henkisellä tasolla siis. Jos elämä on täysin järjestyksessä, kaikki sujuu, on rakkautta ja turvallinen lapsuus jne. ja silti tulee masennus, niin silloin toki voi tutkia noita infektiojuttujakin kun syytä etsii. Itse en vain tällaisia ihmisiä tunne, kaikki masentuneet jotka tiedän tulevat ns. risasta kodista. (Risa koti = alkoholismia tai rakkaudettomuutta, lasten hyväksikäyttöä tms.)

Lue lisää

Elämä on nykyään liian helppoa, sossu maksaa ja kela elättää, voi rauhassa heittäytyä ammattimasentujaksi ja lihoa. Tarkoitan sitä, että fyysinen ponnistelu on minimissään, ei tarvitse kerätä ruokaa kellariin talvenvaralle, ei varastoida ja pilkkoa puita, ei kerätä heiniä karjalle, ei varustella asumusta, jne, kaikesta vastaa yhteiskunta. Elämässä ei kaikilla ole enään selkeää sisältöä ja mielekästä tehtävää, eikä vastuuta itsestä.

Sota-aikana ei ollut masentuneita, eikä varhaisemmilla ajoilla, oltiin tyytyväisiä kun pysyttiin hengissä, suku, perhe ja kylät ponnisteli sen eteen yksissä tuumin.

Sosiaalisia paineita nykyelämä luo liikaakin, kaikkien pitäisi olla niin helvetin sosiaalisia ja ulospäinsuuntatuneita esiintyjiä, eletään suuressa massassa. Monelle masentujalle voisi olla hyvä vaihtoehto siirtyä johonkin pohjoiskarjalaan pieneen yhteisöön ja alkaa elämään toisenlaista elämää, mutta taitaa tulla opittu laiskuus taas esteeksi.

Debbie Depressive kirjoitti:

Muutama vuosi sitten jouduin syömään useamman antibioottikuurin ja en todellakaan voi sanoa sen auttaneen masennukseen. Päinvastoin, sain erään kroonisen sairauden kyseisten kuurien tuhottua terveyteni. Itse näkisin että antibiootit ovat jotain mitä ei pitäisi käyttää kuin vasta äärimmäisessä hengenhädässä.

Sensijaan uskon kyllä että masennus voi johtua luonnossa olevan valon määrän vaihtelusta, koska aurinkohan saa kehon valmistamaan D-vitamiinia ja pimeinä vuodenaikoina tästä voi tulla puute. En halua olla fanaatikko, mutta vaikuttaisi siltä että D on varsin tärkeä aine jonka merkitystä ei ole kunnolla vielä tajuttu.

Pääasiassa näkisin että masennus on energiattomuutta. Ihmisellä on elämässään joku asia jonka yli hän ei pääse ja sitten mieli kääntyy itseään vastaan kun seuraa täydellinen turhautuminen tilanteessa jossa ollaan nurkassa ja seinä on vastassa. Lopulta tämä voi johtaa fyysisiin ilmiöihin, eli aivotkin alkavat oikutella kun mielenkiinto elämään hiipuu ja vastustuskyky heikkenee ynnä muuta. Tässä vaiheessa varmasti infektioitakin tulee helpommin. Mutta että infektio olisi alkuperäinen syy? Enpä oikein usko. Tätä voisi kyllä tutkia niiden kohdalla joilla ei ole ollut mitään selkeää alkuperäistä SYYTÄ masentua, henkisellä tasolla siis. Jos elämä on täysin järjestyksessä, kaikki sujuu, on rakkautta ja turvallinen lapsuus jne. ja silti tulee masennus, niin silloin toki voi tutkia noita infektiojuttujakin kun syytä etsii. Itse en vain tällaisia ihmisiä tunne, kaikki masentuneet jotka tiedän tulevat ns. risasta kodista. (Risa koti = alkoholismia tai rakkaudettomuutta, lasten hyväksikäyttöä tms.)

Lue lisää

Ethän sinä ymmärrä mitään. Yleensä monet saavat siipeensä lopullisesti fluorokinoloniantibiooteista, jotka ovat liian tehokkaita. Ne määrätään yleensä johonkin akuuttiin infektioon, kuten virtsatietulehdukseen. Kuitenkin jos sinulla on jotakin sellaista, niin elimistössäsi on jo niin paljon bakteereja ja loisia, että niitä suorastaan kiehuu yli kuin kiehuva vesi kattilassa, ja tulet saamaan siipeesi siitä antibiootista ihan kunnolla, se akuutti infektio kun on vain

as. kirjoitti:

Ethän sinä ymmärrä mitään. Yleensä monet saavat siipeensä lopullisesti fluorokinoloniantibiooteista, jotka ovat liian tehokkaita. Ne määrätään yleensä johonkin akuuttiin infektioon, kuten virtsatietulehdukseen. Kuitenkin jos sinulla on jotakin sellaista, niin elimistössäsi on jo niin paljon bakteereja ja loisia, että niitä suorastaan kiehuu yli kuin kiehuva vesi kattilassa, ja tulet saamaan siipeesi siitä antibiootista ihan kunnolla, se akuutti infektio kun on vain

Lue lisää

Tietämättömyys ei ole ymmärtämättömyyttä, mutta sellaista "tietoa" mitä sinulla on noiden loistesi kanssa en kyllä tarvitsekaan. On ihan tarpeeksi tullut luettua kaikenlaista hihhulointia netistä vuosien varrella. Vaikka masentunut olisikin, ei sitä umpihullu sentään tarvitse olla.

Älä suotta vastaa.

Paluuta vanhaan kirjoitti:

Elämä on nykyään liian helppoa, sossu maksaa ja kela elättää, voi rauhassa heittäytyä ammattimasentujaksi ja lihoa. Tarkoitan sitä, että fyysinen ponnistelu on minimissään, ei tarvitse kerätä ruokaa kellariin talvenvaralle, ei varastoida ja pilkkoa puita, ei kerätä heiniä karjalle, ei varustella asumusta, jne, kaikesta vastaa yhteiskunta. Elämässä ei kaikilla ole enään selkeää sisältöä ja mielekästä tehtävää, eikä vastuuta itsestä.

Sota-aikana ei ollut masentuneita, eikä varhaisemmilla ajoilla, oltiin tyytyväisiä kun pysyttiin hengissä, suku, perhe ja kylät ponnisteli sen eteen yksissä tuumin.

Sosiaalisia paineita nykyelämä luo liikaakin, kaikkien pitäisi olla niin helvetin sosiaalisia ja ulospäinsuuntatuneita esiintyjiä, eletään suuressa massassa. Monelle masentujalle voisi olla hyvä vaihtoehto siirtyä johonkin pohjoiskarjalaan pieneen yhteisöön ja alkaa elämään toisenlaista elämää, mutta taitaa tulla opittu laiskuus taas esteeksi.

Lue lisää

Ennenhän aina on kaikki ollut niiiiiiiiiin paljon paremmin. Suuri osa masentuneista saatiin näppärästi sodan avulla hengiltä, joten eivät olleet lähimmäistensä riesana. Sodasta palanneista suuri osa sitten kittasi viinaa ja ajoi perheensä talvisin lumihankeen, mutta hei, tärkeäähän on että he eivät olleet masentuneita, vaan auttoivat perheensä harjoittamaan ratkiriemukasta reipastelua ja liikuntaa.

Nyt kun tämä sota tuli tässä esille niin kuinkakohan moni on päästään viallinen sen vuoksi että suvussa on ollut juurikin tuota alkoholismia sota-aikojen muistona. Menneiden polvien teot kuitenkin kertautuvat tavalla tai toisella jokaiseen alenevaan polveen. Jos isä ei osaa rakastaa perhettään koska sotii vielä vuosienkin päästä päässään, tulee lapsistakin tunnevammaisia. Ja jostain lapsenlapsesta jne. saattaa tulla vaikka masentunut, kun ei saa kotonaan tarpeeksi rakkautta tunnevammaisilta vanhemmiltaan.

