Eron jälkeinen yksinäisyys

No hei, eronnut yli vuosi sitten enkä todellakaan kaipaa parisuhdetta. Liitosta päästy yli aikoja sitten ja sinkkuus on mahtavaa. Voi tehdä mitä haluaa, kenen kanssa haluaa, koska haluaa, miten haluaa ja voi jättää jopa tekemättä.
Ei ole ketään naama norsun vi...lla aamulla, päivällä eikä illalla.....tämä on aivan parasta!
Lapsia, lapsenlapsia ja ystäviä tapailen säännöllisesti eikä kukaan syrji eikä tuomitse.

Ei ole mitään yksinäisempää kuin olla liitossaan yksin. Itse elin näin muutaman vuoden. Vaikka silloinkin harrastin, ja tapailin paljon ystäviäni, niin eron jälkeen oli vain vapautunut olo. Halusin parisuhteen, mutta en sellaista miestä, joka haluaa muuttaa yhteen. Sellainen varsin pian löytyikin.

Asiahan on niin, ettei eron jälkeen ole yksinäinen olo, jos on muutakin elämää kuin parisuhde.

"Monissa yli kolmikymppisten elämän piireissä (työ, harrastukset, lasten harrastukset...) eronneet naiset koetaan uhkana ja suhtautuminen on erilaista. Miten te olette tämän kokeneet? "

No eipä ole tullut eteen mitään tuon tapaistakaan. Ei 30-vuotiaissa, ei 60-vuotiaissa eronneissa. Ehkä minulla on hyvin asiat siksi, että ystäväpiirini on hyvin heterogeeninen. Kaikenikäisiä miehiä ja naisia, myös sukupuolivähemmistöihin kuuluvia, eri ammatin ja koulutuksen omaavia mukavia tyyppejä. Ainoa asia mikä heitä yhdistää on minä :). Kukaan ei ole ihan sieltä tavallisimmasta päästä.

En ole kokenut olevani sen yksinäisempi eron jälkeen kuin avioliitossa. Siinä vasta yksin olinkin. Mulle yksin eläminen on aika helppoa. Joskus jopa haluan olla ihan yksin esim. viikonloppuja, kun on töissä ollut rankka viikko. Saa aivot hyvin nollattua seuraavaa viikkoa varten kun tekee asioita, joista itse tykkää ja ei tarvitse väkisin jollekin jotain juttua vääntää. Ehkä asiakaspalvelussa jatkuvasti olemisen seurausta, ettei kamalasti kaipaa kontakteja vapaa-ajalla.
Olisi toki kivaa välillä herätä aamulla jonkun vierestä mutta 24/7 suhdetta en voisi kuvitellakaan itselleni. Molemmilla omat tuvat ja luvat ja luottamus. Se olisi mun unelma. Seksiähän saa nainen aina kun haluaa, joten sen tarpeen tyydyttäminenkään ei ole ongelma ilman vakituista parisuhdetta.
Eron jälkeen huomasin joissakin ihmisissä, etteivät he mua enää kutsuneet kylään jos oli muitakin pariskuntia paikalla. Muutaman pariskunnan miespuoliset olivatkin niitä, jotka tyrkytti itseään kaikille naisille vaikka vaimo olisi ollut läsnä. Kiersin heidät kaukaa jo avioliittoni aikana. Kiusallista. Noita miehiä jos kohtasi esim. baarissa eron jälkeen niin kyllä he antoivat ymmärtää, että olin vapaata riistaa kaikille kun olin eronnut. Oksettavia äijiä ja sen heille sanoinkin usein.
Mulla on pari hyvää ystävää, joiden kanssa vietän aikaani silloin tällöin. En mitenkään säännöllisesti. Mun on hyvä olla yksin. Ehkä liiankin, koska joskus tuntuu, että olenko erakko. Mutta ei ahdista enää.

