Elämä ei innosta

Uudet ja mielenkiintoiset asiat aiheuttavat ahdistusta. Tämän takia en enää käy missään tai jaksaisi opiskellakaan. Vastuu ahdistaa ja pyrin välttämään kaikki tilanteet, jossa sellaista voitaisiin minulle antaa.

En jaksaisi käydä kaupassa tai tehdä ruokaa. "Arkiruoka" (esim. leipä) ei maistu, koko ajan pitäisi olla pizzoja ja hampurilaisia, myös makeaa tekee mieli joka päivä.

Murehdin päivittäin asioita, nytkin erästä punoittavaa finniä. Että mikä tulehdus iskee seuraavaksi. Terveys tuntuu kenkkuilevan joka päivä, milloin päätä särkee, milloin selkää, milloin on ientulehdus, milloin vatsa löysällä. Pelkään myös koko ajan, että asiat menevät huonosti, vaikka aina ovat hyvin menneet. Mutta pääni ei vaan opi, että pelkääminen ja murehtiminen on turhaa. Se on kuin iso kivi jalassani enkä pääse siitä eroon.

Tälläkään hetkellä en saa iloa irti mistään. En edes musiikista, yleensä pystyn nauttimaan siitä niin iloisena kuin surullisenakin. Haluaisin vain mennä sänkyyn peiton alle, mutta en haluaisi nukkuakaan. Kuin tumma pilvi olisi vallannut pääni. Huomenna olisi iloista menoa ja koen stressiä siitä. Haluaisin vain jäädä kotiin ja olla omissa oloissani. Tiedän, ettei tämä ole totta vaan mieleni aiheuttama valheellinen tuntemus. Olen pyrkinyt tappelemaan sitä vastaan ja tekemään asioita, joista ahdistun, mutta se ottaa koville. Ja monesti tällöin olotilani on ylivirittynyt jolloin sattuu hölmöjä juttujakin.

Koen jatkuvasti, että pitäisi saada olla enemmän rauhassa. Tuntuu, etten pysty rentoutumaan milloinkaan. Jos seuraavana päivänä on vaikka lääkärikäynti, en pysty edes nukkumaan kunnolla, kun syke on koholla jo aamulla. Alakuloinen mieli vielä menee, mutta ei tämä fyysinen pahoinvointi. Etova olo, kuin olisin tärisevä lehti tämän ahdistuksen viimassa. Kaikki vieraat asiat jännittävät ja nostavat sykkeen ja verenpaineen kattoon.

Ei ole ketään niin läheistä ystävääkään, jolle voisi murheista kertoa. Vanhempia ei voi jatkuvasti rasittaa, heillä on omatkin murheensa. Siskoa ei taas kiinnosta, kun on luonteeltaan aivan päinvastainen.

Olin jo lapsena masentunut ja olen vain pyrkinyt elämään tämän kanssa. En tiedä, miten saisin irti soittaa mielenterveydenhuoltoon. Ja miten edes selittäisin tämän kaiken niin, että saisin apua. Olen myös hyvä pitämään kulissia yllä, mahtaisiko minusta edes näkyä masennus vastaanotolla vaikka selittäisin kaiken. Vastaisiko olemus tarinaa? Kun lapsesta alkaen "näyttelee", niin kyllä sitä oppii alan mestariksi. Olen myös aivan eri persoona yksin ja muiden kanssa olessani. Liekö tämäkään kovin hyvä asia. Joskus olen kauppareissulla meinannut purskahtaa itkuun, mutta olen vain hammasta purien pitänyt naaman peruslukemilla. Sellainen ajatus on päässä, että pakko on vaan itse pärjätä.