Lapsuudessahan ne elämän eväät tehdään. Olisi siis tärkeää saada perheessään rakkautta, ja myöhemmin pitäisi saada tuntea itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Tuntemani masentuneet ihmiset ovat yleensä saaneet siemenen masennukseensa siitä että heitä ei ole rakastettu ja heitä kohdellaan rumasti vielä aikuisenakin. Aika kammottavia juttuja ovat vanhemmat tehneet lapsilleen, esim. jossain kirjassa missä ihmiset muistelivat lapsuuttaan kerrottiin sellainenkin tapaus että vanhemmat polttivat elävältä lapsen lemmikkilinnun lieden sisällä, ja nauraa räkättivät kun lapsi hätääntyi.

Tuosta pohjois-Karjalan pienestä yhteisöstä voisinkin kertoa vaikka mitä, vaikkakaan eivät ole omia kokemuksiani. Mutta siellä sitä vasta ihmiset sekoavatkin.

Asun kuitenkin aika syrjässä ja painoindeksini on peräti 20. Ehkä pitäisi tästä alkaa laihduttamaan kun olen tämmöinen lahtisika vaan. Syrjässä asumisen ei pitänyt olla ongelma, mutta ongelma siitä vaan kumminkin tuli kun pitkäaikainen kumppani jätti ihastuttuaan toiseen naiseen. Tässähän sitten kökötät kotonasi tai tuhlaat vähät rahasi bussiin. :) Mutta ei auta valittaa, koska valittaminen on masentuneen perussynti ja semmoisesta pitää opetella pois. Ihanaa kun tuli jätetyksi, nam nam.

(Jos havaitsette kommenteissani pientä pirullisuutta niin voitte tykönänne toki päätellä että en ole siinä määrin masentunut että olisin vetämässä itseni kiikkuun. Mielestäni se ettei telo itseään on se asia mitä varsinaisesti voi masentuneelta edellyttää, koska saattaisi jäädä joitakuita suremaan. Kaiken muun vaatiminen on pelkkää yhdentekevää höttöä, koska ei tänne kukaan pyydä päästä syntymään ja täten velvollisuus olla iloinen ja pirtsakka on aika höhlä vaatimus.)

Debbie Depressive kirjoitti:

Tietämättömyys ei ole ymmärtämättömyyttä, mutta sellaista "tietoa" mitä sinulla on noiden loistesi kanssa en kyllä tarvitsekaan. On ihan tarpeeksi tullut luettua kaikenlaista hihhulointia netistä vuosien varrella. Vaikka masentunut olisikin, ei sitä umpihullu sentään tarvitse olla.

Älä suotta vastaa.

Lue lisää

Olet häviäjä, ja juuri sellainen kuin useimmat; kävelette täydellisen ratkaisun ohi ymmärtämättä mitään. Tutkimuksia löytyy yllin kyllin mm. siitä että masennus on tulehdusperäinen sairaus. Lisäksi teidän juttunne terapiasta on täyttä roskaa, missään ei ole mitään tutkimuksia sen puolesta että terapia auttaisi masennukseen. Masennuslääkkeiden teho masennukseen ovat myös plasebon luokkaa. Eli lyhyesti sanottuna humpuukia. En minäkään usko mitään mitä joku pappi valkoisessa kaavussaan selittää.

Toivottavasti epäkelvot geenisi eivät monistu kenenkään muun avustuksella.

Ja sitten, kun keskiajalla vielä elätte: ei ole olemassa mitään masennuksia jotka paranevat terapialla tai masennuslääkkeillä. Ne eivät koskaan parane edellämainituilla. Ne ovat kaikki samanlaisia masennuksia ja paranevat esim. antibioottihoidolla. Kaikilla kroonisilla sairauksilla on yhteinen patogeneesi, ja ne ovat solunsisäiset bakteerit/loiset. Esim. Chlamydia pneumoniae, toksoplasma, paratuberkuloosi, borrelioosi, riketsiat, bartonella, mykobakteerit.

Minulle jäi todella paska olo siitä että tavallaan keskeytin masentuneen ihmisen parantumisen. Entä jos mies olisikin ITSE päässyt nousemaan suostaan, vahvistunut, kokenut olevansa aikuinen mies ja sitten vasta alkanut suhteeseen? Parantuminen lykkäytyi kun hän tuli onnellisuudesta hetkellisesti terveeksi, ja suo oli sitten sitäkin syvempi kun rakastuminen meni ohi. Hän saattaisi olla elossa jos minä en olisi aloittanut seurustelua.

Ketjussa joku mainitsi "jumalolentoa leikkimisen". Musta tuntuu nyt että mä yritin leikkiä jumalaa ajatellessani voivani parantaa masentuneen, enkä antanut ihmisen itse parantua/tuhoutua.

Onko aina oikein auttaa?

miksi en tapaile kirjoitti:

Minulle jäi todella paska olo siitä että tavallaan keskeytin masentuneen ihmisen parantumisen. Entä jos mies olisikin ITSE päässyt nousemaan suostaan, vahvistunut, kokenut olevansa aikuinen mies ja sitten vasta alkanut suhteeseen? Parantuminen lykkäytyi kun hän tuli onnellisuudesta hetkellisesti terveeksi, ja suo oli sitten sitäkin syvempi kun rakastuminen meni ohi. Hän saattaisi olla elossa jos minä en olisi aloittanut seurustelua.

Ketjussa joku mainitsi "jumalolentoa leikkimisen". Musta tuntuu nyt että mä yritin leikkiä jumalaa ajatellessani voivani parantaa masentuneen, enkä antanut ihmisen itse parantua/tuhoutua.

Onko aina oikein auttaa?

Lue lisää

Liian pitkälle ei näitä juttuja kannata miettiä. Kun itse olin vielä työelämässä, olin parisuhteessa masentuneen ja monellakin tavaa ongelmaisen miehen kanssa. Erinäisten vuosien jälkeen olin itse aivan sippi työuupumuksen, lähiomaisen kuoleman ynnä monen muun asian takia, enkä jaksanut enää miehen jatkuvaa narinaa omista ongelmistaan. Kun en häntä varsinaisesti rakastanut, jätin hänet. Tämän jälkeen hän alkoi tapailla muita naisia, ja muutaman vuoden jälkeen hän tappoi itsensä. Kyseessä saattoi olla vahinkokin; kun en tiedä kuoleman yksityiskohtia, olen epäillyt että hän nappasi huomaamattaan liikaa tabuja ja viinaa yhtäaikaa, mikä oli siihen aikaan hänen uusin huvituksensa. Voisin tietysti ajatella että jos hän ei olisi koskaan seurustellut minun kanssani (hän muutti luokseni suoraan vanhempiensa luota), hänelle ei olisi tullut pakkomiellettä siitä että on pakko seurustella jonkun kanssa. Olisihan hän voinut olla "onnellisena" se peräkammarin poika jollainen hän oli.

Vai olisiko? Emmehän me voi tietää päiviemme määrää. Emmekä pelastaa toisiamme.

Jännänä pidän että vaikka itse olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut nuoresta asti, kukaan ei ole koskaan välittänyt siitä miltä minusta tuntuu, eli varonut sanomisiaan ja tekemisiään minun läsnäollessani. Tämän olen päätellyt mm. siitä että toinen kumppanini pariin kertaan uhkasi minut tappaakin kun hänellä itsellään oli joku sekopääkohtaus menossa. Ei puhettakaan että olisi ajatellut miltä minusta tuntuu. Itse olen kyllä miettinyt moneenkin kertaan että miten minä saan ja voin olla toisen ihmisen läsnäollessa. Itseasiassa tämä välillä alkaa niin keittää ja ärsyttää koko touhu, että hetkittäin tulee jopa mieleen että lopetan kumppanin etsimisen, jos en kerta kenenkään kanssa uskalla tai saa olla täysin oma itseni ilman että pitää kokoajan varoa. Tällainen läheistensä pelkääminen on tietysti alunperin alkanut jo lapsuudessa... Kotoa opittu malli.

