Oppikaa pöystit

Ote kirjasta: David R Griffin ja Peter Dale Scott (toim.): 9/11 ja Amerikan imperiumi:
Tutkijoiden puheenvuoroja. Olive Branch Press 2007.
Lisätietoja: Interlink Publishing
Kirjan voi tilata esim Amazonista.




Luku 10


Ola Tunander:
Terrorisminvastainen sota ja Pax Americana
Bushin hallinnolle terrorismi on korvannut kommunismin ”uutena pahana”. Syyskuun 20:ntenä 2001 presidentti George W. Bush lupasi runsaasti julkisuutta saaneessa puheessaan eliminoida terrorismin ”ja tuhota sen siellä, missä se kasvaa”.(1) Yhdysvaltain johtama terrorisminvastainen ”halukkaiden koalitio” esiteltiin 21:nnen vuosisadan koalitiona, joka korvaisi kylmän sodan institutionaalisen rakenteen.(2) On syntymässä uusi maailmanjärjestys, jossa Yhdysvaloilla on keskeinen rooli globaalina suojelijana, mikä määrittelee maailmanjärjestyksen Pax Americanaksi.

Berliinin muurin sortumisen jälkeen ja erityisesti viime vuosina Euroopan valtiot ovat keskittyneet rauhanomaisiin kotoisiin Euroopan Unionin kysymyksiin, mutta Yhdysvaltojen, jolla on ylivoimainen sotilasmahti, huomio on keskittynyt sotilaallisiin konflikteihin. Monia eurooppalaisia on viehättänyt ajatus moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jota koordinoisivat kansainväliset järjestöt ja joka perustuisi kansainvälisen lain ja rauhanomaisen kilpailun periaatteille Pekingin, Tokion, Brysselin, Washingtonin, Moskovan ja New Delhin talousmahtien välillä. Yhdysvaltain johtajille sen sijaan tuollainen järjestelmä päinvastoin on kaukana tyydyttävästä: Yhdistyneiden kansakuntien ja kansainvälisen lain keskeinen rooli ei ole heistä järkevä niin kauan kuin tätä maailmanjärjestystä tukemassa ei ole sotilaallista voimaa. Tämän mukaisesti joukko amerikkalaisia analyytikoita on 1990-luvun alkuvuosista alkaen väittänyt, että Yhdysvaltain tulisi vahvistaa nykyistä sotilaallista hegemoniaansa. He ovat suosineet yksinapaista maailmanjärjestystä Yhdysvaltain johdolla, väittäen, että kansainvälisen rauhan perustaksi tulisi luoda Pax Americana. (3)

Ennen syyskuun 11:ttä 2001 oli Yhdysvaltain johdolle mahdotonta ottaa tämän uuden maailmanjärjestyksen pystyttämiseksi tarvittavia askeleita. Mutta 9/11:n jälkimainingeissa Yhdysvallat pystyi tekemään sotilastiedustelusta ja sotilasmahdista juuri sen maailman järjestelmän akselin, joka korvaa kylmän sodan aikaisen ja sen jälkeisen 1990-luvun järjestelmän ”terrorisminvastaisella sodalla”. Potentiaalisen, moninapaisen taloudellisen ja poliittisen järjestelmän syntyminen oli estetty luomalla militarisoidumpi ja yksinapainen Pax Americana. Ja sotilaallisen ylivoimansa ja tiedusteluhegemoniansa avulla Yhdysvallat on esittänyt globaalin suojelijan roolia ja samalla muuttanut muut valtiot jotensakin kuin Yhdysvaltain protektoraateiksi. Terroristien hyökkäysuhka niiden omilla alueilla pakotti nämä muut maat noudattamaan Yhdysvaltain tiedustelun esimerkkiä ja jopa osallistumaan Yhdysvaltain johtamiin sotiin. Tässä valossa Irakin ja Afganistanin sodat voidaan ymmärtää suunnatuiksi – ei pääasiassa noita kahta maata vastaan erityisesti, tai edes niiden rajojen sisällä operoivia terroristeja vastaan, vaan enemmänkin muita suurvaltoja vastaan, joiden nyt on hyväksyttävä sotilaallisesti - pikemminkin kuin taloudellisesti tai poliittisesti - määritelty maailmanjärjestys, joka alistaa niiden suvereniteetin Pax Americanalle.



Terrorismin ongelman määrittelyä
Kun Euroopan maissa terrorismi käsitetään etupäässä siviiliasiana eikä puolustusministeriöiden tehtävänä, niin USA:ssa se nähdään hyvin pitkälti sotilasasiana.(4) Yhdysvaltain terrorisminvastainen sota on julistettu ensisijaisesti koordinoitujen sotilasoperaatioiden sarjana, joka ”vie taistelun vihollisten luo, missä he sitten ovatkin,” tuhoamaan terroristit, jotka mahdollisesti voisivat käyttää ydin- tai biologisia aseita tappaakseen, ei vain 3000 siviiliä, kuten 11.9. vaan ”potentiaalisesti miljoonia ihmisiä,” lainataksemme Yhdysvaltain puolustusministeriä Donald Rumsfeldtiä.(5) Condoleezza Ricen mukaan 9/11 oli ”maanjäristys,” joka ”on alkanut siirtää mannerlaattoja kansainvälisessä politiikassa”.(6) Todellakin, Rumsfeldt on sanonut, Washington näkee nyt maailman ”syyskuun 11:nnen prisman läpi.”(7)

Useimmille eurooppalaisille sen sijaan terrorismi on ”valitettavan tuttu historian jäänne, jota ei voida nujertaa sodan keinoin,” lainataksemme entistä Britannian suurlähettilästä, Alyson Bailesiä, joka nyt johtaa Tukholman Kansainvälistä Rauhantutkimuslaitosta.(8) Eurooppalaisten mielestä terrorismi on siis ehkä muuttanut muotoaan New Yorkin Washingtonin, Madridin ja Lontoon hyökkäysten seurauksena, mutta se ei ole ainoa, eikä ehkä edes ensisijainen tunnusmerkki, kun nykyaikaa yritetään ymmärtää. Vaikka modernien joukkotuhoaseiden valtava voima, tämän päivä kommunikaatiojärjestelmien haavoittuvuus, ja näiden globaalinen ulottuvuus ovat varmasti muuttaneet tapaamme tarkastella turvallisuuttamme uhkaavia tekijöitä, tämä on vain turvallisuuskolikon toinen puoli.

Tutkijat esittävät terrorismin usein seuraavin tavoin:

Ensinnäkin taktiikkana, jota käyttävät marginaaliryhmät tai verkostot, joilla ei ole merkittävää sotilasvoimaa (asymmetrinen uhka); toiseksi vahvana aseena, jota voidaan käyttää saamaan aikaan huomattavaa vahinkoa monimutkaisissa yhteiskunnissa ja nykymaailman haavoittuvissa tietoliikennejärjestelmissä (riskiyhteiskunta); kolmanneksi globalisaation ja liikenneyhteyksien parantumisen ilmentymänä, joka on siirtänyt ”kaukaiset uhkat” lähemmäksi Eurooppaa ja Yhdysvaltoja; ja neljänneksi erityisen vaarallisena uhkana sen vuoksi, että terroristiryhmillä on mahdollisuus päästä käsiksi ydin- tai biologisiin aseisiin, mikä muuttaisi voimasuhteita dramaattisesti. Kaikki tämä tekee terrorismin relevantimmaksi sekä Euroopalle että Yhdysvalloille sillä pienten, mitättömien ryhmien mahdollisuus käyttää ydinaseita voi muuttaa terroristihyökkäyksen yhtä tuhoisaksi kuin tavallinen sota. Lisäksi terrorismi joskus käsitetään instrumentiksi, jolla voidaan mobilisoida marginaaliryhmiä ja pakottaa valtioita muuttamaan politiikkaansa. Terrorismi käsitetään väkivaltaisena sekoituksena diplomatiaa ja propagandaa, joka vahvistaa marginaaliryhmän voimaa ja rohkeutta. Ilmiö on kuitenkin monimutkaisempi.

