Välittäminen

Mummoni kuoli vuosi sitten.

Kävin vanhempieni kanssa mummoa katsomassa lapsesta saakka ja viimeiset 20 vuotta oman perheeni kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa.
Mummoni oli perkeleen ikävä ja hankala ihminen. Haukkui kaikki, ihan sama miten mummoani autettiin tai mitä asioita hoidettiin, kaikki oli väärin tehty. Kiitosta mummoni ei osannut sanoa, ei koskaan mitään positiivista, ei koskaan edes kysynyt mitä minulle kuuluu, miten minä jaksan. Aina sama narina ja valitus, samoista asioista ja siitä miten kurjaa hänellä on ja oli kun kukaan ei koskaan käy.

Kukaan ei jaksa määräänsä enempää kuunnella haukkumista, valitusta ja vittuilua, siinä ne käynnit harvenee väkisinkin.

Ja mitä tuohon hoitamiseen tulee, nykyaikana jokaisella meistä nuoremmista on riittävästi tekemistä omissa asioissa. Työtehtävät ovat haastavia ja vievät enemmän aikaa kuin ennen, on oma perhe, on sairauksia joihin joutuu sopeutumaan, on omat talot pihat ja puutarhat hoidettavana. Ja joillakin on vielä se oma kallis kesämökki josta haluaa nauttia silloin kun lapset ovat pieniä ja itse on nuori.

Oma mummoni asui viimeiset vuodet palvelutalossa. Siellä oli juttuseuraa pilvin pimein, olisi voinut jumpata, käydä yhdessä ulkona kävelyillä, oli teatteriretkiä, oli kampaajaa, jalkahoitajaa sun muuta. Siitä huolimatta mummo nyhjötti pääosin omassa huoneessaan yksikseen. Ei mennyt yhteisiin aktiviteetteihin, hänhän ei askartele eikä näperrä, eikä häntä kiinnostanut muiden asukkaiden jutut, nehän oli höperöitä kaikki mummon mielestä.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Olen vähän samaa mieltä tämän vastaajan kanssa. Pitäisihän sitä vanhaa ihmistä käydä tervehtimässä ja häntä auttamassa, mutta jotkut vanhukset on varsinaisia energiasyöppöjä. Mikään ei tunnu riittävän. Tällaisen ihmisen luota kun lähtee, ajattelee, että ei enää ikinä!

Ole siinä ystävällinen ja osaaottavainen, kun toinen marisee kaikesta. Siivoojat käy joka toinen viikko, mutta kaikki paikat on kuulemma niin siivottomassa kunnossa. Vaikka kuinka yrittää sanoa, että täällähän on ihan hirveän siistiä ja puhdasta, ei likaa eikä roskaa missään ja niin nättiä ja viihtyisää (koska niin todella on!) niin ei kelpaa. Ei ne siivoa kunnolla, ei ne välitä vanhan ihmisen huushollista, kunhan huitaisevat vähän jotain. Vanhus puhuu päälle, eikä vain puhu vaan huutaa. Vaikka yrittää mieltä kääntää johonkin positiiviseen, aina se muuttuu valitukseksi. Kukaan ei kuulemma koskaan käy, vaikka itse asiassa siellä käy joka päivä joku. Tyttäret käy säännöllisesti monta kertaa viikossa, vaikka aina eivät ehtisikään. Jokainen on aina ihan turhautunut sieltä tullessaan, tuntuu että olisi sen ajan paremminkin voinut käyttää kuin siellä marinoitten kuunteluun. Kun ei niille asioille kerta kaikkiaan mitään mahda.

Ja se siinä yksi syy onkin. Ei kukaan voi mitään sille, että ihminen on vanha. Ei kukaan voi mitään sille, että talossa asuu tietynlaisia ihmisiä. Ei kukaan voi mitään sille, että ikkunasta näkyy se yksi ja sama maisema, kun vanhus ei kerran mitenkään halua muuttaa, eikä ikänsä puolesta enää voisikaan. Ei kukaan voi mitään sille, että televisiosta tulee sellaista ohjelmaa kuin tulee. Ei kukaan voi mitään sille, että kuulolaitteen kanssa on tietyt hankaluudet. Ei kukaan voi mitään sille, että sähköt oli poikki pari tuntia myrskyn takia. Ja niin edelleen. Mutta tämä ihminen katsoo ja huutaa ja vaatii sen oloisena, että syy on teissä ja teidän on tehtävä asialle jotain!

