Eteenpäin...

Moikka, hyvä että olet lukenut, se onkin tässä meidän osassa todella suuri apu. Useasti ja melkein aina me toiset puoliskot jäämme vaille tukea viralliselta taholta. Itselläni oli ainakin todella vaikea selittää tilannetta kavereille ja vasta täällä sain sen tuen ja ymmärryksen mitä tarvitsin, koska saman kokeneita oli monia.

Omasta erosta on jo useampi vuosi ja olen ollut uudessa suhteessakin, Kauan luulin etten koskaan tule kokemaan vsataavanlaista tunneskaalaa mitä bibon kanssa koin. Oli se niin suurta ja ihanaa.
Ymmärsin vasta hiljattain että vaikka ne tunteet oli minulle suurta ja kaunista ja totista totta, niin ehkä ne eivät kuitenkaan olleet sitä hänelle. Kaksisuuntainen on tunneelämän sairaus niitä vääristäen.

Minun neuvoni sinulle, jatka työstämistä ja elä omaa elämääsi. Olet näin pitkällä ja ymmärrät itsekkin että bibon kanssa elämä olisi ollut valtavaa vuoristorataa mihin harva pystyy.

Makselen laskuja ja elän päivän kerrallaan.
Nämä tappiot on paikattu vuoden 2016 mennessä.
Ja mitä tulee biboon niin hän lähti seuraavan matkaan,
emmekä enää tapaa..Joskus sitten luen Hesarista, että on kuollut
eipä se tuolla vauhdilla kauaa elä.

Puheinnumeron vaihdoin ja potkin kaikki bibon ystävät ja bibon pois twitteristä..Liikaa kipua yhteen ihmiseen mutta lohduttaudun sillä, että
voin alkaa pikkuhiljaa korjaamaan itseäni kun hänen matkansa jatkuu hautausmaalle pikavuorolla. Ei hänen elämänsä määrättömyys tuota iloa
mutta sellaista on elämä ..Tärkeintä on olla itse hengissä.

Jussi42,
Olen itse täysin samaa mieltä siitä että tämä sivusto tai vastaavat ovat loistavia paikkoja hakea apua ja vertaistukea. Itse kirjoittelin tänne paljonkin ja luin kaiken minkä sain vain kiinni kaksisuuntaisesta sairaudesta. Luin ja kirjoitin lähes päivittäin melkein vuoden verran. Onneksi oli tämä paikka, muut saman kokeneet antoivat tai pikemmiten takoivat järkeä päähäni. Ensinnäkin sillä että minun rakkaus ei voi ketään parantaa. Elämä tulisi olemaan jatkuvaa vuoristorataa eikä toisen ihmisen tunteiden tasaisuuteen voi koskaan luottamaan. Koin yhden mania hänen kanssaan ja se riitti. Ja vaikka olin niin henkisesti kuin psyykkisesti pieninä palasina eromme jälkeen, niin olen onnellinen että meidän yhteinen taival loppui. Sillä minusta ei olisi koskaan ollut elämään hänen rinnallaan ja yhdessä tämän sairauden kanssa, ei koskaan.
Mukavaa loppu vuotta sinulle ja myös teille muille kanssasisarille ja veljille !

Luin surullisena edellistä viestiketjua, "kärsin" itse kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja sen voin todeta, etten tätä tautia haluaisi pahimmalle vihamiehellenikään.......Oli kuitenkin hyvä, että luin juuri tämän viestiketjun, koska alan paremmin ymmärtää, miksi mieheni jätti minut (ja lapset samantien). Hän sanoi erotessa, ettei hän koskaan tiedä, millaisella "tuulella" olen.
Se lause oli niin totta, sillä en itsekkään tiedä, millaisella tuulella olen kahden tunnin kuluttua, mitä vaan voi tapahtua.

Itse kyllä ihmettelen sitä, että hän uskalsi jättää lapset minulle. Lasteni nähden käyttäydyn moitteettomasti, sillä en halua, että he istuvat aikuisena terapiassa äidin mielenterveysongelman takia, raskasta se on kuitenkin ollut salata lapsilta, näyttämällä, että äiti on aina aurinkoinen ja hyväntuulinen.......

