SilmuParenting
Onko sinulla ollut lapsesi kanssa tilanteita, joissa olet ollut neuvoton, etkä tiedä, miten sinun pitäisi toimia? Olet jo yrittänyt sataa ja yhtä konstia, luvannut kuun taivaalta tai ikuisuuden jäähypenkillä, mutta meininki on silti kuin villissä lännessä.
Silmu Parenting on Helsingin yliopiston kehitteillä oleva palvelu lasten vanhemmille, joka opettaa heitä ymmärtämään lapsensa ja oman käytöksensä syitä, ja toimimaan niin, että lapsi saa parhaan mahdollisen kasvualustan elämäänsä. Tarjoamme tieteellisesti todistettua, ajasta ja kulttuurista riippumatonta tutkimustietoa lapsen käyttäytymisestä, vuorovaikutuksesta sekä tervettä kehitystä tukevasta kasvatuksesta.
Nyt sinulla on mahtava tilaisuus kysyä varhaiskasvatuksen, erityispedagogiikan ja kehityspsykologian pitkän linjan ammattilaisilta ja tutkijoilta, miten ratkaisisivat haastavat tilanteet lasten kanssa. Silmu Parenting vastaa Suomi24-käyttäjien kysymyksiin reaaliaikaisesti Kasvatus-palstalla tiistaina 20.11.2018.
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia1 aloitusta · 32 kommenttia
- Kiitos kysymyksestäsi. Ymmärrän huolesi hyvin. Olet hienosti jo pohtinut onko kyseessä reagointi johonkin muutokseen. Suosittelisin seuraamaan tilannetta vielä hetken. Onko tapa yhteydessä johonkin tiettyyn tilanteeseen? Kuusi vuotta on ikä, jolloin muutoksia elämässä on (esikoulu/koulu), vaikka arki vaikuttaisi samanlaiselta kuin aina. Toiset lapset purevat paidankaulukset puhki, toisen purevat kynsiään, toiset nyppivät hiuksia jne.
Suhtauduthan tilanteeseen lempeydellä ja uteliaisuudella, ei kielloilla ja rangaistuksilla. Voit pohtia lapsen kanssa yhdessä tilanteeseen pysähtyen, että nyt se tapa taas sieltä tuli, mihinköhän tämä voi liittyä. Lasta voi helpottaa jo se, että vanhempi on tukena sanoittamaan, että ei ole mitään hätää, mutta on tukena lapsen tunteissa ja haluaa kuulla tämän ajatuksia. Lapselle ei kannata puhua lääkäriajatuksia tai pakko-oireista, vaikka vanhemmat näitä pohtisivatkin. Voit myös pohtia omia ajatuksiasi, että oletko huolissasi, että et havainnut asia aiemmin tai pelkäätkö, että et ymmärrä lastasi? Mitkä ovat omat toimintamallisi stressissä? Kyseessä on oletettavasti enemmänkin tapa kuin pakko-oire. On hyvin vähän asioita, jotka eivät helpottuisi rennolla ja rakastavalla läsnäololla lapsen kanssa. Voit keskustella aiheesta myös lastasi hoitavien tahojen kanssa, että kokevatko he asian ongelmaksi. Toki jos asia selvästi aiheuttaa ahdistusta perheessä, kannattaa apua hakea, mutta tavalla joka ei syyllistä lasta, vaan perustella sen enemmän keinona saada vanhemmalle apua uuden tilanteen ymmärtämiseksi.
Lempeästi:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - Esikouluikäinen lapsi elää murrosikää, jossa hän alkaa murtautua pikkulapsivaiheesta koululaiseksi. Hän on siis uuden ja pelottavankin edessä. Mitä minulta odotetaan? Miten minun kuuluu käyttäytyä? Pitääkö minun osata jotain? Mitä jos en osaakaan?
Lapsi on toisaalta osaava, iso ja itsenäinen ja toisaalta vielä pieni ja tarvitseva. Hän haluaisi osata tehdä ja toimia aina oikein, mutta pettyy valtavasti kun huomaakin epäonnistuneensa. Pettymyksen harmitus purkautuu nyt kohtuuttoman suurena tunnereaktiona, jonka käsittelyyn lapsi tarvitsee varmasti tukea. Kannattaa kuitenkin miettiä, miten lasta tilanteessa tuetaan: vanhempien ylenpalttinen selittely, lohduttelu, huoli ja hätä saattaa kääntyä itseään vastaan ja ruokkia lapsen jo ylimitoitettua reaktiota.
Kun olette jo lapsen kanssa keskustelleet nämä asiat hienosti läpi, kannattaa seuraavan kerran kun lapsi näin reagoi koittaa olla tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa ja koittaa olla kiinnittämättä huomiota lapsen itsensä soimaamiseen. On kuitenkin tärkeää olla tilanteessa läsnä rauhallisena ja vakaana aikuisena joka ei hätkähdä lapsen puheita vaan tyynnyttelee lasta ja odottelee rauhoittumista. Sen sijaan voi tilanteen jo rauhoituttua jutella edelleen siitä, että ei haittaa ettei aina onnistu.
Varhaiskasvatuksen tutkija - Kiitos kysymyksestäsi, joka kuvaa hyvin pikkulapsiperheen arkea, jota ei tule aina ajatelleeksi. Toisilla vanhemmilla on periaatekysymys, että tavaroiden kuuluu olla niille osoitetuilla paikoillaan ja lapsen kuuluu oppia kun kielletään, toiset taas suosiolla muokkaavat huoneet sellaiseksi, että lasta ei tarvitse loputtomasti kieltää. Tämä aiheuttaa myös epävarmuutta, kumpi on niin sanotusti "oikea" tapa. Vanhemmat valitsevat taistelunsa ja tärkeintä on, että perheessä kaikki ovat samaa mieltä miten toimitaan, ettei pieni aiheuta liikaa tarpeetonta kitkaa.
Monessa kodissa kaikki irtotavarat autonavaimista kaukosäätimeen vaikuttavat kiinnostavan lasta enemmän kuin kalleimmatkaan lelut. Ja näinhän se on jo siitä syystä, että ne kiinnostavat vanhempia. Ne ovat esineitä, joilla on arvoa vanhemmille ja myös tästä syystä herättävät lapsen mielenkiinnon. Jotain erityistä näissä tavaroissa lapsen mielestä on, koska ne vanhempiakin kiinnostaa.