Ja tämä vanhus, jolla on viisi lapsenlasta, lähettää säännöllisesti rahaa yhdelle heistä, sille lempilapselleen. Sille, jonka vanhemmat ovat kaikista varakkaimpia. Koska haluaa mielistellä näitä hyvin toimeentulevia ihmisiä, lähinnä miniäänsä. Tämä tuntuu niin rasittavalta ja epäoikeudenmukaiselta, kun tietää heistä yhdenkin, jolla on ihan oikeasti puutetta rahasta, mutta sitkeästi yrittää opiskella ja ahertaa töissä opiskelun ohessa välillä yökaudetkin, että saisi vähät rahat riittämään. Ja yksi serkku sitten vastaanottaa mummoltaan rahakirjeitä tekemättä mitään. Eikä muillekaan olisi pahitteeksi joskus jotain saada, jos kerran rahaa annettavaksi asti piisaa. Tämä tekee niin masentuneeksi. Ainoa asia, mikä mummoa piristääkin, on tästä varakkaasta miniästä puhuminen ja tämän kehuminen. Ja jos tästä sitten yrittää varovasti kysyä, tulee itsellekin tunne, että rahako tässä nyt sitten on joku tekijä. Saahan mummo rahansa antaa vaikka minne. Jos mummolle yrittää sanoa, että älä anna kenellekään, kun et kerran anna kaikille, tai sitten anna kaikille vain joskus ihan vähän, jos haluat heille jotain antaa, niin tuntee itsensä viheliäiseksi, kun puuttuu mummon rahankäyttöön. Eikä mikään muutu kuitenkaan. Tässä ollaan kuin puun ja kuoren välissä. Onko ihme, jos sitä välillä yrittää luovia niin, ettei tarvitsisi siellä käydäkään? Tulee vain se arvottomuuden tunne, että en ole mitään, mutta kaikkeen minun pitää kuitenkin jaksaa ja kyetä.

Miettikää joskus tätäkin puolta te, jotka niin kovasti arvostelette sitä, että vanhusten luona ei riittävästi käydä. Te ette tiedä kaikkea. Joskus voi kyseessä olla jo lapsuudesta asti kumpuava eriarvoisuuden tunne, joka vain vahvistuu sitten, kun pitäisi pystyä tekemään asioita yli jaksamisensa rajojen. Eikä kaikki ihmiset ole helppoja. Vanhuksissa voi tulla esiin entistä voimakkaampina ne negatiiviset puolet, jotka hän on aina omannut, mutta pystynyt peittämään vielä voimissaan ollessaan. Jotkut vanhukset myös purkaa lapsiinsa omia elämässä kokemiaan pettymyksiä ja siinä voi tulla melkoisia ylilyöntejäkin. Kuinka pitkälle on kestettävä ja venyttävä, jos omakin ikä alkaa jo kuutosella tai seiskalla?

Minä kuulun niihin jotka eivät ole käyneet oman vanhempansa luona vuosikymmeniin.
Kun 0-15 ikävuoden aikana saa päivittäin remmistä tai tukkapöllyä ja joutuu omassa kodissaan kulkemaan seiniä pitkin, on henkistä dissaamista aamusta iltaan, niin siinä vaiheessa kun sen kodin oven perässään kiinni laittaa ja lähtee omilleen, voi päättää että minun ei tarvitse tuota ihmistä enää ikinä nähdä eikä tämän talon ovea avata.
Enkä ole nähnyt enkä avannut viimeiseen 12 vuoteen.

Lähivanhukseni on 89 vuotias. Olin 2015-2016 vuoden vaihteessa leikkauksessa ja sen jälkeisissä hoidoissa enkä päässyt käymään kahteen kuukauteen hänen luonaan.
Kotisairaanhoito kävi hänen luonaan aluksi kerran, sitten 3 kertaa viikossa.
Kun menin käymään maaliskuun alussa 2016 läheiseni oli jo niin pahasti nälkiintynyt, ei päässyt enää omin voimin sängystä ylös, ei edes vaatteita saatu päälle puettua. Ambulanssilla sairaalaan, lääkäri sanoi, että kuolema olisi tullut seuraavan vuorokauden aikana jos en olisi mennyt. Viikko sairaalassa, 3 viikkoa vuodeosastolla ja sitten yksityisen hoitokodin vuokrayksiöön. Eläke ei riitä maksuihin mutta onneksi vanhemmallani on riittävästi säästöjä, eli ei rahasta huolta.

Mutta, tässä tulee nyt se raskaus jonka kanssa minä vanhuksen lapsena joudun elämään. Ajan joka kuukausi 3 kertaa 400 km kuuntelemaan moitetta, sen lisäksi kuuntelen haukkumista vähintään 3 kertaa viikossa puhelimessa. Koskaan en kuule kiitos kun kävit, olet rakas, tulethan uudelleen.

Ensinnäkin kotiin pitäisi päästä takaisin, vaikka jokainen, myös hän itse tajuaa, että se ei ole enää mahdollista. Siitä huolimatta se on minun vikani että hän on missä on.