Kun tarkastellaan historiaa, voidaan todeta terrorismia käytetyn myös psykologisena työkaluna synnytettäessä pelkoa yhteiskunnassa, mustamaalattaessa vihollisia ja poliittisia vastustajia ja pyrittäessä saamaan ihmiset kääntymään, ei valtiota vastaan, vaan valtion puoleen saadakseen suojaa ja turvallisuutta. Esimerkiksi Daniele Ganserin ja muiden viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että suuri osa kylmän sodan aikana ilmenneestä terrorismista oli ensisijaisesti suurvaltojen toimeenpanemaa ja sitä käytettiin tiettyjen valtioiden sisäisen kontrollin keinona.(9) Terrorismi on siis ollut kaksitahoinen voima, ja monissa tapauksissa terroristiryhmiin on kuulunut joukko erilaisia pelaajia, joiden intressit ovat usein olleet hyvin erilaiset.

Samalla kun terrorismi on poliittinen instrumentti, jota käytetään erilaisiin tarkoituksiin, se myös ilmentää erilaisia ristiriitoja ja aatteita, joita maailmassa on. Kylmän sodan aikainen terrorismi esitettiin usein maallisena ja vasemmistolaisena, kun taas nykypäivän terrorismi kuvataan etupäässä uskonnollisena ja islamistisena, mikä kuvastaa poliittisten käsitysten muutosta, Nykyajan terrorismin ideologiset kasvot ovat toki erilaiset kuin aikaisemmin nähdyt, mutta nykyinen ilmiö voi hyvinkin olla yhtä monimutkainen kuin kylmän sodan terrorismi.

Terrorismi provosoi demokraattisen valtion laitoksia ja vahvistaa turvallisuuden vaatimuksia, jotka eivät jätä sijaa poliittiselle valinnalle. Toisin sanoen, terrorismista tulee keino rajoittaa julkisen tilan ulottuvuuksia ja ”sekurisoida” sitä, mikä aikaisemmin kuului demokraattiseen ja lailliseen prosessiin.(10) Mikä ennen oli poliittinen valintakysymys esitetään nyt elämän ja kuoleman kysymyksenä ilman vaihtoehtoja. Ja aivan kuten yksilö kääntyy valtion puoleen hakien turvaa terrorismilta, myös pienempi valtio kääntyy hegemonivallan, tässä tapauksessa Yhdysvaltain puoleen taatakseen turvallisuutensa. Terrorismista on näin tullut tie Pax Americanaan. Siitä on tullut tapa tehdä politiikkaa demokraattisen valtion areenan ulkopuolella demokraattisen valtion toimintavapauden rajoittamiseksi. Terrorismista on tullut eräs laittoman politiikan muoto, jota suurvallat, yksittäiset valtiot itse ja molempien kriitikot harjoittavat, olivatpa nämä islamisteja, nationalisteja tai sosialisteja.



Terrorismi ”asymmetrisena sodankäyntinä”

Useimmat pitävät ”normaalia terrorismia”, heikompien ryhmien taistelua vahvempia vastaan, eräänä ”asymmetrisen uhkan” muotona. Sotien, väkivallan ja vastaväkivallan aiheuttamien ristiriitojen sanotaan usein globalisaation myötä tulleen Eurooppaan tai USA:han.

Otetaan pari esimerkkiä havainnollistamaan tätä. Syyskuussa 1970 Palestiinan Kansan Vapautusrintama (PLFP) kaappasi neljä matkustajakonetta kiinnittääkseen maailman huomion palestiinalaisten vaikeuksiin ja häiritäkseen alkamassa olevaa rauhanprosessia – Rogersin suunnitelmaa, joka oli nimetty Yhdysvaltojen silloisen ulkoministerin William Rogersin mukaan - ja jota käytiin palestiinalaisten päiden yli. Jordanian kuningas Hussein käytti näyttävän kaappauksen luomaa tilaisuutta käynnistääkseen suuren hyökkäyksen palestiinalaisten organisaatioita vasaan Jordaniassa. Tämä syyskuun kampanja, joka tuli palestiinalaisten keskuudessa tunnetuksi Mustana Syyskuuna, oli ollut vireillä jo enemmän kuin puoli vuotta. Jordanian kuninkaalle kaappaus näin ollen tarjosi sopivan verukkeen, jonka varjolla hän voi toteuttaa tarpeellisena pitämänsä palestiinalaisjärjestöjen karkotuksen Jordanian kuningaskunnasta.

Jordanian tapahtumat antoivat lopulta nimen merkittävälle palestiinalaisten terroristiryhmälle, Mustalle Syyskuulle, joka myöhemmin oli vastuussa Israelin olympiajoukkueen murhaamisesta Münchenissä 1972, mikä oli vahva muistutus siitä, että aikaisempi altistuminen väkivallalle ja sodalle on tyypillistä monille terroristijärjestöjen jäsenille. Vastaavasti, kun muutamat puhuvat valmistumisestaan Harvardista tai Yalesta, venezuelalainen terroristi Illich Ramirez Sanchez, paremmin tunnettu nimellä Carlos, sanoi, että hän ”valmistui Jordaniassa 1970.”(11) ”Mustan syyskuun” tapahtumat – palestiinalaisten pakolaisleirien pommitukset Jordanian toimesta – muuttivat 21-vuotiaan Carlosin terroristiksi.

Samoin voidaan väittää, että Osama bin Laden ”valmistui” Afganistanissa vuosikymmentä myöhemmin. Alunperin Saudien tiedustelupäällikkö, ruhtinas Turki bin Faisal rekrytoi bin Ladenin nuorena miehenä tukemaan islamistikapinallisia Afganistanissa, ja 22-vuotias Osama saapui tähän maahan muutamia päiviä neuvostojoukkojen tulon jälkeen vuoden 1979 lopulla. Hänen veljensä Abdullah on sanonut, että sota muutti Osaman täydellisesti.(12)

Vuosikymmentä myöhemmin, 1990-luvulla, nuori Britannian kansalainen London School of Economicsissa, Omar Saeed Sheikh, näki filmin Bosniassa käynnissä olevasta väkivaltaisesta konfliktista. Myöhemmin, huhtikuussa 1993, 23-vuotias Sheikh matkusti Bosniaan, missä hän näki ”13-vuotiaan tytön, jonka serbit olivat raiskanneet ja murhanneet.” Vuosia myöhemmin Sheikh vapisi muistaessaan tämän.”(13)

Lainataksemme Carlosta, Omar valmistui Bosniassa 1993. (Todellakin, London Times on kuvannut Sheikhiä ”Britannian Carlokseksi.”(14)

On huomattava, että vaikka joidenkin kulttuurien ja luokkien voidaan väittää olevan halukkaampia väkivaltaisiin ratkaisuihin kuin toiset, yllä olevat esimerkit tarjoavat vain vähän tukea tälle hypoteesille. Carlos tuli varakkaasta sosialistiperheestä Venezuelasta; Osama bin Laden äärimmäisen rikkaasta perheestä, jolla oli tiiviit suhteet Saudi-Arabian kuninkaaseen; ja Omar Saeed Sheikh vähemån varakkaasta Lontoon East Endin pakistanilaisperheestä. Mutta kaikille näille maailmakuuluille terroristeille on yhteistä sodan kokeminen aikuistumisvuosinaan.

Näin ollen alustavat johtopäätökset voisivat sisältää seuraavat kohdat ”tavanomaisesta terrorismista”: Ensinnäkin, sitä syntyy usein sodan tuomista kaunoista. Toiseksi, sitä käyttää heikompi osapuoli sotilastaktiikkana taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan. Kolmanneksi, sitä käytetään sekoittamaan ”epäoikeudenmukaisia” neuvotteluja ja sopimuksia, jotka eivät ota huomioon heikompien osapuolien näkemyksiä. Neljänneksi, sitä käytetään tukemaan neuvotteluja voimalla. Viidenneksi, sitä käytetään vahvistamaan heikomman osapuolen moraalia viestittämällä ylivoimaiselle viholliselle, että vastarinta on vielä mahdollista. Esimerkiksi Hizbollah käytti autopommia vuonna 1983 hyökkäykseen Yhdysvaltain laivaston sotilasparakkeja vastaan Libanonissa, mikä johti 241 amerikkalaisen kuolemaan ja amerikkalaisvoimien poisvetämiseen. Se oli menestyksekäs asymmetrinen hyökkäys ja propagandavoitto yhtä paljon kuin sotilaallinen voitto. Samanlaisia operaatioita Riadissa ja Khoarissa vuosina 1995-1996 väitetään bin Ladenin suorittamiksi tarkoituksenaan pakottaa Yhdysvallat vetäytymään Saudi-Arabiasta.

