mdk.mdk

mdk.mdk profiilikuva
Joulu 2024
Liittynyt 21v sitten
162 aloitusta · 2982 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
On/oli se aina kiva nähdä reaktiot, kun naisella on ongelmia auton kanssa.

Kerran puhkesi autosta rengas, kun olin tulossa Kalpalinnasta Hämeen-
linnaa kohti. Ajoin hissukseen lähimmälle huoltoasemalle, menin sisälle
ja selitin, että miten se voi olla mahdollista että auton rengas on pyöreä
yläpuolelta ja aivan litteä alhaalta.
Huoltoaseman poika jorpotteli perässäni ihmettä katsomaan ja virnisti.
Melkein voin lukea hänen ajatuksensa: tietäähän akat!
Sääli! Sun olis pitänyt saada siinä vaiheessa ilokaasua! :))
Koulun alkaminen on lapselle elämän suurimpia kokemuksia. Ensimmäisen opettajan nimi tullaan muistamaan läpi elämän, mutta opettaja tulee ehkä unohtamaan oppilaittensa nimet. Niin on käynyt minulle, mutta joitakin "originaaleja" muistan vieläkin noilta Karjalan ajoilta. Valokuvia on myös muistin tukena.
Oma ensimmäinen opettajani oli Valvatti Jauhiainen nimeltään. Ihana opettaja, joka tuli käymään kotona, kun olin sairaana. Toi mukanaan piirustusvälineitä, jotka inspiroivat ja
auttoivat jopa ammatinvalinnassa.

Opettajalla on valtavan suuri vaikutus oppilaan elämään, jos oppilas saa tuntea, että
hänet nähdään yksilönä massan joukossa. Silloin yrittää oppilaskin tedä parhaansa!
Kiinnitti huomiota, kun Hil-la kirjoitti saunareissusta ja juttelusta saunakaverin
kanssa mieskaverista, haaveilusta, että olisi joku joka katsoisi hellästi, olisi juttu-
kaverina ja seuralaisena, mutta menisi kotiinsa yöksi. :))
Noin minäkin olen joskus ajatellut, kun olen vapaaehtoisesti ollut yksin niin kauan,
että olen jopa saanut suoran kysymyksen, "mitä vikaa sinussa on, kun olet yksin"! :))
Päällisin puolin ei mitään vikaa, mutta rupesin ajattelemaan että miehet ajattelevat
"väärällä päällä", kun he tapaavat naisen. Naisen seksikkäin elin on aivot, missä
tunteet syttyvät ja kehittyvät. Tuntuu siltä, että koko miehisyys on todistettava ensi
tapaamisessa.
Mutta entä sitten, kun on sairauksia, jotka voivat viedä sen "miehisyyden", jota miehet
pitävät miehen merkkinä, onkin ykskaks poissa? Tunteeko mies itsensä täysin arvottomaksi, eivätkä uskalla enää lähestyä naisia?
Mielestäni pelko on aiheeton. Hellyys ja henkinen yhteys on tärkeämpää kuin seksi.
Tässä iässä on sekin asia koettu, tiedetään miltä se ohikiitävä hetki tuntuu, eikä sen
puuttuminen elämästä häiritse.
Mutta ymmärtäväinen hellä sielunkumppani, siitä voi haaveilla vielä vanhanakin. <3
Pystyitkö ähkäisemään, että ei ole vielä lopputulosta nähty, mutta saas kohta kattoo? :))

Itselläni oli nopea ja helppo synnytys. Luulin että oli vaan kauhea kakkahätä
kun makasin siinä ja hätäilin että paikat likaantuu. - Tarjosivat ilokaasua ja
vetäisin siitä kerran ja alkoi naurattaa. Hoitajat olivat ihmeissään ja sanoivat
että täällä ollaan totuttu kauheaan huutoon. Vastasin nauraen, että ajattelin
vaan, että täällä me lapsia synnytetään ja mies meni töihin, kun ei uskaltanut
jäädä katselemaan. Pelkäsi että pyörtyy, kun verta näkee ja mulla on kakkahätä! :))
Minulta leikattiin palleatyrä. Olo synnytysosastolla muodostui mielenkiintoiseksi
ja pitemmäksi oleskeluksi kuin mitä oli tarkoitus.