Esim. eilen menin päiväseltään käymään. Seison kynnyksellä ulkovaatteet päällä ja sanon hei. Hänen ensimmäiset tylyllä äänellä sanotut sanat minulle olivat: sieltähän se varas tulee, anna heti takaisin minun kukkaroni! Ei edes tervehdystä sanonut. Totesin siihen hyvin rauhallisesti, että minulla ei ole sinun kukkaroasi. Tuo minun eteen kauppakassinsa, leväyttää sen auki ja sanoo hyvin ilkeällä äänelle, katso nyt, ei se täällä ole! Minä siihen taas korostetun rauhallisesti, sinullahan on myös käsilaukku, katsotko sieltä... ja jään odottamaan kun hän itse etsii. En mene koskaan itse etsimään vaan odotan paikoillani kynnyksellä. Käsilaukku löytyy kaapista, kukkaro käsilaukusta, siinä on tasan saman verran rahaa kuin 2 viikkoa sitten käydessäni. Ei anteeksipyyntöä ei mitään. Ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vanhus laittaa kukkaron käsilaukkuun ja laukun keittiön tuolin selkänojalle. Riisun takin ja kengät, kysyn miten olet jaksanut, istun sohvalle, kuuntelen valitusta miksi hän ei pääse kotiin, miten ruoka on huonoa ja hoitajat ilkeitä.
Menee viisi minuuttia, sitten taas tokaisu: Sinulla ei ole oikeutta varastaa minun rahojani, haluan ne heti takaisin!! Hyvin vihaiseen ja ilkeään äänensävyyn. Taas käydään sama etsintäepisodi läpi, minä korostetun rauhallisena ettei pinna katkea lopullisesti: kukkarosi on käsilaukussasi, siellä rahat, taas lasketaan kuinka paljon..

Keitellään kahvit, syödään tuomaani pullaa, pulla on vanhuksen mielestä aina vanhaa vaikka olisi vielä uunilämmintä, keittämäni kahvi laihaa tai liian väkevää, jatkuva narina miksei hän pääse kotiin miten ennen vanhaan lapset hoitivat vanhuksensa kotona. Jos joku on kuollut, niin hänet on automaattisesti tapettu hoitajien toimesta. Ei puhettakaan että joku kuolisi vanhuuteen tai sairauksiinsa Ja se raha, siihen palataan vielä pariin otteeseen. Minä varastan häneltä rahaa, hän joutuu näkemään nälkää vaikka saa joka päivä 5 lämmintä ateriaa ja on fyysesti paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen. En ole käyttänyt hänen rahojaan senttiäkään yli 30 vuoteen, koko aikuisikänä.

Ulospäin, muiden ihmisten mielestä, jopa joidenkin vanhempaani vähemmän tuntevien hoitajienkin mielestä, läheiseni on erittäin virkeä ja fiksu ihminen.
Jos joku muu sukulainen, naapuri tai tuttu, tulee käymään hänen luonaan, läheiseni on kuin päivänpaiste, mitä kuuluu, oletpa sinä virkeän näköinen, puhuu jopa kunnallisvaaleista, puhuu sukulaisten kuulumisia, puheenaiheita riittää.

Minun kanssani ei koskaan puhuta mistään muusta, ei vaikka kuinka yritän vaihtaa puheenaihetta mihin tahansa. Minä olen hänelle likasanko johon kaikki negatiiviset tunteet puretaan, ihminen jota saa haukkua, minulle saa jopa kirota ja sanoa vaikka mitä. Minun lapsianikin hän saa haukkua, mutta ei puhettakaan että sanoisi samalla tavalla esim. kummityttönsä lapsista.

Hänelle on tehty muistitestit, muistaa erittäin hyvin etenkin vanhat asiat eikä lähimuistissakaan ole isompaa vikaa, mutta tilanne on mikä on.

Olen ainoa lapsi, ymmärrän erittäin hyvin, että hän on vanha, hänellä on ilmiselvästi joku sairaus, en tiedä miten jaksan tätä syyttelyä, moitetta ja jatkuvaa ilkeilyä enää kovinkaan pitkään. Vanhempani käytös vaikuttaa nykyään jo omaa terveyttäni heikentävästi ja kun puhuin itseäni hoitavalle lääkärille tästä miten masennun käynneistä, hänen neuvonsa oli, ole itsellesi armollinen ja vähennä yhteydenpitoa ja huolehdi itsestäsi.

Minä antaisin sinulle saman vastauksen, kuin tämä lääkäri. Sinulla on sentään se asia puolellasi, että vanhuksesi asuu hoitokodissa ja siellä hänellä on aina turva saatavilla eikä ole pakko hälyttää sinua joka asiaan.

Minä sinun sijassasi en lähtisi kolmea kertaa kuukaudessa ajamaan tuollaista matkaa vain kuullakseni haukkumisia ja epäluulotteluja. Voisi olla, että kävisin vain kerran kuussa jos aina sitäkään. Aina voi olla yhteydessä hoitokodin henkilökuntaan ja kysellä, miten vanhus voi. He siellä ovat ammatti-ihmisiä ja osaavat ehkä paremmin käsitelläkin vanhuksia.

