Vapaa kuvaus

Aloituksia

162

Kommenttia

2982

  1. Hyvät palstalaiset! Minulla vasta-alkajana on vaikeuksia sovittaa tekeleeni oikeaan rakoon, enkä tiedä kuinka se "oikeaan rakoon" kirjoittaminen onnistuu.
    Siinä olen kirjoittanut täikammoista, napeista ja räsymatoista, enkä tiedä kenen pasmat sotkeutuu!
    Siis, pliis, neuvokaa, kuinka nämä kommentit pitää sijoittaa, että osuu oikeaan. En tunne tätä uutta S24-systeemiä.
    Hyvää päivää! - Kirvesvartta!
  2. Hyvää sunnuntaita! -
    En muista koska olisin ollut näin Maija Myöhäinen! Nukuin "sikahyvin" (nykysuomen mukaan) ilmojen viilennettyä klo 8 asti! Tavallisesti olen hereillä jo klo 4-5 aikaan ja
    lähden heti lenkille ennen aamiaista. Nyt meni aikataulu sekaisin pahemman kerran.

    Koska tässä on Hil-lan aloitus, niin seurailen sitä ja tuo nappiaski toi itsellenikin mieleen
    samantapaisia muistoja lapsuudesta, kuinka kaikkea piti ottaa uusiokäyttöön. Vaatteitakin ommeltiin uudestaan, niitä käännettiin ja väännettiin uuteen uskoon ja käytettiin niin kauan kun ne lopulta päätyivät matonkuteeksi. Sota-aikana kulki seuduillamme kulkukauppias, jota "Kölli-Olliksi" kutsuttiin. Hänellä oli pyöräntarakalla matkalaukku, joka oli kuin haitari, kun hän sen avasi. Sieltä löytyi kaikkea, nappejakin ja muuta pientä kuten hiusneuloja nutturoita varten, täikampoja, reiällisiä sukkanauhoja, ym.
    Maalasit Hil-la eteeni lapsuusajan pirtin ja räsymatot. Joskus, kun alkoi raitoja tarkastella, niin muistui mieleen joku kesämekko, esiliina, veljen pitkät housut. Äidiltä saimme me sisarukset oppia kutomaan mattojakin. Taito kulki mukana kun olimme jo naimisissa. Vanhemman siskoni mies nauroikin, että kun vaimo alkaa puhua matonkutomisesta, niin on parasta pitää housuistansa kiinni, kun kutomisen loppupäässä saattaa olla kuteista puute ja silloin voi hävitä vaikka housut tuolin karmilta!

    Lapsenlapsista täällä mainittiin myös. Minulla ei ole lapsenlapsia, koska poikani vaimo oli saanut jo kaksi lasta ennen sairastumistaan, josta johtui ettei hän enää voinut saada lapsia.
    Poikani on hänen lastenlapsien "muovivaari", pidetty ja rakastettu. Minä olen ollut nuorimman veljeni pojan varamummu, josta ehkä olen jo kertonutkin. Poika oli n 6-vuotias, kun veljeni ja minun äiti kuoli. Hautajaisissa poika oli itkenyt, kun ei hänellä ole enää mummoa. Kasvot olivat kirkastuneet yhtäkkiä, poika oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja sanonut isälleen: - Mutta M-täti on ihan mummon näköinen, rupeaisikohan se minun mummokseni? Veli oli sanonut, että sitä pitää kysyä, kun käydään Ruootsissa.
    Niin he sitten tulivat ja pojasta näki, että nyt oli jännät paikat. Kysymys oli kuin kosinta: - Tahtoistko tulla mummokseni? :)) Tottakai minä halusin, niin kauan kuin hän sitä mummoa tarvitsi. - Ja kyllä mummolla ja pojalla on ollut aina hauskaa, kun vanhemmat ovat lähteneet lomille ja mummu on lentänyt Suomeen!

    Vaikka on sunnuntai, niin teen syntiä. Pyykkikone on ollut päällä siitä lähtien kun heräsin.
    Järjestelen huusholliani vierasviikon jälkeen omalle mallille. Arkiset päivät alkavat.
    Kuulumisiin!
  3. Minulla on myös tapana tehdä omia keksintöjä, useimmiten pakon sanelemina kun olen yksineläjä, enkä jaksa aina odottaa että saan apua muutaman kuukauden päästä kun poika tulee käymään.
    Aikaisempina vuosina aivan henkeni kaupalla, kun asuin yksin talossa. Varsinkin kerrosten välillä oli joskus taiteilemista ja ennakkosuunnittelua, kuinka jostakin projektista voisin selvitä omin avuin. Mm. kun sain päähäni, että laittaisin kerrosten välille "putoukseen" Marimekon
    Koivukankaan seinävaatteeksi. Sitä varten tarvitsin kahdet tikapuut, toisen seinää vasten, toisen eteisen säleikköä vasten. Esivalmistelin verhotangon kannattimilla työntämällä ne katon mäntylautojen väliin. Sitten turvatoimenpiteet: ulko-ovi pois lukosta, kännykkä taskuun siltä varalta että tipun alas, niin voi soittaa naapuria apuun. Pujottelin kankaan verhotankoon, sujuttelin sen eteisen puolelta säleikön välistä tikapuitten yläreunaan. Sitten kipinkapin toisille tikkaille nostamaan kangas paikoilleen!- Hyvin meni sekin suoritus.