Merkittävää on myös vanhempien reagointi, kun kiellettyyn asiaan kosketaan. Saako tämä aikuisessa aikaan jonkin vahvan reaktion tai huomion siirtymisen lapseen, jolloin lapsen uteliaisuus onkin vanhemmassa eikä niinkään tavarassa.
Taustalla on kuitenkin luonnollinen, ja tärkeäkin, vaihe lapsen tutkimusmatkalla maailmaan. Haastavaa siitä toki tekee sen vaikeuttaminen aikuisten arkea. Hyvä uutinen on, että kyseessä on nimenomaan vaihe. Ongelmalliseksi voi muodostua kieltämisen rutinoituminen. Ei olisi hyväksi lapsen tottua sanaan "ei", vaan sanan kuuluisi merkitä jotain, varsinkin myöhemmässä elämässä. Kieltämiselle tässä vaiheessa voi keksiä vaikka jonkun oman ilmaisun "ei":n sijaan.
Kysymyksestäsi ei käy ilmi minkä ikäisestä lapsesta on kyse, mutta olettaisin, että taaperoikäinen. Jos tuntuu, että asiasta tulee kynnyskysymys perheessä, suosittelisin ikään kuin alentamaan asian sille tasolle missä se on ja etsimään paikat irtotavaroille, johon lapsi ei yllä. Jos lapsi silti vaatii tavaroita sieltä ylhäältä ja huutaa niiden perään, ollaan uuden kysymyksen äärellä. Tähänkin selkeä ja johdonmukainen menettely on hyvä. Jos lapsi ei tavaroita saa saada, niin tällaisena se myös kannattaa pitää. Kun asia itsessään ei ole kummoinen, loppuu kiinnostus kyllä. Kannattaa miettiä mikä ylläpitää kiinnostusta kyseisiin tavaroihin. Jos lapsi on sen ikäinen, että aiheesta voidaan jutella, voidaan sopia, että aikuisilla on omat kyseiset tavarat ja lapsi saisi omat samanlaiset tavarat, joilla tuntee itsensä isoksi ja aikuinen voi niillä lapsen kanssa leikkiä, esim. lapsen oma lompakko, johon leikkirahaa, ja leikitään kauppaa jne.
Ystävällisesti:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - Jos ymmärsin oikein, lapsi on ilmeisesti ollut aina vähän huonouninen. Nyt kysymyksestä ei käy ilmi, syökö lapsi vielä öisin.
Tavanomaiseen unirytmiin kuuluu monta vaihetta. Lapsi siiryy kevyen unen tilaan, jossa hän on havahtumassa hereille. Silloin lapsi usein äätelee ja liikehtii. Tästä vaiheesta pitäisi oppia vaipumaan takaisin syvempään uneen. Näin ei lapsesi kohdalla ilmeisestikään tapahdu.
Jos olet itse herkkäuninen, reagoit lapsesi havahtumiseen ja puutut siihen, mahdollisesti syöttämällä, ottamalla syliin tms. Silloin lapsi herää mitä suurimmalla todennäköisyydellä, ja hereillä olon tilasta on vaikea vaipua takaisin uneen.
Kannattaa olla puuttumatta ensimmäisiin havahtumisen merkkeihin ja odottaa rauhassa, josko lapsi vaipuisi takaisin uneen. Jos tämä ei riitä, lapsen on oltava niin lähellä, että häntä voi hieman hyssytellä ja taputella.
Iltarutiinit ovat tärkeitä. Lapsi kannattaa laittaa nukkmumaan sinne, missä on tarkoitus nukkua koko yö. Teidän tapauksessanne saattaa olla, että lapsen sänky oman vieressä olisi hyvä vaihtoehto. Lapselle kannattaa merkata, että yö on alkamassa tietyin toistuvin rutiinein - pukemalla yöpaita päälle, harjaamalla hampaat ja lukemalla iltasatu aina samassa järjestyksessä. Kannataa huolehtia siitä, että lapsi ei ole ylikierroksilla käydessään nukkumaan. Jos on ollut paljon iltapainotteista aktivointia, se häiritsee unta kaikilla.
Muista oman unesi tärkeys. Ilman riittävää lepoa et pysty tyynnyttämään lastasi takaisin uneen, koska oma väsymyksesi, hermostuksesi ja turhautuneisuutesi lyö läpi alitajuisestikin, vaikka kuvittelet vaikuttavasi rauhalliselta. Pyydä itsellesi yörauha - toinen vanhemmista, isovanhempi tai ystävä voi välillä lahoittaa sinulle yörauhan. Sitten jaksat taas paremmin.
Varhaiskasvatuksen professori - Hei Taavetti,
Lapset ovat elämässä suurin rikkaus. On erittäin arvokasta lastesi ja itsesi kannalta, että haluat olla yhteydessä lapsiisi vaikeuksista huolimatta, ja mietit miten saat parannettua suhdetta lapsiisi.
Lapsen kyky säädellä tunteitaan ja käyttäytymistään on vielä kehittymätön. Siksi erotilanteissa lapset reagoivat lapsen tavalla, itkemällä ja ikävöimällä toista vanhempaa. Lapsesi tarvitsevat tunteidensa säätelyn tueksi sinun myötäelävää suhtautumistasi heidän äiti-ikäväänsä.
Lasten tilannetta ei helpota toisen vanhemman haukkuminen ja mustamaalaaminen, päinvastoin. Lapsilla on oikeus jakamattomasti molempiin vanhempiin ja pahinta rikkomista on se, jos toinen vanhempi haukkuu toista. Lapselle molemmat vanhemmat ovat kaikista rakkaimpia ja tärkeimpiä ihmisiä, ja lapsi ahdistuu kovasti jos toista vanhempaa haukutaan, varsinkin jos haukkuminen tapahtuu toisen rakkaan vanhemman taholta. Tällainen ristiriitainen viestintä lisää varmasti lapsen ahdistunutta käyttäytymistä, itkua ja ikävää. Sillä voi olla myös kauaskantoisia seurauksia lapsen elämään, jos hänen on jatkossa vaikea muodostaa turvallisia ihmissuhteita.