Minunkin äitini mielestä kaikki hoitajat ovat ilkeitä. Hän tosin asuu vielä kotona, mutta joutuu käymään sairaalassa aina toisinaan. Siellä häntä aina kohdellaan toisarvoisesti, kuulemma. Itse asiassa äiti on ollut aina samanlainen, nuorenakin. Hän vihaa ja inhoaa sairaaloita niin paljon, että kokee kaikki hoitajat ja lääkärit inhottaviksi ihmisiksi. Muistan, kun äiti sairasteli viisissäkymmenissä jonkun verran ja oli parissa leikkauksessakin. Kaikki hoitajat olivat hänen mielestään kamalia. Yksinomaan heidän askeltensa ääni käytävällä oli rasittava. Kukaan ei osannut olla äidille hänen mielensä mukainen. Inhottavia ihmisiä kaikkityyni. Samoin äidin käydessä lääkärissä, hän oli vakaasti aina sitä mieltä, että hänessä oli joku kauhea tauti, mutta lääkärit ei sitä hänelle kertoneet. Ne vain mulkoilivat kummallisesti ja peittelivät puheitaan, eivät puhuneet suoraan eivätkä antaneet oikeata tietoa. Tämä hänessä elää sitkeästi vieläkin, nyt vanhuksena. Ja tämä epäluulo ja viha on se kaikkein hankalin asia käsitellä hänen kanssaan. Hän ei luota keneenkään, eivät ne hänestä kukaan välitä. Minun pitäisi pää kolmantena jalkana riehua barrikaadeilla äitini asioiden puolesta, haukkua lääkärit ja hoitajat ja vaatia heiltä oikeata hoitoa ja kunnollista huolenpitoa, vaikka siinä ei ole todellisuudessa mitään vikaa eikä huomautettavaa.

Ei se aina niin auvoista ole näiden vanhusten kanssa, en yhtään ihmettele jos ihmiset väsyy.

Kovin rankkaa tekstiä te vanhemmista ihmisistä päästelette.
Olen yhden asian huomannut ja se on, että äidin, mummon, isän, vaarin pitäisi olla äänetön hajuton ja kaikkeen pitäisi sopeutua. Hänellä ei saa olla omaa mielipidettä, eikä hän missään nimessä saa opastaa yhtään missään asiassa.
Monesti saattaisi olla jopa viisasta kuunnella vanhempaa ihmistä ja neuvojaan, sillä ei hän välttämättä menetä järkeään ja muistiaan vanhetessaan ja lisäksi nämä ihmiset ovat olleet työelämässä, käyneet kouluja ja tietävät elämänkokemuksensa ja ammattinsa puolesta hyvin paljon tärkeää asiaa.

Sitä vastoin te nuoret pyritte jakamaan niitä näkemyksiänne ja asettamaan omat vanhempanne ja isovanhempanne omaan ruotuunne ja lisäksi "kieli vyön alla" odotatte että rahaa tippuu yhtenään kaikkina merkkipäivinä ja moni jopa kerjää omiin tai jopa pakottaa maksamaan kulutuselämäänsä. Saatikka miten paljon toivotaan, että "kuukahtaisi jo", jotta saisi perinnön.

Toivon todella ihmisten elävän tasapainoista elämää joka suuntaan, niin että vanhempia kuunnellaan, heille kerrotaan asioita, pidetään elämässä mukana, eikä unohdeta. He ainakin ajattelevat lapsiaan ja lapsenlapsiaan vailla kateutta, he todella osaavat välittää. Ehkä liikaakin, jopa oman elämänsä kustannuksella.

Kaikista tulee vanhoja jos elinpäiviä riittää, joten perässä tulette, toivon että ette saa samanlaista kylmää ja viiltävää kohtelua omiltanne.

Juyijolle:

"Olen yhden asian huomannut ja se on, että äidin, mummon, isän, vaarin pitäisi olla äänetön hajuton ja kaikkeen pitäisi sopeutua. Hänellä ei saa olla omaa mielipidettä, eikä hän missään nimessä saa opastaa yhtään missään asiassa."

Noin kirjoitit.

Täysin päin mäntyä. Et tunnu osaavan sinäkään empatian vaikeata taitoa. Vaikka sitä esität.

Kukaan ei kiellä vanhukselta omia mielipiteitä. Niiden ei vain kuuluisi olla ilkeitä. Ja vanhaltakin ihmiseltä voisi odottaa käytöstapoja, jos hän vain vielä järjissään on. Samoin kun hänen luonaan tullaan käymään, olisi ihan kohteliasta olla ystävällinen, myös sille omalle lapselle, jonka he velvoittavat luonaan käymään. Sinä nyt oletat, että nämä lapset ovat niitä ilkimyksiä ja vaativat vanhemmiltaan kuka rahaa, kuka mitäkin, vaikka sitä ei ole täällä mitenkään näissä kirjoituksissa esiin tuotu.

"He ainakin ajattelevat lapsiaan ja lapsenlapsiaan vailla kateutta, he todella osaavat välittää. Ehkä liikaakin, jopa oman elämänsä kustannuksella. "

Oletko nyt ihan varma, että kaikkien kohdalla on näin? Tiedän muuten aika montakin vanhaa ihmistä, jotka ovat kummallisen katkeria ja salavihaisia jopa omia lapsiaan tai joitakin heistä kohtaan, ja kaikki eivät TODELLAKAAN näytä välittävän.

