Vapaa kuvaus

Aloituksia

150

Kommenttia

2606

  1. Muistaakseni Eskilstunassa ja Tukholmassakin on suunnitteilla. Eskilstunassa on kai tonttikin jo ostettu, piirustukset valmiina, mutta kuten aina, jonkun täytyy valittaa rakennussuunnitelmista, ikäänkuin suomalaisvanhukset olisivat yhtä häiritseviä kuin jotkut nuorisorikotien asukkaat, mutta hankkeen alullepanija sanoi TV:ssä että suomalaisella sisulla hanke viedään loppuun.

    Kyllähän täällä Ruotsissa varmasti on kova tarve, kun meitä suurten ikäpolvien siirtolaisia alkaa olla siinä iässä ettei enää yksin selviydytä.
    Paljon on sitäpaitsi siirtolaisia, jotka eivät ole koskaan oppineet ruotsia ja vaikka olisikin oppinut niin dementoitunut ihminen alkaa puhua omaa äidinkieltään. Silloin on vieraskielisessä ympäristössä oleminen traumaattista.
  2. eikä yhdyssanoja!!!
  3. Kerroin aikaisemmin matkasta Hämeenlinna-Pännäinen, joka tapahtui 22.6.1962. Karjalanpiirakat hävisivät matkan aikana mutta löytyivät lopulta ja loppu hyvin, kaikki hyvin.

    Muutakin on tapahtunut tälle "yläpetin kanta-asiakkaalle".
    Koulu oli loppunut 1960 ja olin tulossa etelä-Suomeen. Yöjuna Joensuu-Riihimäki.
    Olin pukeutunut valkoiseen pliseerattuun hameeseen, tummansiniseen jakkuun, alla brodyyrisomisteinen pusero a la Brigitte Bardot, tummansiniset piikkarit jalassa.
    Oli valkoiset hansikkaat ja A-mallinen popliinitakki. Näin kuului olla pukeutunut 1960, säästä riippumatta.

    Makuuvaunuun tullessa riisuin vaatteet ja ripustin huolellisesti hengariin, valkoisen hameeni päällimmäiseksi, ettei vaan rypistyisi toisten vaatteitten alla.
    Yläpetillä oli kuuma, joten aukaisin ikkunan.
    Veturin savu haisi, mutta senkin kesti mieluummin kuin lämmön, joka oli sietämätön siellä katon rajassa.

    Kun sitten aamulla heräsin ja menin alas pukeutumaan, vilkaisin ohimennen peiliin ja näin vaan silmävalkuaiset. Muuten olin aivan musta!
    Ja valkoinen hameeni! Joka ikinen vekki oli nokea täynnä!
    Vaunu sattui olemaan ensimmäinen veturista laskettuna ja kaikki noki oli tullut sisään avonaisesta ikkunasta yön aikana!
    Tuntui että noki tarttui vaan lujempaan kun yritin naamaani pestä kylmällä vedellä! Kun naama oli kutakuinkin "puhdas" ei ollut enää aikaa alkaa siivota vaatteitaan. Pölläytin hamettani kerran ikkunasta ja päätin kulkea popliinitakki päällimmäisenä lopun matkaa. Matkalaukku vaihtovaatteineen oli tavaravaunussa.
    Kotiasemalla otin sitten taksin ja pääsin kotiin.
    Silloin tuntui olleen kaiken lisäksi kevään kuumin päivä, joten popliinitakki todella lämmitti hiukan ekstra mukavasti!
  4. Lääkärien elämä ei ole pelkkää työtä. Välillä he menevät tapaamaan toisia ihmisiä. Seuraelämässä lääkäri on korvaamaton. Kuinka tylsä hän muuten onkaan, niin onhan hän kuitenkin lääkäri ja aina tervetullut päivällisille ja kutsuille.
    Lääkäristä itsestään saattaa tuntua että ammattinsa tunnustaminen on vaikeata kun ollaan kutsuilla. Senpä takia joku päivällisvieras joka sanoo olevansa putkiasentaja, onkin itseasiassa gynekologi. Nyrkkeilijäksi tunnustautuva saattaa olla kirurgi ja pumppulaitoksen esimies sydänspesialisti!

    Tunnettu tosiasiahan on että monet päivällisvieraat, jotka tietävät istuvansa lääkärin pöytänaapurina, ovat kolmen ruokalajin päivällisen aikana ehtineet kertoa sekä omansa että läheistensä sairausjutut ennenkuin eturuoka on syöty. Pöytänaapuritkin ovat ehtineet ilmoitella oireensa ja kohta lääkäri tietää aikalailla koko päivällispöydän ympärillä istuvien vaivoista...

    Itse en ole aivan syytön. :)
    Sota-ajan jälkeen meillä oli perhetuttavana eläinlääkäri joka varojen puutteessa ja sodan syttyessä oli joutunut vaihtamaan ihmislääkäriopinnoista eläinlääkärin opintoihin.
    Hän määräsi sellaiset täilääkkeet että kaikki oravaa pienemmät otukset olisi varmasti kuolleet!
    Ja siskon paiseeseen hän myös antoi sellaiset myrkyt, että mummovainaa tunsi suurta närkästystä kun hänen paiseen päälle asettamansa ihrasiivu piti ottaa pois ja tämä "konitohtori" rupesi paisetta hoitamaan!
  5. 50-luvun lopulla matkustin paljon junalla ja pitkille matkoille varasin aina makuupaikan. Tapanani oli varata yläpeti, koska mielestäni oli hyvä ettei tarvinnut kiipeillä ylös alas matkan aikana, vaan voin levitellä kaiken tarvittavan ympärilleni.
    Olin aina halutessani saanut yläpetin, mutta sitten tuli kerta että piti tyytyä keskipetiin...

    1962 olin juuri mennyt kihloihin ja olin menossa ensimmäistä kertaa appivanhempieni luo Pietarsaareen.
    Kun nousin yöjunaan Hämeenlinnassa niin kanssamatkustajani vetivät jo sikeitä. Riisuuduin pimeässä ja kiipesin keskipetille.
    Uni ei tullut, mutta nälkä yllätti. Äidin tekemät eväät, karjalanpiirakat ja munavoi, omenat olivat kassissa lattialla. Pienen jaakobinpainin jälkeen kiipesin alas ja heitin piirakkapaketin edellä petille.
    Piirakkapaketti oli kuitenkin hävinnyt, enkä löytänyt sitä mistään, en edes tyynyn alta.
    Ahaa! se oli varmaankin luisunut lattialle petin ja seinän välisestä raosta. Ei muuta kuin alas taas ja kontalleen alimman sängyn alustaa penkomaan. Alapetillä nukkuva nainen heräsi ja pimeässä tuijotimme toisiamme kämmenen etäisyydeltä, silmävalkuaiset vaan muljahtelivat. Hän luuli varmaankin että olen penkomassa hänen matkatavaroitaan! Omituista kyllä, kumpikaan emme puhuneet mitään, ikäänkuin olisin kuvitellut hänen nukkuvan silmät auki (sitä teki unissakävelevä veljeni) ja hän puolestaan tunsi kai antaneensa varoittavan muljauksen suuntaani.
    Hiukan häpeissäni kiipesin takaisin slaafilleni, kunnes tuli mieleen omenat! Olisin ottanut edes yhden omenan kun kerran olin lattialla!
    Takaisin vaan omenaa hakemaan. Tällä kertaa pidin omenan kourassani, ettei se häviäisi samalla mystisellä tavalla kuin piirakat.
    Siinä omenaa järsiessäni käänsi yläpetillä kuorsaava nainen kylkeä ja pimeässä kuulin että jotakin tipahti lattialle! Piirakkani! Olin heittänyt ne vaistomaisesti yläpetille!
    Kiiruusti taas alas pakettia pelastamaan. Tietenkin voipaperi rapisi vaikka kuinka varovaisesti olisin yrittänyt aukaista pakettia, se oli sellaista hidastettua rapinaa.
    Piirakoitten maku ei ollut yläpetilla pahentunut, munavoi oli kyllä alkanut sulaa mutta pistelin kaikki piirakat poskeeni. Mitäpä niitä säästelemään kun joutuvat välillä hukkaan.
    Sitten pääsi valtava röyhtäys!
    Sitten alkoi naurattaa koko tilanteen koomillisuus. Yritin tukahduttaa naurun hyrskettä tyynyn avulla, seurauksena oli että tuo hetekapohjainen slaafi alkoi narista naurun tahdissa!
    Mitähän lie nämä seuralaiseni ajatelleet!!?

    Ei auttanut muu kuin pukea vaatteet taas päälleen ja kerätä kimsunsa ja kamsunsa ja mennä käytävään nauramaan loppuyöksi.
  6. Itselläni ei ollut yhtäkään valmiina ostettua lelua, jos ei lasketa mukaan nuken päätä johon äiti ompeli kropan ja täytti sahajauhoilla!
    Mutta olihan minulla mahdottomasti eri kokoisia käpyjä, pikkukiviä, hiekkaa, laudan- ja astianpalasia ja aimo annos mielikuvitusta, eikä leikkialujen puute tuntunut missään.
    Joskus ehkä ihaili jonkun nukkekotia, pieniä huonekaluja ja astioita. Että jollakin oli sellaisia leikkikaluja, oli aivan uskomatonta!

    Kun sitten sain oman lapsen niin naiiviudessani ajattelin että häneltä ei saa puuttua mitään.
    Hänellä oli leluja! Poikalapsi. Hänellä ei ollut vaan 2-3 autoa. Niitä oli satoja ja uutta ostettiin joka kauppareissulla.
    Mutta jostain kumman syystä hän viihtyi parhaiten, jos sai itse keksiä leikkinsä ja leikkipaikkansa.
    Iso pahvilaatikko toimi sekä autona että mökkinä!

    Sota-ajasta huolimatta oli oma kasvuympäristöni paljon rikkaampaa ja kehittävämpää kuin poikani kasvuympäristö, sen olen ymmärtänyt kauan sitten.

    Kyllä sen huomaa tuon ikäpolven edustajista, mitä poikanikin edustaa, että hiukankin vanhentunut tekniikka, joka vielä toimii aivan hyvin, on vaan korvattava uudemmalla.
    Kamaa uusitaan vähän päästä.
    Vaikka onkin ollut kreatiivinen lapsena niin resursseja aletaan käyttää (väärin?) viimeistään teini-iässä ja nuorena aikuistuvana.