- Niin samoihin 30 vuoden ikään menee kuin minulla, kun työpaikka meni 90 -luvun taitteessa ja vasta vuonna 2009 pääsin ns. jaloilleni taloudellisesti ja elämä alkoi helpottumaan. Noihin vuosiin mahtuu myös avioero ja entisen puolisoni velkojenmaksua
Mutta tuttua tarinaa noilta ajoilta on myös tuo kahden asunnon loukkuunkin jääminen. Itsellä oli se yhteinen koti jonne puoliso jäi eron jälkeen asumaan. Muutti sitten pois ja talo jäi tyhjilleen ja lopulta useiden vuosien jälkeen pääsin siitä ikeestä eroon - No juttu on vanha, mut aihe on ajankohtainen. Monet vanhukset saattavat ottaa pikavippejä jopa lastensa takia, haluavat auttaa, ostaa lapsenlapsille lahjoja jne.
Monilla nyky vanhuksilla on pienet eläkkeet, kun työeläkettä ennen vuotta 2005 eläkettä alkoi kertyä vasta 23-vuotiaasta alkaen ja moni aloitteli työuraansa jo 15 vuotiaana. Toki hyvin pienet eläkkeet on niillä nuorillakin jotka eivät työelämään ole kyenneet.
Toinen juttu sit on nää rahapelit, monen eläke menee sinne, kun eletään suurten voittojen toivossa. Nythän siihen sentäs puututaan jos oikein oon ymmärtänyt
Mutta totta on se, että kasvokkain tapahtuva asiakaspalvelu on katoamassa, kaikki hoituu lähestulkoon kännykän avulla.
Mitä tulee vuoteen 2009 niin en ny osaa ajatella sitä niin kovin erilaisena aikana. Tietokone oli jo minunkin taloudessani ja asioita hoidettiin sen kautta. no työkkärissä piti muistaakseni käydä silloin tällöin - Niin, kyllähän se "sossunluukulla" käynti ny vieläkin ainakin vanhemmissa ikäpolvissa useinkin koetaan häpeälliseksi , vaikka se on vaan osa tätä yhteiskunnan systeemiä, viimesijainen vaihtoehto jos tuloja ei ole.
Häpeälliseksi saattavat kokea hekin, jotka ovat vuosikausia olleet omalla työllään sitä systeemiä ylläpitämässä maksamalla veroja. Mielummin otetaan vaikka velkaa/pikavippejä joka sitten vain pahentaa tilannetta.
Ettei ole pelkästään nuorten ongelma
https://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001645516.html - "Että emme voi puhua työttömyydestä sinun kanssasi yhtäaikaa (kuvaannollisesti), kun minun elämäni meni pilalle siinä kokonaan ja sinä nautiskelit antimista. "
Niin, 90-luvun lama oli tosiasia, menetin siinä 80-90 luvun taiteessa pitkäaikaisen hyvän/vakituisen työpaikkani.
No siinä sitten tuli ajateltua alkuun että olis ehkä tilaa vielä kolmannelle lapselle, et alkuun vuosi pari meni siinä ja sitten tosiaan niitä töitä ei enää ollut/saanut.
Sitten kun ns. työttömyyspäivät tuli täyteen että olin ns. pitkäaikaistyötön, niin sain mahdollisuuden siihen puolen vuoden työpestiin ja kyllä se korjasi taloutta.
Ensin sen palkan saamisen myötä ja jatkossa sen työttömyysturvan kautta. Että 90 -luvulla työttömyyttä hoidettiin tuohon tapaan ja se koski tuhansia ihmisiä. Kerroin kokemukseni kun jossain kohtaa annettiin ymmärtää ettei työttömyyttä juurikaa noina vuosna osattu "hoitaa"
Mutta joo, ei minun elämäni tokikaan siinä pilalle mennyt, asuntovelkaa yms. muuta velkaa oli ja kolme lasta ja silloinen aviopuolisokin oli ajoittain työttömänä ja paljolta sen tienaamat rahat tuppas mennä viinaan.
Mutta joo, on toisenlaisiakin tarinoita, monet masentuivat ja tulivat apaattisiksi. Jotkut katsoivat omaksi parhaakseen päättää päivänsä, kun eivät kestäneet sitä häpeää mikä laman myötä seurasi, tuli konkursseja ja velat kasvoivat, asunnnot ja autot pakkohuutokauppattin ja moni avioliittokin purkautui.