Tietenkin on myös ihan normaaleja vanhuksia, jotka ovat niitä välittäviä ja mukavia lapsiaan ja lapsenlapsiaan kohtaan, ja vaikka eivät aina niin mukavia olisikaan, vaivoineen kaikkineen, niin silti heitä jaksaa hoitaa ja heidän luonaan käydä ilman stressiä ja pahaa mieltä. Mutta valitettavasti on niitä toisenlaisiakin. Ja kyllä sitäkin puolta on syytä tuoda esiin, nimenomaan juuri siksi, että sinunlaisesi mielipiteet voitaisiin asettaa omaan valoonsa. Kaikki kun ei ole kaikilla aina samanlaista. Sivustakatsojat voi muodostella omia mielipiteitään ihan vapaasti, mutta olisi syytä muistaa, että ne on niitä sivullisen mielipiteitä kun itse ei olla toisen housuissa. Yksi esimerkki: serkkujeni äiti kuoli. Pariltakin taholta sain sitten kuulla, kuinka kärkkäästi ja nopeasti oltiin sitten mummon tavaroita jakamassa ja niitä itselleen viemässä, hyvä että ehti mummo hautaan päästä. Kauheaa paheksuntaa. No sitten kun näin yhtä serkkuani myöhemmin, hän kertoi, miten kamalaa oli, kun vuokraisäntä vaati heitä heti tyhjentämään mummon asunnon, että pääsee tekemään siihen remonttia nopeasti ja saamaan uuden vuokralaisen. Siitäpä kärkkäät naapurit sitten riemastuivat, kuinka nopealla aikataululla oltiin "haaskalla." Eli mitään eivät itse asiasta tienneet.

Miksi lasta ei rakasteta silloin, kun hän on riippuvaisessa asemassa vanhemmistaan? Miksi joku kohtelee omaa lastaan kaltoin? Niin sitten makaa kuin on pedannut, se on vanha totuus.

En tiedä, kuka oikein on joskus onnistunut kääntämään asian niin että lapset mukamas aina ovat kiittämättömiä ja tunteettomia ahnureita. Kun useimmiten varmaan on kyse siitä, että ikänsä kaltoin kohdeluksi tullut lapsi ei enää vain jaksa ottaa yhtään enempää p*skaa päin naamaansa vaikka kuinka olisi yrittänyt palvella vanhusta kaikin tavoin.

aina ihan noin mene. Kaikki mummot ja isomummot eivät edes halua ketään luokseen. Vaikee sitä väkiste on tupata kylään. Itse joskus mummolla kävin, mutta aina sai kuulla jälkikäteen, että olin käyny siellä vain maleksimassa. Äitini myös ei ole piitannu kyläilyistäni. Olen jo sinut asian kanssa ja en enää yritä tuppautua. En käy haudoilla ainakaan, koska ei ole järkeä käydä ventovieraiden haudalla.

Hei.

Monenlaisia kirjoituksia ja elämän kohtaloita tässä ketjussa on, kerrottu lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista. Ihmisen käytös saattaa iän ja vanhenemisen myötä muuttua paljonkin, siihen vaikuttaa monet asiat; sairaus, elämän tilanne, mahdollinen yksinäisyys, eletyn elämän vaikeudet puskevat mieleen kun tietää elämänsä olevan lopuillaan, puolison ikävä, kuoleman pelko, kivut jne jne.

Ikävää, jos välit vanhempiin tai isovanhempiin on huonot, kaikki siitä varmaankin jossain määrin kärsii. Jos iäkkäillä läheisillä on hyvä hoitopaikka tms elämän perusasiat kunnossa, ei tietenkään ole velvollisuus käydä vierailemassa, jos siitä tulee vain paha mieli ja se on raskasta. Jos läheinen on täydessä ymmärryksessä, voi hänen kanssaan toki yrittää puhua, keskustella asiasta, aina se ei onnistu, tiedän. Jokainen meistä vanhenee, toiset elävät hyvinkin vanhoiksi, mutta arvokasta elämän tulisi saada olla loppuun asti.

Voimia ja iloakin kevääseen,
Pirkko-pappi

Aloitus kuulostaa siltä että joku täysin ulkopuolinen vieras sekaantuu juttuun joka ei hänelle kuulu puolen palaneen puusentin vertaa.

Niin totta kuin olla voi, myös itse koin samanlaista käytöstä vaikka kuinka koetin auttaa ja olla ystävällinen. Minun tapauksessani oli vaan alkoholisoituneita sukulaisia mukana minua haukkumassa, enää en tarvii huolehtia kuin itsestäni, joskin juovat sukulaiset koettaa ängetä seuraani, mutta ei onnistu enää, sain kärsiä kiltteydestäni ja menetin paljon rahaa.

Eräs sukulaisemme 89v on palvelutalossa.Ikänsä ollut pahankurinen,kiukutteleva ja negatiivinen ukko.Emme käy häntä nykyisin lainkaan tapaamassa,eivätä hänen lapsensa käväise kuin pari kertaa vuodessa.Niin metsä vastaa ,kuin sinne huutaa.

Mummoa ja pappaa käytiin kyllä katsomassa ja vietettiin paljon aikaa heidän kanssaan, kun oli aina ollut hyvät välit. Sitten jos ne välit eivät ole niin hyvät, niin ei tule käytyä varmastikaan sen takia. On paljon juttuja joita ei tiedetä ulkopuoliset. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alkoholiongelmia sun muuta. Ei ne kaikki mummot ja papat ole niin mukavia vanhoinakaan, vaikka jokaisella onkin ihmisarvo. Rakasta äitiä ja isää eikä ystävääkään ei jätetä yksin, mutta ellei ole läheinen, niin silloin eri asia.