Mä en ymmärrä sitten lainkaan tuota yksinäisyys dilemmaa. Yksin tänne synnytään, yksin kuollaan. On rikkaus siinä elämän varrella kohdata kumppaneita, ystäviä, tuttuja, työkavereita, lapsia, omia tai muiden, ym ym.
Pitää opetella olemaan ja viihtymään yksin, oman itsensä seurassa. Se on tärkein taito kaiken sosiaalisen elämän ohessa. Kun osaa olla yksin ei koskaan tarvitse edes ajatella yksin jäämistä! Mielestäni parisuhteessa oleminen vain yksinäisyyden pelon vuoksi on täysin väärä motivaatio parisuhteelle.

Hei monimonessa.


Kirjoitat eropohdintojen ääreltä ja otat esille yksinäisyyden, joka sinua pelottaa.
Ajattelen , että harva asia elämässä on täysin joko-tai. Useimmat asiat ovat sekä-että. Eroamisessakin on sekä hyviä puolia että huonoja. Toisaalta jokin toimimaton, energiaa kuluttava suhde loppuu, mutta toisaalta tilalle astuu ainakin joksikin aikaa yleensä tyhjyys, yksinäisyys, kuulumattomuus.
Miten sitten voi toimia, jos suo siellä, vetelä täällä?
Ajattelen, että kyse on noiden puolien painoarvosta. Yksinäisyys voi olla pienempi taakka kuin kestää esimerkiksi väkivaltaista suhdetta. Yksinäisyyttä ei toisaalta pääse eroon parisuhteessakaaan: viime kädessä me ihmiset olemme kuitenkin yksin ajatuksinemme ja tunteinemme, vaikka toisten ihmisten antama sosiaalinen tuki onkin tärkeää. Parisuhteessakin kuitenkin aina on kaksi erillistä, itsenäuistä ihmistä, ei kahden ihmisen yhteenliuennut symbioosi.
Mietin, millainen oma itsenäistymisprosessisi aikoinaan on ollut, kun yksinäisyys nyt tuntuu sinua pelottavan? Onko mahdollista, että murrosiässä se on jotenkin jäänyt kesken ja olet liian aikaisin sitoutunut parisuhteeseen? Olipa niin tai näin, tätä itsenäisyyttä on sinun nyt mahdollisuutta opetella, tutkistella ja toteuttaa, uudessa tilanteessa, jos eroat. Voi olla, että löydät yksinäisyydestä oman itsenäisyytesi, uusia puolia, jotka sittenkin voimaannuttavat. Ja vuosien jälkeen jos ehkä löydät toisen parisuhteen, saattaa olla, että se on antoisampi juuri yksinäisten = itsenäisten vuosien jälkeen kuin jos siirtyisi suoraan seuraavaan suhteeseen tutustumatta itseensä. Voit siis suhtautua mahdollisen erosi jälkeen yksinäisyyteen toisaalta kuin opiskeluun tai seikkailuun; mitä kaikkea uutta se voikaan sinulle opettaa itsestäsi, toisista ihmisistä ja elämästä yleensäkin. Mitä ajattelet tästä mahdollisuudesta?

Merja, diakoni

Erojen jälkeen törmätään yleensä juuri niihin asioihin, jotka itselle vaikeinta. Itse olin eron jälkeen todella onneton ja etsin suhdetta vähän kuin väkisin. Ei se ollut näin jälkikäteen ajateltuna yksinäisyyden tunnetta. Pikemminkin se kertoi siitä, miten vähän välitin itsestäni, miten pelkäsin elämää, tunnetta siitä, etten ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi viehättävä, huoliko kukaan jne. Ja ihan samasta syystä olin aiemmin hakeutunut suhteisiin juuri niiden tiettyjen ihmisten kanssa, joiden oli kuin tarkoitus tehdä minut "onnettomaksi". Sain syytellä muita, pitää itseäni marttyyrinä. Sitten vihdoin oivalsin, että tässä kaikessa onkin kysymys paljon suuremmasta, mahdollisuudesta löytää se todellinen onni. Oppia elämään hetkessä ja ottaa niistä hyvä irti ilman odotuksia keneltäkään, edes itseltään. Se, miten me ajatellaan itsestämme, on se vain se oma stoorimme, jota kannamme mukanamme niin kauan, kun päätämme, että nyt riittää raukkana oleminen. Ajatukset ja tunteet ovat usein opittuja, reaktioita esim. usein jo kauan aikaa sitten tapahtuneisiin asioihin. Aikuisena voimme muovata itseämme uskomattoman paljon. Aurinkoinen, suloinen nainen, joka uskaltaa seisoa omilla jaloillaan löytää kyllä seuraa ja rakkautta. Ei saa pelätä elämää :)