Tällaiset tapaukset sopivat ”asymmetrisen sodankäynnin” operaatioiden vakiokuvaan, jossa heikompi osapuoli yrittää pakottaa vahvemman peräytymään. Monet kommentoijat ovat yrittäneet tulkita viimeaikaisia terrori-iskuja New Yorkissa, Washingtonissa, Madridissa ja Lontossa samaan tapaan.



Tavanomainen terrorismi ja tiedustelujärjestöt

Palataksemme edellä käsiteltyihin kuuluisiin terroristeihin, huomaamme, että kaunojensa ja sotakokemustensa lisäksi Carlosilla, Osama bin Ladenilla ja Omar Saeed Sheikillä on muutakin yhteistä: He kaikki ovat työskennelleet erilaisten turvallisuus- tai tiedustelupalveluiden hyväksi tai yhteistyössä niiden agenttien kanssa. Tosiaan, vaikka Carlos oli yhdessä vaiheessa ”maailman etsityin mies,” hän pystyi elämään jokseenkin normaalia elämää Beirutissa. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, kuvasivat häntä miellyttäväksi ja huumorintajuiseksi, lisäten kuitenkin, että hän avoimesti ja hillittömästi kerskui erilaisilla ”seikkailuillaan” kenelle tahansa, joka halusi kuunnella. Beirutissa Carlos vieraili kahviloissa ja ravintoloissa ilman salausta tai henkivartijaa välittämättä varovaisuuden perussäännöistä ja häntä tarkkailivat Libanonin, Syyrian ja Israelin palvelut.(15) Joissakin operaatioissa hän oli yhteistyössä toisten arabimaiden agenttien kanssa.(16) On kiinnostavaa, että vaikka Mossadin iskuryhmät tappoivat joukon Mustan Syyskuun ja PFLP:n aktivisteja, ne eivät koskeneet Carlosiin, vaikka hän olisi ollut helppo maali. Ehkä hänet nähtiin terrorismin symbolina, jota voitiin käyttää palestiinalaisten asian arvostuksen heikentämiseen. Tämän ehdotuksen kanssa sopii yhteen havainto, että entinen Mossadin agentti Victor Ostrovsky väitti Mossadin rekrytoineen Carlosin yhteysupseerin Beirutissa, Michael Moukharbelin, jo kesäkuussa 1973. Ostrovskyn mukaan Moukharel informoi Israelia Carlosin tarkasta olinpaikasta lähes joka päivä. Samaan aikaan hän ja Carlos tekivät yhteisiä operaatioita.(17)

Samoin Osama bin Ladenia varmasti tarkkailivat useat salaiset ja tiedustelupalvelut ennen 9/11:ta, ja hänen organisaatioonsa oli hyvin todennäköisesti solutettu lukuisia agentteja tai tiedonantajia. Jane’s Intelligence raportoi syyskuussa 2001, että bin Laden sai säännöllisesti lääkärinhoitoa munuaistautiinsa Peshawarin sotilassairaalassa ja Yhdysvaltain agentit olivat täysin tietoisia tästä.(18) Sodassa Neuvostoliittoa vastaan hän ja hänen Palvelutoimistonsa saivat huomattavia avustuksia USA:lta; tuon sodan jälkeen, 1990-luvun alkuvuosina, eräs bin Ladenin läheisistä avustajista, egyptiläinen Ali Mohamed – joka koulutti al-Qaidan aktivisteja toteuttamaan pommihyökkäyksiä ja koulutti bin Ladenin henkivartijoita sen jälkeen kun tämä oli yritetty tappaa – oli samaan aikaan Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen reservin upseeri, joka meni Afganistaniin korkean amerikkalaistahon tuella. Ollessaan vielä FBI:n tiedonantajana Ali Mohamed oli suoranaisesti osallisena valmistelemassa vuonna 1998 Yhdysvaltain Nairobin lähetystön räjäytystä, missä räjähdyksessä kuoli 250 ihmistä ja haavoittui useita tuhansia. Hän oli Yhdysvaltain kätyri, joka oli jopa yrittänyt soluttautua Hizbollaan CIA:n toimeksiannosta.

Omar Saeed Sheikh, jota bin Laden kutsui ”erityiseksi pojakseen” on vatuussa murhista ja sieppauksista ja häntä on pidetty yhtenä 9/11-operaation taustalla olevista miehistä.(20) Sen aikana hän kuitenkin työskenteli Pakistanin tiedustelupalvelun ISI:n kenraalin, Mohamad Aziz Khanin alaisena. ISI suojeli Sheikhiä ja hänet nähtiin usein paikallisilla kutsuilla, joita Pakistanin korkeat virkamiehet järjestivät.(22) Yhdysvaltain tiedustelu on kuvannut häntä ISI:n palvelijaksi (23) kun taas erään amerikkalaisen lehden jutussa sanotiin, että ”Musharrafin hallinnossa on monia, jotka usovat että Saeed Sheikhin valta ei tule ISI:stä vaan hänen yhteyksistään meidän CIA:hamme”.(24)

Nähtävästi siis mikään vakava terrorismin muoto ei voi ohittaa tiedustelupeliä. Tämä käy vieläkin ilmeisemmäksi kun tutkitaan Mustan Syyskuun johtajaa Ali Hassan Salamehia, jonka uskotaan toteuttaneen hyökkäyksen israelilaisia urheilijoita vastaan Münchenissä vuonna 1972. Hän oli aivan Mossadin tappolistan kärjessä, mutta hän kääntyi CIA:n puoleen, ja hänen turvajoukkonsa suojelivat Yhdysvaltojen lähetystön henkilöstöä Libanonin sisällissodan aikana 1975-1976. Loppuvuodesta 1976 Salameh otettiin sankarina vastaan CIA:n päämajassa Langleyssa. Mossad ei pystynyt tappamaan häntä ennen kuin vuonna 1979 salamurhassa, joka oli todennäköisesti tarkoitettu vahingoittamaan PLO:n ja CIA:n suhteita.

Abu Nidal oli vielä enemmän tiedustelupalvelujen käsissä – Irakin, Syyrian ja Libanonin sellaisten – ja hänen organisaatioonsa solutettiin useita Mossadin agentteja. Yksi heistä oli ylempi johtaja, Ghassan al-Ali, joka oli vastuussa Nidalin pommitusten ja salamurhien kohteiden valinnasta. Vuodesta 1975 alkaen Nidalin ryhmä otti tehtävät Mossadin omilta salamurharyhmiltä, kun palestiinalaisjohtajien järjestelmällinen tappaminen siirtyi Israelin ryhmiltä Nidalin organisaatiolle 1970-luvun alkupuolella.(27)

Näyttää siis siltä, että ”tavanomaisen terrorismin” on vaikea pysyä elossa ilman jonkinlaista tiedustelupalvelun suojelusta tai sekaantumista. Monissa tapauksissa terroristit, jotka ovat yhteydessä vastarintaan, voivat jatkaa toimintaansa samalla kun niiden jokaista askelta seurataan tiedustelupalveluissa, jotka antavat niiden tehdä pommituksia vähentääkseen vastarinnan nauttimaa arvostusta.