Äitini on monisairas, päämään . Nyt hänellä on oma yksiö yksityisessä hoitokodissa.
Ensimmäiset sanat mitä hän minulle sanoi, että tämä on maanpäällinen helvetti, haluan takaisin kotiin ja sama valitus jatkui koko sen ajan mitä olin paikalla. Ja se toistuu ja toistuu joka kerran kun käyn. Kotiin ei ole asiaa, hän ei siellä enää yksin tule toimeen edes autettuna.

Hoitajat antavat lääkkeet 5 krt päivässä, verikokeet otetaan päivittäin, virtsanäytteet otetaan päivittäin ja krooniset virtsatietulehdukset hoidetaan automaattisesti pois heti kun niitä tulee. Hoitotoimenpiteet tehdään omassa yksiössä. Ruokaa, oikeasti hyvää ruokaa tarjotaan 5 krt päivässä yhteisessä ruokasalissa, on pesupalvelu hän pääsee suihkuun päivittäin autettuna ja saunaan kerran viikossa. On pyykinpesupalvelut, on siivouspalvelu, kaupasta saa tilata tavaraa omaan jääkaappiin ja ne tuodaan sinne pientä korvausta vastaan. Olisi päivittäin yhteisiä aktiviteettejä, jumppaa, lehtien lukua, käsitöitä, askartelua, keskustelukerhoa sun muuta.

Äitini ei osallistu mihinkään muuhun kuin ruokailuihin. Ei keskustele muiden asukkaiden kanssa koska ne ovat vanhoja höperöitä. Hän itse on 86 vuotias!

Niin, siis äidilläsi on periaatteessa asiat hyvin hänen tilanteeseensa nähden. Mutta hänen mielestään paikka on maanpäällinen helvetti. Oikeasti kysymys on siitä, että äitisi haluaisi olla vielä omassa kodissaan ja vanhuus ja avuttomuus on ne varsinaiset asiat, mitä hän vihaa. Niiden takia hän ei siellä omassa entisessä kodissaan pysty olemaan. Mutta jotain pitää syyttää, niin se on sitten se hoitokoti kaikkinensa. Siellä hän ei tunne viihtyvänsä, koska ei osaa asennoitua siihen.

Luulen, että aika monella vanhuksella asia on näin. Oma vanhuus on se vihattava asia, mutta kun sille ei voi mitään, on purettava kiukku ja viha johonkin muuhun. Lähinnä siis siihen, mitä se vanhuus aiheuttaa. Valitusta, marinaa, itkua ja kiukuttelua saavat sitten kuulla ja sietää ne omaiset, jotka vanhus kokee osasyyllisiksi asiaan. Hehän ovat sen hoitotarpeen määritelleet ja hommanneet vanhuksen sinne palvelu- tai hoitokotiin.

Kotihoitoa suositellaan niin pitkään kuin mahdollista, mutta kuinka usein se onkaan niin, että sen vanhuksen kotona asumisen mahdollistaa hänen lapsensa, usein eläkeikäisiä ja jopa sairastelevia ihmisiä hekin. On vanhuksia, jotka ei kirveelläkään halua ketään heille vierasta ihmistä heitä hoitamaan, vain omat lapset kelpaavat. Ja kun ja jos nämä ei enää jaksa, vanhus itkee, että hänet hylätään vieraisiin käsiin. Vanhus ei näe toisen voimien vähenemistä ja näiden sairauksia vähätellään, koska hänhän itse on se päähenkilö, jota on autettava ja hoidettava. Toisaalta tämän asenteen ymmärtää, koska tietää kaiken takana olevan pelko ja hätä siitä omasta vanhuudesta ja heikkoudesta, mutta toisaalta sitä ei millään jaksaisi sietää enkä tiedä olisko pakkokaan.

Miksi joillakin vanhuksilla on kuin pakkomielteenä se, että heitä ei saisi hoitaa kukaan muu kuin omat lapset? Vaikka ammatti-ihmisillä olisi paljon paremmat valmiudet ja tiedot ja taidot. Onko niin, että sille hoitajalle ei voi samalla tavalla kiukutella ja valittaa?

Mitä jos sanot äidillesi, että et aio käydä hänen luonaan enää kovinkaan paljon, koska et jaksa kuunnella valittamista? Asiat kun on niin hyvin kuin vain voi olla, enempää ei kukaan pysty tekemään. Entä jos äitisi sopeutuisi paremmin sinne uuteen kotiinsa, jos et todella kävisikään siellä vähään aikaan? Voisihan olla niin, että siellä "höppänöitten" joukossa oli joku ihan tervepäinenkin ja mukava ihminen, jonka kanssa voisi tutustua ja jutella ja sillä lailla löytää sitä seuraa itselleen. Voisi tietysti myös kysyä, että oliko hänellä paljonkin seuraa ja keskustelukumppaneita siellä omassa kodissa asuessaan sitten. Nyt olisi sentään joku mahdollisuus siihenkin.

Hän on asunut hoitokodissa ja lähes 2 vuotta.
Ei mitään muutosta tilanteeseen, ei kiinnosta aktiviteetit, ei kiinnosta minkäänlainen positiivinen asia, jatkuvaa kitinää narinaa valitusta muista asukkaista ja hoitajista ja siitä miten huonoja me lapset olemme. Muut sisarukset ovat harventaneet käynnit yhteen - kahteen kertaan vuodessa kun eivät jaksa valitusta ja minä saan kuulla siitäkin miten omat lapset ja lapsenlapset hylkäävät.

Olen sanonut erittäin suoraan, että jos hänen asenteensa ei muutu, en tule minäkään enää käymään. Pääsiäisenäkin sanoin, että voisit sinä edes päivää sanoa ennen kuin aloitat tuon ikuisen kitinän. Kimmastui heti, että on se kumma kun ei mistään mitään saa sanoa, äidin pitäisi nöyristellä ja madella oman tyttären edessä!

Ei auta puheenaiheen vaihdot, ei tuomiset, ei kahvinkeitot, ei mitkään ehdotukset käytäisiinkö kaupungilla vaikka vaateostoksilla tai kahvilassa. Istuu kiukkuisena ja pyhää vihaa täynnä miten hän pysyy vankilassaan kun sinne hänet kerran on laitettu.

Mutta annas olla kun hoitaja tulee paikalle antamaan lääkkeet tai ottamaan verikokeen, äiti on kuin päivänpaiste, Ei pienintäkään ongelmaa missään, mutta heti kun hoitaja pistää oven kiinni, alkaa kitinä. Ainakin minä olen hattua myöden täynnä tuota uhmaa ja vihaa mitä hän tuntee. Ei edes yritä nauttia elämästään ja huolenpidosta. Kysyin jo voisiko äidille antaa jotain mielialalääkettä että käyttäytyisi meitä kohtaan paremmin, mutta muut lääkitykset ovat sen verran raskaat että ei sinne voi lisätä enää mitään ylimääräistä.

Olen nyt ottanut sen asenteen, että käyn kerran kahdessa viikossa ja kestän sen tunnin verran kitinää, mutta en yhtään enempää.

Olen tutustunut äitini elämään vähän liiankin tarkkaan, siitä hän pitää kyllä huolen, ei pääse unohtumaan. Äitini on ollut koko ikänsä ns. oman arvonsa tunteva ihminen, parempi kuin muut kyläläiset, ja se puoli hänessä on korostunut vanhemmiten yhä enemmän. Äiti on aina ollut minä itse, jyrääjä, aina oikeassa. Tietenkin äidilläni on takana sotavuodet pienenä lapsena, mutta ei se meidän vika ole. Ei meillä ole minkäänlaista osaa niihin tapahtumiin.

Me ollaan kyllästytty sisarusparvessa, samaten meidän lapset ovat kurkkuaan myöden täynnä siihen, että meilläkin nykyään ainoa puheenaihe on äiti/mummo/isomummo. Eipä jää lastenlastenlapsille kovinkaan hyvää kuvaa isomummosta.
Viimeksi sovimme siskoni kanssa, että seuraavan kerran kun tapaamme, emme puhu sanaakaan äidistä ja se päätös pitää.

Kun kysyit riittääkö ymmärrystä, niin riittää enää yhden kaksi kertaa kuukaudessa tunnin verran. Ei yhtään enempää. Äidin negatiivisuus syö meidän kaikkien elämää kuin syöpä, nakertaa hyvää mieltä pala kerrallaan pois ja aiheuttaa jatkuvaa mielipahaa. Olemme pikkuhiljaa yrittäneet ottaa natinan huumorilla, mutta ei sitä määräänsä enempää jaksa huvittua jatkuvasta kiukuttelustakaan.

Tuhat lämmintä halausta sulle, täällä toinen perin juurin väsynyt, melkein on samanlainen tilanne, paitsi että äitimuori asuu vielä kotonaan. Ollaan siskon kanssa ihan lopen uupuneita ja joskus yötkin menee valvoessa kun ei saa unta, on niin vaikea olla. Äiti ei anna piiruakaan periksi missään, ei lähde palvelutaloon vaikka voisi jo pelkän ikänsä perusteella sinne päästä. Meidän on hypättävä siellä kaikki valitukset kuuntelemassa ja jaksettava viimeiseen asti, kun ei tosiaan mikään riitä, ei täälläkään. On lähettävä keskellä yötäkin sinne kun sydän hakkaa epätasaisesti tai huimaa tai on maha kipee. Viedään sairaalaan, lääkäri tutkii ja sanoo, että sydän lyö välillä tämän ikäisillä epätasaisesti, ei sille voi mitään eikä ole vaarallista, on otettu sydänfilmit sataan kertaan, ei mitään vikaa. Huimaus on asentohuimausta, menee ohi itsestään, ei ole vikaa missään, ihminen on terve kuin pukki, ainoa vaiva on vanhuus. Mutta joka ripauksesta on sinne juostava ja lähdettävä lääkärille viemään pienestäkin mutta jos tulee puhe sairaalaan jäämisestä vaikka vähäksi aikaa tarkkailuun, niin ei missään nimessä käy! Kyllä hän kuulemma kotona pärjää kun lapset käy häntä koko ajan katsomassa, ei kysy meiltä, jaksetaanko. Jos äiti suostuisi asumaan palvelutalossa, apu tulisi nopeemmin ja helpommin, mutta ei. Ymmärrän minä sen, että ei ole kotoo kiva lähteä, mutta sitten se koti olisi siellä palvelutalossa ja jokaisen sitä on tässä elämässä otettava tosiasiat tosiasioina.

