Vakavan sairauden iskiessä

Mistä tietää, että aina kaikki tarkoittaa hyvää sairastuneiden kohdalla, kun muutoin ihmiset eivät ole läheskään aina puhtaasti hyväntahtoisia ?

Olen tässä vähitellen alannut miettimään, että mitä hyvää se sellainen on, jossa ei yhtään osata eläytyä toisen asemaan tai edes kuvitella miltä hänestä tuntuu ?
Sillä, että tarkoitetaan toiselle hyvää taidetaan usein tarkoittaa, että halutaan itse olla hyviä ihmisiä. Siis ihan sama mitä toisen kannalta sanotaan ja tehdään, mutta että on tehty tai sanottu jotakin sellaista, että itsestä tulee hyvä vaikutelma ja voi ajatella olevansa hyvä.
Ja kaikki muistavat vakuuteella, kuinka ne vaikeuksiin joutuneen ihmisen ympärillä olevat ihmiset haluavat vain hyvää, vaikka kukaan ei olisi tehnyt tai sanonut mitään mikä olisi todella tukenut vaikeuksiin joutunutta.

Ai ni, ja sitten aina selitetään, että kun ei ihmiset osaa eikä ymmärrä, mutta haluaa vain hyvää. No miksi hyvin harva sitten haluaa oppia mitään uutta mitä ei osaa, kun sitä hyvää tahtoa on niin suunnattomasti ? Kaikki vain selittää sairaalle: "Kato kun ei osata." Ja oikeastaan se jää sitten sairaan tehtäväksi osoittaa terveille empatiaa ja tukea, että kuinka he ovat todella hyviä sairaan tukijoita, vaikka eivät tekisi hänen hyväkseen mitään.

Jos sairas ei ryhtyisi kaiken tyhjänpäiväisen tuen kehuskelijaksi, niin kaikki olisivat joukolla sairasta vastaan, vaikka hän olisi henkihieverissä.

satunnainenkysymys kirjoitti:

Ai ni, ja sitten aina selitetään, että kun ei ihmiset osaa eikä ymmärrä, mutta haluaa vain hyvää. No miksi hyvin harva sitten haluaa oppia mitään uutta mitä ei osaa, kun sitä hyvää tahtoa on niin suunnattomasti ? Kaikki vain selittää sairaalle: "Kato kun ei osata." Ja oikeastaan se jää sitten sairaan tehtäväksi osoittaa terveille empatiaa ja tukea, että kuinka he ovat todella hyviä sairaan tukijoita, vaikka eivät tekisi hänen hyväkseen mitään.

Lue lisää

Tämä kommenttisi oli mielestäni terävä ja oivaltava. Haluaisitko sinä vaikka nyt oppia hiukan suhtautumaan vaikkapa minuun, kun tulen ja järkytyksissäni kerron, että olen juuri saanut rintasyöpädiagnoosin? Oikeastaan haluaisin odottaa vastaustasi ja että kuvailet, mitä arvelet sanovasi, ja sitten kertoa sinulle, missä sanoit mielestäni väärin. Mutta olisihan se aika epäystävällistä. Siispä, koska esitin tämän kysymyksen, kerron sinulle myös, mitä olisin odottanut. Meitä ihmisiä kun on seitsemän miljardia erilaista. Näin ajattelee asiasta minä:

Kun sen diagnoosin tosiaan kymmenkunta vuotta sitten sain (ja pian sen jälkeen kaksi muuta syöpää, joista toinen oli kuulemma krooninen, ja joista toisen päätin hoitaa omatoimisesti, 'ajatuksen voimalla' ja sitten unohtaa molemmat), olisin toivonut myötätuntoista ilmettä ja kiinnostusta tilannettani kohtaan, vaikka toisen sairaudesta kuuleminen ei ole samanlainen shokki kuin oman (tai toisen, hyvin rakkaan ihmisen). Olisin halunnut heidän etupäässä kuuntelevan, kun minä puhuin.

Jo pari kuukautta myöhemmin kantani oli muuttunut paljon. Uskoni jumallääkäreihin ja syöpäteollisuuteen osoittautui illuusioksi, lopetin sädehoidot ja aloin etsiä parempaakeinoa tervehtyä ja pysyä terveenä. Pienen kasvaimen pois leikkaaminen ei ole mikään 'hoito', vielä vähemmän parannus. Se on vain oireilla vatvomista. Mutta niiden oireiden kanssa puuhastelustahan syöpäteollisuus tulonsa saa, ja valtavat tulot. Nyt olen sitä mieltä, että tuolloin ihan uutena 'syöpäläisenä' olisin tarvinnut jonkun, joka olisi sanonut: "Olethan antanut itsellesi riittävästi aikaa, jotta ehdit ottaa selvää luonnonmukaisista hoidoista? Lue ja kuuntele varsinkin Max Gersonia ja hänen tytärtään Charlottaa. Heidän terapiallaan on huomattavasti parempia tuloksia kuin myrkky-veitsi-säteilytyksellä." Halusin sympatiaa, enkä oivaltanut, mikä olisi auttanut enemmän.

Olin puoli vuotta niin hyvin Gersonin terapialla kuin pystyin. Jos sen olisi tehnyt kirjaimellisesti, se olisi ollut kokopäivätyötä, ja minun oli hankittava elantoni. Onneksi työskentelin kotiyrityksessä joustavin työajoin. Jo kahden viikon jälkeen ystävä ihasteli, miten oikein säteilen terveyttä. Vuosia vaivanneet nivelkivut katosivat, jatkuvasti vuotava nenä lakkasi vuotamasta, iho kirkastui, ruokahalu palasi. Alussa luomuvihannesruoka tuntui mauttomalta, mutta pian aloin nauttia siitä. Ostin melkein kaiken ruoan luomutorilta. Suomessa minulla ei olisi varaa tehdä sitä, joten onnekseni asuin maassa, jossa puhtaita, ravinteikkaita vihanneksia ja hedelmiä sai kautta vuoden.

Olisi kuulunut jatkaa vielä ainakin vuosi. Kutsuin Suomesta ystävän auttamaan. Kuvittelin, että hän linkoaisi mehuja, valmistaisi keittoja ja salaatteja ohjeideni mukaan ja auttaisi minua näin. Itse voisin tehdä työtä, ja meille jäisi vapaa-aikaakin. No, eihän se niin mennytkään. Hän kiukustui 'ohjeistamisestani', vänkäsi koko ajan vastaan yksityiskohdissa, teki salaa jotain 'epägersonilaista', jos suinkin voi, vaikkapa lisäten hiukan suolaa keittoon. Ja hän vaati saada juoda kahvia. Olin ensimmäistä kertaa lapsuusvuosien onnistunut vapautumaan kahvista noin pitkäksi aikaa, mutta tietysti lankesin, kun hän alkoi keitellä kahvia, ja siinä se meni sitten koko terapia. Oli liian stressaavaa jo se, että vastahankakänkkäränkkä oli asumassa kanssani, ja en enää jaksanut yrittää selittää, kun kaikkeen oli todennäköisin asenne raivostuminen, vastahankaisuus, epäily, vakuuttelu, että Gerson on varmaan ihan puoskari, koska Wikipediakin kerran niin sanoo! Että kiitosta vaan, ystävä. Ja maksoin hänelle matkankin. No, ehkä se oli itsekästä minulta.

Löydettyäni terveyden Gersonin avulla tunsin polttavaa tarvetta kertoa sisarelleni hänestä hänen sairastuttuaan pian minun jälkeeni. Hänen lääkäriuskonsa oli kuitenkin yhtä sokea kuin minun oli ollut. Hän näytti pelkäävän kuunnella minua. Myönnän, että silläkin voi olla vaikutusta, jos on usko johonkin, sillä voi parantua, ja jos joku toimii vastoin sitä uskoamme, se saattaa vahingoittaa toipumistamme - siis jos reagoimme pelolla ja ahdistuneesti. Plasebovaikutus lienee 'tutkimusten mukaan' kolmisenkymmenen prosentin paikkeilla, mikä on upea tulos! Se osoittaa mielestäni meidän omaan kehoomme rakennetun immuunisysteemin tehoa. Jätin siis hänet tulemaan uskollaan terveeksi, vaikka mielestäni tein epäeettisesti. Hän ei minun sairastuttuani vielä oikein kiinnostunut, aivan kuten minullekin isäni kuoleminen syöpään oli asia, johon en oikein osannut sanoa mitään, vaikka hän oli minulle rakas. Sisareni ja minun suhtautumisessa oli se iso ero tosin, että minä halusin kertoa hänelle kokemuksistani ja oppimistani, hän ei halunnut muuta kuin jättäytyä lääkäreiden huomaan ja uskoi minullekin olevan parasta tehdä tahollani samoin.

> ...Tosiasiahan on, että lääketiede ei pysty läheskään kaikkea hoitamaan ja parantamaan...

Kuinkas se lääketiede oikein parantaakaan?