Kyllä tervettä itsekkyyttä pitää olla. Ymmärrän erittäin hyvin miksi sinä et halua tapailla masentuneita, ja sinulla on täysi oikeus suojella omaa itseäsi. Kaikki "me" masentuneet emme ole niin pahassa jamassa että itsari väikkyy kokoajan mielessä, mutta tiedän ihmisiä joille on juuri erittäin tyypillistä että jossakin masennuksen vaiheessa he vaikuttavat ulospäin hyvin onnellisilta, ja sitten yhtäkkiä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Vaikka se lopullinen romahdus. En tiedä mistä tuo mielialan pomppaaminen ylös ja sitten romahtaminen alas oikein johtuu, onko heillä pään kemia niin pahasti sekaisin vai mikä lie syy.

Niitä ihmisiä vain en ymmärrä jotka suhtautuvat masentuneisiin vihamielisesti, tai tulevat tuputtamaan jotain järkeviä TAI järjettömiä hokkuspokkuskonsteja joilla parantaa itsensä. Voivathan he vain pysytellä masentuneista loitolla, en tajua miksi pitää vartavasten kiusaamaan tulla. Kyllä masennus teettää jo tarpeeksi pahaa oloa muutenkin että siihen tulee vielä joku haukkumaan ja ripittämään. :(

Debbie Depressive kirjoitti:

Liian pitkälle ei näitä juttuja kannata miettiä. Kun itse olin vielä työelämässä, olin parisuhteessa masentuneen ja monellakin tavaa ongelmaisen miehen kanssa. Erinäisten vuosien jälkeen olin itse aivan sippi työuupumuksen, lähiomaisen kuoleman ynnä monen muun asian takia, enkä jaksanut enää miehen jatkuvaa narinaa omista ongelmistaan. Kun en häntä varsinaisesti rakastanut, jätin hänet. Tämän jälkeen hän alkoi tapailla muita naisia, ja muutaman vuoden jälkeen hän tappoi itsensä. Kyseessä saattoi olla vahinkokin; kun en tiedä kuoleman yksityiskohtia, olen epäillyt että hän nappasi huomaamattaan liikaa tabuja ja viinaa yhtäaikaa, mikä oli siihen aikaan hänen uusin huvituksensa. Voisin tietysti ajatella että jos hän ei olisi koskaan seurustellut minun kanssani (hän muutti luokseni suoraan vanhempiensa luota), hänelle ei olisi tullut pakkomiellettä siitä että on pakko seurustella jonkun kanssa. Olisihan hän voinut olla "onnellisena" se peräkammarin poika jollainen hän oli.

Vai olisiko? Emmehän me voi tietää päiviemme määrää. Emmekä pelastaa toisiamme.

Jännänä pidän että vaikka itse olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut nuoresta asti, kukaan ei ole koskaan välittänyt siitä miltä minusta tuntuu, eli varonut sanomisiaan ja tekemisiään minun läsnäollessani. Tämän olen päätellyt mm. siitä että toinen kumppanini pariin kertaan uhkasi minut tappaakin kun hänellä itsellään oli joku sekopääkohtaus menossa. Ei puhettakaan että olisi ajatellut miltä minusta tuntuu. Itse olen kyllä miettinyt moneenkin kertaan että miten minä saan ja voin olla toisen ihmisen läsnäollessa. Itseasiassa tämä välillä alkaa niin keittää ja ärsyttää koko touhu, että hetkittäin tulee jopa mieleen että lopetan kumppanin etsimisen, jos en kerta kenenkään kanssa uskalla tai saa olla täysin oma itseni ilman että pitää kokoajan varoa. Tällainen läheistensä pelkääminen on tietysti alunperin alkanut jo lapsuudessa... Kotoa opittu malli.

Kyllä tervettä itsekkyyttä pitää olla. Ymmärrän erittäin hyvin miksi sinä et halua tapailla masentuneita, ja sinulla on täysi oikeus suojella omaa itseäsi. Kaikki "me" masentuneet emme ole niin pahassa jamassa että itsari väikkyy kokoajan mielessä, mutta tiedän ihmisiä joille on juuri erittäin tyypillistä että jossakin masennuksen vaiheessa he vaikuttavat ulospäin hyvin onnellisilta, ja sitten yhtäkkiä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Vaikka se lopullinen romahdus. En tiedä mistä tuo mielialan pomppaaminen ylös ja sitten romahtaminen alas oikein johtuu, onko heillä pään kemia niin pahasti sekaisin vai mikä lie syy.

Niitä ihmisiä vain en ymmärrä jotka suhtautuvat masentuneisiin vihamielisesti, tai tulevat tuputtamaan jotain järkeviä TAI järjettömiä hokkuspokkuskonsteja joilla parantaa itsensä. Voivathan he vain pysytellä masentuneista loitolla, en tajua miksi pitää vartavasten kiusaamaan tulla. Kyllä masennus teettää jo tarpeeksi pahaa oloa muutenkin että siihen tulee vielä joku haukkumaan ja ripittämään. :(

Lue lisää

Minä olin juuri sitä mitä mies elämäänsä kaipasi, koska olen läheisriippuvainen. Tuin siis häntä todella paljon, ja hän oli minulle aarre koska hän oli ensimmäinen mies joka ei käyttänyt minua hyväkseen vaan aidosti arvosti tukeani. Alussa olimme todella avoimia toisillemme virheistämme ja opettelimme elämään kummatkin, mutta kun tulimme läheisiksi, hän ei enää kertonutkaan syvimpiä tuntojaan koska pelkäsi että jätän tai että huolestun. Minä luottavaisena hölmönä uskoin kun hän sanoi voivansa paremmin ja olin aivan ällistynyt kun minulle soitettiin hänen kuolleen. Pakko mun on miettiä näitä, kun olimme niin läheiset. Ei se häntä takaisin tuo, mutta se on osa suruprosessia.

Ihailen sitä että katkaisit tuon suhteen, etkä jäänyt pitämään kiinni huonosta suhteesta. Mulle on ollut vaikeaa katkaista ylipäänsä mitään suhteita elämässä, vaikka ne olisivat miten huonoja tahansa.

Luin joitakin kirjoituksiasi, ja mielessäni kävi että oletko lukenut läheisriippuvaisuudesta? Tässä yksi monista sivuista missä asiaa käsitellään, googlaamalla löytyy lisää.

http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/Irene.html

Mua on auttanut sen tiedostaminen että olen lr, lapsuuden ikävien kokemusten takia. Olen "diagnoosin" takia käynyt Coda-ryhmässä ja oppinut pitämään puoliani, heivasin elämästäni kaikki narsistit ja hyväksikäyttäjät pois. Se oli vaikeaa se, sillä siinä menikin sitten kaikki ihmissuhteeni! Sitä oli oikein kerännyt itselleen sairaita ihmisiä ympärille, jotta saisi sitä lapsuudesta tuttua viestiä itsestään, "Olet huono ja tarpeeton ihminen, olemassa vain muiden hyödyksi. Sinulla ei ole mitään arvoa".

Oli mahtavaa, kertakaikkisen mahtavaa istua yhden kaverin kanssa pöydän ääressä ja kakaista ulos tunteensa. "Okei, sulla on lupa olla temperamenttinen ja huutaa se ulos, mutta helvetti sentään, minä olen herkkä ja MULLA on siihen lupa myös! Mä menen henkisesti pöydän alle jos mulle huudetaan eikä se ole oikein. Joten pidä se mielessäsi seuraavan kerran kun huudat mulle!" Tuo suhde katkesi, kun enää ollutkaan myötäkarvaan silittelijä,vaan aloin kertoa myös oman mielipiteeni. Ei haittaa tippaakaan.

Nyt olen löytänyt uusia ihmisiä elämääni tuon itsemurhan jälkeen, kun ne oikeasti välittävät ihmiset ottivat yhteyttä. On ollut hieno tunne kun joku soittaa ja kysyy mitä kuuluu, ja KUUNTELEE minua! Se on minulle täysin uutta, olen itse aina ollut se joka soittaa.

Oon tosi pahoillani jos annoin jotenkin sellaisen ärsyttävän "pääsin itse yli masennuksesta ja sinäkin pääset, tsemppiä vaan ja lenkille"- kuvan, se ei ollut tarkoitukseni. Mutta olen kyllä varma siitä että masennuksesta voi parantua, tai sen voi siirtää syrjään elämän tieltä. Mulla on takana uskomaton määrä masentajia, hyväksikäyttäjiä, ikäviä elämänkriisejä lapsuudesta saakka ja monen vuoden masennus jona ei mikään liikkunut päässä. Sekä niitä helvetin rasittavia omien keinojensa tyrkyttäjiä, pahimmat niistä jonkun uskonnon edustajia.

