Rakkaus, oletko unohtanut minut?

No, harvoinpa kukaan löytää valkealla hevosella ratsastavaa komeaa prinssiä, joka täydellisen luonteen lisäksi omistaa linnan kartanoineen.
Et ihan tietenkään sellaista toivo.
Täydellistä rakkautta maan päältä tuskin löytää. Ihmisissä, jokaisessa on pimeät puolensa, siinä jaloimmassakin kavaljeerissa.
On tärkeämpää, että itse kykenee rakastamaan ja hyväksymään epätäydelliset ihmiset piikkeineen ja karvoineen.
Millainen on ilmapiiri, jonka luot ympärillesi. Toisaalta kerrot, että teillä on "nastaa" kolmisin, ja mies on lapselle hyvä ja kiva isä. Toisaalta mies on inhottava sinua kohtaan.
Tulee vain mieleen, onko intimiteettialueesi suuntautuminen vastakkaisaan sukupuoleen jotenkin ontuva, siis olisitkin kiinnostunut enemmän oman sukupuolesi edustajiin. Tämä on vain heitto, siis ei mitenkään ehdotus, vaan tällainen osui mieleeni. Ei siis tietoa, vaan olettamusta.
Sen voin todistaa kuitenkin, ettei nyt muillekaan ihmisille niin mitään ihmeellisiä suuria ja ilotulitteisia rakkauksia välttämättä synny.
Useimmille rakkaus on melko arkipäiväistä ja mitä enemmän vuosia kertyy, sen tavallisemmaksi olosteluksi suuri rakkaudenhurma muuttuu.
Maailmoja hipovaa hurmaa koetaan usein vain kevyen "kioskikirjallisuuden" sivuilla, kevyen viihdekirjallisuuden piirissä. Niistä voi löytää virkistystä elämäänsä.
Itse en nostaisi sinun sijallasi kytkintä, jos lapsi kokee suhteessanne tasapainoa ja on hyvään isäänsä kiintynyt.
Mutta itse kuitenkin tiedät elämäsi parhaiten ja teet ratkaisut sen mukaan.

Kuulostaa melkein minun elämältä. Aloitin seurustelusuhteet 17 vuotiaana ja kolmekymppiseksi mennessä olin välillä seurustellut pidempään ja lyhyempään, välillä ollut vuosia yksin ja suht tyytyväinen elämääni mielenkiintoisen harrastuksen vuoksi. Pari kertaa ihastuin - ehkä sitä pitäisi kutsua rakastumiseksi - mutta ne tunteet haihtuivat parissa kuukaudessa. Sitten alkoi biologinen kello tikittää. Tiesin satavarmasti, että katuisin, jos en järjestäisi (kylläpä kuulostaa kylmältä ja laskelmoivalta, mutta en parempaakaan ilmaisua keksi) itselleni lasta. Se oli tärkein asia, mitä elämältäni halusin. Olin ollut valtavan rehellinen itselleni enkä jatkanut suhteita, jos tuntui siltä, että en rakastuisi, mies ei olisi sielunkumppanini. Päätin, että kun seuraavan kerran tapaan miehen, joka haluaa perustaa perheen, ja jonka kanssa voisin kuvitella pärjääväni loppuikäni, se on sitten siinä. Tapasinkin ja tuntui kuin kaikki eteni kuin jonkun käsikirjoituksen mukaan. Vajaa kahden vuoden seurustelun jälkeen ostettiin kihlasormukset. Kihlajaispäivänä toisaalta tuntui, kuin olisi tullut maaliin, se rauhoitti. Toisaalta tuntui kuin olisin ollut jollakin tuomiolla. Lapsen saatiin en ollut henkisesti valmis, mutta tiesin koko ajan riskien lisääntyvän ja lasta ei kuulunutkaan muutamaan vuoteen.