    Eräs urakka oli viedä vanha mulkosilmä-TV kaatopaikalle kellarikerroksen tuvasta.
    Vahva lankku rappusiin, mulkosilmä lankulle ja hissun kissun ylös. Sitten auton peruutus rappusten lähelle, lankku rappusilta auton peräronttiin ja mulkosilmä lankulle. Kierrätyskeskuksessa sai vahvat muskelimiehet ottaa tv:n huomaansa.

    Kerran meni pääsiäisen pyhät rattoisasti, kun en saanut lipaston laatikkoa auki, enkä päässyt sukkatöppösiin käsiksi. Lipastossa oli vetimen tilalla aukko, jonka läpi rupesin sitten aikani kuluksi onkimaan sukkia. Siihen tarvitsin keittiöstä kaikenlaisia pihtejä, kiinalaisia ruokapuikkoja, ynna muuta. Olin kuin joku gynekologi kun aloitin operaation, mutta sukka toisensa jälkeen tuli reiästä ulos.

    En ole koskaan vielä sanonut, että ei onnistu. Mistä sen tietää ennenkuin on kokeillut? :)
  4. Hyvää lauantaiaamua kaikille!
    Aamulenkki on tehty, puuro syöty ja sitten kipin kapin tietokoneen ääreen kahvimukin kanssa. Alkoi miniän, pojan ja minun jokalauantainen musiikkiristikon ratkominen. Nyt oli minun musiikkitiedoillani eniten käyttöä. Ei klassisen musiikin vaan vanhan pop-musiikin tuntemisessa! Minä en tästä nykymusiikista ole enää kärryillä.

    Mutta olen joutunut kerran sellaiseen tilanteeseen, että piti keksiä räppiä veljen pojalle, kun tulin kotimieheksi Suomeen veljen lähdettyä Kanarialle vaimonsa kanssa.
    Kun tulin lentokentältä, niin poika pyysi räppäämään hänelle. Sanoin, että minä räppään sulle huomenna, kun tulet koulusta. Nyt olen matkaväsynyt ja haluan vähän levätä.
    Olin seuraavana päivän valmistautunut ja harjoitellut vähän "räppikoreografiaa" (sitä käsien ravistelua ja huojumista puolelta toiselle).

    ”Ruotsista tulee räppimummut,
    mistähän löytäisi J:lle rummut?
    Räppi vaatii kovaa komppia,
    ettei tarvitse tyhjään pomppia.
    Ulkona huojuu hyppyhäkki,
    autotallissa nyrkkeilysäkki.
    Mummu hyppii ja nyrkkeilee,
    pyörällä lenkin vetäisee.
    M-mummo on kova jätkä
    vaikka onkin vaan pieni pätkä... jne

    Hilla ja demeter taisi mainita meidän ruotsinsuomalaisten suomentaidon.
    Minulle se on ollut tärkeä taito yrittää säilyttää. Joskus 2000-luvun alussa olin iki-ihastunut kun löysin tältä palstalta Ellipoksin, missä kirjoiteltiin murteella. Ja savonmurrehan on niin hauska murre, että kyllä palstalla riemua riitti! - Eräs lukija oli neliraajavammainen, joka kirjoitti kerran viestin, että jatkaisin kirjoittamista ja että olin pelastanut hänen päivänsä. Jonkin ajan päästä tuli viesti hänen kaveriltaan, että tämä vammainen poika oli kuollut ja pyytänyt ilmoittamaan minulle. Hän oli kirjoittanut jonkun tikun avulla viestejä tietokoneelle.
    Silloin ajattelin, että iloiset ja positiiviset viestit saattavat olla päiviemme pelastus, jos elämä on muuten ankeata.

