Satu Etelälahti

Soitto soittajineen lumosi niin, että en tuntenut ympäröivää paikkaa enää ollenkaan vieraaksi, uppouduin niin tuohon ihasteluun. Kaikki mitä hän soitti, kuulosti yksinkertaisesti kauniilta, ja kauneus tuntui paitsi korvissa, myös häntä katsoessani lasittuneissa silmissä – ne kaikki tuntuivat olevan yhtälailla sidoksissa tähän tunteeseen.

Asetin kyynärpääni kevyesti ikkunan alanurkalle, ja oli suorastaan pakko asettaa leukansa kämmenen kanssa nojaamaan. Tunsin olevani unessa. Se sai aikaan syvän huokauksen.

Kunnes soitto yhtäkkiä lakkasi, kenties kappaleen päätyttyä, ja viimeisten nuottien mukaiset loppusävelet kuluivat ja hiljenivät.

Mutta mitä seuraavaksi? Jatkaisiko hän soittoaan, pitäisikö tuoda itseni ilmi vai ei? Tai jos hän ei jatkaisikaan, vaan siirtyisi omiin kotoisiin askareisiinsa? Mutta olisiko minun siksi parempi jo alkaa häipyä, etten tulisi huomatuksi, ja saisi syytteitä yksityisen kotirauhan häirinnästä, mikä voisi murskata tuon äsken löytämäni tunteen, ja jota varmaan, varmasti, tunsin edelleenkin? Olisiko siis parempi säästää se puhtaana ja koskemattomana –

”Toivottavasti pidettiin”, kuului yhtäkkiä ääni tuon tuijottamani naishahmon kasvopuolelta, eikä ollut epäilystäkään siitä, kenelle sanat oli osoitettu. Ensin hätkähdin äskeisistä, ja mainen unimaailma katosi kuin äkkiä päästäni poishumahtanut sumu, ja todellisuus löi itsensä sen tilalle – todellisuus siitä, että oli tapahtunut niin kuin olin pelännyt. Ilmeisesti päästämäni tiedostettu huokaus oli ollut liian äänekäs.
Mutta mitä sitten? Mitä yleensä saattoi tällaisessa tilanteessa tehdä? Häipyä, lähteä juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin, vaiko kuinka?

Mutta näistä kaikista peloista ja järkähdyksistä huolimatta saattoi silti tälle kaikelle löytyä jokin järjestys ja järjellinen ja sivistynyt selitys. Ensimmäisenä tietysti piti pyytää kunnolla anteeksi.

”Nii, anteeks ny vaa, vaan ku mää sattuin iha sattumalta tuolta kuuleen ton sun soittamises, ja ku se kuulosti niin nätiltä, nii tuntu olleen iha pakko jäähä kuuntelleen. Meinaa emminä sen kummemmasta välittäiskää kuunnella…!”

Kiusallinen hiljaisuus. Ajattelin ehkä olevan parempi katkaista se jollakin, joten esitin pyynnön, vaikka pelkäsinkin täysin jyrkkää ja kielteistä vastausta ja mielialaa:

”Soppiisko jäähä kuuntelemmaa…? Vai niin sis – meinasikko nää vielä ennää soittaa?”

Jälleen hiljaisuus, mutta sitä tuntui omalta osaltani jotenkin helpottavan se, että oli oma vuoroni odottaa vastausta suoraan kysymykseen. Silti jännitin, kunnes kuulin lopultakin äänen vähän lämpimämmin vastaavan:

”No… jos toella piät… ja haluat…”

Tämä tuntui jo niin paljon äskeistä lämpimämmin lausutulta, että se tuntui itsessään jo vieraanvaraisemmalta. Mutta se sai myös epäilemään, tai ihmettelemään, olinko saanut hänet todella uskomaan sanoihin. Kuitenkin tunsin jälleen olevani aivan toisessa maailmassa, voidakseni uskoa tämän kaiken olevan totta.

Mutta tajuttuani olevani hereillä ja varmasti elossa, tajusinkin ilon lainahduksen jälkeen missä tarkalleen ottaen juuri seisoin.

”J-jaa-ah… Noh, missäköhä, soppiikoha sitä täsä eelleen, vaik-ko…”

”Senkuns tut peremmälle vaan. Mitä sitä siellä ennää…” hän vastasi heti perään, nyt normaalilla ja leppoisalla arkiäänellä, josta kuuli suurimman jännitteen kadonneen. ”Senkus hyppäät siittä sisälle, kunha ei tuu hiekkaa lattialle.”