Mielenkiintoiseksi muodostui mm ensimmäinen yö kun heräsin kovaan karjuvaan MIESÄÄNEEN! Ympärillä tuntui olevan enemmänkin riiteleviä ihmisiä. En uskaltanut
avata ovea ja katsoa mitä oli tekeillä. Katselin jo kättä pitempää kaiken varalta!
Aamulla tuli hoitaja ja kysyi olinko yöllä herännyt meteliin. Hän kertoi, että eräs
siirtolaisnainen oli tuotu synnyttämään ja koko suku oli mukana ja halusivat olla
todistamassa synnytystä. Heidän oli vaikea ymmärtää, että siitä porukasta oli ainoastaan
isällä lupa jäädä synnytykseen, toiset saisivat mennä kotiin! Olin kuullut aamutunneilla,
kun isoääninen siirtolaisvauva ilmoitti tulostaan.
Kyllä sitä alkaa samaistua lasten kanssa "sotasopeja" keksiessään! Onneksi on vielä lapsenmieltä ja kekseliäisyyttä jäljellä, joka on yksineläjällä tarpeen ettei vaivu
toivottomuuteen.

Tuosta lapsenlapsellesi tehdystä ritarivarustuksesta muistelin oman poikani lapsuusvuosia, kun leikittiin. Lapselle leikki on todellisuutta, lapsi on kuin näyttelijä lavalla! - Kun sanoin pojalleni että tänään keitän kalakeittoa, niin hänelle tuli kiire lähteä ongelle. Hänellä oli frottékala siiman päässä ja risuvavassa kiinni. Laiturina oli makuukamarin sänky. Hän istui laiturin reunalla, kokeili vavalla, joko nappaa. Sitten alkoi kova taistelu ja vihdoinkin lensi valtava kala säng...laiturin alta ja päästiin valmistamaan kalakeittoa! Kalakeitto oli tietysti valtavan hyvää, kala oli takuulla tuoretta, juuri ongittua! :))
Tämän päivän aamulenkillä ei tapahtunut mitään. Johtui varmaan siitä, että alkoi sataa kun pääsin ulos, vetäisin vaan hupun pään yli ja sanoin itselleni, etten ole sokerista tehty, sekaan vaan! En paljon ympärilleni katsellut, näin vaan pyörien ja sähkölautojen viuhahtelevan ohi, kun opiskelijat ja muut työtätekevät pakenivat sadetta opiskelu- ja työpaikoilleen.

Ajattelin tämän kotikaupunkini pyöräilyverkostoa, joka on n 500 km pitkä. Pääpyörätiet on varustettu talvea varten lämpöputkilla teitten alla. Toimivat biokaasulla. Tiet pysyvät sulana ja aurauskalusto voi tehdä töitä sivuteillä. Pääteitten on oltava kunnossa aamuruuhkan aikaan.
Itse en enää pyöräile, jalka ei nouse pyörän raamin yli, niin en uskalla olla tyhmän rohkea. Olin toissa kesänä "tyhmän rohkea" ja laskin pienen vieraani kanssa liukumäkeä ja alastullessa iskin ranteeni liian kovaa maahan, niin että ranneluu murtui.

Mutta juuri tänään olen vahva! - Niin ajattelen joka aamu kun herään, eikä ole särkyä ja pääsen liikkeelle.
Anteeksi, jos häiritsen! Huomasin, että täällä keskustellaan koulutyöstä Suomessa ja Ruotsissa.
Minulle se on jo historiaa, kun joskus nuorena tyttönä olin ala-asteella opettajana Venäjän rajan tuntumassa.

Mutta se vaatteilla viestittäminen...koulussa:
Vaatteitten värilläkin on väliä. Esimerkiksi mitä pienempi lapsi, sen vaaleampia värejä olisi suositeltavaa käyttää, koska tummat ja synkät värit ovat pienille lapsille pelottavia.

