Vammautettu ja yksin.

Mua alkoi kiinnostaa toi sun tarina. Minkä tapaturman jouduit kokemaan? Mä voisin kertoa mun tarinaa vähän, vaikka siitä saisi jo melkein kirjan. Kun olin kaksi vuotias, Isä ja Äiti erosi, muutettiin asumaan isovanhemmille Isän kanssa. Silloin tietenkin Äidin alkoholin käyttö lähti ihan käsistä, nykyään Isä väittää joo se oli just se alkoholinkäyttö minkä takia erosin äidistä, no mutsi sanoo et siksi hänestä tuli täys rappio-alkoholisti, koska erosivat ja ainoa lapsi vietiin häneltä. Lapsuus meni ihan hyvin, asuttiin oikeastaan mahtavassa paikassa kahdessa omakotitalo/paritalossa, toisessa isä ja minä, toisessa mummu ja vaari. Äidillä kävin viikonloppuisin, asui milloin missäkin, Jätti minut tosin yksin joskus 5 v, koiran kanssa kun piti päästä kaljabaariin dokaamaan. No näin kyllä lapsena kaikkea kivaa, joku doku jahtas äitiä yhdessä asunnossa leipäveitsi tanassa, ja hajotti paikkoja. Olin jotain 10 v. Menin läheiseen sairaalaan soitatuttamaan poliisit. Erään kerran menin tapaamaan äitiä kun olin 17 v, niin äiti makas melkein tajuttomassa tilassa paskasella patjalla, ja siellä oli 4 äijää jotka oli pannut sitä vuorotellen, no silloin mulla napsahti jotenkin päässä ja suoraan sanoen vedin niin turpaan niitä jokaista. Viimeinen juoksi karkuun tai yritti sain sitä rapussa potkaistua vielä päähän ja hän kaatui puoliväliin rappua ja löi päänsä kaiteeseen lopputuloksena naama auki ja verillä, luulin että kai se viel on elossa, oli joo, ja lähti karkuun ja annoin sen mennä. Silti koen että lapsuuteni oli ihan hyvä noin niin kuin muuten. Oli kavereita, koulussa meni ihan hyvin, meillä oli mahtava kesäpaikka, lähellä missä vaarini oli syntynyt Keski-Suomessa. Järven rannalla, joka sittemmin myytiin, tottakai minun rauhan tyys-sija. Vuodet vierivät, isä tapasi suomenruotsalaisen naisen jolla oli poika, 3 vuotta nuorempi kuin minä. Oltiin toisaalta veljekset ku ilvekset, vaikkei sukua oltukkaan. Nykyään samainen poika on menestyksensä myötä kääntänyt selkänsä minulle. Yhteenhän heidän piti saada muuttaa, siis kaikkien meidän, no silloin mummu ja vaari ostivat eläkkeelle päästyään talon Keski-Suomesta lähellä sitä mainittua kesäpaikkaa, siis 15 km. Paritalon puolikas myytiin, sitten meidän puoli ja juuri kun ala-aste loppui, jouduin muuttamaan Helsingistä Länsi Vantaalle, vaikka sanoin että se on ihan sama kuin muutettais Ruotsiin, no nykyään ajattelen ehkä sekin olisi ollut parempi. Eli seiskalle mentiin länsi-vantaalle silloin pahimpaan kouluun, mitä vantaalla oli. Ilman yhtään kaveria, ilman mitään. Kyllä sen melkein arvasi mitä sitä seurasi, joku ihan outo helsinkiläinen kaveri tulee tänne vantaalle, tana sehän pitää ottaa silmätikuksi jne.
en nyt rupee liian yksityiskohtaisesti puhumaan siitä heitän muutaman esimerkin. Samainen jengi kiusas mua yläasteella lähes päivittäin, turpaan sain 3-6 jätkältä varmaan en edes muista monta kertaa, fillarin kumit puhkottiin, myöhemmin mopoon sokeria tankkiin jne jne. Sen muistan ku liikuntatunnilla pelattiin fudista, ja tein maalin, niin yx hullu hyppäs mun selkään polvi edellä, olis voinu halvaantua. Haukoin henkeäni ja huusin opettajaa kun makasin maassa, oli vielä kys. koulun rehtori, ei ottanut kantaa, ei kuulemma nähnyt jne. No viimeinen liikuntatunti mulle siinä seurassa. Koulumenestys tai arvosanat nyt laski koko ajan, lintasin lopulta niin oaljon, no sen paskan suoraan sanoen sain jotenkin rämmittyä läpi, joo päästötodistuksessa komeilee arvosana 5.9. Kukaan ei silloin puuttunut kiusaamiseen, eikä mitenkään muutenkaan oltais autettu tai lopputuloksena vielä pahempaa..Mä nyt laitan vähän kaasua tähän kirjoitukseen, ei oo näitäkään kiva paljoo miettii enää, mut väkisin tulee mieleen, nyt kun on aikaa ollu miettiä asioita.
Yläasteen jälkeen pääsin kokkikouluun, mitään muutakaan en osannut hakea, lentokapteeni tai merikapteeni oli ollut haaveena silti aina. Mee sä ny tollasella todistuksella tai muutenkaa fiiliksellä mihinkään. Ammattikoulussa meni ihan ok, jotenkin menneisyyden haamut tuli väkisin mieleen, oli jättänyt arpia. Muutama siinä jotain aluksi vitsillä heitti kaiken-näkötä, mutta eräs aamu yx niistä alk soittaa mulle poskea kun oltiin kahdestaan pukuhuoneessa, missä oli meidän kaikkien lokerot, kokkivaatteet jne.. tuli tnää vanhat ajat mieleen yläasteelta, otin reveleistä kiinni ja pamautin sen pukkarin oveen et kolina kävi ja sanoin paa olee viimenen kerta tai käy huonosti. No joo eteenpäin. Koulun jälkeen menin armeijaan, siellä pärjäsin kyllä hyvin ja jotenkin tuntui että kai tää tästä suttaantuu. Armeijan jälkeen oli pahin 90 luvun lama ja töitä ei kokin eikä minkään muunkaan saanu mistään. Jotenkin sitten kun naapurissa oli taksi-isäntä niin se sanoi et taxissa olisi hommia, kävin kurssin vantaan siis, mutta silloin ajattelin että ei helvetti mä oon stadilainen, jos ajan taksia niin ajan sitä kyl stadissa. Loppujen lopuksi kävi Helsingin taksikurssinsiihen hommaa 10 vuodeksi, välillä tein kesällä kokin hommia, mutta ajoin kuitenkin taksia aina välillä.