No, mikäpä siinä, ajattelin uudessa intoa pursuavassa puuskahduksessani. Niinpä lämäytin kämmeneni ikkunalaudalle ja hypähtämällä kampeuduin sen niskaan, ja kannelle päästyäni kopistelin sandaalejani toisiinsa. Sain lopulta pujotettua jalkani toiselle puolelle, jossa hetken tarkastelin jälleen naishahmon selkäpuolta, koska muuta hänestä ei vielä näkynyt.

Yur kirjoitti:

Soitto soittajineen lumosi niin, että en tuntenut ympäröivää paikkaa enää ollenkaan vieraaksi, uppouduin niin tuohon ihasteluun. Kaikki mitä hän soitti, kuulosti yksinkertaisesti kauniilta, ja kauneus tuntui paitsi korvissa, myös häntä katsoessani lasittuneissa silmissä – ne kaikki tuntuivat olevan yhtälailla sidoksissa tähän tunteeseen.

Asetin kyynärpääni kevyesti ikkunan alanurkalle, ja oli suorastaan pakko asettaa leukansa kämmenen kanssa nojaamaan. Tunsin olevani unessa. Se sai aikaan syvän huokauksen.

Kunnes soitto yhtäkkiä lakkasi, kenties kappaleen päätyttyä, ja viimeisten nuottien mukaiset loppusävelet kuluivat ja hiljenivät.

Mutta mitä seuraavaksi? Jatkaisiko hän soittoaan, pitäisikö tuoda itseni ilmi vai ei? Tai jos hän ei jatkaisikaan, vaan siirtyisi omiin kotoisiin askareisiinsa? Mutta olisiko minun siksi parempi jo alkaa häipyä, etten tulisi huomatuksi, ja saisi syytteitä yksityisen kotirauhan häirinnästä, mikä voisi murskata tuon äsken löytämäni tunteen, ja jota varmaan, varmasti, tunsin edelleenkin? Olisiko siis parempi säästää se puhtaana ja koskemattomana –

”Toivottavasti pidettiin”, kuului yhtäkkiä ääni tuon tuijottamani naishahmon kasvopuolelta, eikä ollut epäilystäkään siitä, kenelle sanat oli osoitettu. Ensin hätkähdin äskeisistä, ja mainen unimaailma katosi kuin äkkiä päästäni poishumahtanut sumu, ja todellisuus löi itsensä sen tilalle – todellisuus siitä, että oli tapahtunut niin kuin olin pelännyt. Ilmeisesti päästämäni tiedostettu huokaus oli ollut liian äänekäs.
Mutta mitä sitten? Mitä yleensä saattoi tällaisessa tilanteessa tehdä? Häipyä, lähteä juoksemaan niin nopeasti kuin suinkin, vaiko kuinka?

Mutta näistä kaikista peloista ja järkähdyksistä huolimatta saattoi silti tälle kaikelle löytyä jokin järjestys ja järjellinen ja sivistynyt selitys. Ensimmäisenä tietysti piti pyytää kunnolla anteeksi.

”Nii, anteeks ny vaa, vaan ku mää sattuin iha sattumalta tuolta kuuleen ton sun soittamises, ja ku se kuulosti niin nätiltä, nii tuntu olleen iha pakko jäähä kuuntelleen. Meinaa emminä sen kummemmasta välittäiskää kuunnella…!”

Kiusallinen hiljaisuus. Ajattelin ehkä olevan parempi katkaista se jollakin, joten esitin pyynnön, vaikka pelkäsinkin täysin jyrkkää ja kielteistä vastausta ja mielialaa:

”Soppiisko jäähä kuuntelemmaa…? Vai niin sis – meinasikko nää vielä ennää soittaa?”

Jälleen hiljaisuus, mutta sitä tuntui omalta osaltani jotenkin helpottavan se, että oli oma vuoroni odottaa vastausta suoraan kysymykseen. Silti jännitin, kunnes kuulin lopultakin äänen vähän lämpimämmin vastaavan:

”No… jos toella piät… ja haluat…”

Tämä tuntui jo niin paljon äskeistä lämpimämmin lausutulta, että se tuntui itsessään jo vieraanvaraisemmalta. Mutta se sai myös epäilemään, tai ihmettelemään, olinko saanut hänet todella uskomaan sanoihin. Kuitenkin tunsin jälleen olevani aivan toisessa maailmassa, voidakseni uskoa tämän kaiken olevan totta.

Mutta tajuttuani olevani hereillä ja varmasti elossa, tajusinkin ilon lainahduksen jälkeen missä tarkalleen ottaen juuri seisoin.

