Hauta odottaa

Jostain syystä haluat tuon sanoa. Kaipaat yhteyttä toiseen ihmiseen ja haluat että joku saa viestisi. Et sittenkään toivo sisimmässäsi vielä kuolemaa. Elämässäsi on nyt niin synkkä raskas verho, ettet näen sen yläpuolella auringon paistetta, vaikka se aurinko on siellä ja pilvet eivät lepää paikoillaan.
Se usvapeite ohenee ja valo alkaa kajastaa ja myös lopulla on seesteistä.
Tällä hetkellä elämän loppuminen täällä ja lähtö tuntuu ratkaisulta ja koet että homma on sittenkin hanskassasi.
Ei kannata kiirehtiä kuolemaa. Sinun asiasi järjestyvät. Sinulle löytyy vierelle auttava taho.

ihan samanlainen fiilis ja olen vain vuoden vanhempi.. jokin tunne sisällä kaipaa pois tältä planeetalta ja tahtoisin palata ''kotiin''. Joka päivä mietin että hyppäänkö auton alle kun kuljen kadulla en osaa enää hymyillä eikä ole syytä elää kun kaikki paska on kaadettu niskaani ja saa vain syyttelyä osakseen mutta pakko ehkä yrittää jotenkin ajatella että paistaa se aurinko vielä risukasaankin... ehkä ei paista mutta pimeästäkin voi alkaa nauttimaan.. tämä maailma ja nämä ihmiset ovat läpimätiä sisältä.. mutta toivon että et tekisi sitä...

Samanlaisia tuntemuksia viikottain ja ei ole ollut päivääkään, etteikö olisi kuolemaa ajatellut. Johan täällä on oltu jo 46 vuotta.
Jokainen päivä on askel lähemmäs kuolemaa ja vapautumista.
Usein tuntee olevansa ulkopuolinen, kuin alien täällä planeetalla, kuin katselisi tätä kaikkea ulkopuolisena, oikeastaan olen suljettu kaiken ulkopuolelle.
Nyt kun suurin osa läheisistä ja perheestä ovat kuolleet, niin hautausmaalla tulee käytyä viikottain.
Varsinkin kesällä hautausmaalla tulee vietettyä aikaa, hautausmaan rauha ja pysähtyneisyys vetää puoleensa.
Sitä vaan tajuaa maailman kiireen, tavoitteelisuuden, kilpailun, voitontavoittelun ym. turhuuden, koska siitä ei ole mitään hyötyä.
Kun kuoleman hetki koitaa, niin kaikki maalliset tavoitteet ja saavutukset ovat merkityksettömiä ja katoavat.

Kuka täällä oikeasti haluaa olla, sillä ihmisen elämä on oikeasti pelkkää kärsimystä, eikä itse elämästä pääse missään vaiheessa nauttimaan. On jatkuvasti pelkkiä kustannuksia, laskuja lainoja, huolia, murheita. Työpaikalla hajoitetaan kroppa ja mielenterveys kiireellä sekä stressillä. Joka paikassa pelkkää painostusta ja ahdistusta, ja vain eliitti on se, joka kykenee elämästään nauttimaan. Onko oikeasti elämä elämisen arvoinen nyky menolla? Ei tosiaan ole.

Voin sanoa omasta kokemuksesta että aina kannattaa katsoa seuraava päivä, jos itse voi valita.. silloin voikin tulla ylätys ja kiitollinen mieli sitä että sen sai kokea..
Kannattaa myös kysyä Jeesusta auttajakseen.

Pohjalla olleena ja nyt varsin onnellisena....

Elämä on hullunkurista. Kaksi ystävää on tehnyt itsemurhan ja meidän läheisten mielestä sikäli turhaan että kumpaakin olisi voitu auttaa pois tukalasta tilanteesta hyvällä tuloksella jos he vain olisivat pyytäneet apua. Nielleet ylpeyden ja vahvan ihmisen roolinsa. He jäivät omiensa ajatuksiensa vangiksi. Kummallakin oli myös fyysisiä sairauksia ja ongelmia mutta ei mitään mille ei olisi voitu ammattilaisten kanssa saada parempaan vaiheeseen.

Aika moni on jossain vaiheessa elämäänsä ollut hyvin vaikeassa tilanteessa: syöpä, avioero, lapsi kuollut, työttömyys, hermokipuja, oikeusjuttu, konkurssi, kuolemantuottamus... Tämä kaikki voi olla yhden ihmisen elämää. Tyhjyyden tunne on helpompi hoitaa kuin kahdeksan paskaa samaan aikaan.

Oma kokemukseni on että pitää olla syy elää, muuten ollaan heikoilla. Monesti omat lapset ovat sitä, minulla ei ole eikä heilläkään ollut. Lastenhankkimiseen pitää olla terveyttä, hyvä ihmissuhde ja uskoa huomiseen.