Omasta lapsuudestani muistan, kuinka pelottavan näköinen oma mummoni oli mustissa körttivaatteissaan.

Ala-asteen lapsukaiset pitävät erikoisesti kirkkaista, iloisista väreistä, joten opettajat voisivat panostaa johonkin kivoihin yksityiskohtiin, vaikka ne vaikuttaisivat hiukan lapsellisilta. Lapset kiinnittävät taatusti huomiota open vaatteisiin ja koruihin.

Panoksia voi alkaa koventaa yläastetta kohti mennessä, värit tummenevat ja tämän päivän yläasteelle ei opettajan kannata mennä "hepenissä", jos haluaa hitusenkaan auktoriteettiään säilyttää.
Ei ole sattumanvaraista, että esim. kaikissa auktoriteettia edustavissa ammateissa, joissa käytetään univormua, on tummansininen väri ylivoimainen. Ei voi kuvitella esim. poliisia roosassa univormussa, - En itse voisi kuvitella meneväni pastelliväreissä nykynuorten, yläasteella olevien eteen. Mieluummin vähän rck´n rollia ja käyttäisin jämäkkää ääntäni!

Hyvää päivän jatkoa!
Minä olen sanonut klinikoille ja eri vastaanotoille, etten halua aikoja aikaisin aamulla, vaikka olenkin aamuvirkku. Sen takia, että käytän kuulolaitteita molemmissa korvissa, mutta en yöllä. Pelkään sitten, etten kuule herätystä, enkä uskalla nukkua ensimmäisen pissareissun jälkeen!

Olisi tosi ihanaa. jos oppisi muuttamaan nukkuma-aikojaan. Nyt eläkkeellä olevana voisi nukkua aamulla pitkään, mutta herään aina kun lehdenkantajat tai joku tavaran toimittaja paukauttaa ikkunan alla auton ovia. Herätykset ovat klo 03 ja 05. Klo 5 herätyksen jälkeen on vaikea nukahtaa uudelleen. Usein lähdenkin sitten aamulenkille.
Tuo auton parkkeeraaminen on minullekin tuttu juttu! Kiire ja stressi tekee tepposia.

Olin vielä työelämässä ja kuljin työmatkat autolla, jonka jätin p-taloon, aina samalle paikalle, koska tulin aina niin aikaisin, että p-talo oli vielä tyhjää täynnä. Eräänä aamuna olikin koko p-talo jo täynnä autoja. En muista oliko kaupungilla jokin erikoinen tapahtuma, vai olinko itse myöhässä, mutta löysin vapaan paikan vasta 3. kerroksesta.

Illalla tulin p-talolle. P-talossa ei ollut yhtään autoa 1.kerroksessa. Hätäännyin, kun "oman auton " paikka oli myös tyhjä. Olin jo unohtanut, että olin ajanut 3. kerrokseen. - Mielessä kävi että on jo ilta ja pimeää, kotiin matkaa 65 km. Auto varastettu. - Lähdin kuitenkin kävelykierrokselle p-talossa. Toinen kerros oli tyhjä. Jatkoin seuraavaan kerrokseen ja siellä näin yksinäisen auton, oman autoni! Siinä muistui aamun tapahtumat mieleen. Sitä kiitollisempi olin, ettei autoa oltu varastettu, kun tulin auton luo ja kuljettajan puoleinen ikkuna oli alhaalla, bensakortti koelaudalla!


Toinen autojuttu tuli mieleen, kun olimme naapurikaupungissa. Minulla tuli mieleen, että käväisen torin varrella olevassa liikkeessä hakemassa maitopurkkeja ja pyysin miestäni ajamaan torin ympäri hissuksiin, niin olen kohta takaisin kaupan ovella. En kauan viipynytkään kaupassa, juoksin suoraan auton etupenkille ja sanoin: - Ja nyt mentiin! Auto ei liikahtanut paikaltaan,
vilkaisin kuljettajaan: - No? Mutta kuljettajan paikalla istui ventovieras mies!
Hyppäsin kiireesti ulos anteeksipyyntöjen kera. Perässä oli meidän automme ja mieheni nauroi aivan kippurassa, kun oli seurannut näytelmää ja sanoi, että olin niin touhukkaan näköinen kun syöksyin juoksujalkaa vieraaseen autoon!