”J-jaa-ah… Noh, missäköhä, soppiikoha sitä täsä eelleen, vaik-ko…”

”Senkuns tut peremmälle vaan. Mitä sitä siellä ennää…” hän vastasi heti perään, nyt normaalilla ja leppoisalla arkiäänellä, josta kuuli suurimman jännitteen kadonneen. ”Senkus hyppäät siittä sisälle, kunha ei tuu hiekkaa lattialle.”

No, mikäpä siinä, ajattelin uudessa intoa pursuavassa puuskahduksessani. Niinpä lämäytin kämmeneni ikkunalaudalle ja hypähtämällä kampeuduin sen niskaan, ja kannelle päästyäni kopistelin sandaalejani toisiinsa. Sain lopulta pujotettua jalkani toiselle puolelle, jossa hetken tarkastelin jälleen naishahmon selkäpuolta, koska muuta hänestä ei vielä näkynyt.

Lue lisää

Seisoin hetken paikoillani odottaen soiton uutta alkua. Mutta sitä ei vielä kuulunut, ja huomasin että hänkin taisi odottaa jotain.

”Voi tulla tuohon tuolille asti, nii ei tarvinne seisovaltaa, pystyypi keskittymmän paremmin…”

Päälle päätteeksi hän vielä taputti pehmeästi verhoillun tuolin istuinta oikealla puolellaan, ja tämän kuultuani ja tajuttuani mitä se tarkoitti, iski jälleen jännitys. Se oli elänyt lähes kuin alituisena kestotilana aina hänet nähtyänikin, viimeistäänn kun hän oli paljastanut huomanneensa katsojansa, mutta nyt siihen tuli uusi sävy. Sillä tuolla istuimella paitsi näkisin ensi kertaa hänen kasvonsa, olisin myös lähempänä häntä kuin varmasti ikinä voisin olla.

Kuitenkin astelin hänen taputtamalleen tuolille, jota katsahtaessani olin kiitollinen, että Ragni oli ottanut varsinaiset vakiohousuni pestäväkseen, ja että olin joutunut tälle reissulleni laittamaan puhtaat varahousut. Sitten iski mieleeni se, mitä hän ajattelisi ylipäätään koko ulkoisesta asustani ja olemuksestani: verkkahousuista, hihallisesta mutta kääritystä päällyspaidasta, jonka päältä olin sentään jättänyt mustan liivin pois, ja aina pehkoisesta päälaestani, jota tuulet olivat saaneet vapaasti heitellä.
Jokainen askel tuntui kaikuvan hiljaisessa salongissa, ja hitaasti lähestyin häntä yhä lähemmäksi. Lopulta olin tuolin lähettyvillä, ja hitaasti ja varovasti sille istahdin, paine ja sydämen jyskytys rinnassa yhäti kiihtyen. Yritin silti säilyttää jonkinlaisen arvokkaan olemuksen, minkä tiliin saattoi itsekseen piilottaa sen, etten edes uskaltanut katsoa muualle kuin jalkojeni suuntaan, polviini, ja yhä hermostuneempana odotin jotain alkavan tapahtua. Jotain, joka rikkoisi tämän kiusallisen hiljaisuuden: vaikkapa tuo musiikki, joka tavallaan oli tähän tilanteeseen ja sen kiusallisuuteen tavallaan osasyynä.
Kunnes rohkaisin mieleni ja käänsin katseeni häntä kohti, kuin kysyvän katseen muodostaminen aikeenani. Mutta kun osuin noihin kasvoihin, joiden pintaa katse tuntui liukuvan, niiden poikki joko niin hitaasti tai juuri niin yllättävän nopeasti päästyäni huomasin ne virheettömiksi, kauniiksi, kunnes osuin silmiinsä, jotka katsoivat vastaani, olivat kai katsoneet jo hetken aikaa – niihin osuttuani tunsin koko maailman katoavan ympäriltäni…

Valkuaiset olivat puhtaan valkoiset, niiden keskellä tummat iirikset tutkailivat minua muuttumattomina, liikkumattomina. Hän itse pysyi hätkähtämättömänä, ja saatoin vain kuvitella noiden silmien kautta, mikä maailma elää niiden takana…

En tuntenut edes sitä kiusallista epävarmuuden tunnetta, katsoinko suoraan vai veulottiko katseeni edestakaisin hänen silmiään ja kasvojaan pitkin, tiedottomana mihin pitäisi katsoa.
Sitten hän hitaasti räpäytti, ja silmiin tuntui tulleen niiden tarvitsemaa kosteutta. Ne tuntuivat lasinkirkkaiden linssien peittämiltä, joiden takana nuo hetki sitten arvailemani maailmat elivät. Ja saatuani näin nähdä kappaleen hänen kauneutensa olennaisinta, huomasin takaisin pinnalle tultuani hänen muut piirteensä, joita valaisi oikealla puolella olevasta ikkunasta lankeava valo, ja sitä pianon kulmalla heijastama lasikuvullinen heilurikello: silkkimäiset kasvot, joista hohti terve vaaleus ja vaaleanpuna; huulet, jotka olivat luonnostaan luonnonpunervat, vailla ehostuksia.