On siis tärkeää että sallit lapsesi ikävöinnin, etkä hermostu siitä, vaan ymmärrät lapsen reaktiota ja lohduttelet lasta. Tuntiessaan olonsa turvalliseksi, lapsen on helpompi tyyntyä ja rauhoittua kallisarvoisen yhteisen viikonlopun viettoon.
Varhaiskasvatuksen tutkija - Kiitos kysymyksestä. Lasten tunnevaihtelut aiheuttavat paljon kysymyksiä, joita oletkin hienosti ja konkreettisesti jo tuonut esiin, eli haet aktiivisesti ratkaisua lapsen parasta ajatellen.
Älä mene väkisin lapsen kanssa kosketuksiin "raivokohtauksen" aikana, jos hän ei satuta itseään tai muita. Kyseessä on ns. aivojen tunnekaappaus, mikä on luonnollista vielä niin paljon kehittyville aivoille. Tunteiden itsesäätelystä vastuussa olevat aivojen osat (etuotsalohkot) kehittyvät pitkälle nuoruuteen asti. Menettäväthän aikuisetkin välillä hermonsa karjuen ja itkien, eikä siihen järkipuhe sillä hetkellä auta.
Voit istua lapsen lähelle, näyttää omalla rauhallisuudellasi mallia, jota hän voi peilata (sekä tietoisesti että tiedostamatta) ja käyttää helpottamaan rauhoittumistaan. Ilmeesi, eleesi ja lempeytesi välittyvät kyllä, jos saat ne aidosti pidettyä neutraaleina itse hermostumatta. Toki voit myös myöhemmin sanoittaa, että myös sinä hermostuit tilanteessa ja kiukku on vahva tunne, josta on hyötyä toisissa tilanteissa ja haittaa toisista ja kaikki opettelevat tämän asian jossain vaiheessa elämää.
Läsnä voi olla monella tavalla ja voit etsiä tapoja, miten ja missä vaiheessa oma tyttäresi voi ottaa vastaan läheisyytesi. Älä jätä lasta yksin kokemaan tunnetta, koska varsinkaan 3-vuotias ei ole kykenevä vetäytymään omiin oloihinsa ja selviämään ilman tunteiden sanoitusta voittajana.
Tunteiden käsittelyn ja säätelyn opettamisen tukemiseksi on myös materiaaleja muun muassa satukirjojen muodossa. On hienoa, että olet halukas opettamaan tunteiden käsittelyä lapsellesi. Hyödyllistä on myös tarkastella omia tunteiden reagointitapojasi, jotka usein huomaamatta siirtyvät lapsen toimintaan ja näyttäytyvät lapsella räjähtävämpinä. Lähtökohta tunteiden käsittelyyn lähtee tunteiden meillä kaikilla ensin kyvystä havaita eri tunnetiloja, ymmärtää mistä ne johtuvat, millä tavoin niitä voi kuvata/sanoittaa, jonka jälkeen vasta voimme pohtia eri tunnetilojen esittämistä ja viimeisenä niiden hallintaa. Kolmevuotiaalla on loistavat mahdollisuudet tulla tunteiden taituriksi, vaikka vielä ollaan hieman hakusessa.
Ystävällisesti:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - On tärkeää, että lapset saavat mahdollisuuden joukkueurheiluun ja kokea yhteenkuuluvuutta muihin. Joukkueessa jaetaan ilot ja surut, ja se on mitä parhainta tunnesäätelyn harjoittelua. Joukkueessa opitaan kannustamaan muita ja jakamaan hyvää. On myös helpompi pettyä yhdessä muiden kanssa kuin ihan itsekseen. Kaiken lisäksi joukkueurheilu vahvistaa liikunnallista elämäntapaa. Harrastuksen aloittaminen joukkuepohjalta ei sitä paitse sulje yksilölajeja pois. Lapset voivat sen kautta löytää omat vahvuutensa ja ohajutua muualle.
Kannattaa myös ehkä miettiä, miksi itse pitää ykslöllisiä lajeja niin tärkeinä? Kuinka tärkeää lapsen mahdollinen menestyminen on itselle? Ennen kaikkea kannattaa tunnustella, millä asialla on lapselle merkitystä ja mikä sytyttää ilon lapsen silmiin.
Varhaiskasvatuksen professori. - Tyttäresi on suurten asioiden edessä. Hän on myös siinä iässä, missä elinpiiri pikku hiljaa laajenee ja tunne kaiken pysyvyydestä vähenee. Ymmärryksen kasvaessa oma hallinnan tunne loittonee. Tästä syystä - juuri tässä iässä - erilaiset pelkotilat vahvistuvat. Lapsi alkaa pikku hiljaa käsittämään, että ihmiset voivat kuolla, asioista joudutaan luopumaan, mitä tahansa voi tapahtua ja mikä vain voi muuttua. Epävarmuus kasvaa ja epävarmuudessa oleminen tuottaa mielipahaa. On täysin luonnollista, että lapsi sanoo silloin pelkäävänsä juuri kuolemaa. Ajatus erityisesti vanhempien kuolemasta on kauhistuttava, koska vanhemmat ovat merkinneet lapselle turvaa ja pysyvyyttä. Tiedän tapauksessanne kuolema on myös tullut lähelle, jolloin tyttären reagointi on entistä ymmärrettävämpää.
Tärkeintä on, että lapsi ei opi pelkäämään pelkoa. Lapsi peilaa aikuisesta, miten omaan tunteeseen suhtaudutaan. Jos vanhempi ahdistuu ja tarttuu lapsen pelkoon siihen takertuen ja siitä huolestuen, hän opettaa lapselleen vahingossa, että pelossa on jotakin kauhistuttavaa. Pelko on kuitenkin vain yksi tunne muiden joukossa, se ei ole pysyvä olotila ja se menee ohi niin kuin muutkin tunteet. Tämän lapsi oppii kun hänelle sanotaan, että pelko tuntuu kurjalta, se menee ohi eikä se ei saa aikaiseksi mitään. Kukaan ei kuole siitä syystä, että lapsi pelkää.