Ensimmäisenä yhteisenä talvena tiesin, että liitto ei tule olemaan ruusuilla tanssimista. Mies oli kymmenen vuotta vanhempi ja sitä mieltä, että hän päättää kaikista asioista, jopa siitä, miten lakkaan kynteni. Se taas ei 16 vuotiaasta itsekseen elänyttä miellyttänyt. Riitoja oli koko ajan mutta silti yritimme lasta. Olin ostanut meille kodin ja tuntui monimutkaiselta ja työläältä alkaa myydä sitä ja lainakin oli iso. Vihdoin vuosien jälkeen kun olin valmis lopettamaan suhteen, olinkin raskaana. Yksin lapsesta huolehtiminen ei ollut vaihtoehto, lapsi tarvitsi mielestäni myös isän jokaiseen päiväänsä. Epäilin myös omaa jaksamistani. Yli kymmenen vuotta meni sitten aika helvetissä. Ei fyysistä väkivaltaa mutta henkistä sitäkin enemmän. Mykkäkoulua, syyttelyä, alistamista ja väheksymistä. Saatiin totta vieköön toisistamme esiin kaikki pahimmat puolet. Halusin erota, mutta mies kiristi sillä, että jättää lapsen. Hän oli jättänyt vanhemmat lapsensa kostoksi heidän äidilleen, joten tiesin, että hän voi tehdä sen. Lapsi oli 12 vuotias, kun tulin siihen tulokseen, että perheen ilmapiiri on niin sairas, että ei ole minkäänlaisia perusteita yhdessä ololle vaikkakin sillä uhalla, että isä lähtee lapsensa elämästä. Ei lähtenyt, ja ihan hyvät suhteet meilläkin oli eron jälkeen. Hyvä ratkaisu varsinkin kun lapsi oli jo niin iso, että käytännön järjestelyt kahden kodin välillä oli helppo tehdä.

Rakkaus tuntuu kaihtavan minuakin. Muutama vuosi sitten olin suhteessa, johon olisin voinut jäädä loppuiäkseni. Ei rakkautta, vain lujaa kiintymystä ja toisen kunnioittamista. Hyvin helppo suhde, sen helpompaa ei kahden ihmisen välinen seurustelusuhde voi olla. Häntä vaivasi se, että tietty kipinä puuttui, minulle se oli turvallinen leposuhde menneiden risaisten suhteiden jälkeen. Tiedostin suhteen karikot, mutta silti olin valmis ja minun oli helppo kuvitella, millaisia tyyniä vanhuuden päiviä viettäisimme. Hän kertoi päätöksestään erota itkien. Olin itsekin huomannut, että häntä painaa jokin ja itsekin viimeksi edellisenä päivänä ajatellut eroa, mutta todennut, että minä en siihen aloitetta tee, ehkä kaikki korjaantuu häntä tyydyttävälle tasolle.

Olisin valmis elämään tuollaisessa kiintymys ja kunnioitus -suhteessa, jos vielä jonkun löytäisin. Tapailen miestä, jonka olen tuntenut jo pitkälti yli 20 vuotta. Hän on vanhapoika. Hän kiehtoo minua, mahdotonta sanoa, voisinko rakastua häneen ja mitä hän voisi tuntea minua kohtaan tai voitaisiinko muuten kiintyä toisiimme. Joskus ajattelen, jos olisimme silloin alkaneet seurustella, meillä voisi olla yhteinen perhe. Elettyä elämää ei voi kelata takaisin. Tämä elämä meni näin mutta ei ole vielä lopussa!

Olet rakastamisen arvoinen. Et voi tietää, mitä huominen tuo. Hyvä, että näet nykytilanteestasi hyviäkin puolia. Jos lapsi on jo kymmenen kieppeillä, kannattaa ottaa vakavasti puheeksi, onko suhteenne parannettavissa vai onko molemmille parempi, että elätte lopun elämäänne erikseen.

Kannattaa jättää mies nyt koska myöhemmin uuden miehen löytäminen on vieläkin vaikeampaa..

Eipä sitä rakkautta ole suotu minullekkaan koska naiset just tuollaisiin juoppoihin rakastuu. Jos olisin alkanut juopoksi niin minulla olis varmaan vaimo ja lapsia.

No eiköhän mies olisi eron jälkeenkin lapselle vähintään yhtä hyvä isä? Miksi olla juopon paskanmaisen miehen kanssa? Niin ja jos mies on juoppo, niin miten hän voi olla hyvä isä? Laittaako korkin lasten kanssa kiinni (tai juo salaa...)?

Juoppo itsekäs paska joka ei sulle orgasmia anna. No sinähän oikein unelmamiehen oot löytänyt. Miten ihmeessä naisiin tutustuu jotka arvostaa sitä kunnollisuutta että ei juo itseään känniin joka perjantai ja lauantai?

Ilman sarvia ja hampaita: Olit 30-vuotias ja halusit lapsen. Asetit omat halusi ja tarpeesi tärkeysjärjestykseen ja elämänmittainen parisuhde ei ollut ykkössijalla. Valitsit hätäpäissäsi isän, et kumppania.

Voiko moisella priorisoinnilla muunlaista lopputulosta ollakaan?

Minä löysin ensimmäisen oikean rakkauden vasta 37-vuotiaana. Kyllä se mahdollista on vieläkin.