Lämmin tunne levisi kuin kevyenä henkäyksenä kaikkialle, saatoin tuntea sen juuri ja juuri ohimennen, ehkä, en tiedä, koska en ollut varma, olisiko se elänyt koko ajan – vaikka pakkohan sen on jossakin vaiheessa olla tullut – hänestä nimittäin.
”Olisko toivomuksia?”

Tästä hätkähdin pahemmin kuin koskaan aiemmin näinä hetkinä. Siirsin katseeni paniikinomaisesti eri suuntaan, ja ehkä jotenkuten sain kätkettyä hämmentyneisyyteni olankohautukseen. Sinällään jo pelkkä kuunteluun pääsy oli tarpeeksi minulle, joten soitettavilla kappaleilla ei tuntunut olevan väliä.

”No… jos jonku Sibeeliuksen…”

Tuskin hetkeäkään ehti kulua ehdotukseni esittämisestä, kun sormet palautuivat koskettimille, ja alkoivat sointukuvion muodostamisensa. Tuosta kuviosta muodostui molemmille yhteisesti tuttu Etydi, jota olen aina pitänyt varmasti parhaiten ammattilaisille sopivana ja kuuluvana. Mutta jonkin ajan kuluttua soitto kuului pysähtyneen, hiljenneen ja hidastuneen, ja hetken kuunneltuani tajusin sen siirtyneen Bardin hiljaisiin, alunperin harpulle tarkoitettuihin heleisiin säveliin, joita pidin niin kauniina ja syvällisinä.
Noita hiljaisia säveliä kuunnellessani painui pianon puoleinen kyynärpää käsinojaa vasten, sormet hivelivät leuankärjen partakarvoja, silmät sulkeutuivat, ja kaikki tuntui kantautuvan jostain kauempaa. Soitto etääntyi yhä enemmän, hiljeni, lakkasi, ja lopulta tunsin olevan mahdollista nousta noiden sävelten herättämistä taivaista. Hiljaa henkäisten avasin silmäni ja loin sydämellisen katseen noihin lämpimiin kasvoihin, jotka katsoivat vastaan.

Sitten hän siirtyi takaisin sävelten pariin – pimpauttaen akordin, jonka tunnistin jälleen Sibeliukseksi:

”Satu…?”

......tympäsee sun jutut juoruavana jussina.
Tykkään että nyt

tyylisi horjuu !

Hei Yur,

hauska lukea, että olet päätynyt Oriveden Opiston kurssille :-).

Haluat palautetta postittamastasi tekstistä, joten kannan nyt korteni kekoon ja kerron, mitä ajatuksia se minussa herätti.

Ensi alkuun haluan korostaa, että olet mielestäni kielellisesti lahjakas. Minusta tuntuu, että itsekin tiedostat tämän ja haluat tavallaan "briljeerata" kielellisellä osaamisellasi. Hyvästä esimerkistä käy tekstisi ensimmäinen kappale:

"Taas kerran olin lähtenyt jalanviljaan, etten kovankaan matkaponnistelun rasittamanakaan vain jäisi aivan anhittomalle rokulille jalankäytössä, koska tuota taitoa tultaisiin jälleen vielä tarvitsemaan – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua, mikäli se Daavidin saneluvauhdista vain riippuisi."

Vaikka et todennäköisesti tule pitämään tästä ehdotuksestani, esitän sen silti: korvaa teksteissäsi sellaiset sanat kuin "jalanviljaan" ja "anhittomalle" sellaisilla yleisillä sanoilla, jotka jokainen keskivertolukija vaivatta ymmärtää. Minusta tekstisi paranisi myös huomattavasti, jos yksinkertaistaisit rönsyilevää tapaasi ilmaista asioita. Itse jouduin lukemaan tämän ensimmäisen kappaleesi pari kertaa ennen kuin varmasti tiesin ymmärtäneeni oikein, mitä halusit sanoa.

Kun luin tekstisi, minulle myös syntyi vahva käsitys siitä, että kirjoitat ennen muuta itsellesi, mikäli ymmärrät, mitä nyt ajan takaa. Minusta tuntuu, että itse näet kuvaamasi tapahtumat, maisemat ja henkilöt elävinä ja kiehtovina, kun oikoluet tekstiäsi. Olen pöytälaatikkoproosaa itse kirjoitellessani oppinut, että on tärkeää tiedostaa itseä ja muita lukijoita kiehtovien tekstien perustavanlaatuinen ero.