Tämä ketju nostaa mieleen monenlaista. Ensinnäkin sen, että ihmisen elämä on kyllä melkoisen vaativaa ja monimuotoista. Sekä vanhuksen, joka syystä tai toisesta voi huonosti ja käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ehkä hyvinkin vaativasti ja suorastaan hankalasti. Läheisten tilanne ja osa voi myös olla vaikea. Useimmat ihmiset välittävät ja huolehtivat vanhuksistaan ja toimivat hyvin. Silti joskus on vaan todella vaikeita tilanteita ja kuvioita. Ja sivusta ei todellakaan voi aina tietää, miten asiat ovat ja mitä kaikkea taustoihin ja ihmissuhteisiin liittyy.

Omien vanhempieni vanhuuteen sisältyi yhtä ja toista, myös hankalia vaiheita. Se oli kuitenkin ikäänkuin normaalia elämän kulkua ja hiipumista. Molemmat ovat kuolleet jo yli 10 vuotta sitten ja ajattelen heitä useinkin lämmöllä ja ymmärryksellä.

Mieheni muutamia vuosia sitten kuolleita vanhempia ajattelen myös ymmärryksellä ja kiitollisuudellakin. Mitä asiaa hieman ihmettelenkin, sillä leskenä viitisen vuotta miestään kauemmin elänyt anoppi oli noh - vaativa ja vaikea. Hänellä oli oma elämänhistoriansa, josta kyllä löytyi syitä ja selityksiä vaikeaan käytökseen. Ja toki hän oli viimeiset vuotensa yksinäinen, sairaskin ja onneton, peloissaan, katkera ja vaikka mitä.

Mieheni oli vanhempiensa ainoa elossa oleva lapsi. Seurasin läheltä hänen toimiaan vanhempiensa huolehtijana. Toki itsekin olin mukana, mutta mieheni rooli oli paljon suurempi.

Ja se rooli ja tehtävä olikin todella iso. Mieheni oli maailman kiltein ja huolehtivaisin poika. En pysty näkemään miten hän olisi voinut tehdä paremmin tai enemmän. Silti se ei tuntunut hänen äitinsä mielestä riittävän alkuunkaan. Ja kun se ei ollut riittävästi, se ei ollut mitään. Katkera vanhus eli ja oli mielentilassa, että kun kukaan ei välitä eikä huolehdi. Ja tämän pahan olon ja katkeruuden hän kumosi kerta toisensa jälkeen lähipiirin eli lähinnä poikansa niskaan.

Se on huolehtivalle lapselle raskas ja uuvuttava osa. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta tilanteita ja sanomista riitti. Poika sai kantaa jatkuvasti raskasta manttelia kun hän ei välitä eikä huolehdi. Ikäänkuin vanheneminen, leskeys, sairaudet ym ym olisivat lähipiirin ja lähinnä juuri pojan syytä. Kyllä siinä poika ja muukin perhe sai itseään terapoida ja tsempata eräänkin kerran, että taas pystyi menemään vanhuksen luo iloisena tai edes neutraalina.

Ja vaikka kuinka ymmärsi, että vanhus purkaa pahaa oloaan eikä se ole henkilökohtaista vaikka se siltä tuntui ja kipeästi sattui. Semmoista ne vuodet nyt vaan olivat. Asiat, asuminen ja tarvittava apu järjestettiin kyllä, mutta mieliala ja käytös olivat surkeita .

Vanhusta kohtaan oltiin aina arvostavia ja käyttäydyttiin hyvin ja kohteliaasti, vaikka vastaan olisi tullut mitä. Mutta tottakai omasta jaksamisesta piti huolehtia. Ihmisellä on oikeus ja jopa velvollisuus huolehtia itsestään ja elää omaa elämäänsä, vaikka hänellä olisi huolehdittava vanhus elämässään. Tätä näkökulmaa toin miehelleni jatkuvasti esiin. Vaikka hän olisi antanut itsestään viimeisenkin voimanrippeen ja minuutin äidilleen, se ei olisi riittänyt. Vanhus oli silti onneton ja vaikea ja mieheni jaksaminen ja voimat hupenivat.

Viimeisen puoli vuotta anoppi eli hoivakodissa ja tilannne tuli helpommaksi. Käytännön hoiva tuli sieltä ja vaikka anoppi ei viihtynyt hänen mielialansa oli silti parempi ja seesteisempi. Ehkä säännöllisempi ruokailu auttoi, ehkä yhteisössä oleminen vaikka hän ei mihinkään osallistunutkaan. Tai ehkä elämä vaan oli armollinen ja antoi takkuisen mielen tasaantua.