Suloinen? Jos sulogeenit onkin jääneet saamatta? Tilalla jotain muuta?

Kolme vuotta eron jälkeen meni loistavasti kasvatin lapset omilleen ja töissä oli kiirettä sekä uusia harrastuksia, mutta kun lapset lähti omilleen niin sitte tuli se kaipuu kumppanista ja sellainen putkahtikin mun elämään, onneksi olemme samanlaisia ,emme asu yhdessä kummallakin oma asunto jo käytännön syistä ,kun kumppanini on toiselta paikkakunnalta ja hyvä työ siellä, ja ikää meillä jo 50 ja mulla samoin vakityö täällä ?ei näinä aikoina ikääntyvän työntekijän kantsi sanoa enää ittees irti uutta työtä ei saa ainakaan meijän paikkakunnalta.
Tapaamme viikonloppuisin ja lomilla ja välillä viikollakin, kun kumppanilla vuorotyö.
Matkustellaan , mökkeillään ja harrastellaan yhdessä kivaa on ja viihdytään, ehkä eläkepäivinä sitte muutetaan saman katon alle😍

Eron JÄLKEINEN yksinäisyys? Sellaista ei ole ollut. Pikemminkin eron jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi. En siksi, että olin "yksin" (lasten kanssa), vaan sen vuoksi, että vapauduin vain energiaa vievästä parisuhteesta. Ero oli nimenomaan positiivinen asia. Liiton loppuvuosina kyllä tunsin itseni parisuhteessani yksinäiseksi. Eron jälkeen en tietenkään, koska esim. yhteydenpito ystäviin onnistui paljon paremmin.

Jo liiton aikana hiljainen/vetäytyvä puoliso, tai puoliso, joka ei kovin perusta minkäänlaisista ihmissuhteista, tai ole arvostanut niitä koskaan ennen liittoakaan, voi tuntea olonsa liiton jälkeen tyhjäksi. Tiedän monta, etenkin miestä, jotka eivät eronsa jälkeen muuta tee kuin soittelevat aikuisille lapsilleen riesaksi asti valittaen yksinäisyyttä. Tämä pistääkin miettimään yksinäisyyttä. Moni voi tuntea ajoittain tai kokonaan olonsa yksinäiseksi, mutta vaivautuuko kukaan heistä miettimään mistä se johtuu? Mitä pitäisi tehdä sen eteen, ettei olisi yksin? Koska yksinäisyyden poistamiseen ei ole muuta keinoa kuin hommata jostain ystäviä, tavata ihmisiä. Vain silloin ei ole yksin. Parisuhteeseen moni yksinäisyyttä valittava ei ryhdy, koska "mistään ei löydy" sopivaa kumppania. Jos on kamalan nirso ja ronkeli, eikä tunne edes itseään, niin varmasti löydy sopivaa kumppaniakaan.

Aika moni nainen täällä on kirjoittanut että ei kaipaa suhdetta jossa muuttaisi yhteen. Pisti vain miettimään mistä tällaisia naisia löytää. Olen 40 kymppinen eronnut mies jolla on aiemmasta liitosta kaksi lasta. Lapset ovat vuoroviikoin minulla ja ketään muuta en siihen rinnalle asumaan halua. Uusioperhe kuviot eivät vain ole minua varten. Oman kokemukseni mukaan tällainen suhde ei ainakaan ikäisiäni naisia kiinnosta, vaan jossain välissä olisi lyötävä hynttyyt yhteen.