- Illalla kysyin, että koska tää loppuu, sittenkö vasta, kun ex-vaimonsa tai äitinsä ei enää hengitä tätä ilmaa. Ja, että voiko mulle koskaan tulla sitä tunnetta, että olisin hänen elämässään se tärkein nainen niinkuin ajattelen itse puolison olevan minulle tärkein aikuinen ihminen. Lopputulos oli se mihin yleensä olen tottunut, aloitti mykkäkoulun. Toki nuo oli aika rajujakin kysymyksiä, mutta juuri niitä, joita mietin. Kiitos vastauksistanne ja tuestanne, katsotaan mitä tuleman pitää. Pallo on nyt heitetty ja, jos ei edelleenkään osoita katumuksen merkkejä käytöksestään, halua jutella tai pyytää anteeksi, taidan pakata tavarat ja lähteä. Kovin kauas en pysty, mutta ainakin kotiin, jossa on jokaisen helppo kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa hengittää.
- Edes miettiminen eroasiasta tuntuu tällä hetkellä todella vaikealta, koska tiedostan nämä kieroilutaidot ja jonkunlaisen tunteettomuuden ja tiedän, että lapset kärsisivät siitä enemmän kuin nykyisestä perhetilanteesta. Niin nurinkuriselta kuin kuulostaakin niin ajattelen mielessäni perheen kahteen osioon, tunne- ja käytännönperheeseen. Tunneperhe on minä ja lapset, käytännönperhe me kaikki. Ja parisuhteen asiat on parisuhteen asioita. Teen kaikkeni, jotta omat lapseni oppisivat ajattelemaan omilla aivoillaan ja, että heistä kasvaisi ihmisiä, jotka osaavat kunnioittaa omia, mutta myös toisten mielipiteitä ja, että oppisivat näyttämään ja hyväksymään kaikenlaiset tunteet.
Puolisoni on kasvanut kodissa, jossa tehdään niinkuin äiti sanoo (eikä hänen sanomisiaan ole melko varmastikaan saanut juurikaan kyseenalaistaa). Olen hänelle sanonut, että yrittää hieman avata silmiään sen suhteen, että absoluuttinen totuus ei välttämättä ole se mitä äiti suoltaa ja muodostaa omat mielipiteensä itse. Ja, että hän on aikuinen ihminen kenen ei tarvitse edes ajatella mitä äiti asiasta ajattelee. Näihin tietysti on aina vastannut, että "ihan itse olen omat ratkaisuni aina tehnyt". Ehkä viime viikkojen ja keskustelujen aikana olen jotain toivonpilkahduksia nähnyt siitä, että saattaa hieman olla herännyt ajattelemaankin. Ja noihin asioihin, joita minusta ja lapsestani oli kertonut olen saanut vastaukseksi, että "meillä on äidin kanssa niin avoimet välit, että voidaan puhua kaikesta". Kas kummaa, on itse minulle kertonut ettei ole puhunut äidilleen entisen parisuhteen ongelmistaan saati varmastikaan sitä, että kun tapasimme, hän oli vielä edellisessä avioliitossa ja asuikin vielä ex-vaimonsa kanssa (joskin minulle kertoi tehneensä eropäätöksen jo paljon sitä aiemmin ja tietenkin silloin uskoin, kun olin jo liian ihastunut häneen, kun sain tietää..).
Huvittavinta koko jutussa on ehkä se, että anoppi on minulle koko suhteemme ajan sanonut, että ei halua sekaantua meidän asioihin ja silti oli mm.kehottanut puolisoani kohtelemaan lastani kuin ilmaa.
On ehkä minun onni, että olen herkkä ja sitä kautta kiinnostunut henkisestä hyvinvoinnista. Olen saanut siitä paljon voimavaroja varsinkin tähän tilanteeseen.
Osittain voin allekirjoittaa tuon sinisilmäisyyden vaikka ajattelen sen itse johtuvan enemmänkin siitä, että tahdon nähdä kaikessa jotain hyvääkin. Ja uskon kyllä vahvasti siihen, että hyvä voittaa pahan ❤ - Tätä olen myös pohtinut. Ja luotan siihen, että se aika tulee ennemmin tai myöhemmin, tällä hetkellä on mun aika perheelle ❤
- Muutimme yhdessä puolison lapsuudenkotiin viisi vuotta sitten. Silloin hän muuttui. Olin yksin lasteni kanssa kaukana omasta tukiverkostani, kun puolisolle tärkeämpää oli saada omaa aikaa iltaisin kuin viettää aikaa perheensä parissa. Myös esikoisestani tehtiin syntipukki, kun erityisherkkänä ei taipunutkaan hänen auktoriteettiinsa.
Masennuin ja aloin purkaa ahdistusta rahankäytöllä, hakeuduin kyllä saamaan keskusteluapua muualta. Ymmärrän toki, että jollekin hänenkin täytyi saada puhua, mutta ex-vaimo tai äiti (jälkimmäinen varsinkin empatiakyvytön) oli ehkä väärä valinta. Kerroin toivovani hänen läsnäoloaan ja henkistä tukeaan, mutta olinkin vain laiska ja saamaton hyväksikäyttäjä. Näitä asioita on puinut ainakin heille. Samoin esikoiseni psyykkistä oireilua. Luottamus on hieman heikolla tolalla puolin ja toisin, oman rahankäyttöni ja puolison käytöksen vuoksi. Itse ehdotin, että voimme laittaa tilitietoni myös hänen näkyvilleen, koska olen virheistäni oppinut. Mutta kuinka voin luottaa ettei hän tulevaisuudessa kerro asioitamme ulkopuolisille?
Tilanne on nyt jonkin aikaa vaikuttanut siltä, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta koska en asioista saa mainita, en oikein ole keksinyt keinoja millä voisin luottamusta alkaa rakentamaan uudelleen. - Olemme saaneet hieman avattua asiaa, mutta koska tietolähteeni näistä asioista on kyseenalainen, en vielä kovin hyvin asian suhteen ole edistynyt. Meillä on myös yhteisiä lapsia ja normiarki sujuu nykyään mutkattomasti, siinä pari käytännön esimerkkiä. Muukin parisuhde-elämä sujuu, enkä tiedä jatkuuko tuo mustamaalaaminen yhä vai loppuiko se siihen, kun sain asiasta tietää. Ja tämä on se mikä vaivaa itseäni.
- Näen hänessä paljon hyviäkin puolia kaiken tuon paskan takana ja keskusteluyhteyttäkin olen saanut vähän avattua. Koen, että suurin ongelma on se, että on vanhanaikaisen ja runsaasti narsistisia piirteitä omaavan äidin kasvattama sisarussarjan ainut poika. Pahantahtoinen en itse ole enkä osaa valehdella saati kieroilla, mutta puoliso asettui aiemmin juurikin tuohon sotatilaan minua vastaan, koska ei kestänyt mielipiteitäni.
- Joku trollihan tämä onneksi vain on 😄