Itselläni on paraikaa menossa sekamuotoinen jakso, jolloin mielialat vaihtelevat jopa tunnin välein ja se on todella uuvuttavaa ja lääkitystä on melkein mahdotonta löytää.......
Olen ollut tämän viikon sairauslomalla, mutta aion palata töihin ensiviikolla, teen onneksi lyhyempää päivää, mikä helpottaa kummasti jaksamista, mutta työ on minulle tosi tärkeä.......
Varsinaiseen "sängynpohjakuntoon" eli pahaan masennukseen en ole koskaan päätynyt, onneksi, enkä maniaankaan, hypomaniaan useinkin ja itse koen, että kun se on kestänyt yksitoistakin päivää, niin sitä jo toivoo, että joku pistäisi jonkun piikin, että olo rauhoittuisi......
Osteluvimman olen saanut lopetettua niin, että ajattelen, että tämä kuuluu tähän taudin vaiheeseen ja jätän ostamatta.......aikaisemmin tuli palauteltua paljonkin tavaroita, kun ostin ja sitten tuli paha mieli, että on taas pannut rahaa palamaan, en siis missään tapauksessa ole velkakirteessä, vaan talouteni on hyvin tasapainossa........

Sairaalajaksoja minulle ei ole myöskään ollut, mutta läheltäpititilanteita kylläkin, silloin lapset ovat pitäneet minut "pinnalla".........
Joskus olen miettinyt itsemurhaa, mutta kun lupasin lapsille, ettei äiti jätä heitä milloinkaan (kun isä jätti), niin minun on pidettävä siitä lupauksesta kiinni........toisaalta se on kirous, mutta olempahan ainakin hengissä......

Uudelle miesystävälleni olen keronut rehellisesti, että minulla on tämä tauti, ja hän on kulkenut vierelläni jo kaksi vuotta, tosin näämme vain viikonloppuisin, ehkä minä olen oppinut piilottamaan todellisen minäni myös häneltä, niinkuin olen näytellyt lapsillenikin.......
Minusta on ihanaa, että lapset tuovat kavereita kotiin ja heillä on suuri ystäväpiiri, joten uskon, että olen onnistunut siinä, että heillä on turvallinen olo, eivät varmaan muuten uskaltaisi tuoda kavereita kotiin, jos luulisivat, että äiti voi "pimahtaa"..........

Sanon nyt kaikille muillekin parisuhteessa eläville sellaisen neuvon, mitä itse olen noudattanut, että elämä on liian lyhyt vietettäväksi huonossa parisuhteessa, sen takia en ole syyllistänyt miestänikään hänen lähdöstään, hänhän toteutti vain tätä lausetta ja elää nyt varmaankin paljon onnellisempaa elämää........Siis älkää jääkö ainakaan säälistä roikkumaan bipo ihmisen kanssa, jos olette onnettomia, ja muistakaan, että te ette ole vastuussa siitä, jos sairastunut yrittää vaikka "itsaria" lähtönne jälkeen, sillä kukaan ei ole vastuussa toisen tunteista.......Lähtekää siis etsimään onneanne, toivotan sitä kaikille tämän kirjoituksen lukioille.........ja samalla myös itsellenikin, toivottavasti huomenna on se parempi päivä!!!
P.S Neuvon samalla kaikkia bipoja siinä, että jos lääkkeestä tulle "huonompi" olo, kuin itse tauti, vaatikaa saada jotain muuta lääkettä!!

On e jännää kuinka etri kokemuksia täällä ihmisillä on. Itse pelkkää hyvää sanomista. Aviossa oltu viisi vuotta ja olen täältä hakenut tietoa sairaudesta. Meillä kyllä menee hyvin.

Itsekin olin biponaisen kanssa suhteessa vähän reilu vuoden ajan, suhde oli hyvä, kuten myös nainenkin. Ei meillä mitään riitoja tai elämää suurempaa draamaa ollut, välillä vain toisella oli vähän rauhattomampi olo ja välillä taas jäi saikulle ja viikoksi tai kahdeksi kotiin itkemään, mutta sitten taas elämä jatkui.