Se mikä kiehtoo muita lukijoita, voi kirjoittajasta itsestä tuntua lattealta ja mitäänsanomattomalta, koska on joutunut karsimaan pois kaikki "mielenkiintoiset" ja "elävöittävät" adjektiivit, adverbit ja ympäristökuvaukset. Kylmä tosiasia kuitenkin on, etteivät kovin seikkaperäiset kuvaukset anna lukijoille mitään, päinvastoin. Esimerkiksi ylenpalttisesta kuvailusta otan seuraavan kappaleen:

"Hänen kasvojaan en ollut vielä nähnyt, mikä yleensä tuntui olevan pääasia ulkoista kauneutta tarkasteltaessa, mutta itselleni riittivät jo tässä vaiheessa hänen kauniit, hieman tavanomaista ruskeaa punervammat hiuksensa, ja saamani ensimmäinen kuva itselleni tärkeimmästä, siis sisimmästä. Tästä nimittäin kertoi todella paljon se, että hän soitti pianoa."

Ilmaisu "..kauniit, hieman tavanomaista ruskeaa punervammat hiusensa,.." ei yksinkertaisesti anna lukijalle minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tarkoitat, ja vaikka antaisivat, ei sillä itse tapahtumainkulun kannalta edes olisi merkitystä.

Kirjoittamisen suuri haaste piilee mielestäni juuri siinä, että täytyy osata kirjoittaa niin, että herättää lukijan mielikuvituksen ja sitten tavallaan johdattaa tuota mielikuvitusta mukanaan tapahtumien elävän kuvaamisen avulla.

Jep, tässähän ne minun kommenttini nyt taisivat olla. Toivotan sinulle vilpittömästi paljon tsemppiä siellä kurssilla :-). Muista postittaa lisää tekstiä, kun sitä syntyy, jotta saamme nähdä kuinka edistyt :-).

T. Risto

ristohhdsd kirjoitti:

Hei Yur,

hauska lukea, että olet päätynyt Oriveden Opiston kurssille :-).

Haluat palautetta postittamastasi tekstistä, joten kannan nyt korteni kekoon ja kerron, mitä ajatuksia se minussa herätti.

Ensi alkuun haluan korostaa, että olet mielestäni kielellisesti lahjakas. Minusta tuntuu, että itsekin tiedostat tämän ja haluat tavallaan "briljeerata" kielellisellä osaamisellasi. Hyvästä esimerkistä käy tekstisi ensimmäinen kappale:

"Taas kerran olin lähtenyt jalanviljaan, etten kovankaan matkaponnistelun rasittamanakaan vain jäisi aivan anhittomalle rokulille jalankäytössä, koska tuota taitoa tultaisiin jälleen vielä tarvitsemaan – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua, mikäli se Daavidin saneluvauhdista vain riippuisi."

Vaikka et todennäköisesti tule pitämään tästä ehdotuksestani, esitän sen silti: korvaa teksteissäsi sellaiset sanat kuin "jalanviljaan" ja "anhittomalle" sellaisilla yleisillä sanoilla, jotka jokainen keskivertolukija vaivatta ymmärtää. Minusta tekstisi paranisi myös huomattavasti, jos yksinkertaistaisit rönsyilevää tapaasi ilmaista asioita. Itse jouduin lukemaan tämän ensimmäisen kappaleesi pari kertaa ennen kuin varmasti tiesin ymmärtäneeni oikein, mitä halusit sanoa.

Kun luin tekstisi, minulle myös syntyi vahva käsitys siitä, että kirjoitat ennen muuta itsellesi, mikäli ymmärrät, mitä nyt ajan takaa. Minusta tuntuu, että itse näet kuvaamasi tapahtumat, maisemat ja henkilöt elävinä ja kiehtovina, kun oikoluet tekstiäsi. Olen pöytälaatikkoproosaa itse kirjoitellessani oppinut, että on tärkeää tiedostaa itseä ja muita lukijoita kiehtovien tekstien perustavanlaatuinen ero.

Se mikä kiehtoo muita lukijoita, voi kirjoittajasta itsestä tuntua lattealta ja mitäänsanomattomalta, koska on joutunut karsimaan pois kaikki "mielenkiintoiset" ja "elävöittävät" adjektiivit, adverbit ja ympäristökuvaukset. Kylmä tosiasia kuitenkin on, etteivät kovin seikkaperäiset kuvaukset anna lukijoille mitään, päinvastoin. Esimerkiksi ylenpalttisesta kuvailusta otan seuraavan kappaleen:

"Hänen kasvojaan en ollut vielä nähnyt, mikä yleensä tuntui olevan pääasia ulkoista kauneutta tarkasteltaessa, mutta itselleni riittivät jo tässä vaiheessa hänen kauniit, hieman tavanomaista ruskeaa punervammat hiuksensa, ja saamani ensimmäinen kuva itselleni tärkeimmästä, siis sisimmästä. Tästä nimittäin kertoi todella paljon se, että hän soitti pianoa."