Sama homma 28 vuotta sitten vammauduin ja siitä alkoi yksinäinen ja hyljeksitty elämän taival.

Tää nyt jatkuis vielä pitkän matkaa tota tarinaa, mä en nyt oikeastaan tosta sun jutusta paljoa kommentoinut, kysyin vaan mikä tapaturma ? En mä usko, ei kaikki naiset on noin pinnallisia, en jaksa uskoa. Onhan mullakin lihas-sairaus jaloissa, nykyään diagnosoitu sydämen vajaatoiminta. Olen sairaseläkkeellä, tavallaan seurustelen, ei kyllä asuta yhdessä, viikonloppuisin nähty, mutta jotenkin en tiedä ei jotenkin nappaa, enää.
Niin eri elämät, se on töissä, minä koiran kanssa maatilalla, yksin, kuntoutustuella viidettä vuotta, mutta nyt vissiin tulee koko eläke...

Olen satunnaisesti törmännyt yhteen pyörätuolissa istuvaan mieheen harrastuksissa käydessäni. Valoisimpia tuntemiani ihmisiä. Kun itse hyväksyy vammansa, on toistenkin se helpompi hyväksyä. Harrastusryhmässäni on myös pyörätuolissa istuva nainen, ja hän elää parisuhteessa. Itse olen tapaillut vaikeassa onnettomuudessa ollutta miestä, enkä koe asiassa mitään ongelmaa.

Jos kukaan ei edes näe vammaasi ennen kuin asiasta mainitset, niin olisikohan se kuitenkin oma asenteesi, joka vastakkaisen sukupuolen karkottaa? Toinen vaihtoehto on etsiä kumppania jostakin potilasjärjestöstä tms. Eli jos koet olevasi viallinen, niin turha etsiä täydellistä kumppania. Jossain pitää antaa periksi.

Seurusteluissa asenne on tärkein asia. Kukaan ei halua raukkaparkaa, vaan tasapuolisen kumppanin. Jos on jotain fyysisiä rajoitteita, niin niiden kompensointi mietitään sitten erikseen. Pyydä terapialähete, niin saat yläkoppasi asiat kuntoon. Sen jälkeen voi olla parempi menestys naistenkin suhteen.

Moni vammanen päästä, kropasta ja jaloista. Liikenneturma, minä uhrina. Eipä nuo päälle enää niin näy, kun haavat on paranneet, mutta kipuja ja erilaisia vaikeuksia jäi. Nämä kyllä myös tavallaan vaikuttaa tietty elämänkatsomukseen negatiivisesti, toisaalta autan aina avuntarvitsijaa, kai se on sitä empatiaa ja kykyä tajuta toisten tuska peilaamalla oman tuskan kautta. Takaisin harvemmin saa apua, kun sitä tarvitsisi. Ehkä mulla on vaan käynyt p**** tuuri näitten tuttujen kanssa. Alussa sitä oli toivoa tulevaisuudesta, uskoa parempaan. Nykyään tietää jo paremmin, että ei se tästä tule mihinkään muuttumaan, kuin käsittämättömällä sattumalla. Kovasti yrittää kuitenkin olla luovuttamatta ihan kokonaan. Täytyy vaan painaa menemään joka aamu uudestaan. Sitä ei ehkä ennen joskus tajunnutkaan kuinka tärkeä voimavara toiset läheiset ihmiset olisi, vaan se kyllä selviää, kun on ollut kauan yksinäinen. Sitä vielä tulee ajoittain vetäydyttyä semmoiseen kuoreen, että vaikka joku sattuisi haluamaan tutustua, niin sen ei anna tapahtua, koska piru kuiskii olkapäällä, ettei se tule toimimaan kuitenkaan... no näitä tilanteita ei ole kyllä vielä tullut, kuin ajatustasolla. Voimia ja jaksamisia kaikille yksinäisille!

Älä hyvä nuori ystävä vaivu negatiiviseen synkkyyteen. On olemassa nuoria joilla on kipuja vamman tai sairauden vuoksi. Toinen samaa kokeva ymmärtää parhaiten ja osaa antaa vertaistukea. Mene rohkeasti mukaan. Jospa et ihan ensi alkuun ala puhumaan vaivoista vaan anna sen luottamuksen syntyä.