Ehkä mut erottaa masentuneesta se, että mulla on niin vahva toivonkipinä. Kela huohottaa niskassa, yksi hyvistä kavereista laittoi välit poikki kun en enää ollutkaan ovimatto, kaapissa on laatikollinen kuolleen rakkaan tavaraa, opiskelut junnaa ja rahaa ei ole, mutta silti, tässä olen. Nyt juuri on hyvä hetki kirjoitella tässä auringon paisteessa kahvikuppi kädessä älykkäälle ihmiselle yllättävällä foorumilla, seuraavasta hetkestä en tiedä. Illalla luultavasti rutistan eksän villapaitaa ja itken, mutta se ei tunnu enää niin pahalta, eikä itku ole ikuista. Jaksan uskoa siihen että vaikka olenkin rikkinäinen, vielä löytyy se joku jonka kanssa on vielä mukavampaa kuin nyt. Tai vielä parempaa, löytyy monia sellaisia ystäviksikin!

Debbie Depressive kirjoitti:

Liian pitkälle ei näitä juttuja kannata miettiä. Kun itse olin vielä työelämässä, olin parisuhteessa masentuneen ja monellakin tavaa ongelmaisen miehen kanssa. Erinäisten vuosien jälkeen olin itse aivan sippi työuupumuksen, lähiomaisen kuoleman ynnä monen muun asian takia, enkä jaksanut enää miehen jatkuvaa narinaa omista ongelmistaan. Kun en häntä varsinaisesti rakastanut, jätin hänet. Tämän jälkeen hän alkoi tapailla muita naisia, ja muutaman vuoden jälkeen hän tappoi itsensä. Kyseessä saattoi olla vahinkokin; kun en tiedä kuoleman yksityiskohtia, olen epäillyt että hän nappasi huomaamattaan liikaa tabuja ja viinaa yhtäaikaa, mikä oli siihen aikaan hänen uusin huvituksensa. Voisin tietysti ajatella että jos hän ei olisi koskaan seurustellut minun kanssani (hän muutti luokseni suoraan vanhempiensa luota), hänelle ei olisi tullut pakkomiellettä siitä että on pakko seurustella jonkun kanssa. Olisihan hän voinut olla "onnellisena" se peräkammarin poika jollainen hän oli.

Vai olisiko? Emmehän me voi tietää päiviemme määrää. Emmekä pelastaa toisiamme.

Jännänä pidän että vaikka itse olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut nuoresta asti, kukaan ei ole koskaan välittänyt siitä miltä minusta tuntuu, eli varonut sanomisiaan ja tekemisiään minun läsnäollessani. Tämän olen päätellyt mm. siitä että toinen kumppanini pariin kertaan uhkasi minut tappaakin kun hänellä itsellään oli joku sekopääkohtaus menossa. Ei puhettakaan että olisi ajatellut miltä minusta tuntuu. Itse olen kyllä miettinyt moneenkin kertaan että miten minä saan ja voin olla toisen ihmisen läsnäollessa. Itseasiassa tämä välillä alkaa niin keittää ja ärsyttää koko touhu, että hetkittäin tulee jopa mieleen että lopetan kumppanin etsimisen, jos en kerta kenenkään kanssa uskalla tai saa olla täysin oma itseni ilman että pitää kokoajan varoa. Tällainen läheistensä pelkääminen on tietysti alunperin alkanut jo lapsuudessa... Kotoa opittu malli.

Kyllä tervettä itsekkyyttä pitää olla. Ymmärrän erittäin hyvin miksi sinä et halua tapailla masentuneita, ja sinulla on täysi oikeus suojella omaa itseäsi. Kaikki "me" masentuneet emme ole niin pahassa jamassa että itsari väikkyy kokoajan mielessä, mutta tiedän ihmisiä joille on juuri erittäin tyypillistä että jossakin masennuksen vaiheessa he vaikuttavat ulospäin hyvin onnellisilta, ja sitten yhtäkkiä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Vaikka se lopullinen romahdus. En tiedä mistä tuo mielialan pomppaaminen ylös ja sitten romahtaminen alas oikein johtuu, onko heillä pään kemia niin pahasti sekaisin vai mikä lie syy.

Niitä ihmisiä vain en ymmärrä jotka suhtautuvat masentuneisiin vihamielisesti, tai tulevat tuputtamaan jotain järkeviä TAI järjettömiä hokkuspokkuskonsteja joilla parantaa itsensä. Voivathan he vain pysytellä masentuneista loitolla, en tajua miksi pitää vartavasten kiusaamaan tulla. Kyllä masennus teettää jo tarpeeksi pahaa oloa muutenkin että siihen tulee vielä joku haukkumaan ja ripittämään. :(

Lue lisää

Nouseeko koskaan kroonisen masentuneen mieleen, että: perkele tästä vielä noustaan ja taistellaan! Vai onko se ainaista häviäjän tunnetta, mitä mielikuvia herättää joku biisi jossa hehkutetaan yrittämistä ja ponnistelua?
http://www.youtube.com/watch?v=qhbsC7xhkco

miksi en tapaile kirjoitti:

Minä olin juuri sitä mitä mies elämäänsä kaipasi, koska olen läheisriippuvainen. Tuin siis häntä todella paljon, ja hän oli minulle aarre koska hän oli ensimmäinen mies joka ei käyttänyt minua hyväkseen vaan aidosti arvosti tukeani. Alussa olimme todella avoimia toisillemme virheistämme ja opettelimme elämään kummatkin, mutta kun tulimme läheisiksi, hän ei enää kertonutkaan syvimpiä tuntojaan koska pelkäsi että jätän tai että huolestun. Minä luottavaisena hölmönä uskoin kun hän sanoi voivansa paremmin ja olin aivan ällistynyt kun minulle soitettiin hänen kuolleen. Pakko mun on miettiä näitä, kun olimme niin läheiset. Ei se häntä takaisin tuo, mutta se on osa suruprosessia.

Ihailen sitä että katkaisit tuon suhteen, etkä jäänyt pitämään kiinni huonosta suhteesta. Mulle on ollut vaikeaa katkaista ylipäänsä mitään suhteita elämässä, vaikka ne olisivat miten huonoja tahansa.

Luin joitakin kirjoituksiasi, ja mielessäni kävi että oletko lukenut läheisriippuvaisuudesta? Tässä yksi monista sivuista missä asiaa käsitellään, googlaamalla löytyy lisää.

http://www.healingeagle.net/Fin/Irene/Irene.html

Mua on auttanut sen tiedostaminen että olen lr, lapsuuden ikävien kokemusten takia. Olen "diagnoosin" takia käynyt Coda-ryhmässä ja oppinut pitämään puoliani, heivasin elämästäni kaikki narsistit ja hyväksikäyttäjät pois. Se oli vaikeaa se, sillä siinä menikin sitten kaikki ihmissuhteeni! Sitä oli oikein kerännyt itselleen sairaita ihmisiä ympärille, jotta saisi sitä lapsuudesta tuttua viestiä itsestään, "Olet huono ja tarpeeton ihminen, olemassa vain muiden hyödyksi. Sinulla ei ole mitään arvoa".

Oli mahtavaa, kertakaikkisen mahtavaa istua yhden kaverin kanssa pöydän ääressä ja kakaista ulos tunteensa. "Okei, sulla on lupa olla temperamenttinen ja huutaa se ulos, mutta helvetti sentään, minä olen herkkä ja MULLA on siihen lupa myös! Mä menen henkisesti pöydän alle jos mulle huudetaan eikä se ole oikein. Joten pidä se mielessäsi seuraavan kerran kun huudat mulle!" Tuo suhde katkesi, kun enää ollutkaan myötäkarvaan silittelijä,vaan aloin kertoa myös oman mielipiteeni. Ei haittaa tippaakaan.

Nyt olen löytänyt uusia ihmisiä elämääni tuon itsemurhan jälkeen, kun ne oikeasti välittävät ihmiset ottivat yhteyttä. On ollut hieno tunne kun joku soittaa ja kysyy mitä kuuluu, ja KUUNTELEE minua! Se on minulle täysin uutta, olen itse aina ollut se joka soittaa.