Lapselle voi korostaa eteenpäin menemistä ja arjen jatkumista ihan arkisilla teoilla. Se vahvistaa heikentynyttä pysyvyyden tunnetta ja luo turvaa. Surulle on myös annettava tilaa. Lapsen täytyy antaa surra silloin kun on suremisen aika. On myös pidettävä huolta siitä, että hän oppii kääntämään ajatuksensa välilllä pois surusta ja näkemään muita asioita ympärillään. Siihenkin tarvitaan ohjausta.
Isovanhemman sairaus kuormittaa kaikkia. Siitäkin voi puhua lapsen tasolle sopivalla tavalla, kuitenkin vain silloin kun lapsi kysyy tai kun asia tulee muuten esille. Tässä yhteydessä kannattaa todeta, että ikäviä asioita tapahtuu eikä niiltä voi aina välttyä. Ja tasapainottaa kokonaisuutta toteamalla, että elämä myös jatkuu ja maapallo pyörii radallaan ja että lapsi on turvassa. SIitä pitävät aikuiset joka tapaukseessa huolen.
Varhaiskasvatuksen professori - Lapsi viestittää käyttäytymisellään aina jotain. Kannattaa koittaa nähdä käyttäytymisen taakse ja yrittää asettua lapsen asemaan. Miksi lapsi toimii niin kuin toimii? Kuusivuotias on vielä pieni ja tarvitseva lapsi, joka haluaa kuulla olevansa arvokas vanhempien silmissä. Kun lapsi ei ole nähnyt toista vanhempaansa viikkoon, hän on varmasti ehtinyt jo tätä kovasti ikävöidä ja kaipaakin tämän vanhempansa jakamatonta huomiota ja ihailua. Kun lapsi tulee vakoilemaan aikuisia, voi hän yrittää viestittää kaipaavansa enemmän huomiota ja yhteistä aikaa vanhemman kanssa. Kuusivuotiaan sukupuolinen identiteetti on myös kehittymisvaiheessa, ja hän kaipaa kovasti ihailtua isän miehen mallia ja yhteistä tekemistä isän kanssa. Isän ja pojan omat jutut, jotka ovat usein erilaisia kuin äidin luona tehdyt hommat voivat myös helpottaa poikasi olotilaa, ja suoda hänelle hänen janoamaansa huomiota.
Auttaisiko tilanteeseen jakamattoman huomion antaminen ja yhteisen kivan tekeminen lapsen ehdoilla helpottamaan tätä lapsen tarvetta?
Lapsen kannalta on myös ristiriitaista jos kasvatuskäytännöt kahden kodin välillä ovat kovin erilaiset. Lapsi pyrkii toiminnassaan aina parhaimpaansa ja toimii kuten olettaa että vanhemmat toivovat. Onko mahdollista, että lapsesi on epävarma siitä, miten hänen kuuluisi toimia? Vaikka vuoroviikkokäytäntö onkin jatkunut perheessänne jo vuosia, tilanne on lapsen näkökulmasta muuttunut, kun perheeseen on syntynyt uusi sisaruskin, joka asuu kanssanne koko ajan. Lapsen näkökulmasta tämä voi olla hämmentävää ja siihen voi myös sisältyä monia ristiriitaisia tunteita sisarkateudesta ja mustasukkaisuudesta iloon uudesta sisaruksesta ja yhdessäolosta. Lisäksi kasvatuskäytännöt ja perheen yhdessä olemisen tapa on voinut lapsen näkökulmasta muuttua melkoisestikin uuden sisaruksen syntymän myötä. Kun lapsi elää vuoroviikoin kahdessa kodissa on tärkeää, että vanhemmat vaihtavat lapsen kuulumisia ja sopivat yhteisiä pelisääntöjä, jotta kasvatusympäristöt pysyvät lapselle mahdollisimman johdonmukaisina.
Toki lapsen kyky paneutua pitkäkestoisempaan tekemiseen haperoituu, jos lapsi on tottunut kuluttamaan paljon aikaa nopeatempoisten ruutujen äärellä. Jos arvelet lapsen käyttäytymisen johtuvan tästä, kannattaa hänen kanssaan alkaa harjoitella pitkäkestoisemman keskittymisen taitoja yhteisessä tekemisessä. Yhteiset leikit, pelit ja kirjanlukuhetket paitsi vahvistavat lapsen kykyä keskittyä pitkäkestoisempaan toimintaan, myös antavat lapselle hänen kaipaamaansa vanhemman jakamatonta huomiota.
Lisäksi on mahdollista, että joku asia painaa lapsen mieltä, ja aiheuttaa turvattomuutta. On mahdollista, että hän on ruutua katsoessaan törmännyt johonkin ahdistavaan materiaaliin, joka kummittelee turvattomuuden tunteen taustalla. Lapsen kanssa kannattaa puhua siitä, mitä hän koneen äärellä puuhailee ja mitä hän televisiosta näkee. Lapselta ei kuitenkaan kannata alkaa tentata mitään vastauksia, vaan tarjota mahdollisuuksia turvalliseen keskusteluun. Ottamalla lapsen mukaan yhteisiin arkisiin askareihin, luo siinä samalla luontevia mahdollisuuksia jutustella lapsen mielen päällä olevista asioista. Yhteiselle rauhalliselle olemiselle ja juttelemiselle pitää antaa paljon aikaa.
Varhaiskasvatuksen asiantuntija - Kiitos kysymyksestä. Usein on haastavaa seurata sivusta tilanteita, joissa itse kasvatuksellisesti toimisi toisin. Voihan myös olla, että sukulaisesi toimii tilanteessa ihan eri tavalla, kun paikalla ei ole muita tai ehkä lapsi edes ei silloin ylly näyttämään mieltään samalla tavalla. On myös huomion arvoinen asia miten sukulaisesi suhtautuu, jos lapsen tunne onkin suru eikä kiukku. Surun huomiotta jättäminen olisi erittäin haitallista, mutta voi olla, että sukulaisesi koettaa huudon kohdalla tietoisesti huomiottajättämistä tapana lopettaa lapsen epätoivottu käyttäytyminen. Ehkä huuto ei myöskään häiritse sukulaista itseään? Oppikirjan mukaanhan tilanne nyt ei mene, mutta eipä elämän aina muutenkaan. Jossain vaiheessa pitää valita taistelunsa ja voisi olettaa, että tämä ei ole taistelu, johon sukulaisesi haluaa nyt panostaa. Jospa hän odottaa asian menevän ohi ja löytää sen edestään myöhemmin, jolloin asiaan on pakko puuttua. Toki voi olla, että hän sisäisesti kaipaakin tukea ja pelkää arvostelua, kuten meille usein käy, kun lapsi käyttäytyy julkisesti "huonosti". Vielä huonompi vaihtoehto olisi, että sukulaisesi antaisi lapselle periksi sen mitä huudollaan haluaa.