Ainoa "trauma" minä minulle tuosta suhteesta ja biposta jäi oli se että suhde päättyi kuin seinään, toinen vain ilmoitti yhtenä aamuna tekstarilla että ei pysty enää näkemään tai edes pitämään yhteyttä koska "hiljentynyt olo" ja siinäpä se suhde sitten olikin. Kävi sentään hakemassa tavaransa 1kk kuluttua pois asunnostani, mutta mitään selitystä muuta kuin "hiljentyminen" en parisuhteen päättymiselle saanut. Mieleen vain jäi suuri kysymys että oliko mikään suhteessamme sitten aitoa ja todellista vai oliko se vain pelkkää valetta toiselta osapuolelta kun ei kai kukaan voi tunteitaan noin vain yhtenä aamuna pois kytkeä ja kadota. Jotenkin tuon kaiken ymmärtäisi jos suhteemme olisi ollut kylmä tai siinä olisi ollut riitoja tai pettämistä tms. mutta minulle tuo suhde on tämän 40-vuotisen elämäni kaikkein parhain ja intiimein, vaikka olen naimisissakin joskus muinoin ollut...

Mulla oli myös vähän yli vuoden vuoristoratasuhde bipon kanssa. Suhteen lopussa tulikin yllätys ja paha maniavaihe (väärän lääkityksen takia, kun ei oltu diagnosoitu oikein). Oli meillä aiemminkin hankalia asioita, mutta ei mitään noin järkyttävää. No sittenhän exälle tulikin muutamien viikkojen sairaalareissu (jonka aikana tuli diagnoosi, toivottavasti nyt oikea). Silloin oltiin jo erottu (tai siis mä olin se jättävä osapuoli, se ei olis halunnut). Mua auttoi se, että kun se oli toipunut maniastaan, puhuttiin ja sain nähdä sen kerran. Oli vähän yliymmärtäväistä keskustelua kyllä molemmin puolin, mutta se auttoi. Ja sitten yhteys poikki (paitsi nyt ollaan taas oltu pari kertaa yhteydessä). Meidän suhteessa oli paljon paljon hyvää (niitten monien huonojen hetkien lisäksi). Vieläkin mulla on tunteita ja ikävä tulee aina välillä. Samalla tuntuu, ettei ois mitään järkeä palata yhteen. Molemmat silti haluis palata (se käytännössä ja mä mielessäni). En haluis enää asua sen kanssa tiiviisti yhdessä, mutta haluaisin tietää missä mennään ja kannattaisko ottaa riskiä ja kokeilla kerran uudestaan. Jouduin kyllä jo kärsimään paljon..Tää on supervaikeeta, enkä koskaan voi unohtaa sitä ihmistä. Niin erityinen on. Tiedän vaan, että niin hyvä ja kiltti ihminen on pohjimmiltaan, eikä se sitä sairautta ole valinnut. Samalla tiedän, että monella lääkkeet ja oikeanlainen elämä on kadottanu oireet. Eli siis oon näköjään ajan kanssa noista sen manian aiheuttamista henkisistä vaurioista, mutten tunteista..

Toivottavasti tästä erosta joskus selviää.
Olimme yhdessä melkein parikymmentä vuotta.
En enään jaksanut jatkuvaa vuoristorata elämää.
Tuli myös kaikkea muuta sairautta mukaan.
Apua emme saaneet miatään.
Sairaalajaksoja vaan.
Nyt uudessa suhteessa.
On vaikeaa elää ns norm elämää.
Mikä on normaalia...?
Ex:ään en saa rajoja,yhteydessä päivittäin.
Tuntuu että en osaa silti päästä irti hänestä,vaikka en jaksa elää sitä elämää koskaan.
On hyvin syyllinen olo..ahdistaa..itkettää..väsyttää
Selviääkö tästä koskaan??

Parin vuoden tauko parisuhteissa ja asioiden kunnollinen läpikäynti ajan kanssa on paras ratkaisu kun eroaa suhteesta, johon on kuulunut mielenterveysongelmia.

Itsensä löytäminen on tosi tärkeää ja se ei onnistu, jos samaan aikaan on uusi parisuhde päällä.

Aika parantaa haavat, auttaa unohtamaan, mutta silti minä sinua edelleen ajoittain kaipaan, syvästikin...

Suhteessa ei mitään vikaa ollut, ei sinussakaan, ainoa mikä jäi minua piinaamaan oli lähtösi, se oli nopea, vailla mitään selityksiä vaikka yhteisiä vuosia oli useampikin. Minne hävisi ne yhteiset unelmat, minne nauru, minne rakkaus? Veit kaiken mennessäsi ja minulta kesti vuosia päästä pois tästä ahdistavasta suojakuoresta minkä eromme minulle loi ja luottaa taas ihmisiin.

Näin sinut jälleen kerran kaupungilla, uuden miehen seurassa, hymyilit ja olit iloinen, kuten silloin kerran kanssani. Kaikkea hyvää sinulle Tu....