Oon tosi pahoillani jos annoin jotenkin sellaisen ärsyttävän "pääsin itse yli masennuksesta ja sinäkin pääset, tsemppiä vaan ja lenkille"- kuvan, se ei ollut tarkoitukseni. Mutta olen kyllä varma siitä että masennuksesta voi parantua, tai sen voi siirtää syrjään elämän tieltä. Mulla on takana uskomaton määrä masentajia, hyväksikäyttäjiä, ikäviä elämänkriisejä lapsuudesta saakka ja monen vuoden masennus jona ei mikään liikkunut päässä. Sekä niitä helvetin rasittavia omien keinojensa tyrkyttäjiä, pahimmat niistä jonkun uskonnon edustajia.

Ehkä mut erottaa masentuneesta se, että mulla on niin vahva toivonkipinä. Kela huohottaa niskassa, yksi hyvistä kavereista laittoi välit poikki kun en enää ollutkaan ovimatto, kaapissa on laatikollinen kuolleen rakkaan tavaraa, opiskelut junnaa ja rahaa ei ole, mutta silti, tässä olen. Nyt juuri on hyvä hetki kirjoitella tässä auringon paisteessa kahvikuppi kädessä älykkäälle ihmiselle yllättävällä foorumilla, seuraavasta hetkestä en tiedä. Illalla luultavasti rutistan eksän villapaitaa ja itken, mutta se ei tunnu enää niin pahalta, eikä itku ole ikuista. Jaksan uskoa siihen että vaikka olenkin rikkinäinen, vielä löytyy se joku jonka kanssa on vielä mukavampaa kuin nyt. Tai vielä parempaa, löytyy monia sellaisia ystäviksikin!

Lue lisää

Itse olen lähinnä tyytynyt elämään masennuksen kanssa kun ei mitään lopullista parantumista vaikuta olevan, satunnaisista paremmista kausista huolimatta. Koen että eläkkeeni on sellainen "ennaltaehkäisevä" juttu minulle etten ahdistu taas todella pahasti jostakin sellaisesta tilanteesta jonka normaalit ihmiset selvittävät leikiten, tai ainakin sietävät. Tahtoo siis lähinnä sanoa konfliktit työelämässä. Kohtasin sillä taholla pari varsin pirullista ihmistä ja väsyin koko touhuun, plus burn out kertakaikkiaan liiallisen työtaakan kanssa samoihin aikoihin kun oli se eka pidempi parisuhde ynnä muuta oli vaan kertakaikkiaan liikaa. Ehkä siitä olisi jotenkin kuntoutunut jos toinen pidempi parisuhde olisi ollut vähän toisenlainen, mutta toisaalta en ihan hirvittävästi panisi painoa sille että kumppani eheyttää - ei parhainkaan kumppani auta jos ihmiseltä itseltään puuttuu eväitä pärjätä elämän erilaisissa vastoinkäymisissä. En kai saanut kotoa kunnon mallia siitä pärjäämisestä kun isä joi ja äitikin pysytteli työelämän ulkopuolella omien pettymystensä takia, joten minulle varmaankin oli tavallaan helppoa antaa yhteiskunnan määritellä itseni työkyvyttömäksi. Joku toinen olisi varmaan pettynyt syvästi siitä että tittelinä on eläkeläinen. Minulle se oli HELPOTUS. Olen kai liian herkkä ja ahdistumaan taipuvainen, joten parempihan se on että en vaatimalla vaadi itselleni väkisin jotain sellaista duunia mistä joku toinen voi olla onnellinen ja hänelle se on tarpeen. Ei tässä maassa riitä kaikille työtä, joten sikäli kenenkään on ihan turha räyhätä ja syyllistää niitä jotka katsovat etteivät siellä työelämässä pärjää.

En tiedä olenko läheisriippuvainen. Ihmisiin tutustuminen on ollut aika vaikeaa kaikkien ikävien kokemusten vuoksi, plus luonteeni ei taida olla kauhean seurallinen muutenkaan - joukossa nimittäin. Mieluusti hakeudun parisuhteeseen ja sitten se yksi ihminen riittää minulle kaikkeen mahdolliseen. En ole mielestäni kauhean riippuvainen siinä mielessä että kokoajan roikkuisin toisessa kiinni ja haluaisin tiivistä yhdessäoloa, paremminkin taisin olla liian etäinen myöhemmässä parisuhteessani, vaikka niin oli lopulta kumppanikin. Mutta tosiaan mietin ihan liikaa sitä että olenko nyt tarpeeksi mielinkielin ja helppoa seuraa. Joidenkin asioiden pyytäminen on todella vaikeaa, kun on sellainen oletus jo ennalta että tuo kumminkin suuttuu jos pyydän jotain. Kotoahan se tietysti tulee, kun ei lapsuudenkodissa oikein itselläni tuntunut olevan mitään merkitystä että olinko olemassa vai en.

Teen tietysti nyt aivan väärin kun etsin taas kumppania; pitäisi hankkia kavereita ja sen sellaista, mutta ei se ole yhtään sen helpommaksi muuttunut, eikä muutu. Minulta taitaa puuttua joku kanssakäymisen komponentti päästä kun on paljon helpompaa höpöttää netissä kuin tapailla ihmisiä livenä.

Sinun kommenteistasi en saanut sellaista vaikutelmaa että pyrkisit tietämään paremmin muiden asiat ja potkimaan masentuneita ottamaan itseään niskasta kiinni. :) Jotkut paranevat, jotkut eivät, jotkut yrittävät elää päivää kerrallaan - kuten minä. Ei se että masennuksesta kielletään puhumasta mitenkään asiaa edistä. Sellainen pimeä kylmä maa kuin tämä Suomikin on, on aivan naurettavaa että masennus olisi tabu josta pitää vaieta.

lkjhtyuimnbvcx kirjoitti:

Nouseeko koskaan kroonisen masentuneen mieleen, että: perkele tästä vielä noustaan ja taistellaan! Vai onko se ainaista häviäjän tunnetta, mitä mielikuvia herättää joku biisi jossa hehkutetaan yrittämistä ja ponnistelua?
http://www.youtube.com/watch?v=qhbsC7xhkco

Lue lisää

Parikymppisenä kun olin joutunut erään ilkeän ihmisen jyräämäksi ja itsetunto olisi voinut olla pohjalukemissa, minulle tuli tuollainen taistelumieliala. Kyllästyin olemaan kaikkien naureskelema nössö ja nynny, ja aloin meikata ja pukeutua muodikkaasti. Se oli sitä aikaa kun muutenkin olin sitten paremmassa jamassa ja voisi sanoa että masennusta ei ollut tai se oli taka-alalla. Elikä katsoisin että jos on esim. keskivaikeasti masentunut (yleinen diagnoosi), niin ei siinä noita perkele-tuntemuksia tule. Pitää olla kiikunkaakun että on melkein normaali mieliala.

Syvässä masennuksessa ei ole kyse mistään "periksiantamisesta", koska kyseessä ei ole mikään sellainen päätös johon ihmisellä itsellään on valtaa. Tätä on kauhean vaikea yrittää tervepäisille selittää että masennus EI ole mikään asennevika, luonteenpiirre tai oma valinta sen enempää kuin on esim. homous. Minkään maailman tsemppailuilla ja päättämisillä et pääse yhtään mihinkään. Ainoastaan jos et ole vielä pahasti masentumaan päässyt tai olet itseksesi tervehtymään päin voi tietyllä kriittisellä rajalla tehdä jotain päätöksiä ja näiden avulla edesauttaa mielialan kohoamista. Tämä voi varmasti kuulostaa ärsyttävältä, mutta mielestäni se nyt vaan on näin.