Terrorismin käyttö ”terrorismia” vastaan
Kirjassaan Partisaanin teoria Carl Schmitt kuvasi riippumatonta taistelijaa tai valtionvastaista kapinallista ”partisaanina”, väittäen, että ”terrorin ja vastaterrorin noidankehässä partisaanin taistelu on usein yksinkertaisesti partisaanisodan oma peilikuva.”(28) Schmitt vetosi ranskalaisen kenraali Raoul Salanin esimerkkiin. Tämä johti Salaista Armeijakuntaa OAS:ää, joka vuonna 1961 aloitti pitkän terrorikampanjan Algerian kansannousua vastaan. Salan kehitti ideoita ”vallankumoukselliseen sotaan,” jolla kansannousua vastustettaisiin omaksumalla sen omat ”terroristitaktiikat”.(29) 1960-luvun alkuvuosista alkaen OAS käytti säälimättömiä menetelmiä horjuttaakseen kapinan oikeutusta. Näihin menetelmiin kuuluivat ”väärin tunnuksin” tehdyt –hyökkäykset Ranskan kansalaisia vastaan – hyökkäykset, jotka saatiin näyttämään kapinallisten tekemiltä.

Historiallisesti tällainen väärin tunnuksin tehty terrorismi on ollut yhtä tärkeää kuin niin sanottu tavanomainen terrorismi. 20. vuosisadan alussa esimerkiksi Ohrana, Venäjän turvallisuuspalvelu, soluttautui anarkistijärjestöihin ja teki pommi-iskuja, joista syy vieritettiin anarkisteille tarkoituksella vahvistaa turvallisuuskoneiston oikeutusta ja roolia. Venäläinen turvallisuusagentti, Evno Azev soluttautui Sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen varhain 20. vuosisadalla, pyrki ja pääsi ylöspäin päästen terroritoimien komentajan asemaan. Hän oli vastuussa Vjatseslav Plehven, Venäjän sisäministerin, murhasta. Näin ollen Sosiaalivallankumouksellisen puolueen terroritoimintaa hoiti tosiasiassa Venäjän turvallisuuspalvelu,(30) joka onnistui käyttämään tämän ryhmän raakoja murhia radikaalin opposition maineen mustaamiseen.

Vuonna 1954 Israelin sotilastiedustelu piilotti pommeja brittiläisiin ja amerikkalaisiin kulttuurikeskuksiin Kairossa vierittäen syyn näistä hyökkäyksistä egyptiläisille myrkyttääkseen Egyptin suhteet Britanniaan ja Yhdyvaltoihin. Juuri tämän operaation veti eversti Benjamin Giivi Israelin sotilastiedustelusta yhdessä Moshe Dayanin ja Shimon Peresin kanssa. Kerrotaan, että siihen osallistui myös Israelin puolustusministeri Pinhas Lavon, joka myöhemmin joutui jättämään tehtävänsä (tämä tapaus tunnetiin myöhemmin ”Lavonin juttuna”). Julkisesti ei tunnustettu että pommitukset olivat osa Israelin operaatiota, ennen kuin kuusi vuotta myöhemmin.(31)

Myöhemmin 1970- ja 1980-luvuilla Israelin Mossad rekrytoi palestiinalaisia ja Pohjois-Afrikkalaisia Abu Nidal –järjestön jäseniä salamurhaamaan PLO:n johtajia ja panemaan toimeen brutaalin pommituskampanjan ”Fatahin” nimissä mustamaalatakseen palestiinalaisia yleensä ja palestiinalaisten kansannousua erityisesti.(32) Mossad yritti taistella palestiinalaisten kapinaa vastaan kiihdyttämällä väkivaltaa ja siirtämällä sen uudelle tasolle, käyttäen "terrorismia terrorismia vastaan.”

Ensimmäinen suurempi terrori-isku sodanjälkeisessä Euroopassa, vuoden 1969 Piazza Fontanan pommi Milanossa, jätti jälkeensä 16 kuollutta ja yli 80 haavoittunutta. Samanaikaisesti räjähti kolme pommia Roomassa haavoittaen vielä 14:ää ihmistä. Näiden hyökkäysten jälkeen 27 anarkistia vangittiin. Tiedotusvälineet julistivat hysteerisesti heidän syyllisyyttään, ja anarkisti Pietro Valpreda sai myöhemmin kolmen vuoden vankeustuomion. Kuitenkin, kuten Daniele Ganserin luvussa todetaan, vuonna 2001 havaittiin, että tämän operaation olivat itse asiassa toimeenpanneet fasistisen Ordine Nuovon agentit yhteistoiminnassa italian sotilastiedustelun (SID) ja CIA:n kanssa. Saatiin myös selville, että yhtä ultrafascistinen Avanguardia Nazionale oli toteuttanut pommitukset Roomassa Stefano delle Chiaien johdolla.(34) Todellakin, eräs luottamuksellinen SID:n asiakirja kertoo, että pommit oli asettanut Mario Merlino, joka oli pukeutunut anarkistiksi ja ”toimi tunnetun Stefano delle Chiaien käskystä.”(35) Vuonna 1974, kun nämä fascistit oli pakotettu lähtemään Italiasta, poliisi pidätti Punaisten prikaatien ylimmän johdon, mikä antoi SID:n ja Salaisen palvelun soluttautujille mahdollisuuden toimia heidän sijaisinaan.(36) He nostivat väkivallan tasoa leimatakseen vasemmiston. Vasemmistolaisen johdon vangitseminen muodostui tosiaan vedenjakajaksi varhaisten vuosien suhteellisen lauhkeiden ja idealististen Punaisten prikaatien ja myöhempien vuosien sokean terrorin välillä.(37)

Samanlaisia operaatioita toteutettiin muissa maissa, joskus sotilastukikohtien turvallisuuden testaamiseksi.(38) Mutta kun ne oli esitetty terroristihyökkäyksinä, ne muuttuivat psykologisiksi sotatoimiksi (PSYOPS) hallituksen, yleisön ja paikallisten sotilasvoimien vakuuttamiseksi siitä, että ne olivat tuudittautuneet väärään turvallisuudentunteeseen.

Entinen Yhdysvaltain puolustusministeri Caspar Weinberger on sanonut, että 1980-luvulla Yhdysvalloilla oli yksiköitä, joiden erityisenä tehtävän oli esittää vihollisvoimien roolia. Nämä yksiköt hyökkäsivät salaa lännen puolustusta vastaa eri puolilla maailmaa testatakseen niiden kyvykkyyttä ja parantaakseen niiden valmiustilaa ”säännöllisesti” ja ”usein”. Viitaten Yhdysvaltain / Britannian salaisiin sukellusveneoperaatioihin Ruotsin vesillä 1980-luvulla Weinberger sanoi:

Oli välttämätöntä testata usein kaikkien maiden toimintakykyä. ei vain Itämerellä – joka tietenkin on hyvin strateginen – vaan Välimerellä ja Aasian vesillä ja kaikkialla muualla...ja sitä ei tehty vain merellä. Sitä tehtiin ilmapuolustuksen ja maapuolustuksen osalta myös...ja kaikkea tätä tehtiin säännönmukaisesti ja sopimusten perusteella.(39)

Yhteistyössä paikallisen turvallisuusjohdon kanssa Yhdysvaltojen ”turvallisuusvaltio” - tai ”syvä valtio” (kts. alempana) - testasi ja vahvisti länsimaiden puolustuskykyä maailmanlaajuisesti. Italiassa samat Yhdysvaltain upseerit (David Carret ja muut) johtivat, ei vain niitä operaatioita, jotka tähtäsivät Italian puolustuksen ”valmiuden testaamiseen” (Delfino Attivo ja Delfino Sveglio), vaan myös samanaikaisia terrorikampanjoita, joiden tarkoitus oli nostaa Italian väestön tietoisuutta ja muuttaa sen mielentilaa.