Ilmaisu "..kauniit, hieman tavanomaista ruskeaa punervammat hiusensa,.." ei yksinkertaisesti anna lukijalle minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tarkoitat, ja vaikka antaisivat, ei sillä itse tapahtumainkulun kannalta edes olisi merkitystä.

Kirjoittamisen suuri haaste piilee mielestäni juuri siinä, että täytyy osata kirjoittaa niin, että herättää lukijan mielikuvituksen ja sitten tavallaan johdattaa tuota mielikuvitusta mukanaan tapahtumien elävän kuvaamisen avulla.

Jep, tässähän ne minun kommenttini nyt taisivat olla. Toivotan sinulle vilpittömästi paljon tsemppiä siellä kurssilla :-). Muista postittaa lisää tekstiä, kun sitä syntyy, jotta saamme nähdä kuinka edistyt :-).

T. Risto

Lue lisää

"Ensi alkuun haluan korostaa, että olet mielestäni kielellisesti lahjakas. Minusta tuntuu, että itsekin tiedostat tämän ja haluat tavallaan "briljeerata" kielellisellä osaamisellasi."

Kiitos kehusta, jonka kyllä itsekin tiedostan nyt juuri sitä kautta, että monet ovat sitä sanoneet, mutten muuten. En todellakaan halua briljeerata tai elostella vain osoittaakseni jotain, vaan tehdäkseni tekstistä parhaan osaamiseni mukaan mahdollisimman hyvän, onnistuin siinä tai en.

"Vaikka et todennäköisesti tule pitämään tästä ehdotuksestani, esitän sen silti: korvaa teksteissäsi sellaiset sanat kuin "jalanviljaan" ja "anhittomalle" sellaisilla yleisillä sanoilla, jotka jokainen keskivertolukija vaivatta ymmärtää. Minusta tekstisi paranisi myös huomattavasti, jos yksinkertaistaisit rönsyilevää tapaasi ilmaista asioita. Itse jouduin lukemaan tämän ensimmäisen kappaleesi pari kertaa ennen kuin varmasti tiesin ymmärtäneeni oikein, mitä halusit sanoa."

Mistä päättelit, etten pidä parannusehdotuksistasi? Olenko vaikuttanut niin itserakkaalta, vai kuinka? Nuo ovat itseasiassa juuri vikoja, joihin törmäsin itsekin jokunen päivä sitten, ja olen ne jo korjannut.

"Kun luin tekstisi, minulle myös syntyi vahva käsitys siitä, että kirjoitat ennen muuta itsellesi, mikäli ymmärrät, mitä nyt ajan takaa. Minusta tuntuu, että itse näet kuvaamasi tapahtumat, maisemat ja henkilöt elävinä ja kiehtovina, kun oikoluet tekstiäsi."

Mistä se hohkaa, että kirjoittaisin itselleni? Näin ei todellakaan ole, mutta jos olet saanut sellaisen käsityksen, en kai voi sille mitään - ehkä odottaisit että tämä olisi korjattavissa juuri korjaamalla, mutta jos nyt saat tuon käsityksen tekstistä, jota olen korjannut juuri niin täysin päinvastaisissa merkeissä, niin mietin, mahtaisinko päästä tästä puusta pidemmälle.

"Olen pöytälaatikkoproosaa itse kirjoitellessani oppinut, että on tärkeää tiedostaa itseä ja muita lukijoita kiehtovien tekstien perustavanlaatuinen ero. [...] Se mikä kiehtoo muita lukijoita, voi kirjoittajasta itsestä tuntua lattealta ja mitäänsanomattomalta, koska on joutunut karsimaan pois kaikki "mielenkiintoiset" ja "elävöittävät" adjektiivit, adverbit ja ympäristökuvaukset."

Tiedän kyllä mistä puhut, ja jos joku kuvittelee etten muka moisia tiedä, on se suorastaan loukkaavaa aliarviointia. Nyt et tietenkään tarkoittanut niin kärjistetysti, enkä niin kuvittelekaan, mutta nämäkin asiat ja tiedot ovat hallussani.

"Kirjoittamisen suuri haaste piilee mielestäni juuri siinä, että täytyy osata kirjoittaa niin, että herättää lukijan mielikuvituksen ja sitten tavallaan johdattaa tuota mielikuvitusta mukanaan tapahtumien elävän kuvaamisen avulla."