Itse en kauheasti edes mieti että olisin jotenkin "hävinnyt" tai että minun "pitäisi taistella". Mikä tarvis minulla olisi esittää mitään, vetää jotain roolia että elämäni on valtava menestystarina? Miksi pitäisi olla ura, paljon materiaa ja mammonaa? Minulla ei ole lapsia, joten ei tarvitse turvata muiden elämää. Minulla kun ei nyt ole edes sitä kumppania, niin ei tarvitse esittää mitään kodinhengetärtä ja erinomaista sidekickiä kellekään itseensä rakastuneelle miehelle. Aika vapauttavaa oikeastaan. Seuraavan parisuhteeni haluaisinkin solmia niissä merkeissä että en takuulla ala asumaan toisen kanssa yhdessä, enkä minä ole vastuussa toisen osapuolen mielentiloista sen enempää kuin hänkään minun. :)

Debbie Depressive kirjoitti:

Parikymppisenä kun olin joutunut erään ilkeän ihmisen jyräämäksi ja itsetunto olisi voinut olla pohjalukemissa, minulle tuli tuollainen taistelumieliala. Kyllästyin olemaan kaikkien naureskelema nössö ja nynny, ja aloin meikata ja pukeutua muodikkaasti. Se oli sitä aikaa kun muutenkin olin sitten paremmassa jamassa ja voisi sanoa että masennusta ei ollut tai se oli taka-alalla. Elikä katsoisin että jos on esim. keskivaikeasti masentunut (yleinen diagnoosi), niin ei siinä noita perkele-tuntemuksia tule. Pitää olla kiikunkaakun että on melkein normaali mieliala.

Syvässä masennuksessa ei ole kyse mistään "periksiantamisesta", koska kyseessä ei ole mikään sellainen päätös johon ihmisellä itsellään on valtaa. Tätä on kauhean vaikea yrittää tervepäisille selittää että masennus EI ole mikään asennevika, luonteenpiirre tai oma valinta sen enempää kuin on esim. homous. Minkään maailman tsemppailuilla ja päättämisillä et pääse yhtään mihinkään. Ainoastaan jos et ole vielä pahasti masentumaan päässyt tai olet itseksesi tervehtymään päin voi tietyllä kriittisellä rajalla tehdä jotain päätöksiä ja näiden avulla edesauttaa mielialan kohoamista. Tämä voi varmasti kuulostaa ärsyttävältä, mutta mielestäni se nyt vaan on näin.

Itse en kauheasti edes mieti että olisin jotenkin "hävinnyt" tai että minun "pitäisi taistella". Mikä tarvis minulla olisi esittää mitään, vetää jotain roolia että elämäni on valtava menestystarina? Miksi pitäisi olla ura, paljon materiaa ja mammonaa? Minulla ei ole lapsia, joten ei tarvitse turvata muiden elämää. Minulla kun ei nyt ole edes sitä kumppania, niin ei tarvitse esittää mitään kodinhengetärtä ja erinomaista sidekickiä kellekään itseensä rakastuneelle miehelle. Aika vapauttavaa oikeastaan. Seuraavan parisuhteeni haluaisinkin solmia niissä merkeissä että en takuulla ala asumaan toisen kanssa yhdessä, enkä minä ole vastuussa toisen osapuolen mielentiloista sen enempää kuin hänkään minun. :)

Lue lisää

Kyllä syvässä masennuksessa on kysymys periksiantamisesta. Se on tapa pysäyttää valtavat tunnemassat, jotka haluavat löytää tiensä tietoisuuteen.

Kun ihminen kohtaa nuo tunteet, masennus katoaa.

Itse tosin en ole vielä tuossa pisteessä mutta kannabiksen vaikutuksenalaisena kyllä oli tällaista samanlaista dynamiikkaa joten uskon että näin on myös syvemmällä tasolla.

syntax error kirjoitti:

Kyllä syvässä masennuksessa on kysymys periksiantamisesta. Se on tapa pysäyttää valtavat tunnemassat, jotka haluavat löytää tiensä tietoisuuteen.

Kun ihminen kohtaa nuo tunteet, masennus katoaa.

Itse tosin en ole vielä tuossa pisteessä mutta kannabiksen vaikutuksenalaisena kyllä oli tällaista samanlaista dynamiikkaa joten uskon että näin on myös syvemmällä tasolla.

Lue lisää

Itse en usko masennuksen katoamiseen, voin uskoa siihen että se on välillä taka-alalla. Masennuin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana kun erinäisistä syistä jäin täysin omiin oloihini eli elämässäni ei ollut enää ketään joka olisi minusta piitannut. Jos oli erikoisemmin ollut siihen mennessäkään. Vaikken sen yhden humpuukimaakarin loisjuttuihin uskokaan, niin joskus olen miettinyt että omalla kohdallani hormonitoiminnalla saattaisi olla jotain merkitystä kun tuo masennus alkoi samaan aikaan kuin murrosikä. Ja sen koommin kuukautiskierron varrella on ollut tiettyjä kausia jolloin olen helpommin alamaissa.

On ollut parempia vuosia, on ollut pahempia vuosia, taisin jo jossain sanoakin että kamelin selän katkaisi se ettei koskaan saanut kunnolla elpyä jostain "tilanteesta" kun tuli jo uusi päälle. Sitten sitä ei vaan jaksanut enää yhtään mitään, kuten esim. niitä työllistyksiä koska työelämä oli ollut yksi keskeinen paikka missä paha olo lisääntyi. Ja nimenomaan ihmisten vuoksi. En tiedä miksi naisvaltaisilla aloilla naisten pitää ronkkia toistensa mielenterveys pilalle... Mutta jos menee parikymppisenä sellaisten 40 ja 50 naisten sekaan niin se voi olla yhtä helvettiä ellei ole erityisen ronski ja itsevarma yksilö. Sitten kun joku porukka on ottanut sinulta luulot pois, niin jatkossa olet joka akan armoilla menit minne vaan...

Olen näitä tunteita kohdannut vuosia ja vuosikymmeniä eikä olennainen muutu. Olen toisinaan ollut innokas jonkinlaiseen etätyöhön ettei tarvitse olla se hirveä kamala "eläkeläinen", mutta niitä ei kuulema anneta kuin niille jotka ovat olleet vuosia jossakin firmassa töissä. Eikä minulla ole kovin monipuolista koulutustakaan. Ajoittain myös muisti reistaa, ja keskittymiskyky.

En todellakaan usko että rakas ihminen muuttaa kaiken hyväksi, mutta kaikesta huolimatta uskon että minulla olisi jollekulle paljon annettavaa jos vain hänen kanssaan ajatusmaailmat kohtaisivat... Tuntuu vain ettei sovi kenenkään kanssa yhteen. Mt-ongelmaiset saattavat olla minulle vähän liian raskas pala, terveet katsovat minua kuin halpaa makkaraa. Yhtähyvin voisin olla vaikka humanoidi.

Debbie Depressive kirjoitti:

Itse en usko masennuksen katoamiseen, voin uskoa siihen että se on välillä taka-alalla. Masennuin ensimmäisen kerran noin 11-vuotiaana kun erinäisistä syistä jäin täysin omiin oloihini eli elämässäni ei ollut enää ketään joka olisi minusta piitannut. Jos oli erikoisemmin ollut siihen mennessäkään. Vaikken sen yhden humpuukimaakarin loisjuttuihin uskokaan, niin joskus olen miettinyt että omalla kohdallani hormonitoiminnalla saattaisi olla jotain merkitystä kun tuo masennus alkoi samaan aikaan kuin murrosikä. Ja sen koommin kuukautiskierron varrella on ollut tiettyjä kausia jolloin olen helpommin alamaissa.

On ollut parempia vuosia, on ollut pahempia vuosia, taisin jo jossain sanoakin että kamelin selän katkaisi se ettei koskaan saanut kunnolla elpyä jostain "tilanteesta" kun tuli jo uusi päälle. Sitten sitä ei vaan jaksanut enää yhtään mitään, kuten esim. niitä työllistyksiä koska työelämä oli ollut yksi keskeinen paikka missä paha olo lisääntyi. Ja nimenomaan ihmisten vuoksi. En tiedä miksi naisvaltaisilla aloilla naisten pitää ronkkia toistensa mielenterveys pilalle... Mutta jos menee parikymppisenä sellaisten 40 ja 50 naisten sekaan niin se voi olla yhtä helvettiä ellei ole erityisen ronski ja itsevarma yksilö. Sitten kun joku porukka on ottanut sinulta luulot pois, niin jatkossa olet joka akan armoilla menit minne vaan...