Voihan olla, että lapselle jää tunne, että vanhempi ei kuule häntä, joka voi eskaloitua tunteeksi, että aikuinen ei välitä, mutta jos aikuinen on läsnä lapselle arjessa muutoin, kuulee lasta ja on lempeässä vuorovaikutuksessa, voi huuto olla ohimenevä vaihe yrittää vanhemman huomiota, kun tämä haluaa olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen kanssa. Jos taas aikuinen ei kohtaa lasta huutojen välilläkään, on ongelma suurempi, josta huuto voi olla vain oire, jonka näet kun olet paikalla.
Terveisin:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - Pieni lapsi ei tarvitse älypuhelinta mihinkään. Leikkiminen on lapselle tärkeämpää ja kännykän sijaan lapsi tarvitsee kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta muiden kanssa.
terveisin,
varhaiskasvatuksen tutkija - Kiitos kysymyksestä. Pienen lapsen raivo usein häkellyttää aikuisen. Haluamme toimia oikein, ymmärtää lasta ja ohjata kohti tasapainoista elämää. Kuten kuvaat, teillä otetaan jo hienosti huomioon, miten merkittävää on pitää erillään asiat, joista voidaan neuvotella ja mitkä on aikuisten päätettävissä.
Kuitenkin jostain syystä lapsi vaikuttaisi kokevan turhautumista, joka aiheuttaa hälytystilan ja purkautuu aggressiolla. Ehkä olisi myös hyödyllistä tarkastella millä tavoin perheessänne muuten sallitaan tunteiden näyttäminen? Millä tavalla muu perhe reagoi turhautumiseen (omaan tai toisten)? Millaiset tunneilmaisut on sallittuja tai sovittuja, päteekö nämä kaikkiin perheenjäseniin? Mistä turhautuminen voisi johtua? Tapahtuuko raivoaminen jossain tietyissä tilanteissa?
5-vuotiaan lapsen kanssa voidaan jo keskustella millä tavoin itse toivoisi tilanteisiin suhtauduttavan, mitkä olisivat yhteiset päämäärät ja miten hän itse raivoisat tunteet tai tilanteen kokee? Vanhemmat voivat kertoa, että lapsen sisällä on valtavasti hienoa tietoa, jota vanhemmat haluavat kuulla tehdäkseen kaikkia kunnioittavat päätökset mahdollisista seuraamuksista tai menettelytavoista, jos omaa kiukkua näytetään tavalla, joka ei kuulu perheen käytössopimuksiin.
Lapsen "pakotettu" syliote on varmasti perustelua, mutta se myös pidentää aivojen hälytystilaa jatkamaan taistele-reaktiota. Voisiko raivon tuloa jotenkin ennakoida, joten aggressio saataisiin estettyä ennen kun ollaan tunnetilassa, että niin sanotusti eläimelliset käytöstavat ottavat vallan? Elintärkeää on vanhemman tilanteessa näyttää rakkautta ja hyväksyntää, mutta myös pitää huoli, että väkivaltaista käytöstä ei hyväksytä. Ikinä. Rauhoittuuko lapsi syliin väsymyksestä vai koska tunne loppuu tai koska vanhemman läheisyys luo turvaa (toisin sanoen lapsi voi luottaa vanhemman pysyvän hänen turvanaan hänen ollessa pahimmillaankin)?
Kerroitkin, että lapsi myöhemmin muistaa keskustellut keinot rauhoittumiseen, mutta ei edes muistutettaessa siinä hetkessä. Tämä on luonnollista, koska aivot eivät kykene vastaanottamaan stressitilassa tietoa samalla tavalla. Puhe ei välity perille samalla tavalla, mutta esimerkiksi visuaalisin keinoin (esimerkiksi yhdessä sovittu käsimerkki tai vihjelappu tms.) muisti voi toimia paremmin. Tilanne kannattaa myös purkaa osiin, jolloin hoidetaan ongelmaa osissa. Esimerkiksi: kiukku, hermostuminen, turhautuminen, raivo, käsien kohoaminen/tarttuminen tavaraan, uhkailu nyrkein/esineellä, heitto/lyönti. Keskityttäisiin ensin tavaran heittoon (rikkomiseen) tai lyönnin osumiseen kohteeseen. Pyritään saamaan tämä kuriin, josta positiivista palautetta. Lapsi aina oppii helpommin positiivisen palautteen kun negatiivisen "rangaistuksen" avulla. Ongelman palastelu auttaa saamaan nopeampaan onnistumisen tunteen, joka motivoi lasta jatkamaan opettelua.
Mainitsit, että lapsi pyrkii määräilemään perhettä. On merkittävää, että tästä ei tehdä liian isoa numeroa tai antaa lapselle käsitystä, että kyseessä olisi valtataistelu, koska ei ole. Lapsi on lapsi, vaikka yrittäisikin kalifiksi kalifin paikalle. Kyseistä määrätietoisuutta voi ohjata esimerkiksi asioihin, joissa lapsi voi päättää ja selkeästi ohittaa asiat, joissa ei.
Kysyit lopuksi onko tämä normaalia 5-vuotiaan pojan käytöstä. Ei se epänormaaliakaan ole. Viittasit lapsen olevan jo kykenevä keskusteluun, ideointiin rauhoittumisesta ja olette halukkaita ottamaan vastaan tunteet ja olemaan saatavilla. Nyt kun vielä saatte hengähtää helpotuksesta ja ottaa vastaan tilanteet rauhallisesti eikä huolestuneina, tilanne lähtee pikku hiljaa korjaantumaan itsestään. Jos itse olette tilanteesta stressaantuneita ja herkillä, luulee myös lapsi, että hän ei ole normaali ja se aiheuttaa yksilössä kuin yksilössä tarpeen panikoida ja saada tunne pois itsestään. Jos toinen vanhempi on tässä parempi, voitte sopia ensisijaisesti hänen tarttuvan tilanteisiin. Eli lempeästi ja loogisesti eteenpäin yhteisenä rintamana.