Tiedetään edelleen.

Mutta edelleen kiitos palautteesta, sitä ei koskaan ole liikaa.

Yur* kirjoitti:

"Ensi alkuun haluan korostaa, että olet mielestäni kielellisesti lahjakas. Minusta tuntuu, että itsekin tiedostat tämän ja haluat tavallaan "briljeerata" kielellisellä osaamisellasi."

Kiitos kehusta, jonka kyllä itsekin tiedostan nyt juuri sitä kautta, että monet ovat sitä sanoneet, mutten muuten. En todellakaan halua briljeerata tai elostella vain osoittaakseni jotain, vaan tehdäkseni tekstistä parhaan osaamiseni mukaan mahdollisimman hyvän, onnistuin siinä tai en.

"Vaikka et todennäköisesti tule pitämään tästä ehdotuksestani, esitän sen silti: korvaa teksteissäsi sellaiset sanat kuin "jalanviljaan" ja "anhittomalle" sellaisilla yleisillä sanoilla, jotka jokainen keskivertolukija vaivatta ymmärtää. Minusta tekstisi paranisi myös huomattavasti, jos yksinkertaistaisit rönsyilevää tapaasi ilmaista asioita. Itse jouduin lukemaan tämän ensimmäisen kappaleesi pari kertaa ennen kuin varmasti tiesin ymmärtäneeni oikein, mitä halusit sanoa."

Mistä päättelit, etten pidä parannusehdotuksistasi? Olenko vaikuttanut niin itserakkaalta, vai kuinka? Nuo ovat itseasiassa juuri vikoja, joihin törmäsin itsekin jokunen päivä sitten, ja olen ne jo korjannut.

"Kun luin tekstisi, minulle myös syntyi vahva käsitys siitä, että kirjoitat ennen muuta itsellesi, mikäli ymmärrät, mitä nyt ajan takaa. Minusta tuntuu, että itse näet kuvaamasi tapahtumat, maisemat ja henkilöt elävinä ja kiehtovina, kun oikoluet tekstiäsi."

Mistä se hohkaa, että kirjoittaisin itselleni? Näin ei todellakaan ole, mutta jos olet saanut sellaisen käsityksen, en kai voi sille mitään - ehkä odottaisit että tämä olisi korjattavissa juuri korjaamalla, mutta jos nyt saat tuon käsityksen tekstistä, jota olen korjannut juuri niin täysin päinvastaisissa merkeissä, niin mietin, mahtaisinko päästä tästä puusta pidemmälle.

"Olen pöytälaatikkoproosaa itse kirjoitellessani oppinut, että on tärkeää tiedostaa itseä ja muita lukijoita kiehtovien tekstien perustavanlaatuinen ero. [...] Se mikä kiehtoo muita lukijoita, voi kirjoittajasta itsestä tuntua lattealta ja mitäänsanomattomalta, koska on joutunut karsimaan pois kaikki "mielenkiintoiset" ja "elävöittävät" adjektiivit, adverbit ja ympäristökuvaukset."

Tiedän kyllä mistä puhut, ja jos joku kuvittelee etten muka moisia tiedä, on se suorastaan loukkaavaa aliarviointia. Nyt et tietenkään tarkoittanut niin kärjistetysti, enkä niin kuvittelekaan, mutta nämäkin asiat ja tiedot ovat hallussani.

"Kirjoittamisen suuri haaste piilee mielestäni juuri siinä, että täytyy osata kirjoittaa niin, että herättää lukijan mielikuvituksen ja sitten tavallaan johdattaa tuota mielikuvitusta mukanaan tapahtumien elävän kuvaamisen avulla."

Tiedetään edelleen.

Mutta edelleen kiitos palautteesta, sitä ei koskaan ole liikaa.

Lue lisää

"Mistä päättelit, etten pidä parannusehdotuksistasi? Olenko vaikuttanut niin itserakkaalta, vai kuinka?"

En suinkaan, mutta "jalanviljaan", "anhittomalle" ja muut senkaltaiset epätavalliset sanat istuvat aika luontevasti omalaatuiseen kirjoitustyyliisi, ja onhan toki luonnollista, että kirjoittajana usein haluaa ehdottomasti pitää kiinni omaksumastaan tyylistä, koska omalaatuisuus jo sinänsä on eräänlainen itseisarvo.

"Mistä se hohkaa, että kirjoittaisin itselleni?"