Olen näitä tunteita kohdannut vuosia ja vuosikymmeniä eikä olennainen muutu. Olen toisinaan ollut innokas jonkinlaiseen etätyöhön ettei tarvitse olla se hirveä kamala "eläkeläinen", mutta niitä ei kuulema anneta kuin niille jotka ovat olleet vuosia jossakin firmassa töissä. Eikä minulla ole kovin monipuolista koulutustakaan. Ajoittain myös muisti reistaa, ja keskittymiskyky.

En todellakaan usko että rakas ihminen muuttaa kaiken hyväksi, mutta kaikesta huolimatta uskon että minulla olisi jollekulle paljon annettavaa jos vain hänen kanssaan ajatusmaailmat kohtaisivat... Tuntuu vain ettei sovi kenenkään kanssa yhteen. Mt-ongelmaiset saattavat olla minulle vähän liian raskas pala, terveet katsovat minua kuin halpaa makkaraa. Yhtähyvin voisin olla vaikka humanoidi.

Lue lisää

Ystäväni parani melko pahasta bipolaarista ja epävakaasta persoonallisuudesta, joita yleisesti pidetään parantumattomina. Revi siitä.

Niin kauan kuin sä et tee tunneterapiaa, et voi tietää mistä puhut.

syntax error kirjoitti:

Ystäväni parani melko pahasta bipolaarista ja epävakaasta persoonallisuudesta, joita yleisesti pidetään parantumattomina. Revi siitä.

Niin kauan kuin sä et tee tunneterapiaa, et voi tietää mistä puhut.

Lue lisää

Kappas, ihmeitä siis tapahtuu.

Onko tunneterapia joku erityinen terapian muoto? Itse en koskaan saanut mitään terapiaa ennen kuin eläke myönnettiin. Joku lappu kyllä joskus lyötiin kouraan että hae Kelasta tukea terapiaan, mutta minulle selvisi että itselleni olisi jäänyt silti niin paljon siitä terapiasta omalle osalle maksettavaksi että en olisi taloudellisesti selvinnyt mitenkään. Kun olin työelämässä silloin eläke alkoi kertyä vasta 23-vuotiaasta eteenpäin, ja olin ehtinyt olla jo monta vuotta töissä siihen mennessä - siis aivan turhaan eläkettä ajatellen. Ne muutamat vuodet mitkä siihen perään vielä olin eivät ole nostaneet työperäisen eläkkeen määrää kovin kummoiseksi.

(Burn outin takia lähdin töistä, opiskelin lisää, olin työtön, olin sairauslomalla ystäväni tehtyä itsemurhan ja työllistyksessä koettuani kiusaamista, olin taas työtön, 2004 masennuin ns. lopullisesti kokonaan ja siitä eteenpäin sitten sairausloma, kunt.tuki ja eläke.)

Sittemmin on joku jossakin väittänyt että kotikunta maksaisi ihmisille heidän terapioitaan, mutta minun on tätä hyvin vaikea uskoa ja missään virallisella taholla tällaisesta ei ole ollut mitään puhettakaan. Itse hain parille Kelan kurssille ja yhdelle RAY:n, enkä päässyt näistä millekään. Sen koommin en sitten ole saanut aikaiseksi hakea yhtään mihinkään moneen vuoteen. Tuskinpa nuo ottaisivatkaan minnekään kun olen jo eläkkeellä.

syntax error kirjoitti:

Ystäväni parani melko pahasta bipolaarista ja epävakaasta persoonallisuudesta, joita yleisesti pidetään parantumattomina. Revi siitä.

Niin kauan kuin sä et tee tunneterapiaa, et voi tietää mistä puhut.

Lue lisää

Ai niin, ja minulla on mahdollisesti riesanani myös Asperger-piirteisyys, jota ei suostuttu tutkimaan kunnolla ja sen sijasta vaan persoonallisuushäiriö-diagnooseja lisättiin.

As-piirteisyys tietysti selittäisi miksi en lapsena edes kaivannut muiden lasten seuraan jos ei vartavasten laitettu, ja miksi sitten kasvoin niin sisäänpäinkääntyneeksi että olin otollinen kohde kiusattavaksi milloin missäkin...

Meinasin heti ratketa nauruun. "Netissä deittailu on sekä hauskaa että antoisaa. Tutustut jatkuvasti uusiin ihmisiin ja valikoima on laaja." Ei helvetti, tämä oli tosiaan niin huvittavaa että lasken varmaan kohta alleni.

Mikähän tästä tekee hauskaa ja antoisaa? Ei mikään. Olenko tutustunut jatkuvasti uusiin ihmisiin? Olin 3 kk sitten viimeksi treffeillä ja vuoden sisällä olen ollut yhteensä kolme kertaa, että kaippa sitten niin. Valikoima on laaja? Mistä kohdasta, ei ainakaan nelikymppisten kohdalla.

Kiitos päivän ilon hetkestä.

Nimim. "ei enää sinisilmä" - olipas erikoista. Itse en kyllä millään pystyisi ihan oikean seurustelun varrella esittämään muuta kuin olen. Kumminkin jossain vaiheessa saattaisi jäädä vaikka tiliote jonnekin pyörimään ja ehkä sieltä pamahtaisi silmään että eläke sitä ja tätä. :P

En jaksa tsekata mitä olen ketjuun kirjoitellut, mutta omalle osalleni on osunut jo kaksi mt-ongelmista kärsinyttä kumppania. Voi miettiä että olisinko säästynyt terveempänä ilman heitä. Tai alkoholistiperhettä josta olen. Tai koulu- ja työpaikkakiusaamista. Ja niin edelleen. Lopultakin oma ongelmani on se että en sitten missään vaiheessa päässyt kunnolla elpymään kun aina kun yhdestä vastoinkäymisestä tai sanoisinko suoraan kusipäästä ihmisestä oli päästy eroon, niin seuraava oli tulossa jo nurkan takana.

Ei siitä loukkaantua voi että joku haluaa diagnoosittoman kumppanin, mutta se kyllä tympäisee että ihmisillä on niitä oletuksia joiden mukaan mt-ongelmaisen mukamas "kuuluu" käyttäytyä. Oletetaan että esim. makaa päivät pitkät sängyssä. Itsehän omaan masennus-dg:n ohella myös ahdistus-dg:n, ja voin kertoa että jälkimmäinen tekee minusta sen verran energisen että ei pahemmin voi sinne sängyn pohjalle jäädä, koska se se vasta ahdistaisi! Minulla on melkein pakkomielle että kaikki asiat pitää hoitaa mahdollisimman hyvin, ja sepä se onkin se mikä on myrkkyä jos on työelämässä. Perfektionistilla jonka havaitaan uutterasti raatavan kahden edestä on heti sata pomoa lykkäämässä kaikenlaista tehtävää ja ottamassa ihmisestä viimeisenkin pisaran irti.

Se ettei muka saa asioitaan hoidettua loukkaa minua. Viime vuonna onnistuin loukkaantumaan myös sillä tavalla että eräs ihminen jolle mainitsin eläkkeellä olemisestani haukkui minut pystyyn todeten että olen valehdellut itseni eläkkeelle - koska vaikutan liian terveeltä. Tässä taas se oletus takana että mt-ongelmaisen pitää kokoajan pälyillä jotenkin omituisesti, haista pahalle, haahuilla tukka paskaisena ja mököttää mykkänä.

Eläkkeelle ei mennä 100 % työkyky menettäneenä, vaan työkyvyn alennettua tietyn määrän verran, en nyt muista mikä se määrä oli. Omalla kohdallani tulee toki kyseeseen muisti- ja keskittymishäiriöt joita on silloin kun masennus pahenee. Että menepä sitten vaativaan työhön sekoilemaan kun et muista edes sitä mitä minuutti sitten ajattelit. Mutta noin muuten en ole ollut vielä vaaraksi ympäristölleni... :P

Lopulta minulle on aika se ja sama onko toisella osapuolella diagnooseja vai ei, kunhan hän käyttäytyy MINUA kohtaan hyvin, eikä tuijota siihen mitä ansaitsen ja olenko töissä. Tällähän ei ole merkitystä jos ei aio muuttaa yhteen eikä tehdä lapsia, ja jälkimmäinen on minun osaltani jo sivuutettu asia. Tietty jos on kalliita harrastuksia joihin haluaa kumppanin maksumieheksi 50/50 niin sitten sehän ei luonnistu.

