Hyvää huomenta! Tänä aamuna meni nukkuminen "ylityöksi".
En muista milloin viimeksi olisin nukkunut klo 9:ään.
Eilen oli se silmäklinikalla käynti ja silmä oli kipeä pistoksen jälkeen,
enkä voinut nukkua ennenkuin otin särkytabletin. Olen joskus kysy-
nyt lääkäriltä, kuinka kauan silmiä voi piikittää, eikö nekin ala arpeen-
tua, jos saa n 10 piikkiä vuodessa, samoin toiseen silmään. Jonkin
verran arpeentuu, mutta ei niin paljoa etteikö neulan kärjelle tilaa oisi!
(Tuo kipu johtui siitä, että puudutus lakkasi tehoamasta. Joskus kipua
ei tunne ollenkaan.)

Pahin tilanne on, jos on piikitetty molemmat silmät ja laitettu vielä
voitelevat tipat käsittelyn jälkeen. Silloin alkaa saada aavistuksen,
millaista on olla sokea. Kiitollinen saa olla niinkauan kuin silmissä on
pilkettä.

Klinikan henkilökunta oli iloisella tuulella, kun ovat klinikan muutto-
puuhissa. Uusi, nykyaikainen klinikka on nyt valmis ja pääsevät pois
nuhruisista 50-luvulla rakennetuista tiloista.

Rauhallista tiistaita!
Minulla tuli mieleen tuo sana "juurettomuus".

Kun perhe muutti ensimmäisen kerran syntymäseudultani, oli vasta 11-vuotias.
Silloin kaikki uusi mikä odotti, oli vaan jännittävää. Muuttaisimme vanhasta maa-laistalosta, missä ei ollut edes sähköjä, aivan uuteen eläinlääkärin taloon, jossa
vielä kaikki tuoksui uudelle, oli sähköt, keskuslämmitys, kaksi sisäänkäyntiä.
Yksityinen yhteiskoulu tien toisella puolella, jonne saisin hakea syksyllä.

Kolmen vuoden päästä olisi ollut taas muutto, mutta olin jo niin juurtunut
paikkakunnalle, että sanoin itsevarmasti vanhemmilleni että en vaihda koulua,
jään tänne.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että itsenäistymiseni alkoi 14-vuotiaana.
Olen aina tuntenut oloni turvalliseksi ja tiennyt että minä "pärjään" missä vaan.

En ole ikinä tuntenut kaipaavani tuota syntymäpaikkakuntaani, mutta tätä
toista, jossa aloitin itsenäisen elämäni, missä kaikki hyvät kaverit olivat ja
joihin on ollut yhteyttä läpi elämän, siitä huolimatta että jotkut asuvat aivan
eri maailmanosissa. Sinne olisin vielä halunnut tehdä nostalgisen matkan.
Veljeni oli käynyt siellä muutamia viikkoja sitten. Hän oli alle 2-vuotias sinne
muuttaessamme. - Sain valokuvia ja näin että keittiön sisäänkäynti oli otettu
pois, jäljellä oli vielä tunnistettava pääsisäänkäynti ja parveke sen yläpuolella.
Muuten oli talo maalattu saman väriseksi kuin se oli 50-luvulla. K-merkitty.

Mutta juurettomuutta kai se sitten lienee, kun tuntee olevansa kotona melkein
missä vaan, jossa on saanut mahdollisuuden rakentaa itselleen kodin ja vanhat
rakkaat esineet saavat paikkansa. Olen joskus ajatellut, miltä tuntuisi, jos olisi
koko ikänsä asunut samassa paikassa ja sitten ykskaks joutuisi vaikkapa vanhus-
tentalolle. Se on varmasti shokeeraava muutos! - Minä olen alkanut varautua
henkisesti sellaiseenkin tilanteeseen, että loppuaikoina en tarvitse muuta kuin
sängyn, yöpöydän, muovimukin ja imupillin ja kuulokkeet korville ja rauhallista
klassista musiikkia, niin tunnen olevani oikeassa paikassa. Olen aina valmis
muuttamaan, juuret ovat pinnassa.

Omat päätelmäni ovat, että jos on asunut oikein kauan samalla paikkakunnalla
ja joutuu sitten muuttamaan usein, niin voi tuntea juurettomuutta. Sellainen juuretto-
muuden tunne minulla oli jossakin vaiheessa, kun mietittiin muutettaisiinko
takaisin Suomeen. Juuri silloin tuntui että jalka oli kummassakin maassa ja
päätösenteko oli vaikeata. Nyt on tunne se, että juuret (jotka olisivat voineet
kasvaa Suomessa syvemmälle) ovat täällä, mutta sydän on Suomessa.

Raahasin mukanani täältä Ruotsista 16 kg painavan "graniittisydämen" muutto-
kuormassa Suomeen. Löysin kiven eräällä aamulenkillä ja pojan avulla rahdat-
tiin sen kotiin. Se oli tosiaan sydämen muotoinen, siinä oli vaaleammat "veri-
suonetkin". Kiven jätin Päijänteen rannalle mättäälle, koivun juurelle. Mättäässä
kukki kielot valkoisena. Kauniimpaan paikkaan tuskin voi sydäntänsä jättää!
Hyvää sunnuntaiaamua! 😊
Lapsuudesta muistan sunnuntaiaamut, kun isänäiti asui meillä ja odotteli
keinustuolissa "Jumalan meiningin" alkamista radiosta. Radio oli sellainen
vanhanaikainen radio, missä oli anodi ja patteri, eikä se ollut päällä päivä-
kausia vaan silloin kun oli jotakin erikoista. Jumalan meininki oli sellaista.

Mummo oli siirtynyt sota-aikana körttiläisiin. Hänellä oli arvovaltaisia kört-
tiläisystäviä, Piispa Malmivaara (ent. koulukaveri) ja saarnaaja Aku Räty .
Mummo alkoi käyttää mustia körttivaatteita, pitkää hametta, jakkua 111-
mallia ja musta huivi tiukasti lean alta sidottu. Hän oli ankaran näköinen.
Pelkkä musta värikin on lapselle pelottavaa,

Meillä oli naapuruston ainoa radio, joten "seurakuntaa" alkoi pikkuhiljaa
täyttää tuvan penkit ja radio aukaistiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Mummo istui keskellä lattiaa keinutuolissa, (joka muuten kuului miniän,
äidin myötäjäisinä saatuihin huonekaluihin) mutta mummon mielestä
juuri hänelle sopiva, joten hän valloitti sen omakseen.
Radio oli suurella, kuulolaitteita ei siihen aikaan tunnettu. Mummo veisasi
virret laahaamalla, mutta ei se häntä häirinnyt, jos olikin vähän jälkijunassa.
Tunnelma oli hyvin harras ja vieraitten sieraimet alkoivat kohta nuuskia,
olisiko tälle hartaudelle jatkoa vai pitäisikö sitä lähteä kotiin, Hyvä merkki,
jos tunsi kahvin tuoksun. Tai korvikettako se vaan oli.

Sitten tarjottiin kirkkokahvit nisun kera. Jos hyvin sattui oli oikeata kahvia,
jos oli saatu paketti Amerikasta. Korvikekahvia juotiin tavallisesti.
Hyvää Miinanpäivää! Miina olikin oli oikea ”pommi” miesten
maailmassa viime vuosisadan alussa. Valtiopäivilläkin, kun
puhemies (tottakai se oli mies) olisi halunnut kiirehtiä eteen-
päin, niin Miina sanoi päättäväisesti: - Kyllä minä kumminkin
käytän puheenvuoroni! Saamme kiittää Miinaa ja monta aika-
laistaan, rohkeaa naista, jotka saivat aikaan muutoksia, jotka
koskivat naisten elämää.

Ainoa Miina, jonka olen henkilökohtaisesti tuntenut, oli kyläl-
lämme asunut Miina, jota Sopos-Miinaksi kutsuttiin. Hän asui
koulutiemme varrella olleessa mökissään, ”Miinan mökissä”.
Jos olimme kuulleet kylän tietotoimistosta, että Miina on saanut
paketin pojaltaan Amerikasta, niin mentiin koulumatkalla käy-
mään Miinan luona. Siinä toivossa, että poika oli lähettänyt
karkkia, jota emme ikinä olleet saaneet maistaa, mutta olimme
kuulleet, että maistuu paremmalle kuin sokeri.
Kerran oli Miina saanut purukumia, luuli sitä karkiksi, mutta
sanoi että ne ovat sitkeitä, eikä hänellä ole hampaita, joten hän
jakoi purkat meille kristillisesti tasajakoon. – Se oli ensimmäinen
kerta, 1947, kun sain maistaa purkkaa. Sitten -51 muistan Jenkki-
purkat, ”jotka venyivät ja paukkuivat”! 😊
Mutta nuo Miinalta saadut amerikkalaispurkat olivat aarteita,
jotka yritettiin pitää purukelpoisina mahdollisimman pitkään.
Ei taatusti olleet hygienisesti säilytettyjä, kun ne illalla laitettiin
talteen ja niitä purra vätkytettiin päivästä toiseen. Oli kuitenkin
elämys, kun tiesi että se oli oikeata purkkaa, jota oltiin itse yritetty
tehdä pihkasta. Kuusen pihka saattoi olla roosaa, nätin värista ja
kovaa, kun taas petäjän pihka oli kellertävää ja usein liian löysää
ja tarttui hampaisiin.
Syksyllä pureskeltiin viljankorjuuaikana vehnän jyviä. Niissähän
sitkosainesta, joten pikkuhiljaa oli pieni vehnäpullataikina suussa!

Tästäpä onkin hyvä siirtyä päivän puuhiin. On leipomapäivä.
Teen sämpylöitä, joihin laitan mukaan porkkanaraastetta. Jälki-
lämmöllä laitan jotakin uuniruokaa.
Lokakuu on alkanut ja odotetut tv-ohjelmat alkavat.
Huomenna esim. alkaa Robinson, taitaa olla Selviytyjiä vastaava
ohjelma Suomessa. –

Rattoisaa päivän jatkoa!