Minulla on harrastus joka on pitänyt minut hengissä vuosien työttömyyden, miesongelmien ja surkean kehon kanssa joka näyttää hajoavan kuin mätänevä kala. Pääsen hetkeksi eroon murheista kun käyn treenaamassa ja näen ihmisiä. Kaupan kassa hymyilee ja joka päivä tapahtuu jotain hyvää. Olen sikäli onnekas että en ole sairastunut masennukseen mutta senkin hinta on persoonallisuushäiriö joka on totuttanut minut hyvin vaikeaa elämään.

Kuljen ongelmien kaatuessa päälle myös hautausmaalla (vaikka olisi kipujakin) ja mietin mitä kuolleet ystävät ja omaiset haluaisivat minun olevan. He haluaisivat että olen onnellinen ja haen apua kun en yksin jaksa. -> terveyaseman psykiatrinen sairaanhoitaja tai vastaava. Puhuminen auttaa aina hetken eteenpäin. Muiden yhtä hankalassa tilanteessa olevien ihmisten auttaminen tuo itselle hyvää mieltä.

Jossain vaiheessa voi tulla arvio enää kuukauden elinajasta ja silloin tietää että oma elämä päättyy. Vaikka elämä jää aina kesken, voi loppuajankin tehdä hyviä asioita joista ennenkin on nauttinut. Eipä sitä ALS:ssa ym. hitaissa kuolemissa ole kuin suppea valikoima asioita joita voi tehdä mutta niillä pelimerkeillä on elettävä jotka ovat omaksi kohtaloksi tulleet.

Ennen itsemurhaa pitäisi olla kymmenen kerran psykoterapia pakollisena tai itsemurha olisi tuomittu epäonnistumaan.

Kuolemansairaille toivon voimia tehdä rauha itsensä ja muiden ihmisten kanssa sekä levollista lähdön hetkeä. Kahden viikon sisään taas kaksi kuollutta tuttua muistuttaa että vielä on minun vuoroni kirjoittaa adressi. Siihen asti keskityn elämään.

Juuri kun selvisin perusmasennuksesta, niin jouduinpa sitten psykopaatti lääkärin uhriksi, joka tuhosi minua nukutuksen aikana...
En mäkään enää jaksa tätä pahuuden tyyssijaa loppu koittaakin pian toivottavasti.

Jokaikinen aa-aaaamuu, sul on kaks vaihtoehtoo, voit luovuttaa tai uskoo..

Huominen tulee. Se on ainoo varma asia. Oikeestaa loppupeleis en tiedä onko sil välii minne päädyt täs elämäs me tavallaa tajutaa elämä nii vääri. Loppupeleis elämä tavallaa vie sinne minne "kuuluu." Meiä valinnat, jotka tehtii tilanteiden vankin johtaa meiät jonnekki, mutku ei sil oo mitää välii minne ne johtaa, ni elämäs ei tavallaa oo mitää pelättävää. Must saattaa tulla kodito ja saattaa olla ties mitä edes ja nään sen jo nyt, todennäkösesti kymmenvii vuosii ennen, ku se tapahtuu, mut joinain päivin must tuntuu, et oon voimato muuttaa sitä.

En tiedä miltä susta tuntuu, mut kannattaa ottaa huomioo, et Suomes elos olemine on jo aika paljo, vaik se ei tunnu siltä. Mutku sul on aikaa oottaa huomisee ja sen jälkee seuraavaa päivää. Voit venaa viis vuotta ilma kunnollisii seurauksii. Sossu pitää huolta. Minne sul on kiire, ku yhten päivän se olo on kuitenki vaa poissa ja sulle tulee fiilis, et ei vittu, pitäskö mennä vaik töihi, ku ei oo muutkaa tekemist. Tai sit vedät huumeita, joista esim. psykedeelit todistetusti tiputtaa itsemurhariskiä. :D Tai minne ikin joudutkaa täs hullus pyöritykses loppupeleis.. Totut siihe. Yhten päivä vuosie pääst kirjotat tälle palstalle ja tiedät, et tunsit ite samallail, mut se on nii kaukasta. Sitä ahdistusta ja painetta tehä jotai "lopullisii ratkasui" ei oo enää. Elämä ei oo muuttunu mikskää tai mikää ei oo sinänsä muuttunu, mutku sitä tunnet ei oo nii kaikki on muuttunu. Mieli on sellane, et jos venaat vuode, ni et tunne enää samoin. Et mistää. Kuulostaa absurdilta, et pitäis nimeomaa vaivautuu tekee ittelle jotai, jos kuitenki huomine voi vaa poistaa kaikki ongelmat. Se on yleensä vaa äkkipikasuutta. Vähä samal taval, ku joku suutuspäissää tulee sanoneeks jotai tyhmää, joku tulee tappaneeks ittensä, mut jos se ois miettiny hetke ja antanu ajan kuluu, ni yleensä se mikä siihe johtaa katoo. Se vaa hukkuu.

Mut voit luovuttaa 1000. aamuna ja 1001. uskot. Tarinan opetus on kallis, mut sen jälkee oot enemmä ku valmis