Sen jälkeen kun Hizbolla oli hyökännyt Yhdysvaltain merijalkaväkeä vastaan Beirutissa v.1983, kontra-amiraali James Lyons, laivasto-operaatioiden varajohtaja, joka vastasi suunnittelusta, politiikasta ja operaatioista, perusti ”terroristiosaston,” Punaisen Solun, jonka jäsenet rekrytoitiin hänen omista laivaston erikoisjoukoistaan (SEAL Ryhmä 6). Punainen solu haavoitti Yhdysvaltain henkilöstöä ja otti satoja panttivankeja. Lyonsin mukaan todellinen terrorismi ei anna ”toista mahdollisuutta”. Sen vuoksi oli tarpeellista perustaa ”terroristiryhmiä”, antamaan USA:n joukoille ”fyysistä” kokemusta terroristiuhkasta, jotta turvallisuusjoukkojen ”mielentila muuttuisi” ja ”valmius kohenisi” niin, että ne pystyisivät estämään vielä tuhoisamman hyökkäyksen.(41) Haastamalla läntisen maailman turvallisuusjärjestelmän valtion johtamat terroristiyksiköt kykenivät tarjoamaan mielentilan muuttamiseksi fyysistä kokemusta, mitä hallinnolliset toimenpiteet eivät pysty saamaan aikaan. On selvää, että Yhdysvallat oli kehittänyt turvallisuusjärjestelmän, joka sisälsi kolikon molemmat puolet: Puolustukselliset turvallisuusjoukot – jotka joskus tuudittautuivat väärään turvallisuuteen – ja myös salaiset hyökkäysjoukot, joita käytettiin ensin mainittujen haastamiseksi niiden valmiuden parantamiseksi.

Samanlainen päättely on esitetty 9/11-hyökkäysten jälkeen. Haastamalla läntisen turvallisuusjärjestelmän noiden hyökkäysten sanotaan stimuloineen tätä järjestelmää kehittämään uusia keinoja vielä tuhoisamman hyökkäyksen estämiseksi. Lokakuussa 2001 Donald Rumsfeld huomautti, että ainoa tapa käsitellä terrorismia on ”viedä taistelu terroristien luo, missä he sitten ovatkin (42) – ajatuksena, että ei pidä vain odottaa puolustuskannalla, että terroristit käyttäisivät joukkotuhoaseita, sillä silloin kaikki vasatoimet olisivat liian myöhäisiä: ”Toista mahdollisuutta” ei anneta. Katastrofaalinen terroriteko esitettiin siis ihanteellisena keinona muuttaa Yhdysvaltain turvallisuusjoukot niin, että ne kykenisivät estämään ydin- tai kemiallisilla aseilla tehtävän hyökkäyksen, jollainen voi ”tappaa satoja tuhansia” tai ”potentiaalisesti miljoonia ihmisiä”, kuten Rumsfeld sanoi.
Kuten Punaisen Solun ”terroristihyökkäykset,” myös 9/11 terroristihyökkäys siis voitiin nähdä ”tarpeellisena toimenpiteenä”, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa, lisättäessä Yhdysvaltain valmiutta ja parannettaessa maan turvallisuutta mahdollisesti ydinaseita käyttävien terroristien hyökkäyksen varalta. Tältä kannalta ”tarpeellisia turvallisuustoimia” ei voida kehittää hallinnollisten toimenpiteiden avulla, vaan ne vaativat rajoitettuja terroristihyökkäyksiä, jotta terrorismia vastaan suunnatun turvallisuusjärjestelmän rakenne voidaan uudistaa. Eräitä muitakin alustavia johtopäätöksiä voidaan vetää: Ensinnäkin, terroritoimet voivat olla yhtä hyvin ylivoimaisen valtion toimia kansannousua vastaan kuin kansannousun itsensä tekemiä. Toiseksi, tällainen valtion johtama terrorismi usein tekee operaatioita muiden nimissä, kohottaen väkivallan tasoa tarkoituksenaan mustamaalata kansannousu, jonka oikeutus on vaarallisinta hegemonivallalle. Kolmanneksi, sellaiset terroritoimet kohdistuvat usein valtion omaan väestöön ja turvallisuusjoukkoihin tarkoituksella testata näiden valmiutta ja kykyä ja siten välillisesti lisätä turvallisuutta terrorismin varalta. Neljänneksi, väärin tunnuksin tehtyä terrorismia kotimaassa voidaan käyttää tekosyynä hyökkäykselliselle sotatoimelle, jolloin valtio pyrkii hyökkäämään terroristien kimppuun ”missä he ovatkin”. Viidenneksi, terroritoimet kotimaassa käynnistetään joskus oman maan yhteiskunnan luonteen uudistamiseksi tarkoituksella valmentaa sitä mahdollisten, vielä tuhoisampien terroristihyökkäyksien varalta.



Terrorismi sodan tekosyynä
Syyskuun 20:nä 2001 presidentti Bush lupasi eliminoida terrorismin ”ja tuhota sen siellä, missä se kasvaa.” On ryhdyttävä sotaan ja kaadettava hallitukset, jotka suojelevat terroristeja. Mutta varapuolustusministeri Paul Wolfowitzin kerrotaan sanoneen 9/11 –Komissiolle, että jos puolustusministeriö olisi mennyt Kongressiin ennen 9/11:tä ja pyytänyt lupaa hyökätä Afganistaniin, sitä ei olisi otettu vakavasti.(44) Tämä näkemys heijastui puolustusministeri Rumsfeldin todistajalausunnossa, kun hän sanoi: ”Itä-Afrikassa tehtyjen suurlähetystöjen pommitusten ja Colea vastaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen [v.2000] järkevät ihmiset ovat päätelleet, että [puolustuksellisen] suuntauksen arvo on vähentynyt,” tarkoittaen, että valtiot, kuten Afganistan, jotka suojelevat terroristeja, joutuvat maksamaan. Mutta ennen syyskuun 11. päivää [Yhdysvaltain presidentti ei voinut mennä] Kongressin ja maailman eteen ja sanoa, että me haluamme syöstä Talibanit vallasta...[V]alitettavasti historia osoittaa, että voidaan tarvita sellainen tragedia kuin syyskuun 11. herättämään maailma uusiin uhkiin ja toiminnan tarpeeseen.”(45)

Asiakirjassa, jonka Project for the New American Century julkaisi jo syyskuussa 2000, ja jonka allekirjoittajina ovat Wolfowitz ja useat muut Bushin hallinnon tulevat jäsenet, oli korostettu, että heidän välttämättömänä pitämänsä USA:n sotalaitoksen uudistaminen tulisi olemaan pitkä prosessi ”ilman jotakin katastrofaalista ja katalysoivaa tapahtumaa – kuten uusi Pearl Harbor.” Tällainen mullistava tapahtuma oikeuttaisi puolustusmenojen kasvattamisen, mikä kuvattiin strategisen päämäärän, Pax Americanan luomisen, edellytyksenä. Tammikuussa 2001 Rumsfeldin Komissio ehdotti perustellessaan sotilastoiminnan lisäämistä ulkoavaruudessa, että ”avaruus-Pearl Harbor” olisi ehkä ”ainoa tapahtuma, joka voisi yhdistää kansakunnan ja saada USA:n hallituksen toimimaan.”(47) Wolfowitz (Rumsfeldin sijainen) ja Lewis ”Scooter” Libby (varapresidentti Cheneyn henkilöstöpäällikkö) esittivät jo lähipäivinä, että hyökkäys Irakia vastaan oli tarpeellinen huolimatta siitä, että mitään kytköstä Irakin ja 9/11 hyökkäysten välillä ei oltu osoitettu.(48) Nämä miehet olivat esittäneet perusteluja sodalle Irakia vastaan useissa tilaisuuksissa vuodesta 1992 alkaen.(49) Syyskuun 11:nnen hyökkäykset tarjosivat sopivan tekosyyn tämän sodan toimeenpanolle.