    Suomenkielen lukemis- ja kirjoitustaidon opetin myös pojalleni. Kun hän oli pieni, puhuimme hänelle paljon, opetimme synonyymejä, että hän oppisi mahdollisimman monipuolista suomea. Samaan aikaan hän oppi ruotsia ja joskus meni kielet ekaisin. Esimerkiksi kun opetin, että kimalainen on "humla" ruotsiksi, niin kerran hän hihkaisi ulkona ollessa: "Täällä on humalainen pensaassa!"
    Koulun alettua hän sai koulussa äidinkielen opetusta, mutta kävi ilmi että opettaja ei osannut kunnolla suomea. Hänellä oli suomalaiset vanhemmat, mutta hänen kielitaitonsa oli vajavainen. Soitin rehtorille ja kysyin, jos saisin opetusmateriaalia kotiin, niin hoidan pojan koulutuksen itse. Olinhan ehtinyt olla ala-asteen opettajana Suomessa muutaman vuoden.
    Opetusmateriaali tuli seuraavana päivänä ja tarjous tulla koululle opettajaksi, mutta minulla oli mielekkäämpää työtä jo ansiotyönä, joten pojan kielitaidon kehittäminen oli tärkeintä vapaa-aikana. - Pojan huoneeseen tuli iso liitutaulu ja varsinkin päivinä, jolloin hänellä oli ollut ruotsia, niin kuulustelin, mitä he olivat oppineet. Sitten verrattiin ruotsalaisten ja suomalaisten kirjoitus- ja lukueroja. Tavaamisesta ja snojen muodostuksesta se alkoi. Lapset tuossa iässä ovat kuin pesusieniä, oppivat nopeasti ja tiedot pysyvät muistissa. - Poikani lähestyy 60 ikävuotta. Nytkin Skoone-matkan aikana puhuimme koko ajan suomeksi. Hän on ollut kiitollinen, että on voinut puhua suomea sukulaisten kanssa ja tuntee ettei hänen ole tarvinnut paljoa ponnistella kielitaitonsa eteen. Murteita hän ei osaa, ehkä joitakin savolaisen ukkinsa klassisia lausahduksia, mutta kirjakieli sujuu hyvin.

    Kiva olisi kirjoitella täällä entisella kirjoituspaikalla, jossa moni kirjoittaja on tullut tutuksi, mutta suuri osa on jo poissa joukosta. Äskettäin Katleija ja Mirjamarja. Lähetin Kateijalle viestiä, enkä saanut vastausta. Näin sitten että hänen ihana asuntonsa oli myynnissä. Lopun voi arvata... Mirjamarja ehti lähettää viestin sairaalasta, että hän on yllättynyt saamastaan diagnoosista. Muutaman päivän päästä oli hänkin poissa. Mutta uusia kirjoittajia, joihin olisi kiva tutustua kirjoittajina, on tännekin tullut. Jos seura kelpaa, niin mielelläni tulisin mukaan. Temperamenttini ei ehkä kestä tyhjänjauhantaa, vaan häivyn takavasemmalle. :)

    Joskus 15 vuotta sitten oli tällä palstalla villinlännen meininki ja meita oli toistakymmentä kirjoittelijaa, jotka muutimme palstalle, jossa oli kirjautumispakko. Puskista ei huudeltu.
    Käyn joskus vieläkin lukemassa, ihan tuntikaupalla viipyen, kaikkia aiheita mitä tuolla palstalla sopuisasti käsittelimme.
  5. Ei todellakaan ole halpaa. Kampaajat, jotka leikkaavat sekä naisten että miesten hiuksia, pysyvät ajan tasalla. Kampaamot, joilla on enimmäkseen pitkätukkaisia asiakkaita, eivät osaa leikata lyhyitä hiuksia nätisti. Uuden kampaamon löytäminen on onnesta kiinni.
  6. Samaa olen minäkin huomannut, mutta olenhan minä jo 85+, jotta kai se normaalia on. Muisti alkaa heiketä myös ja olin ensimmäisen kerran muistitestissä. Ajattelin, että koska olen yksin, eikä ole ketään jokapäiväisessä elämässäni ja huomaa muutoksia ja hälyttäviä merkkejä niin minun on itse otettava aloite, että ruvetaan seuraamaan säännöllisesti tätäkin asiaa.
    Luokseni tuli kotikäynnille hoitaja dementiakeskuksesta. Aikaa meni pari tuntia. Sain kertoa elämästäni taustatietoja, ennenkuin siirryttiin varsinaisiin testeihin.
    Sisareni oli jo varoittanut, että joutuisin kellon kanssa tekemisiin.
    Ja tulihan se vihdoin esille. Eteeni lykättiin valkoinen arkki, johon saisin piirtää kellon, numerot ja kellonajan tulisi olla 11.10.
    Piirtää suhautin käkikellon käpyriipuksineen kaikkineen, kellotauluun numerot ja viisarit näyttämään 11.10. Hyväksytyksi tuli! - Kysyin sitten, että miksi tuo kellojuttu on niin tärkeä, niin hoitaja selitti, että dementian tunnusmerkki on, ettei enää muista missä järjestyksessä numerot ovat, ei aina muista kaikkia numeroitakaan. Sitten hoitaja sanoi, että en saa katsoa omaa kelloani, mutta yrittäisin arvailla, mitä kello juuri sillä hetkellä oli. Mietin hetken ja sanoin, että luulen että se on n 11.30. Ja se oli aivan tarkkaan 11.30! - Hoitaja selitti että dementoituneen ihmisen ajantaju on hukassa. Joten minulla ei ole vielä mitään ongelmia sen asian kanssa. Olen kyllä huomannut yölläkin herätessä että tiedän aika tarkkaan mitä kello voi olla ja useimmiten se otaksuma pitää paikkansa.
    Ei siis ole vielä mitään dementiaa, aivan normaalia vanhenemista vaan. Mutta pyysin, että tehtäisiin uusi testi vuosittain. Matka vanhuuteen on alkanut!
  7. En ole pelkuri.