Suurin ongelmani pysyy samana oli "sairas" tai "terve": sopivaa kumppania ei löydy kun olet jo keski-iässä.

Kiitän.

Omalla kohdallani vaikuttaisi siltä että vaihtoehto 2. Ja se vaatimus on: että oikeasti rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Siinä kun on tuntunut olevan vähän häikkää. Aina lapsuudenkodista lähtien.

Eikä sitä rakkautta tarvitse kukkapuskien ja suklaalaatikoiden kanssa esitellä, eikä millään kliseillä näytellä. Kyllä sen tietää sitten kun sellainen on, silloin toisen kanssa on enimmäkseen kiva olla ja haluaa jakaa kaikki asiat eikä yrmyttää omissa oloissaan.

X-vaihtoehdon meinasin valita siinä vaiheessa kun tuntui siltä että en tule enää ikinä saamaan kumppania - yritin tyytyä seksisuhteisiin. Mutta se että näitä suhteita ei sitten tullutkaan juurikaan kerättyä oli kai viesti alitajunnalta että tämä ei vaan toimi. En voi tyytyä vähempään kuin oikea kumppanuus.

Olen itse lievä bipo, joten kommentoin.
Ensiksi; koska mies tietää ja tuntee sairautensa kulun, häneltä voi edellyttää ihan rationaalista ajattelua, vaikka ja kun mielialat vaihtuvat.
Esim. tuo katoaminen masennuksen syövereihin: miehen kannattaa viestiä nettitutuilleen, siis potentiaalisille seurustelukumppaneille, että nyt menee vähän heikosti eikä ehkä jaksa vastailla vähään aikaan. Sen sijaan, että häviää kuin pieru Saharaan.
Samoin (hypo)maniakauden touhuiluihin voi -ja pitää- miehen itsensäkin suhtautua lievällä huumorilla: "Noh, nyt taitaa äijää viirata ". Näin nettitutut ymmärtävät, että mies ei ole täysin kaheli ja tauti on jollain tasolla hallinnassa. "Hulluja" vieroksutaan juuri siksi, että klassinen kahjo ei itse tajua omaa tilaansa. Näin siis ulkopuolisen näkökulmasta.

Toiseksi; vaikka toinen bipo voisikin parhaiten ymmärtää samanlaista kumppania, ei tällaista yhdistelmää voi missään tapauksessa suositella.
Taudin tuska kaksinkertaistuu, vähintään. Bipon kumppanina voisi pärjätä terve, voimakas ihminen, joka pysyy tyynenä tilanteessa kuin tilanteessa.
Sellainen, jota toisen paha olo ei kauheasti heilauta, vaan osaa pysyä taudin ulkopuolella. Omaa hyviä ystäviä, panostaa omaan työhönsä, harrastuksiinsa jne. Kumppanilta ei voi odottaa itselleen saavansa paljonkaan, vaan on enimmäkseen tukevana osapuolena, hyvistä hetkistä nauttien.

up-n-down kirjoitti:

Olen itse lievä bipo, joten kommentoin.
Ensiksi; koska mies tietää ja tuntee sairautensa kulun, häneltä voi edellyttää ihan rationaalista ajattelua, vaikka ja kun mielialat vaihtuvat.
Esim. tuo katoaminen masennuksen syövereihin: miehen kannattaa viestiä nettitutuilleen, siis potentiaalisille seurustelukumppaneille, että nyt menee vähän heikosti eikä ehkä jaksa vastailla vähään aikaan. Sen sijaan, että häviää kuin pieru Saharaan.
Samoin (hypo)maniakauden touhuiluihin voi -ja pitää- miehen itsensäkin suhtautua lievällä huumorilla: "Noh, nyt taitaa äijää viirata ". Näin nettitutut ymmärtävät, että mies ei ole täysin kaheli ja tauti on jollain tasolla hallinnassa. "Hulluja" vieroksutaan juuri siksi, että klassinen kahjo ei itse tajua omaa tilaansa. Näin siis ulkopuolisen näkökulmasta.

Toiseksi; vaikka toinen bipo voisikin parhaiten ymmärtää samanlaista kumppania, ei tällaista yhdistelmää voi missään tapauksessa suositella.
Taudin tuska kaksinkertaistuu, vähintään. Bipon kumppanina voisi pärjätä terve, voimakas ihminen, joka pysyy tyynenä tilanteessa kuin tilanteessa.
Sellainen, jota toisen paha olo ei kauheasti heilauta, vaan osaa pysyä taudin ulkopuolella. Omaa hyviä ystäviä, panostaa omaan työhönsä, harrastuksiinsa jne. Kumppanilta ei voi odottaa itselleen saavansa paljonkaan, vaan on enimmäkseen tukevana osapuolena, hyvistä hetkistä nauttien.

Lue lisää

Tuo on ihan hyvä ohje että mt-ongelmista kärsivä tiedottaisi kokoajan siitä missä mennään. Masentuneellekin se kävisi, etteivät läheiset ihmettele miksi tämä yhtäkkiä on esim. kärttyinen tai kieltäytyy jostakin aiemmin mukavaksi katsomastaan jutusta. Voi tulla mielikuva että toinen oikuttelee ja haluaa olla tahallaan hankala ja pilata ilmapiiriä. Toisaalta siitä masennuksesta ei välttämättä kauheasti huvita jauhaa, ja kun siinä yksi keskeinen tekijä on syyllisyydentunne, niin helposti masentunut kokee että on rasittava riesa muille varsinkin jos alkaa tunnetiloistaan avautumaan. Mutta onhan niitä suurempiakin riesoja... Kuten iloiset kännit ottava ukko joka ajaa perheensä lumihankeen. Masentuneen pitäisi säilyttää suhteellisuudentaju ja uskaltaa ajatella ettei hän välttämättä ole läheskään niin paska ihmiseksi kuin luulee olevansa.

Ahdistuminen onkin mielestäni vähän vaikeampi juttu. Pahasti ahdistunut ihminen voi olla yhtä "kierroksilla" kuin bipolaari maanisessa vaiheessa, mutta erona se että ei ole kivaa. Päässä pyörii joku tietty juttu joka voi olla aika typeräkin, ja pahinta on se että pelkää tulevansa hulluksi. Itselleni kävi niin tuon tuostakin ennen kuin sain ahdistukselle nimen ja se oli, tadaa: AHDISTUS... Vähän tunsin itseni tolloksi etten ollut tuota sanaa tajunnut vaan luulin aina että olen mukamas sekoamispisteessä. En ollut, koska en koskaan seonnut. (=Saanut psykoosia, joutunut sairaalaan.)

Ahdistunut voi olla perheelleen rasittava sillä hän saattaa tahtomattaankin tuputtaa sitä omaa ahdistustaan lähipiirillekin, eli pelottelee vaikkapa jollain asialla. Eka eksäni oli tämmöinen, oli oppinut sen omalta isältään.

Pakko-oireinen häiriö on vähän samantapainen kuin ahdistus, mutta ahdistus voi kadota aikanaan, pakko-oire ei kai oikein koskaan kunnolla parane (esim. tarve napsutella valoja eestaas, tarkistaa onko ovet lukossa, hellanlevyt sammutettu jne.)

Aivojen vikatiloistahan nuo kaikki johtuvat. Kun enempi keskityttäisiin siihen että kyseessä on oikeastaan ELIMEN häiriö, niin koko jutussa ei olisi mitään mystistä eikä hävettävää. Toki masennuksen ja ahdistuksenkin taustalla on usein vuosien vaikeudet ja kaikenlaista raskasta joka romahduttaa mielenterveyden, mutta kyllähän nämä ihan konkreettiset vaikeudet voivat lopulta johtaa siihen että aivotkaan eivät enää pelitä. Muisti reistaa, keskittymiskyky onneton - taustalla se että hermosolujen väliset yhteydet katkeilevat, jos olen oikein ymmärtänyt.