Vuonna 1992 Libby ja Wolfowitz olivat Puolustuspolitiikan Linja –luonnoksessa (50) väittäneet, että Persianlahden öljy oli elintärkeää, jotta voitaisiin estää sellaisten mahtien kuin Kiina, Eurooppa ja Japani kehittyminen USA:n kilpailijoiksi. Näiden valtojen väliintulot eivät ehkä uhanneet Yhdysvaltoja välittömästi, mutta pitkällä aikavälillä ne voisivat kyetä kasvamaan voimatekijöiksi, jotka voisivat kyseenalaistaa Yhdysvaltain määräysvallan.(51) Libbyn ja Wolfowitzin mukaan Yhdysvaltain pitäisi käyttää sotilasvoimaa hallitakseen ”elintärkeiden raaka-aineiden, ensisijaisesti Persianlahden öljyn, saatavuutta, joukkotuhoaseiden ja ballististen ohjusten leviämistä [ja] terrorismin uhkaa Yhdysvaltain kansalaisille.”(53) Kaikki nämä argumentit tukivat hyökkäystä Irakiin. Mutta ei ollut olemassa oikeutettua perustetta sellaiselle hyökkäykselle; Irak ei varmaankaan tulisi aloittamaan konventionaalista hyökkäystä Yhdysvaltoja vastaan. Hyökkäys Irakiin voitaisiin oikeuttaa ainoastaan vastatoimena ei-konventionaaliselle (terroristi-) hyökkäykselle, joko ”tavalliselle” tai väärin tunnuksin tehdylle terroristihyökkäykselle. Tavallista terroristihyökkäystä Yhdysvaltoja vastaan olisi ollut vaikea taata. Tämä tosiasia oli pohjana vahvalle argumentille toisen jälkimmäisen puolesta.

Tämä päättely on linjassa niiden tekosyiden kanssa, joita esitettiin sodalle Kuubaa vastaan vuonna 1962. Kuten Ganserin luvussa tuodaan esiin, viralliset asiakirjat tuolta vuodelta, joiden salaus on purettu vuonna 2001, ovat osoittaneet että Yhdysvaltain aselajikomentajien neuvosto kenraali Lyman Lemnitzerin puheenjohdolla ehdotti Kuuban pakolaisten käyttöä terroristikampanjan toteuttamiseen tarkoituksella oikeuttaa maihinnousu Kuubaan. Siihen kuului räjähteiden asettamista Yhdysvaltain kaupunkeihin. Terroristihyökkäysten käytöllä maailman mielipiteeseen ”vaikutettaisiin todennäköisesti suotuisasti esittämällä Kuuban hallituksesta kansainvälisesti kuva raakana ja vastuuttomana ja hälyttävänä ja ennakoimattomana uhkana rauhalle läntisellä pallonpuoliskolla.”(53)

”USA:n kuubalaisia” koulutettiin käyttämään räjähteitä ja tekemään vedenalaista tuhoamistyötä Harvey Point Defense Testing Activityssä, joka on CIA:n leiri North Carolinassa. 1960-luvun jälkeen tuhannet CIA:n agentit, erikoisjoukkojen jäsenet ja ulkomaalaiset, mukaan lukien Kuuban pakolaiset, israelilaiset, Nicaraguan Contrat, palestiinalaiset ja arabi-islamistit, ovat läpäisseet CIA:n ”terroristi”-kurssin, jossa heitä on koulutettu käyttämään kotitekoisia, lannoitteisiin perustuvia räjähdysaineita, omatekoista napalmia, Molotovin koktaileja ja muoviräjähteitä.(54) CIA-veteraani Robert Baer on kuvaillut miten hän oppi räjäyttämään sellaisia kohteita kuin autot ja bussit, käyttäen amerikkalaista C-4:ää, tsekkiläistä Semtexiä ja muutamia muita ulkomaisia muoviräjähteitä: ”Me räjäytimme ilmaan erään bussin käyttäen kolme säkillistä lannoitteita ja polttoöljyä... meille myös opetetiin joitakin todella erikoisia asioita kuten E-soluajastimia, miten improvisoidaan paineistettuja lentokonepommeja... Koulutuksen päätyttyä olisimme voineet pitää kurssin edistyneille terroristeille.”(55) Joka tapauksessa Aselajikomentajien ideana v.1962 oli käyttää amerikkalaisten pommikampanjaa Yhdysvaltojen omia kansalaisia vastaan tekosyynä sodalle Kuubaa vastaan.

On myös todettu tapauksia, joissa kolmas osapuoli terrorismin avulla saa yhden osapuolen ryhtymään sotaan toista vastaan. Aluksi uskottiin esimerkiksi, että pommi, joka räjähti Berliinissä, amerikkalaisten upseerien suosimassa Le Belle –diskossa huhtikuun 5.:nä 1986 oli libyalaisten terroristien räjäyttämä. Hyökkäys haavoitti 230 henkilöä ja surmasi kaksi amerikkalaista sotilasta ja erään turkkilaisnaisen. Pian hyökkäyksen jälkeen Reaganin hallinto väitti Libyan johtajan, Muammar Qaddafin olleen vastuussa pommituksesta. Kymmenen päivää myöhemmin Yhdysvallat teki massiivisen ilmahyökkäyksen Libyaan.

Nyt näyttää kuitenkin selvältä, että La Bellen pommituksen suoritti Mossadin agentti Mohammed Amairi ja hänen kollegansa ”Mahmoud” Abu Jaberi yhdessä CIA:n tiedustelijana Libyan suurlähetystössä toimineen Musbah Eterin kanssa.(56) Tämä operaatio pantiin toimeen kuukauden kuluttua siitä, kun Mossad ja Israelin laivaston erikoisjoukot olivat asentaneet ”troijalaisen” – viestintälaitteen – Libyan alueelle. Tämä laite lähetti vääriä Libyan viestejä, jotka läntinen tiedustelu nappasi ja purki ja joista tuli vääriä tiedustelutietoja, joilla oikeutettiin Yhdysvaltain suuri hyökkäys Libyaa vastaan.(57) Kuten Lavonin juttu v.1954, tämäkin tapaus nyt näyttää olleen Israelin hyökkäys Yhdysvaltain intressejä vastaan tarkoituksella luoda jännitettä Yhdysvaltain ja arabimaan välille.

Yhteenvetona voidaan todeta: Ensinnäkin, suurvalta voi käyttää hyväkseen terroristioperaatiota, jonka juuret ovat erilaisissa ristiriidoissa oikeuttaakseen jo suunnitellun sotilaallisen hyökkäyksen. Toiseksi, turvallisuuspalvelu voi seurata terroristiryhmää ja antaa sen valmistella ja panna toimeen terrorihyökkäyksen, luodakseen tekosyyn sotilaalliselle vastatoimelle. Kolmanneksi, turvallisuus- tai tiedustelupalvelu voi asettaa paikoilleen räjähteitä, tai se voi soluttautua olemassa olevaan terroristiryhmään tai jopa vallata sen ja sitten antaa tämän ryhmän käyttää räjähteitä, jotta saadaan aikaan tekosyy sotilaalliselle hyökkäykselle. Neljänneksi, käynnistääkseen kahden maan välisen sodan, kolmannen maan tiedustelupalvelu voi panna toimeen terroristihyökkäyksen väärin tunnuksin. Viidenneksi, Suurvaltojen tiedustelu- tai turvallisuuspalvelut voivat pitää parempana kaikkien tai useiden edellä mainittujen tekniikoiden rinnakkaista käyttöä vaikeuttaakseen kaikkea tutkintaa ja samalla taatakseen operaation menestyksen. Turvautuminen vain tavanomaiseen terroristitoimintaan on usein liian epävarmaa, sillä sellainen hyökkäys voidaan hyvinkin lykätä vuodella tai useammalla, mikä tärvelisi asiaan kuuluvat sotavalmistelut. Tavanomaiselta terroristihyökkäykseltä voi myös puuttua voimaa ja tarkkuutta, jotta se oikeuttaisi sotilaallisen vastahyökkäyksen.



Terrorismi Pax Americanan työkaluna
Kuten aikaisemmin on mainittu, viimeaikaiset oikeudenkäynnit ja parlamentin tutkinnat Italiassa ovat vahvistaneet, tuossa maassa 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt pommikampanjat eivät olleet erilaisten anarkistien, kommunistien tai muiden vasemmistoryhmien tekemiä, kuten yleisesti oli luultu, vaan ne olikin järjestänyt oikeistolainen organisaatio Ordine Nuovo. Nämä hyökkäykset tekivät NDS:n toimintaryhmät (NDS = Nuclei di Difesa della Sato, valtion puolustussolut) yleisesti tunnetun ”jännityksen strategian” mukaisesti, mitä Ganser käsittelee perusteellisesti.