Tsemppiterveisin:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - Kuusivuotias on myös ihan pieni lapsi vielä. Totta kai monet taidot ovat vahvisuneet, herkkä ja haavoittuva lapsi on kuitenkin. Kuusivuotiaalla on edessään joka tapauksessa monta muutosta - kuten koulun alkaminen ja elinpiirin laajeneminen. Ne ovat jo sinänsä pientä mieltä jännittäviä asioita.
Lapsen näkökulmasta parhaitsen sopivista malleista ikäkauteen suhteutettuna on melko vähän tieteellistä tutkimusta. Luotettavan tutkimusasetelman rakentaminen on myös vaikeaa - pitäisi verrata erilaisia eroperheitä, erilaisia malleja ja ottaa huomioon lukuisa määrä erilaisia muuttujia. - Ujous on hyvin yleistä. Sinänsä ujous on jopa myönteinen ominaisuus. Ennen sanottiin jopa: "Kainous nuorison kaunistus." Kun ujous vaikuttaa häiritsevästi lapsen päivittäiiseen olemiseen tai estää lapsen sosiaalista toimintaa ja harrastamista, lapsi tarvitsee siihen aikuisten tukea.
Lapsen kuullen ei kannata puhua hänen ujoudesta. Lapset kuuntelevat aikuisten puheita silloinkin, kun keskustelemme keskenämme. Jos lapsi kuulee olevansa ujo, kuultu luonnehdinta alkaa helposti toimia itseään toteuttavana ennusteena.
Ujoja lapsia auttaa se, että heidän lähipiirinsä tunnistaa ja antaa palautetta lapsen taidoista ja myönteisistä yrityksistä. Palautteen tulee olla rehellistä, todellisista asioista annettua.
Harrastuksiin tai kaverisynttäreille menotilanteissa pyri toimimaan mahdollisimma luontevasti. Älä aloita keskustelua lapsen ujoudesta ja ujouskohtauksia koskevista "turvajärjestelyistä". Lapsi saa monimuotoisista turvallisuuskeskusteluista helposti vaikutelman, että hänen ujostelunsa on erittäin odotettua.
Harrastusryhmän vetäjää / valmentajaa on hyvä informoida etukäteen lapsen ujoudesta, jotta hän voi ottaa toiminnan suunnittelussa hänet paremmin huomioon. Tämä voi näkyä esimerkiksi parien valinnassa, tehtävien annossa, kannustamisen määrässä ja tavoissa.
Joidenkin lasten ujoudessa auttaa se, että heillä on tilanteessa joku tehtävä ja rooli. Tehtävän kautta lapsen on helpompi liittyä ryhmään, kun huomio kiinnittyy tekemiseen eikä olemiseen.
Sosiaalisia tilanteita ja niissä toimimista voi harjoitella monella tavalla. Kavereita voi kutsua lapsen kotiin, missä hän on itse tutulla maaperällä.Kavereiden vanhempien kanssa voidaan sopia hänen vierailuistaan kaverin kotona. Lapselle voi lainata tai ostaa kirjoja, joissa käsitellään mukaan pääsemistä, kaveruutta, jokaisen ryhmänjäsenen tärkeyttä jne.
Ujoutta voi myös helpottaa esimerkiksi rohkeusamuleteilla tai muilla taikakaluilla, jotka ovat aikoinaan auttaneet jotain lapsen läheistä henkilöä. Tällaisten keinojen käyttöä vahvistaa uskottava tarina, jonka vanhempi tai joku muu lapselle läheinen hänelle kertoo.
Erityislastentarhanopettaja - Kiitos kysymyksestä. Jokainen meistä on joko nähnyt kyseenlaisen tilanteen tai kokenut sen itse. Kiusallista? Kyllä! Kannattaako kiusaantua? Ei kannata.
Kun lapsi on tilassa nimeltä "itkupotkuraivarit", aivoissa tapahtuu asioita, joihin ei järkipuhe tehoa. Pienemmässä mittakaavassa tämä tapahtuu myös sinun aivoissasi, kun kiusaannut. Lapsen aivot haluavat taistella, sinun paeta. Tämä on luonnollista. Tunteen pitää poistua kehosta ennen kun järki kytkeytyy takaisin päälle ja voidaan edetä asian kanssa. Aikuiselle tämän pitäisi olla helpompaa, kun taas lapsen aivot ovat tunteiden säätelyn kanssa niin alkutekijöissään, että jatkuvaa hillintää ei voidakaan odottaa. Vanhemman kuuluisi ensitilassa näyttäytyä lapselle turvallisena esimerkkinä, joka ottaa lapsen negatiivisen tunnemyrskyn vastaan. Tämä voi tapahtua yksinkertaisena istuuntumalla viereen ja odottaa rauhoittumista, jonka jälkeen sanoitetaan esim. että Huh mikä kiukku ja tarjotaan hyväksyntää. Julkisissa tilanteissa tämä on ymmärrettävästi tukalaa.
Käyttäytymissääntöjä voidaan toki harjoitella ja kannattaa harjoitella, jos siihen on aikaa ja mahdollisuuksia. Voiko lapsen kanssa esimerkiksi käydä kaupassa nimenomaan päämääränä harjoitella kaupassa olemista, eikä ostosten tekemistä? Vaikka sitä ei lapselle niin kertoisikaan. Kauppaan mennään ja jos huono käytös alkaa, sieltä poistutaan. Jos lasta on fyysisesti mahdotonta kantaa pois, voisiko hän olla mukana esim. pienissä matkarattaissa? Tai mukana olla joku toinen aikuinen opettelun aikoina? Voiko lapsen viedä autoon sopivan henkilön kanssa odottamaan, kun vanhempi tekee (kuvitellut) ostokset loppuun?