Romantisoivasta ja unelmoivasta yleissävystä. On kuin lukisi rakkaudenkipeän nuoren romantikon päiväkirjaa. Ja eivätkö tuollaiset päiväkirjat palvele nimenomaan kirjoittajan omia senhetkisiä ilmaisutarpeita ja hänen ehkä myöhemmin elämässä ilmeneviä muistojen "verestämistarpeita", jotka voi tyydyttää omien päiväkirjamerkintöjensä lukemisella?

"Tiedän kyllä mistä puhut, ja jos joku kuvittelee etten muka moisia tiedä, on se suorastaan loukkaavaa aliarviointia."

Varmasti tiedät kaiken, minkä mainitsin, mutta kuitenkin toistat noita samoja "virheitä" kerta toisensa jälkeen. En tarkoittanut olla niin opettajamainen kuin miltä ehkä vaikutin. Halusin vain ilmaista, että sinä mielestäni edelleen teet näitä puheessa olevia virheitä.

T. Risto

ristohhdsd kirjoitti:

"Mistä päättelit, etten pidä parannusehdotuksistasi? Olenko vaikuttanut niin itserakkaalta, vai kuinka?"

En suinkaan, mutta "jalanviljaan", "anhittomalle" ja muut senkaltaiset epätavalliset sanat istuvat aika luontevasti omalaatuiseen kirjoitustyyliisi, ja onhan toki luonnollista, että kirjoittajana usein haluaa ehdottomasti pitää kiinni omaksumastaan tyylistä, koska omalaatuisuus jo sinänsä on eräänlainen itseisarvo.

"Mistä se hohkaa, että kirjoittaisin itselleni?"

Romantisoivasta ja unelmoivasta yleissävystä. On kuin lukisi rakkaudenkipeän nuoren romantikon päiväkirjaa. Ja eivätkö tuollaiset päiväkirjat palvele nimenomaan kirjoittajan omia senhetkisiä ilmaisutarpeita ja hänen ehkä myöhemmin elämässä ilmeneviä muistojen "verestämistarpeita", jotka voi tyydyttää omien päiväkirjamerkintöjensä lukemisella?

"Tiedän kyllä mistä puhut, ja jos joku kuvittelee etten muka moisia tiedä, on se suorastaan loukkaavaa aliarviointia."

Varmasti tiedät kaiken, minkä mainitsin, mutta kuitenkin toistat noita samoja "virheitä" kerta toisensa jälkeen. En tarkoittanut olla niin opettajamainen kuin miltä ehkä vaikutin. Halusin vain ilmaista, että sinä mielestäni edelleen teet näitä puheessa olevia virheitä.

T. Risto

Lue lisää

Hankalo on lukea tietokoneelta. Ei fiilistä.

ristohhdsd kirjoitti:

"Mistä päättelit, etten pidä parannusehdotuksistasi? Olenko vaikuttanut niin itserakkaalta, vai kuinka?"

En suinkaan, mutta "jalanviljaan", "anhittomalle" ja muut senkaltaiset epätavalliset sanat istuvat aika luontevasti omalaatuiseen kirjoitustyyliisi, ja onhan toki luonnollista, että kirjoittajana usein haluaa ehdottomasti pitää kiinni omaksumastaan tyylistä, koska omalaatuisuus jo sinänsä on eräänlainen itseisarvo.

"Mistä se hohkaa, että kirjoittaisin itselleni?"

Romantisoivasta ja unelmoivasta yleissävystä. On kuin lukisi rakkaudenkipeän nuoren romantikon päiväkirjaa. Ja eivätkö tuollaiset päiväkirjat palvele nimenomaan kirjoittajan omia senhetkisiä ilmaisutarpeita ja hänen ehkä myöhemmin elämässä ilmeneviä muistojen "verestämistarpeita", jotka voi tyydyttää omien päiväkirjamerkintöjensä lukemisella?

"Tiedän kyllä mistä puhut, ja jos joku kuvittelee etten muka moisia tiedä, on se suorastaan loukkaavaa aliarviointia."

Varmasti tiedät kaiken, minkä mainitsin, mutta kuitenkin toistat noita samoja "virheitä" kerta toisensa jälkeen. En tarkoittanut olla niin opettajamainen kuin miltä ehkä vaikutin. Halusin vain ilmaista, että sinä mielestäni edelleen teet näitä puheessa olevia virheitä.

T. Risto

Lue lisää

Totta, mutta huomaan ne kyllä korjausvaiheessa, hankala vain että vasta jälkikäteen, myös tämän tekstin kanssa. Ja anteeksi että olin taas niin suoraviivainen, sillä jälleen kerran epäilin olisitko niitä sellaisia melko usein kohdalle osuvia tyyppejä, jotka katsovat nuorempiaan jonkinlaisella suoranaisella ylimielisyydellä, tms.