Tämän strategian takana olevat yleiset ajatukset esitettiin seminaarissa toukokuussa 1965 Alberto Polio Sotilastutkimusten Instituutissa Roomassa.(58) Seuraavana vuonna perustettiin Lissabonissa Aginter Press, kansainvälinen fascistinen tiedusteluverkosto, toteuttamaan tätä strategiaa CIA:n ja Portugalin turvallisuuspalvelun, PIDE:n tuella. Tämä verkosto käsitti yksikön, joka erikoistui anarkististen ja kiinalaismielisten ryhmien soluttamiseen. Sen toimihenkilöt saattoivat käyttää peitteenään asemaansa tuon ”kirjapainon” (press) ”kirjeenvaihtajina” pannessaan toimeen pommiräjäytyksiä ja salamurhia. Aginter Pressin asiakirja vuodelta 1969, joka löydettiin Lissabonissa v. 1974 ehdotti sekä ”valikoivaa terrorismia”, joka ”eliminoisi” tiettyjä, huolellisesti valittuja henkilöitä” (ml. poliittisia johtajia), että ”summittaista terrorismia” johon kuului ”ihmisten surmaaminen umpimähkäisesti tuliasein ampumalla” ja räjähteiden laukaiseminen julkisissa rakennuksissa tai toreilla jännityksen strategian mukaisissa pommikapanjoissa.”(59)

Tämän jälkeen italialaiset NDS-osastot panivat toimeen, vasemmistolaisina esiintyen, pommikampanjan, joka johti satojen ihmisten kuolemaan, välittömässä yhteistyössä CIA:n ja Italian turvallisuus- ja tiedustelupalvelujen ”amerikkalaisten osastojen” kanssa. Myöhemmin Carlo Digilio, joka oli ollut CIA:n palveluksessa Italiassa, selosti oikeuden kuulusteluissa, kuinka pommikampanja oli kytketty Yhdysvaltain suunnitelmaan saada aikaan hätätila Italiassa tarkoituksella sulkea poliittinen vasemmisto pois hallituksesta. Italian vastavakoilun päällikkö, kenraali Maletti, vahvisti oikeudessa, että ”CIA halusi pysäyttää Italian liukumisen vasemmalle synnyttämällä äärinationalismia äärioikeiston ja erityisesti Ordine Nuovon myötävaikutuksella.” Hän sanoi, että Yhdysvaltain tiedustelu synnytti terrorismia ja oli toimittanut räjähteet vuoden 1969 Piazza Fontanan pommitukseen Milanossa. Digilio myös kuvaili miten hän välitti edelleen yksityiskohtia suunitelluista pommihyökkäyksistä CIA-kontaktilleen, kapteeni David Carretille, joka oli sanonut hänelle. että pommikampanja oli osa Yhdysvaltain suunnitelmaa luoda hätätilanne voidakseen kontrolloida Italian sisäpolitiikkaa.(62)

Yhdysvaltain toiminta Italiassa kylmän sodan aikana muistuttaa sitä, mitä Turkin sotilaseliitti kuvaisi ”syvän valtion” suorittamana demokratian kurssin korjailuna, tai mitä jotkut sanovat ”demokratian ”hienosäädöksi”(63) Tämä ”syvä valtio” – mitä Carl Schmitt kutsui ”yksinvaltiaaksi” (sovereign) – voi nostaa ”turvallisuuslämpötilaa” käyttämällä ”summittaista terrorismia”: pommiräjähdyksiä julkisilla aukioilla, jotta ihmiset saadaan vaihtamaan vapautta turvallisuuteen. Pommi-iskujen pelolla on todellakin valtava psykologinen vaikutus ihmisiin ja se saa heidät kääntymään valtion puoleen suojelua saadakseen ja suuntaamaan raivonsa ja pelkonsa näennäiseen viholliseen. Sellaisten hyökkäysten tapahtuessa tiedotusvälineet usein reagoivat hysteerisesti syyttäen ketä tahansa, jonka viranomaiset väittävät olevan vastuussa. Tällainen väline on siis ihanteellinen kalibroitaessa hallituksen politiikkaa, ts. ”demokratian politiikan ”hienosäädössä” ja ”sekurisoitaessa” kysymyksiä, jotka aiemmin olivat avoinna julkiselle keskustelulle, saatettaessa demokratian poliittinen elämä paremmin linjaan ”yksinvaltiaan” poliittisen näkemyksen kanssa. Tärkeintä on kotimaan politiikan saaminen kontrolliin tavalla, jota ei ole mahdollista saavuttaa laillisin keinoin.

Tähän tapaan Yhdysvaltain eliitit kylmän sodan aikana pelasivat pelon ja suojelun peliä määrätäkseen asioista, vaikuttaakseen paikallisiin hallituksiin sekä estääkseen sellaisten politiikkojen toteuttamisen ja mustamaalatakseen sellaisia henkilöitä, jotka olivat ristiriidassa Yhdysvaltain Yhdysvaltain etujen kanssa. Pommikampanja sai ihmiset kääntymään suojelun toivossa valtion puoleen, joka kääntyi USA:n puoleen tukea saadakseen. Mikä tahansa eri mieltä oleva valtio saisi pian tuntea terrorikampanjan seuraukset ja mukautuisi Yhdysvaltain politiikkaan.

Näin ollen siis terrorismia voidaan käyttää globaalisti jännityksen strategian mukaisesti muutettaessa maailman järjestystä ja sen turvallisuusjärjestelmää. Yhdysvaltain tiedustelu- ja sotavoimat ovat ottaneet keskeisen aseman globaalina suojelijana, koska nämä voimat ovat ainoat, jotka kykenevät väliintuloon maailmanlaajuisesti ja suojelemaan toisia suurilta terroristiuhkilta. Terrorismia on nähtävästi käytetty globaalissa mittakaavassa Pax Americanan aikaansaamiseksi.

1990-luvulla eurooppalaiset pitivät eri puolilla maailmaa olevia pääkaupunkeja – Pekingiä, Tokiota, Brysseliä, Washingtonia, Moskovaa ja New Delhiä – keskuksina moninapaisessa maailmanjärjestyksessä, jota hallitsi kansainvälinen laki. Kylmän sodan loputtua sotilasmahti ei enää näyttänyt olevan sivistyneen "kosmoksen” määräävä tekijä. Mutta sitten vuoden 2001 syyskuun 11.nnen päivän tapahtumia käytettiin terrorisminvastaisen sodan käynnistämiseen ja sotilasmahdin roolin korostamiseen. Jatkuvat terroristihyökkäykset pakottivat joukon muita maita sallimaan Yhdysvaltain terrorisminvastaisten toimintojen asettumisen pysyvästi heidän omien rajojensa sisäpuolelle. CIA:lle myönnettiin pääsy maahan toisensa jälkeen, koska paikallisten turvallisuuspalveluiden kykyjen ei katsottu riittävän. Yhdysvallat astui näin näyttämölle kitkemään pois hallitukset, jotka suojelivat terroristeja ja suojelemaan liittolaisiaan vaikeasti tavoitettavalta terroristiviholliselta, joka nähtiin uhkana yhteiskuntarauhalle ja valtio toisensa jälkeen muuttui Yhdysvaltain protektoraatiksi. Uusi malli hahmottui. Yhdysvaltain ylivoimainen sotilaallinen voima ja tiedusteluhegemonia saattoi muuttua vallaksi ja todelliseksi globaaliksi voimaksi vain, jos oli jatkuvia konflikteja – sotia ja terroristihyökkäyksiä – jotka uhkasivat taloudellisen ja poliittisen maailmanjärjestyksen moninapaista valtarakennelmaa.

Yksinapaisen Pax Americanan visio, jonka Project for the New American Century selvästi ilmaisi vuonna 2000 julkistetussa asiakirjassa, edellyttää jatkuvia sotilaallisia konflikteja tai terroristihyökkäyksiä, jotka saavat aikaan, että globaali järjestelmä määritellään ensisijaisesti sotilaallisesta näkökulmasta. Vaikka taloudellis-poliittisella valtarakenteella – jota edustavat Yhdysvallat, EU, Japani; Kiina, Intia ja Venäjä – ei ole yhtä selvää johtajaa, tämä ei päde sotilaspoliittiseen rakenteeseen. Kuvaamalla maailman terrorismin ja sotilaallisten uhkien valossa Yhdysvallat on pystynyt

hyötymään sotilaallisesta ja tiedusteluhegemoniastaan muuttaessaan globaalia järjestelmää yksinapaiseksi maailmanjärjestykseksi. Välittömästi vuonna 1991 Irakia vastaan käydyn sodan jälkeen Charles Krauthammer huomautti Foreign Affairs –lehdessä kuinka nopeasti myytti moninapaisesta maailmasta oli räjähtänyt: Heti ensimmäiset laukaukset saivat Saksan ja Japanin piiloutumaan pöydän alle. ”Todellinen kylmän sodan jälkeisen maailman geopoliittinen rakenne”, Krauthammer väitti, oli ”joutunut äkkiä valokeilaan Persianlahden kriisin vuoksi: vallan ainoa napa maailmassa, jonka muodostaa Yhdysvallat teollisen lännen huipulla...Irak [on] paljastanut nykypäivän maailman yksinapaisen rakenteen.” Tämä havainto oli loistava: Sota, josta 9/11:n jälkeen tuli ”jatkuva sota,” on muodostunut yksinapaisen Pax Americanan luomisen välineeksi.

Mutta uuskonservatiivien kunnianhimoinen pyrkimys luoda sellainen maailmanjärjestys jatkuvan terrorisminvastaisen sodan avulla on johtanut takaiskuun. Tuo strategia on varmaankin luova, mutta keskittyminen sotilasvoimaan ja yksipuoliseen voimankäyttöön – oikeutuksen takaamiseen kykenevien pysyvien instituutioiden kuten NATO:n ja YK:n sijasta - on aiheuttanut jännitettä useiden Euroopan valtioiden kanssa ja myös jännitettä Yhdysvalloissa jonkinlaiseen Pax Americanaan uskovien valtaeliittien kesken.(66)

Voimme ehkä tehdä seuraavat alustavat johtopäätökset: Sellaisia summittaisia pommituksia, joita nykyisin koetaan, käyttivät kylmän sodan aikana usein, eivät tavalliset terroristit, vaan valtion lahkokunnat – ”yksinvaltias” tai ”syvä valtio” – luomaan pelkoa, saattamaan vastustaja huonoon huutoon ja oikeuttamaan hätätilatoimet, jotka pakottaisivat yleisön vaihtamaan vapautta turvallisuuteen jännityksen strategian mukaisesti. Kylmän sodan aikana tällaista terrorismia käytti erityisesti Yhdysvallat luodakseen vainoharhaisen turvallisuusilmaston, kontrolloidakseen sisäisesti toisia maita ja pitääkseen Yhdysvaltain etupiirin koskemattomana. Kolmanneksi, Afganistanin ja Irakin sotatoimia olivat Bushin hallinnon keskeiset toimijat ehdottaneet ennen 9/11:ta, sotatoimia, jotka olisi ollut vaikea oikeuttaa ilman suurta hyökkäystä Yhdysvaltoja vastaan. Neljänneksi, uuskonservatiivien ehdottama Pax Americanan pystyttäminen edellytti militarisoitua maailmanjärjestystä, joka voitiin oikeuttaa ainoastaan suurella sotilaallisella tai terroristihyökkäyksellä, joka voisi korvata moninapainen siviilijärjestelmän yksinapaisella järjestelmällä, jossa Yhdysvallat on ”teollisen lännen huipulla.” Viidenneksi, 9/11:n tapahtumia ja muita samanlaisia hyökkäyksiä on ilmeisesti käytetty globaalissa mittakaavassa sellaisen Pax Americanan luomiseksi, sillä Yhdysvaltain tiedustelu- ja sotavoimat ovat ainoat, jotka pystyvät maailmanlaajuisesti puuttumaan asioihin ja suojelemaan toisia suurilta terroristiuhkilta.(67)

Sotilaallinen voima ja tiedusteluhegemonia määrittelevät Pax Americanan yksinapaisena valtarakenteena, ja kaikkien muiden maiden on seurattava perässä. Kuitenkin Euroopan, Kiinan tai Japanin kannalta katsottuna jokainen Yhdysvaltain sota, käytiinpä sitä missä tahansa, on suunnattu moninapaista, taloudellis-poliittista valtarakennetta vastaan, joka antaisi Euroopalle, Kiinalle ja Japanille merkittävämmän aseman maailmassa. Yhdysvaltain sodat muuttavat tässä prosessissa potentiaalista moninapaista valtarakennetta yksinapaisuutta kohti, alentaen toisia maita Yhdysvaltain protektoraateiksi. Sotilaallisen voiman kuilu Euroopan ja Yhdysvaltain välillä selittää jossain määrin psykologista eroa. Mikä tärkeämpää, voimakuilu johtaa Yhdysvaltain ja muiden väliseen merkittävään poliittiseen ristiriitaan, jossa eurooppalaisten enemmistö pitää Yhdysvaltoja – tai Yhdysvaltoja ja Israelia – suurimpana uhkana maailmanrauhalle.

Tämän päivän terrorismilla on näköjään kaksi tärkeää perussyytä: Muslimien kaunat lännen ja erityisesti Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa kohtaan ja Yhdysvaltain hegemonistinen pyrkimys korvata moninapainen maailmanjärjestys militarisoidulla, yksinapaisella Pax Americanalla. Sekä Yhdysvaltain aikaansaama terrorismi ja islamistien amerikkalaisvastainen terrorismi toimivat toisiaan täydentävinä välineinä väkivallan tason nostossa, mikä käytännössä korvaa moninapaisen, siviilimäisemmän järjestelmän militarisoidummalla, yksinapaisella maailmanjärjestyksellä. Jos nämä kaksi terrorismin muotoa paljastetaan Pax Americanan pystyttämisen kahtena menetelmänä, kumpikin menettäisi oikeutuksensa. Lännenvastaisen islamilainen terrorismi menettää oikeutuksensa muslimimaailmassa, kun se paljastetaan Yhdysvaltain työkaluksi maailmanjärjestyksen uudelleenjärjestämisessä, ja Yhdysvaltain politiikka menettää oikeutuksensa läntisessä maailmassa kun se paljastetaan terroristiseksi projektiksi islamistien operaation valepuvussa. Näin ollen terrorismin aikakauden voittaminen näyttäisi olevan mahdollista vain paljastamalla Yhdysvaltain tiedustelupeli ja samalla se rooli, mikä islamistisella terrorismilla on tässä pelissä.(69)

----------------------------

Ola Tunander

on tutkimusprofessori kansainvälisessä rauhantutkimusinstituutissa (PRIO) Oslossa. Hän väitteli FT:ksi 1989 Yhdysvaltain laivastostrategiasta. Hän johti useiden vuosien ajan PRIO:n ulkomaan- ja turvallisuuspolitiikkaprojektia, jolloin hän osallistui ulko- ja puolustusministeriöiden projekteihin ja tutkimuksiin. Hän on kirjoittanut ja toimittanut yksitoista kirjaa geopolitiikasta, poliittisesta filosofiasta, turvallisuuspolitiikasta, sotilaallisesta strategiasta ja hämäyksestä, mm. Kylmän sodan politiikkaa: Pohjoisen rintaman meristrategia ja Geopolitiikka (1989), Muurin jälkeisen Euroopan Geopolitiikka: Turvallisuus, alue ja identiteetti. (1997) ja Salainen sota Ruotsia vastaan: USA:n ja UK:n sukellusvenepetos 1980-luvulla. Joitakin näistä kirjoista on käytetty kurssikirjoina yliopistoissa ja sotakorkeakouluissa. Hän on myös kirjoittanut artikkeleita ja kirja-arvosteluja aikakauskirjoihin, kuten Review of International Studies, Geopolitics, International Security, Political Geography ja Millenium Journal of International Studies.

------------------------------