Kiukkukohtauksiin kannattaa suhtautua johdonmukaisesti, eikä koettaa ottaa ongelmaa hoidettavaksi vain kaupassa tai muussa julkisessa tilanteessa, koska tällöin lapsi saa voi myöhemmin ottaa sen tietoiseksi tavaksi saada tahtonsa periksi. Vaikka kyse on aivojen toiminnasta, on myös tapa, jolla aivot ajattelevat olevan hyvä reagoida tilanteeseen. Tämä pitäisi saada pois ja se tapahtuu vain selkeällä ja loogisella yhdessäopettelulla. Voit miettiä häiritseekö sinua enemmän oman kiusaantuneisuutesi tilanteessa, tai ettet itse sietäisi kuunnella lapsen raivoa vai että lapsella on paha olla tilanteessa?
Ethän kuitenkaan sorru menemään siitä, mistä aita on matalin ja neuvottelemalla lapsen kanssa tilanteissa, minkä palkkion hän saa, jos vain lopettaa ei-toivotun käytöksen. Aivot vaativat tällöin palkkiota aina kriisin kohdatessa ja tämä ei ainakaan pitkällä tähtäimellä poista ongelmia, ne voivat vaan muuttaa muotoaa itkupotkuraivarista hienostuneempaan tyyliin.
Sympaattisin terveisin:
Varhaiskasvatuksen tutkijatohtori - Voi lapsi raukkaa. Hänellä ei ole taitoja olla toisten kanssa ja häntä on aivan varmasti ohjattava kestävämpään suuntaan. Hänellä on tarve kuulua joukkoon kuten kaikilla muillakin on. Hän ei vain osaa sitä osoittaa - ja omalla käytöksellään työntää muita pois läheisyydestään. Lapset ovat tarkkoja - he eivät luonnostaan halua olla niiden kanssa, jotka toimivat "väärin".
Vaatii aikamoista taitoa neuvotella ja sopia - erityisesti silloin jos oma temperamentti on nopeasti reagoiva ja ulospäinsuuntautunut. Neljävuotiaiden lasten tunnesäätelyn taidot ovat vasta rakentumassa ja ne ovat yleisesti ottaen hyvin vähäiset vielä. Siksi lapsilla - ja erityisesti tällä lapsella - on taipumus reagoida nopeasti ja välittömästi silloin kun jotakin omasta näkökulmasta epämukavaa tapahtuu.
Tämä lapsi saattaa myös kokea palkitsevuutta nähdessään välittömästi oman toiminnan seuraukset - kissa varmasti reagoi näkyvästi kun sen hännästä vedetään. Alkujuuret tällekin käyttäytymiselle saattat olla temperamentissa - kysyeinen tyyppi voi olla hyvin elämyshakuinen. Hänen biologiansa tuottaa mielihyvän tuntemuksia kun hän näkee omien tekojen seuraukset voimakkaana.
Nuhteleminen, rankaiseminen ja eristäminen ei tätä lasta auta. Hän tarvitsee ohjausta. Häntä on autettava pääsemään leikin alkuun - tässä tarvitaa usein aikuista. Toisille lapsille voi myös reilusti sanoa, että tämä kaveri ei vielä osaa leikkiä ja hän tarvitsee siinä apua. Näin houkutellaan muita lapsia hyväntahoisuuteen, joka on sisäänrakennettuna meille kaikille. Se pitää vain vapauttaa.
Kyseessä olevalle lapselle on luonnollisesti sanottava, että toisia ei saa koskaan vahingoittaa millään tavalla. Myös hänessä piilevää hyväntahoisuutta pitää lannoittaa. Hänen huomionsa kannattaa kääntää itsestä pois sanomalla yksinkertaisesti että toiselle tulee paha mieli. Häntä voi ohjata tekemään toisille hyviä asioita, auttamaan josskin. Siitä on usein yllättävää hyötyä. Kun tekee hyvää toiselle, alkaa todennäköisesti myös saamaan enemmän hyvää. Pahan kierre voi katketa. On uskallettava luottaa siihen, että kaikissa ihmisissä on hyvää, joskus se on lukon takana.
Tätä lasta voit huoletta ohjata hyvään kun hän on kyläilemässä. Muista, että hän on taidoton ja riskissä syrjäyttävään kehitykseen. Muista myös, että vika ei ole tässä lapsessa vaan monet asiat ovat lähteneet luisumaan epäsuotuisaan suuntaan.
Varhaiskasvatuksen professori. - Ruutuaika on todellakin monissa perheissä päivittäinen taisteluiden aihe ja myös yleinen vanhempien huonon omantunnon ja kysymysten aihe. Leikki-ikäinen ei todellakaan vielä tarvitse ruutuaikaa eikä jää mistään paitsi, jos ei ruutuja katso ollenkaan. Ruutujen virikkeinen ja nopeatempoinen maailma tarjoaa välitöntä palautetta, joka vahvistaa keskushermostotasolla etsivää käyttäytymistä. Etsivä käyttäytyminen on palkitsevaa ja vahvistaa tarkkaavuuden suuntaamista koko ajan uuteen. Erityisesti pienen lapsen kehittyvä keskushermosto tulee nopeasti riippuvaiseksi tällaisesta nopeasta palkitsevuudesta.
Lapsi (ja aikuinen) tuntee biologisesti määräytyvää mielihyvää ja tulee riippuvaiseksi ruutujen tuottamasta nopeasta palkitsevuudesta. Tämä on omiaan vahvistamaan lyhytjänteisen toimintatavan kehittymistä. Lapselle (ja aikuiselle) kehittyy kultakalan tarkkaavuus. Aikuisten kohdalla puhutaan jo itseaiheutetusta keskittymisvaikeudesta, joka on seurausta siitä, että aivot ovat tottuneet jatkuvaan tarkkaavuuden siirtämiseen ja multitaskaamiseen, jolloin pitkäkestoisempi asioihin keskittyminen ja syventyminen ei enää onnistu.
Monissa maissa on määritelty tiukkoja suosituksia alle kouluikäisten ruutuajalle, esim. Australiassa on vastikään määritelty tiukat rajat: alle 2-vuotiaille ruutuaikaa ei suositella ollenkaan ja alle 5-vuotiaille korkeintaan yksi tunti ruutua päivässä. Suomessa kahden tunnin ruutuaika suositus on olemassa kouluikäisille, mutta alle kouluikäisille ruutusuosituksia ei ole olemassa.