Hyvää yötä!
Minäkin ostin jostakin halpis-kaupasta nipun erivärisiä lätkiä.
Niitä olen sirotellut eri huoneisiin.
Jos on "ahdistelutilanne" ja pitää hätyyttää kärpänen kylppäriin,
niin kylpypyyhkeellä kun huitaisee, niin yleensä on kärpäseltä
kanttu-vei. :))
Minä olen ollut aamuvirkku koko ikäni. Meitä oli viisi sisarusta ja tuntui, ettei saanut
tarpeekseen vanhempien huomiosta, Mutta minä huomasin, että kun tuvan puolelta
alkoi kuulua kahvimyllyn ratinaa ja kuppien kilistelyä, niin nousin ylös ja menin tuvan
puolelle kärkkymään kahvia. Oli niin kodikasta istua penkin päässä flanelliyöpaidassaan
ja nostaa jalat penkille, peitellä varpaat yöpaidan helmaan ja syödä pullamössöä! :))
Äiti laittoi tilkan kahvia ja kermaa kuppiin, sokeria ja sitten survoin pullasiivua niin kauan
että neste oli pois. Kumosin mössön vadille ja söin lusikalla. Siinä sain vähän omaa aikaa
äidiltä ja isältä sillä aikaa kun muut sisarukset nukkuivat repo rankana.

Aamuvirkuus on jatkunut. Olen toivonut että oppisin nukkumaan pitempään, mutta ei
onnistu. Siitä tulee "väkisinmakaamista" ja silloin on parasta lähteä lenkille.
Liike antaa energiaa, sanotaan mainoksessa. Ja totta se on. Kaikkea muuta voi katua,
mutta ei sitä, että on lähtenyt lenkille! Siinä oppii huomaamaan, että vaikka kuvittelee
olevansa yksin liikkeellä, niin on niitä muitakin eläviä olentoja, joita oppii pikkuhiljaa
tuntemaan. - Eilen aamulla esimerkiksi otin kuvia kun jäniksenpoikanen kieritteli itseään hiekassa, harakanpoikanen seurasi puuhaa ja alkoi jahdata jäniksenpoikasta kentällä.
"Tässäpä tämän aamun mietteet, katselin kahvia juodessa, että kärpänen on sisään eksynyt, tuli mieleen, että kaveriksiko aikoo, senkin totesin, että ei lehteä millä kuoleman sille antaisin, kun en lehtiäkään enää tilaa."

Kärpäset ovat harvinaisia "vieraita" kaupunkiasunnoissa, mutta kun sitä sattuu
joskus omassa asunnossa, esimerkiksi leipomapäivänä, niin hätistän kärpäsen
kylpyhuoneeseen, menen itse seuraksi ja vetäisen oven kiinni. Sitten sanon isolla äänellä: - Katsotaanpa, kumpi meistä lähtee elävänä täältä kylppäristä!

Sitten pieni ajojahti, jotkut ovat helkatin ovelia, varsinkin ns. "paskakärpäset", menevät piiloon suihkuverhon taakse, kurkistavat sieltä aivan kuin sanoakseen "huhuu". Mutta
hetken päästä on ottelu ohi ja voin roikuttaa kärpästä takajalasta ja tiputan vessan pyttyyn ja vedän vettä päälle. Avot! :))
Viesti on lähtenyt kahtena kappaleena ja on poistojonossa.
Tiedoksi vaan, ennenkuin hikeennytään. :))
En ole vielä poistunut karanteenista, päivä nr 1970 on menossa.
Olin juuri ehtinyt muuttaa Suomesta takaisin Ruotsiin, enkä ollut ehtinyt
luoda uusia sosiaalisia kontakteja, muuta kuin talossa asuviin naapureihin,
joitten kanssa oli kahvitteluhetki yhteisissä tiloissa kerran viikossa. Kun
pandemia alkoi, sanoin naapureille, että kun ensimmäinen kuolemantapaus
tässä kaupungissa ilmoitetaan, niin minä jään vapaaehtoisesti karanteeniin.
Ja niin teinkin.