Itse kullakin oli oma tarinansa ja omat kokemuksensa ja tapansa toimia. Kaikilla ei ole samoin, Kun työyhteisö meni , niin menin sitten silloisen elämäntilanteeni mukaan työttömien toimintaan. Mikä sitten tarjosi toimintaa ja yhteisön jossa koki olevansa osa joukkoa.
Sitten taas kun työmahdollisuuksia avautui niin kouluttaudun ja sain töitä. Alkuun vain määräaikaisia pestejä ja keikkatöitä, että joutui sitten haalimaan työtä siltä sun täältä, "parhaimmillaan" oli kolmekin työpaikkaa, että sai elantonsa ja lapset koulutettua. Tuossa vaiheessa kun oli jo avioliittokin kariutunut.
Sen verran ny tekee mieli kysäistä, et onko sellaiset työttömät sinun mielestäsi nautiskelijoita kun jos sattuu heidät työllistetään joksikin aikaa tai että se he saavat ansiosidonnaista päivärahaa. - No, en tiedä tuollaisia tapauksia, mutta toki jos lapsi käy töissä ja asuu kotonaan, niin riippuen vanhempien tulotasosta voisi olla kohtuullista, että aikuinen lapsi jotain maksasi ylläpidostaan.
Mitä tulee ns. sosiaalitoimiston asiakkaisiin, niin häpeän leima sitä kohtaan elää sitkeästi. Vaikka kyseessä on yhteiskunnan palvelu jonka me työssäkäyvät kustannamme verovaroilla.
Pääsääntöisestihän se on tilapäinen apu ja ainakin nuorten kohdalla hyvinkin pyritään siihen että se jää tilapäiseksi. Että sen rahan lisäksi sieltä saa myös palvelua /apua työllistymiseen/elämänhallintaan liittyen
Toki joukossa on niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät työhön kykene. Liian monet nuoret jäävät eläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi. - Silloinen systeemi, puoli vuotta töitä normaalilla palkalla normaaleissa töissä oli työttömälle kova juttu. Sai laskunsa maksettua
Hyvää oli myös sekin, et siinä työssäoloehto tuli täyteen, että sai työttömyyskorvausta
Nykyän työttömien asiat ovat paljon huonommalla tolalla. 18 tunnin työvelvoite ei kenenkään taloutta ja elämänlaatua kohenna ees hetkellisestikään.
Toimin aktiivisesti työttömien yhdistyksessä juurkin tuolloin 90- luvulla. Usemman vuoden kävin lähes päivittäin, epävirallisena toiminnaohjaanakin toimin.
Keitettiin ruokaa, paljon töissäkäyviä ihmisiäkin kävi syömässä, tukivat sillain työttömien toimintaa. Myös kunta ja seurakunta tukivat toimintaa.
Pienimuotoista kirppariakin pidettiin, leivonnaisia ja käsitöitä tehtiin myyntiin jotkut kutoivat mattojakin. Noin kerta vuoteen saatiin joltain instassilta virkistysrahaakin, et päästiin retkelle. Tietokonekin oli ja autettiin ihmisiä tukiviidakosta selvitymiseen. Myös sillonen Eu-ruoka avustuksen jakaminen oli työttömien yhdistyksen kontolla.
Monta surullista tarinaa on kuultu ja pahinta oli se toivottomuus ja apatia johon monet vajosivat.
Vaikka toisaalta kun joku sai töitä, vaikka vain sen puolen vuoden pestin niin sitä juhlistettiin ,keitettiin kahvit ja kaivettiin pakastimesta hyvät pullat, ellei töitä saanut itse tullut onnenpotkustaan kertomaan peräti täytekakun kanssa.
Monia ystävyyssuhteita siellä solmittiin jotka jäivät elämään ja tosiaan vielä vuosien jälken kun tapaa jonkun, tulee muisteltua niitä aikoja kaikesta huolimatta hyvinäkin aikoina, kun oli se yhteisö, paikka missä käydä.
Harmi että kun työttömyys laski niin ko. toiminta loppui moniltakin paikkakunnilta. Nykyään työttömät usein jäävät yksi sinne neljän seinän sisään. Eikä työttömyysvirkailijakaan tarvitse tavata moniin kuukausiin, kun asiat hoidetaan tietokoneen välityksellä. - "Minä olen aivan loputtoman uupunut 20-30 "lapsiin", jotka haluavat syödä vanhempiensa energian ja rahat."
Niin näinkin ikävästi asiat voivat olla ja nuoret ovat ehkä hanakampia nimittelemään näiden "narsistijuttujen" myötä, kun aihetta on paljon viime vuosia käsitelty julkisuudessakin.
Itsellä ei onneksi moisia ongelmia ole ollut, kun näkivät jo kotona ollessaan ettei raha kasva puussa ja joutuivat paljon olemaan omatoimisia/huolehtimaan asioistaan kun olin kaiken aikaa töissä.
Toisaalta jo lasten ollessa teini iässä mulla oli tapana sanoa, että 18 vuotiaaksi kaikki kotona saatu kuuluu asiaan, mutta sen jälkeen saamastaan kuuluu kiittää
Nykyään kun itselläkin asiat on paremmin, saatan sponssata jotain kalliimpia hankintoja ja kun tulevat käymään, niin äiti on äiti. Mieluusti passaan ja laitan mieliruokia yms.
Mutta joo, on tosiaan noita toisenlaisikakin, ettet ole ongelmasi kanssa yksin - "Itse+aikoinaan+koin+myös+työttömyyttä.+Silloin+90-luvun+alussa+ei+yhteiskunta+ollut+mitenkään+varautunut+työttömien+isoon+joukkoon+eikä+työvoimatoimistossa+osattu+mitenkään+ottaa+vastaan+niitä+ihmisiä+jotka+heidän+puoleensa+joutuivat+kääntymään"
- "Koko yhteiskunta on ohjeistanut suurin piirtein kaikkia jäseniään väärin ajatellen esim. 90-luvulla alkanutta lamakautta. Valtava määrä ihmisiä löysi itsensä uppoavista laivoista, vääristä paikoista joissa ei ollut tulevaisuutta. Kukaan ei olisi osannut neuvoa noita ihmisiä aikoinaan "oikein"."
Niin itsekin tuon lama -ajan kokenut, ja sen myötä menetin silloisen 13 vuotta kestäneen vaikutuisen työpaikkani. Mutta en nyt oikein osaa ajatella, että yhteiskunta olisi ohjannut ihmisiä vääriin paikkoihin.
Suomikin vaikka on pieni maa, on paljolta riippuvainen siitä mitä maailmalla tapahtuu ja nykyään entistä enemmän kun ollaan osana EU :ta
90- lama synty oli monen tekijän summa. 80-luvulla työtä riitti lähestulkoon kaikille halukkaille. Talouskasvu oli hurjaa ja rahaa tarvittiin. Joten sitä sallittiin sitten lainata ulkomailta. Luotettiin vahvaan markkaan. Mikä sitten myöhemmin koitui monen yrittäjän kohtaloksi.
Neuvostoliitto hajosi, jolloin vienti romahti, paperin tuotannossa oli maailmassa ylitarjontaa, oli öljykriisiä, ja sen myötä hintojen nousua, joka nosi hintoja, devalvaatio joka vaikutti varsinkin heihin, joilla oli ulkomaisia lainoja.
Mutta joo nää valtioiden talous asiat ei sinällään oo mun vahvinta alaa, enkä ny oikein ees ymmärrä, miten tuo 90-lama liityy siihen, ettei jollakulla narsistin lapsella ole nykyään ole elämisentaitoja.
Toki sekin sitte on toinen juttu, mitä itsekukin elämisentaidoilla tarkoittaa.
Nykyään puhutaan myös paljon resilienssistä, jolla tarkoitetaan psyykkista palautumiskykyä, jotain sellaista, että se oma elämä rakentuu oman selviämishalun varaan, omien voimavarojen tunnistamiseen ja käyttöönottoon.
Mutta joo, itsekukin ajattelee omalla tavallaan, 90- luvun lama aiheutti monia itsemurhia, velat ja valtava elintason lasku aiheutti ihmiselle häpeää ja siitä ei selvitty. Mutta monet myös selvisivät ja oppivat elämään hieman vaatimattomammin.
Omasta kokemuksestani olen tainnut ehkä kertoa senkin, että minulla oli jo teini iässä tsemppilauluna Reetun "harva meistä on rautaa, niin moni taipua saa, moni omillaan oppinut ei ole toimeen tulemaan. Minä taivu en koskaan, tahdon vain yrittää, kaiken sen minkä pitää mä päätän se mulle myös jää"
Mutta no, se oli sitä nuoruuden intoa ja huumaa, myöhemmin elämä on opettanut, että on parempi kuitenkin taipua, ettei pelkästään omillaan tarvitse toimeen tulla. Avun hakeminenkin on vahvuutta, jos ei kykene taipumaan, saattaa käydä niin, että katkeaa kokonaan. - No tässä ketjussa ny enemmänkin näytti olleen aiheena se napanuora joka sitoo lapsen kiinni vanhempaansa myös pahassa.
Että vaikka se vanhempi koettaisiin kaikin tavoin kelvottomaksi vanhemmaksi, niin hänestä ei vielä aikuisenkaan kyetä irtautumaan, syystä että kirjoittajan mukaan lapselta puuttuu elämäntaidot
Niin tiedä, ehkä se jossain tapauksissa on niin, mutta jos ajattelen omaa lapsuuttani niin eihän minuakaan vanhempi mitenkään ohjeistanut elämään, että ns. oppini olen saanut muualta.
Johan nyt jo koulussa opetetaan mikä on oikein tai väärin ja kodin ulkopuolella liikkuessa näkee muunlaista elämää ja tapoja toimia. Itse kun luin lapsena tosi paljon, niin myös monissa lastenkirjoissa ja saduissakin käsitellään niitä elämäntaito asioita
En osaa ajatella, että joku eläisi ainakaan nykyään niin umpiossa, ettei tiedä että vaihtoehtoisia toimintatapojakin on.
Maailma on toki muuttunut minunkin lapsuudestani niin hyvässä kuin pahassa, mutta ainakaan tiedon puutteesta ei enää voi puhua.
Kaikenlaista omaan hyväänvointiin/elämäntaitoon liittyvää kirjallisuutta tulee tuutista jos toisesta ja tämä nettikin on melkoinen aarreaitta, että vaihtoehtoisia ajattelutapojakin on valittavaksi asti.
On totta, että ne lapsuuden olosuhteet/se miten meitä kohdeltiin vaikuttavat siihen millaisia aikuisia meistä tulee. Mutta aikuinen itse sitten voi päättää antaako niiden asioiden hallita elämäänsä vai alkaako käsitellä sitä möykkyä sisällään.
Toki sitä ankeaa lapsuuttahan voi niin halutessaan jauhaa loputtomiin suremalla, vihaamalla katkeroitumalla ja siinä sivussa pirskottaa sitä omaa pahoinvointiaan toistenkin päälle.
Kuluuhan se elämä niinkin ja on siinä ehkä se hyväkin puoli, että on aina joku jota syyttää. - "Kuka ne sinulle antoi. "
Juurikin niin, hyvä kysymys, joku ne lapset tavallaan on minulle antanut, suotta ei puhuta lapsesta lahjana.
Mutta joo, vaikea sanoa, onko uuden elämä syntymä pelkkää sattumaa, kun kaksi solua kohtaa toisensa, tapahtuu hedelmöitys. Syntyy alkio joka suotuissa olosuhteissa jatkaa kasvuaan ja kehittyy sikiöstä ihmiseksi.
Kaikista hedelmöityksistä ei kuitenkaan tule ihmistä ja elämän alussa saattaa olla on paljon mutkia matkassa ettei toivottua lopputulosta tule.
Vaiko onko se elämän itsensä antama lahja. hänen joka tämän kaiken on luonut.
Vanhemmat eivät omista lapsiaan, he ovat vaan hetken lainassa/hoivassa vanhemillaan ja vanhempien tehtävä on antaa lapset elämälle takaisin. Se on sitä elämän kiertokieltoa, mutta jotain jää meistäkin lapsiimme, että siltä osin "se jokin" meistä jää elämään meidän lapsissamme.
Mitä tulee aviopuolisoon, niin en nyt ymmärrä kenen aviopuolisosta puhutaan, itse olen eronnut jo 90- luvun loppupuolella.
Mutta tietojeni mukaan se entinen aviopuoliso elää ihan omaa elämäänsä ja itsenäisesti tapailee myös yhteisiä lapsia ja lapsenlapsiamme. Vuosien mittaan silloin tällöin perhejuhlissa tavataan ja ihan puheväleissäkin ollaan. - "Siksi joka lapsen tänne maailmaan tekee, hänellä pitäisi olla vastuu."
Ensinnäkin lapsia ei tehdä vaan lapsia saadaan,
Siitä sukuoliyhteydestäkin on vielä pitkä matka siihen, saako lapsen vaiko eikö. Jotkut joutuvat odottamaan vuosia, jotkut joutuvat luopumaan haaveestaan, toisaalta nyky lääketiede mahdollistaa kaikenlaista tässäkin asiassa.
Toisaalta lapsia toki saavat hekin jotka eivät lasta ansaitsisi saada, joilla ei ole niitä resursseja lasten kasvatukseen ja hyvinvointiin. Mutta lapsetkin ovat yksilöitä eivät vanhempansa jatkeita jolloin aikuisena voi muuttaa elämänsä suuntaa/opetella sitä elämän hallintaa.
Harva perhe täällä pystyy ihan umpoissa elämään, etteikö lapsi voisi oppia elämänhallintaa muilta kuin vanhemmiltaan. On naapurustoa, sukulaisia, ympäristö joka muovaa lasta, myös lapsen omat kiinnostuksen kohteet vaikuttavat.
Jo pelkästään koulunkäynti opastaa ja antaa mahdollisuuden elämänhallintaan Tullaan, mennään ajoissa, noudatetaan koulun sääntöjä, huolehditaan läksyt, opitaan olemaan normaalien ihmisten parissa ja saadaan kavereita, nähdään toisten koteja ja perhe elämää.
Jo lapsena nähdäään muunkinlaisia tapoja elää, kuin mitä kotona eletään, joka sitten saattaa vaikuttaa lapsen valintoihin. Haluaa käydä koulua, opiskella, valmistua ammattiin jne.
Ei haluta vanhempiensa kohtaloa, "lastuna laineilla" sinun kuvakieltäsi käyttääkseni vaan halutaan olla aikuisena itse olla oman elämän purtensa ohjaajana, vaikka joskus karikolle ajautuisikin.
On totta että ihmisellä on vain yksi elämä, mutta jokainen päivä on myös uusi mahdollisuus. Aina on muitakin vaihtoehtoja kuin vain yksi. Paljon on myös kiinni ihmisestä itsestään - Niin, en osaa ajatella niinkään, että jos aikuisen lapsen elämä menee jostain syystä "viturallalleen" niin syypää on vain ja ainoastaan äiti.
Jotenkin vaan pitäisi ymmärtää ja antaa anteeksi ettei se äiti kyennyt parempaan, hän ei vaan osannut, kyennyt vaan elämä/asiat meni niinkuin menivät
Aikuinen ihminen, vaikka onkin jonkun lapsi on kuitenkin itse vastuussa omista valinnoistaan. Se pitäisi jokaisen aikuisen lapsen ja myös vanhemman ymmärtää - "Hän ei pystynyt parempaa elämää minulle tarjoamaan."
Niin aikuisena pitäisi ymmärtää , että jos vanhemmalla ei ollut resursseja siihen parempaan elämään, niin pitäneekö sitä sitten lapsen aikuistuessaan jäädä iäkseen harmittelemaan.
Lapsi kun aikuistuu, niin hänellä on itsellään mahdollisuus "vaikka mihin" ellei sitten itsellä ole sitä samaa resurssipulaa. Koulunkäynti on jäänyt retuperälle, eikä sitä omaa paikkaa maailmassa ole maailmassa löytynyt.
Toki totta sekin on, että lapsuuden olosuhteet vaikuttavat siihen millaisia aikuisia meistä tulee ja jos on ollut kovin traumaattinen lapsuus jossa on ollut mahd. insestiä, väkivaltaa, turvattomuutta yms.
Niin sellainen vaikuttaa, ei uskalla kiintyä ja luottaa enää kehenkään ja se oma itsetunto on huono. Pahimmassa tapauksessa saattaa valita vanhempansa kaltaisen kumppanin tai elämäntavan kun se tuttuus on kuitenkin turvallista.
En tiedä, joskus on hyvä toki palata sinne lapsuuteen, miltä mikin asia silloin tuntui, jos kokee ettei itse ole aivan ok, kun monetkin itsessä olevat asiat juontuvat sieltä.
Mutta ihan en ymmärrä, et jos aikuisen elämän sisältönä on harmitella sitä, että kun se äiti ei osannut, ei kyennyt ja kuten jossain tarinassa maalasikin niitä typeriä posliinitauluja ja vielä kehtasi niitä muillekkin antaa.
No kuuluhan se elämä niinkin, mutta saattaa jäädä elämättä, kun eletään vaan sitä menneisyyttä. Ennemminkin ehkä kannattaisi kääntää se katse tähän päivään, itseen, mitä itse voisi tehdä parantaakseen omaa elämäänsä ja omaa hyvinvointiaan.
Mutta joo, toki varmaan asiaan vaikuttaa sekin, jos ei ole kyennyt luomaan sitä omaa perhettä, joka menee sen lapsuuden perheen edelle tärkeysjärjestyksessä tai ns. omaa itsellistä elämää omine tärkeine asoineen/ihmissuhteineen, niin se ainut perhe on sitten se lapsuuden perhe ja sitä napanuoraa ei niin vain jostain syystä haluta/kyetä katkaisemaan.
Inhimillistä sekin toki on jos vaihtoehtona on yksinäisyys. Ihmisellä on luontainen tarve kuulua johonkin - No, kristallipallo ei ehkä ole vielä avautunut tähän päivään.
Mutta vinkiksi vaan , että jos vähän enemmänkin olet tutustunut narsistiseen persoonallisuuhäiriöön , niin heillä on useinkin tarvetta tuoda esille titteleitä/tuntemiaan merkkihenkilöitä - Niin saattaa olla että lapsuudesta johtunee se etten arvota ihmisiä koulutus-tai tulotason mukaan.
Ei ole kokemusta sellaisesta että minua olisi lapsena pidetty jotenkin alempiarvoisena muiden ihmisten toimesta kotitaustani johtuen.
Myöskään aikuisena ei ole tullut sellaista tunnetta, ettei seurani kelpaisi, vaikka en niin suurituloinen ja korkeasti koulutettu olekkaan. - "istut yksin lapsesi kanssa omakotitalosi pihalla olevassa hiekkalaatikossa,"
Niin kyse oli nyt tässä vähän niinku ystävyys/kaverisuhteiden solmimisesta ja niiden vaalimisesta aikuisella iällä ja niiden ylläpidosta.
Oli meilläkin aikoinaan omakotitalo, hiekkalaatikko ja leikkimökki, mutta silti osallistuttiin leikkikenttätoimintaan ja perhekerhoihin joissa tapasi samassa elämäntilanteessa olevia aikuisia ja lapset saivat leikkikavereita.
Ettei mun käsittääkseni tulotaso mitenkään ole esteenä mennä leikkipuistoon jossa tapaa muitakin samassa elämäntilanteessa olevia aikuisia ihmisiä ja lapsetkin saavat seuraa.
Mitä tulee jälkimmäiseen esimerkkiisi, niin kyllä joo päiväkodissa sitten on toiset ihmiset , mutta ei sielläkään aamusta iltaan , seitsemänä päivänä viikossa olla.
Suomessa vielä useinkin hyödynnetään myös ns. perhevapaat, että monikin on sen kaks/kolme vuotta kotona, jolloin välillä kaipaa sitä aikuistakin seuraa.
Että voisko sanoa, että niin lasten kuin mainitsemasi koirankin avulla saattaa löytää ystäviä, kun huomataan, että juttu luistaa, ja suhteet sitten jäävät elämään.
Nykyäänhän on monillakin paikkakunnilla kaikenlaisia mammakerhoja, perhekahviloita yms. joista tapaaamisista saattaa sitten syntyä kahdenvälistäkin ystävyyttä. Aletaan kyläillä toisensa luona.
Koiriin liittyen, on koirapuistoja, joissa samalla ihmiset voivat tutustua ja tavata ja koirat saavat vapaasti temmeltää koirakaveriensa kanssa. Tunnen jopa yhden pariskunnan joidenka suhde alkoi sieltä
Mutta joo, sinun mielestäsi tulotaso vaikuttaa ihmissuhteiden solmimiseen, kun taas itse en ajattele niin. Mun mielestäni ajatus on vanhakantainen ja tulee mieleen joku kastijako johon jossain toisessa ketjussa jo viitattiin
En tiedä sitten juontuuko itsellä jo lapsuudsta, kun leikin paljon lähellä asuneiden sisarusten kanssa joiden molemmat vanhemmat olivat lääkäreitä.
He kyllä tiesivät millainen koti minulla oli, mutta se ei näkynyt heidän käytöksessään mitenkään. Joskus kun äitini tuli hakemaan minua, niin tarjosivat kahvia hänellekkin ja rupattelivat niitä näitä - "Kaiken tämän jälkeen voisin sanoa että kannatti mennä ..."
Niin joskus on kiva lukea näitä onnistumisen kokemuksia, joita myös selviytymistarinoiksi kutsutaan.
Elämä vie eteenpäin ja tulee uusia mahdollisuuksia - (Salaa olen jo pidempään ihaillut sitä että palaat sanatarkasti joihinkin sotkuisiin väittämiin joita täällä palstalla on esitetty)
Toimintaani tässä kohtaa osoittamasi ihailu on vastaanotettu, mutta hieman epäluuloinen kyllä olen, että mitähän tästä seuraa
Yleensähän huutia tulee, jos joku on kanssani samaa mieltä, saati että joku peräti esittää jonkun positiivis sävyisen kommentin - "Mistä se itse on kiinni? "
Niin että itse haluaa pitää elävänä jotain tiettyä ihmissuhdetta, vaikka työt, arjen kiireet, lapset, lapsenlapset yms. vievätkin leijonanosan.
Mitä tulee tuohon
"Ei ole enää sitä yhteistä asiaa tietenkään koska esim. juuri tuloerot vievät jopa arjen ihan erilaisiin kulutustottumuksiin."
Niin en ihan noinkaan ajattelisi, kun monetkin asiat ovat kuitenkin paljolta samoja, ollaan äitejä ja ollaan isiä ja siellä hiekkalaatikolla ja lasten kanssa hyvinkin samanlaisia. Samat jutut, ilonaiheet ja ongelmat. Sieltä ne monetkin aikuisten ystävyyssuhteet saattavat alkaa jos ei jo synnärillä.
Myös yhteinen harrastus yhdistää ja sen tiimoilta on kanssakäymistä ja puheenaihetta. Lenkkeillessä askeleet menee saman tahtiin, vaikka toisella vähän hienommat lenkkarit ja vermeet olisikin. Metsät, lenkkipolut ja ilma jota hengitämme on kaikille yhtäläistä
Sitten on niitä ystävyyssuhteita joissa ihmetellään ja seurataan maailman menoa, seurataan yhteiskunnallisia asioita, päivän politiikaa, otetaan kantaa. Tai vaihtohtoisesti puhutaan henkeviä, pohditaan elämää ja ihmisenä olemista.
Niissä keskusteluissa sitten useinkin menee tovi jos toinenkin ja ne avaa uusia näköaloja varsinkin jos elämäntilanne, elinolosuhteet on erilaisia.
Loppujen lopuksi ihmisten elämä kuitenkin on hyvinkin samankaltaista tulotasosta riippumatta. Esim. alkoholismi, uskottomuus, perheväkivalta, sairaudet, mielenterveysongelmat ovat tuttuja myös kauniiden ja rikkaiden perheissä, että niidenkin tiimoilta puhuttavaa riittää.
Etten ihan tulotason perusteella nyt ihmisiä lajittelisi, kun oikeasti sivistyneet ihmiset eivät edes tuo varallisuuttaan esiin ja kohtelevat ihmisiä yhtäläisesti tulotasosta riippumatta.
Että enemmänkin ihmissuhteisiin vaikuttavat ne kuuluisat kemiat, se jokin joka yhdistää, niin että toinen koetaan niin tärkeäksi että haluaa sen yhteyden pitää ja sitä vaalia.