Lapselle sopivaa ruutuaikaa voi lähestyä siitä näkökulmasta, jääkö leikki-ikäisen päivään aikaa ruudulle, kun kaikki muu lapsen terveen kasvun, kehityksen ja hyvinvoinnin kannalta oleelliset päivittäiset asiat on tehty. Kannattaa siis miettiä, onko ruutuaika pois jostain muusta tärkeästä: leikki-ikäinen tarvitsee päivittäin aikaa perheen yhteisille ruokailuille, liikkumiselle (fyysisen aktiivisuuden suositukset 3 tuntia päivässä), rauhoittumiselle ja levolle, yhteisille leikeille ja ennen kaikkea yhteiselle kohtaamiselle, naama-ajalle vanhempien kanssa. Leikki-ikäinen lapsi valitsee varmasti mieluummin yhteisen tekemisen vanhemman kanssa kuin ruutujen katsomisen
terkuin,
varhaiskasvatuksen tutkija - Hei!
Tämä on melko yleinen pulma tämän ikäisillä lapsilla ja tulee monesti esille mm.päiväkotien lapsiryhmissä. Ko.tilanteet ja ryhmissä toimiminen voivat olla lapselle stressaavia. Lapset reagoivat erilailla, heillä on erilaiset temparamentit, taustat, ja tarpeet.
Kotona, päiväkodissa tai muissa vastaavissa tilanteissa, joissa on kanssaihmisiä on hyvä mahdollisuus harjoitella, opetella ja vahvistua vuorovaikutus - ja kontaktinottotaidoissa. Lapset tarvitsevat näissä tilanteissa
aikuisen positiivista kannustamista ja mallittamista.
On hyvin tärkeää, että päiväkotiryhmässä puututaan ko. tilanteisiin heti ja katkaistaan ne. Hoitajien/varhaiskasvattajien on tärkeää suunnitella, miten saadaan tilanteet stressittömäksi ja vähemmän kuormittaviksi sekä miten kasvattajat voisivat toimia yhdessä vanhempien kanssa samoin toimintatavoin lapsia tukien. Päiväkotiryhmät voidaan jakaa, pienryhmissä on helpompi toimia, aikuisten on helpompi havainnoida ja ennakoida.
Kysymyksestä ei ilmennyt, miten lapsen puheen kehitys on edennyt. Tuottaako hän puhetta ja ymmärtääkö?
Kun lapsi alkaa puhua, niin silloin tulee myöskin keinoja ilmaista halujaan, toiveitaan ja tarpeitaan. Silloin on myös kontakti- ja vuorovaikutustilanteissa postitiivisa keinoja käytettävissä sanoittamisen keinoin.
Nipistely, lyöminen, pureminen ja muu väkivaltainen käyttäytyminen täytyy estää heti, sitä ei saa sallia missään tilanteissa. Se täytyy lopettaa ja sanoittaa. Tärkeää on myös ennakoida tilanteet lasta havainnoiden ja toimia systemaattisesti kussakin tilanteessa. Kun estetään toimimasta väkivaltaisesti on hyvinkin oleellista, että näytetään positiivinen tapa toimia.
Lähtökohtaisesti lapsen kanssa toimitaan aina positiivisin, vastavuoroisin kontakti- ja vuorovaikutuskeinoin. Näin lapsi oppii ja on läsnä positiivisessa ja kannustavassa kasvun ilmapiirissä. Tällöin myös kytketään heti ilmaantuvat negatiiviset vuorovaikutus- ja kontaktinottokeinot. Kaikkia kontaktin- ja vuorovaikutuskeinojen ilmentymiä tulee sanoittaa ja vahvistaa kehonkielellä ja äänen painoilla. Kun lapsi oppii em. asiat kotona, niin nämä orastavat taidot siirtyvät kotia ympäröiviin tilanteisiin, joissa on kenties erilaisia tapoja toimia ja stressaavia sekä kuormittavia seikkoja.
Tämän ikäinen lapsi on opettelemassa monenlaisia taitoja ja myöskin sitä, että elämässä on kieltoja, joita seuraa pettymyksiä. Pettymyksistä selvitään.
Näin opitaan elämälle välttämättömiä taitoja tunteineen.
On tarpeen muistuttaa mieliin lapsen kehityksen kulku ja missä vaiheessa mitäkin opitaan ja millä keinoin.
Kannattaa tehdä päiväkodin hoitajien kanssa tiivistä yhteistyötä avoimin mielin.
Tämä kehityksenvaihe menee yleensä nopeasti ohi. On innostavaa jäädä odottamaan seuraavaa kehityksen vaihetta.
Erityislastentarhanopettaja - Kannatta miettiä, kenen näkökulmasta hakee mahdollisimman toimivaa ratkaisua - lapsen vai vanhempien?
Lapsella on oikeus kasvaa molempien vanhempien luomassa turvan rakkauden ilmapiirissä. Lapsella on oikeus myös mahdollisimman rikkomattomaan arkeen ja sen jatkuvuuteen. Pienellä lapsella on vähäiset taidot jäsentää monimutkaista ymäristöä. Pienen lapsen näkökulmasta on hyvä, että hänellä on yksi koti ja kaksi rakastavaa vanhempaa - vaikka nämä eivät asu yhdessä. Lapsi voi kyläillä toisen vanhemman luona ja viettää siellä sovitusti vaikka pidempiäkin aikoja joskus. Yhden kodin ajatus on kuitenkin lapsen kannalta kantava. Ajattele itse, jos sinun olisi vuoroviikoin vaihdettava kotia. Minne juurtuisit?
Jaettu vanhemmuus voi silti rakentua kestäväksi ja kaikkia rikastuttavaksi. Tärkeää on tunnistaa molempien vanhempien vahvuudet. Jos toinen haluaa esimerkiksi pelata ja ulkoilla lapsen kanssa, hän voi toteuttaa tätä säännöllisesti - vaikka asuisi muualla.
Lapsella on oikeus kokea, että hän on tärkeä molemmille. Se ei ole seinistä kiinni.
Varhaiskasvatuksen professori. - Suomen Mielenterveysseuran sivuilla on koottu erinomaisen hyvät ohjeet siitä mitä lasten ja nuorten somekäyttäytymisessä tulee ottaa huomioon. Tässä linkki ohjeisiin: https://www.mielenterveysseura.fi/fi/kehittamistoiminta/mielenterveysosaaminen/nuoren-mielen-ensiapu/some-vinkit-kasvattajalle