Pandemian aikana vaihtui paljon naapureita, 75 % siirtolaisia, joten nyt on
paljon uusia naapureita ja entiset jäljelläolevat 6 vuotta vanhempia ja huono-
kuntoisia.
Paljon ei naapureista tiedä, kun seinänaapuriparin rouva kuoli viime vuoden
toukokuussa ja minä sain kuulla tapauksesta puoli vuotta myöhemmin. Ketään
naapuria en ole edes ulkona liikkuessa tavannut. Olenkin ihmetellyt, eikö
kukaan muu, kuin minä, käy lenkillä.

Mutta ihme kyllä, vaikka olen vilkas ja sosiaalinen vanhus, niin en ole tuntenyt
mitään masennusta enkä ole tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaikka tapaan vaan
ihmisiä sairaalan klinikoilla ja terveyskeskuksessa tai tavaratalon henkilökuntaa.
Pääsen hissikyydillä ruokaostoksille ja oppinut tuntemaan siellä työskenteleviä.
Terveyskeskuksessa vaihtuu lääkärit usein, monet nuoria, valmistumassa olevia,
eivätkä ole vielä tottuneet sääntöön: 10 minuuttia/potilas. Kun sitten tulee
syntyperäinen savolainen, "puheripulinen", vastaanotolle, niin aikaa voi palaa.
Kerran soitti lääkäri seuraavana aamuna ja kysyi, jos voisin tulla takaisin
vastaanotolle, kun hän unohti tutkia minut! - Kuka kärsii dementiasta, lääkäri
vai potilas?
Harvinaista inhimillistä herkkua on, kun tulee sukulaisia käymään, tai poika
Ruotsin etupuolelta eli länsirannikolta. - Ei siis mitään hätää.

Tämä rauhallinen aika oli kuin tarkoituksella ajoitettu raskaan muuttoni perään.
Kun ei ole kontakteja, ei suunnitelmia, ei odotuksia, ei minkäänlaista stressiä eikä paineita. Saa vaan olla, "elää kuin pellossa", vapaana kun taivaan lintu. Hoitaa taas
vanha, liikarasittunut kehonsa kuntoon.
Valmiina taas uusiin koitoksiin!
Jos kirjoitan pitempiä sepustuksia, niin istun aina suurimman koneen äärellä.
Siinä on vaarana, että unohtuu pitemmäksi aikaa koneen ääreen ja surfailee
sinnetänne. - Mutta haitanneko tuo mitään? Aikaahan eläkeläisellä on.
kylmätotuus, testaan neuvoasi ja tähtään tähän viestisi perään! Pidän peukkuja, että onnistuu! - Kiitos neuvosta!
Jos tarkoitat näitä sukuni lihavia ihmisiä, niin luulen että heillä oli talollisina ruokaa ja söivät itsensä pulleiksi kun muuten oli nälkävuodet. Pelkäsivät ehkä, että ruoka loppuu.
Mummoni (isän äiti), on kertonut noista nälkävuosista, että leipätaikinaan sananmukaisesti lisättiin petäjäistä. Isäni ei ollut parivuotiaana suostunut syömään pettuleipää, oli vaan huutanut sinisenä "leipää". Mummo sanoi, että isälle oli pitänyt leipoa omaa leipää puhtaasta viljasta. Isän motto elinaikanaan oli että "on syötävä silloin kun ruokaa on". Rintamallaolo
oli sen opettanut, kun ruokakuljetus ei aina voinut tulla kellon mukaan taistelupaikoille.
Onko tämä teksti AI-tuotetta?
19 / 150
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt